Musamiesten uusi lehti, Soundi perustettiin 40 vuotta sitten

Musa-lehden raunioista syntynyt Soundi täyttää 40 vuotta. ”Musamiesten uusi lehti – Soundi” ilmestyi ensimmäisen kerran tammikuussa 1975.

Miksi Musamiehet perustiva Soundin; Siksi että ’ei käynyt niinkuin haaveiltiin’. Ensimmäisen numeron ”Waldemarin palstassa” tuodaan ilmi Musan kustantajan haluttomuus maksaa lehden tekijöille säädyllistä korvausta, vaikka Musa oli jo kannuksensa hankkinut. Lopputuloksena oli lopullinen ratkaisu, joka johti uuden lehden syntymiseen.

”Tilanne on tällä hetkellä siis se, että kaikki entiset Musan pääjehut ovat jättäneet Musan ja siirtyneet Soundiin – paitsi yksi mies joka katsoi edelleen edullisemmaksi jäädä Musaan ja yrittää sen jatkamista. Tilanne on nyt siis seuraava. On olemassa Soundi, jonka tekijät ovat jo kaksi ja puoli vuotta ’uhrautuneet aatteen hyväksi’ ja aikovat sitä myös jatkaa tinkimättä. Me pidämme kiinni siitä, että Suomessa voidaan tehdä musiikkilehteä menestyksekkäästi ja aiomme myös edelleen yrittää sitä – se on meidän kutsumuksemme ja velvollisuutemme” (Waldemar Wallenius, Soundi 1/1 1975).

Ensimmäisen numeron kanteen ”kansikuvapojaksi” päätyi Hullujussi, vaikka lehden tekijät olivat aikaisemmin ”haukkuneet orkesterin pystyyn”. Soundin myötä otettiin mukaan näkökulma, että kirjoitetaan myös ihmisiä kiinnostavista asioista – ei pelkästään omista suosikeista. Hullujussista oli lehdessä myös laaja artikkeli ”Siellä Masai-miehet laulaa friduna skiduna, eikä Musa-miehet koskaan tajuu mitä tämä tarkoittaa”.

Vuoden albumit -74 -osio kuulutti; ”Yksimielinen tulos, Wigwam/Being”.

Elvis 40, kaksiosainen juttusarja alkuun ja laaja artikkeli Renaissance-yhtyeestä. Mikko & Jussi, maalaispoika & rokkipummi. Luigi Hämeenojan juttusarjassa ”Riimittäjät” esillä Isokynä Lindholm – ”Iso kynä – vähän kumia”. Kuukauden albumina Man/Slow Motion. ”Mainio MAN-bändi metkoine musiikkimanipulaatioineen”. Soundin ensimmäisessä numerossa arvioitiin myös Hurriganesin Roadrunner, hieman  myöhässä – arvio ei ehtinyt aikoinaan Musa-lehteen.

Arviossa oli myös ”jonkin verran suosiota keränneitä” albumeita kuten Genesiksen The Lamb Lies Down On Broadway, King Crimsonin Red, Yesin Relayer, Herbie Hancockin Thrust, Hawkindin Hall Of the Mountain Grill ja George Harrisonin Dark Horse…

Seuraavaan numeroon lupailtiin Rory Gallagherin haastattelua, juttua Tangerine Dreamista, Herbie Hancockista ja Mahavisnu McLaughlinista sekä Hurriganesista. Lisäksi luvassa oli laaja Bob Dylan -juttu.

Eläköön 40-vuotias musiikin äänitorvi!

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä Soundin alkutaipaleen kansia)

 

 

Svart Records julkaisee Kingston Wall -dvd:n

 

Turkulainen Svart Records julkaisee uudelleen legendaarisen Kingston Wallin tuotantoa vinyylimuodossa. Orkesterin debyyttilevyn uusintapainos myytiin jo loppuun, toinen painoserä tulossa kauppoihin. Kingston Wall II ilmestyy 20.2.

Svart Records laajentaa audiovisuaaliseen ilmaisuun julkaisemalla Hannu Lappalaisen koostaman eepoksen Kingston Wall: Kingtime. Tämä Petri Wallin 46-vuotissyntymäpäivänä julkaistava kaksois-DVD sisältää yli kahdeksan tuntia bändin taivalta aktiivisesti videokameroineen dokumentoineen Lappalaisen arkistoistaan koostamaa pääsääntöisesti ennennäkemätöntä materiaalia.

Ensimmäiselle DVD-levylle on toteutettu kronologinen 26 live-esityksen kooste, varhaisesta vuoden 1988 kokoonpanosta yhtyeen viimeisiin lavahetkiin asti. Kakkoskiekon avaa kiehtova katsaus parhaisiin hetkiin Kingston Wallin isännöimältä improvisaation ja spontaaniuden leimaamalta Freak Out-klubilta. Lisäksi paketista löytyy Petri Wallin, Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen haastatteluja, musiikkivideoita sekä Petri Walli In Memoriam -dokumentti.

Levy löytyy kaupoista perjantaina 27.2. Julkaisua juhlitaan Tavastialla Petri Wallin 46-vuotissyntymäpäivänä 25.2.

40-vuotta täyttävän Soundin pitkä-aikaiselle päätoimittajalle Timo Kanervalle Soundi-palkinto

Musiikkilehti Soundi täyttää 40 vuotta.  Vuonna 1972 perustetun Musa-lehden henkinen perillinen Soundi aloitti tammikuussa 1975. Musa-lehden toimituskunnan riitaantuessa kustantajan kanssa, lähtivät tekijät omille teilleen ja ”kostona” syntyi Soundi.

Lehden päätoimittajana toimi vuosina 1975-2013 Timo Kanerva, joka on vuonna 2015 itseoikeutettu valinta ”Soundi-palkinnon” saajaksi.

Nykyisin eläkepäiviä Tampereella viettävä ja musiikkiin edelleen intohimoisesti suhtautuva Timo Kanerva tarttui Soundin ruoriin heti perustamisvuonna, elokuussa 1975. Hän toimi Soundin päätoimittajana ainutlaatuiset 38 vuotta.

Kanerva on siis ollut lähietäisyydeltä näkemässä suomalaisen rockin kasvun ja monenlaiset vaiheet.
– Muutoshan on käsittämättömän iso kun ajattelee, että olisi 70-luvulla ennustanut että suomalainen bändi myy jäähallin tai stadionin loppuun, Timo Kanerva muistelee tänään ilmestyneen Soundi-lehden pitkässä haastattelussa.
– Se oli sellaista puuhastelua tuo suomalainen rock, hyvin pitkään. Pitkälle 80-lukua vielä.

Soundi on pitänyt paikkansa suomalaisen rocklehdistön huipulla läpi vuosikymmenten.
– Tärkein syy on se, että suomalainen rocklehti tarvitsee suomalaisen rockin, Kanerva pohtii. – On hyvin tärkeää, että me ollaan ihan tietoisesti nostettu kotimaisia bändejä ja ruvettu tekemään niistä isoja juttuja.

Soundin päätoimittamisen lisäksi Timo Kanerva on tehnyt merkittävän työn radioteatterin parissa sekä kustantanut ja toimittanut kirjoja. Parhaillaan hän on tekemässä kirjaa Love Recordsin perustajiin kuuluneesta Atte Blomista yhdessä Rockadillo Recordsin Tapio Korjuksen kanssa.

Soundi-palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005. Aikaisempina vuosina sen ovat saaneet Tuomari Nurmio, Alexi Laiho, Toni Wirtanen, Juhani Merimaa, Tuomas Holopainen, Ismo Alanko, J. Karjalainen, Atte Blom, A.W. Yrjänä ja Jonna Tervomaa.

Demis Roussos on poissa

Kreikkalainen laulaja/muusikko Demis Roussos on kuollut 68-vuoden ikäisenä.

Roussos nousi nopeasti (Euroopassa) suureen suosioon ja listojen kärkeen 1970-luvun alun kappaleillaan We Shall Dance, Forever And Ever, My Friend The Wind, My Reason, Velvet Mornings ja Goodbye My Love, Goodbye.

Ennen listasuosiota Rousssos vaikutti Aphrodite’s Child -nimisessä progressiivisen rockin orkesterissa, joka julkaisi vuonna 1967 alkaneen uransa aikana kolme albumia. Aphrodite’s Childissa Roussos soitti bassoa laulusuorituksen lisäksi. Roussosin bändikaverina soitti Evangelos Odysseas Papathanassiou, paremmin tunnettu artistinimellä Vangelis. Roussos ja Vangelis tekivät myös myöhemmin musiikillista yhteistyötä. Roussos oli mukana mm. Blade Runner (1982)-elokuvan soundtrack-levyllä.

Roussosin ura jatkui aktiivisena pitkälle 2000-luvulle. Artistin levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 60 miljoonaa kappaletta.

 

 

 

Wigwam-klassikko jälleen vinyylimuodossa: Wigwam – Being

Wigwam – Being

Vuonna 1974 kotimaisella rock/proge/fuusioyhtye Wigwamilla oli takanaan kolme studioalbumia, jolla mainetta oli kasvatettu jo korkealle. Being oli albumi, joka nosti bändin arvostuksen huippuunsa. Being on Wigwamin “The Wall” tai “Thick as a Brick” – massiivinen kivitaulu, johon kaiverrettiin tärkeimmät teesit. Vaikka seuraavana vuonna julkaistu Nuclear Nightclub nostetaan yleensä bändin parhaaksi levyksi, Being oli varmasti kunnianhimoisin.

Fuusiojazzin ja taiderockin parissa piehtaroinut Being etsi tekstien osalta innoitusta ihmisyyden raadollisuudesta, itsekeskeisyydestä, puutteellisuudesta. Jukka Gustavson työsti albumin libreton eli tekstin ja “juonen”. Gustavson myös sävelsi suurimman osan paketin materiaalista ja miehen soittamat urku/syntikka/moog-osuudet ovat levyn kantavana voimana. Being on musiikin osalta koukeroisen maalailevaa ja vapaasti hengittävää taide/fuusiopyöritystä. Svart Recordsin julkaiseman vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun saatesanoissa Gustavson kertoo saaneen vaikutteita Frank Zappalta mutta viitteitä huomaa lukuisiin aikansa taiderock/fuusiojazz-ryhmiin. Kokonaisuuden toisen merkittävän puolen muodostavat lyriikat, joissa ruoskitaan virheitä tekevää ihmiskuntaa katkeralla ja kyynisellä otteella. Paikoin teksti etenee enemmänkin tajunnanvirtana.

Tyypillisenä konseptialbumina Being ei tuota yksittäisiä radiohittejä. Normaalit neljän minuutin rock-siivut loistavat poissaolollaan. Kertosäevetoisen rockin vastapainona Wigwam saattoi maailmaan ylevän kokonaisuuden, jonka kuunteleminen kertaistumalta on vaikeaa, vaativaa. Allekirjoittaneen kohdalla paketti on turhan raskas mutta yksittäisinä paloina materiaalin mestariteoksen leima selkiytyy. Haastavan koukeroinen ja moni-ilmeinen Pedagogue on suorastaan maaginen ilmestys. Genesis-henkinen Prophet eksyy sfääreihin mutta tajunnan laajeneminen tapahtuu huomaamatta, luontevasti. Planetist on ylevä, kaunis ja sopivalla tavalla mahtaileva.

Svart Recordsin vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun osalle ei voi jakaa kuin ylitsevuotavaa kiitosten virtaa. Paketista löytyy niin alkuperäinen kuin vuonna 2001 remasteroitu versio. Molempi parempi. Levyjen tasapainoinen ja tarkka ulosanti tekee oikeutta jokaiselle yksittäiselle soittimelle. Vinyyliltä kuunneltuna materiaali tuntuu nousevan vastustamattomasti siivilleen, mikä imu ja voima. Vertailuna CD-versioon, laserkiekon ulosannissa on havaitsevinaan tietynlaista kulmikkuutta, töksähtelevyyttä. Lisäksi vinyylimuotoinen julkaisu herättää kuvat henkiin – Gustavsonin ideoima kansitaide on tyrmäävä kokonaisuus. Paketti on näyttävä ja mahtipontinen niin ulkoasun kuin sisällön osalta. Being on mahtiklassikko johon ei yksinkertaisesti voi kyllästyä.

Juha Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Uudelleen julkaistua kapinaa: Terveet Kädet – Terveet Kädet ja Musta Jumala

Terveet Kädet julkaisi bändin nimeä kantavan ”Kaasunaamarilevynsä” (kannen foto Lontoon Sotamuseosta, sukelluspuku – “fetish”, “kinky”) vuonna 1983. Kyseinen kokopitkä asettuu kevyesti kotimaisen hardcoren klassikkoteosten joukkoon. Hardcore-punkin mittakaavassa Läjä Äijälän porukka soittaa levyllä selkeästi ja hyvin mutta bändin asenne on pahinta mahdollista laatua – kriminaaleja ja mielipuolia. Svart Recordsin vinyylimuotoinen uudelleenjulkaisu nostaa kättä lippaan Suomi-hardcoren merkkiteoksen kohdalla. Tyylikäs paketti kuulostaa käsittämättömän tuoreelta ja mukana seuraavaan vihkoseen on saatu mukavasti oman aikansa väriä.

Levy tehtiin kuulemma päivässä ja liian puhtaat soundit harmittivät tekijöitä. Hauskana yksityiskohtana mainitaan master-nauhan olleen niin vähissä, että viisuja jouduttiin lyhentämään – iskemään poikki kesken lennon. Levyltä löytyy myös “tornion englantilla” räyhätty Stooges-coveri Not Right, joka oli “vain ex-tempore vitsi”. Läjä Äijälän mukaan kiekolta löytyy myös ehkä paras TK-biisi koskaan, Maailman loppua etsimässä. Toisaalta, albumi on kautta linjan klassikkotason kapinaa. Tyyppi, ota haltuun kyseinen hardcore-punkin merkkiteos.

Svart Records on julkaissut uudelleen myös TK:n Black God eli Musta Jumala -kokonaisuuden. Black God julkaistiin aikoinaan vain Brasiliassa ja Saksassa. Materiaalista oli alunperin tarkoitus julkaista vain englanninkielistä rähinää sisältänyt pikkukiekko. Lopulta pakettiin ahdettiin “tornion englantilla” säädetyn materiaalin lisäksi muuta studiohauskaa + levyn perspuolelle Kemissä syksyllä 1983 äänitetty rupinen mutta hulluuden energiaa säteilevä keikkatallenne. Svart Recordsin julkaisuna paketti ilmestyy “alkuperäisessä kuosissaan”.

Raaka ja kaunistelematon studiomateriaali ei välttämättä ole Käsien parasta mellakkaa mutta päällekäyvää ja varmasti energistä turpasaunaa. Englannin kielellä etenevä kapina ei pahemmin haittaa sillä Läjä Äijälän artikulointi ei paljasta minkään kielen ymmärrettäviä sanoja. Ainakin allekirjoittaneelle livetallenne on tuotoksen kiinnostavin puoli. Vaikka nauhoitus on kaikkea muuta kuin teknisesti onnistunut, energia ja kiihko – suoranainen hulluuden kiima on käsittämätöntä. Ilmassa on vaaran tuntua. Todellinen aikansa kuva. Nuoriso, kyseinen levykaksikko haltuun ja ymmärrätte vähän enemmän esi-isienne musiikillisen vapautumisen aikakauden kuvioita. Punk ja hardcore olivat aikoinaan musiikin vapautusrintamaa, ei pelkästään pussikaljoittelun pätevää taustakohinaa.

J.Kaunisto

 

Kuukauden outolintu; Bad Ass Brass Band – Töttöröö

 

UMO Jazz Orchestra, Ismo Alanko Säätiö, J.Karjalainen & Mustat Lasit, The Balls, Nicole Willis & The Soul Investigators, Tundramatiks…kun kyseisistä kokoonpanoista tuttuja puhaltajia/muusikoita kokoontuu musisoimaan 11-miehisen Bad Ass Brass Band -nimikkeen alle, huumori ei ole ensimmäinen mieleen iskevä ajatus. Bad Ass Brass Bandin New Orleansin ja Balkanin riehakkuutta kotimaiseen melankoliaan yhdistelevä mainio ulosanti kolauttaa varpaansa huumoriin. Ainakin levyltä kuunneltuna vaikkapa Puskapissi kuulostaa turhankin suoralta Jaakko Laitinen & Väärä Raha -lainalta. Ero Töttöröö-albumin kahteen ensimmäiseen siivuun on melkeinpä ylitsepääsemätön. Tervetuloa ja Second line henkivät perinteisempää jazz-henkistä New Orleans -tunnelmaa.

Mutta, levyn edetessä huomaa kokoonpanon suuntaavan ennemminkin Tundramatiksin harrastaman psykedeelisen balkansoulin/balkan-iskelmän jalanjäljille. Tyydy siihen mitä saat lainaa 50-luvun iskelmästä. Tuhkat leijailee testailee jo jonkinlaista pelimannipunkkia – taustalta etsii vaistomaisesti Pelle Miljoonan tai Maukka Perusjätkän lauluääntä. Kokoonpanolta onnistuu myös synkkämielisempi härmä-laulelma Nuku rapussa Reiska -viisun avittamana. Hojo hojo lisää taustalle ripauksen tico-ticoa.

Bad Ass Brass Band on selkeästi tehty koettavaksi lavaolosuhteissa. Levyltä kuunneltuna kokoonpano menettää ison osan viehätyksestään. Kotikuunteluun Töttöröö on saatavilla vinyylilevyn ja cd:n sisältävänä tyylikkäänä pakettina. Vinyyliformaatti antaa kokonaisuuteen mukavasti ryhtiä ja cd on sopiva hätäiselle kuulijalle. Loppupäätelmänä levystä jää mieleen riehakas soittamisen ilo ja mukaansa tempaava puhallinsoitinten iltapäivämarssi. Jazz-sävyisempää irtiottoa voisi annostella suuremmalla kauhalla. Alleviivaavimmat huumoritekstit herättävät kuitenkin nousevaa närästystä.

J.Kaunisto

Turun historiallisen yhdistyksen Historia nyt! -luennot jatkuvat Turun kaupunginkirjastossa

Tänä keväänä luentosarjassa käsitellään mm. musiikkia, kirjallisuutta ja taidetta. 

Sarja alkaa rockin historiaan liittyvällä luennolla keskiviikkona 4.2. klo 18-19.

FT Kimi Kärki

 

Kimi Kärki: Areenarockin historiakulttuuri

Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana audiovisuaalisessa viihdekulttuurissa on tapahtunut valtava muutos. Uudenlainen teknologia on mahdollistanut maailmanlaajuisen nopean tiedonsiirron ja viihdekulttuurin. Mediasisällöt ovat tavoitettavissa muutamalla näppäimen painalluksella ja aistikokemuksia voidaan vahvistaa digitaalisilla apuvälineillä. Osana tätä muutosta myös areenakonserttien esittämiskäytännöt ovat kokeneet merkittävän murroksen. Areenakonsertit ovat läpi historiansa olleet viihdekulttuurin muutosten testiareenoita sekä teknologisessa että teatraalisessa mielessä.

Useamman sukupolven suosiota saaneet tähdet pelaavat nostalgialla ja historialla. Esimerkiksi Pink Floyd esiintyi ”aaveille” Pompeijissa 1971 ja The Rolling Stones ”palasi pikkulavoille” areenan keskelle vievää metallisiltaa pitkin Bridges To Babylon -kiertueella (1997-1998). Pompeijin konsertista tehdyn elokuvan kuvakerronta seikkaili taitavasti Vesuviuksen purkauksessa peittyneen kaupungin raunioilla ja seinämaalauksilla. Syntyi vaikutelma Pink Floydin musiikin suhteesta antiikin katastrofiin.

Populaarikulttuurin merkittävyys syntyy osaltaan sen historiakulttuuria ja kulttuurista muistia muokkaavasta vaikutuksesta. Populaarikulttuuri kurkottaa menneisyyteen niin monin tavoin, että se itsessään muokkaa aktiivisesti käsitystämme historiasta.

FT Kärki on populaarikulttuurin tutkija Turun yliopiston kulttuurihistoriassa. Hän koordinoi International Institute for Popular Culture (IIPC) -tutkimuskeskusta, PhD Programme in Popular Culture Studies -tohtoriohjelmaa sekä European Heritage, Digital Media and the Information Society -maisteriohjelmaa.

 

Historia nyt! -luennot keväällä 2015 pääkirjastossa, Studio,  Linnankatu 2.

4.2. klo 18-19  – Kimi Kärki: Areenarockin historiakulttuuri

4.3. klo 18-19 – Pertti Grönholm: Turkulainen arki sota-aikana

1.4. klo 18-19 – Meri Heinonen ja Janne Tunturi: ”Mikä on isänmaani?” Kirjailija-taidehistorioitsija Klaus Holma (1914-44) Suomen ja Ranskan välissä

4.5. klo 18-19 – Annakaisa Suominen: Kättelyn kulttuurihistoriaa

1.6. klo 18-19 – Outi Hupaniittu: Valkean liinan hurmaa – elokuvaelämää vuodelta 1915

Jay Reatardin kuolemasta viisi vuotta – muistonäyttely Turun musiikkikirjastossa

Jay Reatardin (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) kuolemasta viisi vuotta.

”Everything I do is motivated by the fear of running out of time.”

Jay Reatard, oik. Jimmy Lee Lindsey Jr. (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) oli yhdysvaltalainen garagepunk/-artisti.

Jo teini-ikäisenä uransa Memphisissä aloittanut ja nopeasti ilmiöksi muodostunut Lindsey ehti levyttää valtavan määrän musiikkia. Eri kokoonpanojen  (mm. Lost Sounds, Reatards, Nervous Patterns, Terror Visions, Bad Times, Final Solutions), kanssa häneltä julkaistiin 18 albumia, 41 singleä ja joukko kokoelmia, joille hänen pienmerkeillä julkaistuja 7-tuumaisia singlejään ja demojaan oli koottu.

15-vuotiaana Linsey lähetti demon ihailemansa Oblivians-yhtyeen jäsenen ylläpitämälle Goner-levymerkille saaden levytyssopimuksen. Lindsey sai Obliviansin jäseniltä apua ensimmäisen levynsä äänittämisessä joka julkaistiin Reatards-yhtyeen nimissä, vaikka tässä vaiheessa ainoastaan hän itse oli ainoa jäsen, Ramonesin ja Obliviansin hengissä Lindey myös omaksui taiteilijanimen Jay Reatard.

Reatardin musiikkia leimasi paitsi aggressiivisuus, niin myös garagevaikutteet, jotka näkyivät mm. tuotannollisesti, osittain koska Jay ei halunnut odottaa inspiraationsa kanssa studioon asti ja äänitti paljon kotonaan. Toisaalta hän osuvasti vertasi tuotantoaan autenttisuuteen ja käsityöhön musiikkiteollisuuden sijaan sanoen:

“I’m not trying to be low fidelity,” he added. “I’m trying to be handmade. You don’t go into a bakery and say, ‘That apple pie is handmade, that’s a “lo-fi” pie.’ You realize the crust looks a little rough around the edges, it looks like somebody’s grandma made this, and all of a sudden it’s comforting.” 

Jay Reatardin musiikki on pääosin erittäin tarttuvaa, lähes kaikissa kappaleissa on tarttuvia koukkuja ja esim. Lost Soundsin syntetisaattoripunk voisi hidastettuna käydä 80-luvun uuden aallon hiteistä. Hänen viimeiseksi jäänyt levynsä Watch Me Fall oli jo rauhallisempi, levyä pidettiin yleisesti hänen astinlautanaan menestykseen, mutta valitettavasti hän menehtyi ennen kuin suuri yleisö ehti hänet löytää. Mikä saattaa tosin olla parempi, kun miettii hänen lausumaansa:

“If I ever get to the point where I can get the entire world to adore me, I’m done, because my whole game is me against the world. If too many people are into it, fuck, it just might kill it.”

Jay Reatard esiintyi Suomessa Nosturissa maaliskuussa 2009. Esitys oli varsin mieleenpainuva kokemus. Äärimmäisen vauhdikkaat sovitukset ja räjähtävää energiaa.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle on koottu näyttely jossa on lainattavissa paitsi Reatardin tuotantoa, myös muuta uudempaa yhdysvaltalaista punk-musiikkia.

Antti Impivaara

 

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti: Jarkko Viinamäki

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti urastasi.

Olen muusikko ja tuottaja Jarkko Viinamäki. Alun perin olen kotoisin Iistä ja viettänyt elämästäni 10 vuotta Oulussa ja viimeiset 5 vuotta Helsingissä. Olen valmistunut Oulun konservatoriolta muusikoksi vuonna 2006 ja Helsingin  Metropolia Ammattikorkeakoulusta tuottaja-teknologiksi keväällä 2014. Operoin studiossa äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana sekä teen live -miksaushommia mm. Jarkko Martikainen & Luotetut Miehet -orkesterille. Olen siis jonkinlainen musiikin ”jokapaikanhöylä” ja operoin suurimmaksi osaksi omassa studiossamme Vantaalla ja muutaman yhtyeen kanssa keikoilla.

Olennaisimmat ja pitkäkestoisimmat orkesterit joissa olen vuosien varrella soittanut ovat mm. Morley, Knucklebone Oscar ja Kings Of Moonshine. Kings of Moonshinen kanssa esitämme omia biisejä ja laulan myös kyseisessä bändissä. Tällä hetkellä toimin aktiivisesti Knucklebone Oscar ja Kings Of Moonshine yhtyeissä. Bändien kanssa touhuaminen on olennainen osa menneisyyttäni ja studiotyöhön minua on ajanut pakottava tarve tallentaa kaikenlaista ääntä musiikin muodossa. En ole kitaran varressa niinkään muusikko asian oikeassa merkityksessä, vaan enemmänkin asian innokas harrastaja. Leipäpuuni on jossain muualla kuin keikkailevan muusikon arjessa, vaikka soittokeikkoja tuleekin vuoteen yli 50.

2. Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

Käytän kirjastopalveluja säännöllisen epäsäännöllisesti. Lainaan usein nimenomaan kirjoja ja aika fiilispohjalta, mitä nyt sattuu silmiin osumaan. Musiikin kuuntelu ja elokuvien katselu on siirtynyt vahvasti internetin puolelle ja kirja on formaattina itsessään minulle se juttu. Pidemmän teoksen lukeminen e -kirjana tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta. Ehkä sitäkin täytyy kokeilla, sitten joskus.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Hyviä (ja huonoja) näkemiäni livekeikkoja on tolkuton määrä. Yksi mieleenpainuvimpia keikkoja oli John Spencer Blues Expolosionin keikka Tavastialla viime kesänä. Myös Kula Shaker Espanjassa eräällä festarikeikalla muistaakseni vuonna 2007. Olimme esiintymässä samoilla festareilla Morley –orkesterin kanssa. On sanomattakin selvää, että tunnelma oli aika kosminen Kula Shakerin siivittämänä.

4. Mitä mieltä olet kotikaupunkisi musiikkitarjonnasta ja -elämästä?

Helsinkiin mahtuu älytön määrä keikkoja joka viikolle. Tarjonta on niin laajaa, että kovimpienkin livemusiikin kuluttajien nälkä saadaan varmasti sammumaan tällä määrällä. Myös jami -kulttuuri kukoistaa. Jameja löytyy melkein joka viikonpäiville jos jaksaa kahlata Helsingin yöelämässä. Oulussa asuessani totuin siihen, että jameja riittää useille viikonpäiville ja siellä tuli jammailtua aika paljon.

Helsingissä asuessani jammailu on jäänyt hieman vähemmälle. Nostan suuresti hattua sille, että jameja järjestetään ja paljon! Se on todella rikastuttava voimavara ja kaikenkarvaisilla soittajilla on mahdollisuus törmätä toisiinsa. Kaiken lisäksi siitä syntyy vielä musiikkia, säälimättömän nerokasta!

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Nämä levyt ovat jääneet mieleen:

Warren Zevon – Excitable Boy

Levyllinen kaunista ja paikkapaikoin groteskia musiikkia todelliselta villimieheltä. Miehen ehein sekä ehkä tunnetuin albumi.

Sepultura – Chaos A.D

Svengaavaa pahoinpitelyä alusta loppuun. Mielestäni tässä kohtaa jonkinlainen cross -over juttu on onnistunut hyvin mikä sikäli on mielestäni aika harvinaista. Perinteistä Brasilialaista musiikkia ja trash/death metallia yhdistelemällä on saatu aikaiseksi melko tanakka keitos.

Los Lobos – Colossal Head

Loistava esitys loistavalta bändiltä. Soundit hipovat täydellisyyttä ja biisimateriaali on vahvaa. Parempi kuunnella ja ihmetellä. Enempää en osaa sanoilla sanoa.

Toim. Petri Kipinä