Raision kirjaston kuukauden klassikkoartistina The Who: Who’s better, Who’s best

The WHO

 

The Who -yhtyeen tarina alkoi 1960-luvun puolivälissä, jolloin kitaristi Pete Townshend (s. 1945), laulaja Roger Daltrey (s. 1944), basisti John Entwistle (1944-2002) ja rumpali Keith Moon (1946-1978) nousivat maineeseen brittiläisen mod-nuorison suosikkeina.

Yhtyeen menestystarina alkoi esikoissinglestä I Can´t Explain, joka nousi brittilistan kahdeksannelle sijalle keväällä 1965. Erityisen kuuluisaksi Who tuli sensaatiomaisista lavaesiintymisistään. Ne päättyivät usein siihen, että Townshend, Daltrey ja Moon tekivät selvää jälkeä soittimistaan ja vahvistimistaan. Entwistle puolestaan herätti kummastusta katselemalla tyynenä bändikaveriensa touhuja osallistumatta heidän riehuntaansa. Lysti oli kallista Wholle, mutta maine kasvoi.

Vuosina 1965-68 Townshend jatkoi tuotteliasta tahtiaan Who-klassikoiden säveltämisessä. Singlemenestyksiä olivat: Anyway, Anyhow,  Anywhere, My Generation, Substitute, I´m A Boy, Happy Jack, Pictures Of Lily, I Can See For Miles ja Magic Bus.

Vuonna 1967 Who teki pitkän Yhdysvaltain kiertueen esiintymällä muun muassa Montereyn Popfestivaaleilla, jossa Townshend rikkoi jälleen kitaransa ja Moon räjäytti rumpunsa. Yhtyeen jäsenistä varsinkin Keith Moon herätti huomiota myös muilla tempauksillaan muun muassa hotellihuoneiden tuhoajana.

Pete Townshendiä alkoi 1960-luvun lopulla kiinnostaa yhä enemmän teemallisten LP-kokonaisuuksien toteuttaminen. Vuonna 1969 ilmestyi rockooppera Tommy,  tarina kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta, joka on ylivertainen flipperin pelaaja. Tupla-LP:n tunnetuimpia lauluja ovat Pinball Wizard ja I´m Free.

Seuraava merkkipaalu Whon upealla uralla oli vuonna 1971 ilmestynyt klassikkoalbumi  Who´s Next, jonka tunnetuin laulu on Won´t Get Fooled Again.  Uutta aikaisempaan oli syntetisaattorien käyttö. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt tupla-LP Quadrophenia oli paluu teemalliseen kokonaisuuteen. Levyn tarina kertoo   vuoden 1965 Englannista, jossa eräs Jimmy-niminen mod-nuori varttuu kriisien kautta vähitellen aikuisuuteen. Quadrophenia on Pete Townshendin testamentti kokonaiselle mod-sukupolvelle.

Whon tarina oli päättyä vuoteen 1983. Yhtye teki kuitenkin paluun vuoden 1985 Live Aid -tapahtumassa. Sen jälkeen Who on kokoontunut epäsäännöllisin väliajoin konserttikiertueille ja tehnyt kaksi pitkäsoittoa. Onko kevään 2020 Britannian-kiertue viimeinen, jää nähtäväksi?

Teksti Altti Koivisto

 

The Who tammi-helmikuun ajan Raision kirjastotalon musiikkiosaston kuukauden klassikkoartistina ja levynkansinäyttelyn aiheena. Esillä ovat seuraavat LP-levyn kannet:

Who’s better, Who’s best

My generation

Live At Leeds

Who’s next

Quadrophenia

 

Mirage – Raision ensimmäinen rockyhtye

 

 Happy Bee

1960-luvun puolivälissä neljä Raision yhteiskoulun oppilasta, Teijo Räsänen, Pauli Tuomi, Jorma Vilen ja Pekka Korhonen, perustivat bändin ja alkoivat harjoitella soittamista Pauli Tuomen kotona saunakamarissa ja myöhemmin Raision yhteiskoululla. Yhtyeeseen liittyi sen loppuaikoina vielä viides yhteiskoulun oppilas Hannu Kaukonen. Nimi bändille löytyi appelsiinilaatikon kyljessä olleesta värikkäästä tarrasta, jossa oli mehiläisen kuva ja teksti Happy Bee.

Mirage

 Vuonna 1968 Pauli Tuomen tilalle tuli laulajaksi Ilkka Lavonen. Kokoonpano-muutoksen yhteydessä yhtyeen uudeksi nimeksi tuli Mirage. Raision nuoriso- ja raittiustyön ohjaajan Kauko Kruskopfin ja Hannu Kaukosen isän opettaja Aulis Kaukosen avustuksella yhtye sai harjoittelutilan tyhjilleen jääneestä Mahittulan koulusta.

Mirage esiintyi tähän aikaan koulu- ja oppilaitosbileissä Raisiossa, Naantalissa ja Turussa. Mahittulan koulu remontoitiin vuonna 1969 nuorisokahvilaksi, jonka avajaisissa yhtye tietysti esiintyi.

Basisti Pekka Korhosen kesätyöpaikka Jorma Käkelän tanssiyhtyeessä vuonna 1968 poiki Miragelle lisää keikkoja, sillä yhtyettä alkoi myydä legendaarisen Tappi Suojasen ohjelmatoimisto. Raisiolaisyhtye soitti mm. Pentti-Oskari Kankaan Seitsemän seinähullun veljeksen taukobändinä. Tässä vaiheessa Turun seudun koulubileet jäivät taakse, ja Mirage teki keikkoja tanssilavoilla lähes joka viikonloppu, kaukaisimpana esiintymispaikkana Kokkola.

Ilkka Lavonen & Mirage

Armeija tuli merkitsemään Miragen toiminnalle pitkää taukoa 1970-luvun alkupuolella, koska soittajat suorittavat asevelvollisuutensa eri aikoina. Yhtyeen tarina jatkui nimellä Ilkka Lavonen & Mirage vuosina 1974 ja -75, jolloin sen kokoonpanoon kuuluivat Hannu ja Heikki Kaukonen, Jukka Sillanpää, Teijo Räsänen ja Ilkka Lavonen. Mahittulan nuorisodiskon uusittujen tilojen avajaisissa syksyllä 1975 kuultiin viimeisen kerran alkuperäisen Miragen, Kaukonen ja Räsänen (kitarat), Korhonen (basso), Vilen (rummut) ja Lavonen (laulu), soittoa.

Miragen ohjelmisto oli koko sen toiminnan ajan bluespohjaista rockia. He tulivat tunnetuiksi mm. Spencer Davis Groupin, Creamin, Freen, Fleetwood Macin ja John Mayallin Bluesbreakersien sävellysten tulkitsijoina unohtamatta Hannu Kaukosen omia sävellyksiä.

(Teksti Altti Koivisto)

 

Raision kirjastotalon 2. kerroksessa esillä vitriininäyttelyn ominaisuudessa kuvia ja muistoja Mirage-yhtyeestä.

 

Mirage vuonna 1969. Vas. Ilkka Lavonen, Jorma Vilen, Pekka Korhonen, Hannu Kaukonen ja Teijo Räsänen.

Mirage vuonna 1974 Raisio-päivillä. Vas. Hannu Kaukonen, Heikki Kaukonen, Jukka Sillanpää, Ilkka Lavonen ja Teijo Räsänen.

Kesäklassikkona ja näyttelyn aiheena Paul McCartney ja Wings – Band on the Run -LP merkitsi alkua Paul McCartneyn ja Wingsien suuruuden ajalle

Band on the Run -LP merkitsi alkua Paul McCartneyn ja Wingsien suuruuden ajalle

 

Beatlesien hajottua Paul McCartney julkaisi kaksi sooloalbumia (McCartney, 1970 ja Ram, 1971), kunnes hän perusti loppuvuodesta 1971 Wings-yhtyeen. Jos McCartneyn soololevyt eivät yksittäisiä helmiä lukuun ottamatta täyttäneet niihin kohdistuneita suuria odotuksia, eivät myöskään Wingsien kaksi ensimmäistä albumia (Wild Life, 1971 ja Red Rose Speedway, 1973) olleet järin onnistuneita.

Ratkaisevaa muutosta merkitsi kuitenkin seuraava vuonna 1974 ilmestynyt Band on the Run -LP, joka tehtiin Lagosissa, Nigeriassa. Ennusmerkit eivät olleet lupauksia antavia, sillä viikkoa ennen matkalle lähtöä yhtyeen kitaristi ja rumpali erosivat. Näin ollen Paul lensi Lagosiin vaimonsa Lindan, ex-Moody Blues kitaristin ja laulajan Denny Lainen ja Beatlesien myöhäiskauden äänittäjän Geoff Emerickin kanssa.

 Epäonni jatkui Lagosissa, jossa Paul ryöstettiin, kun hän oli iltakävelyllä Lindan kanssa. Ryöstäjät veivät mukanaan muun muassa Band on the Runin demonauhat. Lisäksi sikäläinen studio osoittautui hyvin vaatimattomaksi, joten Emerickin ammattitaidolle oli käyttöä. Tulevan levyn laulut oli soitettava ulkomuistista Paulin soittaessa rumpuosuudet itse ja jakaessa kitaraosuudet Lainen kanssa.

Paulin ja kumppanien palatessa Lontooseen heillä oli kuitenkin mukanaan Wingsien kaikkien aikojen parhaan studioalbumin pohjatyö, johon lisättiin AIR-studioilla jouset ja puhaltimet. Band on the Run oli tärkeä levy McCartneylle, jonka töitä kriitikot eivät olleet juurikaan kehuneet sitten Beatles-aikojen. Tämä levy sai kuitenkin hienot arvostelut, ja se nousi ykköstilalle sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Levyn tunnetuimmat laulut Band on the Run, Jet ja Let Me Roll It ovat sittemmin kuuluneet McCartneyn konserttien vakio-ohjelmistoon.

 Wingsien seuraavat studioalbumit Venus and Mars (1975) ja Wings at the Speed of Sound (1976) olivat hyvää jatkoa Band on the Runin viitoittamalla tiellä. Lisäksi yhtyeen vuosien 1975-76 maailmankiertueelta taltioitu kolmoisalbumi Wings over America oli kerrassaan upea konserttitaltiointi. Näinä suuruuden vuosina yhtyeeseen kuuluivat Paulin, Lindan ja aina uskollisen Denny Lainen lisäksi kitaristi Jimmy McCulloch ja rumpali Joe English.

 Vuoden 1978 Wings-albumi London Town tehtiin kokoonpanolla Paul, Linda ja Denny Laine. Levy oli taattua Wings-laatua, ja se nousi jälleen listojen kärkeen. Sen sijaan yhtyeen viimeiseksi jäänyt LP Back to the Egg (1979) ei onnistunut enää edellisten tavoin. Wingsien jälkeen rock-musiikin legendan Paul McCartneyn ura on jatkunut sooloartistina.

Altti Koivisto

 

(Raision kirjastotalon 2. kerroksessa esillä kesän ajan Wingsin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

Wings – Red Rose Speedway

Wings – Band on the Run

 

Wings – Venus and Mars

Wings – At the Speed of Sound

Wings – London Town

Wings – Back to the Egg

Wings – Wings over America

Raision kirjastossa – The Name of This Band is Talking Heads

The Name of This Band is Talking Heads

 

Punakantinen albumi Talking Heads: 77 aiheuttaa aina rajun flashbackin: pieni asunto vanhassa kivitalossa Raastuvankadulla Vaasan keskustassa, nakuttava Psycho Killer täyttää ilmatilan, ikkunasta lankeaa pölyinen valo. Vinyyli oli kesän 1982 soundtrack, joka pyöri levylautasella ja rytmitti elämää.

Myös More Songs About Buildings and Food (1978), Fear of Music (1979) ja Remain in Light (1980) tekivät sille seuraa.

Se oli rakkauden kesä. Olin muuttanut ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen ja kotimme oli, kyllä, toimituksen takahuoneessa. Illalla toimitus tyhjeni ja musaa sai luukuttaa vapaasti. Ehkä juuri siksi Talking Heads tatuoitui sielunmaisemaksi yhtä lujasti kuin Vaasa, lempikaupunkini. Kun juoksin merenrannassa lenkillä, David Byrne sitoi siivet kantapäihin.

Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä oikeastaan rakastin eniten: poikaystävää, Vaasaa vai Talking Headsia. Ehkä jotain voi päätellä siitä, että poikaystävä on eksä, mutta kaksi muuta rakkautta hehkuvat yhä.

Kun muutimme Turkuun, tilanne vain paheni ja paheni. Lopulta se meni, no, jotenkin oudoksi.

Fanitin Talking Headsin basistia Tina Weymouthia niin kovasti, että se meni melkein överiksi. Hänen vaatimaton karismansa sekoitti pääni.

Leikkautin vaaleat hiukseni samoin kuin hänellä. Kuvista ja videoilta katsoin miten hän soitti, miten hän liikkui, miten ystävälliseltä, herkältä ja kujeilevalta hän näytti. Hänellä ei ollut lainkaan kovan rockmimmin elkeitä ja silti hänen katu-uskottavuutensa ylitti 100 prosenttia. Päiväunissani (katselin niitä siihen aikaan paljon) kuvittelin salaa olevani hän.

 

Kun Tinalla oli Little Creatures -albumin takakannessa yllään kukkahousut, kukkahame, kukkatakki ja skottiruutuinen päähine, hankin tietenkin heti kukkahousut. Kukkahame taisi jo olla komerossa valmiina. Onneksi en sentään ostanut bassoa. Vaikka toisaalta… miksipä ei?

 

Oikeasti Tina on myös kovan luokan muusikko. Videolla eritellään hänen taitavaa ja luovaa tyyliään.

https://www.youtube.com/watch?v=mXw0UBf8tkA

Talking Heads syntyi, kun New Yorkin taidekoulun Rhode Island School of Designin opiskelijat Tina Weymouth, Chris Frantz ja Skotlannista kotoisin oleva David Byrne tutustuivat. Virallisesti bändi perustettiin 1975: Tina soitti bassoa, Chris rumpuja ja jumalaisen karismaattinen David Byrne lauloi ja soitti kitaraa. Jerry Harrison löydettiin kiippareihin ja kitaraan.

Talking Headsin musiikista on sanottu, että siinä yhdistyivät uuden aallon fiilikset, särmikäs punk, ahdistunut taiderock, sykkivä funk ja keinuva maailmanmusiiikki. Lopputulos on intohimoista, maanista ja hypnoottista, toistoilla pelaavaa rockmusiikkia, joka on täynnä hävyttömän kauniita melodioita ja kertiksiä. Talking Headsin tunnistaa myös nelistävästä rytmistä, jonka luovat Tinan bassolinjat ja Chrisin rumpukuviot.

Bändin läpimurrosta on erilaisia käsityksiä. Joiden mielestä vimmainen hitti Burning Down the House (1983) breikkasi läpi. Toisaalta kosmisen kaunis Once In a Lifetime teki bändistä MTV-komeetan.

 

https://www.youtube.com/watch?v=5IsSpAOD6K8

 

Joka tapauksessa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984) viimeisteli maailmanmaineen. Lavalla oli bändin lisäksi iso rytmiryhmä ja taustalaulajia. David Byrnen valtava vaalea puku jäi historiaan. Montakohan kilometriä muusikot mahtoivat leffan aikana juosta? David Byrne kiersi tuttuun tapaan ikuista kehää ja muut juoksivat paikoillaan.

Elokuvasta True Stories (1986) on jäänyt parhaiten mieleen koominen David Byrne punaisessa avoautossa. Elokuvan biisit ovat “tositarinoita iltapäivälehdistä”. Vinyyli julkaistiin samana vuonna.

Bändillä on käsittämätön määrä sietämättömän kauniita hittejä: suloinen This Must Be the Place, countryhenkinen Road to Nowhere, uhkaavan hakkaava Psycho Killer, nelistävä Thank You for Sending Me an Angel, salaperäinen Houses in Motion, villin hyväntyylinen Wild Wild Life, komeasti rullaava Girlfriend is Better, svengaava And She Was ja hilpeästi hullutteleva Perfect World. Noin niinku alkajaisiksi.

 

https://www.youtube.com/watch?v=LQiOA7euaYA

 

Talking Headsin tarina päättyi 1991, mutta Tina meni Chrisin kanssa naimisiin ja he ovat pysyneet yhdessä.

Talking Headsin musiikki on oikeastaan mielentila, oma musiikillinen ja esteettinen planeettansa, jonne on hyvä silloin tällöin matkustaa. Laulut kestävät aikaa ja videoissa on vahvaa taiteellista näkemystä.

Yhtyeen elämänkaari muistuttaa hollantilaisen Nits-yhtyeen historiaa. Myös Henk Hofstede ja muut Nitsin tyypit tapasivat Amsterdamin taidekoulussa ja perustivat bändin, joka teki hyväntuulisia ja upeita rockbiisejä, joihin ei aika pysty. Se tuli todistettua taas viime keväänä Turun kaupunginteatterin keikalla.

Iso osa Talking Headsin viehätystä perustuu David Byrnen ääneen, joka on taipuisa, puhdas ja laaja-alainen. Talking Headsin jälkeen David Byrne on tehnyt soololevyjä ja julkaissut myös aaria-albumin Grown Backwards (2004).

Rufus Wainwrightin ja Byrnen tulkinta Georges Bizet’n Helmenkalastajat-oopperan aariasta Au fond du temple saint saa aina kyyneleet silmiin. Joku on kirjoittanut YouTubeen sattuvasti: Tämä on klassikko, mutta David Byrne ja Rufus Wainwrigt täydellistävät sen.

This Must Be the Place -biisi on lainannut nimensä Paolo Sorrentinon ohjaamalle mainiolle elokuvalle (2011), jossa Sean Penn esittää unohdettua luuseri-rocktähteä Cheyenneä. Hänkin käy Talking Headsin keikalla New Yorkissa vanhaa kaveriaan Byrneä moikkaamassa.

https://www.youtube.com/watch?v=JccW-mLdNe0

 

Tekstin on kirjoittanut, elänyt ja kokenut Eeva Kiviniemi

 

(Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa esillä Talking Headsin ja David Byrnen tuotantoa)

More songs about buildings and food

Remain in Light

Speaking in Tongues

True Stories

Little Creatures

The Name of the Band is Talking Heads

Raision kirjastossa; Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden on brittiläinen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti Lontoossa 1975. Yhtye on osa alkuperäistä ”brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa”, jota voi kutsua myös erinomaisesti suuhun istuvalla lyhenteellä ”NWOBHM” (New Wave of British Heavy metal).

Iron Maidenin ensimmäinen albumi nimettiin varsin mielikuvituksettomasti yhtyeen nimen mukaan. Se julkaistiin 1980 ja se sijoittui Britannian listoilla parhaimmillaan neljänneksi. Tyylillisesti albumi oli heavy metallia, joka yhdisteli punkin aggressiivisuutta ja progen epätyypillisiä kappalerakenteita ja tempovaihdoksia.

Levyn kansikuvan maalasi Derek Riggs, joka oli tuolloin vasta 16-vuotias. Kuva pimeällä kadulla seisovasta zombimaisesta olennosta kulki alun perin nimellä ”Electric Matthew says hello”. Yhtyeen vaatimuksesta Riggs maalasi hahmolle hiukset, jottei se olisi liian punk. Näin syntyi ensimmäinen virallinen kuva Iron Maidenin maskotista, Eddie the Headista, joka tulisi seikkailemaan vielä kymmenillä albuminkansilla.

Nimikkoalbumia seurasi Killers (1981), joka jäi laulaja Paul Di’Annon viimeiseksi Iron Maiden levyksi. Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi The Number of the Beastin uuden laulajansa Bruce Dickinsonin kanssa. Levy ampaisi ilmestyessään brittilistan kärkeen. Singlejulkaisut ”Run to the Hills” ja ”The Number of the Beast” kuuluvat yhä yhtyeen keikkakalustoon. Edeltäjiinsä verrattuna The Number of the Beastin tuotanto oli selkeästi harkitumpaa, ja Dickinsonin suuri ääniala toi yhtyeen musiikkiin uusia ulottuvuuksia.

Albumin kansi on yksi yhtyeen ikonisimmista, siitäkin huolimatta, että Riggs ei ehtinyt viimeistellä kantta ennen sen julkaisua. Tämän näkee esimerkiksi paholaisen siivistä, jotka ovat jääneet tummiksi salamoiden koristelemiksi silueteiksi.

The Number of the Beastia seurasi Piece of Mind (1983), jossa rumpali vaihtui Nicko McBrainiin. Kannessa pehmustettuun huoneeseen suljettu Eddie on teljetty pakkopaitaan, ja hänelle on suoritettu lobotomia, joka viitannee sanaleikkiin levyn nimessä.

Powerslave julkaistiin 1984, ja se vei yhtyeen soundia jälleen eteenpäin. Tästä oiva esimerkki on 13-minuuttinen kappale Rime of the Ancient Mariner. Powerslaven nimikkokappaleen aiheena toimi muinainen Egypti, ja kuvasto lainattiin myös levyn kanteen. Derek Riggs lennätettiin Hawaijille työstämään kantta, samalla kun yhtye äänitti albumia siellä. Työnteko tosin takkuili johtuen kosteasta ilmanalasta ja työvälineiden puutteesta. Riggs joutui viimeistelemään kannen kotona Englannissa. Hän luonnosteli kannen noin 16:sta A4-paperille, ja lopputuloksesta tulikin hyvin yksityiskohtainen. Tarkkakatseinen tutkija saattaa löytää kannesta mm. Mikki Hiiren ja Riggsin itsensä piirtämässä levyn kansikuvaa.

Somewhere in Time (1986) loikkasi jälleen musiikillisesti eteenpäin lisäten soitinkavalkadiin kitarasyntetisaattorit. Useista ajasta ja avaruudesta kertovista kappaleista huolimatta kyseessä ei ole konseptialbumi, vaikka kansikuvakin tukisi väitettä. Riggsin pikkutarkka tyyli on jälleen erinomaista, kuvaten kyborgimaisen Eddien vaeltamista futuristisella kadulla. Kansitaiteesta löytyy runsaasti viittauksia yhtyeen aiempaan tuotantoon.

Seuraava albumi Seventh Son of a Seventh Son (1988) jatkoi edeltäjänsä suuntaa lisäten proge-elementtejä entisestään. Levyn kansi jatkoi Piece of Mindilta alkanutta jatkumoa, jossa Eddielle (tai sille osalle, mitä maskotista oli jäljellä) oli suoritettu lobotomia ja lisätty kyborgiosia.

No Prayer for the Dying (1990) jäi viimeiseksi Maidenin levyksi, jolle Riggs teki kannen. Vaikka yhtye on julkaissut kahdeksan studioalbumia tämän jälkeen, yhtyeen alkupään levyt nauttivat suurta suosiota niin musiikillisten ansioidensa, kuin myös kansikuviensakin ansiosta.

(Teksti Topi Lindqvist)

Iron Maidenin levynkansia esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa joulukuun ajan;

Iron Maiden – Iron Maiden

 

Iron Maiden – Killers

Iron Maiden – Number of the beast

Iron Maiden – Piece of mind

Iron Maiden – Powerslave

Iron Maiden – Somewhere in time

Iron Maiden – Seventh son of a seventh son

Raision kaupunginkirjastossa esillä Steve Miller Band

Steve Miller Band

West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.

Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.

Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.

”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.

Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.

Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.

 Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)

 

Sailor

 

The Joker

 

Fly Like an Eagle

 

Book of Dreams

 

Abracadabra

Raision kaupunginkirjastossa esillä Joan Baez – folkin kuningatar

Folkin kuningatar Joan Baez

 

Joan Baez (s. 1941) on epäilemättä maailman tunnetuin folklaulajatar. Hänen jalanjäljissään nousi tietoisuuteen monia muita kirkasäänisiä laulajattaria, mutta Baez loi vuonna 1960 ilmestyneellä esikoisalbumillaan pohjan 1960-luvun alkuvuosina suosioon nousseelle folkmusiikille. Perinteisistä kansanlauluista koostuva levy toi Baezille kultalevyn, mikä oli tuolloin ainutlaatuista folklevylle. Hänen voittokulkunsa jatkui seuraavana vuonna julkaistulla Joan Baez Vol 2 –albumilla, josta tuli edeltäjänsä tapaan kultalevy.

Baez tuli 1960-luvulla tunnetuksi ennen muuta muiden tekemien kantaaottavien laulujen tulkitsijana. Vuoden 1963 livelevyllä Joan Baez in Concert, Part 2 :lla kansalaisoikeustaistelija ja rauhanaktivisti Baez esitti pasifistihymnin We Shall Overcome, josta tuli kansalaisoikeusmarssien tunnuslaulu. Levyllä on myös kaksi nuoren Bob Dylanin laulua, jotka olivat ensimmäiset Dylan-sävellykset Baezin tuotannossa.

Yhdysvaltain lisäksi myös Englannissa menestyi folkin kuningattaren seuraava albumi Joan Baez 5 (1964). Levyn lauluista erityisesti Phil Ochsin sävellys There But For Fortune on jäänyt elämään yhtenä Baezin tunnetuimpana tulkintana.

Vuonna 1965 Joan Baez julkaisi 60-luvun upeimman albumikokonaisuutensa Farewell Angelina, joka nousi TOP 10:iin sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja Joan Baez jäi muotiin tulleen sähköisen folkrockin jalkoihin. Bob Dylankaan ei ollut enää akustista kitaraa ja huuliharppua soittava folklaulaja, vaan hänestä oli tullut sähköistä folkrockia bändinsä kanssa soittava rocktähti.

1970-luvulla Joan Baez alkoi tehdä yhä enemmän omia lauluja. Esimerkiksi vuonna 1972 ilmestyneen Coming From The Shadows -LP:n lauluista yli puolet oli Baezin itsensä tekemiä. Vuosikymmenen puolivälissä laulajatar loi pitkän uransa kenties upeimmat levyt espanjankielisen Gracias A La Vida (1974) ja Diamonds & Rust (1975). Viimeksi mainitun kohokohta oli levyn nimisävellys, jolla Baez muistelee folkin kuningattaren ja kuninkaan (Bob Dylan) yhteistä aikaa 1960-luvulla. Levy oli ensimmäistä kertaa hänen urallaan toteutettu kokonaan sähköisin soittimin.

Folkin elävä legenda Joan Baez on 1980-luvulta lähtien julkaissut harvakseltaan uutta musiikkia. Vuonna 2008 ilmestyneen Day After Tomorrow –levyn jälkeen ehti vierähtää peräti kymmenen vuotta, kunnes tänä vuonna ilmestyi uusi albumi Whistle Down The Wind. 77-vuotias Joan Baez on kertonut tämän levyn jäävän hänen lähes 60 vuotta kestäneen uransa viimeiseksi.

(Altti Koivisto)

 

Raision kaupunginkirjaston toisessa kerroksessa esillä kesän ajan Baezin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

 

 

Raision musiikki -ja taideosastolla ”Winwood-viikot” – Steve Winwood 70 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla vietetään ”Winwood-viikkoja” Steve Winwoodin merkkipäivän kunniaksi. Esillä albuminkansia Spencer Davis Groupilta, Trafficilta, Blind Faithilta sekä poimintoja Winwoodin soolotuotannosta. (Levynkannet lainassa Olli Jalavan ja Altti Koiviston kokoelmista)

 

Steve Winwood 70 vuotta

 

Steve Winwood (s. 12.5.1948) on yksi rockmusiikin suurista äänistä, jonka ura hakee vertaistaan. Nuori Winwood nousi kuuluisuuteen Birminghamissa vuonna 1963 perustetun Spencer Davis Groupin keskushahmona. Laulaja/kosketinsoittaja Steve Winwoodin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat hänen vanhempi veljensä basisti Muff Winwood, rumpali Pete York ja laulaja/kitaristi Spencer Davis. Heidän läpimurrokseen muodostui vuoden 1965 lopulla ilmestynyt ”Keep On Running”, joka nousi brittilistan kärkeen seuraavan vuoden alussa. Myös Spencer Davis Groupin seuraavasta singlestä ”Somebody Help Me” tuli ykköshitti saman vuoden keväällä. Yhtyeen suuria menestyksiä olivat myös brittilistan kakkosena parhaimmillaan ollut ”Gimme Some Lovin” ja Top Ten -hitti ”I´m A Man”. Vuoden 1967 alkupuolella Spencer Davis Groupin suosion ollessa suurimmillaan Winwood kuitenkin erosi yhtyeestä. Steve Winwoodin aikana yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa: Their First LP (1965), Second Album (1966) ja Autumn ´66 (1966).

Vuoden 1967 keväällä perustetusta Traffic-yhtyeestä tuli se ympäristö, jossa hän pääsi toden teolla toteuttamaan itseään. Yhtyeen alkuperäiset jäsenet olivat Winwoodin lisäksi kitaristi Dave Mason, saxofonisti/huilisti Chris Wood sekä rumpali Jim Capaldi. Toukokuussa 1967 ilmestynyt ”Paper Sun” -single oli suuri menestys samoin kuin marraskuussa ilmestynyt esikoisalbumi Mr. Fantasy. Yhtye oli yksi aikansa lupaavimmista uusista yhtyeistä, joka myöhemmässä tuotannossaan moninkertaisesti lunasti siihen asetetut suuret odotukset.

Vuonna 1968 julkaistu kakkosalbumi Traffic oli jo tyylikeinonsa täydellisesti hallitsevan yhtyeen mestariteos. Seuraavana vuonna Winwood perusti Eric Claptonin, Ginger Bakerin ja Rick Grechin kanssa lyhytikäiseksi jääneen superyhtye Blind Faithin. Trafficin tarina kuitenkin jatkui vuonna 1970 ilmestyneellä loistavalla John Barleycorn Must Die -albumilla, joka oli kiehtova sekoitus jazzia, rockia ja folkia.

Kaiken kaikkiaan Traffic loi vuosina 1967-74 ajatonta musiikkia, jonka lumous ei ole vuosien saatossa heikentynyt – päinvastoin. Yhtyeen voima oli ennen muuta jatkuvassa uusiutumiskyvyssä ja rohkeudessa hakea uusia tyylillisiä ratkaisuja. Viimeisen kerran Steve Winwood ja Jim Capaldi tekivät Traffic-nimellä uutta musiikkia vuonna 1994, jolloin ilmestyi Chris Woodin muistolle omistettu albumi Far From Home.

Trafficin jälkeen Steve Winwood aloitti tähän päivään jatkuneen menestyksekkään soolouransa. Erityisesti 1980-luvun levyillään Arc of a Diver, Talking Back to the Night, Back in the High Life ja Roll with it Winwood lähti rohkeasti tavoittelemaan uusia kuulijoita saavuttaen menestystä etenkin Yhdysvalloissa.

Teksti Altti Koivisto

 

Musasto suosittelee : Fu Manchu – Action is go!

Alavireisiä fuzzkitaroita & tympeän kuuloista määkinää, yhden kappaleen kuultuaan on kuullut koko yhtyeen tuotannon – periaatteessa kyllä, mutta ei kuitenkaan. Fu Manchu ei typisty tuohon kuvaukseen, tämä stoner rockin edelläkävijäyhtye on musiikkia joka palkitsee kuulijansa musiikilla joka on jostain punkin, rockin, hevin, psykedelian välistä.

Fu Manchu ei ehkä varsinaisesti ole älykkörockia. Toisaalta yhtyeen musiikki ei ole  mitään aivan typerää tai aivotontakaan, saati huumorimusiikkia; se vetoaa siihen osaan aivoja, joka ihastelee muskeliautoja, surffausta, rullalautailua. Tätä kaikkea sekä avaruusmatkailua ym. skifihenkistä yhtyeen sanat lähinnä käsittelevätkin. Fu Manchun musiikissa kuuluu Kalifornian hiekat, aurinko, se kuinka ajetaan viritetyllä autolla surffilaudan kanssa rannalle grillailemaan. Ja vaikka tätä elämää ei ehkä Suomessa pystykään kokemaan, on Action is Go:n kuunteleminen silti kuin heiluttaisi pitkää tukkaa auringonpaisteessa avoautossa – vaikka sitten kuuntelisikin kuulokkeet päässä linja-autossa kalju pipon verhoamana.

Yhtyeellä ei ehkä ole mitään varsinaista klassikkolevyä, mutta tämä, tai King of the road ovat ainakin yhtyeen tuotannossa lähellä sellaista – kulmakiven asemaa. Toisaalta yhtyeen koko tuotanto on hieman kuin vaikka AC/DC:llä. Fanit erottavat nyanssit, mutta kokonaisuus on hyvinkin linjakas ja yhdenmukainen. Action is go kuulostaa vain ja ainostaan Fu Manchulta: punkin energiaa, hevin raskautta ja psykedeliaa.
Levyn soundit ovat iskevät ja silti aavistuksen retrot; hienon äänimaiseman takana on White Zombie -yhtyeestä tunnettu J. Yuenger.
Kaiken tämän hienouden kruunaa Glen E Friedmanin klassinen rullalautailukansikuva vuodelta 1977, joka loistavasti esiintuo juuri sitä energiaa ja tunnetta joka määrittää levyä ja yhtyettä.

P.S. Yhtye saapuu Suomeen 10.3., kiertueella on tietysti esitetty uuden levyn kappaleita, joista ehkä erikoisin on 18 minuuttia pitkä lähes-instrumentaali, jossa vierailevana tähtenä on Rush-yhtyeen kitaristi Alex Lifeson.

https://fumanchuband.bandcamp.com/track/il-mostro-atomico

Antti Impivaara

 

Levy Vaski-tietokannassa

Vinyyli-iltamat maanantaina Raision kirjastossa – tapahtumassa esillä oleva julisteharvinaisuus myydään tarjousten perusteella

Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat on vuorossa ensi maanantaina, 12.3. klo 16-19. Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Muusikko-toimittaja Esa Kuloniemi saapuu kertomaan The Renegades-yhtyeen kiehtovasta historiasta (alkaen kello 18.00)

Levymyynnin lisäksi (Iki-Pop, 8Raita, kiertävä kauppias Kari Prusila) voit tutustua Renegades-aiheiseen näyttelyyn. Livemusiikista vastaa Sivutuote.

Kirjastosalissa esillä olevassa Joska Laineen Renegades-näyttelyssä on mukana Suosikki-lehden jättijuliste, joka myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella. Julisteen lähtöhinta on 50 euroa. (Kuva alla)

Musiikkiosastolla esillä myös muutama Renegades-vinyyli, joista voi hieroa kauppoja omistajan kanssa.

Lue lisää Renegades-asiaa Musaston artikkelista.