Avainsana-arkisto: punk

Viikon levy: The Boys – The Boys

The_Boys_LP

Vuonna 1971 norjalainen kosketinsoittaja Stein Groven muutti Lontooseen aikomuksenaan perustaa maailman kovin rock’n’roll-bändi. Syntyikin Englannin vastine New York Dollsille, Hollywood Brats. Maailma oli kuitenkin kaikkea muuta kuin valmis räyhäkkää rokkia kimaltavissa vaatteissa soittaville pitkätukille ja bändi hajosikin yleiseen turhautumiseen. Valmiiksi äänitetty albumikin julkaistiin vasta yhtyeen hajoamisen jälkeen 1975 ja ainoastaan Norjassa. Britanniassa Hollywood Brats näki päivänvalon vasta 1980.

Casino Steel –nimellä jo tässä vaiheessa tunnettu Stein ei lannistunut, vaan liittyi punkrockin oppikouluun, London SS –yhtyeeseen. Bändin lyhyen historian aikana kokoonpano eli päivittäin ja liki kaikki brittiläisen punkin myöhemmät huippunimet ehtivät vähintään yksiin treeneihin, heidän joukossaan mm. Mick Jones (The Clash), Tony James (Generation X), Brian James (The Damned) ja ennenkaikkea nuori kitaristi Matt Dangerfield.

Kun Casino Steel tajusi ettei London SS tule koskaan pääsemään treenikämppää pidemmälle, hän houkutteli Dangerfieldin mukaansa uuteen projektiin. Kun mukaan saatiin toinen kitaristi Honest John Plain, basisti Duncan ”Kid” Reid ja rumpali Jack Black, uusi bändi oli valmis. Se sai nimekseen koruttomasti The Boys.

Jo muutaman kuukauden keikkailun jälkeen bändi kiinnitettiin NEMS –levy-yhtiölle tammikuussa 1977. Koska Sex Pistols oli hieman aiemmin saanut potkut EMI:ltä, oli The Boys hetken aikaa ainoa punkbändi jolla oli levytyssopimus. Alkuvuodesta julkaistu debyyttisingle I Don’t Care sai lupaavan vastaanoton ja bändi ryhtyi äänittämään ensimmäistä albumiaan. Vaikka levy oli valmis jo toukokuussa, sen julkaisu venyi kuitenkin syksyyn. Toinen single, First Time, ilmestyi elokuussa ja albumi The Boys vihdoin kauppojen hyllylle syyskuun alussa.

Albumi sai innostuneen vastaanoton mediassa ja aikakauden muille yhtyeille vieraamman moniäänisen stemmalaulun ansiosta bändiä alettiin kutsua nimellä ”punkin Beatles”, osaksi myös albumilta löytyvän energisen I Call Your Name –lainan ansiosta. Myös Casino Steelin koskettimet olivat piristävä poikkeus punkskenessä. Eikä mahtavista iskusävelistäkään ollut puutetta! I Don’t Care ja Tumble With Me olivat jo Hollywood Bratsin peruja (ja Steelin ja Brats-solisti Andrew Mathesonin yhteistekeleitä), mutta uusiakin hittejä mahtui joukkoon koko nippu. Soda Pressing, First Time, Box Number ja Cop Cars ovat tunnustettuja punkklassikkoja jos mitkä.

Elokuussa tapahtunut Elvis Presleyn kuolema kuitenkin nousi The Boysin megasuosion esteeksi. NEMS:in jakelija RCA pisti kaiken energiansa kuninkaan levyjen jakeluun ja kaikki muut jäivät lapsipuolen asemaan. Lupaavasti alkanut The Boys –albumin myyntikin hyytyi pahanlaisesti.

The Boys levytti NEMS:ille vielä toisenkin, mahdollisesti vieläkin paremman albumin Alternative Chartbusters ja sen jälkeen Safari-yhtiölle kaksi levyä, To Hell with The Boys ja Boys Only, ennen kuin turhautui, luovutti ja hajosi vuonna 1981.

Kesällä 1999 Japanista löytyi tarpeeksi jenejä ja 4/5 alkuperäisestä The Boys –kokoonpanosta kipusi jälleen lauteille Tokiossa. Hitaahkosti muutaman keikan vuositahdilla käynnistyneen paluun jälkeen bändi on 2000-luvulla aktivoitunut jälleen oikeaksi kiertäväksi yhtyeeksi. Kruununa kaikelle The Boys julkaisi 2014 ensimmäisen uuden albuminsa kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen. Punk Rock Menopause esittelee edelleen hämmentävässä iskussa olevan veteraanikombon, jolta ei hyviä biisejä eikä meininkiä puutu.

Eikä siinä vielä kaikki: maaliskuussa 2015 The Boys saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen!

Ke 18.3.2015 Turku, Klubi
To 19.3.2015 Helsinki, Tavastia
Pe 20.3.2015 Tampere, Klubi

The Boys -albumi on vuosien saatossa julkaistu uudelleen monesti ja monenlaisin bonusraidoin varustettuna, mutta tässä näppärä twofer jossa sekä debyyttialbumi, että sitä seurannut Alternative Chartbusters:
The Boys / Alternative Chartbusters

Jyrki Mäkelä


Ja bonuksena The Boys yhä mainiossa vedossa vuonna 2015!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Jay Reatardin kuolemasta viisi vuotta – muistonäyttely Turun musiikkikirjastossa

Jay Reatardin (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) kuolemasta viisi vuotta.

Everything I do is motivated by the fear of running out of time.”

Jay Reatard, oik. Jimmy Lee Lindsey Jr. (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) oli yhdysvaltalainen garagepunk/-artisti.

Jo teini-ikäisenä uransa Memphisissä aloittanut ja nopeasti ilmiöksi muodostunut Lindsey ehti levyttää valtavan määrän musiikkia. Eri kokoonpanojen  (mm. Lost Sounds, Reatards, Nervous Patterns, Terror Visions, Bad Times, Final Solutions), kanssa häneltä julkaistiin 18 albumia, 41 singleä ja joukko kokoelmia, joille hänen pienmerkeillä julkaistuja 7-tuumaisia singlejään ja demojaan oli koottu.

15-vuotiaana Linsey lähetti demon ihailemansa Oblivians-yhtyeen jäsenen ylläpitämälle Goner-levymerkille saaden levytyssopimuksen. Lindsey sai Obliviansin jäseniltä apua ensimmäisen levynsä äänittämisessä joka julkaistiin Reatards-yhtyeen nimissä, vaikka tässä vaiheessa ainoastaan hän itse oli ainoa jäsen, Ramonesin ja Obliviansin hengissä Lindey myös omaksui taiteilijanimen Jay Reatard.

Reatardin musiikkia leimasi paitsi aggressiivisuus, niin myös garagevaikutteet, jotka näkyivät mm. tuotannollisesti, osittain koska Jay ei halunnut odottaa inspiraationsa kanssa studioon asti ja äänitti paljon kotonaan. Toisaalta hän osuvasti vertasi tuotantoaan autenttisuuteen ja käsityöhön musiikkiteollisuuden sijaan sanoen:

“I’m not trying to be low fidelity,” he added. “I’m trying to be handmade. You don’t go into a bakery and say, ‘That apple pie is handmade, that’s a “lo-fi” pie.’ You realize the crust looks a little rough around the edges, it looks like somebody’s grandma made this, and all of a sudden it’s comforting.” 

Jay Reatardin musiikki on pääosin erittäin tarttuvaa, lähes kaikissa kappaleissa on tarttuvia koukkuja ja esim. Lost Soundsin syntetisaattoripunk voisi hidastettuna käydä 80-luvun uuden aallon hiteistä. Hänen viimeiseksi jäänyt levynsä Watch Me Fall oli jo rauhallisempi, levyä pidettiin yleisesti hänen astinlautanaan menestykseen, mutta valitettavasti hän menehtyi ennen kuin suuri yleisö ehti hänet löytää. Mikä saattaa tosin olla parempi, kun miettii hänen lausumaansa:

“If I ever get to the point where I can get the entire world to adore me, I’m done, because my whole game is me against the world. If too many people are into it, fuck, it just might kill it.”

Jay Reatard esiintyi Suomessa Nosturissa maaliskuussa 2009. Esitys oli varsin mieleenpainuva kokemus. Äärimmäisen vauhdikkaat sovitukset ja räjähtävää energiaa.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle on koottu näyttely jossa on lainattavissa paitsi Reatardin tuotantoa, myös muuta uudempaa yhdysvaltalaista punk-musiikkia.

