Rap-artisti Paleface (Karri Miettinen) esiintyi Raision Vaisaaren yläkoulun oppilaille torstaina 30.11. Raision kirjastotalon Martinsalissa. Paikalla oli myös turkulainen hip-hop –ryhmä Ronskibiitti.
Tapahtuma liittyi Raision kaupunginkirjaston ja Vaisaaren yläkoulun yhteiseen hankeeseen Elämäni sävelet, jonka tavoitteena on syventää kirjaston ja koulun välistä yhteistyötä sekä tarjota oppilaille luku- ja kuunteluelämyksiä uudesta näkökulmasta. Hankkeessa ovat mukana myös Raision kaupungin nuorisopalvelut. Elämäni sävelet toteutetaan osin ELY-avustuksen turvin.
Paleface on yksi Suomen arvostetuimmista ja kansainvälisimmistä rap-artisteista, jolla on faneja yli genrerajojen. Raisiossa Paleface sanaili ja räppäsi “mies ja kitara” -periaatteella. Musiikin lisäksi Paleface kertaili omaa henkilöhistoriaansa ja kotimaisen rap-musiikin kehityslinjoja marginaalista koko kansan musiikiksi. Kantaaottavien räppien vastapainona yleisö sai kuulla arkistojen aarteena 10-vuotiaan Palefacen ensimmäiset riimittelyt.
Lisäksi turkulainen pitkänlinjan vaihtoehtoinen hip-hop –ryhmä Ronskibiitti esitti muutaman näytteen voimin oman näkemyksensä kotimaisen rap/hip hop -musiikin päivän iskukyvystä.
Erich Wolfgang Korngold: Kuollut kaupunki (Die tote Stadt)
Erich Wolfgang Korngold sävelsi oopperansa Kuollut kaupunki vain 23-vuotiaana vuonna 1920 ja siitä tuli säveltäjänsä mestariteos. Oopperan tapahtumapaikka on 1800-luvun lopun Bruggen kaupunki. Päähenkilö Paul palvoo kuolleen vaimonsa Marien muistoa ja lumoutuu Marieta kovasti muistuttavasta tanssijattaresta, Mariettasta. Oopperassa uni ja valvetila sekoittuvat ja kuulijan on välillä vaikea hahmottaa missä todellisuudessa näyttämöllä liikutaan.
Ooppera esitettiin Suomen kansallisoopperassa ensimmäisen kerran marraskuussa 2010 ja esitys taltioitiin. Suomen kansallisoopperan DVD-tallenne vuodelta 2013 on hieno produktio, joka tehtiin suurelta osin kotimaisin voimin ja se sai Gramophone -lehdessä ylistävän arvostelun. Pääroolin esittää wagnertenorina paremmin tunnettu saksalainen Klaus Florian Vogt ja Mariettan roolin laulaa suomalainen Camilla Nylund. Mikko Franck johtaa Suomen kansallisoopperan orkesteria.
Harva pystyy pysymään klassisen musiikin huipulla yhtä hyvin kuin Hilary Hahn, kansainvälisesti tunnustusta saanut klassinen viulisti. Hän esiintyi vasta 16-vuotiaana Carnegie Hallissa ja jo 22-vuotiaana hänet valittiin Time-lehden toimesta Amerikan parhaaksi nuoreksi klassisen musiikin esittäjäksi. 34-vuotiaana Hahn on ollut pitkälti yli puolet elämästään yksi kuuluisimmista viulisteista alallaan, saavutus jota ei kannata väheksyä. Mutta klassisen musiikin lisäksi Hahn on myös jonkin verran kokemusta populaarimmaltakin puolelta tehtyään yhtestyötä mm. alt-country laulaja/lauluntekijä Josh Ritterin, folk-artisti Tom Brosseaun, ja jopa …And You Will Know Us by the Trail of Dead’n, varsin räyhäkkään post-hardcore-alternative-yhtyeen kanssa. Hauschkan kanssa Hahn aloitti yhteistyön tämän levyllä Salon des amateurs jonka seurauksena kaksikko sitten päätti levyttää kokonaan yhteisen levyn.
Hauschka, eli oikealta nimeltää Volker Bertelmann on klassisen koulutuksen saanut pianisti, joka on erikoistunut preparoidulla pianolla tehtyyn musiikkiin. Hänen varhaisempi musiikillinen menestyksensä tuli God’s Favorite Dog-nimisessä hip hop-duossa. Pidettyään taukoa musiikkielämässä, hän ryhtyi tekemään taiteilijanimellä Hauschka kokeellisempaa musiikkia palaten nuoruutensa klassisen musiikin ja pianonsoiton pariin. Hauschkan soitin, eli Preparoitu piano tuli taidemusiikin käyttöön 1900-luvulla, kyseessä siis on tavallinen piano tai flyygeli, jonka kieliin kiinnitetään erilaisia esineitä, jotka muuttavat soittimen ääntä.Termin ”preparoitu piano” kehitti alun perin John Cage, 1940-luvulla teoksen Bacchanale yhteydessä, mutta itse ‘preparointia’ oli tehty jo aiemminkin.
Musiikki on mielenkiintoinen yhdistelmä kokeellista ja perinteistä, piano kolisee, kilisee, tikittää, viulun tuodessa herkkää, kaihoisaa tunnelmointia ja jylhiä, pakahduttavia hetkiä. Poissa on kokeelliselle- ja nykymusiikille usein tyypillinen tahallinen vaikeus, levyä kuuntelee mielellään, vaikka se ei ehkä olekaan kaiken aikaa varsinaisesti miellyttävää viihdemusiikkia. Levy äänitettiin pitkälti improvisaatioon pohjautuen melko lyhyessä ajassa Islannissa, ehkä ympäröivät maisemat ja luova vapaus ovat olleet vaikuttimina levyn kauniiseen ja kuulaaseen äänimaisemaan.
Jokin aikaa sitten taivaalliseen orkesteriin siirtynyt Dennis ”Fergie” Frederiksen (Trillion, LeRoux, Toto) muistetaan mainiona AOR-äänenä, jonka uran huippuhetki lienee lyhyeksi jäänyt Toto-komennus. Frederiksen ehti laulaa vain Toton Isolation-albumilla mutta jälki oli sitäkin komeampaa.
Maksasyövästä kärsinyt laulaja julkaisi viimeiseksi jääneen sooloalbuminsa viime syksynä. Any Given Moment osoittautuu lopulta mittavan uran tyylikkääksi testamentiksi – levy on ehtaa kultakauden AOR-hekumointia. Italialaisen Alessandro Del Vecchin tuottama albumi ei haikaise omaperäisyydellään mutta AOR-genren harrastajalle kuviot ja reunaehdot ovat selkeät. Fergien ääni on vahva ja tunteita herättävä. Sävellysten osalta miehen edellinen, Happiness Is The Road -niminen albumi oli vahvempi mutta ammattitaitoinen jälki ei anna aihetta suurille mutinoille.
Kiekon aloitus on mainio. Last battle of my war ja Let go tähtäävät suoraan 80-luvulle ja varsinkin vahvasti Toto ja Journey -henkinen Let go herättää hurraa-huutoja. Ruotsin AOR-hemmo Robert Sällin (Work Of Art) sävellys I’ll be the one on jo turhankin sokerista euroviisuhuttua mutta ah kun kitarasoolo viiltää tunnelmallista tilulilua. Toisen ruotsalaishahmon Sören KronqvistinTimes will change onnistuu huomattavasti paremmin.
Levyn todellisia hekumointiehetkiä ovat Survivor-tyyppi Jim PeterikinAny giving moment, Toto-coveri Angel don’t cry ja Issa-duettobiisi Not alone.
Kansipaperit paljastavat kuvien muodossa kovin hauraan Fergien. Lopunajan merkkejä on havaittavissa. Any Given Moment ei jää historian lehdille genrensä merkittävänä muistomerkkinä mutta kylläkin hienona näyttönä Dennis ”Fergie” Frederiksenin aikuisrockin kenttää vahvistaneesta vivahteikkaasta äänestä. Laulajamestari on poissa mutta hänen äänensä on säilötty tuhansiin sydämiin ympäri maailmaa.
Turun musiikkijuhlat ja DBTL -kaupunkifestivaali aloittavat kumppanuuden tulevana keväänä sisällöllisen yhteistyön, markkinoinnin, mainonnan ja yhteisproduktioiden muodossa. Kumppanuudesta tulee monivuotinen ja kumpikin osapuoli on myös innostunut yhteistyön laajentamisesta.
Turun musiikkijuhlat ja DBTL ovat valtakunnallisesti tärkeitä tapahtumia. Molemmat ovat myös omassa genressään Suomen vanhimpia festivaaleja. ”DBTL on yksi Suomen kesän merkittävimmistä festivaaleista ja Turun musiikkijuhlat on todella ylpeä voidessaan aloittaa yhteistyön toisen vahvan turkulaisen toimijan kanssa”, Turun musiikkijuhlien toiminnanjohtaja Liisa Ketomäki toteaa
”Molemmilla osapuolilla on annettavaa toisilleen, vaikka tapahtumat ovatkin erilaisia. Olen aina arvostanut Turun musiikkijuhlien tekemää hienoa työtä ja olen vaikuttunut siitä kuinka siellä toteutetaan ainutlaatuisia elämyksiä kävijöille”, DBTL:n Pasi Tammisen sanoo.
”Molemmissa tapahtumissa yleisö on osittain samaa. Onkin hyvin kiintoisaa etsiä yhdistäviä rajapintoja ja rikkoa erilaisia musiikkityylien välisiä raja-aitoja. Tällä tavoin pyritään tarjoamaan entistä mielenkiintoisempia musiikkielämyksiä molemmille yleisöille”, Ketomäki ja Tamminen tuumaavat.
Turun kesässä on paljon loistavia tapahtumia, joilla on vakiintuneet ajankohdat ja yleisönsä ja Turun musiikkijuhlat ja DBTL ovatkin huomanneet tarvitsevansa toisiaan. Yhdessä mahdollisuudet valtakunnalliseen ja paikalliseen markkinointiin ovat paremmat ja osapuolet pystyvät myös hyödyntämään toistensa yhteistyökumppaneita. Yhteistyö mahdollistaa yhä upeampien ja suurempien produktioiden tuottamisen sekä laajemman kansallisen näkyvyyden saavuttamisen. Lisäksi tapahtumat sopivat myös aikataulullisesti hyvin yhteen.
Jo ensi kesänä nähdään ensimmäinen yhteistuotanto Turun Taiteiden yönä. Kynttilänvalokonsertissa 14.8.2014 klo 23 Turun Tuomiokirkossa esiintyy Indica akustisesti. Indica on vuonna 2001 perustettu suomalainen mystisromanttista musiikkia soittava pop rock -yhtye. Platinaa ja kultaa aikaisemmilla levyillään myynyt yhtye julkaisee tammikuussa 2014 samaan aikaan suomen- ja englanninkieliset levyt Akvaario jaShine. Lippuja on saatavilla Lippupalvelusta ja lipunmyynti alkaa torstaina 23.1. klo 11.
Åbo musikfestspel och stadsfestivalen DBTL inleder denna vår ett kompanjonskap i formen av samarbete visavi innehåll, marknadsföring, reklam och samproduktioner. Kompanjonskapet kommer att bli mångårigt och båda parter är ivriga av att utvidga det.
Åbo musikfestspel och DBTL är viktiga evenemang på riksnivå. I sin egen genre hör bägge till Finlands äldsta festivaler. ”DBTL är en av de mest betydande finländska sommarfestivalerna och Åbo musikfestspel är mycket stolta över att kunna inleda ett samarbete med en annan stark Åboaktör”, konstaterar Liisa Ketomäki, verksamhetsledare för Åbo musikfestspel.
”Båda parter har något att ge varandra, även om evenemangen är olika. Jag har alltid haft respekt för det fina arbete Åbo musikfestspel gör och deras sätt att förverkliga unika upplevelser för sina besökare har gjort intryck på mig”, säger DBTL:s Pasi Tamminen.
”Vid båda evenemangen är publiken delvis densamma. Det är mycket intressant att söka gränsytor som förenar oss samt spränga barriärer mellan olika musikstilar. På detta sätt kan vi erbjuda ännu mer intressanta musikupplevelser än förr, för bägges publik”, resonerar Ketomäki och Tamminen.
Åbosommaren omfattar flera strålande evenemang, var och en med sin etablerade tidpunkt och publik. Åbo musikfestspel och DBTL har märkt att de behöver varandra. Tillsammans är möjligheterna till landsomfattande och regional marknadsföring bättre, och bägge kan också utnyttja varandras samarbetspartners. Samarbetet möjliggör finare och större produktioner samt mer omfattande riksomfattande synlighet. Dessutom passar evenemangen tidtabellsmässigt bra ihop.
Redan nästa sommar går den första samproduktionen av stapeln vid Konstens natt i Åbo. Vid konserten i stearinljusens sken i Åbo domkyrka 14.8.2014 kl. 23 uppträder Indica akustiskt. Indica är en poprockgrupp grundad 2001 som spelar finländsk mystisk-romantisk musik. Gruppens tidigare skivor har sålt platina och guld och i januari 2014 ger man samtidigt ut skivor på finska och engelska, Akvaario och Shine. Biljetterna finns till salu via Lippupalvelu och biljettförsäljningen inleds torsdag 23.1. kl. 11.
Italialainen kapellimestari Claudio Abbado kuoli maanantaina 80 vuoden iässä. Abbado johti uransa aikana muun muassa New Yorkin filharmonikoita, Lontoon sinfoniaorkesteria ja Wienin filharmonikoita. Abbado oli myös Milanon La Scalan kapellimestari. Hänen monet levytyksensä sekä oopperoista että sinfonioista ovat ylistettyjä klassikkoja.
Hilja Grönfors on suomalainen romanilaulaja,joka on nimetty Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla mestarikansanlaulajaksi. Romanit ovat asuneet Suomessa jo noin 500 vuotta, mutta heidän kulttuurinsa on jäänyt monelle vieraaksi. Hilja Grönforsin keruutyön ansiosta tulevatkin sukupolvet saavat vielä laulaa ja kuulla romanilauluja. Omalle kontolleen mestarilaulaja on ottanut romanien musiikkiperinteen säilyttämisen.
Laulajan lapsuudessa 1950-luvulla Suomen romanit elivät vielä kiertolaiselämää. Syrjintä oli arkea. Monet kunnat estivät alueelleen pyrkivät. ”En silti valita, sillä elin värikästä ja huoletonta elämää. Huolia toki oli, mutta niitä kantoivat vain vanhemmat.” Seitsemänvuotiaana piti kuitenkin aloittaa koulu. Hilja-tyttö asettui asumaan Kolille isovanhempiensa taloon, jossa asui myös monta serkkua. Lapsilaumassa leikittiin, tapeltiin ja – laulettiin. ”Romanimusiikki oli kovasti myös aikuisten käytössä. Kyttäsin laulujen esittäjiä. Omaksuin ilmeet, eleet ja eläytymisen niin, että osaan yhdistää sanat ja tunteet.”
Kun Grönfors aloitti keräilytyönsä, lapsena syvälle mieleen painuneet laulut nousivat muistoista yksityiskohtia myöten. ”Kun kuulen laulun, mieleeni palautuu heti, missä ja milloin sen kuulin ja kuka sen lauloi”, hän selittää. Ja ne sanat. ”Ne kertovat elävästä elämästä, siksi ne ovat niin rakkaita.”
Romanilaulut voivat vaikuttaa yksinkertaisilta ja helpoilta. Sävelmät ovat surumielisiä ja sanoituksetkin huokuvat melankoliaa: ”Käykää mun kanssani taloon synkeään, saatte kuulla laulua sydäntä särkevää missä vaienneet on soittimet, puhjenneet kyynellähtehet, kärsimyksistä, huokauksista kertoo kalterit. ”Haikeus ei kuitenkaan ole yhtä kuin helppous, todistaa Grönfors. ”Tyyli on itse asiassa vaikea. Täytyy pidättää henkeä oikeassa paikassa, kyetä pitkiin vetoihin ja viedä sävelkulkua ylös ja alas”, hän kuvailee.
Valtaväestölle romanimusiikki tarkoitti pitkään slaavilaista iskelmää esittänyttä Hortto Kaaloa. Vasta Grönforsin systemaattinen työ on alkanut nostaa esiin Suomen romanien omia lauluja. ”Tsekeissä, Venäjällä ja Puolassa romanimusiikki on lähellä omaamme: melankolista, hidasta ja kertovaa. Balkanilla taas pääosassa ovat instrumentit, lähinnä puhaltimet.”
Valitettavasti Suomen romanien kieli on katoamassa. Nuorista vain harva pystyy enää keskustelemaan omalla kielellään. Vielä muutama vuosikymmen lapset oppivat kielen vanhojen puheesta. Valtaväestöä romanien ”salakieli” ärsytti. Se saattoi antaa romaneille yösijan, mutta kieltää puhumisen romanikielellä.
Phurane Mirits/ Vanhoja helmiä- levy ilmestyi 2008. Tällä levyllä Hilja Grönfors esittää yhdessä Latšo Džinta yhtyeen kanssa 14 kappaletta suomalaisten romanien kansanmusiikkia. Laulujen keskeisiä aiheita ovat, kuinka ollakkaan, sydämen riemut ja murheet sekä hevosilla kulkeminen. Levy voitti voitti EtnoEmma-tunnustuksen vuoden 2008 parhaana etnomusiikkilevynä. Hilja Grönforsin toinen levy Kai tu džaha? – Minne kuljet? ilmestyi vuonna 2011. Levy on yhtä kappaletta lukuunottamatta suomenkielinen ja sisältää perinteisiä romanilauluja.
Turun musiikkikirjasto juhlistaa Arvo Pärtin elämäntyötä uudella säveltäjähyllyllä.Pärt (s. 1935) on aikamme tunnustetuimpia taidemusiikin säveltäjiä. Hän aloitti uransa jo 1950-luvulla, ja hän on edelleen aktiivinen. Artikkelin lopussa Heikki Poroila arvioi Pärtin musiikkia.
Pyhä minimalisti
Monet Pärtin sävellyksistä tuntuvat kumpuavan hiljaisuudesta. Tuotantoa on luonnehdittu pyhäksi, toisinaan pyhäksi minimalismiksi. Hengellisissä teoksissa voi tuntea jotain erityistä, uskonnollista. Pärt tunnetaan parhaiten 1970-luvun loppupuolen taianomaisista teoksista Fratres, Tabula rasa, Cantus in memoriam Benjamin Britten ja De profundis. Hän palasi pitkän tauon jälkeen myös sinfonian pariin, kun neljäs Los Angelesvalmistui vuonna 2008. Kolme varhaista sinfoniaa ajalta 1963–1971 saivat sittenkin jatkoa.
Kirjaston uudistetut kokoelmat
Turun musiikkikirjaston Pärt-tarjontaa on täydennetty. Vasta-alkajan on helppo tutustua nykysäveltäjän musiikkiin esimerkiksi 2CD-kokoelmalevyjen Serenity ja 20th Century Classics avulla. Jälkimmäiseltä löytyy esimerkiksi varhaiskauden melko harvoin levytetty orkesteriteos Nekrolog vuodelta 1960.
Levytyksiä on saatavilla melko runsaasti. Pärtin julkaisijoina ovat kunnostautuneet erityisesti BIS Records, ECM Records, Harmonia Mundi ja Virgin.
Säveltäjähylly helpottaa hakua
Uusi järjestely tuo Pärtin levytyksiä saataville entistä helpommin. Voit etsiä Pärtin levytyksiä yhdestä hyllystä musiikinlajista riippumatta. Löydät säveltäjähyllyt taidemusiikin luokituksen loppupäästä. Kysy lisätietoja musiikin neuvonnasta Vanhan kirjastotalon (Linnankatu 2) toisesta kerroksesta. Tervetuloa!
Säveltäjähyllyjä nyt seitsemän
Pärt-hylly jatkaa sarjaa, jossa kirjaston CD-kokoelmia on esillä säveltäjän mukaan. Arvo Pärt on sarjassa seitsemäs – J.S. Bachin, Mozartin, Beethovenin, Wagnerin, Verdin ja Sibeliuksen jälkeen. Taidemusiikin uusi järjestely tuo lähellesi säveltäjän tuotannon kirjon, ja voit tehdä löytöjä ilman kirjastoluokituksen sisäistämistä.
Tuomas Pelttari
***
Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila kertoo Arvo Pärtin musiikista ja sen merkityksestä itselleen.
Arvo Pärt – paljon melua tyhjästä?
Suhteeni Pärtin musiikkiin on ristiriitainen, kuten voi arvata otsikostakin. Olen kuunnellut valtaosan Pärtin levytetystä tuotannosta ja ollut aikoinaan hyvinkin kiinnostunut hänen avaamistaan maisemista. Toisaalta en oikein muista, milloin olisin viimeksi vaikuttunut jostain Pärtin uudesta sävellyksestä.
Arvo Pärtin yli viisikymmenvuotinen sävellysura hahmottuu monella eri tavalla. Säveltäjä itse on vetänyt varhaistuotantoaan pois julkisuudesta, eikä siihen nykypäivän kuulija voi edes tutustua. Sävellysteknisesti Pärtin tuotanto jakautuu perinteiseen modernismiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla alkaneeseen ”tintinnabuli”-vaiheeseen, joka on usein liitetty myös ns. uusyksinkertaisuuden väljään viitekehykseen.
Monikaan vain myöhempään tuotantoon tutustunut tai vaikkapa elokuvissa Pärtin musiikkiin törmännyt satunnainen kuulija ei tiedä, että hän sävelsi 1960-luvulla kolme sinfoniaa ja sellokonserton Pro et Contra. Mielestäni tämä ei ole suurikaan menetys, sen verran sovinnaista toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ne ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna edustavat.
Kaikki muuttui, kun Pärt jonkinlaisen taiteellisen umpikujan seurauksena luopui modernismista ja ryhtyi säveltämään omalla tintinnabuli-tyylillään. On kuin säveltäjä olisi avannut suljetun huoneen, josta alkoi vyöryä täysin omaperäistä soitin- ja laulutyyliä. Vuosien 1976–1978 aikana syntyivät sellaiset mestariteokset kuten Cantus in memoriam Benjamin Britten, De profundis, Fratres, Missa syllabica, Pari intervallo, Peegel peeglis ja Tabula rasa.
Pärtin emigroituminen Saksaan vuonna 1980 vapautti hänet säveltämään mielin määrin hengellistä musiikkia, jota sitten onkin riittänyt. Oman tulkintani mukaan siirtyminen pois Virosta sammutti jossain määrin sen kipinän, josta 1970-luvun loppupuolen huippukausi oli syntynyt. Tällainen on tietysti puhdasta spekulointia, mutta itselleni Pärtin ”länsikausi” ei ole tuottanut samanlaisia elämyksiä kuin neuvosto-Eestissä syntyneet retket äänten ja harmonioiden uusiin maailmoihin.
Pärt on ollut emigroitumisensa jälkeen varsin tuottelias, mitä lienee edesauttanut se laaja kiinnostus, jota hänen musiikkiaan kohtaan on tunnettu. Olisi varmaan kohtuutonta vihjailla, että Pärt on viljellyt samaa sarkaa huomattuaan sen kaupallisesti kannattavaksi. Lukuisat tilausteokset ovat ehkä kuitenkin vaikuttaneet hänen ilmaisuunsa yksipuolistavasti. Myös yleisön jatkuvat odotukset ”Pärt-tyylisestä” musiikista ovat saattaneet vaikuttaa.
Erityisesti 2000-luvun Pärt on jättänyt minut aika kylmäksi. Uusia teoksia syntyy ja niitä levytetään ahkerasti, mutta jostain syystä ne eivät ole jääneet minulle mieleen niminä tai musiikkina, vaikka olen kyllä yrittänyt tutustua uutuuslevytyksiin. Tai ehkä olisi täsmällisempää sanoa, että kyllä Pärtin sävellyksistä edelleen löytää hienoja hetkiä, mutta kokonaisvaltaiset elämykset – kuuntelin aikoinaan Tabulan rasan aavemaisia maisemia ja Gidon Kremerin sydämen särkevää viulua kerran toisensa jälkeen – ovat jääneet puuttumaan.
Yksi tunnetuimmista Pärt-levytyksistä ilmestyi syksyllä 1984 (ECM New Series).
Arvo Pärt on joka tapauksessa siitä harvinainen nykysäveltäjä, että hänen tuotantoonsa on mahdollista tutustua hyvin laajasti runsaiden levytysten ansiosta. Näin jokaisella on mahdollisuus paitsi tutkailla säveltäjän tyylin muutoksia, myös rakentaa oma arvio Pärtin musiikista ja hänen merkityksestään oman aikamme säveltäjänä. Oman mausteensa tällaiseen urakkaan antaa se, että Pärt on tehnyt monista sävellyksistään lukuisia erilaisia versioita. Esimerkiksi alun perin Andres Mustosen Hortus Musicus -yhtyeelle sävelletystä teoksesta Fratres tunnetaan nykyään jo liki 20 eri kokoonpanoille tehtyä versiota. Kaikkia niitä ei ole levytetty, mutta joitakin silti.
Mitä otsikon provosoivaan kysymykseen tulee, vastaan siihen näin lopuksi kyllä ja ehdottomasti ei. En itse oikein pysty ymmärtämään niitä kehuja, joilla Pärtin uudempikin tuotanto on useimmiten otettu vastaan. Esimerkiksi vangitulle Hodorkovskille omistettu neljäs sinfonia Los Angeles vuodelta 2009 ei koskettanut minua millään lailla. Mutta samalla kun päivittelen 2000-luvun Pärtin ajoittaista vielschreiberismia laadun kustannuksella, palaan mielelläni hänen 1970-luvun tuotantonsa pariin. Sieltä löytyvät ne helmet, joiden takia Pärt kuuluu 1900-luvun jälkipuoliskon harvoihin aidosti omaperäisiin säveltäjiin.
Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.
Irina Milan / Milodia (1975)
Kuka on maamme eniten levyttänyt naisartisti kautta aikojen? Oikea vastaus on Irina Milan (s. 1947), joka lauloi omien levyjensä lisäksi taustoja lukemattomilla kotimaisilla äänilevyillä 1970-luvulla. Kaiken kaikkiaan hänelle on kertynyt uskomattomat 2279 levytystä.
Irina Milanin oma laulajan ura alkoi vuonna 1967 suomenkielisellä versiolla Cherin menestyskappaleesta The Beat Goes On, joka sai suomenkieliseksi nimekseen Vaikka paljain jaloin. Milanin tulkinnasta tuli suuri hitti samoin kuin singlen B-puolen laulusta Missä olit silloin. Tunnusomaista laulajattaren 1960-luvun jälkipuolen singletuotannolle olivat pop- ja iskelmävaikutteet.
Omimman laulelmamusiikkia lähenevän tyylinsä Irina Milan löysi vuonna 1974 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Milankolia, jonka tuotti Anki Lindqvist. Lopullista taiteellista läpimurtoa merkitsi seuraavana vuonna ilmestynyt Milodia-LP, jolla Milan aloitti yhteistyönsä Jorma Panulan kanssa. Omaleimainen levy koostuu puoliksi Edith Piafin tuotannosta ja puoliksi Jorma Panulan sävellyksistä. Sovituksista vastaavat Kaj Westerlund ja Jorma Panula. Levyn tunnetuin laulu on Panulan säveltämä ja Kirsti Puhtilan sanoittama Miesparka, jolla Irina Milan osallistui myös Syksyn Sävel –kilpailuun. Milodia sai kriitikoilta kiitosta, mutta suuri yleisö vierasti Milanin persoonallista muista erottuvaa tyyliä.
Milanin ja Panulan hedelmällisestä yhteistyöstä saatiin tämän jälkeen nauttia vielä kahdella albumilla, jotka olivat Musta perhonen (1976) ja Mitä tapahtuu! (1979). Jälkimmäisen sanoituksista vastasi Hector.
1980-luvulla Irina Milan siirtyi yhä enemmän teatterin puolelle ollen mukana muun muassa Helsingin Kaupunginteatterin musikaaleissa. Vuodesta 1994 hän on valmentanut päätoimisesti laulajia ensin Helsingin Kaupunginteatterissa ja sitten myös muualla opettaen laulun tulkintaa.
Iki-Popista löytämäni Milodia-levy palautti mieleeni, kuinka kestävää musiikkia upeaääninen Irina Milan on tehnyt.
Kirjoitettuani Chicago-tarinani esimerkillisen aloitusosan, on tietooni tullut kaksi uutta tapausta, joissa henkilö on kuvitellut yhtyeen tehneen vain ”niitä kasariballadeita”. Sain siis lisäoikeutusta tälle alkutuotannon esittelylle. Mikä voisikaan tehokkaammin puskea kirjoittamaan lisää, kuin lisäoikeutus alkutuotannon esittelylle.
Chicago VI (Columbia, 1973)
Chicago luopui tuplavinyyliformaatista viidennen levynsä myötä. Myös Chicago VI oli ”ensimmäinen” parissa mielessä. Se oli ensimmäinen levy, jonka yhtye levytti tuottaja Guercion kyhäämässä Caribou Ranch -studiossa Kalliovuorilla, Coloradossa. Erilainen happitilanne vaati totuttelua etenkin yhtyeen puhaltajilta. Kuubasta kotoisin ollutta lyömäsoittajaa, Laudir de Oliveiraa, kuullaan ensimmäistä kertaa tällä Chicago-levyllä.
Chicago VI ilmestyi kesällä 1973.
Chicago VI:n yleisilme ei ole aivan yhtä ”tiedostava” kuin edeltäjänsä, ja musiikillisesti tyylien kirjo on laajempi. Levyllä on enemmän kappaleita ilman torvisektiota. Tarttuvasta, pirteästä ja mukavasta Just You’n’Mestä tuli levyn isoin hitti, mutta pääosin levy koostuu särmikkäämmästä aineksesta. Ei Chicago edellä mainitussa kappaleessakaan sieluaan radiolle myynyt, sillä väliosassa kuullaan perinteinen Chicago-instrumentaali, ja myös merkkejä tahtilajin vaihdoksesta on havaittavissa.
Liekö Chicago saanut osakseen rutkasti perusteetonta kritiikkiä, sillä avauskappaleessa Critic’s Choice Lamm kysyy kriitikoilta, ”Mitä te haluatte? Annan jo kaikkeni – yritän jopa katsoa löytyykö sisältäni vielä lisää. Minä yritän. Minä yritän.” Musiikillisesti tämä on outo valinta aloituskappaleeksi, sillä säestyksenä on vain Lammin oma piano.
Noin kahden soinnun Darlin’ Dear -hauskuttelu tuo äijämäisyydellään mukavaa vaihtelua Just You’n’Men sentimentaalisuuteen. Koiralle osoitettu Jenny on yksi levyn huippukohdista. Kitarointi tuo vahvasti mieleen Hendrixin, mutta toisaalta itse Maestron kerrotaan puolestaan fanittaneen Kathia oikein pohjanmaan kautta. Kath pyytää koiraansa Jennyä pitämään huolta naisestaan kiertueella ollessaan. Hänen (Kathin siis – ei koiran) sielukas matala tenorinsa lämmittää mukavasti jopa härmäläismiehen sydäntä hyytävänä talvi-iltana.
Pankow on ehkä Lammilta oppinut, että maailmasta on hyvä silloin tällöin olla huolissaan ainakin muutaman minuutin verran. Hän kantaa kortensa kekoon huolestuneena kansalaisena kappaleessa What’s This World Comin’ To. Kappaleessa on mukaansatempaava funkahtava poljento, ja laulajat vaihtelevat chicagomaisella tehokkuudella. Miksiköhän muuten aina ihmettelemme, kun jotain pahaa tapahtuu, mihin tämä maailma on menossa? En ole historiaekspertti, mutta tietääkseni tämä planeetta ei ole koskaan ollut varsinaisesti rauhan ja hyväntahdon tyyssija.
Something In This City Changes People vangitsee tunnelmallaan. Teksti kuvailee – ehkä oman kokemuksen kautta – julkkiksena olemisen latteampaa, teeskentelevää puolta. Kuorolaulu kukoistaa taas kerran, ja toteutus on maaginen.
Hollywood jatkaa Lammille tuttua teemaa joka suuntaan päättömästi ravaavista ihmisistä. Kappale ei ole varsinaisesti vitsi, mutta voiko olla hymyilemättä, kun kuulee seuraavat sanat:
– People running everywhere, not one place to go
Got no time to look around to find out where they are
”Watchwhat you say when you say it. Someone you know will betray it”, neuvoo Lamm. Liekö tämä viittaus yleiseen selkään puukottamiseen vai FBI:n taannoiseen, vainoharhaiseen “kommarimetsästykseen” Hollywoodissa.
Jotkut Ceteran varhaisemmista kappaleista ovat jänniä countryn ja popin sekasikiöitä. In Terms Of Twossa kuullaan niin ikään pedal steeliä sekä säveltäjän itsensä loihtimaa kahden soinnun huuliharpputaiteilua. Kappaleessa on peevelin tarttuva melodia, ja siinä olisi ollut aineksia hitiksi.
Rediscovery on tummanpuhuva ja hiljainen, mutta särmää on enemmän kuin härmäläinen keskivertosärmääjä pystyy päivän aikana tuottamaan. Wah wah –kitara ja sopivan hillityt puhaltimet lisäävät maustetta tähän herkulliseen keittoon – lisäten salaperäistä makunautintoa tyydyttävästi. Tämäkin on kirjoittajan omia Chicago-lemppareita.
Chicagon kuudennelta levyltä löytyi vielä toinen kappale, joka miellytti massojen sydämiä. Feelin’ Stronger Every Daystä tuli myös hitti. Niin paljon kuin haluaisinkin olla haastavan musiikin ystävä, joka hymähtää omanarvontuntoisesti radiossa soiville hiteille, on pakko myöntää, että kappale on sairaalloisen tarttuva ja jopa erittäin hyvä!
Vaikka yhden vinyylin formaatti jatkui, ei sitä niin useasti pelättyä ”itsensä myymistä” ole vielä havaittavissa. Levyllä on tarpeeksi ”me ollaan tiedostavia” kavereita –vakuuttelua säilyttämään se vanha tuttu Chicago-kipinä.
Chicago VII (Columbia, 1974)
Tämä on niitä levyjä, jotka kernaasti jakaisi kaikkien kanssa. Pelkään, etten vajaavaisen kirjoituskykyni vuoksi pysty tekemään sille oikeutta. Olisi parempi vain todeta, ”kuunnelkaa tämä”, kuin suoltaa lukutolkulla roskaa, joka mahdollisesti vie lukijan kauemmas levystä. No, todetaan nyt sitten, että ”KUUNNELKAA TÄMÄ!”. Jatkan silti vielä hetken…
Chicago XII ilmestyi maaliskuussa 1974.
Seitsemännellä levyllään Chicago palasi vielä kerran tuplavinyyliformaattiin. Levyn alussa on paljon instrumentaalimusiikkia (jazzia!), ja tämä onkin heidän ainoa levynsä, jolla lauluääni ilmaantuu vasta vinyylin toisella puolella. Chicago VII on yhtyeen levyistä jazzahtavin. Tosin ensimmäisen puoliskon lopulla ”alkaa hellittää”, siirtyessämme enemmän popin ja rockin maailmaan.
Lyömäsoittimien varassa tanssahteleva Prelude To Aire on rohkea aloitus. Parazaider tuuttaa lyhyitä huilufraaseja, ja Lamm lisää hieman mellotronia. Musiikki toivottaa kuulijan tervetulleeksi uudenlaiseen Chicago-seikkailuun. Itse Aire jazzahtelee vastustamattomasti jokaisen lavatanssijan lempitahtilajissa – 7/4. Devil’s Sweetin alun äänimaisema on kuin Dirty Harry –elokuvasta, mutta sumusta nousee esiin kaunis, seesteinen, hieman Charles Mingusmainen jazz-teema. Yhtyeen puupuhaltaja Parazaider opiskeli taannoin sävellystä, ja päätti nyt kokeilla sitä käytännössä (Aire ja Devil’s Sweet). Devil’s Sweet on lempihetkiäni levyllä, joten mietin, millaista jälkeä häneltä olisi tullut, jos säveltäjänura ei olisi päättynyt näihin kahteen tekeleeseen.
Nyt on Lammin vuoro päästä näyttämään, että ”osaan minäkin jazzia säveltää”. Nimi ”Italian From New York” on viittaus Kuubasta karanneeseen Laudir de Oliveiraan, joka aina auktoriteettien hampaisiin jouduttuaan vakuutteli olevansa italialainen New Yorkista. Hanky Panky-jazzahtelun kautta siirrytään ensimmäiseen laulettuun kappaleeseen, Life Saver. Nimen perusteella voisi ehkä odottaa sentimentaalista höttöä, mutta tämähän on särmikästä, riisuttua pianorockia. Lamm tunnustaa, miten niinkin yksinkertainen asia kuin puhelinsoitto toiselta voi pelastaa elämän. Biisi on tappotavaraa.
Hellän Latin-balladin, Happy Man, alkukipinä ilmaantui Ceteran päähän prätkän selässä moottoritiellä (!). Kauniissa (I’ve Been) Searchin’ So Longissa nuori mies etsii itseään, ja Mongonucleosissa hän juhlistaa etsiskelyn tuloksia hilpein ”grrrahaaaaa!!!” -irroitteluin. Ensiksi mainitusta tuli hitti. Trumpetisti Loughnane debytoi laulusolistina Song Of The Evergreensissä, laulaen Kathin tekstiä talven tulosta lumoavin kielikuvin (”Dazzling dancing diamonds from the sky”, ”prisms”…). Jotkut pelkäävät kliseitä. Minä elän niistä. Omaa klisettäni käyttäen julistan tämän yhdeksi levyn helmistä.
Akustinen pseudolattari Byblos on minusta musiikillisesti perin imelä, mutta tarina menetetystä mahdollisuudesta rakkaudessa voi tuoda kuulijalle ”ihan kuin minunkin elämässäni” -oivalluksen. Beach Boys levytti Caribou Ranchilla samaan aikaan, ja kolme rantapoikaa laulaa taustalla Wishing You Were Here –hitillä. Cetera laulaa säkeistöt alempaa kuin tavallisesti (mikäli se edes on hän!), kuulostaen upealta.
Loughnane debytoi laulun lisäksi säveltäjänä (Call On Me). Kokeilua voitaneen luonnehtia onnistuneeksi, sillä tästä viihdeviisusta tuli levyn suurin hitti. Sanoitus ei ehkä terävyydeltään aivan tavoita Sparksin Ron Maelin tasoa (”I love you. You know I do. You love me too.”), mutta se ei liene este nautinnolle. Vakuuttavasti funkahtavan Woman Don’t Want to Love Men nimi on vuoden 2002 Rhino-uudelleenjulkaisussa saanut muodon Women Don’t Want to Love Me. Tämä uudelleennimeäminen vääristää hieman kappaleen ideaa. Skinny Boy kuultiin sellaisenaan myös Lammin samannimisellä soololevyllä. The Pointer Sisters laulaa sielukkaasti taustoja. Kappaleen kiteytetty opetus voisi olla vaikkapa Marvin Gaye –levyltä:
– If you love your brothers, love will come back to you.
Esitys on rautaa, mutta musiikki ei voisi olla vähemmän jazzia. Kappale sulkee siis mielenkiintoisella tavalla levyn, jonka alku oli Chicagoa jazzmaisimmillaan.
Chicago VIII (Columbia, 1975)
Jazzit on saatu pois systeemistä, eikä sanaa ”jazz” saa mitenkään kytkettyä Chicagon kahdeksannen levyn aloitusraitaan. Niin, eiköhän tämä ole se pakollinen ”back to basics” –levy, joka pitää aina tehdä, kun oman kohdeyleisön hermoja on hetken koeteltu ”taiteellisen itseilmaisun” nimissä. Cetera löysi teroittimen edellisillä levyillä, mutta tällä levyllä se on mielestäni kadonnut, sillä hänen sävellyskynäänsä ei voi luonnehtia järin teräväksi. Anyway You Want yrittää kovasti rokata, mutta tämä köyhän miehen Status Quo -ränttätänttä ei oikein saa tuulta purjeisiinsa. Status Quo tekikin neljä vuotta myöhemmin paljon tehokkaamman ränttätäntän nimeltä Whatever You Want…
Chicago XIII julkaistiin vuonna 1975.
Pankowin kaksiosaisessa Brand New Love Affairissa Kath yrittää houkutella naista yrittämään uudelleen. Kappaleeseen on levitetty hillityn bändisoitannan päälle sokerinen jousimatto. ”Eka osa kauniisti, toinen särmikkäästi” –kaava murhaa mukavasti taas kerran. Lamm puolestaan esittelee sokerista puoltaan Ceteran laulamassa kappaleessa Never Been In Love Before. (Chicagon pojat ovat pistäneet toisensa laulamaan omat rakkauslaulunsa.) Kappale sisältää jopa epäilyttävän epäitsekkään säkeen:
– You have a friend for life in me
If we ever disagree
And you have to go away
I will set you free with joy
’Cause your happiness is mine
May our light forever shine
May you always feel free
Cetera on lainannut Hideawayn riffin Mountainilta ja nimen Freddie Kingiltä. Soundi on miellyttävän rosoinen ja ”ei-tuotettu”. Sävellyksen puolella sen sijaan edes sävellajin nosto säkeistössä ei aivan riitä nostamaan tätä tunne-elämää mullistavaksi kuunteluelämykseksi.
Kauniilla Till We Meet Again -balladilla Kath tarjoaa koskettavasti:
– I want to share the love that fills my being
If you’re willing, come along
Kaunis melodia vie tunteilua vihaavan viilipytynkin mennessään. Kappaletta ei ole onneksi pilattu siirappisella toteutuksella.
Lamm kokeili säveltää Randy Newman -tyylillä, ja tuloksena oli Harry Truman. Lamm kaipaa Trumania takaisin hoitamaan maan asiat. Yksi Trumanin hyvistä puolista kuulemma oli, että hän soitti pianoa. Liekö näkemykseen mitenkään vaikuttanut se, että kappaleen on tehnyt pianisti?
Kath muistaa Hendrixiä Oh, Thank You Great Spirit -tribuutissaan. Se tavoittelee hengellisyydessään ja kauneudessaan jo korkeampia sfäärejä. Kuulemme tyylillisiä viittauksia Hendrixin musiikkiin.
Long Time No See ei ole Lammin terävimpiä sävellyksiä, mutta jotain vastustamattoman tarttuvaa siinä on. Kappale puskee määrätietoisesti osasta toiseen, ja Parazaider livertelee väliosassa huilulla kuin kunnon vesisuihkun saanut lokkipeippo.
Hivenen funkahtava Ain’t It Blue? ei ole klassikko, mutta jokin outo perversio itselläni siihenkin on. Ihokarvat nousevat pystyyn kertosäkeeseen siirryttäessä.
Elettiin mitä aikaa tahansa, oli maailma taaksepäin katsottuna parhaimmillaan ollessamme nuoria. Old Days hehkuttaa The Howdy Doody Showta ja baseball-kortteja Pankowin lapsuudesta. Old Days on levyn tunnetuin kappale, mutta en menisi väittämään, että se on paras. Levyn mukavin viisu se varmasti on. Oli suuren suostuttelun takana, että Cetera saatiin mainitsemaan Howdy Doody.
Chicago VIII taisi oli ensimmäinen levy, jolla Laudir de Oliveira soitti virallisesti Chicagon jäsenenä. Vuonna 1975 julkaistiin vielä kokoelma Chicago IX – Chicago’s Greatest Hits. Ironista kyllä, varsinainen kestojättisuperhitti tuli seuraavalla levyllä…
Chicago X (Columbia, 1976)
Chicagon kahdeksas studioalbumi Chicago X ilmestyi kesäkuussa 1976.
Chicago X oli – dramaattisesti ilmaistuna – levy, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen. Mikä teki kymmenennestä levystä käänteentekevän Chicagon uralla? Viidellä sanalla sanottuna: If You Leave Me Now. Cetera sävelsi tämän tarttuvan, sokerisen rakkauslaulun, ja tiedättehän miten nämä asiat menevät?
”Jättihitti?” -> ”Tehkää näitä lisää” -> ”Ei kuulosta If You Leave Me now’lta. Aloittakaa alusta”, jne.
If You Leave Me Now on mukava, jousilla kuorrutettu vakuuttelu siitä, ettei kertojaa saa jättää, koska se ei hänelle oikein sovi. Melodia on jumalainen ja väliosan ensimmäinen sointu hypnoottinen, mutta tyylillisesti kappale on levyllä kuin vieras mies talossa.
Onkohan yhtye pyrkinyt piilottamaan sokerista kappalettaan nopeatempoisen aloituksen taakse. Once Or Twice ei ole sävellykselliseltä oivallukseltaan God Only Knowsin luokkaa, mutta ainakin se tarjoaa energisen aloituksen uudelle Chicago-kokemukselle. Ja keikoillahan pitää aina olla materiaalia, joka saa jäsenen jos toisenkin väpättämään.
Pankow debytoi laulajana punastuttavan kiihkeässä You Are on My Mindissa. Tämä toimisi niiiiiin hyvin 70-luvun tyylisessä jenkkielokuvassa kohtauksessa, jossa suurkaupungin pilvenpiirtäjät kurottuvat pään yläpuolella hämmästyttäviin korkeuksiin. Ultracool Skin Tight funkahtelee viettelevästi. Kappale osoittaa, ettei laulajan tarvitse olla 100% messissä kyetäkseen tulkitsemaan sen oivallisesti, sillä solisti Cetera vihasi kyseistä tekelettä.
Lamm vilauttelee Latin-vaikutteitaan Another Rainy Day in New York Cityssä, jossa kuullaan myös steel-rumpuja. Kertoja raportoi journalistisesti arkipäiväisistä asioista, joita ympärillä näkyy. Tämä on yksi Lammin tyylikeinoista, ja lopputulos on nytkin melko hauska. Mama Mama tarjoaa tyylikästä viihdemusiikkia 70-luvun jälkipuoliskolta viehättävine jousineen ja wah-wah-kitaroineen. Kappale on vastustamaton viihdepläjäys. Cetera löysi teroittimen taas jostain.
Scrapbook jatkaa toisen levyn Movin’ Inin teemaa (joka puolestaan jatkoi debyyttilevyn Introductionin teemaa) Lammin kertoillessa tarinoita yhtyeen keikkailuhistoriasta. Kappaleen säkeistön runko muodostuu yhdestä soinnusta. Sointujen määrä ei kuitenkaan ole hyvän kappaleen tae, ja tämä onkin yksi Chicago-suosikeistani. Meininki on kuin venezuelalaisessa parlamenttitappelussa, ja Lamm kiekuu kuin…kuin Lamm.
Gently I’ll Wake You osoittaa Lammin kyvyn tehdä rakkauslauluja ilman sokeria. Se on siis kuin kahvia mustana, jos aivan järjettömän kömpelö vertaus sallitaan. Kun Lamm hellän (sarkastisen?) säkeistön jälkeen julistaa macholla äänellä, ”Gently I’ll wake you. Won’t hardly shake you”, tulee hymy väkisinkin huulille. You Get It Up jatkaa rakkausteemaa, mutta tahallisen idioottimaisesti – eli hysteerisen hauskasti. Koko yhtye laulaa reippaan funkin päälle:
– You get it up, you get it up
You get me feelin’ so hot, mama, I’m your buttercup
– It’s goin’ up, it’s goin’ up
I’m gettin’ hotter and I don’t know if I’ll ever stop
– Baby; baby baby baby baby, ah
Tämänkin levyn (kuten viidennen) päättää Kathin minimalistisella kokoonpanolla säestetty balladi (Hope For Love). Kath pohdiskelee, miten kaikki on jo valitettu moneen kertaan, mutta rakkauden kaipuu elää aina vaan. Kathin balladit kuulostavat aina sielukkailta ja aidoilta.
Hyvin eloisa Chicago X tuotti hittikappaleen, joka loi ison varjon yhtyeen päälle jatkossa. Vaikka If You Leave Me Now ei miellyttäisi, kannattaa muu levy silti tsekata. Terry Kath ei tullut elämään enää pitkään, joten päättäkäämme tämä osa live-versioon tuosta kauniista rakkaudenkaipuusta.
Musasto 