If on a Winter’s Night on Stingin yhdeksäs pitkä albumi, joka on saanut nimensä Italo Calvinon kirjan Jos talviyönä matkamies englanninkielisen käännöksen If on a Winter’s Night mukaan.
Stingin talvilevy johdattaa hiljentymiseen ja rauhaan. Hän kertoo levyn esipuheessa, että ”talvessa on jotakin alkukantaista, mysteeristä, korvaamatonta, jotakin joka on sekä ankeaa että kaunista, jotakin oleellista uskomuksesta itseemme, osa ihmisyydestä, ikäänkuin jotenkin tarvitsemme talven pimeyttä täydentääksemme sisäisiä voimiamme yhtä paljon kuin tarvitsemme valoa, lämpöä ja energiaa kesällä”.
Levyllä on vain muutama Stingin sävellys, loput ovat tuttuja ja tuntemattomia kansanlauluja ja kehtolauluja satojenkin vuosien takaa. Kansanlaulujen lomaan Sting on valinnut kaksi Henry Purcellin renessanssilaulua. Päätteeksi kuullaan vielä lievästi muunneltu Schubertin The Hurdy-Gurdy Man sekä Bachia.
Kokonaisuuteen on valittu myös muutamia vanhoja englantilaisia joululauluja. ”Ensimmäisestä vuosituhannesta asti Jeesuksen syntymäjuhlasta on tullut keskeinen ja jakava jakso keskellä talvea. Jeesus-lapsen syntymässä on monia maagisia elementtejä; muinaisten ennustusten toteutuminen: jumalainen kuningas syntyy tallissa eläinten keskellä, mysteerinen idän tähti, kolme viisasta miestä, kuningas Herodes ja viattomien teurastus, Maria ja Joosef ja neitsyen synnyttämisen arvoitus. Arvostan näiden tarinoiden kauneutta ja kuinka ne ovat inspiroineet muusikoita ja runoilijoita vuosisatojen ajan. Halusin käsitellä näitä teemoja kunnioituksella. Vaikka olenkin agnostikko, kirkkotaiteen pyhä symboliikka vaikuttaa voimakkaasti minuun. Jeesuksen syntymä ja ylösnousemus muistuttavat meitä siitä, että talven pimeydenkin keskellä on valoa ja elämää, ja päinvastoin: vaikka kuinka mukavaksi tunnemme olon kehdossa, pimeys ja vaara ovat ympärillämme”.
Levy on äänitetty Stingin Toscanan talossa, jonne hän kutsui joukon ammattimuusikoita. Akustiset soittimet luovat levylle levollisen tunnelman. Levyllä kuullaan viulua, harppua, haitaria, kitaraa, kontrabassoa, huilua ja trumpettia. Kappaleiden sovitukset ovat pelkistettyjä ja kuulaita. Kokonaisuus on tyylikäs, rauhallinen ja lempeä. Levyllinen hienoja vanhoja lauluja talvesta ja Stingillä on miellyttävä ääni.
”Talvi on kummitusten ja henkien aikaa, meidän pitää kohdella niitä rauhallisesti ja sivistyneesti, ennenkuin lumi sulaa ja vuodenaikojen kierto alkaa uudelleen jälleen kerran.”
Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.
Melanie / The Four Sides of Melanie (1972)
15.–18. elokuuta 1969 järjestetyn Woodstockin rockfestivaalin ensimmäinen päivä oli omistettu folkpainotteiselle musiikille. Päivän esiintyjiä olivat muun muassa Richie Havens, Tim Hardin, Ravi Shankar, Arlo Guthrie, Joan Baez sekä kovassa nousussa ollut 22-vuotias yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä Melanie (oikealta nimeltään Melanie Safka), joka oli julkaissut ensimmäisen levynsä vuotta aiemmin. Esikoisalbumi Born to Be sai ilmestyessään ylistävät arvostelut, eikä ihme sillä Melanien persoonallinen ääni ja upeat laulut kuten Animal Crackers, I Really Loved Harold ja I´m Back In Town tekivät kuulijoihinsa lähtemättömän vaikutuksen. Melanien upeasta tulkitsijan taidosta on levyllä näytteenä Dylanin Mr. Tambourine Man.
Läpimurtoa todella suuren yleisön tietoisuuteen Melanien uralla merkitsi hänen kolmas albuminsa vuonna 1970 ilmestynyt Candles in the Rain. Levyn ikivihreitä lauluja ovat Lay Down, What Have They Done to My Song Ma sekä Jagger-Richards –tulkinta Ruby Tuesday.
1960-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen ensimmäiset vuodet olivat Melanien uran luovinta aikaa. Jotakin hänen merkityksestään kertoo se, että monissa yhteyksissä hänet mainitaan Janis Joplinin ja Grace Slickin rinnalla aikakautensa merkittävimpiin naislaulajiin kuuluvaksi. Melanien uran parhaista vuosista antaa hienon läpileikkauksen vuonna 1972 ilmestynyt 2-LP The Four Sides of Melanie, johon on koottu parhaita lauluja kuudelta vuosina 1968-72 ilmestyneeltä levyltä. Todellinen löytö Manhattanin kirppikseltä 6 euron mitättömään hintaan.
Kaikki laadukkaat artistit ja yhtyeet eivät pääse musiikin kaanoneihin ja siten suuren yleisön tietoisuuteen. Esimerkiksi brittiläinen, vuonna 1967 perustettu Procol Harum on suorastaan rikollisen tuntematon yhtye. Silloin harvoin kun yhtye jossain mainitaan, sen nimi kirjoitetaan usein väärin. Eräs yhdysvaltalainen, filosofian varaprofessorina toiminut yhteiskuntateoreetikko/muusikko tarjosi progressiivista rockia käsittelevässä kirjassaan nimestä kolme eri versiota: Aluksi se on ”Procul Harum”, sitten”Procol Harum”, sitten taas ”Procul Harum”. Sisällysluettelossa nimi saa muodon ”Procul Harem”. Tilattuani yhtyettä käsittelevän kirjan eräästä nettikaupasta, luki laskussa ”Procul Harum”. Yhtyeen levynkansissa silti selvästi sanotaan, usein jopa isoilla tikkukirjaimilla, ”PROCOL HARUM”.
Procul…Procol Harum nousi brittiläisen rhythm and blues –ryhmän, The Paramountsin, tuhkasta. Gary Brooker toimi pianisti/laulajana. The Paramountsin rumpali, Barrie James (”BJ”) Wilson, vieraili Procol Harumissa heti alussa, muttei ollut mukana ensimmäisellä singlellä. Wilson oli yksi rockin kovimmista rumpaleista, ja Jimmy Pagekin aikoinaan haaveili hänestä suunnitellessaan Led Zeppeliniä.
Kitaristi Robin Trower (ex-Paramounts) ei myöskään ollut mukana ensisinglellä, mutta sen jälkeen hän oli yhtyeessä vuoteen 1971 asti. Trowerin ollessa kitarassa olennainen osa Procol Harumin soundia olivat ”tavallisesta” popista poikkeavat sointukulut, joiden päälle mies soitteli bluesia, usein tietämättä alla olevista soinnuista tuon taivaallista.
Ehkä suurin merkitys yhtyeen soundissa – Brookerin laulun lisäksi – on lähes aina ollut pianon ja Hammondin yhteissoinnilla. Hammond-velho Matthew Fisherillä olikin suuri osuus yhtyeen soundissa, kuten em. debyyttisingleltä kuulee:
A whiter shade of pale oli jo kirjoitettu, kun Fisher liittyi yhtyeeseen. Hän lisäsi siihen Bachmaisen urkuteeman. Virallisina kirjoittajina pysyi silti Brooker ja Reid, ja tämä ärsytti Fisheriä. Nähtyään teemansa nuottikirjoissa, ja kuultuaan sen vuosikymmeniä myöhemmin jopa soittoäänenä, asia alkoi hatuttaa Fisheriä niin paljon, että hän päätti 38 vuotta myöhemmin vaatia nimensä krediitteihin oikeusteitse. Fisher sai nimensä mukaan. Brooker totesi, että jos Fisherin nimi ilmestyy krediitteihin, hänen voi ottaa pois.Tästä syystä kappale on debyyttilevyn vuoden 2009 painoksessa bonuksena krediitillä ”Fisher/Reid”. Brooker pelkäsi, että mikäli Fisher voittaa, oikeustalot täyttyvät kohta muusikoista, jotka vaativat säveltäjäkrediittiä jopa soittamistaan rumpufilleistä.
Kahdesta ensimmäisestä singlestä (joista kumpikin aikoinaan valitettavasti suomennettiin) ei kumpikaan ollut mukana ensimmäisellä levyllä, mutta A whiter shade of pale on usein laitettu mukaan debyyttilevyn myöhäisempään versioon, joka on jopa nimetty kappaleen mukaan. Jostain syystä toista singleä, Homburgia, pidettiin aikoinaan debyyttisinglen kopiona.
Brooker on aina ollut pääsäveltäjä Procol Harumissa, mutta myös Fisher ja Trower osallistuivat. Tekstit ovat poikkeuksetta olleet Keith Reidin käsialaa. Seuraavaksi tämä teksti käy läpi Procol Harumin studiolevyt sekä yhden livelevyn. Levyjen ohessa olevat Vaski-linkit johtavat vain tiettyyn julkaisuun kustakin levystä. Muitakin versioita saattaa silti löytyä.
Procol Harum (Regal Zonophone, 1967)
Ensimmäisellä levyllä soittivat debyyttisinglellä soittaneet Brooker, Fisher, David Knights (basso) sekä toisella singlellä mukaan tulleet Wilson ja Trower. Levy äänitettiin pitkälti livenä studiossa. Avausraidasta, mennyttä kunniaa käsittelevästä Conquistadorista, tuli yksi yhtyeen klassikoista. Monessa levyn kappaleessa on hämärä teksti. Oma hautakivi seuraa kertojaa joka paikkaan Brookerin ja Reidin ensimmäisessä yhteisessä tuotoksessa Something following me .
She wandered through the garden fence on musiikillisesti jopa hittimäinen, mutta tekstissä on ”kiistanalaisia” aineksia (“…she grasped me firmly by the wrist, and threw me down upon my back and strapped me to her torture rack”). Bluesahtavan bassoriffin varassa kulkeva Cerdes (outside the gates of) on tekstiltään hullunkurista myyttihölynpölyä. Bassointron jälkeen Fisherin komea Hammond laittaa kappaleen käyntiin.
Salad days (are here again) käsittelee vaikeuksia ihmissuhteessa. Reidin teksteissä tuli jatkossakin olemaan paljon ihmissuhteiden käsittelyä. A Christmas camelin teksti on niin ikään outo (”…while some Arabian sheikh most grand impersonates a hot-dog stand”), mutta musiikillisesti kappaleessa on tuttuja, tarttuvia Brooker-tavaramerkkejä.
Tyylikkäästi rokkaavan Kaleidoscopen teksti kuvaa ”pihalla oloa” – yksi Reidin lempiaheista. Debyytti päättyy Fisherin Repent walpurgis –instrumentaaliin, joka kulminoituu Trowerin hienoon kitarasooloon. Jo tällä ensimmäisellä levyllä pistää korvaan Brookerin laulu, Fisherin mielettömän musikaalinen Hammond-työskentely, Wilsonin omaperäinen rummuttelu, David Knightsin melodinen bassottelu sekä Keith Reidin monitulkinnalliset tekstit.
Ensimmäinen levy oli soundeiltaan melko tukkoinen, mutta toinen levy soundaa jo paljon paremmalta. Tekstit käsittelevät pitkälti eksyksissä oloa. Soittajat ovat samoja kuin debyytillä, mutta soitinvalikoima on laajentunut. Sävellyksissä on vielä enemmän erilaisia vivahteita, ja sovitukset ovat rikkaampia.
Quite rightly so avaa levyn tarttuvalla melodialla. Tekstissä ollaan taas ”pihalla”. Nimikappale, Shine on brightly, on erittäin rikas sointumaailmaltaan. Etenkin särmikkääseen kertosäkeeseen johtava ”barokkivälike” bassomelodioineen ja urkunousuineen on lumoava. Teksti on tyypillistä itsetutkiskelua 60-luvun lopun Reidiltä.
Skip Softly (my moonbeams) on musiikillisesti letkeä ja humoristinen, mutta tekstissä ollaan jälleen ankeammissa tunnelmissa (”Skip softly, my moonbeams, for I have heard tell that the stairs up to heaven lead straight down to hell”). Rukousmainen Wish me well –blues on Brookerin ja Trowerin duetto. Reidin mukaan ideana oli tehdä oma gospelkappale.
Musiikillisesti melko alakuloisessa Rambling onissa Batman-elokuvasta vaikutteita saanut mies miettii, miksei hänkin voisi lentää, ja päättää testata. Brookerin laulutulkinta ei kuulosta järin innostavalta, mutta toisaalta se tukee tekstiä. Magdalene (my Regal Zonophone):ssa mainitaan jostain syystä Procolin levy-yhtiö. Kappale on musiikillisesti hienostunut ja juhlallinen valssi, joka ennakoi Grand Hotel –levyä. Melodia on kaunis.
Sitten tullaan levyn päättävään eepokseen, In Held ’Twas In I, joka koostuu monesta osasta. Kappale alkaa mystisellä, ihmisääneltä kuulostavalla ”dronella”, jonka päälle ilmestyy Brookerin lausuva ääni. Opimme pyhiinvaeltajasta, joka on kuullut Dalai-lamalta elämän tarkoituksen: ’Well my son, life is like a beanstalk, isn’t it?’ Kappale käy läpi mitä erilaisempia osia hämärästä ”munkkihymnistä” Händel-koraaliin. In Held ’Twas In I on tietääkseni ollut tärkeä vaikuttaja ”proge-eepos” –ilmiön synnyssä. Minusta Genesiksen Supper’s readyn ”a flower?” –toteamus jatkoineen muistuttaa kovasti “Well my son…” –kohtaa.
