Avainsana-arkisto: levynkansinäyttelyt

Kesäklassikkona ja näyttelyn aiheena Paul McCartney ja Wings – Band on the Run -LP merkitsi alkua Paul McCartneyn ja Wingsien suuruuden ajalle

Band on the Run -LP merkitsi alkua Paul McCartneyn ja Wingsien suuruuden ajalle

 

Beatlesien hajottua Paul McCartney julkaisi kaksi sooloalbumia (McCartney, 1970 ja Ram, 1971), kunnes hän perusti loppuvuodesta 1971 Wings-yhtyeen. Jos McCartneyn soololevyt eivät yksittäisiä helmiä lukuun ottamatta täyttäneet niihin kohdistuneita suuria odotuksia, eivät myöskään Wingsien kaksi ensimmäistä albumia (Wild Life, 1971 ja Red Rose Speedway, 1973) olleet järin onnistuneita.

Ratkaisevaa muutosta merkitsi kuitenkin seuraava vuonna 1974 ilmestynyt Band on the Run -LP, joka tehtiin Lagosissa, Nigeriassa. Ennusmerkit eivät olleet lupauksia antavia, sillä viikkoa ennen matkalle lähtöä yhtyeen kitaristi ja rumpali erosivat. Näin ollen Paul lensi Lagosiin vaimonsa Lindan, ex-Moody Blues kitaristin ja laulajan Denny Lainen ja Beatlesien myöhäiskauden äänittäjän Geoff Emerickin kanssa.

 Epäonni jatkui Lagosissa, jossa Paul ryöstettiin, kun hän oli iltakävelyllä Lindan kanssa. Ryöstäjät veivät mukanaan muun muassa Band on the Runin demonauhat. Lisäksi sikäläinen studio osoittautui hyvin vaatimattomaksi, joten Emerickin ammattitaidolle oli käyttöä. Tulevan levyn laulut oli soitettava ulkomuistista Paulin soittaessa rumpuosuudet itse ja jakaessa kitaraosuudet Lainen kanssa.

Paulin ja kumppanien palatessa Lontooseen heillä oli kuitenkin mukanaan Wingsien kaikkien aikojen parhaan studioalbumin pohjatyö, johon lisättiin AIR-studioilla jouset ja puhaltimet. Band on the Run oli tärkeä levy McCartneylle, jonka töitä kriitikot eivät olleet juurikaan kehuneet sitten Beatles-aikojen. Tämä levy sai kuitenkin hienot arvostelut, ja se nousi ykköstilalle sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Levyn tunnetuimmat laulut Band on the Run, Jet ja Let Me Roll It ovat sittemmin kuuluneet McCartneyn konserttien vakio-ohjelmistoon.

 Wingsien seuraavat studioalbumit Venus and Mars (1975) ja Wings at the Speed of Sound (1976) olivat hyvää jatkoa Band on the Runin viitoittamalla tiellä. Lisäksi yhtyeen vuosien 1975-76 maailmankiertueelta taltioitu kolmoisalbumi Wings over America oli kerrassaan upea konserttitaltiointi. Näinä suuruuden vuosina yhtyeeseen kuuluivat Paulin, Lindan ja aina uskollisen Denny Lainen lisäksi kitaristi Jimmy McCulloch ja rumpali Joe English.

 Vuoden 1978 Wings-albumi London Town tehtiin kokoonpanolla Paul, Linda ja Denny Laine. Levy oli taattua Wings-laatua, ja se nousi jälleen listojen kärkeen. Sen sijaan yhtyeen viimeiseksi jäänyt LP Back to the Egg (1979) ei onnistunut enää edellisten tavoin. Wingsien jälkeen rock-musiikin legendan Paul McCartneyn ura on jatkunut sooloartistina.

Altti Koivisto

 

(Raision kirjastotalon 2. kerroksessa esillä kesän ajan Wingsin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

Wings – Red Rose Speedway

Wings – Band on the Run

 

Wings – Venus and Mars

Wings – At the Speed of Sound

Wings – London Town

Wings – Back to the Egg

Wings – Wings over America

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision kirjastossa – The Name of This Band is Talking Heads

The Name of This Band is Talking Heads

 

Punakantinen albumi Talking Heads: 77 aiheuttaa aina rajun flashbackin: pieni asunto vanhassa kivitalossa Raastuvankadulla Vaasan keskustassa, nakuttava Psycho Killer täyttää ilmatilan, ikkunasta lankeaa pölyinen valo. Vinyyli oli kesän 1982 soundtrack, joka pyöri levylautasella ja rytmitti elämää.

Myös More Songs About Buildings and Food (1978), Fear of Music (1979) ja Remain in Light (1980) tekivät sille seuraa.

Se oli rakkauden kesä. Olin muuttanut ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen ja kotimme oli, kyllä, toimituksen takahuoneessa. Illalla toimitus tyhjeni ja musaa sai luukuttaa vapaasti. Ehkä juuri siksi Talking Heads tatuoitui sielunmaisemaksi yhtä lujasti kuin Vaasa, lempikaupunkini. Kun juoksin merenrannassa lenkillä, David Byrne sitoi siivet kantapäihin.

Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä oikeastaan rakastin eniten: poikaystävää, Vaasaa vai Talking Headsia. Ehkä jotain voi päätellä siitä, että poikaystävä on eksä, mutta kaksi muuta rakkautta hehkuvat yhä.

Kun muutimme Turkuun, tilanne vain paheni ja paheni. Lopulta se meni, no, jotenkin oudoksi.

Fanitin Talking Headsin basistia Tina Weymouthia niin kovasti, että se meni melkein överiksi. Hänen vaatimaton karismansa sekoitti pääni.

Leikkautin vaaleat hiukseni samoin kuin hänellä. Kuvista ja videoilta katsoin miten hän soitti, miten hän liikkui, miten ystävälliseltä, herkältä ja kujeilevalta hän näytti. Hänellä ei ollut lainkaan kovan rockmimmin elkeitä ja silti hänen katu-uskottavuutensa ylitti 100 prosenttia. Päiväunissani (katselin niitä siihen aikaan paljon) kuvittelin salaa olevani hän.

 

Kun Tinalla oli Little Creatures -albumin takakannessa yllään kukkahousut, kukkahame, kukkatakki ja skottiruutuinen päähine, hankin tietenkin heti kukkahousut. Kukkahame taisi jo olla komerossa valmiina. Onneksi en sentään ostanut bassoa. Vaikka toisaalta… miksipä ei?

 

Oikeasti Tina on myös kovan luokan muusikko. Videolla eritellään hänen taitavaa ja luovaa tyyliään.

https://www.youtube.com/watch?v=mXw0UBf8tkA

Talking Heads syntyi, kun New Yorkin taidekoulun Rhode Island School of Designin opiskelijat Tina Weymouth, Chris Frantz ja Skotlannista kotoisin oleva David Byrne tutustuivat. Virallisesti bändi perustettiin 1975: Tina soitti bassoa, Chris rumpuja ja jumalaisen karismaattinen David Byrne lauloi ja soitti kitaraa. Jerry Harrison löydettiin kiippareihin ja kitaraan.

Talking Headsin musiikista on sanottu, että siinä yhdistyivät uuden aallon fiilikset, särmikäs punk, ahdistunut taiderock, sykkivä funk ja keinuva maailmanmusiiikki. Lopputulos on intohimoista, maanista ja hypnoottista, toistoilla pelaavaa rockmusiikkia, joka on täynnä hävyttömän kauniita melodioita ja kertiksiä. Talking Headsin tunnistaa myös nelistävästä rytmistä, jonka luovat Tinan bassolinjat ja Chrisin rumpukuviot.

Bändin läpimurrosta on erilaisia käsityksiä. Joiden mielestä vimmainen hitti Burning Down the House (1983) breikkasi läpi. Toisaalta kosmisen kaunis Once In a Lifetime teki bändistä MTV-komeetan.

 

https://www.youtube.com/watch?v=5IsSpAOD6K8

 

Joka tapauksessa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984) viimeisteli maailmanmaineen. Lavalla oli bändin lisäksi iso rytmiryhmä ja taustalaulajia. David Byrnen valtava vaalea puku jäi historiaan. Montakohan kilometriä muusikot mahtoivat leffan aikana juosta? David Byrne kiersi tuttuun tapaan ikuista kehää ja muut juoksivat paikoillaan.

Elokuvasta True Stories (1986) on jäänyt parhaiten mieleen koominen David Byrne punaisessa avoautossa. Elokuvan biisit ovat “tositarinoita iltapäivälehdistä”. Vinyyli julkaistiin samana vuonna.

Bändillä on käsittämätön määrä sietämättömän kauniita hittejä: suloinen This Must Be the Place, countryhenkinen Road to Nowhere, uhkaavan hakkaava Psycho Killer, nelistävä Thank You for Sending Me an Angel, salaperäinen Houses in Motion, villin hyväntyylinen Wild Wild Life, komeasti rullaava Girlfriend is Better, svengaava And She Was ja hilpeästi hullutteleva Perfect World. Noin niinku alkajaisiksi.

 

https://www.youtube.com/watch?v=LQiOA7euaYA

 

Talking Headsin tarina päättyi 1991, mutta Tina meni Chrisin kanssa naimisiin ja he ovat pysyneet yhdessä.

Talking Headsin musiikki on oikeastaan mielentila, oma musiikillinen ja esteettinen planeettansa, jonne on hyvä silloin tällöin matkustaa. Laulut kestävät aikaa ja videoissa on vahvaa taiteellista näkemystä.

Yhtyeen elämänkaari muistuttaa hollantilaisen Nits-yhtyeen historiaa. Myös Henk Hofstede ja muut Nitsin tyypit tapasivat Amsterdamin taidekoulussa ja perustivat bändin, joka teki hyväntuulisia ja upeita rockbiisejä, joihin ei aika pysty. Se tuli todistettua taas viime keväänä Turun kaupunginteatterin keikalla.

Iso osa Talking Headsin viehätystä perustuu David Byrnen ääneen, joka on taipuisa, puhdas ja laaja-alainen. Talking Headsin jälkeen David Byrne on tehnyt soololevyjä ja julkaissut myös aaria-albumin Grown Backwards (2004).

Rufus Wainwrightin ja Byrnen tulkinta Georges Bizet’n Helmenkalastajat-oopperan aariasta Au fond du temple saint saa aina kyyneleet silmiin. Joku on kirjoittanut YouTubeen sattuvasti: Tämä on klassikko, mutta David Byrne ja Rufus Wainwrigt täydellistävät sen.

This Must Be the Place -biisi on lainannut nimensä Paolo Sorrentinon ohjaamalle mainiolle elokuvalle (2011), jossa Sean Penn esittää unohdettua luuseri-rocktähteä Cheyenneä. Hänkin käy Talking Headsin keikalla New Yorkissa vanhaa kaveriaan Byrneä moikkaamassa.

https://www.youtube.com/watch?v=JccW-mLdNe0

 

Tekstin on kirjoittanut, elänyt ja kokenut Eeva Kiviniemi

 

(Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa esillä Talking Headsin ja David Byrnen tuotantoa)

More songs about buildings and food

Remain in Light

Speaking in Tongues

True Stories

Little Creatures

The Name of the Band is Talking Heads

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tarinoita levyjen takaa

Raision kirjastossa; Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden on brittiläinen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti Lontoossa 1975. Yhtye on osa alkuperäistä ”brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa”, jota voi kutsua myös erinomaisesti suuhun istuvalla lyhenteellä ”NWOBHM” (New Wave of British Heavy metal).

Iron Maidenin ensimmäinen albumi nimettiin varsin mielikuvituksettomasti yhtyeen nimen mukaan. Se julkaistiin 1980 ja se sijoittui Britannian listoilla parhaimmillaan neljänneksi. Tyylillisesti albumi oli heavy metallia, joka yhdisteli punkin aggressiivisuutta ja progen epätyypillisiä kappalerakenteita ja tempovaihdoksia.

Levyn kansikuvan maalasi Derek Riggs, joka oli tuolloin vasta 16-vuotias. Kuva pimeällä kadulla seisovasta zombimaisesta olennosta kulki alun perin nimellä ”Electric Matthew says hello”. Yhtyeen vaatimuksesta Riggs maalasi hahmolle hiukset, jottei se olisi liian punk. Näin syntyi ensimmäinen virallinen kuva Iron Maidenin maskotista, Eddie the Headista, joka tulisi seikkailemaan vielä kymmenillä albuminkansilla.

Nimikkoalbumia seurasi Killers (1981), joka jäi laulaja Paul Di’Annon viimeiseksi Iron Maiden levyksi. Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi The Number of the Beastin uuden laulajansa Bruce Dickinsonin kanssa. Levy ampaisi ilmestyessään brittilistan kärkeen. Singlejulkaisut ”Run to the Hills” ja ”The Number of the Beast” kuuluvat yhä yhtyeen keikkakalustoon. Edeltäjiinsä verrattuna The Number of the Beastin tuotanto oli selkeästi harkitumpaa, ja Dickinsonin suuri ääniala toi yhtyeen musiikkiin uusia ulottuvuuksia.

Albumin kansi on yksi yhtyeen ikonisimmista, siitäkin huolimatta, että Riggs ei ehtinyt viimeistellä kantta ennen sen julkaisua. Tämän näkee esimerkiksi paholaisen siivistä, jotka ovat jääneet tummiksi salamoiden koristelemiksi silueteiksi.

The Number of the Beastia seurasi Piece of Mind (1983), jossa rumpali vaihtui Nicko McBrainiin. Kannessa pehmustettuun huoneeseen suljettu Eddie on teljetty pakkopaitaan, ja hänelle on suoritettu lobotomia, joka viitannee sanaleikkiin levyn nimessä.

Powerslave julkaistiin 1984, ja se vei yhtyeen soundia jälleen eteenpäin. Tästä oiva esimerkki on 13-minuuttinen kappale Rime of the Ancient Mariner. Powerslaven nimikkokappaleen aiheena toimi muinainen Egypti, ja kuvasto lainattiin myös levyn kanteen. Derek Riggs lennätettiin Hawaijille työstämään kantta, samalla kun yhtye äänitti albumia siellä. Työnteko tosin takkuili johtuen kosteasta ilmanalasta ja työvälineiden puutteesta. Riggs joutui viimeistelemään kannen kotona Englannissa. Hän luonnosteli kannen noin 16:sta A4-paperille, ja lopputuloksesta tulikin hyvin yksityiskohtainen. Tarkkakatseinen tutkija saattaa löytää kannesta mm. Mikki Hiiren ja Riggsin itsensä piirtämässä levyn kansikuvaa.

Somewhere in Time (1986) loikkasi jälleen musiikillisesti eteenpäin lisäten soitinkavalkadiin kitarasyntetisaattorit. Useista ajasta ja avaruudesta kertovista kappaleista huolimatta kyseessä ei ole konseptialbumi, vaikka kansikuvakin tukisi väitettä. Riggsin pikkutarkka tyyli on jälleen erinomaista, kuvaten kyborgimaisen Eddien vaeltamista futuristisella kadulla. Kansitaiteesta löytyy runsaasti viittauksia yhtyeen aiempaan tuotantoon.

Seuraava albumi Seventh Son of a Seventh Son (1988) jatkoi edeltäjänsä suuntaa lisäten proge-elementtejä entisestään. Levyn kansi jatkoi Piece of Mindilta alkanutta jatkumoa, jossa Eddielle (tai sille osalle, mitä maskotista oli jäljellä) oli suoritettu lobotomia ja lisätty kyborgiosia.

No Prayer for the Dying (1990) jäi viimeiseksi Maidenin levyksi, jolle Riggs teki kannen. Vaikka yhtye on julkaissut kahdeksan studioalbumia tämän jälkeen, yhtyeen alkupään levyt nauttivat suurta suosiota niin musiikillisten ansioidensa, kuin myös kansikuviensakin ansiosta.

(Teksti Topi Lindqvist)

Iron Maidenin levynkansia esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa joulukuun ajan;

Iron Maiden – Iron Maiden

 

Iron Maiden – Killers

Iron Maiden – Number of the beast

Iron Maiden – Piece of mind

Iron Maiden – Powerslave

Iron Maiden – Somewhere in time

Iron Maiden – Seventh son of a seventh son

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision kaupunginkirjastossa esillä Joan Baez – folkin kuningatar

Folkin kuningatar Joan Baez

 

Joan Baez (s. 1941) on epäilemättä maailman tunnetuin folklaulajatar. Hänen jalanjäljissään nousi tietoisuuteen monia muita kirkasäänisiä laulajattaria, mutta Baez loi vuonna 1960 ilmestyneellä esikoisalbumillaan pohjan 1960-luvun alkuvuosina suosioon nousseelle folkmusiikille. Perinteisistä kansanlauluista koostuva levy toi Baezille kultalevyn, mikä oli tuolloin ainutlaatuista folklevylle. Hänen voittokulkunsa jatkui seuraavana vuonna julkaistulla Joan Baez Vol 2 –albumilla, josta tuli edeltäjänsä tapaan kultalevy.

Baez tuli 1960-luvulla tunnetuksi ennen muuta muiden tekemien kantaaottavien laulujen tulkitsijana. Vuoden 1963 livelevyllä Joan Baez in Concert, Part 2 :lla kansalaisoikeustaistelija ja rauhanaktivisti Baez esitti pasifistihymnin We Shall Overcome, josta tuli kansalaisoikeusmarssien tunnuslaulu. Levyllä on myös kaksi nuoren Bob Dylanin laulua, jotka olivat ensimmäiset Dylan-sävellykset Baezin tuotannossa.

Yhdysvaltain lisäksi myös Englannissa menestyi folkin kuningattaren seuraava albumi Joan Baez 5 (1964). Levyn lauluista erityisesti Phil Ochsin sävellys There But For Fortune on jäänyt elämään yhtenä Baezin tunnetuimpana tulkintana.

Vuonna 1965 Joan Baez julkaisi 60-luvun upeimman albumikokonaisuutensa Farewell Angelina, joka nousi TOP 10:iin sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja Joan Baez jäi muotiin tulleen sähköisen folkrockin jalkoihin. Bob Dylankaan ei ollut enää akustista kitaraa ja huuliharppua soittava folklaulaja, vaan hänestä oli tullut sähköistä folkrockia bändinsä kanssa soittava rocktähti.

1970-luvulla Joan Baez alkoi tehdä yhä enemmän omia lauluja. Esimerkiksi vuonna 1972 ilmestyneen Coming From The Shadows -LP:n lauluista yli puolet oli Baezin itsensä tekemiä. Vuosikymmenen puolivälissä laulajatar loi pitkän uransa kenties upeimmat levyt espanjankielisen Gracias A La Vida (1974) ja Diamonds & Rust (1975). Viimeksi mainitun kohokohta oli levyn nimisävellys, jolla Baez muistelee folkin kuningattaren ja kuninkaan (Bob Dylan) yhteistä aikaa 1960-luvulla. Levy oli ensimmäistä kertaa hänen urallaan toteutettu kokonaan sähköisin soittimin.

Folkin elävä legenda Joan Baez on 1980-luvulta lähtien julkaissut harvakseltaan uutta musiikkia. Vuonna 2008 ilmestyneen Day After Tomorrow –levyn jälkeen ehti vierähtää peräti kymmenen vuotta, kunnes tänä vuonna ilmestyi uusi albumi Whistle Down The Wind. 77-vuotias Joan Baez on kertonut tämän levyn jäävän hänen lähes 60 vuotta kestäneen uransa viimeiseksi.

(Altti Koivisto)

 

Raision kaupunginkirjaston toisessa kerroksessa esillä kesän ajan Baezin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

”Ei mikään blondivitsi” – Blondie Raision kirjaston musiikkiosaston huomion kohteena

Ei mikään blondivitsi

 

Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.

Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.

 

Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.

Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.

 

Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.

Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.

Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.

Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.

Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.

Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.

Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.

 

 

Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me, Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another,  Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.

 

 

Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta The Tide is High -biisistä.

 

 

Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.

Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.

Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.

Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut  tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.

Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry. (No Exit tour -kirja)

Picture This!

 

 

(Teksti Eeva Kiviniemi)

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:

Blondie – Blondie

Blondie – Plastic Letters

Blondie – Parallel Lines

Blondie – Eat the Beat

Blondie – Autoamerican

Blondie – Pollinator

Debbie Harry – KooKoo

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision kirjastossa: Melanie – folkin aatelia

Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Melanie Safkan (s. 1947) uran ponnahduslauta oli esiintyminen Woodstockin rockfestivaaleilla vuonna 1969. Melanien lupauksia antanut esikoisalbumi Born to Be oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin, mutta todellista läpimurtoa hänen uralleen merkitsi vuonna 1970 julkaistu LP Candles in the Rain. Sen tunnetuimpia lauluja ovat What Have They Done to My Song Ma, Jagger-Richards tulkinta Ruby Tuesday sekä aivan erityisesti Melanien ensimmäinen Top Ten -hitti Lay Down.

Samana vuonna julkaistu New Yorkin Carnegie Hallissa taltioitu livelevy Leftover Wine antaa käsityksen, kuinka taianomaisesti yksinään esiintyneen Melanien lavakarisma kykeni vangitsemaan kuulijansa.

Melanien voittokulku huipentui vuonna 1971 ilmestyneellä singlellä Brand New Key, joka nousi Yhdysvalloissa ykköseksi ja oli Englannissa parhaimmillaan neljännellä sijalla. Tämä vastustamattoman hyväntuulinen laulu löytyy Melanien viidenneltä vuonna 1971 ilmestyneeltä studioalbumilta Gather Me. Tämän hienon levyn muista helmistä mainittakoon niin ikään singlenäkin ilmestynyt Someday I´ll Be a Farmer.

Melanien levytysten kultakausi päättyi vuoden 1976 Photograph-LP:hen, jota The New York Times -lehti ylisti ilmestymisvuotensa parhaaksi levyksi, mutta jota levyjä ostava yleisö ei enää löytänyt. Aika oli ajanut Melanien ohi, vaikka hänen uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Syynä oli kukaties, ettei Melanie kyennyt enää uudistumaan sen enempää laulajana kuin lauluntekijänäkään.

Tämä ei kuitenkaan himmennä Melanien parhaimman luomiskauden loistoa, sillä vuosien 1968-1976 tuotannossaan hän edusti aikakautensa folkin aatelia.

Teksti Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely Melanien tuotannosta esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 1.1.2018-15.2.2018.)

Melanie – Born to be

 

 

Melanie – Candles in the rain

 

Melanie – Leftover wine

 

Melanie – Gather me

 

Melanie – At Carnegie Hall

 

Melanie – Photograph

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision musiikkiosaston kesän klassikko – Jethro Tull

Jethro Tull

(Jethro Tullin albumien kansia esillä kesän ajan Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla)

Jethro Tull on brittiläinen, 1960 -luvulla perustettu yhtye, jonka musiikissa yhdistyvät folk rockin ja vanhojen kansantarinoiden tematiikka, sekä progressiivisen rockin monipuoliset sävellysratkaisut. Yhtyeen soundia leimaavat laulaja Ian Andersonin tunnistettava lauluääni, bluesvoittoiset kitarat, persoonallinen huilunsoittotyyli, sekä virtuoosimainen rytmisektio. Unohtaa ei parane myöskään Andersonin akustisen kitaran vaikutusta yhtyeen musiikkiin.

Ian Anderson on esiintynyt useamman kerran Suomessa – välillä  Jethro Tullin kanssa ja toisinaan myös sooloprojektinsa nimen alla. Tänä kesänä yhtye saapuu Pori Jazzeille esittämään pehmeää musiikkiaan suomalaisten iloksi.

Vaikka yhtyeen musiikkia voidaankin luonnehtia pääpiirteittäin folkin ja progressiivisen rockin yhdistelmäksi, Jethro Tullin diskografia on laajamittainen ja rikas. Alkuaikojen blues rock -painotteinen musiikki alkoi omaksumaan viimeistään vuonna 1971 julkaistulla Aqualungilla selkeästi progressiivisempia piirteitä. Seuraavana vuonna julkaistu Thick as a Brick oli jo kuitenkin selkeä ja puhdas progelevy. Tämä konseptilevy sisältää kahtia jaetun nimikkokappaleen, jolle tuli pituutta yhteensä yli 40 minuuttia. Samanlainen järkälemäinen lähestymistapa jatkui seuraavana vuonna A Passion Play -levyllä – albumilla on siis kaksi raitaa ja hieman päälle 40 minuuttia musiikkia. Tämän vaiheen jälkeen bändin äänimaailma ja kappalemateriaali alkoivat mukautumaan 1970 -luvun (ja myöskin teknologian) etenemiseen. Esimerkiksi vuoden ’77 Heavy Horses kuulostaa mielestäni vahvasti erilaiselta yhtyeen alkuperäiseen, totuttuun yleissoundiin verrattuna. Jethro Tullin äänimaailmaa voivat vahvasti muokata näennäisesti pienetkin seikat, kuten hieman erilainen laulutyyli, bassosoundin vaihtaminen tai esimerkiksi erikuuloisten symbaalien käyttäminen.

Jethro Tull on merkittävä ja persoonallinen yhtye, joka voi helposti jättää jälkensä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. (Raision kaupunginkirjaston musiikki ja taideosaston) näyttelyssä on muutamia levyjä, jotka ovat tarttuneet levykaupoilta mukaani vuosien varrelta. Jokaiseen liittyy oma, vahva muistonsa.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio