Avainsana-arkisto: Bruce Dickinson

Raision kirjastossa; Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden on brittiläinen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti Lontoossa 1975. Yhtye on osa alkuperäistä ”brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa”, jota voi kutsua myös erinomaisesti suuhun istuvalla lyhenteellä ”NWOBHM” (New Wave of British Heavy metal).

Iron Maidenin ensimmäinen albumi nimettiin varsin mielikuvituksettomasti yhtyeen nimen mukaan. Se julkaistiin 1980 ja se sijoittui Britannian listoilla parhaimmillaan neljänneksi. Tyylillisesti albumi oli heavy metallia, joka yhdisteli punkin aggressiivisuutta ja progen epätyypillisiä kappalerakenteita ja tempovaihdoksia.

Levyn kansikuvan maalasi Derek Riggs, joka oli tuolloin vasta 16-vuotias. Kuva pimeällä kadulla seisovasta zombimaisesta olennosta kulki alun perin nimellä ”Electric Matthew says hello”. Yhtyeen vaatimuksesta Riggs maalasi hahmolle hiukset, jottei se olisi liian punk. Näin syntyi ensimmäinen virallinen kuva Iron Maidenin maskotista, Eddie the Headista, joka tulisi seikkailemaan vielä kymmenillä albuminkansilla.

Nimikkoalbumia seurasi Killers (1981), joka jäi laulaja Paul Di’Annon viimeiseksi Iron Maiden levyksi. Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi The Number of the Beastin uuden laulajansa Bruce Dickinsonin kanssa. Levy ampaisi ilmestyessään brittilistan kärkeen. Singlejulkaisut ”Run to the Hills” ja ”The Number of the Beast” kuuluvat yhä yhtyeen keikkakalustoon. Edeltäjiinsä verrattuna The Number of the Beastin tuotanto oli selkeästi harkitumpaa, ja Dickinsonin suuri ääniala toi yhtyeen musiikkiin uusia ulottuvuuksia.

Albumin kansi on yksi yhtyeen ikonisimmista, siitäkin huolimatta, että Riggs ei ehtinyt viimeistellä kantta ennen sen julkaisua. Tämän näkee esimerkiksi paholaisen siivistä, jotka ovat jääneet tummiksi salamoiden koristelemiksi silueteiksi.

The Number of the Beastia seurasi Piece of Mind (1983), jossa rumpali vaihtui Nicko McBrainiin. Kannessa pehmustettuun huoneeseen suljettu Eddie on teljetty pakkopaitaan, ja hänelle on suoritettu lobotomia, joka viitannee sanaleikkiin levyn nimessä.

Powerslave julkaistiin 1984, ja se vei yhtyeen soundia jälleen eteenpäin. Tästä oiva esimerkki on 13-minuuttinen kappale Rime of the Ancient Mariner. Powerslaven nimikkokappaleen aiheena toimi muinainen Egypti, ja kuvasto lainattiin myös levyn kanteen. Derek Riggs lennätettiin Hawaijille työstämään kantta, samalla kun yhtye äänitti albumia siellä. Työnteko tosin takkuili johtuen kosteasta ilmanalasta ja työvälineiden puutteesta. Riggs joutui viimeistelemään kannen kotona Englannissa. Hän luonnosteli kannen noin 16:sta A4-paperille, ja lopputuloksesta tulikin hyvin yksityiskohtainen. Tarkkakatseinen tutkija saattaa löytää kannesta mm. Mikki Hiiren ja Riggsin itsensä piirtämässä levyn kansikuvaa.

Somewhere in Time (1986) loikkasi jälleen musiikillisesti eteenpäin lisäten soitinkavalkadiin kitarasyntetisaattorit. Useista ajasta ja avaruudesta kertovista kappaleista huolimatta kyseessä ei ole konseptialbumi, vaikka kansikuvakin tukisi väitettä. Riggsin pikkutarkka tyyli on jälleen erinomaista, kuvaten kyborgimaisen Eddien vaeltamista futuristisella kadulla. Kansitaiteesta löytyy runsaasti viittauksia yhtyeen aiempaan tuotantoon.

Seuraava albumi Seventh Son of a Seventh Son (1988) jatkoi edeltäjänsä suuntaa lisäten proge-elementtejä entisestään. Levyn kansi jatkoi Piece of Mindilta alkanutta jatkumoa, jossa Eddielle (tai sille osalle, mitä maskotista oli jäljellä) oli suoritettu lobotomia ja lisätty kyborgiosia.

No Prayer for the Dying (1990) jäi viimeiseksi Maidenin levyksi, jolle Riggs teki kannen. Vaikka yhtye on julkaissut kahdeksan studioalbumia tämän jälkeen, yhtyeen alkupään levyt nauttivat suurta suosiota niin musiikillisten ansioidensa, kuin myös kansikuviensakin ansiosta.

(Teksti Topi Lindqvist)

Iron Maidenin levynkansia esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa joulukuun ajan;

Iron Maiden – Iron Maiden

 

Iron Maiden – Killers

Iron Maiden – Number of the beast

Iron Maiden – Piece of mind

Iron Maiden – Powerslave

Iron Maiden – Somewhere in time

Iron Maiden – Seventh son of a seventh son

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Viikon levynä myyntilistoilla juhlinut Iron Maidenin ’monoliitti’ The Book Of Souls

 

book of ss

Iron Maiden – The Book Of Souls

Iron Maidenin tyyppien puheista on aistivinaan että tuore The Book Of Souls saattaa jäädä bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ennakkopuheissa bändin hahmot ovat varauksetta kehuneet kiekkoa  – jopa uran parhaaksi. Maidenin rumpali Nicko McBrain hehkuttaa albumia bändin uran huippuhetkeksi. Rumpalin mielestä mukana ovat koko Maiden-historian yhteen kokoavat ainesosat.

Levyn biisien pituudet venyvät lähemmäs kymmentä minuuttia kokonaisuuden päättävän Empire of the clouds -teoksen kellottaessa peräti 18 minuutin ylityksen. Viisujen pituudesta huomaa Maidenin keskittyvän eeppisempään ja progressiivisempaan ulosantiin. Suoraan sanottuna Maiden on antanut kaikkien kukkien kasvaa. Juuri edellämainittu Bruce Dickinsonin suurteos Empire of the clouds on todellinen progemammutti – musiikillinen taidejärkäle. Rönsyjä ei ole lähdettu tukahduttamaan tai saksimaan. Kyseisellä periaatteella etenevällä albumilla on niin hyvät kuin varjopuolensa.

Jos Maidenin tyypit ovat halunneet sisällyttää levylle koko bändin historian, tiukkaan puristettu ja vauhdikkaammin etenevä materiaali on jäänyt pahasti paitsioon. Levyllä on oikeastaan vain kaksi sinkkubiisiksi sopivaa kappaletta, joista Speed of light on perinteisempää ja iskevämpää Maidenia. Se toinen, Tears of a clown, kuulostaa vahvasti Dickinsonin soolotuotokselta. Levyn muun materiaalin tunnistaa selkeästi Maideniksi mutta ‘anna kaikkien kukkien kasvaa’ -filosofian ansiosta viisut venyvät ja paikoin vauhtikin on kovin laiskaa. Iron Maiden ei ole progressiivisen haastamisen parissa pelikentän vikkeläliikkeisin pelinrakentaja. Paikoin meno on valitettavan kulmikasta. Myös Bruce Dickinsonin ääni hoippuu hetkittäin aivan rajoilla.

Mutta, luovuttamalla vapaat kädet formaatista ja genrelokerosta välittämättömälle ilmaisulle, yhtye on onnistunut tavoittamaan jotain Maiden-kaavan rikkovaa parhautta. The Book Of Souls -albumilla Maiden on eeppisen mietteliäs mutta myös kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton – bändistä on aistivinaan uuden löytämisen vapautunutta iloa. Steve Harris totesi levyn päättävän 18-minuuttisen mammuttibiisin olevan mestariteos. Empire of the clouds on hämmentävän monimuotoinen ja kokeileva  – mutta olisi kaivannut tiivistämistä. Samat sanat voi sanoa koko levyn mitalle. Tiivistämällä lopputulos olisi vielä parempi. Ilmiselviä iskubiisejä janoaville faneille The Book Of Souls saattaa olla pettymys. Kuitenkin, albumi on hieno osoitus ikonisen bändin kyvystä päästää irti vuosikymmenten painolastista ja tuottaa maailmaan yhtyeen artistikuvaa laajentava luovuuden ilmentymä. Aikakirjoihin jää massiivinen monoliitti.

Historia tulee osoittamaan The Book Of Souls -albumin paikan Maidenin diskografiassa – levy on jossain pienimuotoisen mestariteoksen ja musiikillisen testamentin välimaastossa. Levy ei ole millään lailla täydellinen mutta bändin halua tehdä jotain muuta kuin ‘sitä samaa’ pitää kunnioittaa. Maiden on jo legendan arvonsa ansainnut, joten riskejä ottamalla bändillä ei ole muuta kuin hävittävää. Kuten Nicko McBain totesi, Iron Maiden olisi suurinpiirtein voinut ‘piereskellä paperipussiin’ ja osa tyypeistä olisi todennut lopputuloksen olevan ‘ihan ok’. Maiden ei valinnut turvallisinta keskiviivan lanausta ja siitä kiitos!

 

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy