Avainsana-arkisto: 2000-2009

Mikko Meriläinen: Wigwam kestää aikaa

Meriläinen ja Wigwam Raisiossa

Raision kirjaston kolmannet Vinyyli-iltamat saivat vieraakseen Mikko Meriläisen. Wigwam-aiheista luentoa tuli kuulemaan useita kymmeniä progressiivisen rockin ystäviä.

Raision kirjaston kolmannet Vinyyli-iltamat saivat vieraakseen Mikko Meriläisen. Wigwam-aiheista luentoa tuli kuulemaan useita kymmeniä progressiivisen rockin ystäviä.

Joensuulainen Mikko Meriläinen tunnetaan kulttuurityöstään suomalaisen progeyhtye Wigwamin parissa. Meriläinen perusti bändille nettisivut vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin hän oli mukana toimittamassa Wigwam-harvinaisuuksien kokoelmalevyä.

Historiantutkija päätyi vähitellen mittavan kirjoitusprojektin ääreen. Meriläisen 500-sivuinen bändihistoriikki Wigwam (Nemo, 2006) on yksi suomalaisen rock-kirjallisuuden perusteoksista. Kirja on ollut loppuunmyyty jo vuosia, mutta sitä on saatavana musiikkikirjastoissa ympäri Suomen.

Wigwam perustettiin 1968. Rockbändin merkittävimmiksi levytyksiksi nousivat Being (1974) ja kultaa myynyt Nuclear Nightclub (1975). Yhtyeen uusin albumi Some Several Moons julkaistiin 2005.

 

* * *

Meriläinen vieraili Raision kirjaston Vinyyli-iltamissa maaliskuussa 2015. Luento oli kirjailijalle ensimmäinen laatuaan. Meriläinen kertoi kirjastaan ja musiikista Musastolle.

Musiikkikirjastokasvatti

Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuskirjastossa työskentelevä Meriläinen kertoo olevansa musiikkikirjastokasvatti:

– Musiikillinen yleissivistykseni kumpuaa Sotkamon kirjastosta. Pienessä kunnassa oli loistavat valikoimat. Vinyylejä ainakin 10 000. Johtui kait siitä, että Heikki Poroila oli ollut siellä kirjastonhoitajana. Sotkamon kirjastoon oli matkaa 60 kilometriä. Kävin siellä yhä useammin kun olin saanut ajokortin.

Kokoelmalevy Fresh Garbage

– Tutustuin Wigwamin musiikkiin 80-luvulla, kun bändi oli tauolla. Näin Wigwamin livenä ensimmäistä kertaa 90-luvun alussa. Kiinnostuin myös nettisivujen teosta, joten yhdistin kaksi asiaa. Perustin Wigwam-nettisivut vuonna 1998. Nuclear Netclubin rakenteelle oli yksi selkeä esikuva: The Band -yhtyeen fanisivut. Nuclear Netclub poiki pian kontakteja ja tietoja. Pari vuotta myöhemmin pääsin toimittamaan yhtyeen harvinaisuuskokoelmaa Fresh Garbage – Rarities 1969–1977. Se oli juhlaa. Hauskempaa hommaa ei olisi voinut saada eteensä.

Kokoelma Fresh Garbage julkaistiin kesän 2000 paluukeikkojen vanavedessä. CD:n vihkossa on kiinnostavaa kuvitusta sekä Mikko Meriäisen ja Suonna Konosen ansiokas Wigwam-artikkeli.

Kokoelma Fresh Garbage julkaistiin kesän 2000 paluukeikkojen vanavedessä. CD:n vihkossa on kiinnostavaa kuvitusta sekä Mikko Meriäisen ja Suonna Konosen ansiokas Wigwam-artikkeli.

– Pertti Hakala oli tehnyt Love Proge 2CD-kokoelmat Siboneylle jo 90-luvulla. Hakalan oli määrä toimittaa myös Wigwam-harvinaisuuksien kooste. Kiireiden vuoksi Hakala ehdotti työhön minua sekä toimittaja Suonna Konosta. Teimme kokoelmalevyä kahdestaan. Saimme käyttöömme Ylen arkistonauhoja, Siboneyn ja Tapio Korjuksen arkistoja, joista valitsimme biisejä. Kuuntelimme matskua jota ei kukaan ollut kuullut neljännesvuosisataan.

– Fresh Garbagelta jäi pois paljon materiaalia. Korjuksen livenauhoissa on aineistoja, jotka kannattaisi julkaista. Lontoon Hyde Parkin keikkaa 30.8.1975 ei ole vieläkään julkaistu, vaikka siitä oli aikoinaan puhetta. Huhujen mukaan jotain ennenjulkaisematonta saattaa ilmaantua.

* * *

Mikko Meriläinen signeeraa Wigwam-historiikkia Raisio-huoneessa 2.3.2015.

Mikko Meriläinen signeeraa Wigwam-historiikkia Raisio-huoneessa 2.3.2015.

– Kokoelmalevyn jälkeen syntyi myös idea Wigwam-kirjasta. Vaikutti siltä, että kukaan ei ole kirjaa tekemässä – vaikka rock-kirjoja julkaistiin paljon tuohon aikaan. Päätin sitten kokeilla itse.

Barney Hoskynsin tekemä kirja The Bandistä oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Myös radio-ohjelma ja kirja Jee jee jee vaikuttivat. Jee jee jee antoi paljon uutta tietoa ja analyysia siitä, miten suomalainen rock oli kehittynyt.

– Askel nettisivusta Wigwam-historiikkiin oli suuri. Aloittamisen aikaan minulle ei vielä ollut selvää, mitä alan isona tehdä. Olin ollut työssä myös kirjastossa. Mietin, voisiko kirjoittamista tehdä ammatikseen. Koin kirjanteon jonkinlaiseksi meriitiiksi ja saavutukseksi. Halusin nähdä miten kirjaprojekti toteutetaan.

– Wigwamin jäsenet olivat kiinnostuneita. Ennen haastattelujen aloittamista olin jo käynyt läpi monenlaista muuta aineistoa: lehtijuttuja ja muuta. Muutama kustantaja oli kiinnostunut, yhden kanssa tein sopimuksen.

– Tein kirjaa pikkuhiljaa lomilla ja virkavapailla. Työ eteni nopeammin kun sain apurahan. Sen turvin pystyin panostamaan kirjaan usean kuukauden ajan. Kustannustoimittajan kanssa tehtiin monta kierrosta, hiottiin kirjaa ennen kuin se saatiin lopulta julki.

– Wigwam ei ollut kovin huima myyntimenestys vaikka kaksi painosta otettiin. Seison kyllä edelleen kirjan takana, en tosin ole

Meriläisen kirjoittama Wigwam-historiikki julkaistiin vuonna 2006. Kysy teosta omasta kirjastostasi!

Meriläisen kirjoittama Wigwam-historiikki julkaistiin vuonna 2006. Kysy teosta omasta kirjastostasi!

palannut sen pariin moneen vuoteen. Tulin mielelläni Raisioon, sillä Vinyyli-iltamiin pyydetty esitelmä taitaa olla ensimmäinen. Edes silloin tuoreeltaan ei tullut tällaisia pyyntöjä!

* * *

– Joitakin vuosia sitten esillä oli muitakin kirjaprojekteja. Yksi oli aiheista oli Tasavallan Presidentti. Kirja Pressasta olisi ollut luonteva, samoin Jim Pembroken elämäkerta. Wigwam-kirjassa kun ei mennä kovin syvälle bändin jäsenten elämään.

– Jotkut musiikkialan toimijat kysyivät, josko minua kiinnostaisi kirjoittaa heistä kirja. Koin, että minulla on varaa sanoa ei, koska olin niin voipunut Wigwam-projektista. Ehkä uusiin tilaisuuksiin olisi pitänyt tarttua. Kirjat olisivat kuitenkin olleet tilaustöitä. Wigwamin kanssa en laskenut työtunteja. Olen toimittanut pari muun alan juttua, mutten “oikeita kunnon kirjoja”.

– Salolaiset Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki tekivät aivan loistavan kirjan Koit ny rauhoittu! (Teos, 2009). Yhtään ei haittaa vaikka kirjassa ei ole mukana kovin merkittäviä bändejä. Tuon tyyppistä lähestymistapaa voisi tulevaisuudessa harkita.

Classic rock

– Wigwam on kestänyt aikaa. Siitä ollaan edelleen kiinnostuneita vaikka jo 30 vuotta sitten jotkut saattoivat tuhahdella bändin musiikin vanhentuneen. Jotain ajattomuutta siinä on, arvoja jotka kestävät. Suomalaista classic rockia.

– Luultavasti se tärkein Wigwam-elementti minulle on Jim Pembroke, hänen popmainen tyylinsä. Pembroke on ollut bändissä alusta lähtien. Hän vetää vertoja kansainvälisille nimille, kuten The Beatles, Rolling Stones, Pink Floyd ja David Bowie. Pembroke on minusta erinomainen lauluntekijä. Hän voisi olla huomattavasti arvostetumpikin. Myös tekstimaailmassa olisi paljon avattavaa.  Ammennettavaa riittäisi kyllä. Tuotannon kokonaiskaarta ei ole analysoitu kunnolla.

– Pidän myös Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan ajan progemmasta Wigwamista. Muistan, että Being oli ensikuulemalla pelottava. Kaikki Wigwam-levyt kolahtivat jossain vaiheessa. Monet klassikot kun vaativat riittävän määrän kuuntelukertoja, esimerkiksi  Love-yhtyeen Forever Changes.

Tuomas Pelttari, kuvat ja teksti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Viikon levy – Persian Electronic Music: Yesterday and Today 1966-2006

716ucKM3hBL._SY355_


Miten löytää jotain, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen? Maailma on täynnä laadukkaita levyjä ja musiikkia jonka kuulemisesta nauttisi, jos vain sitä sattuisi kuulemaan. Tämä ongelmahan on pitkälti siinä, että uuteen ja valloittavaan musiikkiin on valitettavan vaikeaa törmätä. Radiot ovat formatisoituneet ja televisiosta ei paljoa musiikkia tule ja mitä tulee, niin sekin on lähinnä niitä samoja kuin radiossakin.

Ratkaisuhan tähän ongelmaan on tietysti kirjasto. Hyllyjen välissä selaamalla saattaa löytää juuri sellaista musiikkia, jota ei ollut vielä osannutkaan kaivata. Ihan vain vaikkapa ihastelemalla kansikuvaa tai miettien tekijän nimeä, että enpä ole tällaisesta kuullutkaan; ehkä levy-yhtiön nimi on kiehtova. Löytämisen riemu on joka tapauksessa valtaisa kun huomaa saaneensa jonkin uuden löydön tai tuttavuuden.

Omalta kohdalta yksi tällainen löytö on tässä arvioitu elektronisen taidemusiikin levy Persian Electronic Music, joka osui vastaan kun hain asiakkaalle elektronisesti sävellettyä taidemusiikkia. Näin käy toki usein, kun on töissä kirjastossa. Jatkuvasti saa vastaan musiikkia mikä kiinnostaa, oli se sitten afrikkalaista psykedeliaa tai thaimaalaista rautalankaa kuin suomalaista syntetisaattoripoppia. Mutta silti, joskus kohdalle osuus kuitenkin jotain jonka koskettavuus on toisenlaista, hieman kuin aiemmin kehumani To scratch your heart, tämänkertainen levy on jälleen osoitus siitä miten ilmaisuvoimaista ja kaunista musiikkia voikaan olla. Ja kuinka sitä onkaan löydettävissä, hyllyjen välissä.

Levy on itse asiassa kaksi levyä. Ensimmäisellä on Alireza Mashayekhin (1940-) tuotantoa, hän on Iranin avantgarde- ja elektronisen musiikin edelläkävijä, jonka tuotanto on korostetun monikulttuurista, hänen näkemyksensä mukaan kun säveltäjän on syytä tehdä monipuolisesti erilaisia sävellyksiä. Näin Mashayekhin omassa tuotannossakin on niin kansanmusiikkimaisia, kuin länsimaisen sinfonisia elementtejä ja kuten tällä levyllä, mielenkiintoinen synteesi persialaisista sävelistä ja länsimaisesta atonaalisesta musiikista. Hän esimerkiksi suosii omalaatuista polyfoniaa teoksissaan.

Toisella levyllä kuullaan Ata Ebtekar a.k.a Soten (1972-) tuotantoa, eli nykyaikaisempaa näkemystä. Ektebar yhdistelee vahvasti perinteistä musiikkia nykyaikaiseen tuotantoon, pyrkimyksenä on synteesi näistä, erityisesti levyn avaava Miniature Tone on lumoava, kuulostaen kirkkaalta ja kauniilta, mikrotonaaliselta; teos on hyvin lähellä dulcimerin tai ehkä perinteisen iranilaisen santurin soittoa, kilahdellen kuin lyömäsoitin, mutta olematta kuitenkaan. Muutoinkin hänen näkemyksensä ja toisaalta osa levyn sävellyksistä on jo lähellä noisemusiikkia.

Ehdottomasti kuuntelemisen ja löytämisen arvoinen nykymusiikkilevy.

Teostiedot Vaskissa

Antti Impivaara

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Apulanta – kaikki yhdestä pahasta, jälleen laatukirja Ari Väntäseltä

Kaikki Apulannasta

Ari Väntänen: Apulanta - kaikki yhdestä pahasta (Like, 2014).

Ari Väntänen: Apulanta – kaikki yhdestä pahasta (Like, 2014).

Ari Väntäsen bändihistoriikki Apulanta  kaikki yhdestä pahasta ilmestyi vuoden 2014 legendaaristen helteiden päätteeksi. Turun musiikkikirjastossa 17.9. klo 18 vieraileva kirjailija teki kuumasta bändistä sen mitä odotettiin: erinomaisen kirjan. Viiden vuoden sisään julkaistut kolme Väntäsen teosta ovat suomalaisen rockhistorian merkkiteoksia. Paksut niteet Hanoi Rocksia ja Michael Monroeta tulivat todelliseen tarpeeseen. Hienoa on myös se, että hyvin tehty työ on löytänyt lukijoita. Juuri nyt uusi Apulanta-teos on kirjastojen varausjonojen ja kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki ovat erinomainen esimerkki perisuomalaisesta puhumattomuudesta. Mitään ylimääräistä ei kaverille tilitetä, vaikka menisi kuinka huonosti. Suhde musiikkibisnekseen, mediaan ja julkisuuteen jättää myös jälkensä. Ulkopuolisuus välittyy monella eri tasolla. Opiskelun sijaan nuorten miesten ajan vei oma bändi. Ihan tavalliset, mutta lahjakkaat jannut joutuivat pian suomalaiseen mediamyllerrykseen. Julkisuus ja eristäytymisen tarve antavat ja ottavat. Tarinoinnin mehukkuutta lisää tietysti se, että juuri mylläkkää Apulanta on hakenutkin.

Toni Wirtanen (vas.), Sipe Santapukki ja kirjailija Ari Väntänen Turussa elokuussa 2014.

Toni Wirtanen (vas.), Sipe Santapukki ja kirjailija Ari Väntänen Turussa elokuussa 2014.

Nyt ydinkaksikko Toni ja Sipe sekä yhtyeestä pois jääneet Tuukka Temonen, Sami Lehtinen ja monet muut avautuvat elämästään tosissaan. Kun puhe on suoraa, lukijan ei tarvitse tirkistellä. Jään miettimään miten mielenkiintoista meidän on lukea jutustelua, kun asioita on jäänyt valtavasti käsittelemättä heidänkin kesken? Kirjan tekemisen on täytynyt olla antoisaa, sillä Väntäsen välittäjän kyvyillä näyttää olleen selkeä tarve.

Väntänen vie tapahtumia ja tekstiä eteenpäin taidokkaasti. Tarinan virta tuntuu yhtä aikaa voimakkaalta ja huomaamattomalta, kuin huippuunsa viritetty elokuvasoundtrack. Musiikki tekee elokuvissa suuren vaikutuksen, mutta huomaat sävellystyön ja editoinnin taidokkuuden vain hetkittäin, jos ollenkaan. Kun luet Apulantaa, on aivan sama tunnetko jokaista sinkkuhittiä tai albumia, sillä reilut 400 sivua solahtaa sisääsi kuin itsestään. Näin sen pitää mennä.

***

Väntänen vierailee Turun musiikkikirjastossa

Kirjailija Ari Väntänen vierailee jälleen Turun musiikkikirjastossa keskiviikkona 17.9.2014 klo 18. Musiikkikirjaston Stagelle on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari

 

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerrat suomeksi, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Viikon levy: Sia – Colour the small one (2004)

Sia_Colour_the_Small_One

Colour the small one on australialaisen Sia Furlerin kolmas levy. Levyllä Sia fiilistelee r&b:n, jazzin ja popin maailmoissa. Colour the small one on Sian edellisiä levyjä rauhallisempi ja tunnelmallisempi. Sian omien sanojen mukaan levy on helppoa kuunneltavaa. Kappaleita ovat olleet tekemässä Sian lisäksi mm. levyn tuottaja Jimmy Hogarth, basisti Samuel Dixon ja Beck.

Colour the small one julkaistiin vuonna 2004 Australiassa, Britanniassa ja Euroopassa. Levyn Amerikan valloitus tapahtui muutama vuosi myöhemmin. Amerikkalaiset löysivät Colour the small one:n sen jälkeen kun Breathe me –kappale soi Mullan alla TV-sarjassa. Sian muitakin kappaleita on päätynyt TV-mainoksiin ja -sarjoihin sekä elokuviin.

Breathe me:n lisäksi nostaisin omiin suosikkeihini Sunday:n. Sunday on tarttuvaa poppia ja eroaa mielestäni levyn muista kappaleista. Kauneimman laulun tittelin vie Natale’s song. Jos ihastut tämän levyn herkkiin tunnelmiin, suosittelen tutustumaan myös Sian Some people have real problemslevyyn vuodelta 2008.

Sia on tehnyt paljon musiikkia myös muille artisteille. Viimeisimmällä Britney Spearsin levyllä, Britney Jean, on kolme Sian kappaletta. Tunnetuin yhteistyö on ehkä David Guettan kanssa valmistunut Titanium, jonka Sia esittää.

Sia netissä: http://siamusic.net/

Colour the small one Vaski-kirjastoissa

Päivi/Kaarinan kaupunginkirjasto

Jätä kommentti

helmikuu 17, 2014 · 18:38

Turussa uusi säveltäjähylly Arvo Pärtille – Heikki Poroila arvioi nykysäveltäjän merkitystä

Arvo Pärt!

Levytyksiä Arvo Pärtin sävellyksistä.

Levytyksiä Arvo Pärtin sävellyksistä.

Turun musiikkikirjasto juhlistaa Arvo Pärtin elämäntyötä uudella säveltäjähyllyllä. Pärt (s. 1935) on aikamme tunnustetuimpia taidemusiikin säveltäjiä. Hän aloitti uransa jo 1950-luvulla, ja hän on edelleen aktiivinen. Artikkelin lopussa Heikki Poroila arvioi Pärtin musiikkia.

Pyhä minimalisti

Monet Pärtin sävellyksistä tuntuvat kumpuavan hiljaisuudesta. Tuotantoa on luonnehdittu pyhäksi, toisinaan pyhäksi minimalismiksi. Hengellisissä teoksissa voi tuntea jotain erityistä, uskonnollista. Pärt tunnetaan parhaiten 1970-luvun loppupuolen taianomaisista teoksista Fratres, Tabula rasa, Cantus in memoriam Benjamin Britten ja De profundis. Hän palasi pitkän tauon jälkeen myös sinfonian pariin, kun neljäs Los Angeles valmistui vuonna 2008. Kolme varhaista sinfoniaa ajalta 1963–1971 saivat sittenkin jatkoa.

Kirjaston uudistetut kokoelmat

Turun musiikkikirjaston Pärt-tarjontaa on täydennetty. Vasta-alkajan on helppo tutustua nykysäveltäjän musiikkiin esimerkiksi 2CD-kokoelmalevyjen Serenity ja 20th Century Classics avulla. Jälkimmäiseltä löytyy esimerkiksi varhaiskauden melko harvoin levytetty orkesteriteos Nekrolog vuodelta 1960.

Levytyksiä on saatavilla melko runsaasti. Pärtin julkaisijoina ovat kunnostautuneet erityisesti BIS Records, ECM Records, Harmonia Mundi ja Virgin.

Säveltäjähylly helpottaa hakua

Uusi järjestely tuo Pärtin levytyksiä saataville entistä helpommin. Voit etsiä Pärtin levytyksiä yhdestä hyllystä musiikinlajista riippumatta. Löydät säveltäjähyllyt taidemusiikin luokituksen loppupäästä. Kysy lisätietoja musiikin neuvonnasta Vanhan kirjastotalon (Linnankatu 2) toisesta kerroksesta. Tervetuloa!

Säveltäjähyllyjä nyt seitsemän

Pärt-hylly jatkaa sarjaa, jossa kirjaston CD-kokoelmia on esillä säveltäjän mukaan. Arvo Pärt on sarjassa seitsemäs – J.S. Bachin, Mozartin, Beethovenin, Wagnerin, Verdin ja Sibeliuksen jälkeen. Taidemusiikin uusi järjestely tuo lähellesi säveltäjän tuotannon kirjon, ja voit tehdä löytöjä ilman kirjastoluokituksen sisäistämistä.

Tuomas Pelttari

***

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila kertoo Arvo Pärtin musiikista ja sen merkityksestä itselleen.

Arvo Pärt – paljon melua tyhjästä?

Suhteeni Pärtin musiikkiin on ristiriitainen, kuten voi arvata otsikostakin. Olen kuunnellut valtaosan Pärtin levytetystä tuotannosta ja ollut aikoinaan hyvinkin kiinnostunut hänen avaamistaan maisemista. Toisaalta en oikein muista, milloin olisin viimeksi vaikuttunut jostain Pärtin uudesta sävellyksestä.

Arvo Pärtin yli viisikymmenvuotinen sävellysura hahmottuu monella eri tavalla. Säveltäjä itse on vetänyt varhaistuotantoaan pois julkisuudesta, eikä siihen nykypäivän kuulija voi edes tutustua. Sävellysteknisesti Pärtin tuotanto jakautuu perinteiseen modernismiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla alkaneeseen ”tintinnabuli”-vaiheeseen, joka on usein liitetty myös ns. uusyksinkertaisuuden väljään viitekehykseen.

Monikaan vain myöhempään tuotantoon tutustunut tai vaikkapa elokuvissa Pärtin musiikkiin törmännyt satunnainen kuulija ei tiedä, että hän sävelsi 1960-luvulla kolme sinfoniaa ja sellokonserton Pro et Contra. Mielestäni tämä ei ole suurikaan menetys, sen verran sovinnaista toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ne ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna edustavat.

Kaikki muuttui, kun Pärt jonkinlaisen taiteellisen umpikujan seurauksena luopui modernismista ja ryhtyi säveltämään omalla tintinnabuli-tyylillään. On kuin säveltäjä olisi avannut suljetun huoneen, josta alkoi vyöryä täysin omaperäistä soitin- ja laulutyyliä. Vuosien 1976–1978 aikana syntyivät sellaiset mestariteokset kuten Cantus in memoriam Benjamin Britten, De profundis, Fratres, Missa syllabica, Pari intervallo, Peegel peeglis ja Tabula rasa.

Pärtin emigroituminen Saksaan vuonna 1980 vapautti hänet säveltämään mielin määrin hengellistä musiikkia, jota sitten onkin riittänyt. Oman tulkintani mukaan siirtyminen pois Virosta sammutti jossain määrin sen kipinän, josta 1970-luvun loppupuolen huippukausi oli syntynyt. Tällainen on tietysti puhdasta spekulointia, mutta itselleni Pärtin ”länsikausi” ei ole tuottanut samanlaisia elämyksiä kuin neuvosto-Eestissä syntyneet retket äänten ja harmonioiden uusiin maailmoihin.

Pärt on ollut emigroitumisensa jälkeen varsin tuottelias, mitä lienee edesauttanut se laaja kiinnostus, jota hänen musiikkiaan kohtaan on tunnettu. Olisi varmaan kohtuutonta vihjailla, että Pärt on viljellyt samaa sarkaa huomattuaan sen kaupallisesti kannattavaksi. Lukuisat tilausteokset ovat ehkä kuitenkin vaikuttaneet hänen ilmaisuunsa yksipuolistavasti. Myös yleisön jatkuvat odotukset ”Pärt-tyylisestä” musiikista ovat saattaneet vaikuttaa.

Erityisesti 2000-luvun Pärt on jättänyt minut aika kylmäksi. Uusia teoksia syntyy ja niitä levytetään ahkerasti, mutta jostain syystä ne eivät ole jääneet minulle mieleen niminä tai musiikkina, vaikka olen kyllä yrittänyt tutustua uutuuslevytyksiin. Tai ehkä olisi täsmällisempää sanoa, että kyllä Pärtin sävellyksistä edelleen löytää hienoja hetkiä, mutta kokonaisvaltaiset elämykset – kuuntelin aikoinaan Tabulan rasan aavemaisia maisemia ja Gidon Kremerin sydämen särkevää viulua kerran toisensa jälkeen – ovat jääneet puuttumaan.

Yksi tunnetuimmista Pärt-levytyksistä ilmestyi syksyllä 1984 (ECM New Series).

Yksi tunnetuimmista Pärt-levytyksistä ilmestyi syksyllä 1984 (ECM New Series).

Arvo Pärt on joka tapauksessa siitä harvinainen nykysäveltäjä, että hänen tuotantoonsa on mahdollista tutustua hyvin laajasti runsaiden levytysten ansiosta. Näin jokaisella on mahdollisuus paitsi tutkailla säveltäjän tyylin muutoksia, myös rakentaa oma arvio Pärtin musiikista ja hänen merkityksestään oman aikamme säveltäjänä. Oman mausteensa tällaiseen urakkaan antaa se, että Pärt on tehnyt monista sävellyksistään lukuisia erilaisia versioita. Esimerkiksi alun perin Andres Mustosen Hortus Musicus -yhtyeelle sävelletystä teoksesta Fratres tunnetaan nykyään jo liki 20 eri kokoonpanoille tehtyä versiota. Kaikkia niitä ei ole levytetty, mutta joitakin silti.

Mitä otsikon provosoivaan kysymykseen tulee, vastaan siihen näin lopuksi kyllä ja ehdottomasti ei. En itse oikein pysty ymmärtämään niitä kehuja, joilla Pärtin uudempikin tuotanto on useimmiten otettu vastaan. Esimerkiksi vangitulle Hodorkovskille omistettu neljäs sinfonia Los Angeles vuodelta 2009 ei koskettanut minua millään lailla. Mutta samalla kun päivittelen 2000-luvun Pärtin ajoittaista vielschreiberismia laadun kustannuksella, palaan mielelläni hänen 1970-luvun tuotantonsa pariin. Sieltä löytyvät ne helmet, joiden takia Pärt kuuluu 1900-luvun jälkipuoliskon harvoihin aidosti omaperäisiin säveltäjiin.

Heikki Poroila

musiikkikirjastonhoitaja

Toim. Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki, Uutta ja retroa

Joni Mitchell 80-luvulta eteenpäin – uusi levynkansinäyttely avattu Turussa

Joni Mitchell 70 vuotta

Musaston artikkeli- ja levynkansinäyttelysarja päättyy

Kanadalaisen Joni Mitchellin 70-vuotisjuhlan kunniaksi Musastossa on esitelty kronologisesti laulaja-lauluntekijän tuotantoa 1960-luvun lopulta alkaen. Tuomas Pelttarin kirjoittama aiempi teksti käsitteli vuosia 1974–1980. Tämän jutun aiheena ovat levytykset vuodesta 1982 eteenpäin. Myös Altti Koivisto on kirjoittanut Musastoon kaksi artikkelia Mitchellin urasta (osat 1968–1974 ja 1974–1980).

Toinen Turun Mitchell-näyttely ulottuu vuoteen 1991 asti, koska LP-painoksia ei enää ilmestynyt Night Ride Homen jälkeen. Artistin kaikki albumit ovat kuitenkin mukana arvioissa, viimeisenä vuonna 2007 ilmestynyt Shine. Levynkansinäyttelyjä on ollut esillä sekä Turun että Raision kirjastoissa.

Viisi levynkantta näytteillä, lainattavana CD-levyjä ja kirjallisuutta

Joni Mitchellin levytyksiä: ylhäällä Wild Things Run Fast ja Night Ride Home, alhaalla Dog Eat Dog ja Chalk Mark In A Rain Storm.

Joni Mitchellin levytyksiä: ylhäällä Wild Things Run Fast ja Night Ride Home, alhaalla Dog Eat Dog ja Chalk Mark In A Rain Storm.

Turun musiikkikirjaston 10.1.2014 avatussa levynkansinäyttelyssä on esillä viisi Joni Mitchellin albumia vuosilta 1980–1991. Artistin tuotantoa on lainattavissa näyttelyn vierellä. Tervetuloa kirjastoon!

° Shadows And Light 1980

° Wild Things Run Fast 1982

° Dog Eat Dog 1985

° Chalk Mark In A Rain Storm 1988

° Night Ride Home 1991

Musiikin murros ja uusi nousu

Popmaisempi ilmaisu vei Joni Mitchellin uraa hieman yllättäen kohti kaupallista aallonpohjaa. Suosion laskusta huolimatta Mitchell ponnisti eteenpäin – ja keskittyi tekemään yhä parempia levyjä. Tässä auttoi erityisesti Larry Klein. Tuottaja ja basisti Klein (s. 1956) on vaikuttanut ratkaisevasti Mitchellin musiikkiin vuodesta 1982 lähtien. Mitchell ja Klein olivat myös aviopari vuosina 1982–1994.

Larry Klein ja Joni Mitchell.

Larry Klein ja Joni Mitchell.

Kun hyppäys fuusiojazzmaisesta toteutuksesta tuotantokeskeisempään äänimaiseman rakentamiseen alkoi, Mitchell pystyi ottamaan rennommin. Uutta tunnelmaa toivat myös useat vierailevat laulajat. Vuosien varrella Mitchellin levyillä ovat vierailleet Peter Gabriel, Don Henley, Michael McDonald, Lionel Richie, Willie Nelson, Seal ja monet muut.

1980-luvulla Mitchellin albumit virtaviivaistuivat.  Tekstit painottuvat rakkauden lisäksi myös yhteiskuntakritikkiin. Mitchell paheksuu yhä peittelemättä intiaanien sortamista, mielivaltaista uskontoa, kerskakulutusta ja bisnesmaailmaa.

Yksi keino lähestyä Mitchellin Geffen-vuosia on harvinainen videoalbumi Come In From The Cold vuodelta 1991. Vajaan tunnin pituinen haastattelu- ja videokokoelma on erinomaista katseltavaa, varsinkin jos albumit ovat sinulle jo tuttuja.

1990-luvulta eteenpäin Joni Mitchell tunnustettiin jälleen yhdeksi maailman suurista. Albumit Turbulent Indigo, Travelogue ja Shine osoittavat, että kehuja ja huomionosoituksia sateli ansaitusti.

***

Wild Things Run Fast 1982

Hienostunut Chinese Café/Unchained Melody aloittaa Michellin uuden kauden. Aiheena on ikääntyminen, keskiluokkaisuus ja lapsi jonka Mitchell antoi adoptoitavaksi:

Caught in the middle. Carol, we’re middle class, we’re middle aged
We were wild in the old days, birth of rock ‘n roll days
Now our kids are coming up straight and my child’s a stranger
I bore her but I could not raise her.
Nothing lasts for long…

Wild Things Run Fast tuntuu sydänalassa kuin vastarakastuneen palo valittuaan kohti. Korvia hivelevä Man At The Window tuntuu sillalta vuoden 1974 klassikolle Court And Spark. Kaikki 70-luvun jazz ei sittenkään ole historiaa. Soundi vain on modernimpi.

Itsetutkistelun rinnalla on aika pitää myös hauskaa. Musiikillisen ilmeen suoruus on läpi albumin kantava sovitusmetodi. Larry Kleinin inspiroitunut bassosoundi on myös tärkeä elementti.

Dog Eat Dog 1985

Mitchell muovasi itselleen jälleen uuden ilmeen albumilla Dog Eat Dog. Toinen Geffen Recordsille tehty levy on musiikillisesti tasapainoinen, viriili, dramaattinen ja “ajan hengessä” hieman ylituotettu. Albumi tuotettiin Larry Kleinin, Mike Shipleyn ja syntsaguru Thomas Dolbyn kanssa. Dog Eat Dog on myös selkeästi yhteiskuntakriittinen albumi, ehkä jopa aavistuksen tyly.

Kokonaisuus on kuitenkin palkitseva. Synteettinen soundi, samplet ja Fairlight CMI tulevat liki, mutta Mitchellin sävellykset eivät kangistu uuden soundin keskellä hetkeksikään. Paikoin pahaenteinen äänimaisema toimii erinomaisesti, koska biisit ja sovitukset ovat huimaavan kovatasoisia. Kylmänviileästi kulkeva Good Friends avaa hienon albumin. Jo edellisellä albumilla mukana ollut Michael McDonald laulaa upeasti mukana.

Laulajana Mitchell on tavoittanut uutta kohtalokkuutta. Fiction ja viipyilevä The Three Great Stimulants ovat hyviä esimerkkejä yhä uskottavammasta äänestä. Mitchell vakuuttaa, koska hän uskaltaa heittäytyä kovempaan klangiin, isompaan voluumiin, lähes rokkaavaan asenteeseen. Larry Kleinin säveltämä Tax Free on myös yksi kohokohdista. Rod Steigerin esittämän evankelistan puheosuudet todella kylmäävät.

