Kun TV-sarja Twin Peaksin pilottijakso esitettiin Yhdysvalloissa 30 vuotta sitten kävi katsojille varsin pian selväksi, että nyt nähdään jotain ennennäkemätöntä ja erilaista television historiassa. David Lynchin ja Mark Frostin luoma sarja alkaa siitä, kun kuvitteelliseen Twin Peaksin pikkukaupunkiin saapuu FBI:n erikoisagentti Dale Cooper selvittämään lukiolaistyttö Laura Palmerin raakaa murhaa. Sarjan edetessä ei suinkaan nähdä perinteistä murhatutkimusta sillä Cooper huomaa nopeasti, että kaupunki pitää sisällään erikoisten asukkaiden lisäksi myös useita yliluonnollisia voimia. Mystinen ja unenomainen tunnelma kuljettaa tarinaa eteenpäin ja kaikkien mielessä on yksi kysymys: Kuka tappoi Laura Palmerin?
Twin Peaksia tehtiin ensin kaksi kautta, vuosina 1990 ja 1991. David Lynch palasi sarjan maailmaan vuonna 1992 Twin Peaks – Tuli kulje kanssani -elokuvan myötä joka pohjusti tapahtumia ennen Laura Palmerin surmaa. Sarja herätettiin uudelleen henkiin vuonna 2017, kun Lynch ja Frost loivat fanien iloksi 18-osaisen kolmannen kauden. Siinä Cooper ja Laura tapaavat jälleen, 25 vuoden jälkeen, niin kuin oli tarkoituskin, juonta sen enempää avaamatta. Elokuva ja sarjan kaudet tutustuttavat meidät moniin sympaattisiin hahmoihin mutta myös äärimmäiseen pahaan joka jäi mieleen kummittelemaan, varsinkin ensimmäisellä katselukerralla, pitkäksi aikaa. Allekirjoittaneelle sarjan pelottavin hahmo oli eittämättä Bob, täysin vahingossa mukaan päätynyt hahmo, eräänlainen pahuuden ruumiillistuma.
Hemmetin hyvää kahvia ja upeaa musiikkia
Monenkirjavan hahmogallerian sekä hemmetin hyvän kahvin ja donitsien lisäksi Twin Peaksista on jäänyt mieleen sarjan musiikki. Angelo Badalamentin säveltämä kohtalokas, kaunis ja samalla uhkaava tunnusmelodia on eittämättä kauneimpia ikinä sävellettyjä TV-sarjan tunnareita. Ensimmäisen kauden yksitoista kappaletta sisältävä soundtrack on loistava kokonaisuus toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Pääosin instrumentaaleja sisältävällä albumilla kuullaan myös kolmella kappaleella Julee Cruisen eteeristä laulua. Levyn päättää Lynchin sanoittama laulettu versio tunnusmusiikista nimellä Falling. Mainitut kolme kappaletta löytyvät myös Cruisen sooloalbumilta Floating into the night (1989). Tämä sekä useampi Twin Peaks- soundtrack löytyvät myös Vaski-verkkokirjastosta. Kuvaushetkellä levyt olivat jälleen lainassa joten tämän jutun kuvitus on otettu allekirjoittaneen levyhyllystä.
Musiikillisesti Twin Peaksin keskeisin paikka on kapakka nimeltä Roadhouse (The Bang Bang Bar) jossa monet sarjan keskeisistä henkilöistä viettävät aikaa jokaisella tuotantokaudella. Twin Peaks on täynnä hyvää musiikkia ja onnistuneet kappalevalinnat täydentävät sarjan kohtauksia hienolla tavalla, Tarantinon elokuvien tapaan. Esimerkiksi kolmannella kaudella Roadhousen lavalle nousevat mm. Au Revoir Simone, Rebekah Del Rio, Lissie, Chromatics jne. Myös Julee Cruise on mukana, kuten myös James Marshall (James Hurley) joka esittää Roadhousen lavalla ensimmäiseltä kaudelta tutun, vihatun ja rakastetun kappaleensa. Uudelle naiselle, luonnollisesti. Twin Peaksin soundtrackit ovat upeita, hienosti tuotettuja kokonaisuuksia, oikeita keräilykappaleita. Vinyylipainoksia ei valitettavasti löydy kirjastosta mutta CD- levyjä, nuotteja ja muuta Twin Peaksiin liittyvää voit varata tästä.
Vaski-kirjastojen asiakkaiden käytössä on nyt uusi valtakunnallinen palvelu, josta löytyy maksutta kaikenlaista katseltavaa. Tämä Kirjastokinoon testikäytössä 1.10.2019-31.3.2020, ja se palvelee monia käyttäjäryhmiä.
Vaskin etusivulta Kirjastokino-palveluun pääsee klikkaamalla iloisenpunaista mainoskuvaketta. Palveluun kirjaudutaan valitsemalla pudotusvalikosta se ikioma kirjastokimppa. Sitten vain näppäillään kirjastokortin tunnus sekä se salaisistakin salaisin nelinumeroinen pin-koodi. (Jos et muista pin-koodiasi, voit henkilöllisyytesi todistamalla tarkistaa sen minkä tahansa Vaski-kirjaston neuvonnasta.)
Mutta mitäs kiinnostavaa se Kirjastokino sitten tarjoaa näin musiikkiosaston näkövinkkelistä? Kävimme läpi palvelun valikoimaa ja poimimme joukosta muutamia vinkkejä: musiikkidokumentteja, livetaltiointeja ja musiikkipitoisia elokuvia.
MUSIIKKIDOKUMENTTEJA
Danny (2016) kertoo Ilkka Lipsasen tähän asti tarkoin varjellusta elämästä, kun kotiarkistojen filmeissä kurkistetaan kulissien taakse.
Disko ja ydinsota (2009) kertoo Suomen televisiolähetysten seuraamisesta Pohjois-Virossa 1960-1980-luvuilla.
Laulu (2014) kertoo Suomen viimeiseksi runolaulajaksi nimetyn Jussi Huovisen oppilaasta, kuvataitelija Hanneriina Moisseista.
Loputon Gehennan liekki (2011) porautuu suomalaisen black metal -musiikkikentän kalmanhajuisen undergroundin syövereihin.
Monsterimies (2014) on dokumenttielokuva pojasta, joka halusi olla hirviö. Se on tarina Lordista ja bändin maailman luoneesta Tomi Putaansuusta.
Peräkylän Elvis (2017) on henkilökuva musiikkiaan omakustanteisesti julkaisevasta Jouni ”Big Jay” Viitalasta.
Talvinen matka (2007) kertoo laulamisesta, ja Kalle Koiso-Kanttilasta, joka etsii itseään ja omaa ääntään.
Tuiskuntuojat (2007) kertoo vimpeliläisen Hannan urakasta järjestää kotipaikkakunnalleen suuren suosikkinsa Antti Tuiskun konsertti.
Kenen joukoissa seisot (2006) on kokoillan musiikkielokuva 1970-luvun laululiikkeestä, joka häälyy dokumentin ja fiktion rajoilla.
Knucklebonehead (2013) on mustan huumorin täyttämä Rock’n’ Roll -henkinen draamakomedia Oskarista ja hänen bändinsä selviämistaistelusta läpi Shanghain houkutusten ja sisäisten ristiriitojen. Elokuvan keskiössä on todellinen henkilö ja elämä – ihmiset näyttelevät itseään!
LIVETALTIOINTEJA
ANC-konsertti-taltiointi vuodelta 1987 – Raakamateriaalia raakaa sortoa vastaan
Tomas Ledin – Just Då (2003) on livetaltiointi Göteborgista 4. elokuuta 2001.
MUSIIKKIPITOISIA ELOKUVIA
Love Records – Anna mulle lovee (2016) kertoo suomalaisen musiikkimaailman ja nuorisokulttuurin 60- ja 70 -luvuilla mullistaneen levy-yhtiön tarinan. Badding (2000) Markku Pölösen draama/elämänkertaelokuva Rauli Badding Somerjoesta.
Bugsy Malone (1976) lapsinäyttelijöillä tähditetty koko perheen gansterimusikaali.
Loistavat Bakerin Pojat (1989) menestyksestä, tappiosta, rakkaudesta ja veljeydestä musiikin maailmassa. Baker veljekset soittelevat lähes tyhjille saleille ravintoissa.
Suuri sävelparaati (1959) on herkkua suomalaisen iskelmämusiikin kulta-aikaa kaipaaville.
Sävellys, käsikirjoitus ja libretto: Jonathan Larson
Pääroolit: Anthony Rapp, Adam Pascal, Jesse L. Martin, Taye Diggs, Fredi Walker, Wilson Jermaine Heredia, Daphne Rubin-Vega ja Idina Menzel
Jonathan Larson (1960 – 1996) sävelsi, käsikirjoitti ja sanoitti musikaalin Rent aikansa lapsena osittain sen pohjalta, miten itse oli kohdannut AIDS-epidemian läheisten ystäviensä kautta. Musikaali pohjautuu löyhästi Giacomo Puccinin säveltämään oopperaan Labohème, jossa niin ikään nuoret taiteilijat ja heidän läheisensä tuskailevat sekä tautiepidemian että köyhyyden kourissa.
Vuonna 1996 Broadwaylla ensi-iltansa saaneessa rockoopperassa huonosti menestyvä dokumenttielokuvien tekijä Mark (Rapp), menetyksestä ja heroiiniriippuvuudesta toipuva rockmuusikko Roger (Pascal), Markin ja Rogerin entinen kämppäkaveri ja nykyinen vuokranantaja Ben (Diggs), yliopistonopettaja Collins (Martin), katusoittajana toimiva drag-artisti Angel (Jermaine Heredia), heroiiniriippuvainen 19-vuotias eroottinen tanssija Mimi (Rubin-Vega), esiintyvä taiteilija Maureen (Menzel) ja lakinainen Joanne (Walker) asuvat 1990-luvun vaihteen New Yorkissa.
Siinä missä La bohèmen hahmot elävät tuberkuloosin keskellä, varjostaa Rentin henkilöhahmoja asunnosta häätämisen uhka sekä AIDS-kriisi. Tuona aikana HIV-tartunta merkitsi kuolemantuomiota, sillä toimivaa estolääkitystä ei ollut vielä kehitetty. Tämän seuraukset ovat alati läsnä päähenkilöiden ja HIV-tukiryhmässä käyvien sivuhahmojen elämässä niin AIDSiin sairastuneiden kuin läheisten roolissa. Itse tarina alkaa siitä, että Markia, Rogeria ja Mimiä uhkaa häätö Benin omistamista asunnoista, vaikka Ben oli aiemmin luvannut entisen kämppäkaveruuden perusteella, ettei näiden tarvitsisi maksaa vuokraa. Tämä lupaa kuitenkin, että he saavat jäädä asumaan maksamatta vanhoja vuokriaan, mikäli he estävät Maureenia pitämästä mielenosoitusta kodittomien puolesta.
Rentin moninaisia teemoja ovat AIDSin lisäksi riippuvuudet, kodittomuus, maineen menettämisen pelko, hetkessä eläminen, tasapainoilu idealismin ja käytännön välillä sekä tietenkin rakkaus, luottamus ja ihmissuhteet. Rent on monista musikaaleista poiketen ensimmäisiä, joissa esiintyy avoimesti homo- ja biseksuaalisia ihmisiä. Musikaalin rohkeat aiheet sekä rockhenkisyys toivat musiikkiteatterille uutta, innostunutta yleisöä nuorison keskuudesta.
Usein seksuaalisia vähemmistöjä käsitellään fiktiossa pääasiassa identiteetin löytämisen tai syrjinnän näkökulmasta, mutta tässä keskitytään enemmän ystävistä ja kumppaneista koostuvan ryhmän keskinäiseen dynamiikkaan ja pelkoon ryhmän hajoamisesta kuolemanpelon, kiistojen ja varallisuuserojen varjolla. Hahmojen perheenjäsenet ovat lähinnä taustalla puhelimeen jätettyjen, enemmän tai vähemmän koomisten, laulettujen ääniviestien muodossa. Hahmojen kokema syrjintä tulee esille pääasiassa parissa vuorosanassa ja AIDS-tukiryhmän sekä kodittomien laulamassa koskettavassa akustisen kitaran hallitsemassa kaanonissa Will I (Lose My Dignity).
Will I lose my dignity
Will someone care
Will I wake tomorrow
From this nightmare?
Pidän musikaalin lähestymistavasta, ja teoksesta puuttuukin virkistävästi kaikkinainen saarnaavuus, mutta toisaalta AIDS-kriisiä varjosti voimakkaasti homofobia, tietämättömyys ja ennakkoluulot. Huumeidenkäyttäjänkin mainetta pelättiin. Ottamalla näihin enemmän kantaa Larson olisi voinut tuoda katsojalle ja kuuntelijalle lähemmäksi joitain hahmoja. Muun muassa Collinsin ja Angelin keskinäistä rakkautta ja huolenpitoa tuodaan kauniisti esille musikaalin alussa näiden tavatessa ja rakastuessa sekä myöhemmin kappaleessa I’ll Cover You. Hahmojen taustat jäävät muuten jokseenkin epäselviksi. Voimakkaan seksuaalisessa ja hektisessä kappaleessa Contact vihjataan tosin vahvasti siihen, miten Angel itse alun perin mahdollisesti sai HIV-tartunnan.
Rentin alkuperäinen orkesteri, jota kuullaan CD:lläkin, koostuu tavallisesti pianosta, syntetisaattoreista, bassosta, akustisista kitaroista ja sähkökitaroista sekä lyömäsoittimista eli bändikokoonpanosta, joka on musikaaliorkesteriksi suppeahko mutta onnistuu kuitenkin kuulostamaan täydeltä. Tietysti monissa kappaleissa esiintyvä sekakuorokin vaikuttaa täyteläisyyteen. Moni musikaalisäveltäjä viljelee esityksen aikana toistuvia musiikillisia teemoja, mutta ilokseni huomasin Larsonin musikaalia kuunnellessani, että siihen mahtuu toinen toistaan erilaisempia sävellyksiä sekä laajaa repertuaaria erilaisia tyylilajeja tangosta poppiin ja perinteisestä kabareemeiningistä rockiin.
Usein toistuvia teemoja ovat muun muassa Mimin ja Rogerin laulama I Should Tell You, joka kuvaa molempien pähkäilyjä sen osalta, miten kertoa ihastuksen kohteelle omasta HIV-tartunnasta ja muusta menneisyyden painolastista, sekä tämän vastakappale No Day But Today, jossa painotetaan sitä, miten jokaisesta hetkestä tulisi ottaa kaikki irti. Toisen näytöksen voimaballadi Seasons of Love taas on jäänyt elämään musikaalin kenties suosituimpana kuoro- ja lauluyhtyekappaleena. Vaikka musikaalin henki on elämänmyönteinen ja kapinallinenkin, on siinä siis myös taustalla alati surumielisyys ja rajallisuuden kanssa kamppailu.
Rentistä tehtiin vuonna 2005 Chris Columbuksen ohjaama elokuvaversio, jonka päärooleihin palasivat alkuperäisestä kaartista kaikki muut paitsi itseään jo rooleihinsa liian vanhoina pitäneet Fredi Walker ja Daphne Rubin-Vega. Vaikka Seasons of Love on kaunis alkuperäisten esiintyjienkin laulamana, myönnän pitämäni eniten juuri leffaversiosta, joka teatteriversiosta poiketen esitetään elokuvassa jo aivan teoksen alussa. Vaikka Fredi Walkerin eli alkuperäisen Joannen ääni on sielukas ja vahva, pidän elokuvassa esiintyneen Tracy Thomsin kirkkaudesta ja lyyrisyydestä Seasons of Loven loppuhuipennuksessa.
On ilahduttavaa, että studioäänitetty kahden CD:n Rent julkaistiin pian musikaalin ensi-illan jälkeen, sillä levyllä kuullaan kaikki roolit alkuperäisten näyttelijöiden ja laulajien esittäminä. Erityisen mielenkiintoista on kuulla huikentelevaisena Maureenina näyttelijä-laulaja Idina Menzeliä, joka on luonut pitkän uran elokuva-alalla ja varsinkin Broadwaylla muun muassa Wicked-musikaalin Elphabana ja joka on noussut vuonna 2013 suuren yleisön – muun muassa allekirjoittaneen – tietoisuuteen Disneyn Frozen-elokuvan Elsana.
Rentin ensiesityksessä Menzel oli vasta 25-vuotias ja laulutyylissä tiettyä rosoisuutta, joka on laulajan äänestä kadonnut Frozeniin mennessä. CD-levyn lisäksi voimme onneksi nauttia myös Broadwaylla kuvatuista promopätkistä, joiden laatu on valitettavasti kärsinyt mutta jotka antavat hyvän kuvan siitä, miltä Rentin ensimmäiset esitykset näyttivät. Tässä Maureen riitelee tyttöystävänsä Joannen kanssa:
Toisella videolla kuullaan koko teoksen nimikkokappaletta Rentiä, masentuneen rockmuusikon Rogerin laulamaa herkkää One Song Glorya, tanssija Mimin laulamaa flirttailevaa ja vauhdikasta Out Tonightia ja dragartisti Angelin laulamaa sarkastisen koomista popkappaletta Today 4 U:ta. Vaikka Rubin-Vegaa Mimin roolissa on kritisoitu epäpuhtaudesta ja tekniikan puutteesta, mielestäni 19-vuotiaaseen heroiiniaddiktiin sopii kuitenkin tietynlainen rosoisuus, energisyys ja pidättelemättömyys.
Näyttelijäkaartin suosikkini on kuitenkin toinen Broadway-konkari Anthony Rapp juutalaistaustaisen, luomisen tuskassa luovivan Mark Cohenin roolissa. Menzelin hahmo on tarinan alkaessa jättänyt hänet Joannen vuoksi, ja Rappin ilmaisutaito vaihtelee herkän ja sarkastisen välimaastossa. Koska Markille läheiset ystävät Roger ja Collins sairastavat AIDSia, Mark kamppailee tämänkin vuoksi yksin jäämisen pelon kanssa. Lisäksi taiteen tekemisen etiikka tulee parhaiten esille Markin hahmon kautta: hän kuvailee dokumenttielokuvaansa ystäväpiirinsä ohella AIDS-tukiryhmän jäseniä sekä kadulla näkemiään kodittomia, joista yksi raivostuu ja sanoo ykskantaan, ettei Mark voi (hahmon sanoja kauniimmin muotoillen) sammuttaa huonoa omaatuntoaan dokumentoimalla huono-osaisia:
Just trying to use me to kill his guilt
It’s not that kind of movie, honey
Let’s go – this lot is full of
Motherfucking artists
Hey artist
You gotta dollar?
I thought not
Kauttaaltaan laulettuun musikaaliin resitatiiveineen ja varsinaisine kappaleineen sisältyykin paljon kiroilua ja ylipäätään voimakasta kielnkäyttöä, joten se ei sovellu aivan nuorimpien musikaalinystävien kuunneltavaksi. Musikaalia sävyttävät roisi huumori sekä viittaukset seksiin ja huumeisiin, ja ensimmäisen näytöksen loppuhuipentuma La Vie Boheme, jossa kuullaan koko kahdeksan päähenkilön kaartia, on riehakas ja vivahteikas osoitus tästä. Siitä saa käsityksen tästä vuoden 1996 Tony Awardsin taltioinnista, jossa se kuullaan Seasons of Loven jälkeen. Jonathan Larson itse menehtyi traagisesti yhtäkkiä juuri ennen Rentin ensi-iltaa. Hän ei siis itse päässyt valitettavasti näkemään musikaalinsa menestystä eikä vastaanottamaan Tony Awardsin palkintoa parhaasta musikaalista, parhaasta musikaalikäsikirjoituksesta sekä tietysti parhaasta alkuperäisestä musikaalin tai näytelmän musiikista. Larsonin sisko otti ne vastaan ja piti kauniin puheen veljensä muistoksi.
Kappaleesta No Day But Today onkin muodostunut eräänlainen Larsonin teemasävelmä.
Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive on vampyyrielokuva, mutta ei kauhuelokuva, vaan tyyni ja rauhallinen, tutkiskeleva elokuva jonka keskiössä on rakkaus ja kulttuuri – ja rakkaus kulttuuria kohtaan. Toisaalta elokuvassa on teemana nykyajan tyhjyys ja viihteellistyminen.
Elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli paitsi tunnelman luojana ja päähenkilöiden tunnelmien avaajana myös siten, että toinen päähenkilöistä on muusikko, jonka elokuvassa kerrotaan mm. säveltäneen Schubertille Adagion jousikvintettiin D956! Tavallaan musiikki joka kuullaan on nimenomaan hänen esittämäänsä.
Musiikki elokuvassa jakaantuu pitkälti kahtia, on säröistä ja särkevää kitarointia, jonka esittää ohjaajan itsensä Sqürl-yhtye ja Jozef van Wissemin luuttumusiikkia. Jälkimmäisen viitatessa tyylikkäästi henkilöiden vuosisataiseen ikään.
Elokuvan musiikki on monilta osin haikeaa ja runollista, kuten itse elokuvakin.
Aivan erityisesti nousee Yasmine Hamdanin Hal-kappale, joka esitetään Tangerilaisessa ravintolassa. Kappaleen sanoituksissa kulminoituu elokuvan keskeisin teema, eli rakastavaisten kaipuu toistensa luo. Ja itse esitys on mesmeroivan upea.
Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla on lokakuun ajan esillä Mielen kuvajaisia-näyttely.
Näyttelyn työt ovat nimensä mukaisesti mielenmaisemia, joiden syntyyn musiikki on vaikuttanut voimakkaasti. Oli kuvan inspiraationa sitten ajatus, piirtohaaste tai kirja, musiikki on aina ollut vahvasti läsnä kuvien luomisessa.
Teosten tekijä Tiina Lundenius kertoo niiden synnystä:
Esillä olevien kuvien aiheet vaihtelevat omakuvista ja tunteista myyttisiin hahmoihin. Yhteistä kaikille kuville on, että kaikki ammentavat inspiraationsa fantasian ja kansantarujen sekä musiikin pohjattomasta aarreaitasta. Luultavasti mikään muu taiteen muoto ei ole yhtä vahvasti yhteydessä tunteisiin kuin musiikki. Musiikin avulla tunteille pystyy antamaan värin ja muodon silloinkin, kun sanat eivät siihen kykene, oli kyse sitten eteerisen kauniista laulusta tai maailmoja repivästä peikkorähinästä. Mielentila ja tunne määräävät mikä milloinkin tuntuu oikealta ja taide syntyy siitä maagisesta hetkestä, kun musiikki avaa sisimmän syvimpiin onkaloihin piilotetut portit ja päästää myrskyn valloilleen.
Useimpia kuvia tehdessä taustalla on soinut sekalainen soittolista kaikkea klassisesta musiikista mörökölliheviin ja kansanmusiikista elokuvamusiikkiin. Etenkin Thomas Bergersenin ja Ramin Djawadin mahtipontiset ja toisaalta sydäntäriipivän surulliset sävellykset ovat siivittäneet monia näyttelyn töitä.
Surutyö -sarjan aikana soittolistalta löytyi etenkin Azam Alin Mehman (The Guest) albumilta From Night To the Edge of Day. Alin sensuelli ja kuulas ääni on kuin toisesta maailmasta. Laulusta on tullut minulle surun työstämisen väline siinä missä lukemattomista paperia peittävistä mustan ja punaisen sävyistä.
Muita jatkuvassa pyörityksessä olevia kappaleita ovat Ramin Djawadin säveltämät Fire and Blood sekä House of the Undying, jotka tapaavat soida taustalla etenkin lohikäärmeitä maalatessa. Ylipäätään instrumentaalimusiikki on oiva väline kuvia ja tunnelmia tapaillessa. Etenkin piirustushaasteissa sen avulla pystyy usein kaappaamaan tajunnanvirrasta mitä ihmeellisimpiä kuvajaisia, joita sitten epätoivoisella vimmalla yrittää vangita paperille.
Mikäli kuvien takana vaikuttanut musiikki kiinnostaa, QR-koodeilla pääsee kurkistamaan mitä musiikkia kunkin työn aikana on tullut luukutettua naapuruston iloksi. QR-koodi johdattaa verkkokirjaston sivustolle.
Musasto 