Avainsana-arkisto: 1960-luku

Raision musiikkiosaston kesän klassikkobändi – The Kinks

juliste kinks

The Kinks

Hittisinglejä ja klassikkoalbumeja – vuodet 1964-70

Elokuussa 1964 Englannin singlelistan kärkeen nousi Lontoosta kotoisin olleiden laulaja-lauluntekijä Ray Daviesin (s. 1944) ja hänen veljensä kitaristi Dave Daviesin (s. 1947) perustaman Kinks-yhtyeen You Really Got Me. Bändin muut jäsenet olivat basisti Pete Quaife (s. 1943) ja rumpali Mick Avory (s. 1944). Vuosina 1964-66 Kinksien julkaisemat singlet pääsivät lähes poikkeuksetta kotimaassaan TOP 10-listalle. Ykköshittejä olivat  You Really Got Me -singlen  jälkeen vuoden 1965 Tired of Waiting ja seuraavana vuonna ilmestynyt täydellinen kesälaulu Sunny Afternoon. Vuosikymmenen puolivälissä Kinks oli noussut Englannin kolmanneksi suosituimmaksi yhtyeeksi Beatlesien ja Rolling Stonesien jälkeen.

Alkuaikojen rokkaava Kinks-tyyli muuttui vuonna 1966, jolloin Ray Davies alkoi ammentaa vaikutteita vanhasta englantilaisesta music hall -perinteestä ja hänen tekstinsä muuttuivat piikikkään humoristisiksi ajan kuviksi. Uudistuneella tyylillä toteutettuja hittisinglejä olivat A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion.

Hittimenestyksistään tunnetuksi tullut Kinks alkoi vuonna 1966 kiinnittää myös entistä enemmän huomiota LP-levyihinsä, ja bändin neljännen albumin ’Face To Face’ tekoon käytettiin jo huomattavasti enemmän aikaa. Levy muodostaakin yhtenäisemmän kokonaisuuden muistettavimpana laulunaan edellä mainittu Sunny Afternoon.

Keväällä 1967 ilmestynyt Waterloo Sunset on monien mielestä kaikkien aikojen upein Kinks-laulu, jolla Ray Daviesin lahjakkuus oli huipussaan. Englannin singlelistan kakkostilaan yltänyt Daviesin edellä mainittu kunnianosoitus kotikaupungilleen Lontoolle sisältyy Kinksien parhaisiin lukeutuvalle, kesäkuussa 1967 ilmestyneelle, LP:lle ’Something Else by The Kinks’.

1960-luvun lopulla Ray Davies halusi suunnata luomisvoimansa ennen muuta LP-kokonaisuuksiin yksittäisten singlemenestysten sijasta. Siitä oli loistava esimerkki vuonna 1968 ilmestynyt ’The Kinks Are The Village Green Preservation Society’. Levy oli Daviesin rakkaudentunnustus menneelle maailmalle, vanhan ajan Englannille. Inspiraatiota tälle loistokkaalle levylle hän haki myös nuoruutensa kullatuista muistoista. Levy sai loistavat arvostelut, mutta sitä myytiin häpeällisen vähän. Levyn heikko myynti johtui paljolti Kinksien levy-yhtiön Pyen haluttomuudesta markkinoida tätä ainutlaatuisen hienoa levyä. Pye nimittäin odotti heiltä vain hittisinglejä.

Kinksien hienojen LP-levyjen sarjaa jatkoi vuonna 1969 ilmestynyt ”rock-ooppera”  ’Arthur – Or The Decline And Fall Of The British Empire’. Kinksien uran tähtihetkiin lukeutuva  Arthur  jäi epäonnekseen Who-yhtyeen samoihin aikoihin ilmestyneen  ’Tommy’ ”rock-oopperan” varjoon.

Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Kinks palasi omalle paikalleen singlelistojen kärkeen, kun Lola ilmestyi kesällä 1970. Laulu löytyi Kinksien seuraavalta marraskuussa ilmestyneeltä mestariteokselta  ’Lola Versus Powerman and the Moneyground’. Kyseessä oli jälleen teemalevy, jonka aiheena oli rock-bisneksen varjopuolet. Vuoteen 1970 päättyi myös Kinksien ja Pye levy-yhtiön yhteinen taival, ja Kinksien uudeksi levy-yhtiöksi tuli RCA.

1960-luku oli Kinksien kulta-aikaa, vaikka yhtyeen tarina jatkui halki 1970- ja 80-lukujen aina 1990-luvun puoliväliin saakka.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä koko kesän ajan The Kinksin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

kinks1

kinks2

Kinks

Kinda Kings

 

Kontroversy

Face To Face

Live At Kelvin Hall

Something Else by the Kinks

The Kinks Are the Village Green Preservation Society

Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)

Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kuukauden artisti – Jorma Kaukonen 75 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena  23.12. 75-vuotta täyttävä Jorma Kaukonen.

jorma kaukonen jullari

Jorma Kaukonen 75 vuotta

Suomalaiset sukujuuret omaava kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Jorma Kaukonen (s. 23.12.1940) nousi maineeseen legendaarisen yhdysvaltalaisen Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenenä 1960-luvun jälkipuolella. Yhtye muistetaan eritoten vuonna 1967 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Surrealistic Pillow ja sen tunnetuimmista lauluista Somebody to Love ja White Rabbit. Nämä yhtyeen laulajattaren Grace Slickin sävellykset olivat Yhdysvaltain Top 10 -hittejä rakkauden kesänä 1967. Psykedeelistä rockia ja folkrockia yhdistellyt Jefferson Airplane esiintyi uransa aikana muun muassa Montereyn (1967), Woodstockin (1969) ja Altamontin (1969) kuuluisilla rockfestivaaleilla. Vuonna 1972 Airplane hajosi, ja sen jäsenet lähtivät omille teilleen.

Jorma Kaukonen ja basisti Jack Casady olivat perustaneet Hot Tuna -yhtyeen jo 1960- ja 70-lukujen taitteessa Jefferson Airplanen sivuprojektiksi, joka muuttui sittemmin pääprojektiksi. Bluesia ja rockia maukkaasti yhdistävän Hot Tunan klassikkolevyjä ovat Burgers (1972) ja The Phosphorescent Rat (1974), joille olivat tunnusomaisia akustiset esitykset. 1970-luvulla aktiivisimmillaan olleen yhtyeen tuon ajan muu tuotanto on huomattavasti sähköisempää. Hot Tuna keikkailee yhä, ja yhtyeen viimeisin albumi Steady As She Goes ilmestyi vuonna 2011.

Oma lukunsa on Jorma Kaukosen soolotuotanto, joka alkoi vuonna 1974 ilmestyneellä erinomaisella Quah-albumilla. Akustispainotteisessa soolotuotannossaan Kaukonen on ollut erittäin perinnetietoinen ammentaessaan vaikutteita bluesista, folkista ja countrysta viimeisimpänä näyttönä tänä vuonna ilmestynyt Ain´t In No Hurry.

Jorma Kaukonen on esiintynyt maassamme Helsingin kulttuuritalolla vuonna 1976, Pori Jazzeilla vuonna 1992, Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 2003 ja viimeksi vuonna 2011, jolloin hän teki lyhyen kiertueen yhdessä Barry Mitterhoffin kanssa. Tällä kiertueella kitaristilegendan soittoa ja laulua kuultiin myös Turun Logomossa.

Altti Koivisto

Jefferson Airplane - Surrealistic Pillow

Jefferson Airplane – Surrealistic Pillow

Hot Tuna ‎– The Phosphorescent Rat

Hot Tuna ‎– The Phosphorescent Rat

Jorma Kaukonen - Quah

Jorma Kaukonen – Quah

Hot Tuna - America's Choice

Hot Tuna – America’s Choice

Hot Tuna - Yellow fever

Hot Tuna – Yellow fever

Jorma Kaukonen - Jorma

Jorma Kaukonen – Jorma

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

’Kun Frank Zappan musiikki tuli elämääni’, Raision kirjaston musiikkiosastolla

zappa11

Minä ja F R A N K  Z A P P A

Francis Vincent Zappa syntyi 21.12.1940 ja kuoli 04.12.1993 eturauhassyöpään.

Naapurissamme asui minua vanhempi poika, Eero. Eerolla oli muistaakseni vaikuttavan laaja levykokokoelma nuoresta iästään huolimatta. Kun olin hankkinut ensimmäisen levysoittimeni, tuli Eero luokseni LP-levy kainalossaan ja sanoi: ”Tästä erittäin hyvää musiikkia”. Levy oli Frank Zappan ja Mothers of Invention-yhtyeen Freak Out !. Eeron ansiosta Frank Zappan musiikki tuli elämääni.

Kyseistä levyä minä kuuntelin. Ja kuuntelin. Ja ihmettelin. Todella erikoista, jännittävää ja hyvää musiikkia. Freak Outin kappaleissa oli jotain erityistä. Kuten kappaleet Wowie Zowie ja I’m Not satisfied ovat palaneet muistilohkooni erittäin syvälle.

Ensimmäinen ikioma Zappa-hankintani oli LP nimeltään Hot Rats, jota pidetään monella taholla Zappan parhaimpiin kuuluvana levynä. Suurin osa levyn kappaleista ovat instrumentaaleja. Näissä kappaleissa soi kauniisti mm. Jean-Luc Pontyn viulu ja Ian Underwoodin saksofoni. Ainoa Hot Rats-levyn kappale, missä on laulua, on Willie The Pimp. Laulajana oli Captain Beefheart persoonallisella äänellään. Zappa ja Beefheart tekivät myöhemmin myös yhteisen LP:n, Bongo Furyn, 1975.

Zappan 70-luvun musiikki on luonteeltaan hyvin laaja-alaista. Jossain kappaleissa elementit ovat perin vaatimattomat ja toisissa lähes sinfoninen. Zappan kitara soi komeasti. Motherseissa aikansa vaikuttivat myös entiset Turtles-yhtyeen laulajat Mark Wolman ja Howard Kaylan. Heidän laulunsa on omintakeista ja sen kyllä tuntee sen kuullessaan. Mothersien Fillmore East June 1971-levyllä esitetään myös Turtlesien hitti Happy Together.

Frank Zappa oli varsin suosittu Suomessa 1970-luvulla. On myös joskus arvioitu, että Suomen väkimäärään nähden erittäin suosittu. Oli helppoa olla Zappa-fani. Zappa kävi yhtyeineen Suomessa 70-luvulla neljä kertaa. Unto Monosen Satumaatango oli mukana ohjelmistossa. Tarinan mukaan Zappa vei Mothersit naistentansseihin. Hän oli jostain kuullut tästä suomalaisesta erikoisuudesta mikä herätti kiinnostuksen. Naistentanssit eivät tehneet heihin vaikutusta, koska kukaan ei hakenut amerikkalaisia muusikoita tanssimaan.

Aikaa myöden Zappa-levyjeni määrä, kiitos ahkeran tuotannon, kasvoi. Zappan musiikissa on ollut ominaista myös yllätyksellisyys. On kappaleita, jotka alkavat erittäin melodisesti, mutta yhtäkkiä muuttuvatkin jonkinlaiseksi kakofoniaksi.

Zappan tapoihin kuului muusikoiden vaihto ajoittain varsin tiuhaankin. Lisäksi hän muutti usein tehtyjä äänityksiä soittamalla itse uudet soinnut poistettuaan alkuperäiset. Tämä aiheutti katkeruutta muusikoiden keskuudessa.
Useiden LP-levyjen kannet suunnitteli Cal Schenkel, omaperäinen amerikkalainen taiteilija. Jos Zappan musiikki oli ajoittain yllätyksellistä, niin kyllä sitä olivat levyjen kannetkin.

Vuonna 1988 Frank Zappa esiintyi Helsingin Jäähallissa. Matkasimme paikalle ystävieni Ullan ja Taavin kanssa minun autollani. Kyllä kannatti. Kyllä kannatti ! Zappa soitti hienosti ja hyvin harjoitettu yhtye osasi asiansa. Zappa nosti etusormensa ja yhtye tiesi heti mitä moinen tarkoitti. Konsertti oli oivallinen läpileikkaus Zappan tuotannosta. Hot Rats-levyllä oleva Peaches en Regalia sai väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Yleisö sai vastinetta rahoilleen.
Frank Zappa on vaikuttanut myös elokuva-alalla. Varsinkin elokuva 200 Motels on jäänyt mieleeni. Ei pelkästään itse elokuvan takia, vaan siksi, että pääosassa Frank Zappaa näytteli Ringo Starr. Ringo ei ollut ainoa Beatles-yhtyeen jäsen, jonka kanssa Zappalla on ollut yhteistyötä. John Lennonin Some Time In New York City LP:n kakkos-levyllä soittaa Plastic Ono Mothers, joka oli siis Plastic Ono Bandin ja Mothersien yhdistelmä.

Muutamia minulle rakkaita Zappan levyjä:
We’re Only In It For The Money on parodisoitu versio The Beatles yhtyeen Stg. Pepper´s Lonely Hearts Club Band –LP:stä.
Cruising With Ruben And The Jets LP:n kannessa lukee “Is this The Mothers of Invention recording under a different name in a last ditch attempt to get their cruddy music on the radio”.
Absolutely Free , Lumpy Gravy ja Uncle Meat ovat Mothersien tuotannon kulmakiviä 60-luvulta.
Chunga´s Revenge on todennäköisesti käyttämättä jääneistä nauhoista koottu sekamelska, mutta sisältää hienoja kappaleita.
Burnt Weeny Sandwich on saman henkinen kuin Chunca´s Revenge.
Grand Wazoo on voimakasta, hienoa musiikkia sisältävä LP. Kauniit kannet. Ehkä kauneimmat Zappan tuotannosta.
Overnite Sensation ja Apostrophe’ ovat ”kevyempää” Zappaa, mutta sanoitukset ovat vaikuttavat.
Tinseltown Rebellion. Hyvä levy.
Yksinkertaisuudessaan Ship Arriving Too Late To Save A Drowning Witch LP:n kansi on loistava.

Kuten olen tuonut jo esiin, Zappan musiikin monipuolisuus ja taidokkuus ovat tekijöitä, jotka ihastuttavat. Ne saavat minut yhä uudestaan ja uudestaan laittamaan jonkun Zappan LP-levyistä levysoittimeen ja kuuntelemaan mestaria ja hänen kitaransoittoaan.

Teksti Timo Aali

(Frank Zappan tuotantoa esillä levynkansinäyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla syyskuun ajan. Esillä olevat kannet lainassa Timo Aalin kokoelmista)

 

zappaa1

zappaa2

zappaa3

Freak Out

Absolutely Free

Absolutely Free

Lumpy Grave

Lumpy Grave

We're Only in It for the Money

We’re Only in It for the Money

Cruising with Ruben & the Jets

Cruising with Ruben & the Jets

Uncle Meat

Uncle Meat

Hot Rats

Hot Rats

Burnt Weeny Sandwich

Burnt Weeny Sandwich

Chunga's Revenge

Chunga’s Revenge

Fillmore East – June 1971

Fillmore East – June 1971

200 Motels

200 Motels

The Grand Wazoo

The Grand Wazoo

Over-Nite Sensation

Over-Nite Sensation

Apostrophe

Apostrophe

 Bongo Fury

Bongo Fury

Tinsel Town Rebellion

Tinsel Town Rebellion

Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch

Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Mikko Meriläinen: Wigwam kestää aikaa

Meriläinen ja Wigwam Raisiossa

Raision kirjaston kolmannet Vinyyli-iltamat saivat vieraakseen Mikko Meriläisen. Wigwam-aiheista luentoa tuli kuulemaan useita kymmeniä progressiivisen rockin ystäviä.

Raision kirjaston kolmannet Vinyyli-iltamat saivat vieraakseen Mikko Meriläisen. Wigwam-aiheista luentoa tuli kuulemaan useita kymmeniä progressiivisen rockin ystäviä.

Joensuulainen Mikko Meriläinen tunnetaan kulttuurityöstään suomalaisen progeyhtye Wigwamin parissa. Meriläinen perusti bändille nettisivut vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin hän oli mukana toimittamassa Wigwam-harvinaisuuksien kokoelmalevyä.

Historiantutkija päätyi vähitellen mittavan kirjoitusprojektin ääreen. Meriläisen 500-sivuinen bändihistoriikki Wigwam (Nemo, 2006) on yksi suomalaisen rock-kirjallisuuden perusteoksista. Kirja on ollut loppuunmyyty jo vuosia, mutta sitä on saatavana musiikkikirjastoissa ympäri Suomen.

Wigwam perustettiin 1968. Rockbändin merkittävimmiksi levytyksiksi nousivat Being (1974) ja kultaa myynyt Nuclear Nightclub (1975). Yhtyeen uusin albumi Some Several Moons julkaistiin 2005.

 

* * *

Meriläinen vieraili Raision kirjaston Vinyyli-iltamissa maaliskuussa 2015. Luento oli kirjailijalle ensimmäinen laatuaan. Meriläinen kertoi kirjastaan ja musiikista Musastolle.

Musiikkikirjastokasvatti

Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuskirjastossa työskentelevä Meriläinen kertoo olevansa musiikkikirjastokasvatti:

– Musiikillinen yleissivistykseni kumpuaa Sotkamon kirjastosta. Pienessä kunnassa oli loistavat valikoimat. Vinyylejä ainakin 10 000. Johtui kait siitä, että Heikki Poroila oli ollut siellä kirjastonhoitajana. Sotkamon kirjastoon oli matkaa 60 kilometriä. Kävin siellä yhä useammin kun olin saanut ajokortin.

Kokoelmalevy Fresh Garbage

– Tutustuin Wigwamin musiikkiin 80-luvulla, kun bändi oli tauolla. Näin Wigwamin livenä ensimmäistä kertaa 90-luvun alussa. Kiinnostuin myös nettisivujen teosta, joten yhdistin kaksi asiaa. Perustin Wigwam-nettisivut vuonna 1998. Nuclear Netclubin rakenteelle oli yksi selkeä esikuva: The Band -yhtyeen fanisivut. Nuclear Netclub poiki pian kontakteja ja tietoja. Pari vuotta myöhemmin pääsin toimittamaan yhtyeen harvinaisuuskokoelmaa Fresh Garbage – Rarities 1969–1977. Se oli juhlaa. Hauskempaa hommaa ei olisi voinut saada eteensä.

Kokoelma Fresh Garbage julkaistiin kesän 2000 paluukeikkojen vanavedessä. CD:n vihkossa on kiinnostavaa kuvitusta sekä Mikko Meriäisen ja Suonna Konosen ansiokas Wigwam-artikkeli.

Kokoelma Fresh Garbage julkaistiin kesän 2000 paluukeikkojen vanavedessä. CD:n vihkossa on kiinnostavaa kuvitusta sekä Mikko Meriäisen ja Suonna Konosen ansiokas Wigwam-artikkeli.

– Pertti Hakala oli tehnyt Love Proge 2CD-kokoelmat Siboneylle jo 90-luvulla. Hakalan oli määrä toimittaa myös Wigwam-harvinaisuuksien kooste. Kiireiden vuoksi Hakala ehdotti työhön minua sekä toimittaja Suonna Konosta. Teimme kokoelmalevyä kahdestaan. Saimme käyttöömme Ylen arkistonauhoja, Siboneyn ja Tapio Korjuksen arkistoja, joista valitsimme biisejä. Kuuntelimme matskua jota ei kukaan ollut kuullut neljännesvuosisataan.

– Fresh Garbagelta jäi pois paljon materiaalia. Korjuksen livenauhoissa on aineistoja, jotka kannattaisi julkaista. Lontoon Hyde Parkin keikkaa 30.8.1975 ei ole vieläkään julkaistu, vaikka siitä oli aikoinaan puhetta. Huhujen mukaan jotain ennenjulkaisematonta saattaa ilmaantua.

* * *

Mikko Meriläinen signeeraa Wigwam-historiikkia Raisio-huoneessa 2.3.2015.

Mikko Meriläinen signeeraa Wigwam-historiikkia Raisio-huoneessa 2.3.2015.

– Kokoelmalevyn jälkeen syntyi myös idea Wigwam-kirjasta. Vaikutti siltä, että kukaan ei ole kirjaa tekemässä – vaikka rock-kirjoja julkaistiin paljon tuohon aikaan. Päätin sitten kokeilla itse.

Barney Hoskynsin tekemä kirja The Bandistä oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Myös radio-ohjelma ja kirja Jee jee jee vaikuttivat. Jee jee jee antoi paljon uutta tietoa ja analyysia siitä, miten suomalainen rock oli kehittynyt.

– Askel nettisivusta Wigwam-historiikkiin oli suuri. Aloittamisen aikaan minulle ei vielä ollut selvää, mitä alan isona tehdä. Olin ollut työssä myös kirjastossa. Mietin, voisiko kirjoittamista tehdä ammatikseen. Koin kirjanteon jonkinlaiseksi meriitiiksi ja saavutukseksi. Halusin nähdä miten kirjaprojekti toteutetaan.

– Wigwamin jäsenet olivat kiinnostuneita. Ennen haastattelujen aloittamista olin jo käynyt läpi monenlaista muuta aineistoa: lehtijuttuja ja muuta. Muutama kustantaja oli kiinnostunut, yhden kanssa tein sopimuksen.

– Tein kirjaa pikkuhiljaa lomilla ja virkavapailla. Työ eteni nopeammin kun sain apurahan. Sen turvin pystyin panostamaan kirjaan usean kuukauden ajan. Kustannustoimittajan kanssa tehtiin monta kierrosta, hiottiin kirjaa ennen kuin se saatiin lopulta julki.

– Wigwam ei ollut kovin huima myyntimenestys vaikka kaksi painosta otettiin. Seison kyllä edelleen kirjan takana, en tosin ole

Meriläisen kirjoittama Wigwam-historiikki julkaistiin vuonna 2006. Kysy teosta omasta kirjastostasi!

Meriläisen kirjoittama Wigwam-historiikki julkaistiin vuonna 2006. Kysy teosta omasta kirjastostasi!

palannut sen pariin moneen vuoteen. Tulin mielelläni Raisioon, sillä Vinyyli-iltamiin pyydetty esitelmä taitaa olla ensimmäinen. Edes silloin tuoreeltaan ei tullut tällaisia pyyntöjä!

* * *

– Joitakin vuosia sitten esillä oli muitakin kirjaprojekteja. Yksi oli aiheista oli Tasavallan Presidentti. Kirja Pressasta olisi ollut luonteva, samoin Jim Pembroken elämäkerta. Wigwam-kirjassa kun ei mennä kovin syvälle bändin jäsenten elämään.

– Jotkut musiikkialan toimijat kysyivät, josko minua kiinnostaisi kirjoittaa heistä kirja. Koin, että minulla on varaa sanoa ei, koska olin niin voipunut Wigwam-projektista. Ehkä uusiin tilaisuuksiin olisi pitänyt tarttua. Kirjat olisivat kuitenkin olleet tilaustöitä. Wigwamin kanssa en laskenut työtunteja. Olen toimittanut pari muun alan juttua, mutten “oikeita kunnon kirjoja”.

– Salolaiset Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki tekivät aivan loistavan kirjan Koit ny rauhoittu! (Teos, 2009). Yhtään ei haittaa vaikka kirjassa ei ole mukana kovin merkittäviä bändejä. Tuon tyyppistä lähestymistapaa voisi tulevaisuudessa harkita.

Classic rock

– Wigwam on kestänyt aikaa. Siitä ollaan edelleen kiinnostuneita vaikka jo 30 vuotta sitten jotkut saattoivat tuhahdella bändin musiikin vanhentuneen. Jotain ajattomuutta siinä on, arvoja jotka kestävät. Suomalaista classic rockia.

– Luultavasti se tärkein Wigwam-elementti minulle on Jim Pembroke, hänen popmainen tyylinsä. Pembroke on ollut bändissä alusta lähtien. Hän vetää vertoja kansainvälisille nimille, kuten The Beatles, Rolling Stones, Pink Floyd ja David Bowie. Pembroke on minusta erinomainen lauluntekijä. Hän voisi olla huomattavasti arvostetumpikin. Myös tekstimaailmassa olisi paljon avattavaa.  Ammennettavaa riittäisi kyllä. Tuotannon kokonaiskaarta ei ole analysoitu kunnolla.

– Pidän myös Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan ajan progemmasta Wigwamista. Muistan, että Being oli ensikuulemalla pelottava. Kaikki Wigwam-levyt kolahtivat jossain vaiheessa. Monet klassikot kun vaativat riittävän määrän kuuntelukertoja, esimerkiksi  Love-yhtyeen Forever Changes.

Tuomas Pelttari, kuvat ja teksti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Raision kirjaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena Grateful Dead

deadphoto

Grateful Dead

Psykedeelinen rock syntyi 1960-luvun puolivälissä San Franciscossa, Kaliforniassa. Sen tunnetuimpia edustajia olivat Jefferson Airplane ja Warlocks, joka vuodesta 1965 lähtien tunnettiin nimellä Grateful Dead. Noihin aikoihin viimeksi mainitun yhtyeen jäsenet vaimoineen, lapsineen ja ystävineen muuttivat hippiliikkeen syntysijoille Haight-Ashburyn kaupunginosaan, josta he vuokrasivat kommuunilleen kolmikerroksisen rakennuksen. Kitaristi Jerry Garcian johtama Grateful Dead keikkaili ahkerasti ja yhtyeen maine kasvoi kasvamistaan San Franciscon alueella. Vuoden 1967 alkupuolella ilmestynyt esikoisalbumi The San Francisco´s Grateful Dead sekä sitä seuranneet Anthem Of The Sun (1968) ja Aoxomoxoa (1969) eivät olleet vielä suuria menestyksiä Yhdysvaltain Länsirannikon ulkopuolella. Vaikka Haight-Ashberyn ja flower-powerin kukoistusaika jäi lopulta varsin lyhyeksi, San Franciscosta maaseudulle muuttaneella Grateful Deadillä olivat parhaat vuodet vasta edessä päin.

Vuodesta 1970 tuli Grateful Deadin maailmanlaajuisen läpimurron vuosi. Yhtye oli tunnettu nimenomaan konserteistaan, joten alkuvuodesta ilmestynyt Live/Dead oli oivallinen dokumentti ja yhteenveto 60-luvun jamihenkisestä Grateful Deadistä. Kesällä ilmestynyt Workingman´s Dead -levy oli alku uusiutuneelle Grateful Deadille folk- ja countryvaikutteineen. Levyn tunnelmaa voi parhaiten kuvailla sanoilla rento ja maanläheinen. Saman vuoden lopulla ilmestyi vielä loistava American Beauty –LP, jota pidetään kaikkien aikojen parhaana Grateful Dead -levynä. Edeltäjänsä viitoittamalla tiellä jatkava klassikkolevy tehtiin kokoonpanolla, jossa Jerry Garcian lisäksi soittivat Phil Lesh, Bob Weir, Ron McKernan, Mickey Hart ja Bill Kreutzmann sekä laulujen sanoituksista vastannut Robert Hunter.

1970-luku oli tuotteliasta aikaa Grateful Deadille. He perustivat oman levy-yhtiön, kun aiempi levytyssopimus Warner Brothersien kanssa päättyi vuonna 1973. Samana vuonna ilmestynyt studioalbumi Wake of the Flood oli heidän oman levy-yhtiönsä Grateful Dead Recordsin ensimmäinen julkaisu. Yhtyeen hienoimpia 1970-luvun levyjä olivat vuonna 1974 ilmestynyt From The Mars Hotel  ja vuotta myöhemmin julkaistu Blues For Allah. Ahkerasta keikkailusta tunnettua yhtyettä ei nähty 1970-luvun puolivälin vuosina entiseen tapaan konserttilavoilla, sillä yhtyeen jäsenten omat sooloprojektit veivät yhtyeen omien levytysten rinnalla paljon aikaa. Vuonna 1977 Grateful Dead aloitti jälleen ahkeran keikkailun luovuttuaan omasta levy-yhtiöstään ja tehtyään levytyssopimuksen Aristan kanssa.

Kymmentä vuotta myöhemmin useamman vuoden tauon jälkeen ilmestyneestä In The Dark -albumista tuli yllättäen yhtyeen kaikkien aikojen suurin myyntimenestys, joka poiki myös sen kautta aikojen ensimmäisen Top 10 -singlen Touch Of Grey. Päätepistettä 30 vuotta toimineen yhtyeen tarinalle merkitsi sen keskeisimmän jäsenen Jerry Garcian kuolema vuonna 1995.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä olevat levynkannet lainattu Fredrik Johanssonin/8Raita ja Ville Hannuniemen kokoelmista)

gratef1

 

 

Aoxomoxoa (1969)

Aoxomoxoa (1969)

 

Workingman's dead (1970)

Workingman’s dead (1970)

 

Grateful Dead (1971)

Grateful Dead (1971)

 

Wake Of The Floor (1973)

Wake Of The Floor (1973)

 

Grateful Dead From the Mars Hotel (1974)

Grateful Dead From the Mars Hotel (1974)

Blues For Allah (1975)

Blues For Allah (1975)

1 kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Viikon levy – Persian Electronic Music: Yesterday and Today 1966-2006

716ucKM3hBL._SY355_


Miten löytää jotain, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen? Maailma on täynnä laadukkaita levyjä ja musiikkia jonka kuulemisesta nauttisi, jos vain sitä sattuisi kuulemaan. Tämä ongelmahan on pitkälti siinä, että uuteen ja valloittavaan musiikkiin on valitettavan vaikeaa törmätä. Radiot ovat formatisoituneet ja televisiosta ei paljoa musiikkia tule ja mitä tulee, niin sekin on lähinnä niitä samoja kuin radiossakin.

Ratkaisuhan tähän ongelmaan on tietysti kirjasto. Hyllyjen välissä selaamalla saattaa löytää juuri sellaista musiikkia, jota ei ollut vielä osannutkaan kaivata. Ihan vain vaikkapa ihastelemalla kansikuvaa tai miettien tekijän nimeä, että enpä ole tällaisesta kuullutkaan; ehkä levy-yhtiön nimi on kiehtova. Löytämisen riemu on joka tapauksessa valtaisa kun huomaa saaneensa jonkin uuden löydön tai tuttavuuden.

Omalta kohdalta yksi tällainen löytö on tässä arvioitu elektronisen taidemusiikin levy Persian Electronic Music, joka osui vastaan kun hain asiakkaalle elektronisesti sävellettyä taidemusiikkia. Näin käy toki usein, kun on töissä kirjastossa. Jatkuvasti saa vastaan musiikkia mikä kiinnostaa, oli se sitten afrikkalaista psykedeliaa tai thaimaalaista rautalankaa kuin suomalaista syntetisaattoripoppia. Mutta silti, joskus kohdalle osuus kuitenkin jotain jonka koskettavuus on toisenlaista, hieman kuin aiemmin kehumani To scratch your heart, tämänkertainen levy on jälleen osoitus siitä miten ilmaisuvoimaista ja kaunista musiikkia voikaan olla. Ja kuinka sitä onkaan löydettävissä, hyllyjen välissä.

Levy on itse asiassa kaksi levyä. Ensimmäisellä on Alireza Mashayekhin (1940-) tuotantoa, hän on Iranin avantgarde- ja elektronisen musiikin edelläkävijä, jonka tuotanto on korostetun monikulttuurista, hänen näkemyksensä mukaan kun säveltäjän on syytä tehdä monipuolisesti erilaisia sävellyksiä. Näin Mashayekhin omassa tuotannossakin on niin kansanmusiikkimaisia, kuin länsimaisen sinfonisia elementtejä ja kuten tällä levyllä, mielenkiintoinen synteesi persialaisista sävelistä ja länsimaisesta atonaalisesta musiikista. Hän esimerkiksi suosii omalaatuista polyfoniaa teoksissaan.

Toisella levyllä kuullaan Ata Ebtekar a.k.a Soten (1972-) tuotantoa, eli nykyaikaisempaa näkemystä. Ektebar yhdistelee vahvasti perinteistä musiikkia nykyaikaiseen tuotantoon, pyrkimyksenä on synteesi näistä, erityisesti levyn avaava Miniature Tone on lumoava, kuulostaen kirkkaalta ja kauniilta, mikrotonaaliselta; teos on hyvin lähellä dulcimerin tai ehkä perinteisen iranilaisen santurin soittoa, kilahdellen kuin lyömäsoitin, mutta olematta kuitenkaan. Muutoinkin hänen näkemyksensä ja toisaalta osa levyn sävellyksistä on jo lähellä noisemusiikkia.

Ehdottomasti kuuntelemisen ja löytämisen arvoinen nykymusiikkilevy.

Teostiedot Vaskissa

Antti Impivaara

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: John Coltrane – A Love Supreme (1965)

”Yksi merkittävimmistä jazz-levyistä kautta aikojen”.

 

John-Coltrane-A-Love-Supreme

 

John Coltrane (lempinimeltään Trane, 1926 -1967) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, jonka pääsoitin oli tenorisaksofoni. Coltrane tuli tunnetuksi Miles Davisin ensimmäisessä kvintetissä. Coltranen merkittävin luomiskausi sijoittuu vuosiin 1955–1967, jolloin hän äänitti levyjä, jotka vaikuttivat ratkaisevasti modernin jazzin kehitykseen ja joita pidetään jazzmusiikin suurina mestariteoksina.

Coltrane syntyi kristittyyn perheeseen. Coltranen lapsuutta väritti perinteinen etelävaltiolainen kasvatus, jossa korostunut uskonnon merkitys vaikutti myöhemmin Coltranen musiikilliseen tuotantoon. 30-vuotiaana Coltranen uskonnollinen vakaumus alkoi muuttua hänen mentyä naimisiin Naiman kanssa, joka oli kääntynyt muslimiksi.  Uskonnollisen kääntymyksen kautta Coltrane pystyi pääsemään irti heroiini- ja alkoholiriippuvuudestaan palaamaan jazz-musiikin pariin ja myös luomaan suurimmat teoksensa. Coltrane perehtyi islamin ja erityisesti sufismin lisäksi hindulaisuuteen, kabbalaan, Jiddu Krishnamurtiin, joogaan ja astrologiaan, mutta myös matematiikkaan, Platoniin ja Aristotelekseen. Coltranen mukaan jumala ilmoitti hänelle unessa erilaisia musiikillisia ideoita ja kokonaisia teoksia. Coltrane koki olevansa jumalan lähettiläs, jonka tehtävänä oli julistaa jumalan sanaa musiikkinsa kautta. Hänen mukaansa 90 prosenttia hänen soitostaan oli rukousta.

Talvella 1964 kokonainen A Love Supreme -levy ilmestyi hänelle unessa, ja Coltranen kvartetti levytti yhden kaikkien aikojen parhaimpana jazz-levynä pidetyn teoksen joulukuussa 1964. Levy on neliosainen todistus Coltranen uskosta ja rakkaudesta jumalaan (ei välttämättä kristilliseen jumalaan – Coltrane sanoi palvovansa kaikkien uskontojen jumalia). Levyä pidettiin aikanaan musiikillisesti vaikeasti lähestyttävänä, mutta siitä tuli silti suuri kaupallinen menestys. Kvartetti esitti teoksen vain kerran konsertissa Ranskassa heinäkuussa 1965.

A Love Supreme (Ylivertainen rakkaus) on neliosainen sarja, joka alkaa ”Acknowledgment” (suom. tunnustus/tunnustaminen)- nimisellä osalla. Lyhyen intron jälkeen basso alkaa soittaa kuuluisaa Love Supreme -kuviota, jonka päälle Coltrane soittaa julistavia melodioita, jotka muistuttavat etelän mustien seurakuntien saarnaajien saarnatyyliä. Pitkän kehittelyjakson jälkeen seuraa A Love Supreme -mantran toisto ensin tenorisaksofonilla ja lopuksi laulaen. ”Resolution” (suom. päättäväisyys, päätös) -jakso alkaa Coltranen esittelemällä teemalla, jotka seuraavat teeman kehittelyjä intialaisen raga-musiikin tyylisesti. Kaksi viimeistä osaa: ”Pursuance” (kilvoittelu) ja ”Psalm” (ylistys) esitetään ilman osien välistä taukoa. ”Psalm”-osassa Coltrane lausuu saksofonillaan soittaen runon A Love Supreme, jonka sanat löytyvät levynkansiteksteistä. Runo päättyy Coltranen sanoihin: ” ELATION-ELEGANCE-EXALTATION- All from God”. Riemu- eleganssi-haltioituminen, kaikki jumalasta.  Coltrane kuoli vain pari vuotta tämän levytyksen jälkeen maksasyöpään.

 

Lähteet:

 

http://www.allmusic.com/artist/john-coltrane-mn0000175553

http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Coltrane

 

Hevifossiili

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy