Neljä kotimaista über-klassikkoa uusiojulkaisuina – ota Pekka Pohjola haltuun

“Pekka Pohjola ei kunnioita musiikissa keinotekoisia tyylirajoja, vaan etenee mihin ajatuksen lento kulloinkin halajaa. Pohjolan musiikissa suomalaismetsien vehreä humina istuu vierekkäin kivisen kaupungin hermostuneen pohjasykkeen kanssa” (Markku Tuuli).

Monien aikalaistensa ‘Suomen parhaaksi basistiksi’ nostama Pekka Pohjola nousi suureen maineeseen Wigwamin basistina. Pohjolan Wigwam-kausi kesti neljä vuotta, kesään 1974 asti. Muusikkosukuun kuuluneen Pohjolan lapsuudesta asti elänyt haave sooloalbumista toteutui jo Wigwam-kauden aikana, vuonna 1972. ’Pihkasilmä Kaarnakorva’, kuten myös kolme seuraavaa Pohjolan sooloalbumia ’Harakka Bialoipokku’ (1974), ’Keesojen Lehto’ (1977) ja ’Visitation’ (1979) on julkaistu uudelleen vinyyliformaatissa turkulaisen Svart Recordsin toimesta.

Pihkasilmä Kaarnakorva, kuten myös Harakka Bialoipokku, elävät luovuudesta, taidosta, huumorista ja virtuositeetista. Free jazz –henkinen iloittelu jäsentyy vahvoina melodioina joka varsinkin Pihkasilmä Kaarnakorvan kohdalla ottaa vahvasti huomioon suomalaiskansallisen musiikkiperinteen kansanmusiikista klassiseen – ’suomalaismetsien vehreä humina istuu vierekkäin kivisen kaupungin hermostuneen pohjasykkeen kanssa’.

Helsingissä Finnvoxilla äänitetyn, Måns Groundstroemin tuottamalle Pihkasilmä Kaarnakorva –levylle Pohjola sai rinnalleen loistavan soittajakolmikon; saksofonisti Pekka Pöyryn, klarinetisti Risto Pensolan ja rumpali Reino Laineen. Nelikon yhteistyö on vaivattoman maagista. Kun taustalle saadaan vielä Jukka Gustavsonin urku-ja pianotyöskentely, kuulija voi unohtaa itsensä suosiolla yltiöpäisen musiikki-iloittelun vietäväksi. Metsonpeliä on häikäisevä free jazz –teos, jossa Pohjolan basso tekee mitä tahtoo. Virtojen kiharat on progressiivisempi mutta samalla monitahoinen ja raikas. Valittaja antaa Pohjolan bassolle tilaa puhua äänillä, joilla on universaali syke. Kokonaisuutena Pihkasilmä Kaarnakorva on über-klassikko, nerouden leimahdus, vapaasti hengittävää virtuositeettiä alusta loppuun. Todellinen Suomi-klassikko millä tahansa mittatikulla arvioituna.

Tukholmassa äänitetty Harakka Bialoipokku on jäsennellympää ja hieman vakavailmeisempää kuin Pohjolan soolodebyytti. Levy julkaistiin Isossa-Britanniassa nimellä ’B the Magpie’ ja Ruotsissa nimellä ’Skatan’. Yleisradio valitsi levyn vuoden 1974 parhaaksi albumiksi.

Harakka Bialoipokku –levyllä lisääntynyt puhaltajien määrä tuo paikoin big band –henkistä tunnelmaa. Pöyryn lisäksi vahvoina osatekijöinä ovat Eero Koivistoinen ja Paroni Paakkunainen. Albumi piirtää seesteisempää ja hallitumpaa kuvaa kuin edeltäjänsä unohtamatta kuitenkaan selkeää jazz-henkisyyttä. Nälkäinen proge-jazz –hehkutus Ensimmäinen aamu saa ’kultivoitunutta’ vastapainoa Huono sää/se tanssii…Ja näkee unta –teoksista, joissa astutaan myös klassisen musiikin syvään uurretuille raja-aidoille. Hereilläkin uni jatkuu yltyy vahvaan fuusiosanailuun, joka saa tasapainottavaksi elementiksi Sekoilu seestyy –teoksen ’Love Records meets Yes’ –henkisen tunnelmoinnin. Elämä jatkuu on kuin suoraa jatkoa Pihkasilmä Kaarnakorva –levyn rikkaalle fuusiohybridille. Harakka Bialoipokku on vahva kokonaisuus, jonka harkittujen teemojen sisällä tapahtuva instrumentaalinen poreilu vaatii keskittymään.

Vuonna 1977 ilmestynyt Keesojen Lehto oli Pohjolalle uuden ajan alkua. Edellisiin soololevyihin verratuna puhaltimet loistivat poissaolollaan. Yleissoundiin vaikutti vahvasti syntetisaattori. Pohjola sai levylle mukaan myös Mike Oldfieldin, joka ei kuulemma ’sietänyt’ puhallinsoittimia. Tuottajan roolin lisäksi Mike Oldfield myös soittaa albumilla kitaraa ja mandoliinia ja Sally Oldfieldin laulua kuullaan kappaleessa Varjojen varaslähtö. Levy äänitettiin Tukholmassa ja Englannissa Oldfieldin studiolla. Levy nousi myydyimmäksi Pohjolan sooloalbumeista. Levy julkaistiin Isossa-Britanniassa nimellä ’Mathematician’s Air Display’ ja Ruotsissa nimellä ’Skuggornas tjuvstart’.Albumi on julkaistu myös mm. Japanissa. Yhdysvalloissa ja Saksassa.

Keesojen lehto -levyllä soittavat myös ruotsalainen kitaristi Georg Wadenius ja puolalaissyntyinen Wlodek Gulkowski, joiden kanssa Pohjola oli aikaisemmin tekemisissä Made In Sweden –orkesterin tiimoilta. Myös maineikkaan Gong-yhtyeen rumpali Pierre Moerlen vierailee levyllä. Pohjolan tunnistettavat sävellykset seilaavat progefuusion ja Rick Wakemanin mieleen tuovan maalailun välimaastossa. Levyn huippuhetki, 15-minuuttinen Pääntaivuttelun seuraukset, paisuu ja kurkottelee taivaita kuin Yesin muhkeimmat teokset. Rikkaaseen sooloiloitteluun saadaan vastaavaa imua kuin Pihkasilmä Kaarnakorva –albumin kohdalla. Kitaralle lankeaa suurempi osuus levyn yleissoundista, seikka joka on tuttua Pohjolan myöhemmiltä albumeilta. Albumin teemoista ja leikkisyydestä löytää kuitenkin selkeitä yhtymäkohtia kahteen edelliseen sooloalbumiin.

Syksyllä 1977 Pohjola liittyi kotimaiseen fuusiohenkiseen ’superyhtyeeseen’ The Group. Vuonna 1979 ilmestyneelle Visitation-albumilleen Pohjola sai mukaansa The Groupista tutut Vesa Aaltosen, Olli Ahvenlahden ja Seppo Tynin. Levyllä soittaa myös puhallinpartio Pöyry/Koivistoinen/Juhani Aaltonen/Teemu Salminen mutta puhallinosaston osuus jää ohueksi. Lisäksi taustalla vaikuttaa Helsingin kaupunginorkesteri mutta albumin yleissoundi on sähköinen. Varsinkin Tynin repivän energinen kitara on vahva johtotähti. Pohjolan visio polveilevasta sähköisestä fuusiosta on selvästi laaja-alaisempaa kuin The Groupilla ja varsinkin bändipomo Pohjolan oma vaikutus on vahva. Miehen basso asettaa elastisesti liikkuvalle fuusiovoimalle tiukat rajat. Levyn energinen ja elinvoimainen ulosanti on toteuttu törkeän pöyhkeillä soundeilla.

Levyllä Pohjola hioo lopulliseen muottiin edellisellä Keesojen Lehto –levyllä alkaneen sähköisen fuusion mission. Leikkisyyttä unohtamatta, Pohjola onnistuu tuomaan free jazzin voiman ja kiihkon keskelle syntikoiden pelikenttää. Pohjolan laaja-alaisuus ja genrelokeroista välittämätön luonne kantavat vahvaa hedelmää. Puhallinsoittimet ja jouset tuovat sähköiseen fuusioon kaivattua orgaanisuutta, tasoja mutta päävastuussa ovat ’pyhänä kolminaisuutena’ kitara, basso ja koskettimet. Levyn avaava energinen sähköpurkaus Strange awakening sekä kiekon lopettava ‘taidefuusio’ Try to remember eivät kaipaa selittelyä – nauti täysillä! Visitation tarjoaa instrumentaalista voimaa sekä monipuolista osa-alueiden hallintaa, joka sopii sellaisenaan synonyymiksi käsitteelle ’fuusiomusiikki’.

Neljä klassikkoa joista valita omansa. Pihkasilmä Kaarnakorva ja Visitation ovat kolikon kaksi puolta, sellaisenaan täydellisiä. Mutta ymmärtääkseen kuljetun matkan ja lopputulokseen johtaneet syyt ja seuraukset, myös Harakka Bialouipokku ja Keesojen Lehto ovat merkitykseltään korvaamattomia.

 

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jytää ja protopunkkia Turusta vuodelta 1976 – Dead End 5/Dead Ends

Turkulaista Dead End 5 -orkesteria markkinoitiin vuonna 1976 “Suomen ensimmäisenä punkbändinä”. Kaksi albumia julkaisseen ryhmän musiikillinen pohja oli hard rockin raskaudessa ja myöhemmin mukaan tulivat vaikutteet orkestereilta kuten MC5, New York Dolls, Blue Öyster Cult ja tietenkin Ramones. Dead End 5:n debyytin (Dead Ends, vuosi 1976) korviinpistävä ominaisuus on räväkkä asenne, punk-henkinen lataus, hard rock -skebat ja kitaristi Rauno Meloksen aggressiivinen kitarointi. Unohtaa ei voi erityisesti vokalisti Annika Salmista, jonka vahvassa rokkariasenteessa oli Muskalta lainattua sähköisyyttä. Lisäksi bändi lauloi suomeksi, siis melkoinen outolintu vuoden 1976 Kekkoslandiassa.

Bändi aloitti jo 1970-luvun alkuvuosina nimellä Egotrip. Keikkaa tehtiin ankarasti ja kun Virtanen ja Sleepy Sleepers -yhteyksistä kannuksia ansainnut Kari Heimonen tuli orkesterin manageriksi, homma alkoi pelittää suuremmalla sykkeellä. Heimonen toi musiikkiin Amerikan meininkiä ja bändi innostui lopulta coveroimaan Ramonesia toiselle levylleen Läpilyönti.

Dead Ends myi mukavasti – 15 000 kappaleen myyntimäärä takasi bändille paljon keikkoja. Dead End 5 kiersi Suomea omalla bussillaan valomiehen, roudarin ja äänimiehen kera. Kun Svart Recordsin vinyylimuotoista uudelleenjulkaisua kuuntelee vuonna 2015, päällimmäisenä mieleen jää kova yritys ja innostus. Annika Salmisen äänessä on röyhkeää voimaa mutta viisujen osalta levy ei onnistu luomaan linjassa olevaa kokonaisuutta. Myös vaikutteiden kirjon laajuus hämmentää, paikoin meno on kuin hard rock -orkesterin veivaamaa, hieman kulmikasta, MC5-coverointia. Kitarasoundi on terävän muhkeaa mutta rumpali jää auttamattomasti varjoon.

Noin kolme vuotta elänyt Dead End 5 hajosti lopulta Heimosen lähdettyä kehittelemään Teddy & the Tigersia ja laulaja Salmisen yrittäessä soolouraa. Svart Recordsin uusiojulkaisussa on bonuksena bändin ensimmäinen sinkkujulkaisu Kiertotähti/Kadun kuningatar sekä basisti Jari Salmisen mielenkiintoinen bändihistoriikki. Dead Ends on pala elävää historiaa, protopunkkia,  mutta totuuden nimissä biisimateriaalia ei voi kehua tasalaatuiseksi. Levyltä löytyy kuitenkin aikansa kuvaa, joka oli epätavallinen ilmestys Suomenmaan rannoilla vuonna 1976 – suurelle kansalle punk ja naisrokkari olivat käsitteinä etäisiä kuin ufo kirkkaalla sinitaivaalla.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Uudelleen julkaistu klassikko: Kingston Wall – I

Kingston Wall – I

Aina tasaisin väliajoin tulee bändi, joka todistaa rockin kuolemattoman totuuden trio-kokoonpanon ylivertaisuudesta. Simppeliä, tiukkaa, hikistä ja asenteellista. Petri Wallin johtama Kingston Wall teki kyseisen tempun 1990-luvun alussa ja kokoonpanon kolme kokopitkää albumia ovat vuosien saatossa nousseet kulttimaineeseen. Intialaisvaikutteita, hapokasta progea ja kitarasankari – siinä hyvät lähtökohdat trio-kokoonpanon aiheuttamalle alkuräjähdykselle.

Wallissa oli reilu ripaus Hendrixiä, keppi sai kyytiä ja lavalla heilui villimies. Levyltä kuunneltuna bändin debyyttikiekko (vuodelta 1992) liekehtii ja poreilee terävän vastustamattomasti ja skebasoundissa on vastustamatonta groovea. Viisujen osalta albumi ei ole täydellinen onnistuminen mutta energia on timanttia ja soittomiehinä ovat alansa todelliset osaajat. Sami Kuoppamäen rummutuksesta ja Jukka Jyllin bassojylinästä kelpaa ottaa oppia ja inspiraatiota!

Svart Recordsin uudelleenjulkaisu Kingston Wallin debyytistä myytiin loppuun hetkessä – tuhat kappaletta. Vinyylipainos. Kun albumia kuuntelee vuosien jälkeen, bändin nauttimaa kulttimainetta ei sovi ihmetella. Walli oli ilmiömäinen “lankuttaja”. Hendrixin Fire on kuultu tuhansien esittämänä mutta Kingston Wallin versiossa on kiireistä kiimaa ja psykedeliaa. Levyn avaava With my mind on kiekon ehdoton timantti, hallittu ja tunteellinen mutta samalla sähköisen rullaava fiilismatka. Used to feel before on silkkaa energiaa ja rautalankaa. Waste of time – no huh kun on tarjolla sähköistä happojumppaa.

Svart Recordsin uusiojulkaisun mukana saadaan (hengissä olevien) tyyppien luonnehdinnat albumin viisuista. Bonarina levylle on heitetty kolme Tavastian levynjulkaisukeikalta tallennettua liveraitaa. Kyseisen kiekon osalta ostopäätöstä ei tarvitse suuremmin haarukoida – energisen trio-tykityksen kotimainen klassikko mitat täyttävänä vinyylipakettina. RIP Petri Walli – lankku laulaa täältä ikuisuuteen.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Kotimainen jazz-klassikko jälleen saatavilla: Eero Koivistoinen – The Original Sin

Eero Koivistoinen – The Original Sin

Musiikin moniottelija mutta varsinaisesti jazzin puolella mestarin otteita esittänyt Eero Koivistoinen aloitti trionsa kanssa jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1967 Koivistoiselle myönnettiin ensimmäistä kertaa jaettu Jazzliiton Yrjö-palkinto. Keväällä 1967 puhaltaja liittyi myös Blues Sectioniin. Mutta, kvartetiksi kasvaneen jazz-ryhmänsä kanssa Koivistoinen herätti kiinnostusta mm. Montreux Jazz festivalilla ja USA:ssa Newportin festivaalilla. Sonny Rollins- henkinen moderni jazz alkoi kuitenkin saada laajempia kaaria. Runolevy Valtakunta ja mainstream-pohjainen Odysseus kasvattivat soittajaporukan kokoa mutta vasta The Original Sin (ensimmäinen varsinaisen levy-yhtiön kautta julkaistu levy) antoi selvempää merkkiä Koivistoisen suuremman orkesterin suuntaan kulkevista pyrkimyksistä.

Vuonna 1971 julkaistu The Original Sin on vaikuttava kokonaisuus. Levyltä on aistivaan hyvinkin big band -henkistä hekumointia mutta myös avantgade-ja free jazz-huumaa sekä vapaasti hengittävää instrumentaalileikittelyä. Laajat ja rikkaat puhallinsoitinsovitukset antavat tilaa sooloille ja improvisoinnille. Varsinkin levyn pari pidempää teoskokonaisuutta osoittavat Koivistoisen musiikkinäkemyksen kehittyneen kohti isojen tilojen hallintaa. Orkestein sointi ja balanssi on nautittavan hallittua mutta free-juoksutukset sujuvat yhtä mallikkaasti. Myös kitaralle on annettu mukavasti painoarvoa. Lopputulos on paikoin yllättävänkin sähköinen.

Svart Recordsin vinyylimuodossa tapahtuvan uudelleenjulkaisun mukana Koivistoinen muistelee käyttäneensä melodioissa paljon kvanttiaiheita. Levyn ilmaisussa pyrittiin “kuulakkaaseen ja kimmeltävään sointikuvaan”.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisu todellisesta Suomi-jazzin klassikosta ansaitsee pelkästään kiitosta ja hatunnoston. Levyn sointi on väkevä, paikoin suorastaan aggressiivinen mutta myös harmonioita tavoitteleva ja suureen ilmavuuteen pyrkivä (ja siihen yltävä).Soittajien virtuositeettia ei myöskään voi olla korostamatta.

J.Kaunisto

Wigwam-klassikko jälleen vinyylimuodossa: Wigwam – Being

Wigwam – Being

Vuonna 1974 kotimaisella rock/proge/fuusioyhtye Wigwamilla oli takanaan kolme studioalbumia, jolla mainetta oli kasvatettu jo korkealle. Being oli albumi, joka nosti bändin arvostuksen huippuunsa. Being on Wigwamin “The Wall” tai “Thick as a Brick” – massiivinen kivitaulu, johon kaiverrettiin tärkeimmät teesit. Vaikka seuraavana vuonna julkaistu Nuclear Nightclub nostetaan yleensä bändin parhaaksi levyksi, Being oli varmasti kunnianhimoisin.

Fuusiojazzin ja taiderockin parissa piehtaroinut Being etsi tekstien osalta innoitusta ihmisyyden raadollisuudesta, itsekeskeisyydestä, puutteellisuudesta. Jukka Gustavson työsti albumin libreton eli tekstin ja “juonen”. Gustavson myös sävelsi suurimman osan paketin materiaalista ja miehen soittamat urku/syntikka/moog-osuudet ovat levyn kantavana voimana. Being on musiikin osalta koukeroisen maalailevaa ja vapaasti hengittävää taide/fuusiopyöritystä. Svart Recordsin julkaiseman vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun saatesanoissa Gustavson kertoo saaneen vaikutteita Frank Zappalta mutta viitteitä huomaa lukuisiin aikansa taiderock/fuusiojazz-ryhmiin. Kokonaisuuden toisen merkittävän puolen muodostavat lyriikat, joissa ruoskitaan virheitä tekevää ihmiskuntaa katkeralla ja kyynisellä otteella. Paikoin teksti etenee enemmänkin tajunnanvirtana.

Tyypillisenä konseptialbumina Being ei tuota yksittäisiä radiohittejä. Normaalit neljän minuutin rock-siivut loistavat poissaolollaan. Kertosäevetoisen rockin vastapainona Wigwam saattoi maailmaan ylevän kokonaisuuden, jonka kuunteleminen kertaistumalta on vaikeaa, vaativaa. Allekirjoittaneen kohdalla paketti on turhan raskas mutta yksittäisinä paloina materiaalin mestariteoksen leima selkiytyy. Haastavan koukeroinen ja moni-ilmeinen Pedagogue on suorastaan maaginen ilmestys. Genesis-henkinen Prophet eksyy sfääreihin mutta tajunnan laajeneminen tapahtuu huomaamatta, luontevasti. Planetist on ylevä, kaunis ja sopivalla tavalla mahtaileva.

Svart Recordsin vinyylimuotoisen uudelleenjulkaisun osalle ei voi jakaa kuin ylitsevuotavaa kiitosten virtaa. Paketista löytyy niin alkuperäinen kuin vuonna 2001 remasteroitu versio. Molempi parempi. Levyjen tasapainoinen ja tarkka ulosanti tekee oikeutta jokaiselle yksittäiselle soittimelle. Vinyyliltä kuunneltuna materiaali tuntuu nousevan vastustamattomasti siivilleen, mikä imu ja voima. Vertailuna CD-versioon, laserkiekon ulosannissa on havaitsevinaan tietynlaista kulmikkuutta, töksähtelevyyttä. Lisäksi vinyylimuotoinen julkaisu herättää kuvat henkiin – Gustavsonin ideoima kansitaide on tyrmäävä kokonaisuus. Paketti on näyttävä ja mahtipontinen niin ulkoasun kuin sisällön osalta. Being on mahtiklassikko johon ei yksinkertaisesti voi kyllästyä.

Juha Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Uudelleen julkaistua kapinaa: Terveet Kädet – Terveet Kädet ja Musta Jumala

Terveet Kädet julkaisi bändin nimeä kantavan ”Kaasunaamarilevynsä” (kannen foto Lontoon Sotamuseosta, sukelluspuku – “fetish”, “kinky”) vuonna 1983. Kyseinen kokopitkä asettuu kevyesti kotimaisen hardcoren klassikkoteosten joukkoon. Hardcore-punkin mittakaavassa Läjä Äijälän porukka soittaa levyllä selkeästi ja hyvin mutta bändin asenne on pahinta mahdollista laatua – kriminaaleja ja mielipuolia. Svart Recordsin vinyylimuotoinen uudelleenjulkaisu nostaa kättä lippaan Suomi-hardcoren merkkiteoksen kohdalla. Tyylikäs paketti kuulostaa käsittämättömän tuoreelta ja mukana seuraavaan vihkoseen on saatu mukavasti oman aikansa väriä.

Levy tehtiin kuulemma päivässä ja liian puhtaat soundit harmittivät tekijöitä. Hauskana yksityiskohtana mainitaan master-nauhan olleen niin vähissä, että viisuja jouduttiin lyhentämään – iskemään poikki kesken lennon. Levyltä löytyy myös “tornion englantilla” räyhätty Stooges-coveri Not Right, joka oli “vain ex-tempore vitsi”. Läjä Äijälän mukaan kiekolta löytyy myös ehkä paras TK-biisi koskaan, Maailman loppua etsimässä. Toisaalta, albumi on kautta linjan klassikkotason kapinaa. Tyyppi, ota haltuun kyseinen hardcore-punkin merkkiteos.

Svart Records on julkaissut uudelleen myös TK:n Black God eli Musta Jumala -kokonaisuuden. Black God julkaistiin aikoinaan vain Brasiliassa ja Saksassa. Materiaalista oli alunperin tarkoitus julkaista vain englanninkielistä rähinää sisältänyt pikkukiekko. Lopulta pakettiin ahdettiin “tornion englantilla” säädetyn materiaalin lisäksi muuta studiohauskaa + levyn perspuolelle Kemissä syksyllä 1983 äänitetty rupinen mutta hulluuden energiaa säteilevä keikkatallenne. Svart Recordsin julkaisuna paketti ilmestyy “alkuperäisessä kuosissaan”.

Raaka ja kaunistelematon studiomateriaali ei välttämättä ole Käsien parasta mellakkaa mutta päällekäyvää ja varmasti energistä turpasaunaa. Englannin kielellä etenevä kapina ei pahemmin haittaa sillä Läjä Äijälän artikulointi ei paljasta minkään kielen ymmärrettäviä sanoja. Ainakin allekirjoittaneelle livetallenne on tuotoksen kiinnostavin puoli. Vaikka nauhoitus on kaikkea muuta kuin teknisesti onnistunut, energia ja kiihko – suoranainen hulluuden kiima on käsittämätöntä. Ilmassa on vaaran tuntua. Todellinen aikansa kuva. Nuoriso, kyseinen levykaksikko haltuun ja ymmärrätte vähän enemmän esi-isienne musiikillisen vapautumisen aikakauden kuvioita. Punk ja hardcore olivat aikoinaan musiikin vapautusrintamaa, ei pelkästään pussikaljoittelun pätevää taustakohinaa.

J.Kaunisto

 

Uudelleenjulkaistua kapinaa…Vaurio, 80-luvun punkkia Naantalista

Vaurio: Huuto Yöstä

 

Vuosina 1981–1985 toiminut naantalilainen punk/hardcore-ryhmä Vaurio on elävä esimerkki Berliinin muurin korkuisista esteistä, jotka joidenkin bändien on ylitettävä saadakseen levynsä julkiseen levitykseen. Nimellä Sidi ja Siivottomat aloittanut Vaurio nappasi nimensä Black Flagin Damaged-kiekosta. Musiikillisesti Vaurio asettui hardcoren ja suomalaisen 70-luvun punkin välimaastoon. Kohu-63 ja Kaaos saivat rinnalleen Laman ja Ratsian. Brittein suunnalta Discharge ja Subhumans mutta Dead Kennedys lienee ollut suuri tekijä ainakin vihaisten sanoitusten osalta. Vaurion tekstit henkivät kautta linjan ankaraa ja radikaalia “yhteiskunta on paska” -linjaa.

Propaganda Recordsin piti julkaista Vaurion debyytti-Ep “Sortoa Ja Vainoa” vuonna 1983. Bändi joutui kuitenkin kustantamaan itse levyn vaatiman studioajan, kuudessa tunnissa äänitettiin ja miksattiin kuusi viisua. Jostain syystä levyä ei kuitenkaan julkaistu. Pikkukiekon materiaali ilmestyi yllättäen vuonna 1996 julkaistun “Propaganda – Hardcore ‘ 83″ -kokoelman kylkiäisenä. Vaurion tyypit eivät tienneet asiasta mitään. Yhtä huonosti onnistui kokonaisen albumin tuottaminen markkinoille. Jostain syystä bändi suostui kesällä 1984 Propaganda Recordsin kosiskeluihin kokopitkästä albumista. Materiaali pukattiin kasaan vain kahdeksassa tunnissa. Mutta albumia ei näkynyt eikä kuulunut. Lopulta levy ilmestyi saksalaisen Rock-O-Raman julkaisemana nimellä A Shout From The Night. (Tuolloin Rock-O-Rama ei vielä ollut uusnatsi/white power -musiikin levittäjä…)

Turkulaisen Svart Recordsin vinyylijulkaisu “Huuto Yöstä” tuo levyn ensimmäistä kertaa kauppojen hyllylle “oikeassa muodossaan”. Kattavan historiikin sisältävä julkaisu kuuluu armotta sarjaan “parempi myöhään kun ei milloinkaan”. Levyllä Vaurio osoittaa vihaista asennetta, armotonta yhteiskuntakritiikkiä ja hardcore-henkistä ärhäkkyyttä…mutta samalla Laman ja Ratsian tunnistaa taustalta. Kitarasoundi jää paikoin vokaalien ja rumpujen jalkoihin mutta varsinkin kiekon B-puoli hehkuu armotonta asennetta ja keskisormen heristelyä. Semiklassikko

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

 

Svart Records julkaisee vinyylinä Kingston Wallin klassikkoalbumit

Englanniksi laulettua psykedeelistä ja progressiivista rockia esittänyt Kingston Wall julkaisi 1990-luvun alussa kolme studioalbumia, jotka ovat saaneet vahvan kulttimaineen. Petri Wallin johtama orkesteri oli aikansa ”Von Hertzen Brothers” – ehkäpä 90-luvun relevantein kotimainen rockyhtye.

Kingston Wall teki klassiset kolme albumiaan vuosina 1992-1994, mutta aikakaudelle ominaisesti ne julkaistiin vain CD-formaatissa. Nyt vinyylipuuhissa aktiivisesti kunnostautunut turkulainen Svart Records on solminut Sony Musicin kanssa lisenssisopimuksen ja tuo nämä albumit vihdoin vinyylimarkkinoille. Julkaisusarja alkaa perjantaina 16.10., jolloin kauppoihin tulee rajoitettuna yllätysjulkaisuna We Cannot Move / Between The Trees -seiskatuumainen. Debyyttialbumi on vuorossa marraskuussa, II ja Tri-Logy seuraavat alkuvuodesta 2015.

Kingston Wallin elossa olevat jäsenet Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki ovat olleet aktiivisesti mukana projektissa – jokaiseen albumiin on kaivettu arkistoista yhden levynpuolen verran ennenjulkaisematonta materiaalia. Marraskuussa julkaistavan I -tuplavinyylin bonuksena on kappaleet Can’t Get Thru, And I Hear You Call sekä Beatles-laina Day Tripper albumin julkaisujuhlissa Tavastialla elävänä soitettuna.

Svart Records jatkaa Kingston Wallin parissa myös alkuvuodesta 2015 ilmestyvällä kahden DVD-levyn paketilla Kingtime.

Uudelleenjulkaistu klassikko: Kauko Röyhkä – Onnenpäivä

Kauko Röyhkän ja Nartun neljäs albumi Onnenpäivä (vuonna 1983) oli uuden suunnan alku – “Röyhkä goes mainstream”. Kolme aikaisempaa kiekkoa (Steppaillen, Uusia tansseja, Mikki Hiiren myöhemmät Vaiheet) olivat jättäneet vastaanottajat suhteellisen kylmiksi, niinpä Röyhkä etsi muutosta ärsyttäjästä “ihmisystävällisempään” suuntaan. Levylle tulisi vain ihmissuhdelauluja tai lapsuusmuisteluita. Edellisen levyn jäljiltä Oulusta Helsinkiin muuttanut Narttu-porukka oli saanut basistiksi Mats Huldénin, joka jaksoi mukana vain albumin äänitysten verran. Riku Mattilan ja Euros-lafkan avulla synnytetty levy oli selkeä menestys, kiekkoa myytiin enemmän kuin kolmea edellistä albumia yhteensä.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisu tuo kyseisen Röyhkä-klassikon jälleen saataville vinyylimuotoisena kokemuksena. Röyhkän saatesanoilla varustettu albumi osoittaa ajattoman klassikon elkeitä – soundeissa ei ole happanemisen merkkejä. Vaikka Röyhkä halusi lähestyä yleisöään, nauttia jopa menestyksen hedelmistä, mies ymmärsi pysyä erossa aikakauden studiohienouksista. Niinpä kiekolta ei tarvitse kummastella “kasarirumpuja” tai tuttuja syntikkakuvioita. Levyä äänitettiin vanhaan malliin, ratkaisu joka varmisti uudistuneen Röyhkän viisujen elinvoiman.

Seestynyt Röyhkä onnistui Onnenpäivä-albumilla tuottamaan reilun nipun tulevien keikkojensa tukirankoja. Levyn A-puoli soi pelkkää parhautta. Riisutun tiheä Onnellinen laiva säteilee tiukkaan puristettua rock-eskapismia. Auringossa paahtuneen oloinen ja välitön Vakava tyttö on selkeä Lauralle-kappaleen sisarteos. Kanavaan hukkunut, Röyhkästä kuoriutuu Suomen CCR. Nivelet, sympaattista ja koukuttavaa. Rakkauden valtakunta – yksi Röyhän ehdottomista kruununjalokivistä. B-puolella hektinen Kotona taas on aivan mainio menopala, akustinen urban blues Pikku taksi antaa bassolle tilaa hengittää. Utuileva ja raukea kiekon nimibiisi tarttuu hihaan Peter Gabrielin mieleen tuovalla tunnelatauksella.

Röyhkän Onnenpäivä soi tasapainoisena, kuivakkana mutta hypnoottisena ajankuvana vuosilta, jolloin Röyhkän taiteellinen suunta löysi nykyisen purkautumiskanavansa. Albumin a-puoli on kadehdittavan vahva ja laadukas. Röyhkän muodonmuutos oli valmis armon vuonna 1983.

J.Kaunisto

Uudelleenjulkaistuja post-punk/goottisävyjä 80-luvulta: Psyyke-1983 – 1985

Porilainen Psyyke herätti vahvaa kiinnostusta kotimaisessa gootti/post-punk -kentässä 1980-luvun keksivaiheilla.Bändin pikkuklassikoksi muodostunut seiskatuumainen Temppeli/Neondertal ilmestyi omakustanteena 1983 ja allekirjoittanut muistaa törmänneensä Temppeli-synkistelyyn pari vuotta myöhemmin. Temppeli kuulostaa edelleen yllättävän elinvoimaiselta post punk/goottihuudatukselta Mustan Paraatin tyyliin. Tosin vuonna 1985 Psyyke teki “Dingot” ja bändistä oltiin tosissaan sorvaamassa Porirockin uutta..no Dingoa. Ruusutarhaan-maxilla kyseinen Dingo-klooni onnistui hukkaamaan menestyksen avaimet, samaa ihmetteli aikoinaan allekirjoittanut – melkoisia takinkääntäjiä. Temppeli-klassikosta on pitkä matka Dingo-poppailuun.

Svart Recordsin pääosin demomateriaalista kasattu vinyylijulkaisu Psyyke 1983-1985 unohtaa “Dingo-ajan”, mukana on vain rajummin iskevää osastoa. Psyyke osoittaa vimmaista ja punk-henkistä asennetta – paikoin meno on kuin gootista innostuneella Sielun Veljet -porukalla ja toisessa käänteessä mieleen tulee mustahuulinen Radiopuhelimet. Kiekon soundit ovat hyvinkin siloittelematonta ja rupista, raakaa – kieltämättä paikoin hyvinkin keskeneräistä. Bändin energia on kuitenkin käsin kosketeltavaa. Jo mainitun Temppeli-sinkun perspuoli Neondertal on toinen “kadotettu timantti” – Psyyke riekkuu ja sylkee kuin Siekkarit vuonna risti ja miekka. Kovalla paineella etenevä Vallanloppu, viileä uuden aallon synkistely Soi, pianoni, tyylikäs Sininen moskeija sekä pahaenteinen Doriksen orgiat säteilevät 80-luvun kiihkeitä tunnelmia.

Levyn mukana seuraava historiikki kertoo kaiken oleellisen. Bändi on yhä hengissä, ilman Dingohuiveja. Vaikka demoilta kaivetun materiaalin taso vaihtelee, soundeihin on saatu puhallettua (osoittain) hypnoottista potkua. Vähintään a-puolen verran käsissä on todellista klassikkokauraa. Bändistä huomaa suuntaviivoja, ei vain gootin ja post-punkin lokeroon, myös kotimaisen psykedeelisen aggression tontille. Tai sellaista ei vielä ollut olemassakaan, vuonna 1985 (?).

J.Kaunisto