Kolmannen levyn tuotti Fisher. Studion kaapissa oli monenlaisia soittimia, ja niitä myös innostuttiin käyttämään. Jokainen biisi on täysin erilainen kuin edellinen. Parissa kappaleessa on itse sovitettu orkesteri, yksi on Rolling Stonesin treenikämpällä äänitetty blues yhden särökitaran säestyksellä….
Lokkien ääni käynnistää sanoinkuvaamattoman hienon nimikappaleen. Brooker teki itse kappaleen tyylikkään orkestraation ilman alan koulutusta. Tämä pitkätukka myös johti orkesteria joidenkin ”vakavien” soittajien suureksi harmiksi. Wilsonin polyrytmiset fillit rumpujen mukaan tullessa ovat legendaarisia. En tiedä onko sattumaa, että Genesiksen eepos, Supper’s ready, alkaa samoilla soinnuilla…
The milk of human kindnessilla Brooker soittaa studiossa ollutta honky tonk –pianoa. Jälleen lauletaan ihmissuhdeongelmista. Too much between us on mielettömän upea, utuinen valssi. Kappale on täydellinen kynttilän valaisemaan huoneeseen pimeänä talvi-iltana.
The devil came from Kansas on hidas, särmikäs rock alati moduloivan ”singalong” -kertosäkeen kera. Boredom kuulostaa siltä, kuin bändi olisi ajautunut jollekin saarelle ja alkanut musisoida sieltä löytämillään soittimilla.
Juicy John Pink on riisuttu blues, jonka Brooker laulaa Trowerin sähkökitaran säestyksellä. Ainoa muu soitin on Brookerin huuliharppu. Tälle täydellisenä kontrastina kuullaan Fisherin kaunis Wreck of the Hesperus, johon mies teki itse orkestraation. All this and moressa Brooker on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen ”vähennetyt soinnut johtavat sinut mihin tahansa” –viisautta.
Ensimmäinen Trowerin yksin laulama Procol Harum –kappale, Crucifiction Lane, on sekä musiikin että tekstin osalta melko pimeä, mutta hyvinkin viehättävä. Kappaletta voisi ehkä luonnehtia kieroutuneeksi blues-balladiksi. Kertosäke on todella särmikäs.
Fisherin laulama, kaunis Pilgrim’s progress päättää hienon levyn todella kauniilla melodialla. A Salty Dog on tyylillisesti hajanaisin Procol Harum -levy, mutta heikkoja kappaleita siltä on vaikea löytää. Kuten ensimmäisen levyn kannen, myös tämän kannen työsti Reidin tyttöystävä. Tällä kertaa kuvassa on itse Reid!
Fisherin ja Knightsin lähdön jälkeen mukaan tuli Brookerin vanhasta bändistä (The Paramounts…) tuttu Chris Copping, joka otti hoitaakseen sekä basson että urut. Soittajakokoonpano oli ensimmäistä kertaa nelimiehinen. Soundi oli siis riisutumpi kuin ennen. Tietääkseni kahdessa kappaleessa urkuja soittaa yllättäen Keith Reid. Home on minusta yhtyeen parhaita levykokonaisuuksia, ellei paras. Tuottajaksi tuli Chris Thomas, joka oli myöhemmin mm. miksaamassa Pink Floydin TheDark Side Of The Moonia.
Whiskey train avaa levyn rautaisella kitarariffillä. Kappale antaa harhaanjohtavan kuvan levystä, sillä ihan näin perustunnelmissa ei muulloin olla. Ainoa kosketinsoitin kappaleessa on juuri ja juuri kuuluva piano. Dean man’s dreamin raaka teksti pistää miettimään, oliko Reidillä kaikki kunnossa. Kappale on mielettömän hieno, ja siinä on Brookerin soinnuttelua parhaimmillaan. Se on myös karmiva – etenkin kohta, jossa Brooker hylkää laulun ja alkaa miltei huutamalla kuvata kohtausta hautausmaalla. Joku on yhdistänyt kappaleen Nosferatu-elokuvaan ja laittanut YouTubeen. Täytyy myöntää, että toimii:
Still there’ll be moressa Brooker luettelee hirveyksiä, joita aikoo jollekin tehdä. Surullinen Nothing that I didn’t know –valssi käsittelee edesmennyttä naista nimeltä Jenny Drew. Kappale päättyy haikeaan, laskevaan harmonikkamelodiaan.
About to die on yksi Procol Harumin parhaista kappaleista – todella upea rock-luomus Trowerilta. Iho menee kananlihalle, kun Brooker laulaa ”A candle burning bright enough to tear the city down” –melodiaa. Copping saa ”kertosäkeessä” bassolla aikaan uskomattoman grooven.
Piggy Pig Pig vilisee vähennettyjä sointuja, mutta on silti särmikäs rock-kappale, jossa on määrätietoisesti eteenpäin puskeva poljento. Sitten seuraakin Procol Harumin toinen eepos, Whaling stories, joka on täydellinen luomus ”teeskentelevien rock-eeposten” ylpeässä genressä. Kaikki on kohdallaan – alun kitaralickeistä hy-hy-hyytävään väliosaan nousevine asteikkoineen ja Brookerin huutamine teksteineen:
Viimeisen päälle mukava lopetuskappale, Your own choice, kuulostaa lattealta edellisen latauksen jälkeen. Kappaleiden järjestystä olisi ehkä voinut miettiä enemmän. Toisaalta voi olla hyvä, että pimeyden keskeltä tullaan lopuksi valoon.
Edellisen levyn nelimiehinen kokoonpano jatkaa tälläkin levyllä. Trowerin kitara on entistäkin suuremmassa osassa. Avauskappale, Simple sister, on aina ollut ahkerasti keikkaohjelmistossa. Tätä melko tavallista rockia värittää Wilsonin stop-start –rummutus. Kappaleen kohokohta on pitkä instrumentaalivälike orkestereineen ja mandoliineineen.
Nimikappaleessa Brookerin pianoarpeggiot toteutettiin tuottajan ehdotuksesta Moogilla. Memorial drive on hieno rock-kipale, joka on edelleen usein keikkasetissä. Basson jättäminen pois säkeistöistä oli neronleimaus.
Luskus delph on musiikillisesti hyvin suloinen kappale. Brooker on sanonut yrittäneensä peittää Reidin tuhmia sanoja sokerisella kuorrutuksella. Toisen vinyylipuolen avaava Power failure kuvaa mitä tapahtuu, kun keikalla menee sähköt – eli muu bändi lopettaa, ja rumpali aloittaa soolon, kunnes sähköt palaavat ja biisi jatkuu. Song For A Dreamer oli tribuutti Jimi Hendrixille. Kappale on utuinen, ja Trower lausuu sanat.
Playmate of the mouth on tuhmaa Reidiä. Vasket korostavat kappaleen ”suggestiivisuutta”. Brookerilla oli kappaletta laulaessa nuha, ja sen kuulee! Levyn päättää Trowerin kahden soinnun, pitkälti slidella soitettu Poor Mohammed, jonka hän itse laulaa.
Procol Harumin äärimmilleen riisuttu tyyli oli tullut tiensä päähän. Trower lähti soolouralle, kenties rohkaistuneena kitaran suuresta osasta viime levyillä. Muutoksia oli luvassa…
Live In Concert With The Edmonton Symphony Orchestra (Chrysalis, 1972)
Yhtye sai tilaisuuden esiintyä Edmonton Symphony Orchestran kanssa, ja Brooker kirjoitti pikaisesti orkesterisovituksia. Tässä vaiheessa kitaristina oli Dave Ball, jonka visiitti jäi lyhyeksi. Yhtye oli jo muutamaa vuotta aiemmin esiintynyt erään orkesterin kanssa, joten kokemusta tästä maailmasta oli hieman. Harjoitukset ja itse esiintyminen eivät sujuneet kommelluksitta, ja suuri osa materiaalista soitettiin kahteen kertaan. Yleisöstä kukaan ei poistunut, kun toinen kierros alkoi…
Majesteettinen Whaling stories oli itsestään selvä valinta settilistaan, ja mahtavasti se tällaisena versiona toimiikin – varsinkin kappaleen kliimaksikohta. A Salty Dog oli alun perinkin orkesterin kanssa äänitetty, joten sen kohdalla ei mistään riskin ottamisesta ollut kyse. Conquistador oli viime hetken lisäys projektiin, mutta Brooker ehti orkestraation lisäksi säveltää kappaleen teemaan sopivan, hassun espanjalaistyylisen intron.
Parikymmentä minuuttia pitkä In Held ’Twas In I oli tietysti pakollinen valinta. Myös Reid vieraili lavalla lausumassa oman osuutensa. Miltäköhän yhtyeen jäsenistä tuntui, kun he lavan takana kuulivat, että tämäkin kappale piti vielä esittää toisen kerran? Dave Ball poistui yhtyeestä, kun seuraavan levyn äänitykset oli jo aloitettu. Hyvin hän kuitenkin kitaristintointa hoiti sen aikaa, kun Harumissa ehti olla.
Dave Ball lähti äänitysten jo alettua, ja tilalle tuli Mick Grabham. Copping siirtyi täyspäiväiseksi urkuriksi, ja basson varteen otettiin Alan Cartwright. Kannessa Grabhamin pää on liitetty Dave Ballin vartaloon (äärimmäisenä vasemmalla), sillä kuvat oli räpsitty jo alkuvaiheessa. Grabham korvasi lähes kaikki Ballin soittamat kitaraosuudet.
Grand hotellilla mentiin paikoin pröystäilyn maailmaan. Nimikappale kuvaa tavallaan bändin kiertue-elämää, mutta se on myös humoristisen yliampuva lista ylellisyyksistä, mitä hotellielämään voi kuulua. Kappale käy musiikillisesti läpi jos jonkinlaista hienostelua Wieniläisine vaikutteineen. Toujours l’amour -kappale rokkaa lujaa. Esiin nousee Grahamin tyylikäs kitarointi.
A rum tale on ylevä valssi taivaallisella melodialla. Tekstissä on jouduttu naisen kaltoin kohtelemaksi, ja alkoholi maistuu. Siksi musiikin juhlallisuus tekee kokonaisuuden melko ironisen kuuloiseksi. TV Caesarissa huomiota saavat TV-ohjelmien isännät.
Toisen vinyylipuolen avaavaan A Souvenir of Londoniin Brooker yritti vangita katusoittosoundin. Kappale on hyvin onnistunut. Akustiset kitarat ja mandoliinit rämpyttävät rosoisesti, ja Brooker vetää ”tuhman” laulutulkinnan. Tekstin sisältö on varsin ”kiistanalainen”. Idea lähti kynästä, jossa luki ”a souvenir of London”, mutta Reidin ”tuliainen” onkin jotain aivan muuta! Amerikkalaisten liikalihavuutta huvittavasti käsittelevä Bringing home the bacon on aina ollut vakiovieras yhtyeen keikkaseteissä.
Salaperäinen ja lumoava For Liquorice John on minusta jälleen yksi Procol Harumin parhaista kappaleista. Tekstin tarinan tausta on pitkä, mutta lyhyesti sanottuna kappale kirjoitettiin erään vanhan kaverin muistolle, joka oli juuri tappanut itsensä hyppäämällä talon katolta. Etenkin mollin ja duurin vaihteluun perustuva pianoteema, joka lopuksi kuullaan huuliharpun kera, saa ihon kananlihalle.
Eräästä Bachin preludista alkuinspiraation saanut Fires (which burn brightly) on hyvin elegantti ja soinnuiltaan rikas kappale. Päätöskappale Robert’s box saattaa viitata Beatlesin Doctor Robertiin. Ainakin teksti on samantyyppinen. Säkeistön ja kertosäkeen välillä on musiikillisesti hauska kontrasti.
Grand Hotel on minusta Procol Harumin parhaita kokonaisuuksia, ja kaikki kappaleet kuulostavat siltä, että ne kuuluvat samalle levylle. Yhtye sai kuitenkin ”pröystäilyt pröystäiltyä”, ja seuraavaa levyä lähdettiin tekemään erilaisissa tunnelmissa…
”Is it on, Tommy?”, tiedustelee joku (Grabham?) äänittäjältä, ja reipas barokkirock, Nothing but the truth, pamahtaa käyntiin. Exotic Birds And Fruit on perustavaraa pariin edelliseen levyyn verrattuna. Mukana on pari hienoa perusrockia, Monsieur R Monde sekä Butterfly boys. Ensiksi mainitun teksti on varsin skitsofreeninen, ja lopuksi kuullaan Brookerin räkäinen nauru. Butterfly boys kommentoi aika kovalla kädellä yhtyeen levy-yhtiötä, Chrysalista, jonka logossa on perhonen.
Elegantti Beyond the pale kuvaa kaiken sellaisen etsimistä, mitä ei koskaan voi löytää. As strong as Samsonin ns. ”ajankohtainen” ja ”yhteiskuntakriittinen” teksti on ihmeen suora 70-luvun Reidiksi. Hector suomensi kappaleen Liisa Pien –levylleen, nimellä Kuin Juudas. The idol käsittelee pettymystä esikuviin. Musiikillisesti säkeistö vaihtelee lumoavasti F- ja Es-mollin välillä. Lopussa kuullaan Grabhamilta sooloilua, ja Brooker toistaa ”just another idol turned to clay”. Hieno päätös vinyylin A-puolelle.
The thin end of the wedge on ainutlaatuinen tapaus Procol Harumin historiassa. Vinksahtanut riffi, jota basso ja kitara soittavat yhdessä, vie mukanaan. Eikä nyt heti tule mieleen kappaletta, jossa olisi yhtä hieno siirtymä säkeistöstä kertosäkeeseen. Tämä on sellainen kappale, jota joko rakastaa tai vihaa. Ainakin minä ja Robert Fripp kuulumme ensiksi mainittuun ryhmään.
Levyn päättää tunnelmallinen New lamps for old. Luultavasti Reid kritisoi kappaleessa vanhojen tapojen ja käytäntöjen pakonomaista vaalimista, mutta hienosta kertosäkeestä itselleni tulee päinvastainen fiilis; vanhat asiat takaisin! Kappale on hieno jo pelkästään sävellyksenä, ja yksinkertainen kertosäe saattaa hyvin olla yksi Brookerin parhaimmista.
Procol Harum kaipasi uusia tuulia, ja yhtyeen ja tuottaja Chris Thomasin tiet erkanivat tämän levyn jälkeen. Thomaskin on sanonut, ettei ollut enää niin vaikuttunut yhtyeen kappaleista, että olisi saanut niistä tuotannollisia ideoita.
Yhtye sai tuottajakseen legendaarisen Leiber & Stroller -kaksikon. Miehet yrittivät kuitenkin koko ajan tyrkyttää yhtyeelle omia uusia kappaleitaan. Yhtye ei kiinnostunut, mutta sen sijaan soitteli välillä huvikseen kaksikon vanhoja klassikoita, ja yksi näistä päätyikin levylle.
Levyn avaavasta, 60-luvulla kirjoitetusta Pandora’s boxista tuli hitti. Tuottajakaksikko lisäsi siihen koukuttavan marimbateeman ja huilusoolon.
Taking the timen soinnutukset ja puhallinvälike voisivat olla jostain Duke Ellingtonin alkuaikojen kappaleesta. Sodankäyntiä kuvaava, energinen Unquiet zone esittelee Wilsonin uskomatonta rumputyöskentelyä. Sointujen ripottelu outoihin paikkoihin säkeistössä on koukuttava efekti. Kaikki haukkuvat kilpaa taisteluhenkistä Final trustia. Eihän se mikään neronleimaus ole, mutta ainakin melodia on tarttuva!
Without a doubtin tekstissä kertoja on suunnittelemassa mitä milloinkin (sonetti, kirja, näytelmä), mutta toteaa aina, että jos vain olisi alkuidea, niin loppu seuraisi epäilemättä! Tyylikäs säkkipillimäinen teema avaa kauniin The piper’s tunen, mutta sitä ei kuulla säkkipillillä, vaan uruilla. Reipas Typewriter torment ei ole Brookerin terävimpiä sävellyksiä, mutta hyvin se toimii hitaan kipaleen jälkeen. Reidin teksti kertoo jostain mystisestä kirjoituskonesairaudesta!
Levyn päättää cover-versio Beatlesin Eight days a weekistä. Yhtye soitti sitä lämmittelymielessä, ja kaikkien yllätykseksi ja häpeäksi se päätyi levylle asti! Yhtyeen piti vielä tehdä toinen levy Leiberin ja Strollerin kanssa, mutta intoa tähän ei riittänyt. Siispä tiet erkanivat.
Copping siirtyi koskettimista takaisin bassoon, ja kosketinsoittajaksi tuli Pete Solley. Ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa Hammond jäi pois, ja tilalle tuli Farfisa-urut. Monet pitävät Something Magicia huonona levynä, mutta en näe miksi. Yhtyeen viimeinen eepos, lähes 20-minuuttinen The worm and the tree toki jakaa mielipiteitä, ja sitä tunnutaan pitävän luokattoman huonona teoksena, mutta pienellä huumorintajulla sitä voi pitää jopa viehättävänä.
Nimikappale alati moduloivine sointuineen ja ”taianomaisine” pianoineen on tyylikäs. Lumoava Skating on thin ice on pakollinen valssi, ja sävellyksessä on paikoin salaperäistä tunnelmaa. Kappaleessa kuullaan ensimmäistä kertaa Coppingin orkesterisovitus. Wizard man poikkeaa kolmen soinnun rallina täysin muista kappaleista. Tätä singlejulkaisua ei edes pitänyt levylle laittaa, mutta se keventää mukavasti tunnelmaa tummempien kappaleiden keskellä. Kaiken lisäksi se on varsin tarttuva!
The mark of the claw on Grabhamin ainoa Procol Harum –sävellys, mutta varsin tasokas ja hyvin yhtyeelle istuva kappale. Strangers in space on ehkä Procol Harumin toiseksi haukutuin kappale (haukutuin seuraa perässä). En ymmärrä tätäkään. Kappale on tunnelmaltaan puoleensavetävän utuinen, ja musiikki kuvaa täydellisesti salaperäistä, moniselitteistä tekstiä.
Sitten? Kuulemme Reidin tarinan madosta, joka menee puuhun ja tappaa sen sisältä päin. Sitten tulee mies ja kaataa puun, ja tilalle kasvaa uusi. Kuulijan hermoja ei säästä se, että Brooker päätti Pekka ja Susi -tyylisesti lausua koko tarinan! Tätä päätöstä hän onkin sittemmin katunut. Väittäisin, että teos sisältää kaikesta huolimatta kohtia, joissa Brookerin sävelkynä on ollut todella terävä. Jo kappaleen aloittava mystinen, yksiääninen pianomelodia kutsuu kummasti mukaansa. Kokonaisuuden voi kokea sangen koomiseksi, mutta en usko, että sitä täysin otsa kurtussa on tehtykään. Reid sanoi levyn julkaisemisen aikoihin, että tekstin innoittajana oli rock-lehdistö!
Yhtye koki olevansa väsynyt, ja Brooker lopetti sen toiminnan. Tämän jälkeen hän keskittyi lähinnä pubin pitämiseen ja perhokalastukseen. Hän voitti Euroopan mestaruuden tässä lajissa, ja teki aiheesta myös opetusvideon, Fly fishing in Clear Waters!
The Prodigal Stranger (Zoo Entertainment, 1991)
Fisher ja Reid olivat vierailleet jo Brookerin Echoes in the night –levyllä vuonna 1985. 1990-luvun alussa miehet kasasivat Procol Harumin uudelleen, ja mukaan saatiin myös Trower. Wilson oli valitettavasti kuollut, oltuaan jokusen vuoden koomassa. Neljä vanhan tiimin jäsentä sai kuitenkin aikaiseksi levyn, jonka joku nimesi kaikkien aikojen parhaaksi comeback-levyksi (minusta Deep Purplen Perfect strangers ansaitsee kyseisen kunnian…). Hammondia kuullaan paljon, ja sekös miellyttää.
Avauskappale, The truth won’t fade away, käsittelee kadonneita sivilisaatioita, mutta sen voi myös tulkita pohdiskeluksi 60-luvun idealismien särkymisestä. Holding on on kaunis maailmanparannuskappale. Man with a mission nimensä mukaisesti puskee määrätietoisesti eteenpäin. Säkeistö on erityisen upea. The king of hearts on tunnelmallinen balladi korttipeliin viittaavine ”The King of Hearts no more, but the King of the Broken-hearted” –sanaleikkeineen.
One more timessa kehotetaan muistamaan vielä kerran miten hyvältä päättynyt suhde tuntui. Lieneekö takana myös viittaus Procol Harumin vanhoihin päiviin? All our dreamsare sold on Trowerin ainoa sävellyspanos levylle, mutta se on yksi levyn parhaimmista vedoista. Siihen on ladattu tonnikaupalla särmää, ja jokainen osa kulkee todella hienosti.
Tuhat modulaatiota läpi käyvä Perpetual motion on haikea balladi 6/8-tahtilajissa kauniilla kertosäkeellä. Päätöskappaleessa The pursuit of happiness Brooker näyttää, että sävellyskynä on edelleen terävä ”soinnukkaiden” balladien suhteen.
The Prodigal Stranger oli tasokas paluu, ja etenkin Fisherin paluu toi siihen lisälaatua. Jos pari kappaletta olisi jätetty pois, se olisi silti voinut olla vielä vahvempi. Toisaalta siitä, mitkä ne kaksi kappaletta olisivat, tuskin kaikki olisivat samaa mieltä.
Vuonna 2003 julkaistiin Procol Harumin toistaiseksi viimeinen studiolevy, The well’s on fire. Kokonaisuutena se on mielestäni vahvempi kuin edeltäjänsä. Se on myös paljon ”bändimäisempi”. Kokoonpano, johon kuului mm. kitaristi Geoff Whitehorn, oli soittanut keikoilla jo vuosia, joten yhteissoitto pelaa hyvin. Levy äänitettiin pitkälti livenä studiossa. Fisherkin on edelleen mukana, ja sehän takaa heti jonkinlaisen laadun..
Jokaisen brittiyhtyeen pitää tehdä oma ”Englanti ei ole entisensä” –kappaleensa, ja avauskappale An old English dream on Procol Harumin versio. Säkeistön musiikin kaihoisuus alleviivaa tekstiä, mutta kertosäkeessä räjähtää. Shadow boxed on tekstin osalta hauskaa hölynpölyä. The blink of an eye oli tuolloin pakollinen 9/11 -pohdiskelu. Ikääntyvien artistien menevämmät kappaleet voivat joskus olla epätoivoisia yrityksiä”rokata”, mutta Brooker & co hoitaa tämän puolen vailla korniutta 2000-luvullakin. The VIP room on rautainen rock-viisu humoristisella tekstillä, ja vähempikin särmä riittäisi.
“If I’m gonna die, wanna die in the VIP room. Not out in the cold, with the rest of the goons
If I’m gonna choke, gotta be on a silver spoon. If I’m gonna croak, gotta be on a velvet rope”
Fisherin ensimmäinen sävellys levyllä, bluesahtava ja sähköpianon varassa kulkeva The question, pyörii läpi kappaleen saman kolmen soinnun päällä. Sitten tulee pommi. This world is rich (for Stephen Maboe) on yksi Brookerin parhaimmista sävellyksistä ikinä. Brooker laulaa etelä-afrikkalaisen aktivistin suulla siitä, miten heikompiosaisia tulisi auttaa. Teksti lähti liikkeelle Stephen Maboen lausumasta fraasista, ”This world is rich, but it is not mine”. YouTubessa ei valitettavasti ole studioversiota, mutta tästä liveversiostakin tunnelma välittyy hyvin.
Fellow travellers on otettu suoraan eräästä Händelin kappaleesta, johon Fisher ihastui konsertissa vierailtuaan. Wall street bluesissa Brooker ja pojat näyttävät jälleen, miten ikämiehet rokkaavat parhaimmillaan. Kuvaus ahneudesta ja ”kusetetuksi” tulemisesta päättyy jokaisen säkeistön päätteeksi hauskaan johtopäätökseen, ”They took your money an’ your shoes. And now you’ve got the Wall Street blues”. The emperor’s new clothes on pakollinen ”poliitikot valehtelevat” –kannanotto, mutta satumainen musiikki on kaukana ”rotestilaulu”-tyylistä.
So far behind on vanha, aiemmin levyttämätön Brooker/Reid-kappale, joka lisää pökköä pesään rauhallisen kappaleen jälkeen, ja Brooker huutaa James Brownmaisesti ”bridge!” ennen ”siltaan” siirtymistä. Every dog will have its day on tekstillisesti hysteerisen hauska ja musiikillisesti komeasti svengaava perusrock. Kappaleessa kuullaan jopa Brookerin ulvontaa! Energiasta ei ole pulaa, mutta se ei ole kaoottista, vaan brittiläisen herrasmiesmäistä.
Levyn päättävä kaunis Weisselklenzenacht (The Signature) on tavallaan jatkoa ensimmäisen levyn Repent walpurgisille, sillä sekin on instrumentaali Fisherin kynästä, ja siihen sisältyy kitarasoolo. Ensimmäinen nuotti etuheleineen voisi avata A whiter shade of palen, ja päämelodia muistuttaa hivenen Plaisir d’amouria. Kun kappaleen ”mollikohta” lähtee toisen kerran alusta rajumman kuuloisena, on se niin sydäntä raastavaa kuultavaa, että paidan rintamus on läpimärkä kymmenessä sekunnissa.
Vaskista löytyy kirja Procol Harumista – Claes Johansenin Procol Harum: beyond the pale. Kirjoittaja on keskustellut monen yhtyeessä vaikuttaneen jäsenen kanssa, joten kirja ei pohjaudu vain arkistojen kaivamiseen. Kirja on tosin Procol Harum –diggarin näkökulmasta katsottuna harmillisen lyhyt! Vaskista löytyy myös kaksi Procol Harum –DVD:tä. Viehättävän intiimi Live at the Union Chapel näyttää yhtyeen esiintymässä suht’ pienelle yleisölle. Fisher on vielä mukana. Vuonna 2008 julkaistu In concert with the Danish National Concert Orchestra & Choir on eri tavalla viehättävä. Se tallennettiin aurinkoisena päivänä Tanskan radion sinfoniaorkesterin kanssa Ledreborgin linnan puistossa, vuonna 2006. Procol Harumista on olemassa vallan mainio nettisivusto, Beyond the pale. Sen ylläpitäjät ovat todella panostaneet laatuun, ja jopa itse Reid on tarkistanut sivulla olevia sanoituksia.
Procol Harum on edelleen kasassa. Sen keikkasetti muuttuu koko ajan, ja usein Brooker ilmoittelee muille vasta kesken keikan, mitä seuraavaksi soitetaan. Jokin aika sitten kuultiin jopa In Held ’Twas InI! Mikäli Suomi vielä joskus yhtyeen reitille osuu, suosittelen käymään. Kaksi kertaa olen yhtyeen nähnyt, ja kappalelistat olivat täysin erilaisia. Itse en ollut vielä silloin edes syntynyt, mutta vuoden 1974 Ruisrockista kukaan ei tunnu muistavan muuta kuin yllä lentävät lokit ja A Salty Dogin!
Noël! Noël!! Noël!!! on yksi uudehkoista joululaululevyistä (2011). Ranskalainen säveltäjä ja kapellimestari Michel Legrand, joka tunnetaan varsinkin elokuvasäveltäjänä, on sovittanut levylle tunnetuimpia ja rakkaimpia joululauluja. Sovitukset on laadittu isolle orkesterille ja sovituksissa soi Legrandin jazz-tausta sekä elokuvamaailman mahtipontisuus.
Noin puolet kymmenestä joululaulusta on laulettu englanniksi ja puolet ranskaksi. Ranskan kieli ei taida Suomessa olla kovin tuttu joululauluissa, ja ehkä juuri sen vuoksi levy onkin mukavaa vaihtelua. Ja sopiihan ranskan kieli pehmeisiin joululaulusovituksiin enemmän kuin hyvin. Esiintyjät levyllä ovat pop, rock ja jazz -laulajia. Mukaan ovat päässeet mm. Jamie Cullum, Rufus Wainwright, Iggy Pop, Mika, Medeleine Peyroux ja Carla Bruni. Oma lempparini on levyn viimeinen laulu Silent Night Imelda Mayn esittämänä. Ja kerrottakoon, että Jouluyö, juhlayö ei normaalisti kuulu joululauluihin joista pidän. Mutta irlantilaisen Mayn ääni on ihanan matala ja vanhanaikainen ja laulun sovitus lähes täydellisen mahtipontinen. Tästä tulee elävästi mieleen joulun perinteinen elokuva Ihmeellinen on elämä.
Mitään radikaalisti uuttahan tämä levy ei tarjoa. Mutta levy tarjoaa hienoja sovituksia ja kauniita sekä tunnelmallisia joululauluja hyvin esitettyinä. Ja tunnelmahan joulussa parasta onkin!
Etsitkö András Schiffin levytyksiä Beethovenin pianosonaateista? Haluatko kuulla eri kapellimestareiden ja orkestereden versioita Beethovenin sinfoniosta?
Nyt voit etsiä vaivatta saksalaisen säveltäjän teoksia yhdestä hyllypaikasta. Löydät musiikkikirjaston uuden Beethoven-hyllyn taidemusiikin luokituksen loppupäästä.
Uutta esillä
Kokoelmassa on kolme uutta Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytystä. Varattavissa on nyt myös John Eliot Gardinerin, Herbert von Karajanin ja Claudio Abbadon johtamat suurproduktiot. Musasto suosittelee kaikkia bokseja lämpimästi.
Bach – Mozart – Beethoven – Sibelius
Beethoven-hylly jatkaa sarjaa, jossa kirjaston CD-kokoelmia on esillä säveltäjän mukaan. Ludwig van Beethoven (1770–1827) on sarjassa neljäs – J.S. Bachin, Mozartin ja Sibeliuksen jälkeen. Taidemusiikin uusi järjestely tuo lähellesi säveltäjän tuotannon kirjon, ja voit tehdä löytöjä myös ilman kirjastoluokitusta.
Hänestä tuli Caruson ohella viime vuosisadan suuri oopperalaulaja. Hänet tunnettiin jumalaisena Äänenä kautta maailman. Kuitenkin hänen elämänsä oli kuin kreikkalainen tragedia, sillä häneen iski kuuluisuuden kirous. Laulajattaren loistokas ura ja monet myrskyisät vaiheet näkyivät lehtien palstoilla. Millainen oli Maria Callas naisena ja yksilönä? Oliko hän ruma ankanpoikanen, joka uskomattoman tahdonvoimansa ansiosta kehittyi kaunottareksi ja lumosi olemuksellaan ja äänellään kenet halusi? Mitä todella oli kohutun Onassis-Callas romanssin taustalla? Mistä löytyi avain taiteellisten voittojen huipulle? Mitä liittyi lopulliseen fiaskoon? Millaiset olivat suuren diivan uskomattomat ja hätkähdyttävät vaiheet oopperalavalla ja elämän näyttämöllä? Näihin kysymyksiin vastaa Arianna Stassinopoulos kirjoittamassaan Maria Callaksen elämäkerrassa Maria Callas (1981).
Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.
The Screaming Blue Messiahs / Gun-Shy
Vuonna 1983 perustettu The Screaming Blue Messiahs on yksi suuren yleisön unohtamista 80-luvun nimistä, joka ansaitsisi ehdottomasti jälkipolvien arvonantoa. Orkesterin debyyttialbumi vuodelta 1986, Gun-Shy, on varsinainen 80-luvun britti-ja aussisoundin soundtrack-levy. Bändin maanisen tiukkaa ja rutikuivaa ulosantia voi haarukoida nimillä kuten Hoodoo Gurus, Midnight Oil, The Saints, Talking Heads ja Public Image Ltd. Vaikka bändin yhteydessä käytettiin slogania ”rockabilly from hell”, The Screaming Blue Messiahsin soundissa kaikui tukeva annos post punkin muistumia, bluesia ja perinteistä kuivakkaa brittisoundia. Vaikka tukevat jenkkivaikutteet muistetaan aina mainita, allekirjoittaneen korvissa soi erityisesti Australian aikalaisten vääristyneet kitararat.
Gun-Shy -albumin kireän tiukka ja hypnoottinen ote lähentelee The Birthday Partyn maanista ulosantia. Jokaisen basistiksi aikovan kannattaa kuunnella albumin bassoraitoja ”sillä korvalla”. Varsinkin Talking doll on melkoista basson ylivaltaa. Kiekon A-puolen Holiday head, Smash the market place ja Wild blue yonder ovat suorastaan hämmästyttävän intensiivistä ja iukaksi puristettua tyylittelyä. Jos laulajaksi olisi nostetty John Lydon tai Midnight ilin Peter Garrett, jälki olisi jotain legendaarista. Gun-Shy on ehdottomasti varteenotettava albumi puhuttaessa 80-luvulle tyypillisen rock-soundin ilmentymistä.
Gun-Shyn mainiossa kunnossa oleva kappale osui allekirjoittaneen käsiin Manhattanin kirppikseltä – muovit yhä päällä (levyä tosin kuuntelu varovaisesti, ehkä paria ensimmäistä siivua). Hintana 3 euroa, jota voidaan pitää suoranaisena pilkantekona – aidosta 80-luvun klassikosta!
Yksi suurista on poissa. Maailman tunnetuin sitaristi Ravi Shankar kuoli tiistaina 92-vuotiaana San Diegossa, Yhdysvalloissa. Shankar teki intialaisella sitar-soittimella soitettavat ragat tunnetuksi esiintymällä mm. Woodstockissa. Tämän lisäksi hän teki yhteistyötä monien tunnettujen artistien kuten George Harrisonin, John Coltranen sekä Yehudi Menuhinin kanssa. Myös Shankarin tyttäret Anoushka Shankar sekä Norah Jones ovat tunnettuja muusikoita.
Ravi Shankar voitti urallaan kolme Grammy-palkintoa. Juuri ennen kuolemaansa hän sai kuulla olevansa ehdokkaana levystään The Living Room Sessions, Part 1. 80-luvulla Shankar sai Oscar-ehdokkuuden tehtyään musiikin Gandhi-elokuvaan.
Turun musiikkikirjastossa on esillä Ravi Shankarin CD- ja DVD-levyjä sekä elämäkertoja joita voi lainata kotiin. Tämän lisäksi voit varata artistin tuotantoa Vaski-verkkokirjastosta.
Marja Hartola kertoo keskiaisesta ruokakulttuurista Turun kaupunginkirjaston tieto-osastolla 12.12.12
Turun kaupunginkirjaston tieto-osastolla kansatieteilija Marja Hartola kertoi keskiaikaisesta ruokakultuurista 12.12.12. Keskiaikaiseen ruokakulttuuriin voi myös tutustua Vaski-kirjastojen kokoelmien kautta:
Keskiajan keittokirjoissa ei mainittu desilitraa, ei grammaa, ei paistoaikaa eikä oikeaa lämpötilaa. Sen tähden tehtiin kirja Sahramia, munia ja mantelimaitoa. Joukko hyviksi maistettuja ruokia on kokattu, mitattu ja punnittu. Se on keittokirja keskiaikaharrastajilta kaikille niille, joka haluavat maistaa historiaa. Keskiajan ruoka ei ollut mautonta sosetta, jota sormin kauhottiin kuivalta leivänpalalta. Se oli hyvin valmistettua, maukasta ruokaa, kuten osoittavat useat kirjan ruuista. Munajuustokeitto on ruoka, joka ei odota ruokailijaa. Pariisin piiraan sisältä löytyy punaviinissä ja lihaliemessä kypsytettyä lihaa. Possu kultaisessa kastikkeessa vie makuelämyksen aivan uudelle tasolle. Ruoan ulkonäölläkin oli merkitystä. Miten niin lihapullien pitää olla pyöreitä? Kyllä ne voivat olla myös pieniä siilejä ja kana voi ratsastaa possulla peitsi ja kilpi suojanaan. Kaikki kirjan tekijät ovat kokeneita keskiajan harrastajia.
Keskiajalla mausteita käytettiin runsaasti, koska niillä yritettiin peittää pilaantuneen ruoan maku – usein toistettu käsitys, mutta väärä. Keskiajalla arvostettiin hyvää ruokaa aivan kuten nykyäänkin. Ruoka kuitenkin maistui erilaiselta muun muassa siksi, että keskiajan ihmisten käsitykset terveellisestä ruoasta poikkesivat meidän käsityksistämme. Keskiajan keittokirjassa historioitsija Hannele Klemettilä vie herkulliselle matkalle keskiajan ruokakulttuuriin. Kirjassa on yli 60 alkuperäistä keskiaikaista ruokaohjetta, jotka nykyajan kotikokki voi toteuttaa. Mausteviini hypocras, vasikka-yrttikääröt, ruusuvanukas ja valkoviinihauki houkuttelevat keskiajan makujen maailmaan. Kirja on kuitenkin enemmän kuin pelkkä keittokirja: se kertoo koko keskiajan ruokakulttuurista: kuinka kirkon määräämät paastonajat säätelivät ruokalajeja, miten riikinkukkoa valmistettiin ylhäisöpitoihin ja miksi kalan kanssa piti tarjota maustekastiketta. Keskiajan keittokirjan yli sata upeaa kuvaa 600 vuotta vanhoista taideteoksista valokuvaaja Jukka Mäkilän ruokakuviin kruunaavat makumatkan menneisyyteen.
”Kirsikoita, vaaleaa leipää, viiniä, maidossa keitettyjä papuja, kalaa ja äyriäisiä kastikkeella, torttuja, kakkuja ja lopuksi hedelmiä”. Ranskan kuningas Ludwig IX lienee ollut tyytyväinen tähän paastonajan ateriaan joka hänelle tarjottiin Senfsin luostarissa 1248. Keskiajan keittokirja on kulinaarinen matka yhtä lailla notkuvien pitopöytien kuin paastoruokien ja avotulien ääreen. Monipuolisesta reseptivalikoimasta kokeilija löytää liha- ja kalaruoat, kastikkeet, keitot, jälkiruoat ja herkulliset leivonnaiset. Mitä erilaisimmat mausteyhdistelmät kruunaavat lopputuloksen. Pirkko Jurvelin on saksalaiseen ja englantilaisen filologiaan erikoistunut filosofian maisteri.
Comissatores Aboenses Turun kaupunginkirjaston tieto-osastolla 12.12.12
Marja hartolan jälkeen turkulainen keskiaikaista musiikkia soittava yhtye Comissatores Aboenses esitti keskiaikaisia juomalauluja eri puolilta Eurooppaa. Comissatores Aboensesin juomalauluja voi myös kuunnella heidän levyltään Comissatores Aboenses (2005), joka löytyy myös Vaski-kirjastojen kokoelmista.
Etsitkö András Schiffin levytyksiä Beethovenin pianosonaateista? Haluatko kuulla eri kapellimestareiden ja orkestereden versioita Beethovenin sinfoniosta?
Kokoelmassa on kolme uutta Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytystä. Varattavissa on nyt myös 
basistiksi aikovan kannattaa kuunnella albumin bassoraitoja ”sillä korvalla”. Varsinkin Talking doll on melkoista basson ylivaltaa. Kiekon A-puolen Holiday head, Smash the market place ja Wild blue yonder ovat suorastaan hämmästyttävän intensiivistä ja iukaksi puristettua tyylittelyä. Jos laulajaksi olisi nostetty John Lydon tai Midnight ilin Peter Garrett, jälki olisi jotain legendaarista. Gun-Shy on ehdottomasti varteenotettava albumi puhuttaessa 80-luvulle tyypillisen rock-soundin ilmentymistä.
Yksi suurista on poissa. Maailman tunnetuin sitaristi Ravi Shankar kuoli tiistaina 92-vuotiaana San Diegossa, Yhdysvalloissa. Shankar teki intialaisella sitar-soittimella soitettavat ragat tunnetuksi esiintymällä mm. Woodstockissa. Tämän lisäksi hän teki yhteistyötä monien tunnettujen artistien kuten George Harrisonin, John Coltranen sekä Yehudi Menuhinin kanssa. Myös Shankarin tyttäret Anoushka Shankar sekä Norah Jones ovat tunnettuja muusikoita.
Musasto 