”Ei mikään blondivitsi” – Blondie Raision kirjaston musiikkiosaston huomion kohteena

Ei mikään blondivitsi

 

Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.

Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.

 

Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.

Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.

 

Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.

Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.

Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.

Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.

Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.

Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.

Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.

 

 

Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me, Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another,  Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.

 

 

Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta The Tide is High -biisistä.

 

 

Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.

Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.

Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.

Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut  tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.

“Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry.” (No Exit tour -kirja)

Picture This!

 

 

(Teksti Eeva Kiviniemi)

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:

Blondie – Blondie

Blondie – Plastic Letters

Blondie – Parallel Lines

Blondie – Eat the Beat

Blondie – Autoamerican

Blondie – Pollinator

Debbie Harry – KooKoo

10 valittua: 2000-luvun suomenkielistä punkkia

ETTEIKÖ ENÄÄ MUKA OTETTAISI KANTAA, HÄH?

Aivolävistys: Leikitäänkö rauhaa (2000)

 

Huora: Normaali? (2017)

 

Nyrkkitappelu: Tekis mieli ryöstää Siwa (2014)

Yleislakko: Tasa-arvo (2012)

Kakka-hätä 77: Elämä on huora (2007)

Pää kii: Kuuden vuoden vitutus (2012)

 

Lapinpolthajat: Espooseen (2015)

 

Sur-Rur: Typerysten aika (2004)

 

Varttisäkki: Hedonismilandia (2014)

 

 

 

Lähtevät kaukojunat: Noin vaan (2014)

 

 

Levyt löytyvät myös Vaski-kirjastojen kokoelmista. Klikkaa biisin nimeä ja saatavuustiedot tulevat esiin.

 

Ann-Christin Antell

Viikon levy: Death – For the Whole World to See (1975)

 

”Kuumaa protopunkkii Yhdysvaltain Motorcitystä. Jäbät veivaa nii kovaa et pää lähtee irti!”  (Levykauppa X: n mainos).  Ennen Sex Pistolsia ja Ramonesia oli Death, josta kukaan ei tiennyt mitään ennen vuotta 2009. Kolmen veljeksen Detroitissa vuonna 1974 perustama bändi oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.

1964 kolme nuorta Hackneyn veljestä katsoi isänsä kanssa Ed Sullivan Showta ja näkivät Beatlesin ensimmäisen kerran. Seuraavana päivänä David löysi kujalta hylätyn kitaran ja alkoi opetella soittamaan. Veljet Bobby ja Dannis seurasivat pian perässä ja he alkoivat soittaa musiikkia yhdessä. Veljekset Bobby (basso ja laulu), David (kitara) ja Dannis (rummut) Hackney aloittivat funkbändinä, mutta vaihtoivat rockiin nähtyään The Whon esiintyvän. Toisena inspiraation lähteenä oli Alice Cooper, joka keikkaili siihen aikaan Detroitissa. Alice Cooper-yhtye tuli tunnetuksi teatraalisesta ja shokeeraavasta garage rockistaan.

Veljekset harjoittelivat ja nauhoittivat varhaiset demonsa kotona ja esittivät ensimmäiset keikkansa perheen autotallissa. Bändin nimi oli alun perin Rock Fire Funk Express, mutta kitaristi David vakuutti veljensä ja bändi sai uuden nimen: Death.

1975 Death teki melkein levytyssopimuksen: United Sound Studios äänitti seitsemän kappaletta, jotka David ja Bobby olivat säveltäneet ja sanoittaneet. Columbia Recordsin johtaja Clive Davis oli rahoittanut äänitykset, mutta vaati poikia muuttamaan bändin nimen myyvemmäksi. Veljekset eivät suostuneet ja äänitykset keskeytettiin. Bändi ehti tehdä seitsemän kappaletta, vaikka alun perin oli tarkoitus äänittää 12. Paria vuotta myöhemmin he julkaisivat itse singlen, joka sisälsi kappaleet Politicians in My Eyes ja Keep on Knocking. Sitä painettiin vain 500 kappaletta.

Death lopetti toimintansa 1977, jolloin veljekset muuttivat Burlingtoniin ja julkaisivat kaksi albumia gospel rockia. 1982 kitaristi David muutti takaisin Detroitiin ja kuoli keuhkosyöpään 2000. Bobby ja Dannis jäivät Burlingtoniin ja soittivat reggaebändissä.

2008 Bobby Hackneyn pojat Julian, Urian ja Bobby Jr. löysivät yllättäen isänsä ja setiensä vanhat nauhat yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja perustivat bändin, joka soitti Deathin musiikkia. 2008 Drag City Records julkaisi kaikki seitsemän Deathin kappaletta, jotka oli nauhoitettu 1975.

Deathin musiikki oli edellä aikaansa, bändi ennakoi punk-liikkeen nousua. Kukaan muu ei soittanut niin vuonna -73. Ennakkoasenteiden takia mustien rokkareiden asema oli vaikea. Mustien kuului soittaa Motownia eli funkia ja soulia. Jäsenet ansaitsevat tunnustusta visionääreinä. Levy oli todella edistyksellinen ja on käsittämätöntä, ettei sitä aikanaan julkaistu. Ne lojuivat varastossa kenenkään tietämättä ja julkaistiin 30 vuoden päästä. Lisäksi bändin tarina on aivan mahtava. Bändistä tehtiin dokumentti A Band Called Death 2012, joka on esitetty myös Yle Teemalla muutaman kerran.

 

 

 

Tätä levyä ei muuten ole Spotifyssa, mutta voit lainata sen kirjastosta. Katso levyn saatavuus täältä.

 

Ann-Christin Antell

Viikon levy: Never mind the Bollocks , Here’s the Sex Pistols

Never mind the Bollocks , Here’s the Sex Pistols on brittiläisen punk-yhtye Sex Pistolsin ensimmäinen ja ainoaksi ”viralliseksi” jäänyt studioalbumi vuodelta 1977. Levy sisältää muun muassa klassikot ”Anarchy in the U.K..”, ”God Save the Queen”, ”Pretty Vacant ” ja ”Holidays in the Sun”. Albumia pidetään monesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä punk-rock-levyistä. Pure Pop Magazine sijoitti albumin vuonna 2004 ykköseksi listallaan The Most Important Albums of All Time. Levyllä on yhteensä 12 kappaletta, joista moni saavutti nopeasti suuren suosion.

Sex Pistolsin vallankumouksellinen musiikki, jolla on sanomaa, oli suuri syy punkin leviämiseen Isossa-Britanniassa ja se on innoittanut monia myöhemmin vaikuttaneita punk- ja vaihtoehtorock -muusikoita. Albumin kuuntelunarvoisimmat biisit ovat : No feelings, Problems, Anarchy in the U.K. ja New york.

– Ella Haapanen ( TET-harjoittelija)

Apulannan stadionkeikka dvd-tallenteena, nappaako?

Apulanta soitti tammikuun alussa Espoon Barona-areenalla kaksi mammuttimaista stadionkeikkaa. Keikkakokemuksen tallentava dvd-julkaisu ilmestyi maaliskuun puolella. Kysymys kuuluu, kenelle kelpaa Apulannan suureellinen stadionpunk ja edellistä suurempi kysymys – kuka ostaa vielä keikkanauhoituksia dvd-tallenteina?

Musiikki-dvd lienee massatuotteena enemmän tai vähemmän kuollut formaatti. Blu-ray tarjoaa vielä mahdollisuuden ladata hifisteille päräyttävä kuuntelu-ja tuijotuselämys. Mutta konsertti-dvd, vain tosifaneille. Kun vielä pitää todeta ettei stadion ja punk ole koskaan sopinut sujuvasti samaan lauseeseen, on aika ihmetellä itse tallennetta.

Tottahan stadionolosuhteet on otettu huomioon ja Akun Tehtaalta on roudattu riittävästi valaistuskalustoa vahvistamaan mammuttimaista tunnelmaa. Kuvaus on ok mutta kameroiden määrällä ei elvistellä. Sipen korkealla päivystävästä rumpukioskista on saatu vaikuttavimmat kuvat itse juhlapaikasta. Mutta, stadionolosuhteet vaativat vierailijoita ja vähintään joka toiseen biisiin jotain hienoa ja ihmeellistä. Apulannan spektaakkelissa vierailijoita on kautta linjan niukalti ja varsinkin keikan alkupuoli sujuu kovin koruttomissa merkeissä. Onneksi viisuvalinnat tukevat toisiaan. Kansalle tarjotaan mainio läpileikkaus bändin tuotannosta. Viivakoodi toimii aina mutta pianoa/syntikkaa taustalleen saava Jumala on löysä. Myös Käännä se pois on kovin laiskanpulska ilmestys.

Oikeastaan tuhti Mato ja sitä seuraava suureellinen Pihtiote (lavalle lisäkitaristi Pauli Hauta-Aho) antavat keikalle uuden alun. Zombeja-siivuun saadaan katosta roikkuvia ja lavalla hoippuvia epäkuolleita. Maanantai tuo taustalle mainion jousisoitinryhmän ja viisu vedetään läpi sydänverellä. Ja meno vain paranee basisti Ville Mäkisen ottaessa Valokuva-viisun kuluessa haltuunsa läskibasson – meno yltyy jo psychobillyn mittoihin. Puoliakustisesti veivatut Teit meistä kauniin ja Armo onnistuvat mainiosti – varsinkin Armo on keikan pysäyttävin hetki.

Ja Apulannalla on draaman tajua. Herkän ja kyyneliä valuttavan Armon jälkeen isketään tykkiä ja taistelutunnelmaa karmean paukkeen saattelemana. Koneeseen kadonnut laittaa kansan pähkinöiksi. Keikan loppupuoli sujuukin rajussa alamyötäisessä. Viisaus ei asu meissä -siivun aikana lennätetään lennokeita ja raastava Ilona nostaa Wirtasen yläilmoihin. Keikan ehkä latautunein esitys on Odotus, josta kuullaan tunteeseen pakahtuva paisuttelu. Mitä kuuluu -kappaleen odotettu erikoistehoste on tietenkin Tuukka Temonen. Coverina Sata kesää sopii mainiosti Apulannan viisulistalle ja onpa bändillä pokkaa soittaa myös uusi viisu toisena encorena! Mutta, Sun kohdalla puolustaa paikkaansa mainiosti. Loppuun tietenkin se pakollinen piiskaushetki.

Apulanta onnistuu loppupeleissä kiitettävästi mammuttimaisessa tehtävässään. Show on stadionmitat täyttävä vaikka vieraslista jää kapeaksi. Myös festareilta tuttua kesäteatteria on vain näytteeksi. Muutamat erikoissovitukset tuovat kokonaisuuteen selkeää lisä-arvoa. Tallenteen “Behind the scenes” -osio on tällä kertaa paikallaan. Stadionhankkeen kulisseissa saa pienen häivähdyksen massiivisesta työmäärästä, jonka noin sata henkeä on tehnyt hankkeen toteuttamiseksi.

Apulannan stadionspektaakkeli ansaitsee tallenteen, jota fanien kelpaa kelata vuodesta toiseen. Blu-ray olisi ollut kestävämpi ratkaisu mutta vanhan liiton miehinä dvd lienee ainoa vaihtoehto. Ei nyt sentään pukattu VHS-versiota markkinoille.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Musasto suosittelee: Pertti Kurikan Nimipäivät – The Best Of Greatest Hits

Punk-ryhmä Pertti Kurikan Nimipäivät on kaikkien huulilla euroviisukarkeloiden johdosta joten ei ole ihme, että vuodesta 2009 toimineen kokoonpanon viisut on lyöty yhdelle “Greatest hits” -levylle. Bändiltä ilmestyi pari vuotta sitten ”Kuus kuppia kahvia ja yks kokis” -niminen levy mutta tuore The Best of Greatest Hits ei ole missään nimessä viisuaallon harjalla tapahtuvaa rahastusta. Levy sisältää “kaiken” PKN:n äänittämän tuotannon. Tottahan mukana on myös se kuuluisa viisubiisi mutta kokonaisuus on kaikkea muuta kuin sympaattista “keharityyppien harrastetoimintaa” – PKN on aitoa ja kettuuntunutta punkkia.

Kuin keskisormen nostona perusvirtasten suuntaan, PKN tykittää Oma Rauha -ep:n viisuilla niin tymäkkää ja vihaista hardcorea että mieleen tulee väistämättä alan klassikko D.R.I:n Dirty Rotten -ep! Lisäksi Me ollaan runkkareita -niminen siivu (väännös brittiläisen Hard Skinin biisistä) ei välttämättä soi Radio Novan aalloilla. Kautta linjan PKN:n viisujen lyriikat ovat elämän kipupisteisiin porautuvaa kritiikkiä – varsinkin kun parisuhdekiemurat eivät riko näiden hahmojen maailmankuvaa.

Tottahan soitto kulkee välillä niin ja näin mutta sehän kuuluu punkin ideologiaan. Itseasiassa paikoin bändi kuulosta turhankin ammattimaiselta. Kiekon materiaalista ainoastaan Mongoloidi-kasettisinglen biisit jäävät muiden jalkoihin. Huippuhetkiä on lukuisia. Päättäjä on pettäjä, Kehitysvammainen, Asuntolaelämää, Sä et oo normaali ja vaikkapa En viihdy kotona ovat aidointa mahdollista punkkia. Tunne siitä että ‘nämä tyypit tietävät mistä puhuvat’ on asia, jota ei voi ostaa rahalla tai harjoitella peilin edessä. PKN on aito asia ja PKN:n kapina on aitoa. Pertin luo kylään on lisäksi aivan tajuttoman kova punk-räkäisy.

J.Kaunisto

(Teksti julkaisu alunperin Mesta.net -sivustolla)

 

Jytää ja protopunkkia Turusta vuodelta 1976 – Dead End 5/Dead Ends

Turkulaista Dead End 5 -orkesteria markkinoitiin vuonna 1976 “Suomen ensimmäisenä punkbändinä”. Kaksi albumia julkaisseen ryhmän musiikillinen pohja oli hard rockin raskaudessa ja myöhemmin mukaan tulivat vaikutteet orkestereilta kuten MC5, New York Dolls, Blue Öyster Cult ja tietenkin Ramones. Dead End 5:n debyytin (Dead Ends, vuosi 1976) korviinpistävä ominaisuus on räväkkä asenne, punk-henkinen lataus, hard rock -skebat ja kitaristi Rauno Meloksen aggressiivinen kitarointi. Unohtaa ei voi erityisesti vokalisti Annika Salmista, jonka vahvassa rokkariasenteessa oli Muskalta lainattua sähköisyyttä. Lisäksi bändi lauloi suomeksi, siis melkoinen outolintu vuoden 1976 Kekkoslandiassa.

Bändi aloitti jo 1970-luvun alkuvuosina nimellä Egotrip. Keikkaa tehtiin ankarasti ja kun Virtanen ja Sleepy Sleepers -yhteyksistä kannuksia ansainnut Kari Heimonen tuli orkesterin manageriksi, homma alkoi pelittää suuremmalla sykkeellä. Heimonen toi musiikkiin Amerikan meininkiä ja bändi innostui lopulta coveroimaan Ramonesia toiselle levylleen Läpilyönti.

Dead Ends myi mukavasti – 15 000 kappaleen myyntimäärä takasi bändille paljon keikkoja. Dead End 5 kiersi Suomea omalla bussillaan valomiehen, roudarin ja äänimiehen kera. Kun Svart Recordsin vinyylimuotoista uudelleenjulkaisua kuuntelee vuonna 2015, päällimmäisenä mieleen jää kova yritys ja innostus. Annika Salmisen äänessä on röyhkeää voimaa mutta viisujen osalta levy ei onnistu luomaan linjassa olevaa kokonaisuutta. Myös vaikutteiden kirjon laajuus hämmentää, paikoin meno on kuin hard rock -orkesterin veivaamaa, hieman kulmikasta, MC5-coverointia. Kitarasoundi on terävän muhkeaa mutta rumpali jää auttamattomasti varjoon.

Noin kolme vuotta elänyt Dead End 5 hajosti lopulta Heimosen lähdettyä kehittelemään Teddy & the Tigersia ja laulaja Salmisen yrittäessä soolouraa. Svart Recordsin uusiojulkaisussa on bonuksena bändin ensimmäinen sinkkujulkaisu Kiertotähti/Kadun kuningatar sekä basisti Jari Salmisen mielenkiintoinen bändihistoriikki. Dead Ends on pala elävää historiaa, protopunkkia,  mutta totuuden nimissä biisimateriaalia ei voi kehua tasalaatuiseksi. Levyltä löytyy kuitenkin aikansa kuvaa, joka oli epätavallinen ilmestys Suomenmaan rannoilla vuonna 1976 – suurelle kansalle punk ja naisrokkari olivat käsitteinä etäisiä kuin ufo kirkkaalla sinitaivaalla.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Viikon levy: The Boys – The Boys

Vuonna 1971 norjalainen kosketinsoittaja Stein Groven muutti Lontooseen aikomuksenaan perustaa maailman kovin rock’n’roll-bändi. Syntyikin Englannin vastine New York Dollsille, Hollywood Brats. Maailma oli kuitenkin kaikkea muuta kuin valmis räyhäkkää rokkia kimaltavissa vaatteissa soittaville pitkätukille ja bändi hajosikin yleiseen turhautumiseen. Valmiiksi äänitetty albumikin julkaistiin vasta yhtyeen hajoamisen jälkeen 1975 ja ainoastaan Norjassa. Britanniassa Hollywood Brats näki päivänvalon vasta 1980.

Casino Steel –nimellä jo tässä vaiheessa tunnettu Stein ei lannistunut, vaan liittyi punkrockin oppikouluun, London SS –yhtyeeseen. Bändin lyhyen historian aikana kokoonpano eli päivittäin ja liki kaikki brittiläisen punkin myöhemmät huippunimet ehtivät vähintään yksiin treeneihin, heidän joukossaan mm. Mick Jones (The Clash), Tony James (Generation X), Brian James (The Damned) ja ennenkaikkea nuori kitaristi Matt Dangerfield.

Kun Casino Steel tajusi ettei London SS tule koskaan pääsemään treenikämppää pidemmälle, hän houkutteli Dangerfieldin mukaansa uuteen projektiin. Kun mukaan saatiin toinen kitaristi Honest John Plain, basisti Duncan ”Kid” Reid ja rumpali Jack Black, uusi bändi oli valmis. Se sai nimekseen koruttomasti The Boys.

Jo muutaman kuukauden keikkailun jälkeen bändi kiinnitettiin NEMS –levy-yhtiölle tammikuussa 1977. Koska Sex Pistols oli hieman aiemmin saanut potkut EMI:ltä, oli The Boys hetken aikaa ainoa punkbändi jolla oli levytyssopimus. Alkuvuodesta julkaistu debyyttisingle I Don’t Care sai lupaavan vastaanoton ja bändi ryhtyi äänittämään ensimmäistä albumiaan. Vaikka levy oli valmis jo toukokuussa, sen julkaisu venyi kuitenkin syksyyn. Toinen single, First Time, ilmestyi elokuussa ja albumi The Boys vihdoin kauppojen hyllylle syyskuun alussa.

Albumi sai innostuneen vastaanoton mediassa ja aikakauden muille yhtyeille vieraamman moniäänisen stemmalaulun ansiosta bändiä alettiin kutsua nimellä ”punkin Beatles”, osaksi myös albumilta löytyvän energisen I Call Your Name –lainan ansiosta. Myös Casino Steelin koskettimet olivat piristävä poikkeus punkskenessä. Eikä mahtavista iskusävelistäkään ollut puutetta! I Don’t Care ja Tumble With Me olivat jo Hollywood Bratsin peruja (ja Steelin ja Brats-solisti Andrew Mathesonin yhteistekeleitä), mutta uusiakin hittejä mahtui joukkoon koko nippu. Soda Pressing, First Time, Box Number ja Cop Cars ovat tunnustettuja punkklassikkoja jos mitkä.

Elokuussa tapahtunut Elvis Presleyn kuolema kuitenkin nousi The Boysin megasuosion esteeksi. NEMS:in jakelija RCA pisti kaiken energiansa kuninkaan levyjen jakeluun ja kaikki muut jäivät lapsipuolen asemaan. Lupaavasti alkanut The Boys –albumin myyntikin hyytyi pahanlaisesti.

The Boys levytti NEMS:ille vielä toisenkin, mahdollisesti vieläkin paremman albumin Alternative Chartbusters ja sen jälkeen Safari-yhtiölle kaksi levyä, To Hell with The Boys ja Boys Only, ennen kuin turhautui, luovutti ja hajosi vuonna 1981.

Kesällä 1999 Japanista löytyi tarpeeksi jenejä ja 4/5 alkuperäisestä The Boys –kokoonpanosta kipusi jälleen lauteille Tokiossa. Hitaahkosti muutaman keikan vuositahdilla käynnistyneen paluun jälkeen bändi on 2000-luvulla aktivoitunut jälleen oikeaksi kiertäväksi yhtyeeksi. Kruununa kaikelle The Boys julkaisi 2014 ensimmäisen uuden albuminsa kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen. Punk Rock Menopause esittelee edelleen hämmentävässä iskussa olevan veteraanikombon, jolta ei hyviä biisejä eikä meininkiä puutu.

Eikä siinä vielä kaikki: maaliskuussa 2015 The Boys saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen!

Ke 18.3.2015 Turku, Klubi
To 19.3.2015 Helsinki, Tavastia
Pe 20.3.2015 Tampere, Klubi

The Boys -albumi on vuosien saatossa julkaistu uudelleen monesti ja monenlaisin bonusraidoin varustettuna, mutta tässä näppärä twofer jossa sekä debyyttialbumi, että sitä seurannut Alternative Chartbusters:
The Boys / Alternative Chartbusters

Jyrki Mäkelä

Ja bonuksena The Boys yhä mainiossa vedossa vuonna 2015!

Jay Reatardin kuolemasta viisi vuotta – muistonäyttely Turun musiikkikirjastossa

Jay Reatardin (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) kuolemasta viisi vuotta.

”Everything I do is motivated by the fear of running out of time.”

Jay Reatard, oik. Jimmy Lee Lindsey Jr. (1. toukokuuta 1980 – 13. tammikuuta 2010) oli yhdysvaltalainen garagepunk/-artisti.

Jo teini-ikäisenä uransa Memphisissä aloittanut ja nopeasti ilmiöksi muodostunut Lindsey ehti levyttää valtavan määrän musiikkia. Eri kokoonpanojen  (mm. Lost Sounds, Reatards, Nervous Patterns, Terror Visions, Bad Times, Final Solutions), kanssa häneltä julkaistiin 18 albumia, 41 singleä ja joukko kokoelmia, joille hänen pienmerkeillä julkaistuja 7-tuumaisia singlejään ja demojaan oli koottu.

15-vuotiaana Linsey lähetti demon ihailemansa Oblivians-yhtyeen jäsenen ylläpitämälle Goner-levymerkille saaden levytyssopimuksen. Lindsey sai Obliviansin jäseniltä apua ensimmäisen levynsä äänittämisessä joka julkaistiin Reatards-yhtyeen nimissä, vaikka tässä vaiheessa ainoastaan hän itse oli ainoa jäsen, Ramonesin ja Obliviansin hengissä Lindey myös omaksui taiteilijanimen Jay Reatard.

Reatardin musiikkia leimasi paitsi aggressiivisuus, niin myös garagevaikutteet, jotka näkyivät mm. tuotannollisesti, osittain koska Jay ei halunnut odottaa inspiraationsa kanssa studioon asti ja äänitti paljon kotonaan. Toisaalta hän osuvasti vertasi tuotantoaan autenttisuuteen ja käsityöhön musiikkiteollisuuden sijaan sanoen:

“I’m not trying to be low fidelity,” he added. “I’m trying to be handmade. You don’t go into a bakery and say, ‘That apple pie is handmade, that’s a “lo-fi” pie.’ You realize the crust looks a little rough around the edges, it looks like somebody’s grandma made this, and all of a sudden it’s comforting.” 

Jay Reatardin musiikki on pääosin erittäin tarttuvaa, lähes kaikissa kappaleissa on tarttuvia koukkuja ja esim. Lost Soundsin syntetisaattoripunk voisi hidastettuna käydä 80-luvun uuden aallon hiteistä. Hänen viimeiseksi jäänyt levynsä Watch Me Fall oli jo rauhallisempi, levyä pidettiin yleisesti hänen astinlautanaan menestykseen, mutta valitettavasti hän menehtyi ennen kuin suuri yleisö ehti hänet löytää. Mikä saattaa tosin olla parempi, kun miettii hänen lausumaansa:

“If I ever get to the point where I can get the entire world to adore me, I’m done, because my whole game is me against the world. If too many people are into it, fuck, it just might kill it.”

Jay Reatard esiintyi Suomessa Nosturissa maaliskuussa 2009. Esitys oli varsin mieleenpainuva kokemus. Äärimmäisen vauhdikkaat sovitukset ja räjähtävää energiaa.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle on koottu näyttely jossa on lainattavissa paitsi Reatardin tuotantoa, myös muuta uudempaa yhdysvaltalaista punk-musiikkia.

Antti Impivaara

 

Apulanta – kaikki yhdestä pahasta, jälleen laatukirja Ari Väntäseltä

Kaikki Apulannasta

Ari Väntänen: Apulanta – kaikki yhdestä pahasta (Like, 2014).

Ari Väntäsen bändihistoriikki Apulanta – kaikki yhdestä pahasta ilmestyi vuoden 2014 legendaaristen helteiden päätteeksi. Turun musiikkikirjastossa 17.9. klo 18 vieraileva kirjailija teki kuumasta bändistä sen mitä odotettiin: erinomaisen kirjan. Viiden vuoden sisään julkaistut kolme Väntäsen teosta ovat suomalaisen rockhistorian merkkiteoksia. Paksut niteet Hanoi Rocksia ja Michael Monroeta tulivat todelliseen tarpeeseen. Hienoa on myös se, että hyvin tehty työ on löytänyt lukijoita. Juuri nyt uusi Apulanta-teos on kirjastojen varausjonojen ja kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki ovat erinomainen esimerkki perisuomalaisesta puhumattomuudesta. Mitään ylimääräistä ei kaverille tilitetä, vaikka menisi kuinka huonosti. Suhde musiikkibisnekseen, mediaan ja julkisuuteen jättää myös jälkensä. Ulkopuolisuus välittyy monella eri tasolla. Opiskelun sijaan nuorten miesten ajan vei oma bändi. Ihan tavalliset, mutta lahjakkaat jannut joutuivat pian suomalaiseen mediamyllerrykseen. Julkisuus ja eristäytymisen tarve antavat ja ottavat. Tarinoinnin mehukkuutta lisää tietysti se, että juuri mylläkkää Apulanta on hakenutkin.

Toni Wirtanen (vas.), Sipe Santapukki ja kirjailija Ari Väntänen Turussa elokuussa 2014.

Nyt ydinkaksikko Toni ja Sipe sekä yhtyeestä pois jääneet Tuukka Temonen, Sami Lehtinen ja monet muut avautuvat elämästään tosissaan. Kun puhe on suoraa, lukijan ei tarvitse tirkistellä. Jään miettimään miten mielenkiintoista meidän on lukea jutustelua, kun asioita on jäänyt valtavasti käsittelemättä heidänkin kesken? Kirjan tekemisen on täytynyt olla antoisaa, sillä Väntäsen välittäjän kyvyillä näyttää olleen selkeä tarve.

Väntänen vie tapahtumia ja tekstiä eteenpäin taidokkaasti. Tarinan virta tuntuu yhtä aikaa voimakkaalta ja huomaamattomalta, kuin huippuunsa viritetty elokuvasoundtrack. Musiikki tekee elokuvissa suuren vaikutuksen, mutta huomaat sävellystyön ja editoinnin taidokkuuden vain hetkittäin, jos ollenkaan. Kun luet Apulantaa, on aivan sama tunnetko jokaista sinkkuhittiä tai albumia, sillä reilut 400 sivua solahtaa sisääsi kuin itsestään. Näin sen pitää mennä.

***

Väntänen vierailee Turun musiikkikirjastossa

Kirjailija Ari Väntänen vierailee jälleen Turun musiikkikirjastossa keskiviikkona 17.9.2014 klo 18. Musiikkikirjaston Stagelle on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari