Halloween-tietovisa (sarjamurhaajia ja muuta mukavaa) ja live-musiikkia murhaballadien muodossa Puiset Heilat- yhtyeeltä.
Turun pääkirjaston musiikkiosaston Stagella luvassa klo 17 alkaen karmiva kauhuaiheinen tietovisa, ei herkille!!! Ilta jatkuu klo 18.30 Puiset Heilat- yhtyeen esittäessä murhaballadeja ja dark countrya. Olet kutsuttu!
Kategoria(t): Halloween, konsertit, Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat
Musaston haastattelu professori Eero Tarastin kanssa jatkuu.
Aivan haastattelun alussa tulitte maininneeksi Synteesin, joka viettää tänä vuonna 40-vuotisjuhlaansa. Synteesin lisäksi kirjoitatte myös Amfioniin sekä toimitte molempien toimituksessa. Millaisia julkaisuja ovat Synteesi ja Amfion?
Opintokauteni jälkeen, kun minusta tuli tohtori vuonna 1977, oli Jyväskylän yliopistossa auki professuuri sellaiselle aineelle kuin Taidekasvatus. Professuuri oli juuri perustettu, eikä kukaan ei oikein tiennyt mitä sen sisältö tarkalleen ottaen on. Sitä virkaa oli hoitaneet ja hakeneet monet, mutta ketään ei ollut nimitetty. Tawastjerna suositteli minua hakemaan virkaa.
Sitten päädyin Jyväskylään, suoraan Pariisista ja Brasiliasta. Se oli pienoinen kulttuurishokki, mutta sitten aloin miettimään mitä tämä taidekasvatus voisi oikein olla. Harrastin ja tutkin silloin semiotiikkaa. Olin perustanut Suomen semiotiikan seuran vuonna 1979, joka on ollut tähän saakka hengissä ja ajattelin että semiotiikka voisi olla taidekasvatuksen teoria, jonka avulla voitaisiin yhdistää eri taidelajeja. Luennoin sitä silloin Jyväskylässä, mutta niin, kerron kyllä muistelmissa, kuinka se aiheutti silloin myös vastarintaa.
Tahdoin perustaa aikakausilehden, joka tukisi tätä alaa ja siitä tuli sitten Synteesi – taiteidenvälisen tutkimuksen aikakausilehti. Suunnitelmamme oli toimittaa lehti joka on arvovaltainen, keskieurooppalainen tyyliltään ja neljä numeroa vuodessa.
Sitä varten piti perustaa seura, joka anoi rahaa siihen aikaan Suomen akatemialta. Synteesi syntyi Suomessa siihen aikaan, jolloin rahaa oli kaikkeen. Kaikki onnistui ja kaikkea pystyi tekemään sen ajan Suomessa. Jan Blomstedt oli aluksi toimitussihteeri ja sitten tietenkin Altti Kuusamo on toiminut hyvin ansioituneesti Synteesissä.
Synteesi on ensimmäisenä tuonut Suomeen sellaisia teorioita, joista ei siihen aikaan tiedetty täällä juuri mitään. Isoja teemoja kuten Freud ja psykoanalyysi, Heidegger, dekonstruktio ja Derrida. Viimeisin uudistus oli se, että Taideyliopisto tekee yhden numeron ja maksaa sen, sillä Taideyliopisto tietenkin haluaa lisätä tutkimusta voimakkaasti. Taideyliopistossahan nykyään taideteollinen, taidehistoria ja musiikki on yhdistetty ja niiden pitää tehdä tutkimusta, koska ministeriö antaa rahaa sen mukaan, miten paljon tehdään tutkimusta. Se nyt tietenkin on aivan päin honkia, mutta näin se vain on.
Amfion taasen syntyi siten, että Ralf Gothoni ja Ilpo Mansnerus (Ralf Gothoni oli ystäväni jo opiskeluajoiltani) halusivat puolustaa taidemusiikkia, sillä taidemusiikin koettiin olevan uhattuna, populaarimusiikin rynniessä kaikkialle. Ajateltiin, että on perustettava taidemusiikin arvoja puolustava kanava ja että tämä kanava olisi netissä. Se oli vuonna 2006 suhteellisen uutta.
Amfionin nimi tulee antiikin mytologiasta. Amfion oli se, joka lyyraa soittamalla sai muurin kivet liikkumaan. Tämä tietysti symboloi hyvin vahvasti musiikin voimaa.
Amfion sitten aloitti toimintansa ja siihen suunniteltiin sisällöksi kritiikkiä musiikkielämästä, arvosteluja ja artikkeleita. Sitten vähitellen siinä kävi niin, että kun Ralf Gothoni meni ulkomaille eikä hän enää kerennyt kirjoittaa Amfioniin ja Ilpo Manserus jäi eläkkeelle, niin Amfion jäi sitten minun vastuulleni. Myös Arto Noras oli mukana Amfionissa ja on edelleen. Olen itseasiassa aika paljon kirjoittanut Amfioniin musiikkiarvioita ja niitä luetaan kyllä aika paljon. Sivustolla käy noin 5000 lukijaa viikossa.
Olette 90-luvun alusta asti kehittänyt eksistentiaalisemiotiikan teoriaa. Mistä alunperin saitte idean teorialle ja millainen reseptio sillä on tänään?
Sanoisin että teoriani on kehittynyt ja kasvanut orgaanisesti siitä mitä olen ollut ja tutkinut. Se on erittäin eurooppalaista ja se on kasvanut elimellisesti tästä taustasta, jonka tässä haastattelussa olen jo tuonut esille. Taustalla on vaikuttanut saksalainen filosofia, joka sittemmin siirtyi strukturalismin vuoksi sivuun, sillä strukturalismi oli silloin täysin ranskalaista. Eli konteksti muuttui tässä välissä ranskalaiseksi, mutta silti jossain aivoissani, alla edelleen vaikutti tämä saksalainen filosofia.
Sitten keksin yhdistää kontinentaalista filosofiaa, jota oli hermeneutiikka, fenomenologia ja eksistentialismi, semiotiikkaan sillä en nähnyt niiden välillä minkäänlaista jyrkkää rajaa. Teoriani siis on periaatteessa kontinentaalisen filosofian ja klassisen semiotiikan yhdistelmä, mutta tämä on niin erikoinen kompositio, että sitä ei oikein kukaan ollut ennen minua harjoittanut. Ensimmäinen kirjani aiheesta oli Existential semiotics, jonka kustansi amerikkalainen Indiana University press Bloomingtonissa, Thomas Sebeokin sarjassa vuonna 2000.
Ei voi sanoa, että teoriani olisi valtavirtaa tällä hetkellä vielä ollenkaan, mutta tämä ei minua huoleta. Usein mietin erästä tarinaa Arthur Schopenhauerista, varmaan olet kuullutkin sen. Kun Schopenhauer parikymppisenä julkaisi pääteoksensa Die Welt als Wille und Vorstellung (Maailma tahtona ja mielteenä) ja vuosikymmenien päästä hän meni tapaamaan kustantajaansa. Schopenhaur kysyi silloin ”kuinka paljon kirjaani oikeastaan on myyty?” Kustantaja vastasi hänelle ”Ikävä kyllä, sitä ei myyty ollenkaan. Se on meillä edelleen varastossa koskemattomana.” Pian kustantaja kuitenkin muistaa ”Jaa, oli kirjallanne kyllä kaksi tilaajaa. Oli herra Nietzsche ja kerran eräs herra Wagner, jotka kysyivät kirjaanne.”
Usein käy niin, että kun jotain uutta teoriaa aletaan kehittämään ja esittelemään, niin sen vastaanottajien määrä ei välttämättä ole mikään kovin lukuisa. Siitä ei kuitenkaan seuraa se, etteikö teoriasta tulisi jotain. Vähitellen se etenee ja leviää uusiin yhteyksiinsä. Eräät oppilaani ovat eksistentiaalisemiotiikan teoriaa soveltaneet ja tällä hetkellä on tulossa kaksi väitöskirjaa Helsingin yliopistossa, joissa sitä käytetään. Tietysti siitä ollaan myös kiinnostuneita ulkomailla.
Minulla on eräs oppilas, joka puolustaa tätä teoriaa hyvin kiihkeästi. Sanoin hänelle, ettei tämä ole mikään poliittinen puolue eikä myöskään uskonlahko, vaan tämä on tieteellinen teoria, joka elää omalla painollaan ja sillä on se kohtalo, mikä sillä on.
Kun te omaatte pianistin taustan ja olette viime vuosina myös jonkin verran konsertoinut, niin haluaisin kysyä: onko teillä tällä hetkellä jokin teos, jota harjoittelette ja onko sellaisia teoksia, jotka vaativat elinikäisen harjoittelun?
Kyllä todellakin on sellaisia teoksia, joita tosiaan koko ikä soitetaan. Kukas sanoikaan Chopinin etydeistä, että ensimmäiset kymmenen vuotta on vaikeita ja sen jälkeen ne eivät mene ollenkaan. Ehkä en kuitenkaan rohkene käyttää termiä ”konsertoida” koska en ole pitänyt soolokonsertteja. Olen kyllä soittanut ja aina soitan luentojen yhteydessä havainnollistaakseni. Kamarimusiikkia olen kyllä soittanut ja siinä ihan kokonaisia konsertteja eri puolella Eurooppaa.
Minulla on Helsingin yliopiston musiikkiseuran puitteissa ollut nuorten soittajien kanssa erilaisia ryhmiä. Kvartetteja ja kvintettejä. Olen etenkin ranskalaista musiikkia soittanut siis Fauréta, Chaussonia ja Hahnia. Reynaldo Hahn on edelleen melko tuntematon, vaikka hänellä on suurenmoisia teoksia. Sibeliusta myös olen soittanut.
Sibeliuksen pianokvintetto on sellainen, jota hyvin vähän on soitettu ja se on ehkä vaikein mitä olen tässä iässä saanut lavalle. Sibelius kirjoitti sen ennen Kullervoa opiskellessaan Berliinissä. Se on hänen kaikkein varhaisimpia luomuksiaan. Viisiosainen, suuri teos ja hän oikeastaan kirjoitti sen Ferrucio Busonille, italialaiselle virtuoosille, joka oli hänen ystävänsä.
Busoni kuitenkin soitti siitä vain kolme ensimmäistä osaa, eikä koskaan kahta viimeistä osaa missään. Hän soitti Turussa muuten 1890-luvulla juuri nämä kolme ensimmäistä osaa. Adolf Paul, Busonin oppilas ja Sibeliuksen ystävä kyllä soitti koko teosta. Sibelius kuitenkin päätyi vetämään teoksen pois kokonaan ja vasta nyt sitä on alettu soittamaan uudelleen. Se on ollut hyvin antoisaa minulle.
Soolona soitan seuraavaksi Heitor Villa-Lobosia, Brasilian suurta säveltäjää, josta olen julkaissut kirjan Amerikassa ja nyt vihdoin viimein se käännettiin myös portugaliksi viime marraskuussa. Kirja on herättänyt siellä paljon huomiota koska se on ensimmäinen kokonaisvaltainen teos Villa-Lobosista.
Kirjani Heitor Villa-Lobos ja Brasilian sielu (Gaudeamus) ilmestyi suomeksi jo vuonna 1987 ja englanniksi myöhemmin nimellä Heitor Villa-Lobos: Life and works, jossa on käsitelty koko hänen tuotantonsa. Tämä kirja on minulle suuri ylpeydenaihe. Siitä kirjoitettiin Sao-Paulon suurimmissa sanomalehdissä ja ihmeteltiin, että todella suomalainen on tämän teoksen kirjoittanut.
7.9 on Brasilian valtion 200-vuotisjuhla ja minua on pyydetty järjestämään konsertti sinne. Siellä sitten puhun ja soitan Villa-Lobosia, muun muassa teoksen Bacchias Brasileiras nro 5 ja nro 1, Jaan Helanderin johtaman nuorten sellovirtuoosien ryhmän kanssa.
Sitten tosiaan on sellaisia teoksia, joita toivon saavani joskus vielä oikein kunnolla opittua. Yksi on tämä Schumannin Fantasia kokonaan. Sitten myös Brahmsin F-molli sonaatti sekä Franckin Preludio Corale e Fuga. Nämä ovat tietysti haaveita.
Näin kirjastolaisena minua kiinnostaa suhteenne kirjastoon ja suomalaiseen kirjastolaitokseen. Millaisia muistoja ja konnektioita siihen liittyy?
Se on tietysti aivan suurenmoista, että meillä Suomessa on näin hieno kirjastolaitos. Jokaisen kylän ja kaupungin hienoin rakennus usein on kirjasto. Se on ensinnäkin kansansivistyksen perusta ja samalla myös kansalaisyhteiskunnan perusta monessa mielessä.
Minulla on todella hyviä muistoja kirjastosta. Alkaen jo siis Helsingin normaalilyseon, Norssin kirjastosta, jossa vietin välitunteja lukien ja tutkien kirjoja. Sitten tietysti myös Helsingin kaupunginkirjastosta lainasin valtavasti kirjoja. Myös Mikkelissä, Mikkelin kaupunginkirjasto oli tärkeä paikka, jonka kokoelmat olivat melko hyvät. Helsingissä tietysti myös Yliopiston kirjasto, nykyinen Kansalliskirjasto tuli minulle tutuksi paikaksi.
Kirjastojen kautta myös omat kirjani löytävät aina uusia lukijoita, mikä on tietysti todella hieno asia.
Pystyttekö itse sanomaan mistä teoksesta tai teoksista lukijoiden, jotka eivät ole lukeneet yhtäkään Eero Tarastin kirjoittamaa kirjaa, olisi luontevaa aloittaa perehtyminen teidän tuotantoonne?
Tämä on vaikea kysymys. Olen kirjoittanut erityyppisiä kirjoja ja riippuu tietysti myös hyvin paljon siitä, millaisista asioista lukija on kiinnostunut. Ehkä uskallan suositella muistelmiani Moi & Soi (Teos, 2021) sillä se on kuitenkin siihen tyyliin kirjoitettu teos, että se avautuu kaikille ja jonka kuka tahansa voi lukea.
Amfion kirjoituksistani ilmestyi kokoelma Elämys ja analyysi (Acta semiotica fennica LVI, 2019), jota myös voin suositella kenelle tahansa taidemusiikista kiinnostuneelle lukijalle. Myös kirjeenvaihtoni Hannu Riikosen kanssa nimellä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976. (Yliopistopaino, 1998), jolle on muuten lähiaikoina ilmestymässä jatko-osana kirjeet vuodesta 1977 vuoteen 2022.
Mutta näitä vakavampia myös suosittelen, mikäli semiotiikka, filosofia ja musiikkitiede kiinnostaa. Semiotiikkaa käsitteleviä kirjoja olen julkaissut kolme, alkaen Johdatusta semiotiikkaan (Gaudeamus, 1990) teoksesta, josta otettiin aikoinaan useampia painoksia.
Väitöskirjani Myytti ja musiikki (Gaudeamus, 1994) ilmestyi myös suomen kielellä. Ranskaksi olen julkaissut seitsemän kirjaa ja ai niin, olen myös kirjoittanut kaksi romaania. Ensimmäinen on nimeltään Professori Amfortasin salaisuus (Yliopistopaino, 1995) ja se saavutti kyllä jonkinmoisen vastaanoton suomessa ja ranskassa.
Toinen romaani, jota kirjoitin hyvin kauan, on nimeltään Eurooppa/Ehkä (Athanor, 2016). Kirja ilmestyi ensiksi ranskaksi sitten italiaksi ja vasta sen jälkeen myös suomeksi. Kustantajani ei hyväksynyt romaanilleni nimeksi Europe/ peut-être ja sitten siitä tuli Retour à la Villa Nevski, joka on romaanini Euroopasta, jota en suinkaan kyseenalaista. Romaanin nimessä oleva ”Ehkä” viittaa D`Annunzion Forse che sì, forse che no (1910) romaanin juoneen.
Millaisia haaveita teillä on?
Ai sentään. Nyt kun kesä on lopussa niin tietysti haaveilen siitä, että tulee taas uusi kesä ja pääsisin Eilan kanssa Mikkeliin kesämökillemme Vuohiniemeen. Se on minun haaveeni.
Kiitokset haastattelusta professori Tarasti.
Kiitos, oli ilo olla haastateltavana.
Teksti ja toteutus: Santeri Skofelt
Kuvat: Santeri Skofelt
Kategoria(t): Uncategorized
Turun kaupunginkirjaston Musiikkiosaston kokoelmiin viime vuoden aikana kuin varkain tullut uutuuksina aineistoa, jossa tarkastellaan mm. alkuperäiskansojen vaikutusta populaarimusiikkiin ja heidän musiikkiperinteitään historiankäänteissä ja muutoksen tuulissa.
Tässä artikkelissa vinkkaan muutaman kokoelmistamme löytyvän kirjan, joiden tekijöistä ilokseni löytyy mm. Dena’ina ja Navajo-kansan jäseniä. Löytyipä mukaan myös suoranainen arkistojen helmi, jonka esittelen viimeiseksi.
Indiginous pop (2016) on teos, jossa tarkastellaan Yhdysvaltojen alkuperäisväestön vaikutusta jazzista hip hoppiin. Indeginous pop käsittelee mm. jazzia, bluesia, country-westerniä, rock and rollia, reggaeta, punkia ja hip hoppia. Mukana vilisee tuttuja nimiä mm. protestilaulujen sekä Red Power -liikkeen ajoilta, mutta myös tekijöitä, jotka ovat uusia tuttavuuksia, kuten punk-yhtye Blackfire tai Casper Lomayeswa.
Teos on kiinnostava tietokirja, joka syventää esim. Rumble – The Indians Who Rocked the World (2017) -dokumentin valottamaa kuvaa. Kyseinen dokumentti oli katsottavissa Yle Areenassa parisen vuotta sitten ja toi uudenlaisen näkökulman populaarimusiikin historiaan. Kiiteltyä dokumenttia on moitittu lähinnä siitä, että se on liian lyhyt ja loppuu kesken. Ainakin ennen kuin siinä päästään käsittelemään mm. Jim Pepperiä ja Don Cherryä, jotka ovat edelläkävijöitä kokeellisen jazzin ja nk. maailmanmusan kentillä.Valitettavasti sitä ei saada tekijänoikeudellisista syistä hankittua kirjaston kokoelmiin, mutta se putkahtelee tasaisin väliajoin erilaisiin suoratoistopalveluihin. Ehkäpä juuri sinulla on omat kätevät konstisi kaivaa se esiin bittivirrasta?
Tässä dokumenttielokuvan traileri siitä kiinnostuneille.
Rez Metal (2020) -teoksessa tarkastellaan 2000-luvun alun nuorisokulttuuria metallimusiikin nyt jo ylisukupolvisen jäljen kautta. Hevimetalli on kirjoittajien mukaan osunut ”erityisesti Arizonan Navajo reservaatin kollektiiviseen hermoon” jopa niin, että monet yhteisön kulttuurillisista johtajista ovat huomanneet sen inspiroivan voiman. Hevimetallin kautta puretaan yhteisön kohtaamia vastoinkäymisiä ja arjen haasteita, ja kurkotetaanpa yhteistyön merkeissä skandinaviaan.
Musiikkiperinteeseen Alaskassa on tarttunut Jessica Perea Bisset teoksessaan Sound relations (2021). Teoksessaan Bisset, joka itse kuuluu Dena’ina kansaan, tarkastelee alaskan inuiittien musisointiperinteitä ja niiden merkitystä alkuperäiskansojen oikeuksia ajavassa liikehdinnässä.
Kirjaa lukevalle jää käsiin kattava kuva siitä, miten laajasti näitä perinteitä on kuultavissa eri musiikin genreissä aina kristillisistä virsistä populaarimusiikkiin. Lukukokemus johdattaakin uudelleen arvioimaan musiikin, alkuperäiskulttuurien ja kolonialismin risteyskohtia Amerikan mantereilla.
Viimeisenä nostan esiin perinteisempää etnomusikologista tutkimusta edustavan teoksen yli 100 vuoden takaa. Tämä kokoelmamme helmi ei sentään kuitenkaan ole alkuperäispainos vaan painos vuodelta 1992. Sinällään jo toki iäkäs sekin yleisen kirjaston kokoelmaan kuuluvaksi.
Teton Sioux & Culture (1918) on kiinnostava kurkistus antropologiseen otteeseen musiikintutkimuksessa. Se ansaitsee sanasen erityisesti tekijästään, jota nykyisin etnomusikologsikin varmaan tituleerattaisiin.
Teoksen kirjoittaja Frances Densmore (1867 – 1957) kasvoi kuunnellen dakota-kansan musiikkia, opiskeli musiikkia, työskenteli musiikinopettajana reservaateissa ja tallensi vuodesta 1907 alkaen musiikkiperinteitä Smithsonian Instituutille (Smithsonian Instution’s Bureau of American Ethnology). Osa näistä äänitteistä on nykyisin Library of Congressin säilytettävänä.
Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, seuraavan linkin kautta pääset Vaskiin koottuun suosikkilistaukseen: https://vaski.finna.fi/MyResearch/MyList/1229275
Toim. Hanna Kaikko
Ps. Artikkelin kansikuvassahan komeilee tietysti Jesse Davis.
Musasto 