Kuuntelen Pressaa – Tasavallan Presidentti uudelleenjulkaisujen voimin

Turkulaisen Svart Recordsin Love Recordsin progempaa kulmaa valottavien uusintajulkaisujen sarjassa Tasavallan Presidentin kiekot ovat todellisia klassikoiden klassikoita. Alkuperäisistä Pressan kiekoista joutuu innokas vinyylin kerääjä maksamaan tukevasti, siinä mielessä vinyylimuotoinen uusiojulkaisu on tervetullut tapaus. Nimittäin cd-versioihin verrattuna soundit ovat jotain aivan muuta.

Pressan levyistä Lambertland ja Milky Way Moses ovat tunnustettuja Suomi-progen kulmakiviä, jotka voi asettaa ilman sinivalkoisia silmälaseja ulkomaisten kanssaeläjiensä rinnalle. Bändin vuonna 1969 julkaistu debyytti Tasavallan Presidentti oli hyvinkin vapaasti laukkaavaa rock-fuusio-jazzia. Eero Raittisen Helpistä lähteneet kitaristi Jukka Tolonen ja rumpali Vesa Aaltonen saivat rinnalleen Blues Sectionista tutun basisti Måns Groundstroemin ja Soulsetin entisen saksofonistin/huilistin Juhani Aaltosen. Vokalistin paikalle saatiin brittilähtöinen Frank Robson, tosin Tasavallan Presidentin normaalia kertosäevetoista musiikkia kaihtanut ulosanti ei antanut laulajalle tilaa loistaa.

Pressan debyyttilevy nosti Tolosen lopullisesti kitarasankarin asemaan, vaikka sävellysten osalta kaksikko Robson/Groundstroem oli kantavana voimana. Levyn juurevasti mutta vapaasti hengittänyt improvisaatiopohjainen revittely antoi erityisesti tilaa Juhani Aaltosen häikäisevälle saksofoni/huiluiloittelulle. Myös Tolosen vahvasti blueshenkinen kitaratyöskentely tuotti albumille vakuuttavia ilonhetkiä.

Uusiojulkaisun rumpusoundi on ehkä hieman ”kirkaampi” kuin alkuperäinen, samaa voi sanoa bassosta mutta fonin kohdalla muutos on pelkästään positiivinen. Kokonaisuus soi kuitenkin todella tasapainoisena ja ennenkaikkea puhtaana. Tuplalevyn mukana seuraa vielä tyylikäs juliste.

Vuonna 1972 julkaistu Lamberland on monessa käänteessä nostettu Pressan parhaaksi näytöksi – ja yhdeksi 70-luvun kotimaisista timanteista. Bändin soundi asettui selkeämmin aikakautensa progen suuntaviivoille ja varsinkin Tolosen kitaralle löytyi yhä enemmän tilaa. Juhani Aaltonen oli jo aikaisemmin korvattu Pekka Pöyryllä ja vokalistin paikalle oli tullut Eero Raittinen. Levyn myötä Pressan maine Suomen ulkopuolella koki suuren arvonnousun. Bändi oli varsinkin muusikkopiirien suosiossa. Milky Way Moses -albumin mukana seuraava juliste kertoo selkeästi aikalaisten ajatuksia Pressan iskukyvystä; ”Tolonen…a future Zappa”, ”Their music is difficult…rock with a strong jazz bias and works only because they are so together as a group”, ”Better than 80 procent of the rock product currently on the market”, ”Ridiculously fast, more lyrical and witty than Clapton, Hendrix and Page”. Ja kyseiset kommentit kantautuivat brittiläisestä musiikkimediasta!

Mutta Lambertland oli myös kaupallinen menestys. Ylistäviä arvoita keränneen albumin ensimmäinen puolisko oli todellista progehekuman juhlaa. Haastavaa ja koukeroista mutta ei itsetarkoituksellista oman erinomaisuuden korostamista – yksinkertaisesti tasapainoista ja mallikasta bändisoittoa. Tolosen nousevan tähden myötä lisääntynyt biisintekovastuu kuului pelkkastään positiivisena asiana. Pöyry jäi ehkä pienempään osaa kuin debyyttilevyllä puhaltanut Aaltonen mutta Pöyry ei jäänyt varjoon! Allekirjoittaneen mielestä Raittinen ei korvannut Robsonia mutta laulajalle Lambertland oli myös suhteellisen vähätöinen projekti.

Myös Lambertlandin uusiojulkaisun soundeista on kuulemma hifistien kesken väännetty kättä – että rumpu-ja bassosoundissa olisi vähemmän potkua kuin alkuperäisessä. Tiedä häntä, ainakin soundi on mieltä ylentävän selkeä. Allekirjoittaneen vertailukappaleen kohdalla vanhasta vinyylistä oli raavittu irti jo parhaimmat soundit joten vanhan ja uuden version vertailu ei tehnyt oikeutta kumpaankaan suuntaa. Kokonaispakettina Lamberlandin uusiojulkaisu on kuitenkin mahtava kokonaisuus. Tuhdin kirjasen lisäksi paketista löytyy Sisältäni portin löysin/Selvä näkijä -sinkula.

Milky Way Moses on monessa lähteessä jätetty Lambertlandin jalkoihin. Vuonna 1974 ilmestynyt levy sai jo aikalaisiltaan nihkeämmän vastaanoton. Englannissa äänitetty albumi on kuitenkin soundien osalta loistavaa jälkeä. Kosketinsoittimilla oli suurempi rooli ja ehkä Pressan soundi liikkui jo turhankin lähelle valtavirtaprogen perusvirtaa. Pressan uusintajulkaisuista Milky Way Moses on kuitenkin kuuntelukokemuksena ylittämätön. Pehmeän vakaa ja orgaaninen soundi on hunajaa progemiehen korville. Myös basso potkii tukevasti. Soundin erotteleva tarkkuus tulee erityisesti esille vapaana laukkaavissa soolokohdissa ja varsinkin kitara/fonisoundi on todella elävää. Allekirjoittanut ei halua tehdä eroa Lambertlandin ja Milky Wayn välillä – molemmissa on tunnistettavaa omalaatuisuutta ja uusintajulkaisuna Milky Way Moses on varmasti levyyn sijoitetun rahan arvoinen.

J.Kaunisto

Miska Rantanen kertaa Raisiossa Love Recordsin kunniakasta historiaa

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 3.3. kello 16-19 järjestettävän Vinyyli-iltamat -tapahtuman vieraaksi saapuu Love Records 1966–79 -historiikin kirjoittanut Miska Rantanen.

Levy-yhtiö Love Records kuuluu suomalaisen musiikkihistorian tärkeimpiin instituutioihin. Sen perustamisen aikoihin vuonna 1966 kotimaisen kevyen musiikin kenttä oli murrosvaiheessa, kun vakiintuneet levy-yhtiöt eivät olleet havainneet uusia musiikkivirtauksia ja uusien osayleisöjen syntymistä. Love Records tarjosi yhteisen foorumin niin kirjallis-poliittiselle teatteri-musiikille, modernille jazzille kuin kotimaiselle rhythm’n’bluesille. Love Records tuli aluksi kuuluisaksi poliittisen musiikin ja progressiivisen rockin julkaisijana. Loven tallista löytyivät mm. Kaj Chydenius, Wigwam, Tasavallan Presidentti, Agit-Prop, M. A. Numminen, Rauli Somerjoki, Hurriganes, Juice Leskinen, Kaseva, Dave Lindholm, Maarit, Blues Section, Tabula Rasa…

Kirjan kirjoittaja Miska Rantanen on politiikan ja talouden toimittaja Helsingin Sanomissa. Tietokirjojen lisäksi hän on kirjoittanut mm. Rumbaan ja Imageen sekä käsikirjoittanut Uutisvuotoa 1990-luvulla.

Viime syksynä Miska Rantanen villitsi lukijoita teoksella Kukkiva syyspervo ruukussa: kirjallisen viestinnän tähtihetkiä.

Love Records -historiikista on tulossa myös uusi, korjattu painos. Näillä näkymin kirjaa on myynnissä myös Raision tilaisuudessa.

 

Lisätietoja:

Viikon levy – Richard Strauss: ”Poesie”: Orchestral Songs Diana Damrau

Richard Strauss (1864–1949) on ollut Musastossa kuluvan helmikuun ajan isosti esillä säveltäjän juhlavuoden kunniaksi: säveltäjän syntymästä siis tulee tänä vuonna  kesäkuussa kuluneeksi 150 vuotta. Kari Pohjola mainitsee Richard Straussin oopperoita käsittelevässä Musaston kirjoituksessaan Ruusuritari –oopperan sisältävän hienoa musiikkia erityisesti naisäänien ystäville. Tämän viikon levy jatkaa samalla linjalla: sopraano Diana Damrau esittää Richard Straussin orkesterilauluja muutaman vuoden takaisella ”Poesie” –levyllään ja levy on toden totta naisäänen juhlaa. Viime aikoina on tuntunut siltä, että aina kun Diana Damrau avaa suunsa näyttämöllä tai CD/DVD –tallenteella, tulos on häikäisevä. Hän on mielestäni yksi tämän hetken parhaista naisäänistä, jollei paras.

Straussin sanotaan yltäneen mestaruuteen kolmella musiikin alalla, oopperoiden, sinfonisten runojen ja yksinlaulujen säveltäjänä.  Hän sävelsi paljon laulumusiikkia sekä mies- että naisäänille. Henkilökohtaisesti pidän lauluista enemmän naisääänen esittämänä. Yksi paljon levytetyistä laulukokoelmista on Straussin viimeisinä elinvuosinaan säveltämä Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) sopraanolle ja orkesterille, jota ovat levyttäneet  hienot sopraanot mukaan lukien Karita Mattila ja Soile Isokoski. Olisi väärin jättää mainitsematta myös esimerkiksi Elisabeth Schwarzkopfin, Jessye Normanin ja Renée Flemingin levytykset.

Poesie –levyllä ei ole lauluja edellä mainitusta laulusarjasta, mutta 22 muuta toinen toistaan  hienompaa laulua. Oma ehdoton suosikkini levyn lauluista on laulu Zueignung. Kuulin sen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Renée Flemingin resitaalikonsertissa Helsingissä, jossa hän esitti laulun encorena;  esitys kolahti tajuntaan välittömästi jättäen sinne unohtumattoman muistijäljen. Laulu on kaunis, vähän haikeakin, ja Diana Damraun tulkitsemana ihastuttava. Toinen lempilauluni levyltä on Cäcilie. Laulun melodinen valoisuus on vangitsevaa, joskin sanat ovat pikemminkin haikeat; laulun perusajatus hyvin vapaasti käännettynä ”jospa tietäisit miltä tuntuu haaveilla suudelmista ja tuntea kaipausta yksinäisinä öinä, sydämesi pehmenisi ja olisit kanssani”.

Musiikkiin ja sen kauneuteen liittyvät asiat ovat aina makukysymyksiä, kuten myös se mitä kukin pitää mieltä rauhoittavana musiikkina. Minun mielestäni Poesie –levyn laulut ovat suurimmaksi osaksi hyvin seesteisiä ja mieltä rauhoittavia, joskin kauneudessaan ja ”musiikillisessa valoisuudessaan” myös hyvin energisoivia. Voisin suositella levyä hyvinkin monenlaiseen tilanteeseen: aamun avaukseksi kiireettömään sunnuntaiaamuun, hyvän unen tuojaksi illan päätteeksi, hyvän mielen tuojaksi milloin vain.

Christian Thielemann johtaa Münchenin filharmonista orkesteria (Münchner Philharmoniker) ja levyllä on ainoastaan Straussin orkesterilauluja.

Mielestäni levy on täysosuma, se on likipitäen kauneinta mitä olen eläissäni kuullut.

Varaa teos Vaskista

Heli Pohjola

Vinyyli-Iltamat jälleen Raision kirjaston musiikkiosastolla

Raision kirjaston musiikkiosastolla järjestetään toista kertaa Vinyyli-iltamat -nimellä  etenevä vinyylilevyjen maailmaan keskittyvä tapahtuma. Maanantaina 3.3. kello 16-19 Raision musiikkiosastolla on luvassa levymyynnin lisäksi Love Records 1966–79 -historiikin kirjoittaneen Miska Rantasen asiantuntevaa sanailua liittyen Love Recordsin vaiheisiin.

Levykauppiaista paikalla ovat Iki-Popin Joska Laine, 8raidan Fredrik Johansson ja kiertävä levykauppias Kari Prusila. Levymyynti jatkuu koko tapahtuman ajan, kello 16-19.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

 

Viikon levy: Sia – Colour the small one (2004)

Colour the small one on australialaisen Sia Furlerin kolmas levy. Levyllä Sia fiilistelee r&b:n, jazzin ja popin maailmoissa. Colour the small one on Sian edellisiä levyjä rauhallisempi ja tunnelmallisempi. Sian omien sanojen mukaan levy on helppoa kuunneltavaa. Kappaleita ovat olleet tekemässä Sian lisäksi mm. levyn tuottaja Jimmy Hogarth, basisti Samuel Dixon ja Beck.

Colour the small one julkaistiin vuonna 2004 Australiassa, Britanniassa ja Euroopassa. Levyn Amerikan valloitus tapahtui muutama vuosi myöhemmin. Amerikkalaiset löysivät Colour the small one:n sen jälkeen kun Breathe me –kappale soi Mullan alla TV-sarjassa. Sian muitakin kappaleita on päätynyt TV-mainoksiin ja -sarjoihin sekä elokuviin.

Breathe me:n lisäksi nostaisin omiin suosikkeihini Sunday:n. Sunday on tarttuvaa poppia ja eroaa mielestäni levyn muista kappaleista. Kauneimman laulun tittelin vie Natale’s song. Jos ihastut tämän levyn herkkiin tunnelmiin, suosittelen tutustumaan myös Sian Some people have real problems–levyyn vuodelta 2008.

Sia on tehnyt paljon musiikkia myös muille artisteille. Viimeisimmällä Britney Spearsin levyllä, Britney Jean, on kolme Sian kappaletta. Tunnetuin yhteistyö on ehkä David Guettan kanssa valmistunut Titanium, jonka Sia esittää.

Sia netissä: http://siamusic.net/

Colour the small one Vaski-kirjastoissa

Päivi/Kaarinan kaupunginkirjasto

Prog you like a hurricane!

Raikas progressiivinen soundi

Turun musiikkikirjastoon on hankittu lisää 1970-luvun progelevyjä. Kirjaston valikoimasta löytyy nyt enemmän musiikkia esimerkiksi Keski-Euroopasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta.

Ehkä Pink Floyd, Yes ja Genesis ovat sinulle jo vanhoja tuttavuuksia? Nyt voit tutustua suureen joukkoon ulkomaisia levytyksiä, joita Vaski-kirjastoissa ei ole ennen ollut lainattavissa. Uutta tarjontaa ovat esimerkiksi saksalaiset Eloy, Kraan, Hoelderlin sekä Schicke, Führs & Fröhling, samoin italialaiset yhtyeet Le Orme, Sensations’ Fix ja Quella Vecchia Locanda.

CD-levyt ovat varattavissa Vaskin verkkokirjastosta. Linkeistä pääset hakutuloksiin, joihin on kerätty 70-luvun progea Italiasta, Ranskasta, Saksasta, Kanadasta, Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta.

Aamunkoiton portit

Levyjen rinnalle Musasto suosittelee lämpimästi Matti Pajuniemen kirjoittamaa teosta Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979 (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013). Kirja on ensimmäinen laaja suomenkielinen matka ulkomaiseen progeen. Aamunkoiton portit arvioitiin Musastossa viime syksynä.

Kirjastoista löytyy runsaasti alan kirjallisuutta myös englanniksi.

 Tuomas Pelttari

Musasto suosittelee: Leoš Janáček – Jenůfa

Leoš Janáček: Jenůfa

Jenůfa on tšekkiläisen säveltäjän Leoš Janáčekin kolmas ooppera, jonka ensi-ilta oli säveltäjän kotikaupungissa Brnossa vuonna 1904. Teos poikkesi tyypillisestä tšekkiläisestä musiikkiperinteestä ja esitys jäi vain paikalliseksi merkkitapaukseksi säveltäjän jäädessä suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Myöskään Prahan musiikkipiirit eivät olleet suopeita tuolloin ns. susirajan takana asuvaa säveltäjää kohtaan. Janáčekin varsinaisena kansallisena ja kansainvälisenäkin läpimurtona pidetään vasta vuoden 1916 Prahan kansallisteatterin Jenůfan esitystä säveltäjän ollessa jo 62-vuoden iässä. Prahan esitys herätti lopultakin yleisön kiinnostuksen Janáčekia kohtaan ja teoksen ymmärrettiin uudistavan tšekkiläistä oopperatraditiota. Hänen merkityksensä modernin oopperataiteen kehitykselle ymmärrettiin vasta paljon myöhemmin.

 Janáčekin tyyli vaikutti aikalaisista uudelta ja epätavalliselta ja hän sai toisinaan kriitikoilta kovaakin vastustusta. Hän sävelsi näyttämömusiikin lisäksi myös muuta vokaalimusiikkia sekä orkesterimusiikkia, kamarimusiikkia ja pianomusiikkia ja Janáček on tasavertainen nimi maineikkaassa kolmikossa, joka on luonut uuden tšekkiläisen musiikin perustan: Smetana – Dvořák – Janáček .

Janáček oli monien muiden tunnettujen säveltäjien rinnalla myös tuottelias musiikkikirjailija, jonka laaja-alainen tuotanto sisältää niin musiikkiteoreettisia kirjoituksia ja artikkeleja kuin kotikaupunkinsa paikallislehteen kirjoitettuja pakinoitakin. Hän oli myös kansanperinteen kerääjä ja hän tutki mm. kotiseutunsa Määrin kansanmusiikkia ja tšekin kielen puhemelodiaa. Janáček piti musiikissaan esikuvanaan puhuttua kieltä ja hänen sanotaan kuljettaneen mukanaan muistikirjaa, johon hän nuotinsi kuulemiaan ihmisten repliikkejä ja etsi musiikillista ilmiasua myös monille muille ympärillään kuulemilleen elämän äänille: hän halusi musiikkinsa kirjaimellisesti puhuvan.

Jenůfa on Janáčekin realistisen tyylin mestariteos. Oopperan alkuperäinen nimi on Její pastorkyňa (Hänen kasvattityttärensä), mutta sitä alettiin nimittää Saksassa Jenůfaksi oopperan päähenkilön mukaan. Ooppera on tarina kasvattiäidistä ja kasvattityttärestä, tarina maalaiskylän kolmiodraamasta, mustasukkaisuudesta ja sitä seuraavista järkyttävistä tapahtumista. Jenůfa on rakastunut kylän kaikkien naisten suosikkimieheen Ŝtevaan ja parin odotetaan menevän naimisiin. Kasvattiäiti ei kuitenkaan anna lupaa avioitua hulttion kanssa ennen kuin tämä parantaa tapansa. Ŝtevan velipuoli Laca on puolestaan myös rakastunut Jenůfaan ja haavoittaa mustasukkaisuuden puuskassa veitsellä Jenůfan kasvoja, koska ei saa tunteilleen vastakaikua. Aika kuluu ja Jenůfa synnyttää Ŝtevalle pojan. Ŝteva ei kuitenkaan enää huoli Jenůfaa tämän kasvoja rumentavan arven takia. Kasvattiäiti haluaa saada Jenůfan naimisiin hinnalla millä hyvänsä ja tekee järkyttävän teon: hän surmaa Jenůfan lapsen, jotta Laca suostuu ottamaan Jenůfan vaimokseen. Kaikki, myös Jenůfa ja Laca, uskovat lapsen kuolleen ns. normaalin kuoleman kunnes lapsen ruumis löydetään. Järkyttävistä tapahtumakäänteistä huolimatta ooppera päättyy anteeksiantoon – Jenůfa antaa anteeksi kasvattiäidilleen tämän tekemän kauhean teon ja Lacalle tämän aiheuttaman kasvojen turmelemisen ja suostuu lopulta Lacan puolisoksi.

Jenůfaa esitetään parasta aikaa Suomen Kansallisoopperassa. Se on Kansallisoopperan ohjelmistossa vielä helmikuun ajan, mutta esitykset ovat loppuunmyytyjä eikä ihme.  Oopperan nimiroolin laulava Karita Mattila oli mielestäni huikean hyvä. Hän oli käsittämättömän uskottava nuoren Jenůfan roolissa ja taas kerran ei voi kuin ihastella hänen upeaa ääntään = BRAVA! Loistava oli myös miespääosan Lacan roolin laulanut Jorma Silvasti. Ooppera on ohjattu niin, että katsojan / kuulija sympatiat ovat helposti Lacan puolella, vaikka Lacan mustasukkaisuus ja julma teko ovat karmivan tarinan alkusysäys. Päivi Nisula kasvattiäidin roolissa oli raastavan upea ja Jyrki Anttila Ŝtevan roolissa puolestaan uskottava. Pidin kovasti myös Juha Kotilaisen laulamisesta ja esittämisestä pienemmässä työnjohtajan roolissa.

Jenůfa ei ole välttämättä suurinta suosikkimusiikkiani, mutta esityksessä ja roolituksessa ei mielestäni ollut heikkoja hetkiä. Esityksen vanhahtava näyttämökuva on saanut jonkin verran kritiikkiä – itseäni tämä ei kuitenkaan häirinnyt vaan nautin jokaisesta hetkestä.

(Heli Pohjola)

Jenůfan levytyksiä Vaski-kirjastoissa:

Live-äänitys vuodelta 2001. CD-tallenteella esiintyvät mm. Karita Mattila, Anja Silja ja Jorma Silvasti. Bernard Haitink johtaa Covent Gardenin orkesteria. Vaski-tietokantaan

DVD-taltiointi, jolla esiintyvät mm. Nina Stemme, Eva Marton ja Jorma Silvasti. Peter Schneider johtaa Gran Teatre del Liceun orkesteria. Vaski-tietokantaan

DVD-taltiointi, jolla esiintyvät mm. Roberta Alexander, Anja Silja ja Philip Langridge. Andrew Davis johtaa London Philharmonic Orchestraa. Vaski-tietokantaan

Jouni Lehtosen progressiivinen U.N.i toteutui

Raisiolainen musiikin moniosaaja ja ammattilainen Jouni Lehtonen on U.N.i-projektillaan toteuttanut pitkä-aikaisen haaveensa – kansainväliset mitat täyttävän oman albumin työstäminen on ollut vuosien mittainen projekti. Muusikko haluaa visioilleen myös kuulijoita.

Jouni Lehtonen oli tuottamassa ja sovittamassa Joel Hallikaisen tähtiin nostanutta Kuurankukka-ikihittiä ja albumia. Hallikaisen levyjen lisäksi miehen tuotantoa ja sävellyksiäkin on julkaistu mm. Kristiina Mäen albumilla. Nykyään J.Lehtonen työstää teatterimusiikin lisäksi mainos-ja elokuvamusiikkia.

Musiikkiharrastus muuttui vakavampaan suuntaan jo kouluvuosina. Ensimmäiset bändi-ja keikkakokemukset syntyivät rumpalin ominaisuudessa. Jo varhaisessa vaiheessa omia tuotoksia pyrittiin myös tallentamaan. Samalla harjoiteltiin biisien tekoa. Tuolloin (70-luvulla) kotiäänittäjän budjetille sopivat nauhurit olivat ensin kaksiraitaisia (päällekkäisäänitykset tehtiin ns. sound-on-sound menetelmällä), vähitellen raitamäärä kasvoi neljään ja lopulta kahdeksaan. Kahdeksalla raidalla pystyi jo tekemään vaikka mitä (Esimerkkinä vaikka The Beatles-klassikko Sgt. Pepper’s lonely hearts club band äänitettiin neliraitanauhureilla). J.Lehtosen kohdalla tietokoneet nostivat oman musiikin työstämiseen toiseen potenssiin. Nykyisin miehellä on oma projektistudio, jossa pystyy teknisesti toteuttamaan musiikkia demoista julkaisukelpoiseen masteriin asti.

– Taiteellinen puoli on edelleenkin kiinni siitä että osaako vai ei, koneet eivät sitä musaa itsekseen tee. Jos jokin juttu tai soitin ei taitu niin sitten ”kilautan kaverille”. Verkostoituminen kun on nykypäivää. Projekteja on laidasta laitaan: teatterimusiikkia ja ääniä, levyprojektien toteuttamista sovittamalla, soittamalla ja tuottamalla, demojen tekoa biisien tekijöille ja ”music for picture” eli musiikkia liikkuvaan kuvaan liitettynä.

Omaa U.N.i.-projektia kehiteltiin kauan. Vaikka J.Lehtosella on vahva progetausta, tarkoitus ei ollut tuottaa leimallisesti progealbumia. Proge ei kuitenkaan ollut myöskään poissuljettu kulkusuunta.

– Kun materiaali alkoi kääntymään progehtavaan suuntaan niin ajattelin että antaa mennä sitten vaan. Kaipa se 70-luvun progediggailu sitten alkoi nostaa päätään väkisin.

Alkujaan ideana oli julkaista jotain ihan omaa ja ihan omilla ehdoilla. Miehen aikaisemmat levyprojektit on työstetty kotimaan markkinoille joten nyt markkina-alueena oli koko maailma – varsinkin kun tavoitteena oli ”kaupallinen projekti”.

– Mutta tietysti heti perään paluu takaisin maanpinnalle… musiikityyli tässä kun on muuta kuin ihan valtavirtaa ja progella mennään nykyisin marginaalissa. Mitään sen  kummempia kaupallisia tavoitteita kun ei voi asettaa, tavoitteet ehkä ovat paremminkin siinä että uusia ovia saattaa avautua.  Erinäisiä vuosia taaksepäin joku, kuultuaan että olen tekemässä omaa levyä, sanoi että varmaankin teen tätä ”ihan vaan itselleni”. No, se ei kyllä olisi
voinut olla kauempana totuudesta!

Levy oli monen vuoden mittainen urakka koska moninaiset tilaustyöt menivät aina oman projektin edelle. Asioiden pitkittyessä ne usein myös mutkistuvat. Yhdessä vaiheessa lopputulos vaikutti turhankin 70-lukulaiselta. Muusikko halusi kuitenkin jotain muuta ja projektiin alkoi löytyä tämän päivän soundeja ja ajatusmaailmaa. Mukaan tuli myös teatterimusiikki…ja itseltään saa varastaa!

– Älysin myöskin kierrättää tekemiäni näytelmämusiikkiteemoja ja yhdistää niistä osia  biiseihin. Jotkut uudet yhdistelmät toimivat, jotkut eivät ja jotkut taas saivat aikaan ihan uusia biisejä. Aikamoista palapelin kokoamistahan se välillä oli. Ja kun itse on oma tuottajansa niin on pakko välillä pitää taukoa ja jättää asioita hautumaan pidemmäksi aikaa. Myös ajatus siitä että ”kaukaa näkee paremmin” on ihan toimiva näissä hommissa.

Niin, ja alkujaan projektin oli tarkoitus olla instrumentaalinen konseptilevy! Konseptin punainen lanka katkeili kuitenkin projektin venyessä ja muiden töiden iskiessä kiilaa luomisprosessiin. Päätös yksittäisistä biiseistä alkoi kuulostamaan vapauttavalta. Muutos instrumentaalista lauletuksi oli vielä suurempi mullistus. Ihmisääni tekee kuitenkin kappaleesta helpommin lähestyttävän.

– Tässä projektissa laulu on silti monessa biisissä eri roolissa kuin yleensä, laulua saatetaan kuulla vaikkapa vain lopussa ja alussa ja välissä on sitten pitkät pätkät instrumentaalia. Olen joka tapauksessa iloinen että löysin noin loistavan laulajan mukaan. Vaikka kaikki sävellykset, suurin osa soitoista ja tuotanto ovatkin minun niin kyllähän Petran (Lehtonen) ääni on ylivoimaisesti isoin yksittäinen asia joka vaikuttaa levyn soundiin ja tunnelmaan. Myös Petran englanninkielen lausunta on äärimmäisen epäsuomalaista.

Mutta vokaalien myötä edessä oli jälleen uusi ongelma – tekstit. Ensin tuli päätös vokaalien lisäämisestä. Sitten mietittiin mistä tekstit. Lopulta laulajan löydyttyä edessä oli armotonta melodioiden ja rakenteiden säätöä.

– Aika pianhan keksin hakea vanhoja vapaita (public domain) runoja netin syövereistä. Vaikka sovitustyö runon ja lauluntekstin välillä onkin joskus hankalaa niin välillä olin kumminkin aivan hämmentynyt kuinka helposti monet tekstit istuivat sävellyksiin. Valtaosa laulumelodioista oli kuitenkin jo muokkaamattomana olemassa aiemmin instrumentaaliversioissa.

– Olen muuten jo löytänyt tusinan verran uusia runoja joista yksi on jo saanut sävelenkin. Projekti saattaa siis saada jatkoa.

Levyn jakelusta ja promoamisesta huolehtii Presence Rcordsin Matti Kervisen, jonka ulkomaan kontaktien avulla promopaketteja lähtee ympäri maailmaa. Mielenkiiintoa on mm. Saksan ja USA:n:n suunnalla ja  levyä on myyty jo mm. Ranskaan ja Japaniin. Ja levy löytyy myös Spotify-palvelusta, kuten myös vaikkaka iTunesista.

– Esimerkiksi yksi saksalainen minulle ennestään täysin tuntematon vaihtoehtomusaa soittava radio pyysi levyn ja tiedot, viikon päästä tuli tieto että olivat ottaneet kaksi biisiä heidän soittolistoille. USA:sta tuli yhteydenotto jossa oli oikein miellyttävä lause: ”your music kicks ass” ja pyyntö promopaketista. Sinällään tosi hienoa jos tämä juttu huomataan jossain, tarjontaa kun on maailmalla niin valtavan paljon.

Mitä J.Lehtonen haluaa U.N.I.projektillaan tuoda esille tai saada aikaiseksi?

– Jonkinlaisen ”käyntikortin” nyt ainakin olen varmaan halunnut tehdä, työnäytteen. Ja todistaa itselleni ja ehkäpä muillekkin että saatan jopa osata tällaisen musahomman, alusta loppuun.

Lopuksi armotonta ”laitepornoa” eli asiaa vain todellisille musan harrastajille. J.Lehtonen paljastaa kotistudion rauta-ja softapuolen herkut, näillä eväillä syntyi U.N.i: – Dreamland:

Kaikki äänitykset paitsi rummut hoituivat kotistudion avulla. Rummut äänitettiin Raision kaupungin musiikkitoimitila Pommarissa.

J.Lehtosen käytössä on PC-pohjainen systeemi, DAW softana Cubase 7.5. Muuntimena Echo Layla 3G. Suurimmalla osalla yksittäisistä raidoista on (mikki)etuaste Focusriten, siitä signaali siirtyy digitaalisena suoraan työasemaan. Moniraitaäänitykset  (kuten viulusektio ja rummut) ovat menneet ensin Mackien mikserin kautta.

Cubasesta löytyy vakiona tai lisäpalikkoina riittävästi VST instumentteja ja plugareita. VST instrumenteista ehdottomasti tärkeimpiä ovat olleet Native Instrumentsin valmistamat Kontakt, Absynth ja Reaktor. Kaikupuolella miksatessa J.Lehtonen on paljon hyödyntänyt TC Electronicsin VSS3 kaikua. Loppuhionnassa ja masteroinnissa yksi tärkeä softa on ollut iZotopen Ozone, signaalin analysoinnissa taas NuGenin Audio Visualizer on ”korvaamaton”.

Säveltäjä teki masteroinnin itse, vaikka asiaan suositellaan ulkopuolisia korvia. Osin kustannussyistä (ja osin itsepäisyyttään) masterointi syntyi kuitenkin omin voimin. Masterointi vei aikaa parisen viikkoa. Musiikkia testattiin eri paikoissa ja eri kaiuttimilla. Miksauksiin kului aikaa pari kuukautta. Esimerkiksi albumin nimikappaleesta syntyi noin 20 eri miksausversiota. ”Hiljaa hyvä tulee ja omassa studiossa ei ole niin kiire”.

J.Kaunisto

(U.N.i – Dreamland kuunneltavissa Spotify-palvelussa)

Kuukauden löytö – U.N.i – Dreamland

Raisiolaisen musiikin moniosaajan Jouni Lehtosen U.N.i-projektin Dreamland-albumi on tehty omakustanteena omassa kotistudiossa. Kyseessä ei kuitenkaan ole demo tai nolo kotikutoinen olohuoneviritys. Jälki on hiottua ja kansainvälistä – tieto/taito ja resurssipuolen osalta U.N.i ei häpeile vertailussa “oikeiden” levy-yhtiöiden progressiivisemman suunnan julkaisujen kohdalla. Kun tekninen osaaminen ja suorittaminen on kohdallaan, huomio keskittyy itse sisältöön. Jouni Lehtosen vuosien työ musiikin parissa ja vahvat progressiivisen musiikin juuret tulevat selkeästi ilmi moni-ilmeisenä, värikylläisenä ja kerroksellisena musiikkikokemuksena. Kaiken taustalla, runkona, kaikuu 70-luvun proge. Yes, Pink Floyd ja vaikkapa Pekka Pohjola -vaikutteita voi poimia matkan varrelta mutta osaava tekijä onnistuu piilottamaan lainojensa lähteet. Progressiivisuus tulee ilmi myös rakenteesta. Teemoja ja värikkäitä sivupolkuja käytetään suvereenilla otteella ilman pelkoa kokonaisuuden pirstoutumisesta.

Mutta, proge on vain alusta johon Lehtonen sommittelee rikasta maailmanmatkailua. Elokuva-ja teatterimusiikin lisäksi viitteitä löytyy slaavilaisiin ja balkanilaisiin säveliin kuten myös kelttiläisiin sävyihin. Vokalisti Petra Lehtosen ilmava ja sävykäs ääni johtaa ajatuksia paikoin Mike Oldfieldin Moonlight shadow -fiiliksistä jopa Nightwish-tyyliseen paisutteluun. Kun mukaan sotketaan vielä perinnemusiikin siemieniä, folkkia ja trendikästä suhina/kilinä-osastoa, lopputulos on kaikkea muuta kuin kaavoihin kangistunutta progepastissia.

The charm on albumin kabaree-pommi, kaikkea löytyy ja ennemmän, myös oopperaa. Perinnemusiikkifuusiota ja Irlannin folk-vivahteita Piirpauke ja Pekka Pohjola -kehyksissä – A ghost and a dream. Vahvimmat Nightwish ja Mike Oldfield -viittaukset henkivät esille Dreamland ja Phantomwise –kappaleiden kohdalla. Kaksi edellämainittua sekä progressiivinen kaunosielu The wind ovat täysin radiosoittokelpoista materiaalia. Ilmava kelttiproge Buried love on kuin lämpimän kesäpäivän henkäys.

Vaikka J.Lehtonen on tehnyt kaikki nappulansäädöt itse, yltiöpäisestä pilkun viilaamisesta ja hiomisesta ei ole jäänyt negatiivista jälkikaikua. Materiaali hengittää ja välittää tunteita, yksityiskohdat eivät puuroudu harmaaksi massaksi. Kun lyriikat ovat peräisin William Shakespearen, Lewis Carrollin, Madison Caweinin ja Sara Teasdalen runoista, niissäkään ei ole korjaamisen varaa. Lyriikat sopivat yllättävän hyvin kokonaisuuteen, suorastaan saumattomasti, kuulostamatta kuitenkaan liian hienostelevalta tai ylitaiteelliselta. U.N.i-projektin varjopuoli tulee olemaan, ettei se todennäköisesti tule saavuttamaan ansaitsemaansa huomiota. Dreamland-albumilla J.Lehtonen tavoittaa kuitenkin palan kuolemattomuutta sillä kyseinen musiikki onnistuu ohittamaan ajan ja paikan määrittämät reunaehdot.

J.Kaunisto

U.N.i-Dreamland löytyy myös Spotify-palvelusta;

Viikon levy – Josh Rouse: Nashville

Oskoshissa, Nebraskassa vuonna 1972 syntynyt Josh Rouse asettui 1990-luvun puolivälissä asumaan Nashville, Tennesseehen aikomuksenaan luoda muusikon uraa siellä.  Rykodiscin alamerkki Slow River Records kiinnostui Rousesta ja julkaisikin 1998 miehen debyyttilevyn Dressed Up Like Nebraska. Debyytti ja sitä seuranneet kaksi albumia Home (2000) ja Under Cold Blue Stars (2002) olivat vaatimattomia menestyksiä ja taiteellisestikin vasta lupauksia jostain tulevasta.

Rykodisc kuitenkin luotti Joshiin ja miehen neljäs albumi 1972 ilmestyikin jo emomerkin kautta. Muutenkin levy oli valtava harppaus edellisten albumien kotikutoisuudesta. Laulunkirjoittaminen nousi uudelle tasolle ja soulin ja kevytpopin ilmaisuin toteutetut kappaleet tekivät 1972:sta yhden vuotensa ehdottomista kärkijulkaisuista. Mutta parempaa oli vielä tulossa.

22.2.2005 julkaistu Nashville on hämmentävän lähellä täydellistä albumia. Tuottaja Brad Jonesin avustuksella purkitettu levy sisältää ainoastaan loistavia tai vielä parempia kappaleita. Aseella uhaten kymmenestä laulusta ainoastaan Why Won’t You Tell Me What saatetaan pudottaa kouluarvosanoin yhdeksikköön.

Kaikki Rousen jo viimeistään edellisellä albumilla vihjaamat vahvuudet ovat puhjenneet Nashvillellä kirkkaaseen kukintoon. Tyylillisesti albumin laulut naittavat soulia, seitsemänkymmenlukuista softrockia, barokkipoppia ja modernia Smiths-vaikutteista popmusiikkia hämmentävän tuoreella ja taidokkaalla tavalla. Tuottaja Jones nostaa Rousen hienot laulut uudelle tasolle nerokkailla tuotanto-, soundi- ja sovitusideoillaan. Ja mitkä laulut! Täydelliset popbiisit It’s the Nighttime, Streetlights ja Carolina, vahvasti The Smithsiltä lainaava Winter in the Hamptons, haikeat Saturday ja Sad Eyes ja tietysti kirkkaimpana helmenä maailman surullisimpiin ja huikeimpiin erolauluihin kuuluva My Love Has Gone.

Tämä kaikki oli tietysti liian hyvää kestääkseen. Nashvillen seuraaja Subtitulo oli vielä puoliksi täydellinen, puoliksi melko yhdentekevä albumi, mutta sen jälkeen on ollut laihempaa. Viimevuotinen The Happiness Waltz yhdisti pitkän tauon jälkeen Rousen ja tuottaja Brad Jonesin, mutta muutamasta loistavasta valopilkusta huolimatta tuoreintakin albumia vaivasi kappalemateriaalin valjuus.

Henkilökohtaisella tasolla Nashville on minulle uskomattoman tärkeä levy. Se on vienyt läpi vaikeiden hetkien, mutta toisaalta myös toiminut soundtrackina uusille valoisemmille ajoille. Ikimuistoisena talvena 2005-2006 Nashville nousi kertarysäyksellä yhdeksi kautta aikojen varmasti eniten kuunnelluksi albumiksi kokoelmassani.

Musiikilla on parantava vaikutus.

Varaa levy

Jyrki Mäkelä