Avainsana-arkisto: Yhdysvallat

Little Feat (ja Neon Park) esillä Raision kirjastossa

little-feat-promofoto

Little Feat

 

Slide-kitaristi ja laulaja Lowell Georgen johtama yhdysvaltalainen Little Feat –yhtye oli 1970-luvun upeimpia rockbändejä. Sen perustivat Lowell George ja basisti Roy Estrada, jotka olivat aiemmin soittaneet Frank Zappan Mothers Of Invention -yhtyeessä. Muut alkuperäisjäsenet olivat kosketinsoittaja Bill Payne ja rumpali Richie Hayward.

Bluesista ja countrysta vaikutteita ammentanut Little Feat teki 1970-luvun alkupuolella kerta kerran jälkeen kriitikoiden kilvan ylistämiä albumeja. Tuon aikakauden ajattomia mestariteoksia olivat ”Sailin´Shoes” (1972),”Dixie Chicken” (1973) ja ”Feats Don´t Fail Me Now” (1974). Yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui Georgen, Paynen ja Haywardin lisäksi Paul Barrere (kitara ja laulu), Sam Clayton (lyömäsoittimet) sekä Estradan korvannut Kenny Gradney (basso). Suurin osa edellä mainittujen levyjen lauluista oli Lowell Georgen säveltämiä.

Muutosta merkitsi vuoden 1975 ”Last Record Album”, jolla Payne ja Barrere nousivat Georgen rinnalle säveltäjiksi. Muutenkin yhtyeen ura oli vihdoin lupaavassa nousussa. Kaivatuksi läpimurtolevyksi muodostui ”Time Loves a Hero” (1977), jota täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt erinomainen konserttitallenne ”Waiting for Columbus”.

Valitettavasti Little Feat alkoi kuitenkin olla tiensä päässä. Sitä enteili Lowell Georgen vuonna 1979 ilmestynyt sooloalbumi ”Thanks I´ll Eat It Here”. Lopullinen päätepiste oli Georgen ennenaikainen kuolema 34-vuotiaana kesäkuussa 1979. Marraskuussa 1979 ilmestyneellä ”Down On The Farm” –LP:llä kuultiin vielä kerran Lowell Georgen johtamaa Little Featiä.

Yhtyeen maanläheistä, rentoa musiikkia kuultiin seuraavan kerran vuonna 1988, kun Little Featin tarina jatkui hienolla ”Let It Roll” -albumilla. Uusina jäseninä bändiin olivat liittyneet laulaja Craig Fuller ja kitaristi Fred Tackett. Little Featin hurjasta soitannasta päästiin nauttimaan livenä seuraavana vuonna kotoisessa Ruisrockissa.

Oma lukunsa Little Featistä puhuttaessa ovat yhtyeen upeat levynkannet, joista vastasi aiemmin Frank Zappalle levynkansia tehnyt Neon Park.

(Neon Park XIII eli Martin Muller nousi musiikkimaailman tietoisuuteen Frank Zappan vuonna 1970 julkaiseman ”Weasels Ripped My Flesh” -levynkannen johdosta. Neon Parkin tyyli, jota hän itse kutsui termilla ”Zen voodoo”, on nokkela yhdistelmä sarjakuvapiirtömistä, pop-ja optaidetta, surrealismia ja maagista realismista. ”Hippiversio Henri Rousseaun maaluksista”).

Altti Koivisto

 

Little Featin levynkansia esillä näyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla;

Sailin'Shoes

Sailin’Shoes

Dixie Chicken

Dixie Chicken

Feats Don't Fail Me Now

Feats Don’t Fail Me Now

The Last Record Album

The Last Record Album

Waiting For Columbus

Waiting For Columbus

Down On The Farm

Down On The Farm

Let It Roll

Let It Roll

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kuukauden artisti – Made In Detroit: Bob Seger & The Silver Bullet Band

seger-jullari

Made In Detroit:

Bob Seger & The Silver Bullet Band

 

Rockmusiikin suuriin ääniin kuuluvan yhdysvaltalaisen Bob Segerin (s. 1945) muusikon ura alkoi jo 1960-luvun puolivälissä, mutta kesti kymmenen vuotta ennen kuin merkkejä ansaitusta menestyksestä alkoi näkyä. Vuoden 1974 ”Seven”-albumi olisi jo saattanut muodostua odotetuksi läpimurroksi, mutta se jäi tuolloin vielä toteutumatta. Levy oli joka tapauksessa ehjin ja tasapainoisin kokonaisuus Segerin siihen astisessa tuotannossa.  Hänen tuleva luottoyhtyeensä The Silver Bullet Band soitti ensimmäistä kertaa osalla tämän levyn lauluista. Seven-albumi kuten myös seuraavana vuonna ilmestynyt ”Beautiful Loser” olivat vielä Segerin sooloalbumeja. Jälkimmäisellä levyllä suurimmasta osasta taustoista vastasi Muscle Shoals Rhythm Section. Seger nautti suosiota kotiseudullaan Detroitissa ja sen ympäristössä, mutta suurempi suosio tuntui kiertävän hänet ahkerasta keikkailusta huolimatta.

Bob Seger olisi kukaties jäänyt vannoutuneimpien ihailijoidensa arvostamaksi kulttihahmoksi, ellei vuonna 1976 ilmestynyt Segerin ja hänen Hopealuotibändinsä Detroitissa taltioima livetupla ”Live Bullet” olisi lyönyt itseään läpi kerta ryminällä. Levy oli eräänlainen Best of -kokoelma esitellen Segerin upeita lauluja hänen aikaisemmilta pitkäsoitoiltaan, joita oli ehtinyt kertyä jo kahdeksan. Bob Seger & The Silver Bullet Band oli huippuiskussa, ja levy myi moninverroin enemmän kuin mikään hänen aikaisempi levynsä.

Varmemmaksi vakuudeksi Seger varmisti läpimurtonsa saman vuoden lopulla ilmestyneellä studioalbumillaan ”Night Moves”, joka oli hänen onnistunein studiolevynsä siihen saakka. Monien vuosien uurastus sai näin palkintonsa.

Bob Seger bändeineen oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Studiolevyt ”Stranger In Town” (1978) ja ”Against The Wind” (1980) olivat arvostelu- ja myyntimenestyksiä, joista jälkimmäinen nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi. Todellinen täysosuma oli kuitenkin Segerin ja hänen bändinsä vuoden 1981 Yhdysvaltain kiertueelta koottu livetupla ”Nine Tonight” (1981), joka on epäilemättä yksi kaikkien aikojen hienoimpia livealbumeita.

Kaiken kaikkiaan Bob Seger julkaisi Silver Bullet Bändinsä kanssa vuosina 1976-1995 seitsemän studioalbumia ja jo mainitut kaksi livelevyä. Segerin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2014 ilmestynyt ”Ride Out”, jonka hän on sanonut jäävän hänen hienon uransa viimeiseksi.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki -ja taideosastolla esillä Bob Segerin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

seger2

seger3

bob-seger-seven

Seven

bob-seger-beautiful-loser

Beautiful Loser

Live Bullet

Live Bullet

Stranger in Town

Stranger in Town

Against the Wind

Against the Wind

Nine Tonight

Nine Tonight

The Fire Inside

The Fire Inside

Like a Rock

Like a Rock

The Distance

The Distance

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Uncategorized

Mary Chapin Carpenter – vahva Amerikan ääni

carpenter-jullari

MARY CHAPIN CARPENTER

 

Mary Chapin Carpenter (s. 21.2.1958) on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, joka on 30 vuoden aikana levyttänyt 14 albumia ja myynyt 14 miljoonaa levyä. Moninkertaisesti palkittuna artistina hän on saanut mm viisi kantrimusiikin Grammy-palkintoa, joista neljä ainutkertaisesti peräkkäisinä vuosina. Lauluntekijänä Carpenter on itse arvostanut erityisesti vuoden 2012 nimitystä Nashvillen Songwriters Hall of Fameen.

Lapsuudenkodissa kuunneltiin paljon musiikkia. Isän laajasta levykokoelmasta löytyi Fats Waller ja Billie Holiday, folkmusiikin uudesta noususta kiinnostuneelta äidiltä Woody Guthrie. Vanhemmilla sisaruksilla The Mamas & The Papas, The Beatles ja Judy Collins. Mary, tuttavallisemmin MCC, oli perheen neljäs lapsi ja peri vanhempiensa nimet; äiti oli nimeltään Mary Bowie Carpenter ja isä Chapin Carpenter jr.

Soittamisen alkeisiin nuori Mary sai äidiltään ensin viisikielisen basso ukulelen ja sitten nailonkielisen akustisen. Ja tykästyikin siihen sitten niin, että koulutoverit uhkasivat katkoa kitarasta kielet, jos hän vielä kerran soittaisi (Nuorten Sävellahjastakin 60 -70-luvun taitteessa tuttua) Leaving On A Jet Plane folk-iskelmää.. Vanhemmat erosivat, kun Mary oli kuudentoista. Se oli kokemus, johon hän palasi myöhemmin laulussa House Of Cards.

Koulun jälkeen MCC opiskeli yliopistossa kulttuurihistoriaa ja esiintyi pienillä klubeilla harrastusmielessä, kolikoita hattuun (tai tässä tapauksessa koriin) keräten. Hän harkitsi jo aikuistumista ja ”oikeisiin töihin” menoa, kun Columbia Records tarjosi levytyssopimusta. Omasta mielestään hän oli laaja-alaisemmin folk- ja jopa poplaulaja, mutta Columbia näki otollisemmat markkinat kantrin kentällä.

Sitä kautta hän tutustui uuden sukupolven tarinankertoja-lauluntekijöihin, kuten Guy Clark, Lyle Lovett ja Steve Earle, jotka yhtä kaikki laskettiin laajemman kantri-käsitteen alle kuuluviksi. Carpenter kotiutui tähän joukkoon, joiden lauluissa toistuivat amerikkalaisuuden peruskivet; sinnikkyys ja itsenäisyys, kaiho ja lämmin huumori.

 

Carpenterin kolmas albumi ’Come On Come On’ (1992) oli luonteva sekoitus folkkia, poppia ja kantrirokkia. Se oli suunnannäyttäjä sille, minkälaiseksi 2000-luvun kantri tulisi kehittymään. Tuloksena oli Carpenterin uran tähän saakka menestynein levy, jota myytiin neljä miljoonaa kappaletta ja joka poiki kantrilistoille hämmästyttävät seitsemän listahittiä.

Seuraava levy ’Stones In The Road’ (1994) oli tasapainoinen paluu pehmeämpään ilmaisuun. Kaupallisten koukkujen sijaan paino oli sanoituksissa. Levyn yleisilme oli vakava, esimerkkeinä tosipohjainen John Doe No. 24 ja kovin henkilökohtaiselta kuulostava The Last Word.

”You can have it, I don’t want it and when you’ve got it I’ll be gone/                                                                                                It won’t matter what you’re saying when the damage has all been done”

Toisaalta, levyltä löytyy myös varsin kiihkeätunnelmainen Shut Up And Kiss Me, joka toi Carpenterille uran ensimmäisen Billboardin kantrilistan kärkisijan.

2000-luvun alussa levyjen sovitukset olivat siloitellumpia, ikään kuin tavoitteena olisi ollut Adult Contemporary Radio, eli suomeksi suoraan sanottuna iskelmäradio. Toisaalta sanoitukset olivat entistä vahvempia, itseä ja yhteiskuntaa herkästi ja tarkasti analysoivia. Konservatiiviseen Nashvilleen verrattuna on MCC aina edustanut liberaalimpaa ajattelutapaa. Lyriikoiden ollessa useimmiten hienovaraisia kertomuksia, eikä suoria julistuksia, on suuren yleisön ollut helpompi ottaa omakseen nämä modernit, humanistisemmat tulkinnat.

Poikkeuksiakin teksteistä löytyy, kuten George W Bushin sotapolitiikkaa arvostellutta ja sitä kautta harvinaisen ankaraa (Shut up and sing!) kritiikkiä saanutta Dixie Chicks-trioa tukenut, tulikivenkatkuinen On With The Song (2007).

2000-luvun loppu oli Carpenterille traumaattista aikaa. Vuonna 2007 hän sairastui hengenvaaralliseen keuhkoveritulppaan ja joutui jäämään pitkälle toipumisvapaalle. Valmisteilla ollut kiertue piti peruuttaa ja mieleen iski epävarmuus tulevaisuudesta, lopputuloksena todella vakava masennustila. Kesti puoli vuotta ennen kuin uusia lauluja alkoi syntyä ja hidas tervehtyminen niiden kautta saattoi alkaa.

”I found myself between two places, Neither of them home,                                                                                       I could not recoqnize the faces, I’ve never felt so alone,                                                                                                              So alone”

’Holding Up The Sky’ (2010)

Toipumisaikana Carpenter paitsi opetteli laittamaan ruokaa, hän myös luki paljon ja uuden levyn tekstit olivatkin entistä enemmän kuin pieniä novelleja. Esimerkkinä Mrs. Hemingway, joka (enteellisesti) kertoi tarinan kirjailijan ensimmäisen vaimon näkökulmasta. Vuonna 2010 julkaistu ’Age Of Miracles’ sai hyvän vastaanoton ja nousi Billboardin folk-listan kärkisijalle.

 

Mutta huolet eivät olleet ohi. Samana vuonna Carpenterin avioliitto kariutui ja vuotta myöhemmin tytärtä taiteilijan uralla aina tukenut isä kuoli pitkällisen keuhkosairauden uuvuttamana. Kaikista näistä kokemuksista syntyi Carpenterin uran vakavin ja syvällisin levy, ’Ashes And Roses’ (2012). Tuskan ja eheytymisen ohella kantava teema on se, että kaikki nämä vastoinkäymiset; sairaus, avioero, vanhempien poismeno, ovat universaaleja, me kaikki kohtaamme niitä jossain elämämme vaiheessa. Ja tietoisuus siitä tuo lohtua.

„Had enough of sad days, Had enough of sleepless nights,                                                                                            I only need a tank of gas, Babe I’m going for a ride,                                                                                                        Cause when I’m all alone on a midnight highway,                                                                                                    There’s nothing like two hands on the wheel,                                                                                                             And the radio playing I Won’t Back Down,                                                                                                                 Baby that’s about the way I feel“

 

’The Way I Feel’ (2010)

 

Vuosi 2016: Uusi uuden sukupolven tuottaja, uusi levy ’The Things That We Are Made Of’.  Matka jatkuu..

 

Teksti; Markku Oksanen

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä Mary Chapin Carpenterin tuotantoa vitriininäyttelyn muodossa)

carpenter1

carpenter2

carpenter5

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Viikon levynä Delbert McClintonin ’The Jealous Kind’ vuodelta 1980

delbert

Viime marraskuussa 75 vuotta täyttänyt Texas-legenda laulaja/huuliharpisti Delbert McClinton on tehnyt isompia ja pienempiä hittejä jo 1970-luvulta lähtien. McClinton tunnetaan oman tiensä kulkijana lauluntekijänä ja tulkitsijana, joka on laajassa tuotannossaan ammentanut vaikutteita niin rockista, bluesista, soulista kuin countrystakin. Tähän monimuotoisuuteen on ollut vaikuttamassa McClintonin kotiseudun Texasin rikas musiikkikulttuuri, johon on tullut vaikutteita monesta suunnasta.

Amerikkalaisen juurimusiikin suvereenin tulkitsijan hienoimpia levyjä on vuonna 1980 ilmestynyt The Jealous Kind. Sen laulut, päällimmäisenä Yhdysvaltain singlelistan Top Teniin noussut Giving It Up For Your Love, tarttuvat vastustamattomasti korvaan tarjoten mahtavaa musiikkia lukemattomiksi kuuntelukerroiksi. Muita tämän mainion levyn huippuhetkiä ovat mm. sellaiset klassikot kuin Shotgun Rider, Going Back to Louisiana ja Shaky Ground. Levyn kaikki kymmenen laulua ovat lainatavaraa, mutta McClintonilla on ainutlaatuinen taito saada ne kuulumaan aivan kuin ne olisivat uusia.

Delbert McClinton on esiintynyt maassamme sekä Järvenpään Puistobluesissa että Rauma Bluesissa. Jotkut muistavat hänet duetosta Bonnie Raittin kanssa 1990-luvun alkupuolen Good Man, Good Woman -laulussa. Aivan liian monille Delbert McClinton on kuitenkin tuntematon, mutta aivan varmasti tutustumisen arvoinen.

Altti Koivisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

”Michael Stipen äiti ja täydellinen ympyrä” – R.E.M. Raision kirjastossa

nuori rem-2

Michael Stipen äiti ja täydellinen ympyrä

 

”Melkein kaikki musiikkilehtien jutut ovat miesten käsialaa ja keskittyvät levynteon yksityiskohtiin ja kiertue-elämän hankaluuksiin”, kirjoittaa Juha Itkonen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän, ja jatkaa: ”Me tiedämme kaiken Kurt Cobainin kelvottomista vanhemmista, mutta mitä me tiedämme Michael Stipen äidistä —?”

Tietenkin Itkosen provosointi osuu. Michael Stipen äiti? Pitäisikö meidän tietää hänestä jotain? Auttaisiko se ymmärtämään hänen poikansa musiikkia? Mitä meidän ylipäätään kuuluu tai ei kuulu tietää 30 vuotta R.E.M.-yhtyeen keulakuvana olleesta tyypistä? Millaisia rockjuttujen oikeastaan pitäisi olla?

Perinteinen rockjournalismi on maskuliinista ja rationaalista (ja uskallan sanoa: konservatiivista). Yksityiskohdat pitää hallita: vuosiluvut, studiot, keikat, flopanneet levyt, vaikutteet. On epäilyttävää kirjoittaa tunteista, joita musiikki aiheuttaa, tai väreistä ja muodoista, joita se saa synesteetikon kokemaan. Vielä epämääräisempään kategoriaan kuuluvat ulkomusiikilliset seikat: ihmiset, paikat ja tilanteet, joihin musiikki liittyy.

Varoitus: tässä jutussa lähtökohtana ovat juuri ihmiset, paikat ja tilanteet.

R.E.M. oli minulle 1980-luvun jälkipuoliskon soundtrack. Silloin ikä alkoi kakkosella ja ystävyys oli kokonaisvaltainen tila. Marjo ja Paul, pitkät keskustelut, Sofiankadun yksiö, Läntisen Pitkänkadun kaksio, aamuöiden outo kirkas horros, Stipen lyriikat ja analyysimme musiikista, nerokkaiksi kuvitellut. Ja lumoutumisen tarpeemme, ennen muuta se.

Se oli todellinen kuplien kupla, jonka sisällä soi R.E.M. Toki muitakin tärkeitä oli, mutta R.E.M.:istä huokuva älyllisyyden ja maanläheisyyden yhdistelmä oli vastustamaton.

Kauden huipentuma oli Provinssirock 1989. ”Nyt soittaa amerikkalainen RREMM”, hehkutti juontajakaksikko suomalaisittain lausuen. Hämmentynyt Michael Stipe kiirehti korjaamaan: ”We are AARIIEMM and this is what we do!”setlist-image-v1

Ilta-aurinko paistoi vinosti, kitarasoundit helisivät, jengi tanssi hurmiossa ja kaikki meistä taisivat lopulta laulaa mukana: Faaaaaaallllll oooonnnn meeeee… Marjo huusi korvaani, että Michael Stipe kuulostaa vähän vuohelta, mutta ei se haittaa, koska hän on Michael Stipe!

Albumi Green oli ilmestynyt puoli vuotta aikaisemmin. Se oli vahva, vähän vihainen ja svengaava. Netin settilista kertoo, että seitsemän biisiä oli Greeniltä ja neljä Document-albumilta. Covereitakin oli neljä. Ja encoreita kaksi! Tietenkin Stand ja You Are the Everything. Mutta myös Georg Gershwinin Summertime, se oli jo melkein liian jäätävää Seinäjoen valoisassa illassa. Viimeisistä viimeisin oli Perfect Circle.

Taitava stemmalaulu on R.E.M.:in alkuvuosien kitaravetoisten biisien suola ja sokeri. Mike Millsin yhtä aikaa kuulas ja täyteläinen, viehättävä ääni loi kappaleisiin hurmaavia kerrostumia. Michael Stipen ei välttämättä edes tarvinnut yrittää laulaa puhtaasti. Hän sai tehdä sitä, missä oli hyvä: lempeää rosoa ja särmää.

Vaikka syksyn 2008 rankkasadekeikka jäikin näkemättä, 2000-luvulla R.E.M. oli taas vahvasti mukana elämässä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Bändi oli aikuistunut ja kypsynyt, toivottavasti minäkin.

Kuulin kappaleissa uusia soittimia – varsinkin pianoa käytettiin taitavasti – harkittuja rakenteita ja huolellista studiomeininkiä. Michael Stipen sanoista sai välillä jopa selvää, kuten joku netissä irvaili. Bändi otti myös poliittisesti kantaa Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa.

Kuroin kiinni 90-luvun ja opin nopeasti ulkoa kokoelmalevyn In Time: The Best of R.E.M. 1988–2003. Pidin kovasti iisistä Reveal-albumista ja oikeastaan kaikista ajan rennoista, melodisista hiteistä: All the Way to Reno (You’re Gonna Be a Star), I’ll Take the Rain, Imitation of Life, Supernatural Superserious. Myös äkäinen Bad Day kolahti, mutta aivan erityisesti rakastin haikeasti kimmeltävää Leaving New Yorkia.

Tuntui uskomattomalta, että R.E.M. oli perustettu jo 1980 Athensissa, Georgian osavaltiossa. Yhtyeeseen kuuluivat 30 vuoden ajan laulaja Michael Stipe, basisti Mike Mills ja kitaristi Peter Buck. Alkuperäisessä kokoonpanossa mukana ollut rumpali Bill Berry jätti yhtyeen 1997.

Ensimmäinen R.E.M.-hitti oli kiihkeästi koliseva Radio Free Europe. Viimeiseksi jäänyt 15. studioalbumi oli Collapse into Now, jonka nimi oli vihje, tietenkin. Toiseksi viimeinen albumi Accelerate oli jo ollut paluuta alkuun: raaka, huolimaton, punkahtava.

R.E.M. päätti lakata olemasta 2011. Voisi melkein sanoa: Perfect Circle.

paita21

 

Teksti Eeva Kiviniemi

(Syyskuussa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston levynkansinäyttelyn aiheena R.E.M. Esillä olevat levyt Eeva Kiviniemen ja Tuomas Pelttarin kokoelmista)

rem1

rem2

Murmur

Murmur

Reckoning

Reckoning

Fables of the Reconstruction

Fables of the Reconstruction

Lifes Rich Pageant

Lifes Rich Pageant

Document

Document

Green

Green

Dead Letter Office

Dead Letter Office

rem chronic town

Chronic Town

 

Eponymous

Eponymous

rem out of time

Out Of Time

 

Automatic For The People

Automatic For The People

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Millainen on Megadethin Dystopia?

megadethdystopiacover

Megadeth – Dystopia

Dave Mustainen johtaman Megadethin tuore albumi Dystopia on tuunattu ja puunattu taistelemaan kynsin ja hampain musiikkimaailman Oscarista, Grammysta. Jos Mustaine ei kyseistä palkintoa tällä levyllä pokkaa, niin ei sitten koskaan!

Hattu päästä ja iso kumarrus, Megadeth on tehnyt viidennentoista studioalbumin kohdalla hämmentävän tempun – aivan mainion levyn vuosien korpivaelluksen jälkeen. Tottahan klassikkolevytyksiin on matkaa. Mutta on myös otettava huomioon luonnollinen (rokkarin) kehitys ja ajan kuluminen. Jos oikein filosofoidaan, Dystopia saattaa olla Megadethille melkeinpä kuin ’The Black Album’ oli Metallicalle. Aika näyttää. Youthanasian jälkeinen aika on ollut Mustainen ryhmälle hankalaa. Nyt on oikea miehistö koossa ja innostuksen huomaa niin uusissa miehissä kuin Mustainessa. Kitaristi Kiko Loureiro on omat Megadeth-juurensa kasvattanut jo taaperoikäisenä. Mies ei elvistele mutta osoittaa välähdyksinä suvereenin soittotaitonsa. Rumpalina toimivaan Chris Adleriin voi liittää samat sanat, tosin Adlerin eloisa rummutus antaa monelle viisulle selkeää lisä-arvoa. Tietynlainen teknisyys korviinpistävän innostuksen lisäksi on Dystopian selkeitä vahvuuksia.

Ja mitä on tapahtunut Dave Mustainen lauluäänelle! Vanha raakkuja laulaa paremmin kuin koskaan. Sävellysten osalta Mustaine on asiallisessa vireessä vaikka pari siivua laihempana albumi olisi jämäkämpi. Neljän ensimmäisen biisin kohdalla ollaan parhaimmalla mukavuusalueella ja varsinkin kiekon nimibiisin hiotun kevennetty ulkomuoto hivelee korvaa. Metalliviihdettä, kieltämättä, mutta toimivaa sellaista. Bullet to the brain -viisussa Megadeth yrittää olla jo liiankin ’Fivefingerdeathpunchia’. Post american world on selkeästi ’old school’ -Megadethia, Mustainen äänestä tosin puuttuu se ankarin raivopään irvistys. Instrumentaalipala Conquer or die on tyylikästä skeban kiusaamista. Fear-coveri Foreign policy sopii Mustainen suuhun paremmin kuin hyvin.

Dystopiasta on hiottu terävimmät rässisärmät laimeammiksi, joka aiheuttaa pientä parran pärinää. Kokonaisuus on kuitenkin aivan eri tasolla kuin vaikkapa edellisellä Super Collider -levyllä. Varsinkin soittopuolella ero edelliseen on kuin keskiyöllä ja aamuyöllä. En tiedä onko kyseessä Mustainen perustyytymätön luonne vai mikä mutta miehen kipakkaa sanailua kuuntelee mielellään, vuosikymmenten jälkeenkin. Vielä virtaa. Mielestäni Dystopia on Grammyn arvoinen tekele.

J.Kaunisto

(Teksti julkaisu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levynä oopperaklassikoita housuilla ja ilman – Joyce DiDonato: Diva Divo

didonato

Joyce DiDonato: Diva Divo: opera-arias

 

Amerikkalainen mezzosopraano Joyce DiDonato sai Diva Divo –levytyksellään vuonna 2012 Grammy-palkinnon parhaasta klassisen musiikin sooloesityksestä. Levy ei siis ole enää uuden uutukainen, mutta se on pienen ketunlenkin kautta kuitenkin ajankohtainen, sillä Joyce DiDonato esiintyy Helsingissä Finlandia-talossa tällä viikolla 14. helmikuuta ranskalaissyntyinen pianistinsa David Zobelin kanssa. Toisen kerran DiDonaton fantastista ääntä pääsee kuulemaan täällä Suomessa marraskuussa, jolloin hän esiintyy Musiikkitalossa Helsingin Barokkiorkesterin solistina.

Diva Divo on hieno levy. Levyllä yhdistetään herkullisesti sekä housurooleja (=oopperassa miesrooli, jota esittää nainen) että ns. tavallisia naisrooleja. Oopperoiden roolihenkilöt esittäytyvät levyllä ikään kuin pareittain: housuroolia seuraa aina naisrooli. Jotta kuvio ei olisi ihan niin yksinkertainen, roolihenkilöiden aariat ovat peräisin eri säveltäjien oopperoista. Levyn kuuntelijalle aiheutetaan tosiaankin hieman päänvaivaa yhdistelemällä ikään kuin roolihenkilöiden kohtaloita toisiinsa nappaamalla aarioita roolihenkilöiden mukaan eri oopperoista. Oopperoiden tapahtumat ja juonet eivät ylipäätään ole aina ihan selkeitä ja tällä levyllä pakkaa sekoitetaan vielä vähän lisää. Juuri tämä tekee kuitenkin mielestäni levystä niin herkullisen.

Nyt siis kannattaa pitää hatusta kiinni ja ottaa vaikka paperia ja kynä esille ja kirjata ylös kuka on kuka, sen verran kiemurainen on levyn henkilögalleria.

ooppera1

Kuva Metropolitan Operan Figaron häät -esityksestä (2005), kuvaaja Marty Sohl

Yksi oopperakirjallisuuden tunnetuista housurooleista on lemmenkipeä hovipoika Cherubino, joka tavataan sekä Mozartin oopperassa Figaron häät että Jules Massenet’n oopperassa Chérubin. Levylle on valittu Cherubinon / Chérubinin aaria molemmista oopperoista. Figaron häät on oopperoista tunnetumpi. Oopperan tapahtumat sijoittuvat kreivi Almavivan linnaan ja kreivitär Almavivaan ihastunut Cherubino laulaa kreivittärelle laulun ’Voi che sapete’; laulu tosin on kirjoitettu kaikille naisille vapaasti käännetyllä ajatuksella ”te naiset, jotka tiedätte mitä rakkaus on, opastaisitteko minua kokematonta”. Massenet’n Chérubin on oopperaa tuntevallekin melkoisen vieras ooppera. Oopperan tapahtumat ovat ikään kuin jatkoa Figaron häiden tapahtumille. Oopperan nimihenkilö Chérubin on saanut määräyskirjan armeijaan ja tapahtumat alkavat tämän tapauksen ja nuoren sankarin 17-vuotispäivän juhlinnalla. Aariassa ”Je suis gris! Je suis ivre!” Chérubin laulaa olevansa humaltunut auringosta ja siitä, että on 17-vuotias.

Figaron häiden Cherubinon pariksi levyllä on valittu Rossinin Sevillan parturi –oopperan Rosina, joka on oopperamaailmassa Figaron häiden kreivitär Almaviva. Sevillan parturin tapahtumat kun edeltävät Figaron häiden tapahtumia. Massenet´n Chérubinin parina puolestaan on Figaron häiden Susanna, joka on Figaron häiden nimihenkilön Figaron morsian. Ja ”kaikkiin naisiin ihastunut” Cherubinohan on tietenkin ihastunut myös Susannaan, tässä on levyn kytkös Cherubinon ja Susannan välillä. Aariassa ”Deh, vieni, non tardar” Susanna laulaa Figaroa kiusoitellakseen aariaa, jossa muka odottelee rakastajaansa.

Sekä Gluck että Mozart sävelsivät oopperan Tituksen lempeys ja Sesto (housurooli) ja Vitellia ovat molempien oopperoiden roolihenkilöitä. Oopperan tapahtumat sijoittuvat antiikin Roomaan keisari Tituksen hallituskauteen (79-81 jKr.). Sesto on keisarin läheinen ystävä ja Vitellia on syrjäytetyn keisarin tytär, joka janoaa kostoa keisari Titukselle. Itse ajattelen aina Vitelliaa yhtenä oopperamaailman ”parhaista” naispuolisista pahiksista, joskin oopperan lopussa tapahtumat saavat onnellisen käänteen. Seston aaria on Gluckin oopperasta ja Vitellian aaria Mozartin oopperasta.

ooppera2ooppera5

(Bianca Castafiore laulaa Tintti-sarjakuvan 21. albumissa Castafioren korut Jalokiviaariaa Gounod’n Faustista)

 

Faust on fiktiivinen henkilöhahmo, joka myi sielunsa paholaiselle ja sai vastineeksi maallisen elämänsä ajaksi rajattoman tiedon sekä yliluonnollisia kykyjä. Faustin tarinaa on käsitelty taiteessa lukemattomia kertoja ja oopperoitakin on tehty useita. Kuuluisin aiheeseen perustuva teos lienee Goethen runomuotoinen tragedia Faust. Goethen Faustiin pohjautuvat puolestaan Charles Gounod’n ooppera Faust sekä Hector Berlioz’n draamallinen legenda Faustin tuomio. Joyce DiDonaton levylle on valittu Berlioz’n Faustin sankarittaren Margueriten sydäntä särkevä aaria ’D’amour l’ardente flamme’. Margueriteen ihastuneen nuoren Siébelin aaria puolestaan on Gounod’n Faustista. E.m. Siébelin aaria kuuluu omaan henkilökohtaiseen top ten opera arias –listaani.

Kun puhutaan oopperoiden housurooleista, Romeo’ta ei voi jättää huomiotta. Näin on laita myös tällä levyllä; Joyce DiDonaton Romeo on Bellinin Capuletit ja Montecchit –oopperan sankari. Hector Berlioz’n draamallisessa sinfoniassa Roméo et Juliette Romeon ja Julian tunteita ja vuorosanoja kuvailee enimmäkseen orkesteri. Mezzo-sopraanolle suodaan teoksessa kaksisäkeinen laulu Premiers transports que nul n’oublie , ensi rakkauttaan ei kukaan unohda. Laulu on todella ihastuttava ja se on levyllä hyvä pari sitä edeltävälle Romeon aarialle, joka kylläkin alkaa sangen sovittelevissa merkeissä sovintoa kahden suvun välille toivoen, mutta päättyy hyvinkin sotaisiin tunnelmiin.

ooppera89

Kuva Lyric Opera of Kansas City –oopperatalon The Capulets and The Montagues -esityksestä (2013), kuvaaja Cory Weaver

Tuhkimo on Rossinin kaksinäytöksinen koominen ooppera. Sitä esitetään paljon ja se oli mm. Suomen kansallisoopperan ohjelmistossa kymmenisen vuotta sitten. Tuhkimon aaria on mezzosopraanon taidonnäyte ja Joyce DiDonato pääse sanalla sanoen irrottelemaan sydämensä kyllyydestä, hän hersyttää ääntään ja lennokkaat skaalat ylös ja alas saavat kuulijan vain ihmettelemään mitä kaikkea ihmisäänellä voi tehdä. Tuhkimon parina levyllä on luonnollisesti Prinssi. Siinä missä Rossinin Tuhkimon aariassa on vauhtia, Massenet´n Tuhkimon Prinssin aaria on hyvinkin melankolinen: ”sydän ilman rakkautta, kevät ilman ruusuja”.

Levyn viimeinen sankaritar liittyy kreikkalaiseen mytologiaan. Ariadne (tai levyllä Massenet´n vähemmän tunnetun oopperan sankaritar Ariane) laulaa tuskaansa ja pelkoaan eikä syyttä suotta: hänen rakastettunsa tai pikemmin pelastajansa Theseus on labyrintissa kauhean Minotauruksen kanssa. Ariane rukoilee Cypris-jumalatarta ja on valmis kuolemaan Theseuksen puolesta. Täysin toisenlaisissa tunnelmissa ollaan saman tarinan toisenlaisessa versiossa Richard Straussin kamarioopperassa Ariadne Naxos-saarella. Tapahtumapaikkana on 1700-luvun puolivälin Wien ja rikkaan miehen järjestämät kutsut, joilla on tarkoitus esittää ensin vakava ooppera Ariadne ja sen jälkeen commedia dell’arte –ilveily ilkikuruisine hahmoineen. Yksi oopperan keskushenkilö ja tällä levyllä Ariadnen ”pari” on nuori säveltäjä, Komponist, joka odottaa malttamattomana Ariadne –oopperansa esitystä.

ooppera56

Kuva Teatro Real –oopperan Ariadne auf Naxos –esityksestä (2006), kuvaja Javier del Real

 

Levy on ihastuttava aariakokoelma ja sen kuuntelemisesta voi aivan mainiosti nauttia myös ilman kynää ja paperia ja ”kuka onkaan kuka” –pohdintoja. Joyce DiDonato on fantastinen laulaja, yksi tämän ajan parhaita. Voi siis vain antaa kauniin laulun viedä. On myös vaara, että levyn henkilögalleria vie mukanaan ja kynä ja paperi tulee otettua esille. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin vähennä kuuntelemisen nautintoa

 

Heli Pohjola

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy