Avainsana-arkisto: punk rock

”Ei mikään blondivitsi” – Blondie Raision kirjaston musiikkiosaston huomion kohteena

Ei mikään blondivitsi

 

Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.

Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.

 

Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.

Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.

 

Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.

Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.

Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.

Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.

Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.

Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.

Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.

 

 

Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me, Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another,  Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.

 

 

Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta The Tide is High -biisistä.

 

 

Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.

Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.

Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.

Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut  tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.

Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry. (No Exit tour -kirja)

Picture This!

 

 

(Teksti Eeva Kiviniemi)

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:

Blondie – Blondie

Blondie – Plastic Letters

Blondie – Parallel Lines

Blondie – Eat the Beat

Blondie – Autoamerican

Blondie – Pollinator

Debbie Harry – KooKoo

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

10 valittua: 2000-luvun suomenkielistä punkkia

ETTEIKÖ ENÄÄ MUKA OTETTAISI KANTAA, HÄH?

Aivolävistys: Leikitäänkö rauhaa (2000)

 

Huora: Normaali? (2017)

 

Nyrkkitappelu: Tekis mieli ryöstää Siwa (2014)

Yleislakko: Tasa-arvo (2012)

Kakka-hätä 77: Elämä on huora (2007)

Pää kii: Kuuden vuoden vitutus (2012)

 

Lapinpolthajat: Espooseen (2015)

 

Sur-Rur: Typerysten aika (2004)

 

Varttisäkki: Hedonismilandia (2014)

 

 

 

Lähtevät kaukojunat: Noin vaan (2014)

 

 

Levyt löytyvät myös Vaski-kirjastojen kokoelmista. Klikkaa biisin nimeä ja saatavuustiedot tulevat esiin.

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

Viikon levy: Death – For the Whole World to See (1975)

Death-For-The-Whole-World-To-See

 

”Kuumaa protopunkkii Yhdysvaltain Motorcitystä. Jäbät veivaa nii kovaa et pää lähtee irti!”  (Levykauppa X: n mainos).  Ennen Sex Pistolsia ja Ramonesia oli Death, josta kukaan ei tiennyt mitään ennen vuotta 2009. Kolmen veljeksen Detroitissa vuonna 1974 perustama bändi oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.

1964 kolme nuorta Hackneyn veljestä katsoi isänsä kanssa Ed Sullivan Showta ja näkivät Beatlesin ensimmäisen kerran. Seuraavana päivänä David löysi kujalta hylätyn kitaran ja alkoi opetella soittamaan. Veljet Bobby ja Dannis seurasivat pian perässä ja he alkoivat soittaa musiikkia yhdessä. Veljekset Bobby (basso ja laulu), David (kitara) ja Dannis (rummut) Hackney aloittivat funkbändinä, mutta vaihtoivat rockiin nähtyään The Whon esiintyvän. Toisena inspiraation lähteenä oli Alice Cooper, joka keikkaili siihen aikaan Detroitissa. Alice Cooper-yhtye tuli tunnetuksi teatraalisesta ja shokeeraavasta garage rockistaan.

Veljekset harjoittelivat ja nauhoittivat varhaiset demonsa kotona ja esittivät ensimmäiset keikkansa perheen autotallissa. Bändin nimi oli alun perin Rock Fire Funk Express, mutta kitaristi David vakuutti veljensä ja bändi sai uuden nimen: Death.

1975 Death teki melkein levytyssopimuksen: United Sound Studios äänitti seitsemän kappaletta, jotka David ja Bobby olivat säveltäneet ja sanoittaneet. Columbia Recordsin johtaja Clive Davis oli rahoittanut äänitykset, mutta vaati poikia muuttamaan bändin nimen myyvemmäksi. Veljekset eivät suostuneet ja äänitykset keskeytettiin. Bändi ehti tehdä seitsemän kappaletta, vaikka alun perin oli tarkoitus äänittää 12. Paria vuotta myöhemmin he julkaisivat itse singlen, joka sisälsi kappaleet Politicians in My Eyes ja Keep on Knocking. Sitä painettiin vain 500 kappaletta.

Death lopetti toimintansa 1977, jolloin veljekset muuttivat Burlingtoniin ja julkaisivat kaksi albumia gospel rockia. 1982 kitaristi David muutti takaisin Detroitiin ja kuoli keuhkosyöpään 2000. Bobby ja Dannis jäivät Burlingtoniin ja soittivat reggaebändissä.

2008 Bobby Hackneyn pojat Julian, Urian ja Bobby Jr. löysivät yllättäen isänsä ja setiensä vanhat nauhat yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja perustivat bändin, joka soitti Deathin musiikkia. 2008 Drag City Records julkaisi kaikki seitsemän Deathin kappaletta, jotka oli nauhoitettu 1975.

Deathin musiikki oli edellä aikaansa, bändi ennakoi punk-liikkeen nousua. Kukaan muu ei soittanut niin vuonna -73. Ennakkoasenteiden takia mustien rokkareiden asema oli vaikea. Mustien kuului soittaa Motownia eli funkia ja soulia. Jäsenet ansaitsevat tunnustusta visionääreinä. Levy oli todella edistyksellinen ja on käsittämätöntä, ettei sitä aikanaan julkaistu. Ne lojuivat varastossa kenenkään tietämättä ja julkaistiin 30 vuoden päästä. Lisäksi bändin tarina on aivan mahtava. Bändistä tehtiin dokumentti A Band Called Death 2012, joka on esitetty myös Yle Teemalla muutaman kerran.

 

 

 

Tätä levyä ei muuten ole Spotifyssa, mutta voit lainata sen kirjastosta. Katso levyn saatavuus täältä.

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy: Never mind the Bollocks , Here’s the Sex Pistols

sex pistols

Never mind the Bollocks , Here’s the Sex Pistols on brittiläisen punk-yhtye Sex Pistolsin ensimmäinen ja ainoaksi ”viralliseksi” jäänyt studioalbumi vuodelta 1977. Levy sisältää muun muassa klassikot ”Anarchy in the U.K..”, ”God Save the Queen”, ”Pretty Vacant ” ja ”Holidays in the Sun”. Albumia pidetään monesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä punk-rock-levyistä. Pure Pop Magazine sijoitti albumin vuonna 2004 ykköseksi listallaan The Most Important Albums of All Time. Levyllä on yhteensä 12 kappaletta, joista moni saavutti nopeasti suuren suosion.

Sex Pistolsin vallankumouksellinen musiikki, jolla on sanomaa, oli suuri syy punkin leviämiseen Isossa-Britanniassa ja se on innoittanut monia myöhemmin vaikuttaneita punk- ja vaihtoehtorock -muusikoita. Albumin kuuntelunarvoisimmat biisit ovat : No feelings, Problems, Anarchy in the U.K. ja New york.

– Ella Haapanen ( TET-harjoittelija)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Apulannan stadionkeikka dvd-tallenteena, nappaako?

apulanta_kostokaikistavuosista

Apulanta soitti tammikuun alussa Espoon Barona-areenalla kaksi mammuttimaista stadionkeikkaa. Keikkakokemuksen tallentava dvd-julkaisu ilmestyi maaliskuun puolella. Kysymys kuuluu, kenelle kelpaa Apulannan suureellinen stadionpunk ja edellistä suurempi kysymys – kuka ostaa vielä keikkanauhoituksia dvd-tallenteina?

Musiikki-dvd lienee massatuotteena enemmän tai vähemmän kuollut formaatti. Blu-ray tarjoaa vielä mahdollisuuden ladata hifisteille päräyttävä kuuntelu-ja tuijotuselämys. Mutta konsertti-dvd, vain tosifaneille. Kun vielä pitää todeta ettei stadion ja punk ole koskaan sopinut sujuvasti samaan lauseeseen, on aika ihmetellä itse tallennetta.

Tottahan stadionolosuhteet on otettu huomioon ja Akun Tehtaalta on roudattu riittävästi valaistuskalustoa vahvistamaan mammuttimaista tunnelmaa. Kuvaus on ok mutta kameroiden määrällä ei elvistellä. Sipen korkealla päivystävästä rumpukioskista on saatu vaikuttavimmat kuvat itse juhlapaikasta. Mutta, stadionolosuhteet vaativat vierailijoita ja vähintään joka toiseen biisiin jotain hienoa ja ihmeellistä. Apulannan spektaakkelissa vierailijoita on kautta linjan niukalti ja varsinkin keikan alkupuoli sujuu kovin koruttomissa merkeissä. Onneksi viisuvalinnat tukevat toisiaan. Kansalle tarjotaan mainio läpileikkaus bändin tuotannosta. Viivakoodi toimii aina mutta pianoa/syntikkaa taustalleen saava Jumala on löysä. Myös Käännä se pois on kovin laiskanpulska ilmestys.

Oikeastaan tuhti Mato ja sitä seuraava suureellinen Pihtiote (lavalle lisäkitaristi Pauli Hauta-Aho) antavat keikalle uuden alun. Zombeja-siivuun saadaan katosta roikkuvia ja lavalla hoippuvia epäkuolleita. Maanantai tuo taustalle mainion jousisoitinryhmän ja viisu vedetään läpi sydänverellä. Ja meno vain paranee basisti Ville Mäkisen ottaessa Valokuva-viisun kuluessa haltuunsa läskibasson – meno yltyy jo psychobillyn mittoihin. Puoliakustisesti veivatut Teit meistä kauniin ja Armo onnistuvat mainiosti – varsinkin Armo on keikan pysäyttävin hetki.

Ja Apulannalla on draaman tajua. Herkän ja kyyneliä valuttavan Armon jälkeen isketään tykkiä ja taistelutunnelmaa karmean paukkeen saattelemana. Koneeseen kadonnut laittaa kansan pähkinöiksi. Keikan loppupuoli sujuukin rajussa alamyötäisessä. Viisaus ei asu meissä -siivun aikana lennätetään lennokeita ja raastava Ilona nostaa Wirtasen yläilmoihin. Keikan ehkä latautunein esitys on Odotus, josta kuullaan tunteeseen pakahtuva paisuttelu. Mitä kuuluu -kappaleen odotettu erikoistehoste on tietenkin Tuukka Temonen. Coverina Sata kesää sopii mainiosti Apulannan viisulistalle ja onpa bändillä pokkaa soittaa myös uusi viisu toisena encorena! Mutta, Sun kohdalla puolustaa paikkaansa mainiosti. Loppuun tietenkin se pakollinen piiskaushetki.

Apulanta onnistuu loppupeleissä kiitettävästi mammuttimaisessa tehtävässään. Show on stadionmitat täyttävä vaikka vieraslista jää kapeaksi. Myös festareilta tuttua kesäteatteria on vain näytteeksi. Muutamat erikoissovitukset tuovat kokonaisuuteen selkeää lisä-arvoa. Tallenteen “Behind the scenes” -osio on tällä kertaa paikallaan. Stadionhankkeen kulisseissa saa pienen häivähdyksen massiivisesta työmäärästä, jonka noin sata henkeä on tehnyt hankkeen toteuttamiseksi.

Apulannan stadionspektaakkeli ansaitsee tallenteen, jota fanien kelpaa kelata vuodesta toiseen. Blu-ray olisi ollut kestävämpi ratkaisu mutta vanhan liiton miehinä dvd lienee ainoa vaihtoehto. Ei nyt sentään pukattu VHS-versiota markkinoille.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Musasto suosittelee: Pertti Kurikan Nimipäivät – The Best Of Greatest Hits

pkn11

Punk-ryhmä Pertti Kurikan Nimipäivät on kaikkien huulilla euroviisukarkeloiden johdosta joten ei ole ihme, että vuodesta 2009 toimineen kokoonpanon viisut on lyöty yhdelle “Greatest hits” -levylle. Bändiltä ilmestyi pari vuotta sitten ”Kuus kuppia kahvia ja yks kokis” -niminen levy mutta tuore The Best of Greatest Hits ei ole missään nimessä viisuaallon harjalla tapahtuvaa rahastusta. Levy sisältää “kaiken” PKN:n äänittämän tuotannon. Tottahan mukana on myös se kuuluisa viisubiisi mutta kokonaisuus on kaikkea muuta kuin sympaattista “keharityyppien harrastetoimintaa” – PKN on aitoa ja kettuuntunutta punkkia.

Kuin keskisormen nostona perusvirtasten suuntaan, PKN tykittää Oma Rauha -ep:n viisuilla niin tymäkkää ja vihaista hardcorea että mieleen tulee väistämättä alan klassikko D.R.I:n Dirty Rotten -ep! Lisäksi Me ollaan runkkareita -niminen siivu (väännös brittiläisen Hard Skinin biisistä) ei välttämättä soi Radio Novan aalloilla. Kautta linjan PKN:n viisujen lyriikat ovat elämän kipupisteisiin porautuvaa kritiikkiä – varsinkin kun parisuhdekiemurat eivät riko näiden hahmojen maailmankuvaa.

Tottahan soitto kulkee välillä niin ja näin mutta sehän kuuluu punkin ideologiaan. Itseasiassa paikoin bändi kuulosta turhankin ammattimaiselta. Kiekon materiaalista ainoastaan Mongoloidi-kasettisinglen biisit jäävät muiden jalkoihin. Huippuhetkiä on lukuisia. Päättäjä on pettäjä, Kehitysvammainen, Asuntolaelämää, Sä et oo normaali ja vaikkapa En viihdy kotona ovat aidointa mahdollista punkkia. Tunne siitä että ‘nämä tyypit tietävät mistä puhuvat’ on asia, jota ei voi ostaa rahalla tai harjoitella peilin edessä. PKN on aito asia ja PKN:n kapina on aitoa. Pertin luo kylään on lisäksi aivan tajuttoman kova punk-räkäisy.

J.Kaunisto

(Teksti julkaisu alunperin Mesta.net -sivustolla)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Jytää ja protopunkkia Turusta vuodelta 1976 – Dead End 5/Dead Ends

dead end

Turkulaista Dead End 5 -orkesteria markkinoitiin vuonna 1976 “Suomen ensimmäisenä punkbändinä”. Kaksi albumia julkaisseen ryhmän musiikillinen pohja oli hard rockin raskaudessa ja myöhemmin mukaan tulivat vaikutteet orkestereilta kuten MC5, New York Dolls, Blue Öyster Cult ja tietenkin Ramones. Dead End 5:n debyytin (Dead Ends, vuosi 1976) korviinpistävä ominaisuus on räväkkä asenne, punk-henkinen lataus, hard rock -skebat ja kitaristi Rauno Meloksen aggressiivinen kitarointi. Unohtaa ei voi erityisesti vokalisti Annika Salmista, jonka vahvassa rokkariasenteessa oli Muskalta lainattua sähköisyyttä. Lisäksi bändi lauloi suomeksi, siis melkoinen outolintu vuoden 1976 Kekkoslandiassa.

Bändi aloitti jo 1970-luvun alkuvuosina nimellä Egotrip. Keikkaa tehtiin ankarasti ja kun Virtanen ja Sleepy Sleepers -yhteyksistä kannuksia ansainnut Kari Heimonen tuli orkesterin manageriksi, homma alkoi pelittää suuremmalla sykkeellä. Heimonen toi musiikkiin Amerikan meininkiä ja bändi innostui lopulta coveroimaan Ramonesia toiselle levylleen Läpilyönti.

Dead Ends myi mukavasti – 15 000 kappaleen myyntimäärä takasi bändille paljon keikkoja. Dead End 5 kiersi Suomea omalla bussillaan valomiehen, roudarin ja äänimiehen kera. Kun Svart Recordsin vinyylimuotoista uudelleenjulkaisua kuuntelee vuonna 2015, päällimmäisenä mieleen jää kova yritys ja innostus. Annika Salmisen äänessä on röyhkeää voimaa mutta viisujen osalta levy ei onnistu luomaan linjassa olevaa kokonaisuutta. Myös vaikutteiden kirjon laajuus hämmentää, paikoin meno on kuin hard rock -orkesterin veivaamaa, hieman kulmikasta, MC5-coverointia. Kitarasoundi on terävän muhkeaa mutta rumpali jää auttamattomasti varjoon.

Noin kolme vuotta elänyt Dead End 5 hajosti lopulta Heimosen lähdettyä kehittelemään Teddy & the Tigersia ja laulaja Salmisen yrittäessä soolouraa. Svart Recordsin uusiojulkaisussa on bonuksena bändin ensimmäinen sinkkujulkaisu Kiertotähti/Kadun kuningatar sekä basisti Jari Salmisen mielenkiintoinen bändihistoriikki. Dead Ends on pala elävää historiaa, protopunkkia,  mutta totuuden nimissä biisimateriaalia ei voi kehua tasalaatuiseksi. Levyltä löytyy kuitenkin aikansa kuvaa, joka oli epätavallinen ilmestys Suomenmaan rannoilla vuonna 1976 – suurelle kansalle punk ja naisrokkari olivat käsitteinä etäisiä kuin ufo kirkkaalla sinitaivaalla.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

1 kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee