Avainsana-arkisto: levynkansinäyttelyt

Raision musiikkiosaston kesän klassikko – Jethro Tull

Jethro Tull

(Jethro Tullin albumien kansia esillä kesän ajan Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla)

Jethro Tull on brittiläinen, 1960 -luvulla perustettu yhtye, jonka musiikissa yhdistyvät folk rockin ja vanhojen kansantarinoiden tematiikka, sekä progressiivisen rockin monipuoliset sävellysratkaisut. Yhtyeen soundia leimaavat laulaja Ian Andersonin tunnistettava lauluääni, bluesvoittoiset kitarat, persoonallinen huilunsoittotyyli, sekä virtuoosimainen rytmisektio. Unohtaa ei parane myöskään Andersonin akustisen kitaran vaikutusta yhtyeen musiikkiin.

Ian Anderson on esiintynyt useamman kerran Suomessa – välillä  Jethro Tullin kanssa ja toisinaan myös sooloprojektinsa nimen alla. Tänä kesänä yhtye saapuu Pori Jazzeille esittämään pehmeää musiikkiaan suomalaisten iloksi.

Vaikka yhtyeen musiikkia voidaankin luonnehtia pääpiirteittäin folkin ja progressiivisen rockin yhdistelmäksi, Jethro Tullin diskografia on laajamittainen ja rikas. Alkuaikojen blues rock -painotteinen musiikki alkoi omaksumaan viimeistään vuonna 1971 julkaistulla Aqualungilla selkeästi progressiivisempia piirteitä. Seuraavana vuonna julkaistu Thick as a Brick oli jo kuitenkin selkeä ja puhdas progelevy. Tämä konseptilevy sisältää kahtia jaetun nimikkokappaleen, jolle tuli pituutta yhteensä yli 40 minuuttia. Samanlainen järkälemäinen lähestymistapa jatkui seuraavana vuonna A Passion Play -levyllä – albumilla on siis kaksi raitaa ja hieman päälle 40 minuuttia musiikkia. Tämän vaiheen jälkeen bändin äänimaailma ja kappalemateriaali alkoivat mukautumaan 1970 -luvun (ja myöskin teknologian) etenemiseen. Esimerkiksi vuoden ’77 Heavy Horses kuulostaa mielestäni vahvasti erilaiselta yhtyeen alkuperäiseen, totuttuun yleissoundiin verrattuna. Jethro Tullin äänimaailmaa voivat vahvasti muokata näennäisesti pienetkin seikat, kuten hieman erilainen laulutyyli, bassosoundin vaihtaminen tai esimerkiksi erikuuloisten symbaalien käyttäminen.

Jethro Tull on merkittävä ja persoonallinen yhtye, joka voi helposti jättää jälkensä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. (Raision kaupunginkirjaston musiikki ja taideosaston) näyttelyssä on muutamia levyjä, jotka ovat tarttuneet levykaupoilta mukaani vuosien varrelta. Jokaiseen liittyy oma, vahva muistonsa.

Kalle Karjalainen

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Hector 70 vuotta

Heikki Harma eli Hector täyttää 20.4.  70 vuotta. Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosasto kunnioittaa suurta mestaria levynkansinäyttelyn muodossa. Esillä olevat levyt ovat Timo Aalin ja Antti Aalin kokoelmista.

Timo Aali (s. 1957) ja Antti Aali (s. 1982) kertovat omasta lähes elämän mittaisesta suhteestaan Hectoriin ja samalla kerrataan Hectorin elämänvaiheita;

H E C T O R

 

02.06.1991 Heikki Harma eli Hector esiintyi  yhtyeineen Turussa Puolalan puistossa. Olin paikalla kuuntelemassa esitystä vanhemman poikani, Antin kanssa. Nuoresta iästään, 8 vuotta, huolimatta Antti oli jo tuolloin erittäin kiinnostunut Hectorin musiikista.  Koska Antti halusi Hectorin nimikirjoituksen, menimme viimeisen kappaleen jälkeen lavan taakse. Hectorin tullessa lavalta, menin Antin puolesta pyytämään nimmaria. Kitaristi Jarmo Nikku tuli eteeni sanoen ettei nyt sovi, koska Hector soittajineen meni lavalle esittämään encorea. Encoren jälkeen, Hectorin tullessa lavan taakse, meni Antti reippaasti hänen luokseen nimmaria pyytäen. Tästä muistona on Hectorin nimmari kiinnitetty Yhtenä iltana… LP:n takakanteen.

Hector on todella mielenkiintoinen musiikintekijä. Kuten edeltä käy ilmi, pitävät hänen musiikistaan niin isät kuin pojatkin. Ja varmaan myös äidit ja tyttäret.

Levytuotanto on Hectorilla melkoinen :

Nostalgia  (1972)

Herra Mirandos  (1973)

Hectorock I  (1974)

Liisa pien  (1975)

Hotelli Hannikainen  (1976)

H.E.C.  (1977)

Kadonneet lapset  (1978)

Ruusuportti  (1979)

Linnut, linnut  (1980)

Eurooppa  (1981)

Hyvää yötä Bambi  (1982)

Hectorock II  (1985)

Nuku idiootti  (1987)

Varjot ja lakanat  (1988)

Yhtenä iltana  (1990)

In concert 1966–1991  (1992)

Ensilumi tulee kuudelta  (1992)

Salaisuuksien talo  (1994)

Kultaiset lehdet  (1995)

Hidas  (1999)

Helismaan pikajuna  (2001)

Total Live 1991–2003  (2003)

Ei selityksiä  (2004)

Hauras  (2014)

Useimmat näistä albumeista ovat myyneet kultaa, monet timanttia ja osa platinaa.

Matti Pajuniemi kirjoittaa kirjassaan Prog Finlandia; ”Selkeästi progen piiriin lokeroituu ainoastaan albumi Liisa pien, mutta mielestäni etenkin alkupään tuotannossa on muitakin progekuuntelijan huomion ansaitsevia teoksia”.  Hector on ajan myötä käynyt lävitse monia eri tyylejä progen lisäksi, kuten folkpop, Leonard Cohen, psykedelia, yhteiskunnallisuus, mystiikka, David Bowie,….

Ensimmäinen Hectorin levytys oli Buffy Sainte-Marien Universal Soldier, jonka Hector suomensi Palkkasoturiksi. Hector oli 18-vuotias levyttäessään tämän kappaleen.

Hector oli vuosina 1969-1974 mukana lauluyhtye Cumuluksessa, jonka esittämät kappaleet olivat hänen sanoittamiaan. Cumuluksen Sirkustirehtöörin pieni sydän -levyssä sanotaan olevan esimakua pari kuukautta myöhemmin ilmestyneestä Herra Mirandoksesta, joka varmasti on parhaimpia 70-luvulla ilmestyneistä suomalaisista levyistä.  Hectorin tuotannon ehkä tunnetuin laulu Lumi teki enkelin eteiseen on juuri tältä levyltä.

Hectoriin vaikutti aikanaan paljonkin David Bowie. Hectorock I – levyllä on suomennos Bowien Life on Mars –kappaleesta nimellä Sudenkorento. Samalla levyllä on myös Hectorin oma klassikkko Ake, Make, Pera ja mä. Varmaan henkilökohtainen totuus nuoruusvuosilta. Bowien vaikutteet tulivat selvästi esiin, kun Hector osallistui Syksyn Sävel  – kilpailuun Lapsuuden loppu -kappaleellaan.

Minuun on vaikuttanut kovastikin edellä mainittu Herra Mirandos, joka on kuulunut levystööni 70-luvulta lähtien ja soi aina uudelleen ja uudelleen. Tällä levyllä on  Lumi teki enkelin eteiseen -kappaleen lisäksi monia klassikoksi miellettäviä kappaleita, kuten Olet lehdetön puu:

” jossain kauempana kuljen

ja ihmettelen:

miks’ itket

etkä huomaa, että luonas en

minä ollutkaan

milloinkaan

se minä ollut en

ollenkaan ………”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä Hectorin musiikki on aina kanssamme.

 

Monien vaikuttavien sanoitusten joukossa on myös Varjot ja lakanat- levyn Jos sä tahdot niin – kappale:

”jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin

jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin

jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles,

tai painan pääni sun povelles…”

 

Siksi kiitos Hector ja Paljon Onnea 70-vuotispäivänä.

 

Timo Aali


 

”Vieläkö sä kuuntelet sitä Hectoria?”

Kysymys tyrmäsi nuoren kolmetoistavuotiaan syksyisenä aamuna yläasteen käytävällä. Olin pari vuotta aiemmin, viidennellä luokalla, pitänyt elämäni ensimmäisen esitelmän koko koululuokalle ja aiheena oli ollut Hector –  mikäs muukaan. Vastaukseni ei ole taltioitunut muistiini, mutta tuo kysymys on.

Olin tutustunut Hectorin kai jo äidinmaidossa. Muistan vanhan punamustan BASFin C-kasetin, jonka A-puolella soi Kadonneet lapset ja toiselta puolelta kuului sekalaista rokkia Suomesta ja ulkomailta. Vinyyleinä isältäni löytyi käytännössä koko silloinen diskografia yhtä lukuun ottamatta ja kaikki levyt nauhoitin itselleni kaseteille, jotta saisin kuunnella niitä omassa huoneessani, silloin kun haluaisin. Opin laulujen sanat ulkoa. Tiesin, mikä kappale tulee seuraavaksi ja muistin levyjen biisijärjestyksen.

Nuoren mieleni valtasi suuri hämmennys, kun kuulin ettei kokoelmamme ollut täydellinen. Linnut, linnut puuttui. Levyä ei löytynyt mistään. En tiennyt siitä muuta kuin että se oli ilmestynyt vuonna 1980 ja että halusin kuulla ja saada sen. Tällöin apuun riensi Raision kirjaston punapartainen musiikkiosaston vetäjä, joka sai kirjastolle kyseisen LP:n ja nauhoitti sen minulle kasetille. Tajuntani aukesi taas uudelleen. Aiemmat mahtipontiset suosikkini Woyzeck, Eurooppa ja Tuulisina öinä saivat rinnalleen Linnut, linnut-nimikappaleen, jonka sanojen syvyydestä en tuolloin tajunnut yhtään mitään, mutta joka puhutteli minua kuin olisin aina tuntenut sen.

Pitkään katsoin kummastellen ihmisiä, jotka kysymättä tai kysyttäessä kertoivat suosikkikappaleensa Hectorilta olevan Lumi teki enkelin eteiseen tai Ake, Make, Pera ja mä – hämmästelin, etteikö parempaa tuntemusta mestarin musiikista ole. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, ettei kaikkien tarvitse tietää tai kuunnella enempää, jos eivät halua. Se ei ole minulta pois.

Hectorin musiikki on auttanut ja kulkenut mukanani miltei kaikissa elämäntilanteissani; vahvistanut, piristänyt, helpottanut, tuudittanut, muistuttanut toivosta ja siitä, että elämä yllättää aina. Näin vaikka Hidas-levyn jälkeen olin valmis unohtamaan koko miehen, koska levy ei uponnut minulle. Kirosin, miksi olin mennyt edes hankkimaan sen ja miksi ihmeessä tuollainen taidelevy piti tehdä. Onneksi en saanut impulsiivista ideaa ja heittänyt kaikkia levyjä pois… Levy jäi hyllyyn pitkäksi aikaa, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin, 2008 se alkoi taas soida ja sai uusia ulottuvuuksia. Liian aikuinen levy teinipojalle, mutta sopiva perhettä rakentavalle työssäkävijälle.

Olen huomannut Hectorin elävän matkallani mukana miltei missä vain. Ei pelkästään levyltä tai radiosta soivana musiikkina, vaan usein havahdun hyräilemästä jotain hänen tuotantoaan tai huomaan kokevani ikävää siitä, etten ole hetkeen kuunnellut mitään Hectorin levyä. Tällöin eteen tulee valinnanvaikeus, koska laajasta, parinkymmenen pitkäsoiton ja muutaman livelevyn seasta on hankala päättää mitä juuri nyt haluaisi kuunnella. Jokaisella levyllä on kuitenkin sekä hyviä että hieman huonompia kappaleita ja kokoelmien tutuimmat hittikimarat vierastuttavat eniten. Useimmiten valitsenkin omalle levylautaselleni Liisa Pien-albumin vuodelta 1975, jonka kaihoisa proge toimii aina.

En usko, että yksikään toinen elossa oleva suomalainen lauluntekijä​ nauttii tällä hetkellä vastaavaa arvostusta kuin Hector. On vaikea keksiä, kenen muun tuotannolla päästäisiin edes lähelle sitä tunteiden määrää, jota hän yksinään on meille tarjonnut. Lukemattomista kappaleista löytyy jokaiselle jotain ja vaikka ei edes pitäisi suomalaisesta musiikista, osaa melko varmasti nimetä edes yhden Hectorin kappaleen.

Seitsemänkymmentä vuotta on kunnioitettava ikä kenelle tahansa ja myös edelleen uraansa jatkavalle, 50-vuotista taiteilijauraansa viime vuonna juhlineelle ja vielä jatkavalle muusikolle se on iso tapahtuma. Näköpiirissä on kirja ja toivottavasti vielä studioalbumikin on tulossa. Myös juhlakonserttitaltiointi viime vuodesta on ainakin omalla toivelistalla. Tulevaa on hyvä odottaa.

Hyvää syntymäpäivää Hector!

Antti Aali

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kuukauden artisti – Made In Detroit: Bob Seger & The Silver Bullet Band

seger-jullari

Made In Detroit:

Bob Seger & The Silver Bullet Band

 

Rockmusiikin suuriin ääniin kuuluvan yhdysvaltalaisen Bob Segerin (s. 1945) muusikon ura alkoi jo 1960-luvun puolivälissä, mutta kesti kymmenen vuotta ennen kuin merkkejä ansaitusta menestyksestä alkoi näkyä. Vuoden 1974 ”Seven”-albumi olisi jo saattanut muodostua odotetuksi läpimurroksi, mutta se jäi tuolloin vielä toteutumatta. Levy oli joka tapauksessa ehjin ja tasapainoisin kokonaisuus Segerin siihen astisessa tuotannossa.  Hänen tuleva luottoyhtyeensä The Silver Bullet Band soitti ensimmäistä kertaa osalla tämän levyn lauluista. Seven-albumi kuten myös seuraavana vuonna ilmestynyt ”Beautiful Loser” olivat vielä Segerin sooloalbumeja. Jälkimmäisellä levyllä suurimmasta osasta taustoista vastasi Muscle Shoals Rhythm Section. Seger nautti suosiota kotiseudullaan Detroitissa ja sen ympäristössä, mutta suurempi suosio tuntui kiertävän hänet ahkerasta keikkailusta huolimatta.

Bob Seger olisi kukaties jäänyt vannoutuneimpien ihailijoidensa arvostamaksi kulttihahmoksi, ellei vuonna 1976 ilmestynyt Segerin ja hänen Hopealuotibändinsä Detroitissa taltioima livetupla ”Live Bullet” olisi lyönyt itseään läpi kerta ryminällä. Levy oli eräänlainen Best of -kokoelma esitellen Segerin upeita lauluja hänen aikaisemmilta pitkäsoitoiltaan, joita oli ehtinyt kertyä jo kahdeksan. Bob Seger & The Silver Bullet Band oli huippuiskussa, ja levy myi moninverroin enemmän kuin mikään hänen aikaisempi levynsä.

Varmemmaksi vakuudeksi Seger varmisti läpimurtonsa saman vuoden lopulla ilmestyneellä studioalbumillaan ”Night Moves”, joka oli hänen onnistunein studiolevynsä siihen saakka. Monien vuosien uurastus sai näin palkintonsa.

Bob Seger bändeineen oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Studiolevyt ”Stranger In Town” (1978) ja ”Against The Wind” (1980) olivat arvostelu- ja myyntimenestyksiä, joista jälkimmäinen nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi. Todellinen täysosuma oli kuitenkin Segerin ja hänen bändinsä vuoden 1981 Yhdysvaltain kiertueelta koottu livetupla ”Nine Tonight” (1981), joka on epäilemättä yksi kaikkien aikojen hienoimpia livealbumeita.

Kaiken kaikkiaan Bob Seger julkaisi Silver Bullet Bändinsä kanssa vuosina 1976-1995 seitsemän studioalbumia ja jo mainitut kaksi livelevyä. Segerin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2014 ilmestynyt ”Ride Out”, jonka hän on sanonut jäävän hänen hienon uransa viimeiseksi.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki -ja taideosastolla esillä Bob Segerin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

seger2

seger3

bob-seger-seven

Seven

bob-seger-beautiful-loser

Beautiful Loser

Live Bullet

Live Bullet

Stranger in Town

Stranger in Town

Against the Wind

Against the Wind

Nine Tonight

Nine Tonight

The Fire Inside

The Fire Inside

Like a Rock

Like a Rock

The Distance

The Distance

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Uncategorized

Free at last! Muistelun kohteena Paul Rodgersin Free ja Bad Company

free jullari

Free & Bad Company

Englantilainen hard rock –yhtye Free oli maineensa huipulla vuonna 1970. Heinäkuussa julkaistu single All Right Now nousi Englannin singlelistan toiselle sijalle ja Yhdysvalloissa neljännelle sijalle. Sitä seurasi yhtyeen menestyksekkäin LP Fire and Water, joka jatkoi Freen voittokulkua ollen parhaimmillaan Englannin albumilistan toisella sijalla. Yhdysvalloissa tämä klassikkoalbumi oli parhaimmillaan 17. sijalla. Laulaja Paul Rodgersin (s. 1949), kitaristi Paul Kossoffin (1950-76), basisti Andy Fraserin (1952-2015) ja rumpali Simon Kirken (s. 1949) vuonna 1968 perustama yhtye oli vihdoinkin saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen ja suosion. Freen luoma tunnelmoiva, bluespohjainen tyyli puhkesi täyteen kukoistukseensa tällä albumilla, ja Paul Rodgersista oli kehittynyt yksi rockmusiikin suurista äänistä.

Free oli luomisvoimansa huipulla, sillä vielä samana vuonna ilmestyivät single The Stealer ja yhtyeen kenties paras LP Highway. Jostakin käsittämättömästä syystä ostava yleisö ei kuitenkaan löytänyt niitä. Pettymys Highwayn heikkoon menestykseen, lauluntekijöiden Rodgersin ja Fraserin erimielisyydet ja Kossoffin huumeongelmat johtivat Freen ennenaikaiseen hajoamiseen vuonna 1971. Samana vuonna ilmestynyt konserttitaltiointi  Free Live oli jäädä tämän hienon yhtyeen viimeiseksi aikaansaannokseksi.

Yhtye kuitenkin palasi yhteen alkuvuodesta 1972. Free ilahdutti suomalaisia ystäviään esiintyen 21.3. Turun konserttitalolla ja seuraavana päivänä Finlandia-talolla, Helsingissä. Kesäkuussa ilmestyi uusi albumi Free at Last. Yhtyeen jo kerran hajoittaneet vaikeudet kuitenkin palasivat, ja Andy Fraser erosi lopullisesti Freestä.

Freen joutsenlauluksi muodostui tammikuussa 1973 ilmestynyt loistava Heartbreaker-albumi, jonka tunnetuin laulu on singlenäkin menestynyt Wishing Well. Levy tehtiin kokoonpanolla Paul Rodgers, Simon Kirke, basisti Tetsu Yamauchi ja kosketinsoittaja John `Rabbit´ Bundrick. Paul Kossoffin hienoa kitarointia kuullaan vielä useimmilla lauluilla, mutta kitaristeina ovat myös Paul Rodgers ja Rabbittin ystävä Snuffy.

Paul Rodgersin ja Simon Kirken vielä samana vuonna perustama Bad Company oli jatkoa Freelle. Yhtyeen muina soittajina olivat Mott the Hoople –yhtyeen kitaristi Mick Ralphs ja King Crimsonissa aiemmin soittanut basisti Boz Burrell. Erityisesti yhtyeen kaksi ensimmäistä LP:tä Bad Company (1974) ja Straight Shooter (1975) sekä niiltä poimitut singlet Can´t Get Enough, Good Lovin´Gone Bad ja Feel Like Makin´ Love olivat aikanaan suuria menestyksiä. Keväällä 1975 uutisoitiin yhtyeen tulosta Ruisrockiin, mutta valitettavasti huippukuntoisen Bad Companyn tulo tuolloin peruuntui.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä toukokuun  ajan seuraavat Freen/Bad Companyn albumien kannet)

free kuva1

Free / Fire and Water

Free / Highway

Free / Free Live

Free / Heartbreaker

Bad Company / Straight Shooter

Bad Company / Run with the Pack

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

’Kun rocktähti istui muovituoliin’ – Raision kirjastossa huomion kohteena australialainen kantaaottava rockyhtye Midnight Oil

midjuliste

Kun rocktähti istui muovituoliin

Ruisrock kesällä 1990 oli niin lähellä taivaallista kuin festari voi olla. Aurinko säkenöi, meri kimmelsi ja kitarat helisivät. Ei haitannut, vaikka olin töissä: tein festareilta juttua lehteen. Olihan tulossa australialaisen Midnight Oilin keikka ja bändi pitäisi oman pressitilaisuudenkin. Albumi Blue Sky Mining oli ilmestynyt saman vuoden helmikuussa ja yhtye eli loistonsa päiviä.

Menin pressitelttaan hyvissä ajoin ja kätkeydyin takaseinustalle. Oli kuumaa, ahdasta ja hämärää, jännitti. Olin bändin kiihkeä fani ja uskoin, että kantaaottava ympäristörock tekisi maailmasta paremman paikan. Se oli naiivia, mutta 1980-luku oli ollut Bob Geldofin organisoimien Band Aidien ja Live Aidien aikaa. Kyynisinkin meistä katsoi niitä salaa.

Ilmapiiri sähköistyi, kun Peter Garrett ilmestyi ovelle. Midnight Oilin keulakuvalle oli varattu oma tuoli keskelle telttaa. Mutta Garrett uhmasi kaavaa. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja käveli määrätietoisesti kohti… minua. Rocktähti rojahti vieressä olevaan tuoliin, ojensi kätensä ja esittäytyi. ”Nice to meet you, too”, sopersin. ”How are you?”

Sitten en sanonutkaan enää mitään. Painoin rec ja play -nappeja rystyset valkoisina, koska haastattelunauhuri oli ainoa kiinnekohta siihen todellisuuteen, joka vielä äsken oli olemassa. Pressitilaisuuden järjestäjienkin konseptit menivät hetkeksi sekaisin. Saatoin melkein nähdä toisten toimittajien ajatukset. KUKA tuo mimmi on? MIKSI Garrett istui hänen viereensä? MITÄ täällä oikein tapahtuu?

Lopulta pressitilaisuus alkoi onnahdella eteenpäin tutulla sabluunalla. Kysymyksiä, vastaus, kysymyksiä, vastaus, kysymyksiä… Vain minä olin hiljaa. Keskityin hillitsemään paniikkia ja varomaan tähden pitkiä, levottomia jalkoja, jotka eivät mitenkään mahtuneet kiikkerän muovituolin alle.

En ole ihan varma, miten selviydyin teltasta ulos.

Midnight Oil oli kovan livebändin maineessa, eikä turhaan. Ruisrockin lavalla yhtye oli energinen ja vimmainen, melkein maaninen. Karismaattisen Garrettin ääni soi intohimoisen raapivana ja repivänä. Yhtyeen soundi oli sopivasti raaempi ja rockimpi kuin levyllä, silti laulustemmat piirtyivät puhtaasti. Kuten tämä Blue Sky Mine -kertis

’And the company takes what the company wants/ And nothing’s as precious, as a hole in the ground’

Kun lempibiisini, euforinen Forgotten years, alkoi soida, olisin tanssinut vaikka ikuisesti uusi bändipaita palaneiden olkapäiden suojana. Paidan selässä luki:  “This is a fragile ball we are living on. It’s a miracle and we‘re destroying it…”

midnig

 

Midnight Oilin musiikki on rosoista, vahvaa ja karheaa kitararokkia. Särmän lisäksi biiseissä on häpeämättömän melodista stemmalaulua ja tarttuvia kertiksiä, joihin on ilo koukuttua. Tunnetuimpana hittinä pidetään kappaletta Beds Are Burning albumilta Diesel and Dust. Myös Power and The Passion albumilta 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1 kolahti ympäri maailmaa.

 Myös Blue Sky Mining -albumi on kestänyt aikaa hyvin. Se ei ole menettänyt intensiivisyyttään eikä alkukantaista voimaansa. Hittejä riittää: Blue Sky Mine (ja raastava huuliharppu), King of the Mountain, Shakers and Movers ja One Country.

Yhtye perustettiin Sydneyssä 1970-luvulla. Ensimmäinen albumi, Midnight Oil, ilmestyi 1978. Levyjä kertyi yhteenä 15, jos mukaan lasketaan virallisen hajoamisen jälkeen julkaistu Best of Both Worlds (2004).

Midnight Oil oli avoimesti poliittinen yhtye, joka otti näkyvästi kantaa ympäristöasioihin, ydinaseisiin ja Australian aboriginaalien asemaan. Varsinkin The Dead Heartbiisi käsitteli kaunistelematta Australian alkuperäiskansojen ja -kulttuurien riistämistä.

Bändi oli samalla tavalla tiedostava kuin yhdysvaltalainen R.E.M., mutta lyriikat ja lausunnot olivat astetta suoraviivaisempia. Musiikistakin voi löytää yhtäläisyyksiä: jos Michael Stipen pistäisi laulamaan vaikka Dreamworldin, väitän, että täydestä menisi.

Vuonna 2002 laulaja Peter Garrett erosi yhtyeestä ja siirtyi politiikkaan. Hänet valittiin 2004 Australian parlamentin alahuoneeseen työväenpuolueen edustajana, ja joulukuussa 2007 hänestä tuli ministeri.

Eeva Kiviniemi

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä huhtikuun ajan seuraavat Midnight Oilin vinyylialbumien kannet;)

midkuva1

midkuva2

Head Injuries

Head Injuries

Place Without a Postcard

Place Without a Postcard

 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1

10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1

Red Sails In The Sunset

Red Sails In The Sunset

mid diesel and dust

Diesel and Dust

Blue Sky Mining

Blue Sky Mining

Earth and Sun and Moon

Earth and Sun and Moon

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kuukauden artistina J.Karjalainen ja Mustat Lasit

karjalainen jullari

J. KARJALAINEN JA MUSTAT LASIT

J. Karjalainen rynnäköi pari vuotta sitten takaisin suomenkielisen rockin eturiviin Et Ole Yksin
-albumillaan ja viime marraskuussa joulumarkkinoille pullahti jatko-osa Sinulle, Sofia. Kummankin albumin sinkkuja on veivattu radiossa kyllästymiseen asti, joten lienee soveliasta suunnata katse miehen uran alkuvuosiin ja J. Karjalainen ja Mustat lasit -yhtyeeseen.

Mainossävelmillä kannuksensa tienannut Karjalainen oli 23-vuotias, kun ytimekkäästi nimetty J. Karjalainen ja Mustat lasit ilmestyi Kompass Recordsin julkaisemana vuonna 1981. Albumilla kotikutoisen kuuloinen äänimaailma yhdistyy simppeleihin sävellyksiin ja sydänverellä kirjoitettuihin sanoituksiin. On rantaleikkejä, kesälomaa, siivoamista sekä tietenkin sydänsuruja poteva cowboy. Yhtyeen myöhemmässä tuotannossa folk vaihtui nopeasti mustaan musiikkiin, mutta viattoman iloinen asenne tuli jäädäkseen.

Kakkosalbumi Yö Kun Saapuu Helsinkiin (1982) esitteli jämptisti mutta letkeästi soittavan, ammattimaistuneen yhtyeen. Rumpujen taakse tuli Karjalaisen kanssa edelleen musisoiva Janne Haavisto ja saksofoniin tarttui bändin sovittajana loppuun asti toiminut Jukka Tuovinen. Tunnelman puolesta Yö kun saapuu Helsinkiin siirsi Mustat lasit autotallista film noirien tupakansavuisiin kapakoihin, musiikissa yhdistyivät hyväntuulinen rock ja astetta surumielisempi blues.

Seuraavan albuminsa Tatsum Tisalin (1983) myötä Poko Recordsin talliin siirtynyt yhtye löysi viimein voiton kaavan. Levy sekoittaa amerikkalaista mustaa populaarimusiikkia suomalaiseen miljöökuvaukseen ja ruotsinlaivalta kalskahtavaan soitantoon. Resepti on sekä omaperäinen että toimiva. Menestys antoi kuitenkin vielä odottaa itseään, Tatsum Tisal kun valitettavasti on kanttaan myöten ponneton kokonaisuus ja Karjalaisen laulu armottoman falskia.

Vielä samana vuonna seurasi Tunnussävel-livealbumi, jonka raidat olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta uusia. Tyylillisesti Tatsum Tisalia muistuttava albumi ei ole varsinaisesti huono, mutta ei sitä ikimuistoiseksikaan voi sanoa. Joka tapauksessa Tunnussävel oli askel oikeaan suuntaan.

Pajatson tyhjensi lopulta Doris (1985), joka nosti Karjalaisen Suomen suosituimpien muusikoiden joukkoon. Albumin menestyksen salaisuus on yksinkertainen: Doriksella on vain ja ainoastaan hittejä. Rock uhkuu riemua, blues yksinäisyyttä ja soul lemmenjanoa – kaikki tämä kompaktina puolen tunnin pakettina! Täyteläinen äänimaailma ja eksotiikkaa uhkuva kansikuva ovat nekin osa albumin tenhoa.

Varaani (1986) oli enemmän tai vähemmän Doris, osa II, vaikkei yltänytkään edeltäjänsä tasolle. A-puolen päättävä Skippadi Skappadi lienee koko Karjalaisen laajan tuotannon hirvein renkutus. Vastapainona B-puolelta löytyvät kaksi Karjalaisen hienointa saavutusta: Sekaisin ja Mä meen, jotka ovat ennen kaikkea svengaavien saksofonisoolojen juhlaa. Harva suomalainen fonisti on saanut torvensa törähtämään yhtä eroottisesti kuin herra Tuovinen.

Kookospähkinäkitara (1987) jatkoi samoilla linjoilla, ollen edeltäjäänsä tasaisempi ja rokkaavampi kokonaisuus. Vaikutteet 70-luvulta ovat entistä ilmeisempiä, mutta menneiden aikojen vastapainona albumilla kuullaan uutena mausteena kokeellisempia sävelmiä ja lähes koneellisesti jyskyttäviä biittejä.

Mustien lasien viimeiseksi studioalbumiksi jäi Lumipallo (1988). Vaikka levyllä on hetkensä, kaikesta kuulee lopun olevan jo lähellä. Toisaalta albumin parhaat raidat ovat lähes huippuvuosien tasoa. Lumipallo onkin kuin vanha ja uskollinen auto: kyyti ei ehkä ole tasaista, mutta on hauska huomata, että moottori ylipäätään käy. Jälkiviisas voi myös nähdä nimikappaleen elektronisissa vaikutteissa enteitä J. Karjalainen Electric Saunan tuotannosta

Lumipalloa seurasi vielä omaperäisesti nimetty Live-albumi (1989). Meno Tavastialla kuuluu olleen hurja ja kappalevalinnoissa on viisaasti suosittu harvinaisempia helmiä tuhat kertaa kuultujen hittien kustannuksella. Miellyttävästi painopiste ei myöskään ole tuolloin uudella Lumipallolla vaan sävelmiä kuullaan tasaisesti koko bändin uran varrelta. Kokonaisuus on kerrassaan mainio. Jos Mustiin laseihin haluaa tutustua, onkin paradoksaalisesti järkevintä aloittaa lopusta ja kuunnella Live.

Teksti Mikael Tuominen

(levynkannet lainassa Mikael Tuomisen kokoelmista)

karjala1

karjala2

karjalainen j.karjalainen ja mustat lasit

Karjalainen_-_Yö_Kun_Saapuu_Helsinkiin

karjalainen tatsum tisal

karjalainen tunnussävel

karjalainen doris

karjalainen varaani

karjalainen kookospähkinäkitara

karja lumipallo

karjalainen live

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Neil Young 70 vuotta – myös 8raidan Fredrik Johanssonin intohimona ’Niilon’ musiikki

 

young nayttelyjulisteRaision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena 70-vuotta 12.11. täyttävä Neil Young. Osastolla esillä olevat levynkannet lainassa 8raidan Fredrik Johanssonin kokoelmista.

 

8raidan Fredrik Johansson kuuntelee Neil Youngia

Torontossa, Kanadassa 12. marraskuuta 1945 syntynyt Neil Young tuli tunnetuksi vuonna 1966 perustetun yhdysvaltalaisen folkrock-yhtye Buffalo Springfieldin jäsenenä. Supertähteyteen Neil Young nousi muutamaa vuotta myöhemmin lyhytikäiseksi jääneen Crosby, Stills, Nash & Youngin jäsenenä. Yhtyeen vuonna 1970 julkaisema Deja Vu –albumi oli sekä arvostelu- että myyntimenestys. Oman soolouransa Neil Young oli ehtinyt aloittaa jo Buffalo Springfieldistä erottuaan vuonna 1968 ilmestyneellä ’Neil Young’ –levyllä. Vuonna 1972 Neil Youngin kaupallisesti menestyksekkäin albumi Harvest nousi USA:n listaykköseksi. 70 vuotta täyttävä Neil Young tunnetaan tänä päivänä yhtenä kaikkien aikojen merkittävimpänä laulaja/lauluntekijänä.

Turkulaisen levyliike 8raidan Fredrik Johansson kertoo, miten hän tutustui suursuosikkinsa Neil Youngin tuotantoon. Fredrik käy lyhyesti läpi myös Neil Youngin soolouran vuosikymmenet nostaen esille hänen mielestään merkittävimmät albumit.

Fredrik Johansson: ”Kiinnostuin toden teolla Neil Youngin musiikista nähtyäni 16-vuotiaana vuonna 1993 MTV:ltä hänen Unplugged-keikkansa. Ostin tuolloin joitakin levyjä hänen tuotannostaan cd:nä. Vuonna 1998 muutin Kanadaan, missä kirpputorit olivat täynnään Neil Youngin vanhoja levyjä. Hyllyni rupesivat silloin täyttymään hänen levyistään ostaessani varmaan kaiken, mitä tuli vastaan. Lisäksi monet sen ajan suosikkibändeistäni puhuivat haastatteluissaan hänestä tai soittivat Youngin biisejä liveseteissään. Ainakin Sonic Youth ja Pearl Jam tekivät hänen kanssaan yhteiskiertueita.

Youngin ensimmäinen soololevy ei kuulu ihan klassikkoihin, vaan klassikkolevyt alkoivat toisesta LP:stä Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Tällä levyllä myös Crazy Horse –yhtye oli ensimmäisen kerran Youngin taustalla. Vuosina 1970-75 Neil Young julkaisi viisi klassikkolevyä peräjälkeen. Alussa Harvest (1972) oli ehdoton suosikkini, mutta muutamat tuon ajanjakson levyistä ovat jopa parempia. After the Gold Rush (1970), On the Beach (1974), Tonight´s the Night (1975) ja Zuma (1975) ovat kaikki huippulevyjä. Itse olen kuunnellut niistä eniten Tonight´s the Night ja On the Beach levyjä. 1970-luvun jälkipuolen levyistä klassikoita ovat Comes a Time (1978) ja Rust Never Sleeps (1979). Kumpikin ovat loistavia levyjä.

1980-luku ei ollut Neil Youngille parasta aikaa kuten ei monille muillekaan 1960- ja 70-luvuilla aloittaneille. Hän yritti sopeutua 80-luvun soundeihin, mutta meni yrityksissään usein ihan pieleen. Omapäinen Young teki uudelle levy-yhtiölleen vuonna 1982 ’teknolevyn’ Trans. Kun häneltä pyydettiin rokkilevyä, Neil Young teki vuonna 1983 rockabillylevyn Everybody´s Rockin. Ja sitten kun levy-yhtiö halusi tuttua folk-country osaston Youngia, hän teki perinteistä countrya sisältäneen Old Ways –levyn (1985). Mielestäni se on itse asiassa Youngin paras 1980-luvun levy. Muita 80-luvun Youngin levyjä tulee harvemmin soitettua, vaikka ne hyllystä löytyvätkin. Trans –levy on mielenkiintoinen, koska se on niin erilainen. Siinä on yksi suuri syy, miksi pidän niin paljon Youngista. Hän olisi voinut tehdä Harvest-tyylisen levyn uudestaan ja uudestaan. Pari kertaa hän on sen toki tehnytkin. Neil Young haluaa kuitenkin kokeilla uusia juttuja. Jos ei kokeile uutta, kuulijat kyllästyvät ennen pitkää. Uutta kokeillessa ei haittaa, jos välillä tulee yksi huonompi levy. Aina ei voi onnistua.

1980-luvun kokeilujen jälkeen seuraavan vuosikymmenen levyt ovat perinteisempää Neil Youngia. Harvest Moon (1992) oli nimensä mukaisesti Harvest-tyylinen. Muita nostojani ovat Unplugged (1993), Sleeps with Angels (1994), Pearl Jamin kanssa tehty Mirror Ball (1995) ja Broken Arrow (1996).

2000-luvun levyistä erottuvat Crazy Horsen kanssa tehty Greendale (2003) ja oma suosikkini Prairie Wind (2005). Vuonna 2006 alkoi ilmestyä Neil Young Archives-sarjan levyjä, joissa on muun muassa 1970-luvun liveäänityksiä. Ne ovat todellisia helmiä.

Paras viimeisen viiden vuoden aikana ilmestyneistä levyistä on mielestäni vuonna 2010 ilmestynyt Le Noise. Crazy Horsen kanssa tehty Americana (2012) oli coverlevy. Samana vuonna ilmestynyt Psychedelic Pill oli niin ikään hyvää Crazy Horsen kanssa tehtyä rockia. Vuonna 2014 Young julkaisi coverbiisejä sisältäneen A Letter Home -levyn, joka oli äänitetty puhelinkopissa vanhalla mikrofonilla. Tämä levy oli jälleen osoitus siitä, että Neil Young tekee ihan mitä haluaa.

Vinyylilevyjen ystäville vielä tiedoksi, että Neil Young on aina ollut tarkka siitä, että hänen levynsä ovat ilmestyneet myös LP-levyinä.”

Haastattelu;Altti Koivisto

Levynkansinäyttely ’Marraskuussa Raision kirjastossa – Neil Young 70 vuotta’

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio