Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2015

The Fish floated away – Chris Squire (1948-2015)

Chris SquireYesin legendaarinen basisti/taustalaulaja Chris Squire ei Musastonkaan paranemistoivotuksista huolimatta päihittänyt leukemiaa, vaan menehtyi 67-vuotiaana vaimonsa käsivarsille 28.6.

Squire perusti Yesin Jon Andersonin kanssa vuona 1968. He olivat hyvin merkillinen parivaljakko. Toinen oli pitkä (Squire), toinen lyhyt (Anderson). Toinen heräsi aikaisin aamulla (Anderson), toinen meni nukkumaan aikaisin aamulla (Squire). Toinen oli henkisen tien kulkija (Anderson), toinen ehkä enemmän bilettäjä (Squire). On paljon puhuttu siitä, miten nämä kaksi eivät tulleet toimeen. Olen kuitenkin nähnyt Andersonin kaksi kertaa livenä, ja molemmilla kerroilla hän on kertonut hauskoja Squire-tarinoita. Side ei selvästikään koskaan kadonnut. ”He ehtivät onneksi vielä viettää lämpimän juttutuokion yhdessä, jonka jälkeen Squire jopa sanoi haastattelussa, että yhteistyö oli vielä mahdollista”. Andersonin kaunis muistokirjoitus löytyy täältä: http://www.jonanderson.com/news.html

Bassottelun lisäksi Squire oli tärkeä laulaja Yesissä. Pistä soimaan satunnainen Yes-kappale studio- tai liveversiona miltä tahansa vuosikymmeneltä, ja melko suurella todennäköisyydellä Squire laulaa solistin rinnalla osan kappaleesta. Squiren kuorotaustasta oli takuulla hyötyä niin laulustemmojen kuin bassolinjojenkin säveltämisessä.

Squire on edelleen ainoa muusikko, joka on soittanut Yesin jokaisella levyllä ja keikalla. Billy Sherwood tuuraa häntä jo sovituilla keikoilla lähitulevaisuudessa, mutta saa nähdä, jatkaako yhtye sen jälkeen. Kuriositeettina mainittakoon, että Squire oli myös ahkera kylvyssä istuja. Tästä hän saikin jo varhain lempinimen ”The Fish”. Samanniminen bassoteos löytyy Yes-levyltä Fragile.

Mitä Chris Squiren muistoksi kuuntelisi? Heart Of The Sunrisen alkuminuutit ovat taivaallisia. Roundaboutin bassolinja on legendaarinen. On The Silent Wings Of Freedom? Onhan näitä. Valitsen kuitenkin ikisuosikkini South Side Of The Skyn, joka löytyy niin ikään levyltä Fragile. Anderson sävelsi kappaleen säkeistöt, mutta Squire lisäsi basson, kitaran ja koskettimien harmoniassa soittaman tapporiffin kohtaan ”Were we colder on that day…”. Väliosa taas tuo hyvin esille Squiren merkityksen laulupuolella. Pelkillä ”lalalala”-tavuilla laulettu osa syntyi hänen kynästään. Kun tarkkaan kuuntelee, huomaa Squiren toimivan myös laulusolistina (”laaalaaalalala”), Andersonin ja Howen vastatessa (”lalalaaala”).

Yesin ulkopuolella Squiren hienoimpia tekeleitä on minusta Safe (Canon Song) soololevyltä Fish Out Of Water (1975). Ja se on todellakin ”canon”, eikä ”cannon”. Kappaleessa nimittäin kuullaan kaanonissa meneviä soittimia.

Persoonana Squire ei tuntunut olevan sen enempää hektinen kuin säntillinenkään. Hänellä oli tapana ajaa Yesin alkuperäinen rumpali, Bill Bruford, hulluuden partaalle perinpohjaisella asioiden punnitsemisella studiossa. Tim Morsen loistavassa Yestories-kirjassa on myös omistettu oma lukunsa tarinoille Squiren myöhästelemisistä. Lopettakaamme tämä muistokirjoitus yhteen näistä tarinoista – kertojana Trevor Rabin:

”We were at a gig and Chris wasn’t there and we were supposed to go on in twenty minutes. No one knew where he was. Finally our tour manager called over to the hotel and he was in his room. We were playing at the Madison Square Garden and the hotel is a considerable distance away from it. Our tour manager told him, ‘Chris, you’re going on in a few minutes! Get down here!’ And Chris’s response was, ‘Well, I’ve just ordered dinner.”

Lepää rauhassa, Chris

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Kari Pohjola sai Musasto-palkinnon 2015

Musasto palkitsi Pohjolan

Kari Pohjola (vas.) sai Musasto-palkinnon 2015. Paimion kirjastossa oli paikalla Musasto-kollegoita Kaarinasta, Raisiosta ja Turusta. Palkinnon luovutti Tuomas Pelttari. Kuva: Juha Kaunisto. Vuoden 2015 Musasto-palkinto on myönnetty 24.6. Paimion kirjaston johtaja Kari Pohjolalle. Palkinto myönnetään Pohjolan ansiokkaasta ja laajasta kirjoitustyöstä taidemusiikin saralla. Pohjola on avannut Musastossa monien suurten klassisen musiikin säveltäjien teoksia ja historiaa jo vuodesta 2013 lähtien. Aktiivisuus näkyi kenties konkreettisimmillaan Pohjolan 11-osaisessa suursarjassa Gustav Mahlerin sinfonioista syys-marraskuussa 2014. Kahden kuukauden mittainen Mahler-jatkumo on viisivuotiaan Musaston suurimpia kulttuuritekoja. Kari Pohjola aloitti työn Musastossa jo huhtikuussa 2013, ensimmäisinä aiheinaan 200-vuotisjuhliaan viettäneet Giuseppe Verdi ja Richard Wagner. Kirjoitustyö taidemusiikin parissa jatkui, ja Pohjolan näkemyksellisyydestä tuli olennainen osa Musaston profiilia. Taidemusiikista kirjoitetaan suomalaisessa blogikulttuurissa pienemmällä liekillä kuin populaarimusiikista. Pohjola osoittaa Musastossa sen, että taidemusiikin tuli on voimakas ja sen tulee päästä esiin. Tähän tarkoitukseen Pohjolan inspiroitunut ja helppolukuinen tarinointi sopii erinomaisesti. Pohjolan intohimo musiikkiin välittyy.

Paimion kirjasto tuli mukaan Musasto-työhön 2013

Pohjolan aktiivisuuden myötä Paimion kirjasto lunasti paikkansa neljäntejä Musasto-toimijana, yhdessä Kaarinan, Raision ja Turun kanssa. Paimio liittyi Musastoon marraskuussa 2013. Kari Pohjola: ”Huolimatta kaupungin pienestä koosta (n. 10 500 asukasta) toimii Paimiossa useampi aktiivinen kuoro ja soittoporukka, musiikkiopisto ja tietysti elävän musiikin yhdistys. Jo tämänkin vuoksi pitää Paimion kirjaston olla mukana kirjastojen kokoelmia erinomaisella tavalla avaavassa Musastossa. Ja ehkä oman klassisen musiikin harrastuksenkin kautta voi kantaa pienen kortensa kasvavaan kekoon…” kari po1 kari po2

* * *

Musasto-palkinto jaettiin Paimion kirjastossa 24.6.2015 viidettä kertaa. Musasto-palkinto on tunnustus, joka myönnetään epäsäännöllisin väliajoin henkilölle tai taholle, joka on edistänyt Musaston Vaski-alueen kuntarajat ylittävää toimintaa ja yhteistyötä. Palkinnon myöntää Vaski-kirjastojen musiikkikirjastoblogi Musaston toimituskunta. Tuomas Pelttari, toim. Kuvat: Juha Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Taidemusiikki, Toimitukselta, Uutiset

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti: Eero Koivistoinen

Kuva: Teemu Salminen

Kuva: Teemu Salminen

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti urastasi.

Olen saksofonisti, säveltäjä, tuottaja. Aloitin urani jo 1960 -luvulla ja ensi vuonna tulee täyteen 50 vuotta musiikin ammattilaisena. Opiskelin aikoinaan Kotkan musiikkiopistossa sekä Sibelius Akatemiassa klassista musiikkia ja myöhemmin  jazzmusiikkia opiskelupaikkana Berklee College of Music, Boston, USA.

Pitkäaikaisin yhteistyökumppanini on ollut UMO Big Band,  jossa soitin kokoonpanon alusta lähtien  15 vuotta. Teen projekteja orkesterin kanssa edelleenkin mutta lähinnä kapellimestarina ja sovittajana. Olen levyttänyt monellakin kokoonpanolla, nykyinen kokoonpanoni on akustinen kvartetti jossa soittavat: Alexi Tuomarila, piano, Jori Huhtala, basso ja Jussi Lehtonen, rummut.

Olen säveltänyt monen tyylistä musiikkia. Viime aikoina kuorosävellyksiä ja sovituksia, Baltic Blues -multimediateos Kymi Sinfoniettalle ja jazz triolle, Big band -sävellyksiä ja uutta ohjelmistoa kvartetille. Tuotin aikoinaan neljä levyä afrikkalaista kansanmusiikkia Naxos World -yhtiölle Mosambikissa ja Etelä Afrikassa. Olen soittanut ja opettanut Mosambikin ja Etelä Afrikan lisäksi Beninissä ja Ghanassa.

Enemmän infoa: www.eerokoivistoinen.com

2 Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

Käytän säännöllisesti kirjastopalveluja. Arvostan kirjastolaitosta paljon ja sen uudistuminen ja toimintamahdollisuuksien säilyttäminen ovat erittäin tärkeitä.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Mieleen tulee monia hienoja konsertteja. Aikoinaan USA:ssa Miles Davisin eri kokoonpanot. Esimerkiksi se jossa mukana Keith Jarrett. Samoin Elvin Jonesin kvartetti jossa mukana Dave Liebman ja Steve GrossmanArt Blakeyn Jazz Messengers -kokoonpanojen monet konsertit. Thad JonesMel Lewis Big Bandin konsertit.

Frank Zappan monet konsertit. Weather Reportin konsertit. Woody Shaw. Freddy Hubbard. Sonny RollinsBusi Mhlongon konsertti Kap Kaupungissa oli hieno. Youssou N’Dourin uudenvuoden konsertti Dakarissa. Monet eri konsertit Pori Jazz Festivaaleilla.

Viime aikoina olen kuunnellut usein RSO :a uudessa musiikkitalossa, mm. hienoa Bartokia.

4. Mitä mieltä olet kotikaupunkisi musiikkitarjonnasta ja -elämästä?

Musiikkitarjonta on nykyisin Helsingissä melko runsasta. Puuttuu silti yhä edellytykset hyvän jazzklubin kansainvälisen toimintaan. Koko Jazzklubin ohjelmisto on mielestäni tasokkainta Helsingissä. 

Taloudelliset vaikeudet varjostavat tämänkin klubin toimintaa. Epäsuhta tukimuodoissa on räikeä eri musiikinlajien kesken. Klassisen musiikin tuki verrattuna esim. jazzmusiikkiin. Se on häpeätahra verrattuna vaikkapa muiden pohjoismaiden pääkaupunkeihin.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Suosittelen kaikkea hyvää musiikkia.

Toim. Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musamaailman mietteitä - kuukauden artisti, Musasto suosittelee

Viikon levy: FFS

FFSFranz Ferdinand on minulle uusi tuttavuus. Sparksia taas rakastan. Ne ovat nyt yhdistäneet voimansa. Yhtyeiden nimistä muodostuu kirjainyhdistelmä FFS. Kukaan jäsenistä on tuskin voivotellut sitä, että FFS on myös virallinen lyhenne fraasille ”for f**k’s sake”…

Yhteistyötä mietittiin jo 11 vuotta sitten, mutta se kaatui Franz Ferdinandin kiireisiin. ”Sparksin veljekset” (kosketinsoittaja Ron Mael ja laulaja Russell Mael) tarjosivat tuolloin kappaletta Piss Off (löytyy levyltä). Yhdeksän vuotta myöhemmin Franz Ferdinandin laulaja Alex Kapranos hortoili San Franciscon kaduilla hammaslääkäriä etsien. Kaupungissa keikalla olleet Maelit huomasivat hänet. Lohjennut hammas saattoi nämä kaksi yhtyettä lopulta yhteistyöhön. Toivottavasti myös hammas tuli kuntoon.

Kappaleita tehtiin puolitoista vuotta, ja sitten ne äänitettiin livenä studiossa 15 päivässä. Laulajat päättivät vuorotella kappaleiden sisällä sekä laulaa yhdessä. Ratkaisu toimii kuin tinneri.

Avausraita Johnny Delusional alkaa Kapranosin komealla äänellä. Kolmannen lauseen kohdalla ilmestyy Russell Maelin ääni tulkitsemaan klassista Ron Mael -tekstiä (”Some might find me borderline attractive from afar”), tuoden leveän hymyn Sparks-fanin huulille.

Nopeaa Dictator’s Sonia kuljettaa tappavan tarttuva pianoriffi. ”Diktaattori Jr.” ei halua seurata isänsä jalanjälkiä, vaan antautua länsimaisille iloille (”Diesel flicks, party mix”…).

Franz Ferdinand –leiristä tulleen Little Guy From The Suburbsin tumma poppi on hyvää vastapainoa alun hilpeämmälle menolle. Police Encounters kuulostaa niin Indiscreet-ajan Sparksilta, että yllätyin lukiessani sen tulleen Franz Ferdinandilta. Sitten luin, että Ron Mael lisäsi melodian ja sanat. Hyvin ovat yhtyeet sulautuneet toisiinsa!

Save Me from Myself hurmaa jo nimellään. The Man Without A Tanin mieskuoro taas hurmaa äärimmäisellä epäseksikkyydellään. Things I Won’t Get leikkii get-verbin eri merkityksillä. On asioita, joita kertoja ei tule koskaan saamaan (”a college degree, a job with some hope”…). On myös asioita, joita hän ei tule koskaan tajuamaan (”Schoenberg and twelve-tone, and films that are French”…). HIIHOHOOHAHAAAAA!!!

The Power Couple tarkkailee isäntien piinaa, kun vaikutusvaltainen pariskunta on tulossa käymään. Me suomalaisethan voisimme jopa loukkaantua tällaisesta. Käytämmehän vieraita odottaessamme viikon verran jok’ikisen pölyhiukkasenkin hinkkaamiseen. Vieraiden saapuessa seisomme sitten nöyränä ovella, valmiina pyytämään anteeksi sotkuista asuntoa.

Collaborations Don’t Work tuli Sparksin leiristä. Franz Ferdinand lisäsi uusia kohtia, ja lopputulos on hysteeristä pop-oopperaa. Kun suuret egot kohtaavat, touhusta voi lopulta kehkeytyä silkkaa helvettiä…

Deluxe-painoksesta löytyvä Look At Me on hauskin kuulemani kuvaus itsekeskeisestä taiteilijasta yleisön edessä. Russell Maelin leveä vibrato unisonokohdissa (”look at meeee”) on hysteeristä kuultavaa.

Päätöskappale A Violent Death jättää oudot fiilikset. Henkirikoksen uhriksi joutumista kuvaillaan huvittavasti (”I didn’t think it would be like this. To see what I’m made of in colour HD.”). Toisaalta mielettömän kaunis, myöhäis-Sparksiaaninen kertosäe pistää itkettämään (“Strangers lean over: passengers on the same train.”). Kun kappale on ohi, ei edelleenkään tiedä itkeäkö vai nauraa. Tietää vain, että on vaikuttunut.

Kivaa, että on artisteja, jotka tarjoavat lisänautintoa, kun perehtyy teksteihin. Sparks on tällainen tapaus. FFS on näköjään myös. Musiikillisesti FFS kuulostaa ainakin minun korvaani ajattomalta. Missään vaiheessa ei tunnu, että tätä on kuultu jo ihan tarpeeksi viime aikoina.

The Ultimate Reviewer

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Japanilaisen popin top ja hot

Musasto esittelee japanilaisen popmusiikin  8 artistia, jotka ovat erittäin tunnettuja Japanissa, mutta eivät välttämättä niinkään Suomessa. Kuvissa näkyvät levyt löytyvät myös Turun musiikkikirjaston näyttelystä, tervetuloa lainaamaan!

 

Kuva 1

Ayumi Hamasaki (浜崎あゆみ): 1975 syntynyt pop-diiva Japanin Fukuokasta, myös satunnainen näyttelijä ja malli. ”Ayu” on yksi Japanin menestyksekkäimpiä (mm. Oricon-listasijoituksilla mitattuna) ja kuuluisimpia artisteja, joka on tehnyt kiertueita myös muualla Itä-Aasiassa. Hamasaki sai lukuisia musiikkialan palkintoja 2000-luvun alkupuolella, ja vaikka tähden suosio ei enää näiden vuosien tasolla olekaan, on Ayu edelleen yksi Japanin eturivin artisteista. Japanin yleisradioyhtiö NHK:n vuotuisessa uudenvuodenlauluohjelma Kōhaku utagassenissa Hamasaki on myös ollut jokavuotinen vieras. Hamasaki on tunnettu julkisen imagonsa tarkasta kontrolloinnista (ja ylipäätään pitkälle viedystä tuotteistuksesta).

Hamasaki debytoi näyttelijänä 14-vuotiaana tv-sarjassa Twins kyōshi, ja julkaisi Ayumi-taiteilijanimellä vuonna 1995 EP:n Nothing from Nothing, joka ei kuitenkaan myynyt mainittavasti. Hamasakin varsinainen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta tuottajaguru Masato ”Max” Matsuuran värvättyä hänet Avex trax -levy-yhtiön leipiin. Vuonna 1998 massiivisen mediakampanjan saattelemana julkaistu Poker Face -single nosti Ayumi Hamasakin suuren yleisön tietoisuuteen, ja seuraavan vuoden uudenvuodenpäivänä päivänvalon nähnyt A Song for ×× -albumi kipusikin Oricon-viikkolistan ykköspaikalle asti. Sittemin Hamasaki on julkaissut yhteensä 51 singleä, 15 albumia ja lukuisia kokoelma- ja remixlevyjä.

Hamasakin kappaleet edustavat tyypillisesti elektronista, dancehtavaa, kuulijalle helpoksi tuotettua poppia ja pop-balladeja, mutta erityisesti singlekappaleiden ulkopuolelle on sekoiteltu muitakin musiikkityylejä. Pääsääntöisesti Hamasaki kirjoittaa (tai ainakin hänen väitetään kirjoittavan – toim. huom.) kappaleidensa sanat itse. Hamasakin kappaleet kertovat tyypillisesti surusta, yksinäisyydestä ja rakkausongelmista, joiden sanomana on usein se, että tuskasta huolimatta pitää pyrkiä eteenpäin ja uskoa parempaan huomiseen (eli ovat aika tyypillisiä J-pop-kappaleita – toim. huom.). Syvällistä filosofiaa tai mestarillisia sanaleikkejä on turha odottaa, mutta helposti lähestyttävästä nuorisomusiikista tässä kyse onkin.

Kuva 2

Love Psychedelico: Vuonna 2000 perustettu kaksihenkinen yhtye. ”Delico” soittaa pääasiassa kitaravetoista, 70-lukulaista pop-rockia. Yhtyeelle antaa omaleimaisen äänen sen laulaja Kumi, joka mainitsee suosikkiartisteikseen mm. Beatlesin ja Janis Joplinin. Kumi eli varhaislapsuutensa San Franciscossa, minkä vuoksi hän kertoo osaavansa syntyperäisen puhujan tasolla olevaa englantia, (mitä yhtyeen kappaleissa hyödynnetäänkin) Toisaalta tämän vastapainona japani ääntyy yhtyeen lauluissa hivenen epätyypillisesti. Yhtyeen vuonna 2001 julkaistu esikoislevy The Greatest Hits myi Japanissa 1,6 miljooonaa kopiota ja pääsi Oricon-listan ykköspaikalle asti. Myöhemmätkin yhtyeen levyt, joista uusin on vuonna 2013 julkaistu In This Beautiful World, ovat ainakin käyneet viikkolistan top kympissä.

 

Kuva 3

 

Morning musume (モーニング娘。): Tuottajaihme Tsunkun vuonna 1997 kokoama tyttöidolijoukko. Idolikonseptiin kuuluu pitkälle viety tuotteistus: musiikkituotannon lisäksi jäsenet olivat vahvasti läsnä mediassa ja jos jonkinlaisten tuotteiden markkinoinnissa. Oleellista on nuoruus ja söpöys: jäsenet on kierrätetty ulos joukosta riittävän kypsän iän saavutettuaan, ja Morning musumen jäsenten keski-ikä on vuosien saatossa liikkunut 15:n ja 17:n välillä ollen suurimmillaan vain 21. Yhtyeellä on myös samaan ”Hello! Projectiin” kuuluvia, hieman eri tavalla profiloituja sisasrryhmiä, kuten Berryz kōbō ja °C-ute.

Vaikka Morning musume onkin ryhmänä edelleen toiminnassa, ovat alkuperäisjäsenet jo aikoja sitten siirtyneet muihin tehtäviin, ja joukko on siirtynyt idolien B-sarjaan hävittyään 2010-luvun taitteessa paikkansa auringossa AKB 48:lle (ainakin vuonna 2011 oli jokseenkin mahdotonta poistua kotoaan Tokion kaduille törmäämättä porukkaan jossain muodossa katukuvassa).

Morning musumen kappaleet ovat hyperenergistä ja sokerista J-poppia. Sanoitukset kertovat lukiolaiselämästä, rakkaudesta ja ovat sisällöllisesti helppoa (hyvällä tahdollakaan on vaikea sanoa musiikillis-taiteellisten arvojen olevan hirveän korkealla prioriteettilistalla – toim. huom.), joskin synkemmän musiikin ystäville mahdollisesti korviariipivää kuultavaa. Yleisöön konsepti on kuitenkin uponnut: Yhtye mm. sai kymmenenä vuoden ajalla kaikki albuminsa Oricon-listan top 10:een, mikä on japanilaisten naisyhtyeiden ennätys.

 

 

 Kuva 4

 

Hikaru Utada (宇多田ひかる): New Yorkissa japanilaiseen muusikkoperheeseen vuonna 1983 syntynyt pop-laulaja. ”Hikki” on osallistunut useimpien kappaleidensa sanoittamiseen, säveltämiseen ja monesti sovitukseenkin. Utada on pariin otteeseen yrittänyt luoda kansainvälistä uraa Yhdysvalloissa, mutta on vuodesta 2010 pysytellyt enimmäkseen poissa julkisuudesta keskittyäkseen yksityiselämäänsä.

Tyyliltään Utadan uran alun kappaleet ovat lähimpänä R&B:tä, mutta uran edetessä artistin tyyli on kehittynyt perinteisemmän ja elektronisemman popin suuntaan. Utada itse on maininnut ihailemikseen artisteiksi mm. Freddie Mercuryn, Björkin ja Chick Corean. Utadan vuonna 1999 julkaistu First Love -debyyttialbumi on eniten myynyt musiikkialbumi Japanin musiikkihistoriassa, ja muutkin albumit ovat kaikki myyneet yli miljoona kopiota. Utadan musiikkia on myös käytetty myös useissa mainoksissa ja tv-ohjelmissa. Länsimaissakin hänen musiikkiaan on kuultu Kingdom Hearts -pelisarjan peleissä.

 

Kuva 5

 

Masaharu Fukuyama (福山雅治): Vuonna 1969 syntynyt näyttelijä ja laulaja-lauluntekijä. Fukuyama muutti kotiseuduiltaan Nagasakista Tokioon 18-vuotiaana ja pääsi koe-esiintymisten kautta Amuse- manageriyhtiön listoille. Artisti julkaisi esikoissinglensä Tsuioku no ame no naka vuonna 1990. Fukuyaman varsinainen laulajaläpimurto oli kuitenkin Ai wa dō da-televisiosarjassa, jossa mies myös itse esiintyi, käytetty Good Night. Sen jälkeen Fukuyaman levyt ovatkin säännöllisesti kolkutelleet Oricon-listan huippua. Vuosituhannen vaihteen hiljaisempien vuosien ulkopuolella Fukuyama on toiminut myös näyttelijänä, ja Suomenkin valkokankailla hänet on nähty hiljattain teatterikierroksella olleessa Isänsä poika -elokuvassa. Fukuyaman musiikki edustaa mies ja kitara -tyyppistä, folkhenkistä poppia.

 

 

Kuva 6

 

L’Arc-en-ciel: Vuonna 1991 päivänvalon nähnyt rock-bändi. Vaikka yhtye on joskus luokiteltu visual kei -genren alaisuuteen esiintymistyylinsä johdosta, on yhtye itse suhtautunut tähän penseästi ja katsonut, että moinen luokittelu veisi päähuomion musiikista ulkonäöllisiin seikkoihin. Vuosien varrella yhtye on julkaissut 40 singleä ja 12 albumia, joista kaikki ovat oikeuttaneet paikkoihin Oricon-viikkolistan huipulla. L’arc-en-cielin musiikkia on käytetty myös paljon tv-sarjoissa ja mainoksissa. Parista tauosta ja jäsenten sooloprojekteista huolimatta yhtye on pysynyt toiminnassa tähän päivään asti ja on myös ensimmäinen japanilainen yhtye, joka piti oman konsertin Madison Square Gardenilla.

 

Kuva 7 

supercell: supercellin musiikkityyli liikkuu indien ja alternativen, sekä kevyen rockin ja popin rajamailla. Yksinkertaiset, mutta mielenkiintoiset kappaleet jaksaa kuunnella läpi monta kertaa. Yhtyeen ura lähti liikkeelle yhtyeen musiikintuottajan, ryon ladattua kappaleen Melt japanilaiselle videosivustolle nimeltä Nico Nico Douga. Kappaleen lauloi laulusyntetisaattori, ns. vocaloid, Hatsune Miku ja videon kuvituksena ryo käytti piirtäjä 119:n kuvaa, tosin ilman lupaa. Sen sijaan, että 119 olisi suuttunut asiasta, hän osoitti suurta kiinnostusta kappaletta kohtaan ja alkoi tekemään yhteistyötä ryon kanssa täten muodostaen supercellin. Ajan myötä yhtyeeseen liittyi muitakin piirtäjäjäseniä. Uudet kappaleet kuten Black Rock Shooter, World is Mine ja Koi wa Sensou saavuttivat suuren suosion ja 2008 supercell julkaisi ensimmäisen albuminsa Supercell.

2009 Sonyn kanssa tehdyn sopimuksen myötä Supercell- albumista julkaistiin uudempi versio, joka päätyi neljänneksi Oricon-listalla ja myi kultaa Japanissa. Menestyksen myötä ryo lähestyi laulaja Yanagi Nagia supercellin seuraavaa sinkkua Kimi no Shiranai Monogatari varten. Kappaletta käytettiin animaatiosarja Bakemonogatari:n lopetusteemana. Samalta single-julkaisulta kappaletta Love & roll käytettiin animaatiossa Cencoroll. Lisäksi kappaleen Black Rock Shooter pohjalta tehtiin oma animaatiosarjansa samalla nimellä. 2011 supercell julkaisi levyn Today is a Beautiful Day, jolla lauloi Yanagi Nagi. Levy myi kultaa Japanissa ja sijoittui parhaimmillaan kolmanneksi Oricon-listalla.

Yhteistyö Yanagi Nagin kanssa päättyi Today is a Beautiful Day -levyyn ja supercell piti koelaulut uuden laulajan löytämiseksi 2011. 2000 kokelaan joukosta valittiin naislaulaja Koeda. Lisäksi ryo valitsi naislaulaja Chellyn omaan projektiinsa nimeltä EGOIST. Vuodesta 2011 eteenpäin supercell ja ryo ovat julkaisseet suuren määrän singlejä, joita on käytetty animaatiosarjoissa ja peleissä. Osa singleistä tehtiin käyttäen Hatsune Mikua ja osassa lauloivat Koedan lisäksi artistit kuten ClariS ja Kotoko. EGOIST toimi myös sarjan Guilty Crown fiktiivisenä artistina. 2013 supercell julkaisi kolmannen studioalbuminsa Zigaexpirentia joka sijoittui Oricon-listalla parhaimmillaan sijalle 7.

 

Kuva 8

Hiroyuki Sawano: tunnetaan parhaiten työstään japanilaisen animaation parissa. Hän on säveltänyt musiikkia kuuluisiin sarjoihin ja elokuviin, kuten Iryu-Team Medical Dragon, Attack on Titan, Guilty Crown, Kill la Kill, Aldnoah.Zero ja Ao no Exorsist. Sawanon tyyliin kuuluu orkesterimusiikin yhdistäminen elektroniseen musiikkiin omalaatuisella ja tunnistettavalla tavalla. Mielenkiintoiset kompit, jylhät orkesteri- ja rock tykitykset korostuvat hiljaisempien säkeistöjen ja nostojen ansiosta. Tällaisella musiikilla puhelinluettelon lukemisesta kertovasta elokuvasta saataisiin eeppinen taistelutarina.

Sawano aloitti pianon soiton ala-asteella ja alkoi 17-vuotiaana opiskelemaan säveltämistä, sovittamista ja pianon soittoa Nobuchika Tsuboilta. Musiikkikoulusta valmistumisen jälkeen hän lähetti demonauhoja eri tuottajille tuloksetta. Osallistuttuaan muutamaan musiikkikilpailuun Sawano värvättiinkin erääseen yhtiöön, mutta hän lopetti pian yhteistyön tämän yhtiön kanssa saadakseen toteuttaa unelmaansa, elokuviin säveltämistä. Legendoor niminen yhtiö, jonka tarkoituksena oli tuoda artisteja alalle, ottikin Sawanon huomaansa ja menestys oli taattu.

 

Luke Jäppinen, Leo Lindgren

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

Gene Simmons: Me, Inc. : build an army of one, unleash your inner rock god, win in life and business

Gene Simmons on mielenkiintoinen veijari. Hän osaa olla ärsyttävä, mutta toisaalta hallitsee myös itseironian. Lempisutkautuksiani häneltä ovat:

”Aren’t you all glad to see me?”

”I forgot your question, because I was fascinated by what I was saying.”

“I suck, but I look good.”

Osa Simmonsin viisauksista tuntuu muuttuvan sitä mukaa, kun oma elämä muuttuu. Aiemmin hän kiersi luennoimassa siitä, miten miesten ei pidä koskaan mennä naimisiin. Nyt kun hän on itse astunut avioliittoon, miesten ei pidäkään avioitua ”liian aikaisin”.

Simmons on julkaissut jo muutaman kirjan, ja lisää pukkaa. Tämän uusimman kirjansa alkuhehkutuksessa hän ottaa ihastuttavaan, simmonsiaaniseen tyyliinsä omiin nimiinsä myös KISS-aiheiset kirjat ”KISS : Behind The Mask” (suom. ”KISS : Maskin Takaa”) ja ”Nothin’ To Lose : The Making Of KISS”. Jälkimmäisessä hänet kieltämättä jopa mainittiin kolmantena tekijöistä…

Tämän ”viisauden kirjan” kirjoittaja ei ole koskaan erityisemmin hävennyt sitä, että on menestynyt. Sen sijaan hän on aina osannut sopivissa määrin – sopivissa tilanteissa – olla mainitsematta muita menestykseen ehkä jopa enemmän vaikuttaneita osapuolia.  Nyt on tullut aika jakaa itselle kertynyttä viisautta lukijoille. Me, Inc (jne.) valaisee, miten menestyä yrittäjänä.

Simmons on viihdyttävä kaveri, ja tätäkin kirjaa lukee mielellään viihteenä (ehkä jopa komediana), vaikkei itse hautoisi yrittäjäksi ryhtymistä. Teksti on tahallisen liioittelevaa, yksinkertaistavaa ja kiteyttävää. Toistuvia fraaseja ovat mm. ”do the research” ja ”educate yourself”. Simmons toki myöntääkin toiston kirjassaan.  Teksti on myös simmonsiaanisen provokatiivista. Jos haluaa menestyä, pitää hylätä ystävät, jotka haluavat nauttia elämästä. Että näin.

Tässä se nyt on! Legendaarinen Gene Simmons antaa vinkkejä menestykseen, kertoen siinä sivussa hivenen myös itsestään…

Toni Lehto

Varaa Vaskista

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Toimitukselta, Uutuudet

Juureva ja sähkövapaa yllättäjä – Mäkkelä

makkela

Mäkkelä: Last Of a Dying Breed

Suomalais-saksalainen Mäkkelä (=Martti Mäkkelä) todistaa jälleen vanhan viisauden – vähemmän on enemmän. Mäkkelän pääosin akustisesti etenevä americanan kyllästämä folk-juuri-blues-country -tunnelmointi ei kaipaa rinnalleen studiotemppuja tai soundikoristeita. Lo-fi on homman nimi ja Mäkkelän punk-juuretkin kaikuvat muutamassa siivussa T.V. Smithin mieleen tuovassa asenteessa. Varovaisesti trumpettia testaava No where I belong on taas selkeää osoittelua Tom Waitsin suuntaan.

Mies, kitara ja kontrabasso  – Saints yltää emotionaalisessa maanisuudessaan Waitsin ja Caven rinnalle. In the south west yllättää Pariisin syrjäkujilta kaikuvan tangokapakan vienolla kuiskauksella. Kulmikkaammin koliseva Tramontana on selkeää punk-Waitsiä. Crisis ottaa mukaan kapakkapianon ja manner vaihtuu lennossa. Bottle hill on folk punk -henkisessä kiihkossaan pirteä ilmestys.

Mäkkelä ei tee itsestään tai lauluistaan suurta numeroa. Mies on läsnä, suurella sydämellä. Nukkavierut tunnelmat piirtävät kuvaa ajattomasta maailmanmatkaajasta, jonka americanassa on selkeä häivähdys Britannian folk-huminasta ja työläiskorttelien punk-kapinasta. Last Of a Dying Breed on levy, jonka biisit eivät kulu käytössä ja vuosikertaviinin tavoin vain paranee vanhetessaan.

J.Kaunisto

(Julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Mäkkelän vanhempaa tuotantoa löytyy myös Vaski-kirjastoista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee