Ääniä maan alta: What’s The Point Records & Hawthorn HUOM! UUSI PÄIVÄMÄÄRÄ

Kokeelliseen musiikkiin keskittyvä Ääniä maan alta -tapahtuma palaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolle. Maanantaina 27.5.2024 Stagella kuullaan näkemyksiä noisesta ja sen julkaisemista sekä livemusiikkia, kun paikalle saapuvat What’s The Point Recordsin ja Hawthorn-noiseprojektin Varpu Sarenius ja Niko Kilpinen. Kaksikko on tuttu myös monista muista paikallisista yhtyeistä, kuten Virhe, Death Basket, Neandertaal, Hautaus ja Condom Ramsey.

Varpu Sarenius ja Niko Kilpinen, mitä te teette?

Varpu: Me teemme kaikennäköistä. Viime aikoina vähän vähemmän, mutta projekteja on. What’s The Pointilla ollaan julkaistu kasetteja, useammalla bändillä ollaan äänitetty kasetteja ja kasettien ja mikrogenrejen kanssa taitaa hyvin pitkälti pyöriä tämä touhu.

Hawthorn taitaa olla melko uusi projekti, mistä siinä on kyse?

Niko: Onko siinä nyt kyse oikeastaan mistään muusta kuin mölystä?

Varpu: No ei oikein. Tunnelmallista noisea.

Niko: On siinä joo enemmän dronea ja industrialia eikä mitään suoraa kihinää ja suhinaa hirveällä volyymilla.

Varpu: Se lähti niin, että me menimme muuten vain treenikselle tekemään jotain. Tietysti kannattaa aina äänittää, kun lähtee kokeilemaan uutta, koska ei tiedä mitä sieltä tulee. Sieltä sattui tulemaan tosi miellyttävää ääntä niin sille piti keksiä nimi ja tehdä sille jotain järkevää. Julkaistiinko se jossain?

Niko: Ei, meidän piti tehdä se diy:nä mutta eihän se lähtenyt yhtään mihinkään.

Varpu: Ei oikein ollut aikaa.

Niko: Ei.

Varpu ja Niko kävivät myös valitsemassa musiikkiosaston hyllyiltä itselleen tärkeitä levyjä ja kertoivat niistä.

Varpun valinnat:

Sonic Youth – Washing Machine

Valitsin levyn hyvin pitkälti yhden biisin, Diamond Sean, takia. Eli tuo vika biisi. Kevyesti yksi parhaita biisejä mitä on ikinä tehty. Mitähän se kestää, jotain 20 minuuttia? Se vain elää ja muuttuu ja tuntuu orgaaniselta.

Biisi alkaa maailman ärsyttävimmällä äänellä. Alun kitaraefekti on kunnon vouvaava phaser ja mä inhoan sitä, kun kitaramelodia ja laulu menee samalla lailla. Varsinkin kun tässä se on sellainen lastenlaulumainen rallatus. Mutta sitten se biisi vaan elää, muuttuu ja kasvaa ja siinä vaiheessa, kun se tulee uudestaan se alun lällättely siihen päälle, niin siinä on aivan myyty eikä sitä edes tajua, että mitä on tapahtunut.

Jossain kohtaa havahtuu siihen, että kuuntelee pelkästään kohinaa. Mä tykkään tosi paljon siitä, miten biisi voi vaan hajota ja muuttua eikä tajua edes mitä tapahtuu. Yhtäkkiä vaan hoksaa, että biisi on mennyt eteenpäin. Ehdottomasti yksi ensikosketuksia mölyyn ovat olleet nämä ysärin setit ja varsinkin Washing Machine.

Igor Stravinsky – The Rite of Spring & The Firebird (suite 1919)

Olen huomaamattani valinnut tällaisia gateway-levyjä, jotka ovat pehmittäneet omaa musaymmärrystä mölyisempään suuntaan. Joskus teennäisenä parikymppisenä piti olla kaiken asiantuntija ja tutustua kaikkeen musiikkiin. Se on ollut toisaalta myös hyvä juttu. Stravinsky on jäänyt sieltä, kun olen koettanut tutustua klasariin tarkemmin. Kevätuhri varsinkin oli sellainen, että kun sen kuuli ekaa kertaa, niin tajusi, että eihän tää ole mitään tylsien kääpien musaa tämä klasari.

En muista kuka on sanonut, että Kevätuhri olisi tyyliin ensimmäinen hevikappale, mitä on tehty. Tai sitten muistan ihan väärin ja puhun ihan höpöhöpöjuttuja, mutta muistan, että joku olisi näin sanonut.

Ornette Coleman – The Shape of Jazz to Come

Free jazzin klassikkolevy. Sanoisin, että viimeistään jazziin ja erityisesti free jazziin tutustuminen on avannut noisen portit. Suosittelen myös Evan Parkerin levyä The Topography of the Lungs. Free jazzin kautta on periaatteessa lähestynyt noisecorea, noisea ja jopa grindiä. Nimenomaan free jazzin kaikkea saa tehdä -asenne on ollut todella silmiä avaavaa.

Nikon valinnat:

Hijōkaidan – King of Noise

Valitsin tämän siksi, että se oli paras harsh noise -levy, jonka teidän hyllystä löysin. Aika lailla täydellinen levy, mitä tulee harsh noiseen. Semmonen, mihin ei kyllästy. Ehkä yksi sellaisia harvoja harsh noise -levyjä, jota jaksaa kuunnella edelleenkin uudestaan ja uudestaan. Ei sellaista kertakäyttökamaa, mitä harsh noise saattaa olla. Yksinkertaisesti vain todella hyvä levy.

Sunn O))) – Monoliths & Dimensions

Yläasteella, kun alkoi ymmärtämään mitä kaikkea musiikki voi oikeasti olla, ja uppoutui selaamaan last.fm-sivustolta, että mitäs kaikkea outoa kamaa löytyykään, niin Sunn O))) oli varmaan ensimmäisiä löytöjä. Siitä se sitten oikeastaan lähti. Kuuntelin tätä paljon jälki-istunnossa. Tämä levy on edelleen heittämällä Sunn O)))n paras. Saundit ovat kohdallaan. Tässä on taltioitu parhaiten miten intensiivinen bändi Sunn O))) voi olla livenä, vaikkei se tietenkään ole levyllä sama asia.

Mika Vainio – Kilo

Olikohan tämä ensimmäinen kokeellisen elektronisen musiikin levy, jota kuuntelin aikoinaan? Olin silloin 16–17 vuotta. Todella pelottava levy. Raskas, pahaenteinen ja klaustrofobinen. Sellainen, että siinä on tosi paljon kivaa, mutta oikeasti siinä ei ole mitään kivaa. Niin surkea levy, että se on hyvä. Kun sitä kuunteli ekaa kertaa, tuli kuristava tunne. Se oli jotain ihan uutta. Se oli oikeastaan viimeinen niitti, että nyt lisää noisea ja syntetisaattoreita. Tätä minä haluan.

Minkälainen keikka on tulossa?

Niko: Siihen me ei osata sanoa yhtään mitään.

Varpu: Mä oon tupannut tekemään vähän jotain rytmillistä pohjaa ja Niko tekee siihen mitä Niko tekee.

What’s The Point Recordsin haastattelu ja Hawthorn-keikka Turun pääkirjaston musiikkiosaston Stagella maanantaina 27.5.2024 klo 18.00.

Toim. Antti Anttila, Turun pääkirjaston musiikkiosasto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Ääniä maan alta, Haastattelut, kuunteluvinkit, Stage, Tapahtumat

Jätä kommentti