Antti Impivaara

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Uudelleenjulkaistua kapinaa…Vaurio, 80-luvun punkkia Naantalista

vaurio huuto
Vaurio: Huuto Yöstä

 

Vuosina 1981–1985 toiminut naantalilainen punk/hardcore-ryhmä Vaurio on elävä esimerkki Berliinin muurin korkuisista esteistä, jotka joidenkin bändien on ylitettävä saadakseen levynsä julkiseen levitykseen. Nimellä Sidi ja Siivottomat aloittanut Vaurio nappasi nimensä Black Flagin Damaged-kiekosta. Musiikillisesti Vaurio asettui hardcoren ja suomalaisen 70-luvun punkin välimaastoon. Kohu-63 ja Kaaos saivat rinnalleen Laman ja Ratsian. Brittein suunnalta Discharge ja Subhumans mutta Dead Kennedys lienee ollut suuri tekijä ainakin vihaisten sanoitusten osalta. Vaurion tekstit henkivät kautta linjan ankaraa ja radikaalia “yhteiskunta on paska” -linjaa.

Propaganda Recordsin piti julkaista Vaurion debyytti-Ep “Sortoa Ja Vainoa” vuonna 1983. Bändi joutui kuitenkin kustantamaan itse levyn vaatiman studioajan, kuudessa tunnissa äänitettiin ja miksattiin kuusi viisua. Jostain syystä levyä ei kuitenkaan julkaistu. Pikkukiekon materiaali ilmestyi yllättäen vuonna 1996 julkaistun “Propaganda – Hardcore ‘ 83″ -kokoelman kylkiäisenä. Vaurion tyypit eivät tienneet asiasta mitään. Yhtä huonosti onnistui kokonaisen albumin tuottaminen markkinoille. Jostain syystä bändi suostui kesällä 1984 Propaganda Recordsin kosiskeluihin kokopitkästä albumista. Materiaali pukattiin kasaan vain kahdeksassa tunnissa. Mutta albumia ei näkynyt eikä kuulunut. Lopulta levy ilmestyi saksalaisen Rock-O-Raman julkaisemana nimellä A Shout From The Night. (Tuolloin Rock-O-Rama ei vielä ollut uusnatsi/white power -musiikin levittäjä…)

Turkulaisen Svart Recordsin vinyylijulkaisu “Huuto Yöstä” tuo levyn ensimmäistä kertaa kauppojen hyllylle “oikeassa muodossaan”. Kattavan historiikin sisältävä julkaisu kuuluu armotta sarjaan “parempi myöhään kun ei milloinkaan”. Levyllä Vaurio osoittaa vihaista asennetta, armotonta yhteiskuntakritiikkiä ja hardcore-henkistä ärhäkkyyttä…mutta samalla Laman ja Ratsian tunnistaa taustalta. Kitarasoundi jää paikoin vokaalien ja rumpujen jalkoihin mutta varsinkin kiekon B-puoli hehkuu armotonta asennetta ja keskisormen heristelyä. Semiklassikko

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Svart Recordsin Pokon punk-klassikoiden uudelleenjulkaisu-urakka loppusuoralla

Turkulainen Svart Records on julkaissut uudelleen (vinyylinä) tukevan nipun aikoinaan Poko Rekordsin julkaisemia punk-klassikoita. Nyt urakka on kääntymässä loppusuoralle. Seuraavaksi vuorossa ovat Love Recordsin sävelaarteet, joista markkinoille ovat ilmestyneet jo Tabula Rasan, Blues Sectionin ja Tasavallan Presidentin ensimmäiset näytöt.

Ennen 70-luvun rock-aarteita, vielä kerran punkin kulta-ajan aakkosia:

Ratsia/Ratsia

Vuonna 1977 perustetun Ratsian debyyttialbumia ”Ratsia” pidetään ansaitusti kotimaisen punkin klassikkokiekkona. Sinkkubiisit Lontoon skidit ja Ole hyvä nyt kuuluvat ehdottomasti uuden aallon parhaiden näyttöjen joukkoon. Ratsian reippaan rento asenne tuotti armottomalla sykkeella etenevää punkin ja uuden aallon tutinaa, jota voi aivan hyvin suositella vaikka nykynuorison Pää Kii! -innostuksen valtaamille tyypeille. Osattiin sitä ennenkin.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisu asettaa kyseisen punk-klassikon jälleen vinyylimuodossa kauppojen hyllylle. Ratsian debyytti kuuluu sarjaan ”maagisen levyt”. Albumille on taltioitu jotain hetken hurmaa, katoava välähdys ja kipinää jota ei voi sormella osoittaa. Levy kuulostaa ajattomalta, tuoreelta ja elinvoimaiselta vielä vuosikymmenten jälkeen. ”Tämä on meidän musiikkia, nuorten musiikkia”. Ratsia ei ollut hiekkalaatikon vihaisin kakara – vastapainona bändistä irtosi vahva, paikoin jopa lämmin tunnelataus.

Vaikka allekirjoittanut sekosi vielä perusteellisemmin bändin seuraavaan albumiin Elämän Syke, debyytillä Ratsia onnistui tavoittamaan jotain oleellista uuden aallon hengestä – soittamisen ilo ja energia on suorastaan käsin kosketeltavaa. Vaikka biisimateriaali ei ole timanttia koko albumin mitalle laskettuna, kokonaisuus ei anna aihetta mutinoille. Mielestäni Ratsia on tallentanut debyytilleen jotain samaa kuin Sex Pistols aikoinaan – tämä on uutta, tämä on voimakasta ja tämä on pirun hauskaa.

——————————————————————–

Lama/ …Ja Mikään Ei Muuttunut

Helsinkiläinen Lama aloitti jo vuonna 1977 eli punkin ensimmäisen aallon mukana ja jatkoi aktiivisena vuoteen 1983, jolloin jo toinen punk-aalto pyyhki Suomen nuorison korvakäytäviä. Lama ei kuitenkaan ryhtynyt Suomi-rokkaajaksi vaan bändi veivasi hc:n vahvistamaa punkkia loppuun asti. Tosin Laman ainoaksi kokopitkäksi jäänyt albumi ”Lama” julkaistiin jo vuonna 1982. Seuraavana vuonna ilmestynyt …Ja Mikään Ei Muuttunut oli sinkkukokoelmana myös puolinainen ”best of”- kokoelma. Svart Recordsin uusiojulkaisu noudattaa ulkoasultaan vanhaa mallia. Jopa virheellinen biisijärjestys on ennallaan. Tosin mukavan kettuileva ominaispiirre on pinkki vinyyli!

Vaikka kyseessä on EP/sinkkukokoelma, levyn materiaali seisoo yhteisessä rintamassa ja vahvasti omilla jaloillaan. Bändin ”hitit”, Totuus löytyy kaurapuurosta, Väliaikainen ja Jeesukset toimivat edelleen kuin isku vasten kasvoja. Lama onnistui tallentamaan levylle todella kettuuntunutta asennetta, suoranaista vaaran tuntua. Soundi on raakaa ja hiomatonta eli juuri sellaista kuin punkin tulee olla. Suoraviivaisuus on hyve.

Kyseiseltä levyltä on turha etsiä heikkoja tai asennevajaita biisejä. Olkoon se jonkinlainen merkki klassikkostatuksesta. Lama kuuluu orkestereihin jotka on aina nostettava eturiviin puhuttaessa aidosta suomalaisesta punk-perinteestä. Tältä kuulosta oikeasti vihainen nuori 1980-luvun alkuvuosina!

———————————————————————-

Kohu-63/Valtaa Ei Loistoa

Pahamaineinen Kohu-63 oli yksi kotimaisen hardcoren esitaistelijoista. Vaikka bändin maine koostui kännisekoilusta, natsisyytöksistä ja vokalisti Arto “Lättä” Hyytiäisen vankilatuomiosta, jälkipolville Kohu-63 on pelkästään nautittavan tehokasta hardcore-punkkia.

Pokon julkaisema Valtaa Ei Loistoa -Ep ilmestyi vuonna 1982. Levy on alusta loppuun suoraviivaista ja asenteellista harcorepunkitusta ja soundeissa on potkua ja stondista niin että tuntuu. Lyriikoissa on yhteiskunnallista heristelyä ja mainittuja natsiviittauksia ei suinkaan lakaista maton alle. Tosin tekstin lukeminen osoittaa bändin käyttäneen natsiviittauksia ilmeisen provokatiiviseen tarkoitukseen ja kaikkea muuta kuin ihannoiden.

Kiekon ensimmäinen puolisko on pelkkää parhautta. Erityisesti isoa kättä ansaitsee tymäkkä tuotanto – lyriikoita ei tarvitse tarkistaa kansipapereista ja kitarasoundi on äärettömän terävää sirkkeliä. Viimeinen valssi, Valtaa 1, Kulttuuriarmeija ja Aivopesu…hengästyttävän kireää toimintaa ja ”pullotettua ketustusta”.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisun tiukkaa äänivyöryä ei voi muuta kuin ihastella. Lyriikat löytyvät erilliseltä lehtiseltä mutta kuten todettua, jyvälle pääsee ilman taustatekstiäkin. Kyseessä on meteliklassikko selkeimmästä päästä.

Teksti J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Kuukauden löytö: Sensuuri – Hulinaa

Sensuuri – Hulinaa

Tamperelainen punk-orkesteri Sensuuri muistetaan nykyään erityisesti Popeda-kitaristi Costellon ansiosta. Turkulainen Svart Records on julkaissut uudelleen vinyylinä Sensuurin ainoaksi jääneen kokopitkän albumin – Hulinaa ilmestyi elokuussa 1979. Aikalaisarvioissa bändin jäsenten nuori ikä oli ihmetyksen aihe. Hulinaa-albumia arvosteltiin epäkypsäksi. Jälkipolvet voivat kallistua ennemminkin Epe Heleniuksen mielipiteeseen, jonka mukaan sinkkubiisi Kirjoitan seinään on ”kaikkien aikojen paras punk-single”.

Kun tuottajana toimi Eppujen Pantse, Eppujen alkupään tuotantoa on helppo asettaa esikuvaksi Sensuurin suuntaan. Myös ensimmäiset Pelle Miljoona -levytykset kuuluvat taustalla. Hulinaa on varsinkin a-puolen osalta innostunutta punk-hehkutusta; Termiitti, Mikä on muotii, Ydinvoimaa ja Tulevaisus on sensuroitu ovat siivuja, joita kelpaa pyöritellä vielä vuosienkin jälkeen. Bändi todellakin osasi soittaa, uskottavuusongelmat lienevät ennemminkin perua jannujen nuoresta iästä ja jonkinlaisesta rokkipunkki-vaikutelmasta.

Niin, jo mainittu Kirjoitan seinään yhdistää tyylikkäästi punkittavan Epppu Normaalin ja Pelle Miljoonan parhaat puolet. Samoin Ramones-pastissi 682226 on sympaattinen ja hauskalla tavalla nuhainen tekele.

Sensuuri ei koskaan saanut markkinoille toista albumiaan. Bändin taival päättyi vuonna 1981. Svart Recordsin tyylikäs uusiojulkaisu tuo oikeutetusti esille aikansa suurlupauksen nousun ja uhon – jos bändi olisi saanut rauhassa kasvaa ja kehittyä, orkesteri olisi varmasti kasvanut Suomi-rockin dinosaurusluokkaan Eppujen ja Popedan rinnalle.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Viikon levy Perustuu tositapahtumiin

Abduktio: Perustuu tositapahtumiin (2004)

Abduktio: Perustuu tositapahtumiin.Muistan ensimmäisen kerran kun kuulin Abduktiota. Oli rauhallinen kesäpäivä ja olimme ulkona ystävieni kanssa. Eräs heistä pisti Abduktion minialbumin Perustuu tositapahtumiin soimaan kannettavasta soittimesta. Siitä eteenpäin kesäpäivä ei enää ollut rauhallinen. Kappaleet kuulostivat osan mielestä provokatiivisilta huutolauluineen sekä raskaine kitarariffeineen ja niissä ei ollut kaikkien mielestä tarttumapintaa. Itse kuitenkin huomasin pitäväni bändistä heti ja halusin kuulla sitä lisää.

Abduktio oli tamperelainen punk-bändi, joka lopetti toimintansa vuonna 2011 bändin kitaristin ja biisinikkarin Jukka ”Zuge” Laajakallion kuoltua. Laajakalliolle pidettiin ikimuistoinen muistotilaisuus Abduktion viimeisen keikan merkeissä. Bändi ehti julkaista kaksi kokopitkää ja pienimuotoisempia äänityksiä, kuten erittäin hyvän EP:n Yövuoro. Yhtyeen kohdalla ei tosin pitäisi käyttää sanaa ”ehti”, sillä tässä tapauksessa laatu oli määrää tärkeämpi asia. Kappaleissa on todella paljon hienoja yksityiskohtia ja piirteitä, joita ei välttämättä odota kuulevansa punk-levyltä.

Yksityiskohtia kuuluu jo tällä ensimmäisellä, vuonna 2004 julkaistulla levyllä. Kitaramelodioita on siroteltu tarkkaan harkiten pitkin levyä ja sovitustyö on tuottanut taitavaa jälkeä. Suurta osaa levyn hienouksista ei löydä ensimmäisillä kuuntelukerroilla ja siinä piileekin mielestäni Abduktion hienous; jokainen kuuntelukerta saattaa tarjota jotain uutta. Punk-levyillä tämä ei ole kovin yleinen ilmiö. Tällä minialbumilla voisi sanoa olevan tasa-arvoinen äänimaailma, sillä jokainen soitin kuuluu selkeästi.

Lyriikat ovat tarkoin harkittuja ja ne käsittelevät esimerkiksi fasismia. Lienee sanomattakin selvää, että bändi on kyseistä ilmiötä vastaan. Paikoitellen luotetaan myös yksinkertaiseen, selkeään ilmaisuun. Tästä oiva esimerkki Hautarauha-kappaleen kertosäkeessä, jossa laulaja julistaa ”Vihaan natseja!” Laulajan ääni on erittäin persoonallinen, ja siksi sen voisi kuvitella olevan Abduktion tunnusmerkki. Tämä lauluääni on levyn kantava voima ja voimaa tältä levyltä ei todellakaan puutu.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Kuukauden löytö: Kohu-63 – Lisää Verta Historiaan (uudelleenjulkaisu, vinyyli)

Turkulainen Svart Records on julkaissut uudelleen vinyylinä aikoinaan Pokon kautta ilmestyneitä punk/uuden aallon albumikokonaisuuksia. Kunniakkaaseen joukkoon kuuluu myös ”Suomen ensimmäiseksi hardcore-bändiksi” haukutun Kohu-63:n über-klassikko Lisää Verta Historiaan.

Kohu -63 kuuluu jo osaltaan Suomi-punkin toiseen aaltoon, sillä bändin vuonna 1982 julkaistulla Lisää Verta Historiaan -kokopitkällä bassoa kuritti Sensuurista tuttu Jaska Oinonen. Tosin tamperelainen Kohu -63 otti osoittelevasti poliittisessa kantaaottavuudessaan musiikillisesti pesäeroa punkin ulosantiin ja samalla historia sai todistaa kotimaisen hardcoren esiinmarssia. Vaikka Rattus on rautaa allekirjoittaneen muistikuvissa, Lisää Verta Historiaan on jäätävän jykevä kokonaisuus. Armottoman asenteellinen metelipaketti kuulostaa täysin erektiovalmiilta vielä vuosikymmenten jälkeen. Joskus miettii, kunpa saisi kettuuntuneen olon säilöttyä pulloon…ei tarvitse miettiä sillä Rattus ja Kohu- 63 ovat sen jo tehneet. Vinyylille painettua vit***sta. kohu-63-lisaa-verta-historiaan-lp-7

Albumin tähtihetkiä on turha listata sillä meno on laadukasta alusta loppuun. Punkimpi materiaali jää hieman jalkoihin rajummin potkivan hc-paahdon rinnalla – esimerkkinä vaikkapa albumin nimibiisi, joka kaipaisi reilummin tulta persiille. Mainio ”kytät on natsisikoja” -tematiikkaa pyörittävä Poliisit on verisii persereikii on levyllä törkeästi kuohittuna versiona – onneksi mukana seuraa 7-tuumainen, jolta löytyvät sensuroimattomat versiot kyseisestä huudatuksesta sekä Me ollaan jumalia -sohaisusta.

On myös hauska huomata albumin b-puolen kolmen ensimmäisen biisin vahvan ulostulon. Kohu-63:n kohdalla b-puoli ei ole se vähemmän houkutteleva perspuoli vaan melkeinpä parempi kierros. Allekirjoittaneen ehdoton suosikki Poliisit-siivun lisäksi on pitelemättömän ronski Punakaartilaisten marssi…näitä levyjä ei enää tehdä!

Alkuperäistä kansitaidetta seuraava uusiojulkaisu sisältää tekstivihkosen ja 7-tuumaisen pikkuletun lisäksi ”pahennusta” herättävän spraymaalaus-sapluunan (!) … Alkuperäisistä masternauhoista säädetty uusiovinyyli on silkkaa kapinan hurmosta.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee