Tiistaisin 14.2., 13.3., 10.4. ja 8.5. klo 18–19.30
Turun pääkirjaston musiikkiosasto, Taiteiden talon 2. krs, Linnankatu 2
Musiikillisen minimalismin synnystä tulee pian kuluneeksi 50 vuotta. Luentosarjassa Minimalismi musiikissa tutustutaan minimalismin neljän suuren – La Monte Youngin, Terry Rileyn, Steve Reichin ja Philip Glassin – uraan ja sävellyksiin. Lisäksi tarkastellaan musiikillista minimalismia ja sen vaikutuksia laajemmassa musiikillisessa ja kulttuurisessa yhteydessä.
Musiikillisen minimalismin isänä pidetään amerikkalaista La Monte Youngia. Minimalismi kukoisti erityisesti Yhdysvalloissa 1970-luvulla. Minimalistisen musiikin keskeisin alalaji on repetitiivinen musiikki eli toistomusiikki, joka perustuu pienten sävelkuvioiden sinnikkääseen toistoon, vähittäiseen muunteluun ja päällekkäinsommitteluun. Vaikka ankarin minimalismi on harvinaistunut ja alkuperäisetkin minimalistit ovat siitä etääntyneet, tyylillä on edelleen seuraajia.
Minimalismi musiikissa -luentosarjassa elektronisen musiikin tekijä Jaakko Penttinen esittelee jokaisella luentokerralla yhden säveltäjän, jolta kuunnellaan hänen tuotantonsa keskeinen teos tutustuen teoksen sävellystekniikkaan.
Suomessa 90-luvun dancemusiikille lähinnä nauretaan ja pilkataan, mutta joukossa on myös aitoja helmiä, joita jaksaa kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan…
Pandora
”Teknoprinsessan” tähti ei ole himmennyt 20 vuodessa – ainakaan Suomessa ja Japanissa. Uusin albumi Head up high ilmestyi viime vuonna.
“What is love” on parhaimpia dancebiisejä kautta aikojen, koska on soundillisesti kestänyt hyvin aikaa, toisin kuin monet muut aikansa tuotteet. Tämäkin mies jaksaa keikkailla myös Suomessa, tosin edellisestä albumista on jo kulunut vuosia aikaa.
Ruotsalaisen nelikon maailmanvalloitus alkoi hiteillä The Sign sekä Happy nation. Nyt bändi keikkailee edelleen, tosin puolet alkuperäisestä kokoonpanosta on korvattu nuoremmilla naisilla.
Kukapa ei tästä saksalaisesta junttausporukasta olisi kuullut? Scooter elää ja voi hyvin, tosin alkuaikojen tasosta ollaan tultu roimasti alaspäin. Tuloksena vuosien varrelta 15 albumia, kokoelmia, livelevyjä… Kiistämätön tosiasia on, että Scooter on yksi aikamme suosituimpia konemusaprojekteja. Always hard-core!
Italialaisen tuottajan Gianfranco Bortolottin projekti loi 90-luvun tunnetuimpia eurohousehittejä. 1994 julkaistulta toiselta albumilta U got 2 know lohkaistut sinkut kuten U got 2 let the music, Move it up sekä U & me saivat koko Euroopan tanssimaan. Italodiscosta ammennetut melodiat toimivat tänäänkin.
Tuhma eurodance höystettynä koomisilla animaatioilla oli E-roticin läpimurron salaisuus 90-luvulla. Samalla soundilla mentiin useita levyjä, ja vasta vuosituhannen vaihteessa suosio alkoi hiipua. E-roticin muistoa pitää yllä projektin alkuperäinen laulaja Lyane Leigh, jonka bändi S.E.X. Appeal ammentaa samasta tuhmuuksien lähteestä.
Lähes viime vuosiin asti eurodancen nimeen vannonut Ruotsin Martin Eriksson on jo legenda samaan tapaan kuin Scooter. Tarttuvat kertosäkeet ja ylivertaiset melodiat pitivät E-typeä pitkään pinnalla.
Kyllä Suomessakin on osattu ja osataan! Waldona aloittanut ja Waldon väeksi vuosituhannen lopussa kehittynyt akti taisi eurodancen ja menestystä yritettiin ulkomailla asti. ´
Itselle ehkä se lähin eurodancebändi ja ainoa, joka Pandoran lisäksi on pystynyt mukautumaan vallitseviin musatrendeihin unohtamatta kuitenkaan juuriaan. Alkuperäiskokoonpanosta on enää jäljellä vain Peter Thelenius, mutta se ei menoa ole haitannut!
Ruotsalainen Hellsongs esitteli aikoinaan täysin uuden musiikkityylin. Loungemetallia esittävä yhtye versioi todellisia metallimusiikin klassikoita, joita ei bändin käsittelyn jälkeen tunnista alkuperäisiksi muuten kuin sanoitusten perusteella. Vuodesta 2004 asti toiminut orkesteri on uransa aikana julkaissut kahden EP–levyn lisäksi kaksi kokopitkää albumia, joista Hymns in the key of 666 on bändin debyyttialbumi vuodelta 2008. Levyllä yhtye laittaa uuteen uskoon melkoisia helmiä kuten Twisted Sisterin We’re not gonna take it sekä AC/DC: n Thunderstruck. Näihin kappaleisiin koskemalla ei ole vaikea arvata yhtyeen aiheuttaneen monelle puritaaniselle metallimiehelle itkua sekä hammastenkiristystä.
Itse olen yhä suuri hevimusiikin ystävä mutta en ymmärrä ”tosifanien” reaktioita. Kyllä hyvän cover -version pitää erottua alkuperäisestä kunnolla edukseen. Hellsongsin tällä levyllä versioimista kappaleista lähes kaikki ovat lähellä sydäntäni. On totta, että niillä on nostalgia-arvoa vanhenevalle kuuntelijalle. Mutta näissä versioissa huomaa esimerkiksi sen miten hyviä nämä kappaleet itse asiassa ovat. Lyriikat pääsevät esille entistä paremmin ja folk-henkinen lähestymistapa (piano, kitara, laulu) luo niihin uuden, herkemmän ulottuvuuden. Minulle Hellsongs onkin enemmän folkkia kuin loungea.
Yhtyeen nimi luo varmasti asiaan perehtymättömälle täysin toisenlaisia mielikuvia kuin mikä totuus on. Aivan kuten on esimerkiksi Eagles of Death Metallinkin kohdalla. Levyn kannen nähdessään tajuaa kuitenkin heti, että kovinkaan brutaalista musiikista ei voi olla kysymys. Volkkari, sateenkaari ja kukat tuovat lähinnä mieleen hippi-ideologian. Varsin värikästä siis jos vertaa sitä näiden kappaleiden alkuperäisesittäjien levynkansiin.
Värikkäitä ovat myös versiot, joista muutama nousee toisten yläpuolelle. Megadethin tyylikkäästä sahausriffistä muistettava Symphony of destruction on muuttunut ruotsalaisten käsittelyssä iloiseksi rallatteluksi. Versio on suorastaan loisteliaan piristävä. Muita maininnan arvoisia kappaleita ovat Run to the hills sekä Rock the night. On kuitenkin yllättävän vaikeaa nostaa esiin tiettyjä lauluja. Niinpä suosittelenkin kaikille ennakkoluulottomille kuuntelijoille koko albumiin tutustumista.
Runollisen rockin ja laulaja-lauluntekijäperinteen kenties rakastetuin hahmo Yari keikkailee jälleen. Hän esiintyy 24.–28. tammikuuta Helsingissä, Tampereella, Kuopiossa, Joensuussa ja Jyväskylässä. Ilta Olohuoneessa-kiertueella ovat mukana myös PK Keränen ja Sir Elwood Duo.
Yarin (s. 1957) johtama legendaarinen uuden aallon rockbändi Se julkaisi neljä studioalbumia ja yhden kokoelmalevyn vuosina 1979–1984. Varsinkin debyytti …ja me tehtiin rakkautta (Love, 1979) sekä toinen albumi Pahaa unta? (Johanna, 1980) toivat suomalaiseen rockiin poikkeuksellista herkkyyttä. Erinomaisten albumien rinnalla Se julkaisi myös pitkän sarjan loistavia singlejä.
Se-yhtyeen jälkeen Yari on julkaissut levyt Rakkauden kieli (1989), Apinoiden planeetta (1992), Ihanat naiset rannalla/Tuliportaat (1998) ja 12 askelta (1999). Yari on myös tunnustettu elokuvamusiikin säveltäjä. Hän on tehnyt musiikkia kymmeniin elokuviin ja TV-sarjoihin.
Se-yhtyeen levynkannet ovat kaikki onnistuneita. Timo Aarnialan taide toi albumille …ja me tehtiin rakkautta pakahduttavaa särmää. Laatua ovat myös Kari Riipisen kuvaama Pahaa unta?, Antero Toikan Banaanicongaja Mikko Hietaharjun singlekokoelmalle tekemä kansi.
Levynkannet ovat esillä Turun Musiikkikirjastossa 24. tammikuuta alkaen. Kannet ovat levynkansinäyttelyjen sarjan kuudes osa. Löydät Se-albumit musiikin neuvonnan luona.
Dubstep on tällä hetkellä yksi suosituimmista genreistä konemusiikin saralla. Jos haluaa tutustua tähän kaikkien hypettämään musalajiin, niin Magnetic Manin v. 2010 julkaistusta esikoisälpykästä on hyvä aloittaa. Magneettiset miehet koostuvat kolmesta miekkosesta taiteilijanimiltään Benga, Artwork ja Skream.
Levyllä on kuultavissa samaa lainailua trancemusiikista kuin toisella dubstep-artistilla, Ruskolla. Esimerkiksi Angela Hunten vokalisoima I need air sekä Anthemic kiusoittelevat euforisilla trancesoundeilla. Myös 90-luvun ravesoundeja lainataan paljon.
Albumi ei ole kuitenkaan aivan puhtaasti pelkkää dubstepiä. Mukana on myös drum´n´bassia sekä electronicaa. Eli muutakin kuullaan kuin dubstepille ominaista värisevää bassoa.
Albumi kärsii pienestä epätasaisuudesta ja hätäisyydestä. Ehkäpä on ollut kiire laittaa albumia ulos suosion ollessa kova. Kokonaisuudessaan levy on ihan mukavaa kuunneltavaa, jos ei odota suoria biittejä. Aika tosiaan näyttää, että onko Magnetic Manilla edellytyksiä kasvaa pitkän linjan projektiksi. Väärä tie on kuitenkin jumittua pelkkään yhteen muotisoundiin.
Levystä on julkaistu myös bonuslevyn sisältämä deluxe-painos, jossa pari lisäbiisiä ja remixejä.
J-rock eli Japani-rock on jo tuttu ilmiö Suomessa. Sen rinnalle on muodostunut uudempi ilmiö: K-pop, eli Korea-pop. K-pop on vaihtoehto länsimaiselle r’n b:lle. Korealaisessa popissa esiintyjät ovat pehmeämpiä, melodiat iloisempia ja sanoitukset kilttejä. Naisartistien imago ja musiikki on vaaleanpunaista ja söpöä hörsötystä. Laulujen tarttuvuus perustuu kertosäkeessä englanninkielisten sanojen hokemiseen. K-poppia hallitsevat poika- ja tyttöbändit. Niissä yhdistyvät länsimaiden 1990-luvun poikabändityylin parhaimmat puolet: laulu-ja tanssitaidot, sekä miellyttävä ulkonäkö ja muodikas pukeutuminen.
Poikabändi Super Junior on parhaiten länsimaissa tunnettu korealainen pop-yhtye. Se tunnetaan myös nimillä SJ, Super J., Super Jr ja SuJu. Yhtyeeseen kuuluu kolmetoista jäsentä: Leeteuk , Kim Heechul, Hankyung, Yesung, Kangin, Shindong, Sungmin, Eunhyuk, Donghae, Siwon, Ryeowook, Kibum ja Kyuhyun. Suurin osa jäsenistä on toiminut Etelä-Koreassa myös näyttelijöinä, MC:inä, malleina ja DJ:inä ennen Super Junioriin liittymistä. Bonanamana on yhtyeen neljäs studioalbumi. Puolet kappaleista on tanssittavia ja puolet herkkiä balladeja. Viimeisen päälle hiotut tanssikuviot kruunavat musiikkivideot.
Maailmalla mainetta saavuttanut suomenruotsalainen a cappella-lauluyhtye Fork on paljon enemmän kuin pelkkä lauluyhtye. Yhtyeen omin sanoin: he tekevät a cappellalle sen minkä Jimi Hendrix kitaramusiikille tai Viagra miehille! Vuonna 2011 Fork valloitti yleisöä Helsingin Svenska Teaternissa Pink Noise by Fork –esityksellä. Forkin esityksissä tärkein on tietenkin ääni, mutta lavashow tulee hyvänä kakkosena. Fork on lavalla diivailua, glamouria ja rockia.
Cover to cover –levyllä ääntänsä käyttävät näyttelijät Mia Hafrén, Silva Lillrank ja Jonte Ramsten sekä ex-vanhempi konstaapeli Kasper Ramström. Tällä hetkellä yhtyeeseen kuuluvat Mian, Jonten ja Kasperin lisäksi Anna Asunta.
Esikoislevylleen Fork on valinnut covereita laajalti. Bon Jovin You give love a bad name on hyvä aloitus levyllä. Esitys on energinen ja kertoo paljon yhtyeen taidoista. Kolmen parhaan kärkeen kirivät U2:n Beautiful day, joka on ehkä parempi kuin alkuperäinen, Michael Jacksonin Smooth criminal, jossa voi vain ihmetellä ihmisääntä soittimena ja Whitney Houstonin kauniisti tulkittu My love is your love.
Jos top listaa laajentaa, niin yhdistelmäkappale Can’t a loop, Coldplayn Politik sekä Robbie Williamsin ja Kylien Kids päätyvät listalle. Näistä varsinkin Can’t a loop on kuuntelemisen arvoinen! Eivätkä nämäkään kolme huonoja ole: Alanis Morissetten You oughta know, Ricky Martinin Livin’ la vida loca ja Pinkin God is a DJ.
Kyllä ihmisääni on sitten ihmeellinen!
Tammikuun 13. päivänä (perjantaina) Fork esiintyy Lontoon A Cappella –festivaaleilla. Forkia on kuvailtu festivaalin nettisivuilla a cappellan rocksensaatioksi. Toivottavasti päivä on maineestaan huolimatta Forkille suotuisa!
Levynkansinäyttely Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla tammikuussa 2012 – The Velvet Underground.
Lou Reedin johtama New Yorkissa vuonna 1966 perustettu The Velvet Underground teki uraauurtavaa musiikkia, joka antoi myöhemmin voimakkaita vaikkutteita punk/new wave -sukupolven tekijöille.
Tiistaisin 14.2., 13.3., 10.4. ja 8.5. klo 18–19.30
Musasto 