Raision kirjaston kuukauden klassikkoartistina The Who: Who’s better, Who’s best

The WHO

 

The Who -yhtyeen tarina alkoi 1960-luvun puolivälissä, jolloin kitaristi Pete Townshend (s. 1945), laulaja Roger Daltrey (s. 1944), basisti John Entwistle (1944-2002) ja rumpali Keith Moon (1946-1978) nousivat maineeseen brittiläisen mod-nuorison suosikkeina.

Yhtyeen menestystarina alkoi esikoissinglestä I Can´t Explain, joka nousi brittilistan kahdeksannelle sijalle keväällä 1965. Erityisen kuuluisaksi Who tuli sensaatiomaisista lavaesiintymisistään. Ne päättyivät usein siihen, että Townshend, Daltrey ja Moon tekivät selvää jälkeä soittimistaan ja vahvistimistaan. Entwistle puolestaan herätti kummastusta katselemalla tyynenä bändikaveriensa touhuja osallistumatta heidän riehuntaansa. Lysti oli kallista Wholle, mutta maine kasvoi.

Vuosina 1965-68 Townshend jatkoi tuotteliasta tahtiaan Who-klassikoiden säveltämisessä. Singlemenestyksiä olivat: Anyway, Anyhow,  Anywhere, My Generation, Substitute, I´m A Boy, Happy Jack, Pictures Of Lily, I Can See For Miles ja Magic Bus.

Vuonna 1967 Who teki pitkän Yhdysvaltain kiertueen esiintymällä muun muassa Montereyn Popfestivaaleilla, jossa Townshend rikkoi jälleen kitaransa ja Moon räjäytti rumpunsa. Yhtyeen jäsenistä varsinkin Keith Moon herätti huomiota myös muilla tempauksillaan muun muassa hotellihuoneiden tuhoajana.

Pete Townshendiä alkoi 1960-luvun lopulla kiinnostaa yhä enemmän teemallisten LP-kokonaisuuksien toteuttaminen. Vuonna 1969 ilmestyi rockooppera Tommy,  tarina kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta, joka on ylivertainen flipperin pelaaja. Tupla-LP:n tunnetuimpia lauluja ovat Pinball Wizard ja I´m Free.

Seuraava merkkipaalu Whon upealla uralla oli vuonna 1971 ilmestynyt klassikkoalbumi  Who´s Next, jonka tunnetuin laulu on Won´t Get Fooled Again.  Uutta aikaisempaan oli syntetisaattorien käyttö. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt tupla-LP Quadrophenia oli paluu teemalliseen kokonaisuuteen. Levyn tarina kertoo   vuoden 1965 Englannista, jossa eräs Jimmy-niminen mod-nuori varttuu kriisien kautta vähitellen aikuisuuteen. Quadrophenia on Pete Townshendin testamentti kokonaiselle mod-sukupolvelle.

Whon tarina oli päättyä vuoteen 1983. Yhtye teki kuitenkin paluun vuoden 1985 Live Aid -tapahtumassa. Sen jälkeen Who on kokoontunut epäsäännöllisin väliajoin konserttikiertueille ja tehnyt kaksi pitkäsoittoa. Onko kevään 2020 Britannian-kiertue viimeinen, jää nähtäväksi?

Teksti Altti Koivisto

 

The Who tammi-helmikuun ajan Raision kirjastotalon musiikkiosaston kuukauden klassikkoartistina ja levynkansinäyttelyn aiheena. Esillä ovat seuraavat LP-levyn kannet:

Who’s better, Who’s best

My generation

Live At Leeds

Who’s next

Quadrophenia

 

Vinyylimania hehkuttaa Little River Bandia

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Little River Band – rentoa folkrockia Australiasta

Australialainen Little River Band julkaisi erinomaisen yhtyeen nimeä kantaneen esikoisalbuminsa vuonna 1975. Melbournen Armstrongs studioilla äänitetty levy oli valtaisa arvostelu- ja myyntimenestys kotimaassaan ja herätti kiinnostusta myös Yhdysvalloissa. Syynä siihen oli varmasti se, että Little River Band muistutti tyyliltään sellaisia yhtyeitä kuin Crosby, Stills, Nash & Young sekä Eagles. Amerikkalaisten virkaveljiensä tapaan australialaisten Glenn Shorrockin (laulusolisti), Graham Goblen (kitaristi/laulaja) ja Beeb Birtlesin (kitaristi/laulaja) yhteislaulu oli upeaa kuultavaa. Kokonaisuutta täydensi soolokitaristi Rick Formosan tyylikäs kitarointi.

Little River Bandin voimavarana oli lisäksi se, että yhtyeessä oli kolme tuotteliasta säveltäjää Shorrock, Goble ja Birtles. Näin ollen levyn lauluissa on vaihtelevuutta. Amerikkalaisista aikalaisistaan yhtyeen mielestäni erotti kuitenkin ennen muuta australialainen rentous. Levyn yhdeksän laulua muodostavat nautittavan kokonaisuuden, joista singlenä menestyi It´s A Long Way There.

Muistan Little River Bandistä kirjoitetun suomalaisissa musiikkilehdissä 1970-luvun jälkipuolella, mutta minulla ei ollut tuolloin tilaisuutta tutustua heidän tuotantoonsa. Käydessäni Länsikeskuksen Kirppis-Centerissä vastaani tuli tämä yhtyeen ensimmäinen LP. Loistokuntoinen levy maksoi vaivaiset 5 euroa. Täytyypä pitää silmät auki, jos onnistuisin vielä löytämään yhtyeen läpimurroksi Yhdysvalloissa muodostuneen kolmannen LP:n ’Diamantina Coctail’ vuodelta 1977.

Altti Koivisto

Vinyylimania: Runrig – The Big Wheel

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Runrig – The Big Wheel

Runrig – skotlantilaisten tuntojen tulkki

Skotlantilainen Runrig on tuotannossaan onnistunut yhdistämään oman maansa musiikkiperinteet ja rocksoitannan ainutlaatuisella tavalla. Vuonna 1973 Ylämaahan kuuluvalla gaelinkielisellä Skye-saarella perustettu yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa Play Gaelic vuonna 1978. Se pitää sisällään sekä perinteisiä gaelinkielisiä lauluja että veljesten Rory ja Calum McDonaldin omia niin ikään gaelinkielellä laulettuja lauluja.  Skotlantilaista kielivähemmistöä edustava Runrig nousi laajempaan tietoisuuteen Brittein saarilla vuonna 1987 ilmestyneellä loistavalla läpimurtolevyllään The Cutter And The Clan. Albumi herätti suurten levy-yhtiöiden kiinnostuksen ja Runrig solmi sopimuksen Chrysalis-yhtiön kanssa. Seuraavana vuonna ilmestynyt livelevy Once In A Lifetime antoi sekä oivallisen läpileikkauksen yhtyeen siihenastisesta tuotannosta että näytteen siitä, kuinka loistava Runrig oli konserteissaan. Vuoden 1989 Searchlight nousi jo korkealle Englannin listoilla. Vuosien varrella Runrig on siirtynyt luonnollisesti käyttämään yhä enemmän englannin kieltä tuotannossaan kuulijakunnan laajenemisen myötä säilyttäen kuitenkin alkuperäisen skotlantilaisen ominaisleimansa.

Suomessa Runrig ei ole milloinkaan ollut mikään suuri nimi, joten yhtyeen levyjä liikkuu vähän paikallisissa levydivareissa. Näin ollen yhtyeen kahdeksannen, vuonna 1991 ilmestyneen The Big Wheel -levyn löytyminen Kaakosta oli todellinen löytö. Runrig-kuusikko Donnie Munro, Rory McDonald, Calum McDonald, Malcolm Jones, Peter Wishart ja  Iain Bayne olivat jälleen tehneet mestariteoksen. Tämäkin levy on yli kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen vääjäämätön todiste siitä, miksi melodisten laulujen mestari Runrig oli Skotlannin suosituin yhtye etenkin 1980- ja 90-luvuilla. Kerrassaan upea levy upealta yhtyeeltä.

Altti Koivisto

Vinyylimania: John Fogerty – John Fogerty

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

 

John Fogerty / John Fogerty (1975)

 

Creedence Clearwater Revival oli suosituin amerikkalaisyhtye 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Vuosina 1968-1972 yhtye julkaisi kaiken kaikkiaan seitsemän studioalbumia ja lukemattomia hittisinglejä. CCR ei kuitenkaan nauttinut huippuvuosinaan varauksetonta arvostusta kaupallisesta menestyksestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Moniin aikalaisiinsa verrattuna Creedencien musiikki kuulostaa kuitenkin yhä tuoreelta ja kenties se on vain parantunut vanhetessaan. CCR hajosi vuonna 1972 sisäisiin ristiriitoihin yhtyeen ehdottoman voimahahmon John Fogertyn riitautuessa ja joutuessa kuluttaviin oikeudenkäynteihin yhtyetovereidensa ja tuottaja Saul Zaentzin kanssa laulujensa tekijänoikeuksista.

Vuosi CCR:n viimeisen albumin ilmestymisestä julkaistiin John Fogertyn ensimmäinen sooloalbumi, joka sisälsi pelkästään country- ja rock-covereita. Fogerty ei julkaissut levyä omalla nimellään, vaan Blue Ridge Rangers -nimellä.

Fogertyn seuraava soololevy John Fogerty ilmestyi syksyllä 1975, ja se merkitsi paluuta loistavaan CCR-rockiin. Levy oli edellisen tapaan todellinen soololevy, sillä Fogerty oli tehnyt kaiken itse. Albumin tunnetuimmat laulut ovat Rockin´ All Over The World ja Almost Saturday Night, jotka ovat myöhemmin tulleet tunnetuiksi Status Quo´n ja Dave Edmundsin tulkitsemina. John Fogerty -albumi vetää vertoja parhaille CCR-levyille, mutta siitä huolimatta sen menestys jäi vaatimattomaksi.  Kesti peräti kymmenen vuotta ennen kuin John Fogerty palasi voittajana takaisin pelikentälle Centerfield-levyllään, joka oli ansaitusti sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.

John Fogerty -albumi ei tule joka päivä vastaan, joten oli suuri onni löytää tämä helmi JS:n Läntisen Pitkänkadun liikkeestä.

 

Altti Koivisto 

Vinyylimania: Gordon Lightfoot – If You Could Read My Mind

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

 

Gordon Lightfoot / If You Could Read My Mind

Kanadalainen folkmuusikko, laulaja-lauluntekijä Gordon Lightfoot (s. 1938) nauttii Pohjois-Amerikassa suurta arvostusta ja suosiota, mutta meillä hänen tuotantonsa on jäänyt varsin tuntemattomaksi. Parhaiten Lightfootin lauluista täällä tunnetaan Early Morning Rain, jonka Rauli ”Badding” Somerjoki tulkitsi suomeksi nimellä Aamuöiseen sateeseen. Lightfootin esikoisalbumilla Lightfoot! (1966) ollut Early Morning Rain tuli maailmalla tunnetuksi ennen muuta Peter, Paul & Maryn laulamana.

Tähän päivään jatkunut Gordon Lightfootin ura oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvulla, jolloin hän nousi tunnetuimmilla lauluillaan Sundown (1974) ja The Wreck of the Edmund Fitzgerald (1976) Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Samaan saavutukseen ylsi albumilistalla Lightfootin Sundown-LP (1974).

Kenties parhaimmillaan Lightfoot oli kuitenkin vuonna 1970 ilmestyneellä If You Could Read My Mind –albumillaan, joka julkaistiin alun perin nimellä Sit Down Young Stranger. Levyn nimen vaihtaminen johtui If You Could Read My Mind  –singlen menestyksestä, sillä se oli parhaimmillaan viidentenä Billboardin Hot 100 –listalla.

Tällä levyllään Lightfoot muun muassa teki ensimmäisenä tunnetuksi Kris Kristoffersonin hienon laulun Me and Bobby McGee. Joe Wissertin ja Lenny Waronkerin tuottamalla If You Could Read My Mind –albumilla Lightfootia säestivät kitaristi Red Shea ja basisti Rick Haynes. Oman panoksensa tämän klassikkolevyn syntyyn antoivat myös Randy Newman, Ry Cooder, John Sebastian, Van Dyke Parks ja Nick DeCaro. Tämä vinyylihelmi löytyi turkulaisen 8raidan Amerikan tuomisista.

Altti Koivisto

Vinyylimania: Dusty Springfield – Collection

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Dusty Springfield – Collection (Music For The Millions)

 Dusty Springfield (oik. Mary O´Brien ) tuli 1960-luvun alussa tunnetuksi englantilaisen The Springfields -folktrion jäsenenä. Yhtye esiintyi myös Yhdysvalloissa, missä nuori laulajatar tutustui mustaan musiikkiin. Sen myötä folk sai jäädä ja Dusty Springfield aloitti menestyksekkään soolouransa pop- ja soul-laulajana. Vuonna 1963 ilmestynyt I Only Want To Be With You nousi Englannin TOP 10 –tilastoon. Siitä alkoi upea hittien sarja, joka jatkui vuoteen 1968 saakka.

Springfieldin nauttimasta suosiosta kertoo paljon se, että huippuvuosinaan hänet valittiin useamman kerran englantilaisten musiikkilehtien lukijaäänestyksissä parhaaksi naislaulajaksi. Suurten balladien tulkitsija Dusty Springfield nousi Englannin singletilaston kärkeen vuonna 1966 laulullaan You Don´t Have To Say You Love Me. Tästä elämää suuremmasta laulusta tuli suurmenestys ympäri maailmaa.

Dusty Springfieldillä oli 1960-luvulla BBC:ssä oma TV-Show nimeltään ”Dusty”. Hänet muistetaan myös soulin puolestapuhujana kotimaassaan ja hänen ansiotaan oli paljolti, että Motown-artistit saapuivat Englantiin esiintymään.

1960-luvun lopulla LP-levyjen suosio kasvoi kasvamistaan ja singlemenestyksillään maineensa luoneen Springfieldin oli seurattava aikaansa. Vuonna 1968 hän lähti Memphisiin levyttämään soulalbumia, jonka tuottivat muun muassa Aretha Franklinin kanssa työskennelleet Jerry Wexler, Tom Dowd ja Arif Mardin. Tuloksena oli loistava klassikkoalbumi Dusty In Memphis, jolta irrotettu single Son Of A Preacher Man oli TOP 10 –hitti sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Sen sijaan ylistävät arvostelut saanut albumi ei menestynyt kaupallisesti. Aikakautensa merkittävimmän valkoisen soul-laulajan ura huipulla alkoi olla ohi. Tosin 1980-luvun lopulla yhteistyö Pet Shop Boys –yhtyeen kanssa nosti Dusty Springfieldin vielä kerran takaisin listojen kärkeen.

Raision kirjaston vinyyli-iltamista tekemäni löytö oli tällä kertaa kertakaikkisen upean Dusty Springfieldin kokoelmalevy.

Altti Koivisto

Vinyylimania: Dr. Feelgood – Sneakin’ Suspicion

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Dr. Feelgood / Sneakin’ Suspicion

Brittien raskaasti iskevä rytmibluesryhmä Dr. Feelgood julkaisi kolmannen studioalbuminsa Sneakin’ Suspicion vuonna 1977. Bändin edellinen levynäyttö,  Stupidity-niminen livekiekko oli noussut suoraan Britannian albumilistan kärkipaikalle. Dr. Feelgood oli nosteessa mutta Sneakin’ Suspicion -albumin äänityksissä tapahtui lähes bändin rikkonut tapahtumasarja – orkesterin kitaristi ja biisintekijä Wilko Johnson jätti bändin levyn valmistumisen jälkeen.

 

Levy ylsi Britannian albumilistalla sijalle kymmenen mutta toivottu USA:n menestys jäi laihaksi. Bändi jättikin USA:n haaveet mielestään. Sneakin’ Suspicion  hurmaa edelleen Wilko Johnsonin voimakkaan raapivalla kitarasoundilla mutta miehen sävellyksiä päätyi levylle vähemmän. Levy kärsii hieman ohuesta soundista mutta parhaat siivut aiheuttavat edelleen pakonomaista raajojen liikehdintää. Albumin nimibiisi etenee vielä käsijarru päällä mutta Lucky seven, Lights out sekä Time and the devil laittavat jalkoihin liikettä. Hektisen hikinen rock-pala Paradise on suoranainen alkuräjähdys. Nothin’ Shakin’ (But the Leaves on the Trees) säväyttää huuliharpun dominoinnin ansiosta.

 

Vaikka Sneakin’ Suspicion oli edellisiin levyihin verrattuna hieman siistimpi, ehkä jopa laimeampi, Wilko Johnsonin kitarointi on elementti, joka ei jätä kylmäksi. Klassikko siinä kuin muutkin 70-luvun Dr. Feelgood -tuotokset. Kyseinen hyväkuntoinen yksilö tarttui mukaan Turun Kirjamessujen Levymessupuolelta 10 euron panostuksella.

 

J.Kaunisto

Vinyylimania: Widows – Fun?

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”. Tällä kertaa kyseessä ei ole divarilöytö vaan uudelleenjulkaisu.

Widows / Fun?

Kun puhutaan suomalaisista englannin kielellä operoivista ensimmäisen aallon punk-orkestereista, Widows ja Briard ovat suuria ”ikoneita”. Vaikka Pete ”Räkä” Malmin ja Andy McCoyn Briard pääsi iskemään I Really Hate Ya -huudatuksen markkinoille jo 1977, Widows ehti kokopitkän tekoon pari vuotta Briardia aikaisemmin. Poko Rekords julkaisi Fun?-nimisen härmäpunkin klassikon vuonna 1980.

Kokoonpanolla Jacky Ix, Johnny Widow, James Blockhead, T.B.Widow ja Archie Anarchy äänitetty kiekko on selkeää brittipunkin ja Ramonesin osoittaman linjan ylistyslaulua. Helsingin Kalliosta ei lähtenyt liikkeelle siistiä poikabändiä vaan kokoonpano eli täysillä punk-aatteen mukana, meno oli railakasta ja kukkoilevaa. Tosin bändin keikkailu pysähtyi levyn jälkeen laulaja Jacky Ixin vankilakomennukseen.

Mutta Fun? on aitoa ja kaunistelematonta punkkia alusta loppuun. Clash, Sex Pistols ja Sham 69 ovat hengessä mukana ja varsinkin kiekon alun Wanna be your friend, The famous five ja Stained happiness ovat silkkaa parhautta – missä porukassa ja yhteydessä tahansa!

Kiekon b-puoli säteilee raivokasta livetunnelmaa Tavastialta vuodelta 1980. Never fuck a russian girl, For the freedom, Cartoon rock – tajutonta paahtoa. Vinkiksi vaan nykynuorisolle, joiden mielestä Apulanta on tehnyt rautaisia punk-kiekkoja – tsekkaa Widows ja hämmästy… ikiklassikko ei happane. 

J.Kaunisto

Vinyylimania: Xysma – Lotto

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”. Tällä kertaa kyseessä ei ole divarilöytö vaan uudelleenjulkaisu.

Xysma – Lotto

Kotimainen metalli/stoner/hard rock -akti Xysma on syystä nostettu jalustalle jo vuosia sitten. Bändin elinkaari osoitti jatkuvaa kehittymistä, evoluutiota. Ei liene väärin sanoa että aina albumin ilmestyessä Xysma oli jo uusien tuulien kourissa – levyt ilmensivät ennemminkin mennyttä kuin tulevaa. Lotto-albumin kohdalla bändi heivasi metallia marginaaliin ja kumppaniksi nostettiin suorempaa rokitusta, jopa indierockin askelmerkkejä räyhäävän stonerin kyytipojaksi. Lopputuloksena on kotimaisen rockin valovoimainen klassikko, joka hämmästyttää edelleen ilmavalla mutta samalla pirun tiukalla olemuksellaan sekä rohkealla heittäytymisellään. Lotto ei malta pysyä pelkästään yhden genrelokeron näytekappaleena.

Svart Recordsin vinyylinä tapahtuva uudelleenjulkaisu soi nautittavan tasapainoisesti ja jo todettua ilmavuutta ei voi muuta kuin ihailla nykyajan täyteen ahdetun äänimaiseman paineessa. Kitarasoundissa on paikoin väreilevää lämpöä, kuin treenikämpän jälkilöylyjä. Mikä parasta, Xysma haastaa jokaisen kappaleen kohdalla. Bändin uran suurin kansainvälinen ”hitti”, Shortest route, kuulostaa kuivan karhealta kuin Danko Jonesin treenikämpälle juuttunut Motörhead. We just came inside on selkeämpää stoner-kivitystä kunnon saatana-perkele -asenteella vahvistettuna, lukuunottamatta indiesöpöilevaa kertsiä. Ja Janitorin laulusta tulee paikoin mieleen CMX (?)

Entä Do’n’do, viisu on tiukkaa ja timmiä rutistusta, groovea ja funkkia unohtamatta…räjähdysherkkää. New gel in town yhdistelee soppaan menevää post punk -särinää – se on post punk stoneria. Aquanaut hämmästyttää lievillä elektronisilla lisukkeilla.

Kiekon ensimmäinen puolisko on niin vahva etteivät sanat riitä. Parhautta. Eikä perspuolen pyllistys ole tällä kertaa kuin aavistuksen harmaampi mutta ehkäpä moniselitteisempi…kokeilevampi. Shoes leikittelee funkimman materiaalin kanssa, One hell of a man löytää kaunistelemattomasta kovuudestaan sielukkaan kosketuksen. The Tram on rosoisemman tyylisuunnan hard rokkia. Millionaire on ehdottoman täydellinen tunnelmastoner-runttaus ja sitä kuuluisaa groovea löytyy. Sorry Josh Homme! Bravado leikittelee mutta ei suinkaan vailla päämäärää – rock’n’rollia stonersäädöillä.

Uudelleenjulkaisun kansi eroaa lievästi alkuperäisestä mutta se anteeksi annettakoon. Onneksi Lotto on julkaistu jo vuonna 1996 sillä tänä päivänä joku studionero ahtaisi soundin tukkoon ja turboahtimen kaupan päälle. Levyn rosoisen käskevän kitarasoundin ilmavuus on jostain toisesta ajasta ja ulottuvuudesta.

Svart Recordsin Lotto-uudelleenjulkaisua lienee vielä jäljellä hyvin varustetuissa (vinyylilevyjä) myyvissä musiikkiliikkeissä.

J.Kaunisto

Vinyylimania: Oregon – Out of the Woods

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Oregon / Out of the Woods (1978)

 Yhdysvaltalaista Oregon-yhtyettä pidetään paitsi akustisen fuusiomusiikin myös maailmanmusiikin yhtenä edelläkävijänä. Multi-instrumentalistit Ralph Towner (klassinen ja 12-kielinen kitara, piano, käyrätorvi, trumpetti, flyygelitorvi), Colin Walcott (tabla, sitar, klarinetti, lyömäsoittimet), Paul McCandless (oboe, englannintorvi, bassoklarinetti) ja Glen Moore (basso, viulu, piano, huilu) perustivat Oregonin vuonna 1971.  Tunnusomaista yhtyeen soinnille on soitinvalikoiman laajuus yhdistettynä vaikutteisiin jazzista, folkista, klassisesta ja avantgardemusiikista. Tuloksena tästä kaikesta on ainutlaatuinen tyyli, joka tarjoaa kuulijalleen poikkeuksellisen kiehtovan kuunteluelämyksen täynnään lämpöä ja kauneutta.

Oregon/Out Of The Woods

Oregonin tarina on jatkunut näihin päiviin saakka, mutta monet asiaan vihkiytyneet pitävät erityisesti yhtyeen 1970-luvun tuotantoa suositeltavimpana. Erityisellä lämmöllä he muistelevat Oregonin vierailua Porin Jazzfestivaaleilla vuonna 1975. Yhtyeen kultakauden levytyksistä on kenties merkittävin lumoava Out of the Woods,  jonka ilokseni löysin Olli´s Vinyl Storen mielenkiintoisesta tarjonnasta.

Altti Koivisto