Chalk Mark In A Rain Storm 1988

Kolmas Geffen Recordsille tehty albumi alkaa mestarillisella duetolla Peter Gabrielin kanssa. My Secret Place on yksi Mitchellin uran huipuista. Gabriel säteilee Mitchellin rinnalla, aivan kuin Kate Bush säteili Gabrielin kanssa klassikolla Don’t Give Up kaksi vuotta aiemmin. My Secret Place on yhtä lailla täynnä lämpöä:

Chalk Mark In A Rain Storm voisi olla jopa vierailijoiden rasittama, mutta ei – vieraat ovat harkittu osa taiteellisesti onnistunutta kokonaisuutta. Kuten aina, vierailut pohjaavat artistien ainutlaatuiseen muusikkouteen, ei markkina-arvoon. Laulajat tuovat uusia värejä Mitchellin palettiin. Willie Nelson tekee Cool Waterin raukeudesta yhtä juhlaa. Kenties virkistävimmin yllättävät Billy Idol ja Tom Petty raidalla Dancin’ Clown.

Don Henley sopii myös hienosti mukaan. Raidalla Snakes And Ladders mestarivokalistien kauniit melodiat tasapainoittavat hieman ahdasta rumpukonesovitusta. Uhkaava The Reoccuring Dream jää kummittelemaan ajatuksiin. Rumpali Manu Katché, kitaristi Michael Landau ja basisti Klein luovat Mitchellin äänikollaasin päälle mahtavan tilan.

Night Ride Home 1991

Mitchell otti selkeän askeleen akustisempaan suuntaan albumilla Night Ride Home. Eleganssi ja mystisen tribaali tunnelma yhdistyvät saumattomasti, kaikessa rauhassa. Muutos 80-luvun eteerisyyteen on selkeä. Viipyilevät biisit hyötyvät akustisemman rytmin ja perkussioiden voimasta, ja rumpali Vinnie Colaiuta ja Larry Klein luovat jälleen pohjan ainutlaatuiselle hypnoottisuudelle. Soundi on mestarillinen.

Ehdottomia kohokohtia ilmiömäisen nimikappaleen lisäksi ovat Come In From The Cold ja Slouching Towards Bethelem. Myös David Baerwaldin kanssa laulettu single Nothing Can Be Done onnistuu. Viimeisenä kuultava Two Grey Rooms tuntuu herkulliselta 70-luvun takaumalta. Jousiorkesteri tuo sovitukseen juhlavaa glamouria.

Turbulent Indigo 1994

Uudenlaista vapautuneisuutta uhkuva Turbulent Indigo nosti Mitchellin uran uuteen nousuun. Varmaotteinen albumi on yksi artistin parhaista. Ilmaisu on astetta syvempää ja koskettavampaa kuin edellisellä levyllä Night Ride Home. Sävellykset ovat monisyisiä. Last Chance Lost voisi olla kotonaan vuoden 1979 albumilla Mingus, kitarasoundia myöden. Yksi Mitchellin tärkeimmistä tunnusbiiseistä on ekstaattinen Sex Kills. Huumaava soundi vie mukanaan tuntemattomaan. Mitchellin huoli maailman tilasta yhdessä Michael Landaun kitaran ja Kleinin tuotannon kanssa. Sex Kills on täydellistä ajattomuutta.

Loistokas levy vaikutti kuulijoihinkin: laulaja-lauluntekijä nousi uudestaan arvostetuksi musiikintekijäksi mediassakin. Helmikuussa 1996 Turbulent Indigo voitti parhaan popalbumin Grammyn erittäin kovatasoisessa kilpailussa. Taakse jäivät Mariah Carey, Madonna, The Eagles ja Annie Lennox tuottajineen. Lavalla Mitchell ja Klein vaikuttivat aidosti yllättyneiltä palkitsemisestaan: 

Taming The Tiger 1998

Albumia Taming The Tiger edelsivät kokoelmat Hits ja Misses, joilla esitellään yhteensä 29 isoa ja vähemmän isoa hittiä. Erittäin hyviä koosteita molemmat. Näitä seurannut studioalbumi Taming The Tiger esittelee Turbulent Indigoa irrottelevamman artistin – ei minkäänlaista uran varmistelua uuden suosion ja palkintojen perässä.

Joni Mitchellin tuotantoa 90-luvulta.

Joni Mitchellin tuotantoa 90-luvulta.

Hieman jazzahtavamman albumin soundi on herkistynyt. Fonisti Wayne Shorter liitelee korkella. Intiimiyttä tuo myös rumpali Brian Bladen vaivaton tatsi. Rentous on kuitenkin lumeenomaista. Mahtipontisten sovitusten sijaan tilan ottavat tekstit. Mitchell kirjoittaa suoraan tasa-arvon ja ekosysteemin puolustukseksi: Lead Balloon ja No Apologies ovat täyttä rautaa. Nimikappale avaa musiikkiteollisuuden rappiota.

Taming The Tiger käsittelee kuitenkin myös ihmissuhteita ja positiivisuutta. Stay In Touch, My Best To You ja mestarillinen Man From Mars pysäyttävät. Face Lift kertoo kauneuden ytimestä:

– Open up your gifts… you know, happiness is the best face lift.

Vuosien vieriessä Taming The Tiger tuntuu yhä enemmän Hejiran sukulaislevyltä, heti avausraita Harlem In Havanan hypnoottisuudesta lähtien. Mitchell omaa yhä tutun lumovoiman myös luomummin toteutettuna.

Travelogue 2002

Hieman sekava viihdealbumi Both Sides Now (2000) jäi välityöksi, mutta Mitchell ei herpaantunut. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt kahdeskymmenes albumi Travelogue toi artistin koko uran häikäisevään valokeilaan. Mitchell ehti jo uhata musiikinteon lopettamisella, koska oli niin kyllästynyt musiikkibisnekseen. Onneksemme Travelogue ei jäänyt viimeiseksi levyksi. Ehkä päätökseen vaikutti Mitchellin voittama Grammy elämäntyöstään (Lifetime Achievement Award).

Kaikki Traveloguen biisit ovat esillä Vince Mendozan uusin sovituksin. Mendoza onnistuu myös johtamaan orkesterin todelliseen täyttymykseen. Vivahteikkaat instrumentaatiot uhkuvat draamaa ja jännitettä, aivan toisin kuin edellisellä levyllä. Luksusta lisää sanoituksille painettu vihko Travelogue Lyrics.

Juhlan aihetta antaa myös albumin kuvitus. Mitchellin töitä esitellään etukannen Van Goghiin viittaavan maalauksen lisäksi levykansiosta löytyvässä kuvakirjasessa. Mukana on myös Mitchellin kauan kadoksissa ollut tytär Kilauren Gibb. Äiti ja tytär löysivät vihdoin toisensa vuonna 1997.

Shine 2007

Mitchellin levytyksiä vuodesta 2000 eteenpäin. Ylärivissä keskellä viimeisin albumi Shine (2007).

Mitchellin levytyksiä vuodesta 2000 eteenpäin. Ylärivissä keskellä viimeisin albumi Shine (2007).

Vuosina 2004–2005 julkaistut kolme kokoelmaa ovat erinomaisia teemalevyjä: Dreamland, Songs Of A Prairie Girl ja erityisesti jaksoa 1985–1998 peilaava The Beginning Of Survival toimivat hienosti. Myös boksi The Complete Geffen Recordings oli kiva. Mitchelliltä ei kuitenkaan odotettu täysin uutta materiaalia. Yllätys olikin melkoinen, kun artistin toistaiseksi viimeinen albumi Shine ilmestyi syksyllä 2007.

Shine oli kovan työn takana. Mitchell ponnisteli, jotta pystyisi laulamaan entiseen tapaan. Olemme onnekkaita, sillä Shine yltää yhdeksi mestarin parhaista levyistä. Albumin tärkein raita on toiseksi viimeisenä kuultava nimikappale. On vaikea löytää koskettavampaa ääntä ja tilitystä kuin tämä arkea, ympäristötuhoa ja ihmisen turhamaisuutta havainnoiva hauraus. Herkkyys nousee uskomattomiin sfääreihin mitä pienimmällä instrumentaatiolla. Tällaista musiikkia on olemassa vain vähän.

Mitchell tuotti pelkistetyn Shinen itse. Tunnelma on valtavan tiheä. Herkimpien elementtien arvo kasvaa, sovitukset hengittävät. Levyllä on samankaltaista taikaa kuin joillakin Leonard Cohenin myöhemmän kauden levyillä. Kun keskitytään olennaiseen, niin yhä vähemmästä saadaan yhä enemmän.

Voi olla, että Shine on Joni Mitchellin viimeinen albumi, joutsenlaulu. Voimme lohduttautua sillä, että hän on jo antanut meille enemmän kauneutta kuin koskaan uskalsimme pyytää.

Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Sue 20 vuotta: vitriininäyttely avattu Turussa – Nurminen ja Väntänen Musaston haastattelussa

Lehti nimeltä Sue

Turkulainen rocklehti Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Turun musiikkikirjasto avaa Sue-vitriininäyttelyn ja julkaisee Musaston haastattelun. Musastossa ovat äänessä päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen.

Vitriininäyttely Turun musiikkikirjastossa

4.12.2013 avatussa näyttelyssä on esillä indierockpunkmetalzinen historiaa alkuvuosista lähtien: lehtiä, tekijöiden ajatuksia, paitoja, tarroja ja muuta asiaan kuuluvaa rekvisiittaa.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Vitriininäyttely on avoinna Turun pääkirjastossa (Vanha kirjastotalo, toinen kerros) tammikuun 2014 loppuun asti. Tervetuloa!

Musaston artikkeli ja Turun musiikkikirjaston näyttely ovat osa Musaston sarjaa Musiikkiaarteita maakunnasta. Sue on jakelussa myös musiikkikirjastossa.

***

Sue aloitti pienlehtenä vuonna 1994

Sue nro 2.Sue oli alun perin harrastelijamainen maksullinen pienlehti, jota myytiin musiikkiliikkeissä ja keikoilla. Alkuvuosina päätoimittajana toimi Viki Kivinen. Kimmo Nurminen alkoi päätoimittajaksi vuonna 1998, ja Sue aloitti ilmaisjakelun. Vähitellen Suesta tuli Nurmiselle ja toimituspäällikkö Ari Väntäselle kokopäivätyötä. Joulukuussa 2013 ilmestyi Sue #185.

Itsenäinen rockjournalismi voi hyvin

Sue on noussut 20 vuodessa suomalaisen rocklehtien kärkijoukkoon. Lehti keskittyy levy- ja elokuva- ja livearvioihin, uutisiin, haastatteluihin, henkilökuviin ja kolumneihin. Kenties merkittävin Suen menestyksen salaisuuksista on kirjoittamisen korkea taso. Suen avustajina kirjoittaa yli 30 toimittajaa. Monet heistä ovat kouliintuneet Suessa ammattimaisiksi kirjoittajiksi. Toimituksellisesta tasosta vastaa toimituspäällikkö Ari Väntänen. 

Sue vaalii itsenäistä asemaansa suomalaisessa lehtikulttuurissa. Isot fuusiot saavat jäädä muille. Suen toimisto sijaitsee edelleen Turun keskustassa Yliopistonkadulla. Sieltä Sue ponnistaa jo kolmannelle vuosikymmenelleen, yhä Nurmisen ja Väntäsen johdattamana.

Nykyään ilmaisjakelutabloidilla on useita satoja jakelupisteitä eri puolilla Suomea. Suen painos on 60 000 kpl, ja lukijoita on yli 100 000. Perinteisen lehtijakelun rinnalla toimii aktiivinen verkkosivu www.sue.fi, Facebook-sivu sekä lehtisovellukset arkistoineen. Suen näköislehtiä voi lukea verkossa vuodesta 2006 alkaen, tietysti maksutta.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen Nurminen ja Väntänen puhuvat Musastolle:

Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta, onnittelut! Miltä tuntuu?

Kimmo Nurminen: – Kiitos. Väsyttää!

Ari Väntänen: – Kiitosta! Kauhean nopeasti tuntuu vierivän aika – olen ollut mukana jo 15 vuotta.

Sue on poikkeuksellinen instituutio suomalaisessa lehtikustantamisessa. Miten kuvailisitte Suen matkaa 1994 eteenpäin?

K: – On ollut kaikennäköistä säätöä. 90-luvulla harrastimme täysillä lehdentekoa, eikä oikein tajuttu bisneksestä mitään. 2000-luvulla kuvittelimme tajuavamme bisneksestä jotain. Aloimme tehdä tätä työksemme.

A: – Ammattimaisen tekemisen ja harrastamisen välillä oli selkeä ero. Muutos tapahtui 2000-luvun taitteessa.

K: – 90-luvulla teimme ikään kuin perinteistä, fanzinen tyyppistä pienlehteä. Vuonna 2000 alkoi ammattimaisemman, oikean lehden tekeminen. Kaksi ihan eri ajanjaksoa. Ensimmäinen ilmaisjakelulehti tuli 97–98 ja 2000 laitettiin firma Kustannusosakeyhtiö Kärki pystyyn. Nimi on ollut kolme vuotta Suezine Oy.

Oletteko edelleen myös riippumaton indierockpunkmetalzine, massiivisesta levikistä huolimatta?

K: – Pitäisi ensin määritellä se “riippumaton”. Mitä se on?

A: – Sue on itsenäinen, eikä kuulu mihinkään lehtitaloon. Sue on oma yrityksensä. Lehteä ei voi tehdä täysin riippumattomasti. Onhan tässä lukijoista ja muista toimijoista riippuvainen. Olemme itsenäisiä sillä tavalla, että emme ole kenelläkään muulla töissä: minä olen töissä Kimmolla ja Kimmo ei ole kellään.

Mikä on Suen levikki?

K: – On eri termejä, joilla puhutaan levikeistä ja lukijamääristä. Levikin mittaamiseksi pitäisi tehdä virallinen levikintarkastus, emmekä ole sellaista tehneet. Suen painosmäärä on 50 000, ja lukijoita on joka lehdellä 2,3 oman lukijatutkimuksemme mukaan. Näin Suella on vähän yli 100 000 lukijaa per numero.

Suen numero 12/2013 eli #185 on nyt ulkona, kannessa Jenni Vartiainen. Minkälaiset ovat konkarin kiksit kun lehti on valmis?

A: – Harmittelen sitä, että kahdessadas lehti ja 20-vuotisjuhla eivät osu samalle vuodelle.

K: – Sue on kuitenkin joka kerta valmis duuni. Harmittaisi jos lehti jäisi julkaisematta.

A: – Kyllä se aina harmittaa, jos lehteen jää virheitä. Ja aina on tyytyväinen jos se numero näyttää jotenkin tavallista paremmalta tai siinä on paremmat jutut. Tekeminen ei ole missään nimessä muuttunut yhdentekeväksi.

K: – Välillä onnittelemme toisiamme virtuaalisilla ylävitosilla, jos lehdestä tulee poikkeuksellisen hyvä. Joka kerta tulee onnistumisen tunne, mutta välillä vähän enemmän kuin normaalisti.

A: – Suella on pitkäaikaisia kolumnisteja, jotka ovat oikeasti kehittyneet kirjoittajina. Emme ole vaihtaneet tekijää vain sen takia, että nyt se pitää vaihtaa kun se on tehnyt jo vuoden. On annettu lehden kasvaa ja kehittyä omaa vauhtia. Olen tyytyväinen siihen mitä Sue on nyt.

Suen päätoimitus on aina ollut Turussa. Onko Suelle tärkeää olla pääkaupunkiseudun ulkopuolella toimiva lehti?

K: – Se on hyvinkin tärkeää lehden identiteetille. Jokainen lehti Suomessa on leimaantunut tekijäkaupunkinsa mukaan, ja se on hyvä juttu. Rumba on pääkaupunkikeskeinen, Soundi on tamperelainen lehti, vaikka kustantaja vaihtui. Sue taas on turkulainen. Tekemiseen tulee paikkakunnasta riippuen oma näkökulma.

A: – En tiedä, mitä bändejä Tampereella nyt perustetaan, mutta Turussa on ainakin jonkinlainen mahdollisuus uusien bändien noteeraamiseen. Jakaantuminen paikkakunnittain tekee lehdistä tasapainoisempia.

Miten paljon Sue painottuu sisällöltään Turkuun päin?

K: – Painotus ei näy sisällössä, vaan sisällön tekemisessä ja näkökulmassa. Se on erilaista kuin Helsingissä. Kaikki bisnes on siellä. On helpottavaa, kun Turussa ei ole ainuttakaan isoa levy-yhtiötä eikä mediaa lähellä. Saamme tehdä rauhassa omaa juttua. Näin lehdestä tulee omannäköinen. Sisältö ei ole mitenkään Turku-painotteinen, mutta toivottavasti sisällön erilaisuus näkyy.

Mikä on Suen tehtävä, missio?

A: – En ole ajatellut asiaa ennen kuin avustajamme Toiviaisen Mikko pohti tätä. Hän sanoi tykkäävänsä siitä, että Sue on niin ihmisläheinen lehti. Suesta puuttuu elitismi, mikä joillakin mediolla on. Eli yksi tehtävä voisi olla se, että täytämme sellaisen kohdan jota muut eivät täytä. Näen sen niin, että Sue on musiikkifaneille suunnattu musiikkifanien ammattitaitoisesti tekemä lehti.

K: – Emme yritä kertoa kenelläkään mikä nyt on hyvää tai in. Kukaan meidän toimittajistamme ei yritä nostaa itseään yläpuolelle. Koitamme pysyä maan pinnalla, kertoa jutuista itseämme korostamatta. Se on ollut meidän juttu aina. Suen tekemiseen on hakeutunut ihmisiä, joilla on se sama fiilis. Jos joku on halunnut korostaa itseään, niin ei sovi jengiin.

A: – Ilmaisjakelu on edelleen erittäin hyvä käyttöliittymä, ja sen myötä lehti on helposti saatavilla. Sue on tosi hyvä mahdollisuus kertoa musiikista ihmisille, sellaisillekin jotka eivät ehkä muuten lukisi musiikkilehtiä.

***

Alussa Sue eli symbioosissa Auran Panimon keikkatarjonnan kanssa. Millaista aikaa Suen alkuvuodet olivat?

K: – Aika jänniä aikoja. Täytyy kertoa, miksi lehti on perustettu. Ensimmäiset neljä vuotta lehden kustantaja oli Auran Panimo -yhdistys. Järkkäsimme keikkoja paikallisen elävän musiikin yhdistyksen kanssa. Muut musiikkilehdet eivät kirjoittaneet Panimolla keikkailevista bändeistä mitään. Meidän piti perustaa sellainen lehti, joka kirjoittaisi bändeistä, joista Rumba ja Soundi ei kirjoittanut. Se oli se meidän ajatus.

– Toimimme kaupallisesti ajateltuna väärin päin. Me otimme bändejä Turkuun keikalle, ja vasta sitten teimme haastattelut. Ja juttu ilmestyi seuraavassa lehdessä. Olisi kannattanut tehdä ensin bändihaastattelut, jotta ihmiset olisivat lukeneet jutun ja tulleet sitten keikalle. Halusimme tehdä haastattelut nokitusten. Silloiset toimittajat halusivat ehkä hengata enemmän bändien kanssa ja jututtaa niitä Panimon takahuoneessa.

Kimmo, tulit päätoimittajaksi vuonna 1998, Viki Kivisen seuraajaksi. Mitä tuntemuksia sinulla oli tuolloin päätoimittajuudesta?

K: – Lehti piti vain saada jatkumaan. Suessa oli lähes vuoden jakso, jolloin homma ei toiminut. Vanhat tekijät alkoivat väsähtää, Sue alkoi pyöriä paikallaan. Siinä kohtaa Sue piti muuttaa ihan eri näköiseksi.

Otit mallia Hootch-nimisestä englanninkielisestä ilmaisjakelulehdestä.

K: – Täytyy myöntää että se Hootch oli jännä idea – Turussa Brahenkadulla toimitettu englanninkielinen ilmaisjakelu. Aikani ihmettelin sitä. Ymmärsin, että tämähän on maailman paras idea, lainausmerkeissä ja ironisesti sanottuna. Kun Suen alkuperäinen tiimi vähän väsähti, niin ajattelin että Hootchin formaatti olisi hyvä. Mitä jos tekisi suomenkielisen ilmaisen musiikkilehden?

A: – Muistan sen, kun nappasin Palatsin eteisestä ensimmäisen ilmaisjakelu-Suen. Ajattelin että miksi minä en ole tässä mukana. Eikö minulle kerrota, että tällaisia lehtiä perustetaan?! Olin tehnyt joihinkin aiempiin Suen numeroihin yhden tai useaman jutun, ja yrittänyt päästä siihen mukaan. Kun ilmaisjakelu alkoi niin sitten hakeuduin taas kirjoittamaan.

K: – Palatsissa tuli tosi ujon näköinen jäbä kysymään, että miten olisi tällaiset jutunkirjoittamishommat.

A: – Olin nähnyt Kimmon Puolalanpuiston konsertissa. Hän jakoi siellä Sue-lehteä.

K: – Varmaan möimme sitä maksullista lehteä siellä jostain pöydältä.

A: – Ja kyllä sinä siellä kävelit ihmisten joukossa ja ojentelit lehtiä. Ensimmäisen mustavalkoisen Sue-zinen näin kait Kane Recordsissa. Taisin ostaakin sen. 90-luvun puoliväli oli minulle sellaista aikaa, että hain paikkaani kirjoittaa musiikista. Mietin missä voisin sitä tehdä. Tein Rumbaan pari juttua. Sue oli niin luonteva, kun se oli tässä lähellä. Sueen olisi helppo olla yhteyksissä ja päästä kirjoittamaan.

Ari, sinä tulit Sueen vuonna 1997.

A: – Joo, mutta tuolloin en ollut vielä kunnolla mukana. Työni alkoi toden teolla vasta kun Sue oli muuttunut ilmaisjakeluksi. Suen toimisto oli tuolloin Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmassa, kulttuurikeskuksen yläkerrassa. Siellä oli myös DBTL:n toimistot. Sinne minä änkesin ja siellä tuli paljon istuskeltua. Sain juttuja tehtäväksi, tutustui uusiin ihmisiin. Aloin myös toimittaa sisältöjä, kuin omia aikojani. Jonkun sitäkin piti tehdä ja minä olin koko ajan paikalla. Lähinnä halusin oikolukea juttuja. Ei minulla mitään ammattitaitoa ollut sen kummemmin, mutta aika hyvä kielipää. Tehdessä olen sitten oppinut koko työn.

K: – Ari on tärkeä osa tätä Suen nykyistä tilaa. Ilman Aria Sue ei olisi tällainen.

Miten pitkään Sue on ollut teille kokopäivätyötä?

K: – 2000-luvun alusta. Palkkaa on maksettu reilun kymmenen vuoden ajan.

A: – Minulle vuoden 2006 alusta.

Sue ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Oletteko koko ajan kiireisiä?

K: – Tottakai!

A: – Joo, välillä on kiirettäkin.

K: – Emme tee aina kahdeksantuntisia työpäiviä. Välillä voi ottaa rauhallisesti päivän tai kaksi, sitten täytyy tehdä muutama päivä enemmän duunia. Aika sopivaa mulle, koska en ole ikinä kestänyt kahdeksasta neljään -työtä tai kellokortin leimaamista. Täytyy olla ainakin näennäinen vapaus tekemiseen, että koska tekee ja missä tekee. Voimme valita.

A: – Olin ollut puolitoista vuotta työttömänä ennen kuin pääsin tänne töihin. Samaan aikaan tarjottiin paikkaa työnvälitystoimiston viestinnästä. Kävin siellä tutustumassa. Minua jotenkin häiritsi siellä se kellokortti, näyttivät miten leimataan. Ei siinä ole mitään järkeä miksi sen pitäisi häiritä, mutta… ymmärsin, että en minä halua tätä. Olin miettinyt lukioajoista asti että haluan kirjoittaa musiikista. Ei tuntunut realistiselta, että voisin kuitenkaan sillä itseni elättää. Mutta niin siinä sitten vaan kävi. Voi sanoa että tämä on unelma-ammattini. En ole muuta koskaan halunnut tehdä. Tietysti aina jotain musiikkiin liittyvää, mutta Sue on ollut se tärkein.

***

Kimmo, mitä päätoimittajan työhön kuuluu?

– Toimenkuva on monipuolinen. Päätän lehden sisällön, ja sen kuka jutut tekee. Vastaan suemaisesta lähestymistavasta. Arvioimme yhdessä Arin kanssa toimittajien työtä jos ja kun on tarpeen. Tekijöiden tekstejä arvioidaan ja muokataan yhdessä tarpeen mukaan. Nykyisin myyn myös Suen mainokset, hoidan jakelupisteitä ja teen lehden taiton. Työni ei vastaa ns. perinteistä päätoimittajan toimenkuvaa.

Ari, mitä toimituspäällikön työhön kuuluu?

– Kirjoitan juttuja, toimitan sisältöä, oikoluen muiden juttuja, teen uutisia, päivitän Suen nettisivua ja jaan lehteä.

Suella iso joukko aktiivisia avustajia. Montako heitä on?

K & A: – Noin 25 säännöllistä, joista osa tekee sekä haastatteluja että arvioita. Osa tekee jompaa kumpaa. Lisäksi on ehkä kymmenen henkeä jotka tekevät yksittäisiä arvioita tai juttuja.

K: – On tosi hienoa kun aina välillä tulee kyselyitä ihmisiltä, että pääseekö messiin, onko käyttöä. Osa heistä jää lehteen. Tilanne olisi huono jos emme saisi uusia kirjoittajia. Onneksi kiinnostuneita löytyy yhä.

Miten kuvailisitte avustajianne?

K: – Heillä on tietty asenne ja näkökulma kirjoittamiseen ja musiikista diggailemiseen. He haluavat kirjoittaa bändeistä. Tekemisen halu on se tärkein.

A: – Mukana ei ole ammatti-freelancereita, eikä Sue olisi heille välttämättä sopiva. Suessa kun ei tienaa niin paljon kuin he haluaisivat, eivätkä ammatti-freelancerit tiedä musiikista niin paljon kun kirjoittajamme. Se lähtee musafanituksen pohjalta.

Miten Suen jutut tehdään? Onko teille päin paljon/liikaakin tarjontaa juttuaiheista?

K: – Kyllä bändit ja levy-yhtiöt haluavat jutut lehteen, ainakin levyarvioita. Näin voi päätellä jo meille lähetettyjen promolevyjen määrästä.

A: – Meiliä tulee ihan älyttömästi. Joka päivä kysytään, että teettekö siitä ja siitä jutun. Sisällöstä ei tule pulaa.

K: – Pitää valikoida niin, että sisällöstä tulee laaja ja monipuolinen. Ei pelkkää metallia eikä pelkkää indierockia.

***

Sue on ilmaisjakelulehti. Mistä te saatte tuloja?

K: – Vain ja ainoastaan Suessa julkaistuista mainoksista.

Millainen kuvatoimitus Suella on?

K: – Levy-yhtiöiden kuvapankit. Levy-yhtiöillä on hyvä tarjonta. Ei ole ollut juuri tarvetta pitää omia kuvaajia.

A: – Olemme joskus käyttäneet omia kuvia jopa kansikuvina, mutta pääasiassa käytämme promokuvia. Ennen oli Turun Sanomissakin niin, että haluttiin ottaa omat kuvat kaikkiin juttuihin. Tuo on muuttunut täysin.

Mitä ajattelette suomalaisten populaarimusiikin lehtien keskittymisestä? Syyskuussa 2013 Soundi on myyty A-Lehdiltä Pop Medialle. Soundi ja Rytmi yhdistetään. Myös Rumba ja Inferno ovat Pop Medialla. Mitä ajattelette tästä kehityksestä?

A: – No eihän se hyvä ole kun kenttä pienenee ja kaikki keskittyy yhden katon alle. Rytmi loppuu.

A: – Sue ei ole kenenkään kanssa kilpaillut joten meille ei synny ongelmaa.

K: – Ei se kilpailua edistä. Tuntuu oudolta että saman katon alla tehdään lähes kaikkia musiikkilehtiä.

***

Vuosien varrella Suen mukana on ilmestynyt yhteensä yhdeksän CD-levyä. Tuleeko lisää?

K: – Tuskin. Ensin oli kokoelmien, sitten CD:n aika ohi.

A: – Vähän tuntuu että Sue-CD:n aika on nyt ohi.

Ensimmäisillä CD-levyillä on paljon esiintyjiä Turun seudulta. Miten levyjä koostettiin?

K: – Kahdelle ensimmäiselle kokoelmalle valitut bändit maksoivat osan CD-levyn kustannuksista. Sue hoiti levyjen jakelun.

A: – Kolmas levy tuli kun ilmaisjakelu oli jo käynnissä ja firma perustettu. Kolmosella oli mukana jopa ulkomaisia esiintyjiä, pienten turkulaisten bändien kanssa.

K: – Levyn saivat Suen tilaajat saivat levyn tilaajabonuksena, ja sitä myytiin levykaupoissakin. Taskinen hoiti hyvin nämä CD-kokoelmat.

A: – Levyt olivat nimenomaan tilaajille tehtyjä bonuksia, eikä kokoelmien myynti ollut tärkeää

Sue toimii ansiokkaasti verkossa. Mistä lähtien?

K: – Suen verkkosivu oli olemassa jo ennen kulttuurikeskuksen toimistoa, joten sivut on perustettu reilusti 90-luvun puolella.

Kuinka paljon verkkosivullanne käydään?

K: – Kuukaudessa noin 90 000-100 000 käyntiä.

Näköislehti on myös verkossa. Onko mobiili-Sue saatavana myös Window-laitteisiin? 

K: – Kyllä. Ensin tuli iOS, sitten Android ja viimeksi Windows-sovellus.

A: – Lehtiluukussa on Suen arkistoa vuodesta 2006 lähtien. Kaikki lehdet tuolta ajalta on luettavissa.

K: – Myös vanhemmat numerot tallennettiin levylle, mutta siirtotyö ei jostain syystä ole vielä onnistunut. Ehkä jonain päivänä…

Suen lukijamäärä/painosmäärä on kymmeniä tuhansia.

K: – Lukijamäärä riippuu osittain kansikuvasta. Kansi vaikuttaa ilmaisjakelunkin suosioon paljon. Nightwishin suosio vaikutti selvästi: kannatti laittaa Tarja Turunen kanteen. Myös kansikuva Ville Valosta on aina houkutellut lukijoita. Suella on kuitenkin yhä enemmän vakilukijoita, mutta kansikuva vaikuttaa vieläkin lukijamäärään.

Onko Suen suosio vakiintunut?

A: – Sue on saavuttanut tietyn aseman. Ihmiset tunnustavat Suen olemassaolon. On paljon ihmisiä, joille Sue on ollut aina olemassa. Uskon, että lehti saa jatkossakin uusia lukijoita, koska Sue on helppo löytää. Toisaalta vakiintumista on vaikea mitata. Pitää vain tehdä hyvää ja kiinnostavaa lehteä.

K: – Aina pitää pyrkiä parempaan.

Onko Suella ollut vaikeita aikoja?

K: – Ei. Tämä on ollut yhtä juhlaa.

A: – En ole tuota suuremmin miettinyt, että loppuuko tämä joskus. Milläpä alalla ei nykyään ole vaikeita aikoja? Sue on niin maanläheisesti tehty lehti, että tiputuksen uhkaa ei ole.

Millaista tunnustusta ja/tai palkintoja Sue on saanut vuosien varrella?

K: – Saamme joka kuukausi tunnustusta ja palkintoa, kun lehdet lähtevät telineistä.

A: – Emme ole sen kummempaa tunnustusta saaneet. Lukijapalautetta on tullut, yleensä vihaista. Tarkoitan sitä, että lukijapalautetta tulee jos kirjoittaa nelosen levyarvion. Joku voi suuttua. Palaute on lähinnä sosiaalisessa mediassa tulee joskus jotain. Ei tässä vielä mitään palkintoja ole saatu.

K: – Nuorisotoimi on muistaakseni antanut joitain avustuksia.

Millaisia ovat olleet suurimmat onnistumisen tunteet Suessa?

K & A: – 20 vuotta – se on aika suuri onnistuminen. Hienoa että tätä on jatkunut näin kauan. Hienoa että tätä halutaan vielä tehdä, myös henkilökohtaisesti.

Mihin Sue on menossa lähitulevaisuudessa? Onko Sue alituisessa muutoksessa?

A: – Menemme sinne mihin bänditkin menevät. Kirjoitamme niistä bändeistä jotka ovat olemassa ja tekevät kiinnostavaa musiikkia. Täytyy pysyä ajassa mukana. Pitää varoa, ettei jämähdä omiin suosikkibändeihinsä… Rokkijutuilla on laaja lukijakunta. Kiss oli menestys Suen kannessa. Kissiä ei voi pitää ajankohtaisena yhtyeenä, mutta se kiinnosti teinejä, ja aikuiset tiesivät bändin. Pitää olla ajassa kiinni, muttei huonolla tavalla trendikäs. Ettei se ala vaikuttaa tyhjältä.

K: – Teemme omaa juttuamme. Emme niin välitä muiden tekemisistä.

Terveisiä Suen lukijoille?

A: – Kiitos näistä vuosista!

K: – Ilman lukijoita ei olisi lehteä, ei sen kummempaa. Samaa läppää kuin bändit heittää haastatteluissa: ilman kuulijoita ei olisi bändejä. Ilman lukijoita ei olisi musiikkilehtiä. Teemme Suen lukijoille!

A: – Aamen.

***

Teksti, haastattelu, toimitus, näyttely, julisteet: Tuomas Pelttari ja Antti Erkkilä

3 kommenttia

Kategoria(t): Lehdet, Musasto suosittelee, Musiikkiaarteita maakunnasta, Näyttelyt Turku, Uutiset