Raision kirjaston kuukauden klassikkoartistina The Who: Who’s better, Who’s best

The WHO

 

The Who -yhtyeen tarina alkoi 1960-luvun puolivälissä, jolloin kitaristi Pete Townshend (s. 1945), laulaja Roger Daltrey (s. 1944), basisti John Entwistle (1944-2002) ja rumpali Keith Moon (1946-1978) nousivat maineeseen brittiläisen mod-nuorison suosikkeina.

Yhtyeen menestystarina alkoi esikoissinglestä I Can´t Explain, joka nousi brittilistan kahdeksannelle sijalle keväällä 1965. Erityisen kuuluisaksi Who tuli sensaatiomaisista lavaesiintymisistään. Ne päättyivät usein siihen, että Townshend, Daltrey ja Moon tekivät selvää jälkeä soittimistaan ja vahvistimistaan. Entwistle puolestaan herätti kummastusta katselemalla tyynenä bändikaveriensa touhuja osallistumatta heidän riehuntaansa. Lysti oli kallista Wholle, mutta maine kasvoi.

Vuosina 1965-68 Townshend jatkoi tuotteliasta tahtiaan Who-klassikoiden säveltämisessä. Singlemenestyksiä olivat: Anyway, Anyhow,  Anywhere, My Generation, Substitute, I´m A Boy, Happy Jack, Pictures Of Lily, I Can See For Miles ja Magic Bus.

Vuonna 1967 Who teki pitkän Yhdysvaltain kiertueen esiintymällä muun muassa Montereyn Popfestivaaleilla, jossa Townshend rikkoi jälleen kitaransa ja Moon räjäytti rumpunsa. Yhtyeen jäsenistä varsinkin Keith Moon herätti huomiota myös muilla tempauksillaan muun muassa hotellihuoneiden tuhoajana.

Pete Townshendiä alkoi 1960-luvun lopulla kiinnostaa yhä enemmän teemallisten LP-kokonaisuuksien toteuttaminen. Vuonna 1969 ilmestyi rockooppera Tommy,  tarina kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta, joka on ylivertainen flipperin pelaaja. Tupla-LP:n tunnetuimpia lauluja ovat Pinball Wizard ja I´m Free.

Seuraava merkkipaalu Whon upealla uralla oli vuonna 1971 ilmestynyt klassikkoalbumi  Who´s Next, jonka tunnetuin laulu on Won´t Get Fooled Again.  Uutta aikaisempaan oli syntetisaattorien käyttö. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt tupla-LP Quadrophenia oli paluu teemalliseen kokonaisuuteen. Levyn tarina kertoo   vuoden 1965 Englannista, jossa eräs Jimmy-niminen mod-nuori varttuu kriisien kautta vähitellen aikuisuuteen. Quadrophenia on Pete Townshendin testamentti kokonaiselle mod-sukupolvelle.

Whon tarina oli päättyä vuoteen 1983. Yhtye teki kuitenkin paluun vuoden 1985 Live Aid -tapahtumassa. Sen jälkeen Who on kokoontunut epäsäännöllisin väliajoin konserttikiertueille ja tehnyt kaksi pitkäsoittoa. Onko kevään 2020 Britannian-kiertue viimeinen, jää nähtäväksi?

Teksti Altti Koivisto

 

The Who tammi-helmikuun ajan Raision kirjastotalon musiikkiosaston kuukauden klassikkoartistina ja levynkansinäyttelyn aiheena. Esillä ovat seuraavat LP-levyn kannet:

Who’s better, Who’s best

My generation

Live At Leeds

Who’s next

Quadrophenia

 

Raision kirjastossa muisteltiin ensimmäistä kertaa vanhoja hittejä ’Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen’ -tapahtuman muodossa

Raision kirjastossa muisteltiin maanantaina 16.9.  ensimmäistä kertaa vanhoja hittejä Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen –tapahtuman muodossa.

Liikkeelle lähdettiin kotimaisella 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rockilla ja popilla – Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin.

Reilun kymmenen hengen voimin fiilisteltiin, muisteltiin ja arvioitiin seuraavat kappaleet:

• Eero, Jussi & The Boys – Tahdon saaren
• Johnny – Öisin vain valvon
• Topmost – Näen mustaa vain
• Danny – Kesäkatu
• Jormas – Rööperiin
• Kirka – Saat kaiken
• Isokynä Lindholm – Tätä on mun rock’n’roll
• Hector – Asfalttiprinssi

Vaikka mielipiteet jakautuivat tasaisesti eri biisien kesken, peräti kolme kappaletta päätyi ”voittajaksi” samoilla pisteilla: Dannyn Kesäkatu, Jormas-yhtyeen Rööperiin sekä Hectorin Asfalttiprinssi.

Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen seuraavan kerran Raision kirjastotalossa  ma 28.10. klo 17.30 . Tuolloin vuorossa kotimaista 60-luvun lopun ja 70-luvun alun iskelmää & poppia – Ankista Lea Laveniin.

Kahdeksan kärjessä myös Olkkarissa (Raision entisen postin tiloissa):

–          ma 7.10. klo 13 Kotimainen iskelmä & pop: Ankista Lea Laveniin

–          ma 25.11. klo 13 Kotimainen rock & pop: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin

Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen: ensin kuunnellaan 60-luvun lopun ja 70-luvun alun kotimaisia hittejä

Raision kirjastossa palataan rakkaiden laulujen pariin Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen –tapahtuman muodossa ma 16.9. klo 17.30-19.

Iltamissa musiikkiosaston Altti Koivisto ja Juha Kaunisto soittavat eri aikakausien suosikkilauluja. He kertovat myös taustatietoa kappaleista ja niiden esittäjistä. Kuulijoiden tehtävä on antaa hiteille pisteitä ja samalla niistä voi kertoa mielipiteitä ja muistoja.

Ensimmäisellä kerralla kuunnellaan kotimaista 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rockia ja poppia: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin. Toinen kerta on omistettu kotimaiselle 60-luvun lopun ja 70-luvun alun iskelmälle ja popille Ankista Lea Laveniin.

Tapahtumaan on mahdollista osallistua joko kirjastossa tai kuntalaisten kohtaamispaikassa, entisissä Postin tiloissa toimivassa Olkkarissa.

Kahdeksan kärjessä kirjastossa:

–          ma 16.9. klo 17.30 Kotimainen rock & pop: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin

–          ma 28.10. klo 17.30 Kotimainen iskelmä & pop: Ankista Lea Laveniin

Kahdeksan kärjessä Olkkarissa:

–          ma 7.10. klo 13 Kotimainen iskelmä & pop: Ankista Lea Laveniin

–          ma 25.11. klo 13 Kotimainen rock & pop: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin

 

Raision kaupunginkirjastossa esillä Joan Baez – folkin kuningatar

Folkin kuningatar Joan Baez

 

Joan Baez (s. 1941) on epäilemättä maailman tunnetuin folklaulajatar. Hänen jalanjäljissään nousi tietoisuuteen monia muita kirkasäänisiä laulajattaria, mutta Baez loi vuonna 1960 ilmestyneellä esikoisalbumillaan pohjan 1960-luvun alkuvuosina suosioon nousseelle folkmusiikille. Perinteisistä kansanlauluista koostuva levy toi Baezille kultalevyn, mikä oli tuolloin ainutlaatuista folklevylle. Hänen voittokulkunsa jatkui seuraavana vuonna julkaistulla Joan Baez Vol 2 –albumilla, josta tuli edeltäjänsä tapaan kultalevy.

Baez tuli 1960-luvulla tunnetuksi ennen muuta muiden tekemien kantaaottavien laulujen tulkitsijana. Vuoden 1963 livelevyllä Joan Baez in Concert, Part 2 :lla kansalaisoikeustaistelija ja rauhanaktivisti Baez esitti pasifistihymnin We Shall Overcome, josta tuli kansalaisoikeusmarssien tunnuslaulu. Levyllä on myös kaksi nuoren Bob Dylanin laulua, jotka olivat ensimmäiset Dylan-sävellykset Baezin tuotannossa.

Yhdysvaltain lisäksi myös Englannissa menestyi folkin kuningattaren seuraava albumi Joan Baez 5 (1964). Levyn lauluista erityisesti Phil Ochsin sävellys There But For Fortune on jäänyt elämään yhtenä Baezin tunnetuimpana tulkintana.

Vuonna 1965 Joan Baez julkaisi 60-luvun upeimman albumikokonaisuutensa Farewell Angelina, joka nousi TOP 10:iin sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja Joan Baez jäi muotiin tulleen sähköisen folkrockin jalkoihin. Bob Dylankaan ei ollut enää akustista kitaraa ja huuliharppua soittava folklaulaja, vaan hänestä oli tullut sähköistä folkrockia bändinsä kanssa soittava rocktähti.

1970-luvulla Joan Baez alkoi tehdä yhä enemmän omia lauluja. Esimerkiksi vuonna 1972 ilmestyneen Coming From The Shadows -LP:n lauluista yli puolet oli Baezin itsensä tekemiä. Vuosikymmenen puolivälissä laulajatar loi pitkän uransa kenties upeimmat levyt espanjankielisen Gracias A La Vida (1974) ja Diamonds & Rust (1975). Viimeksi mainitun kohokohta oli levyn nimisävellys, jolla Baez muistelee folkin kuningattaren ja kuninkaan (Bob Dylan) yhteistä aikaa 1960-luvulla. Levy oli ensimmäistä kertaa hänen urallaan toteutettu kokonaan sähköisin soittimin.

Folkin elävä legenda Joan Baez on 1980-luvulta lähtien julkaissut harvakseltaan uutta musiikkia. Vuonna 2008 ilmestyneen Day After Tomorrow –levyn jälkeen ehti vierähtää peräti kymmenen vuotta, kunnes tänä vuonna ilmestyi uusi albumi Whistle Down The Wind. 77-vuotias Joan Baez on kertonut tämän levyn jäävän hänen lähes 60 vuotta kestäneen uransa viimeiseksi.

(Altti Koivisto)

 

Raision kaupunginkirjaston toisessa kerroksessa esillä kesän ajan Baezin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

 

 

Vuoden 1968 hippimittari

 

Vuoden 1968 hippimittari pidettiin Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla 18.4. 18.  Hippimittari lähestyi ”hullua vuotta” 1968 populaarimusiikin näkökulmasta. Tilaisuudessa kuunneltiin kymmenen erilaista kappaletta, jotka asetettiin historialliseen kontekstiinsa. Yleisö sai äänestää kappaleiden joukosta omat suosikkinsa. Tapahtuma järjestettiin yhteistyössä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen kanssa ja kappaleet valitsivat ja esittelivät dosentti Kari Kallioniemi ja FT Kimi Kärki.

Termiin ”hullu vuosi” liitetään monenlaisten yhteiskunnallisten liikkeiden esiinmarssi liberaaleista konservatiiveihin. Muun muassa feministit, pasifistit, opiskelijat ja työläiset pyrkivät tuomaan äänensä kuuluviin ja ottamaan kantaa maailman tilanteeseen. Maailmaa kuohuttivat Prahan kevät, Martin Luther Kingin murha ja esimerkiksi Vietnamin sota. Kuohunnan ja radikalismin vuosi oli käännekohta myös konservatiiveille. Kulttuurin saralla erityisesti populaarimpi musiikki ja taide toimivat väylinä keskustella arvoista ja ottaa kantaa sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Kaiken kaikkiaan vuotta on pidetty merkittävänä maailmaa muuttaneena käännekohtana.

Hippipmittarissa kuultiin järkestyksessä seuraavat biisit. .

1. The Rolling Stones: ’Sympathy for the Devil’

2. Fredi: ’Kolmatta linjaa takaisin’

3. The Kinks: ’The Village Green Preservation Society’

4. The Crazy World of Arthur Brown: ’Fire’

5. Päivi Paunu: ’Oi niitä aikoja’

6. Van Morrison: ’The Way Young Lovers Do’

7. Martti Innanen: ’Gunnar vierasmaalainen’

8. The Doors: ’Yes, The River Knows’

9. Scott Walker: ’The Amorous Humphrey Plugg’

10. The Beatles: ’Julia’

 

Voittajaksi yleisö äänesti Fredin Kolmatta linjaa takaisin. Toiseksi tuli The Crazy World of Arthur Brown: Fire.

 

Raision kirjastossa: Melanie – folkin aatelia

Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Melanie Safkan (s. 1947) uran ponnahduslauta oli esiintyminen Woodstockin rockfestivaaleilla vuonna 1969. Melanien lupauksia antanut esikoisalbumi Born to Be oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin, mutta todellista läpimurtoa hänen uralleen merkitsi vuonna 1970 julkaistu LP Candles in the Rain. Sen tunnetuimpia lauluja ovat What Have They Done to My Song Ma, Jagger-Richards tulkinta Ruby Tuesday sekä aivan erityisesti Melanien ensimmäinen Top Ten -hitti Lay Down.

Samana vuonna julkaistu New Yorkin Carnegie Hallissa taltioitu livelevy Leftover Wine antaa käsityksen, kuinka taianomaisesti yksinään esiintyneen Melanien lavakarisma kykeni vangitsemaan kuulijansa.

Melanien voittokulku huipentui vuonna 1971 ilmestyneellä singlellä Brand New Key, joka nousi Yhdysvalloissa ykköseksi ja oli Englannissa parhaimmillaan neljännellä sijalla. Tämä vastustamattoman hyväntuulinen laulu löytyy Melanien viidenneltä vuonna 1971 ilmestyneeltä studioalbumilta Gather Me. Tämän hienon levyn muista helmistä mainittakoon niin ikään singlenäkin ilmestynyt Someday I´ll Be a Farmer.

Melanien levytysten kultakausi päättyi vuoden 1976 Photograph-LP:hen, jota The New York Times -lehti ylisti ilmestymisvuotensa parhaaksi levyksi, mutta jota levyjä ostava yleisö ei enää löytänyt. Aika oli ajanut Melanien ohi, vaikka hänen uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Syynä oli kukaties, ettei Melanie kyennyt enää uudistumaan sen enempää laulajana kuin lauluntekijänäkään.

Tämä ei kuitenkaan himmennä Melanien parhaimman luomiskauden loistoa, sillä vuosien 1968-1976 tuotannossaan hän edusti aikakautensa folkin aatelia.

Teksti Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely Melanien tuotannosta esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 1.1.2018-15.2.2018.)

Melanie – Born to be

 

 

Melanie – Candles in the rain

 

Melanie – Leftover wine

 

Melanie – Gather me

 

Melanie – At Carnegie Hall

 

Melanie – Photograph

 

Raision musiikkiosaston kesän klassikkobändi – The Kinks

The Kinks

Hittisinglejä ja klassikkoalbumeja – vuodet 1964-70

Elokuussa 1964 Englannin singlelistan kärkeen nousi Lontoosta kotoisin olleiden laulaja-lauluntekijä Ray Daviesin (s. 1944) ja hänen veljensä kitaristi Dave Daviesin (s. 1947) perustaman Kinks-yhtyeen You Really Got Me. Bändin muut jäsenet olivat basisti Pete Quaife (s. 1943) ja rumpali Mick Avory (s. 1944). Vuosina 1964-66 Kinksien julkaisemat singlet pääsivät lähes poikkeuksetta kotimaassaan TOP 10-listalle. Ykköshittejä olivat  You Really Got Me -singlen  jälkeen vuoden 1965 Tired of Waiting ja seuraavana vuonna ilmestynyt täydellinen kesälaulu Sunny Afternoon. Vuosikymmenen puolivälissä Kinks oli noussut Englannin kolmanneksi suosituimmaksi yhtyeeksi Beatlesien ja Rolling Stonesien jälkeen.

Alkuaikojen rokkaava Kinks-tyyli muuttui vuonna 1966, jolloin Ray Davies alkoi ammentaa vaikutteita vanhasta englantilaisesta music hall -perinteestä ja hänen tekstinsä muuttuivat piikikkään humoristisiksi ajan kuviksi. Uudistuneella tyylillä toteutettuja hittisinglejä olivat A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion.

Hittimenestyksistään tunnetuksi tullut Kinks alkoi vuonna 1966 kiinnittää myös entistä enemmän huomiota LP-levyihinsä, ja bändin neljännen albumin ’Face To Face’ tekoon käytettiin jo huomattavasti enemmän aikaa. Levy muodostaakin yhtenäisemmän kokonaisuuden muistettavimpana laulunaan edellä mainittu Sunny Afternoon.

Keväällä 1967 ilmestynyt Waterloo Sunset on monien mielestä kaikkien aikojen upein Kinks-laulu, jolla Ray Daviesin lahjakkuus oli huipussaan. Englannin singlelistan kakkostilaan yltänyt Daviesin edellä mainittu kunnianosoitus kotikaupungilleen Lontoolle sisältyy Kinksien parhaisiin lukeutuvalle, kesäkuussa 1967 ilmestyneelle, LP:lle ’Something Else by The Kinks’.

1960-luvun lopulla Ray Davies halusi suunnata luomisvoimansa ennen muuta LP-kokonaisuuksiin yksittäisten singlemenestysten sijasta. Siitä oli loistava esimerkki vuonna 1968 ilmestynyt ’The Kinks Are The Village Green Preservation Society’. Levy oli Daviesin rakkaudentunnustus menneelle maailmalle, vanhan ajan Englannille. Inspiraatiota tälle loistokkaalle levylle hän haki myös nuoruutensa kullatuista muistoista. Levy sai loistavat arvostelut, mutta sitä myytiin häpeällisen vähän. Levyn heikko myynti johtui paljolti Kinksien levy-yhtiön Pyen haluttomuudesta markkinoida tätä ainutlaatuisen hienoa levyä. Pye nimittäin odotti heiltä vain hittisinglejä.

Kinksien hienojen LP-levyjen sarjaa jatkoi vuonna 1969 ilmestynyt ”rock-ooppera”  ’Arthur – Or The Decline And Fall Of The British Empire’. Kinksien uran tähtihetkiin lukeutuva  Arthur  jäi epäonnekseen Who-yhtyeen samoihin aikoihin ilmestyneen  ’Tommy’ ”rock-oopperan” varjoon.

Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Kinks palasi omalle paikalleen singlelistojen kärkeen, kun Lola ilmestyi kesällä 1970. Laulu löytyi Kinksien seuraavalta marraskuussa ilmestyneeltä mestariteokselta  ’Lola Versus Powerman and the Moneyground’. Kyseessä oli jälleen teemalevy, jonka aiheena oli rock-bisneksen varjopuolet. Vuoteen 1970 päättyi myös Kinksien ja Pye levy-yhtiön yhteinen taival, ja Kinksien uudeksi levy-yhtiöksi tuli RCA.

1960-luku oli Kinksien kulta-aikaa, vaikka yhtyeen tarina jatkui halki 1970- ja 80-lukujen aina 1990-luvun puoliväliin saakka.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä koko kesän ajan The Kinksin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

Kinks

Kinda Kings

 

Kontroversy

Face To Face

Live At Kelvin Hall

Something Else by the Kinks

The Kinks Are the Village Green Preservation Society

Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)

Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One

Raision kirjaston kuukauden artisti – Jorma Kaukonen 75 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena  23.12. 75-vuotta täyttävä Jorma Kaukonen.

Jorma Kaukonen 75 vuotta

Suomalaiset sukujuuret omaava kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Jorma Kaukonen (s. 23.12.1940) nousi maineeseen legendaarisen yhdysvaltalaisen Jefferson Airplane -yhtyeen jäsenenä 1960-luvun jälkipuolella. Yhtye muistetaan eritoten vuonna 1967 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Surrealistic Pillow ja sen tunnetuimmista lauluista Somebody to Love ja White Rabbit. Nämä yhtyeen laulajattaren Grace Slickin sävellykset olivat Yhdysvaltain Top 10 -hittejä rakkauden kesänä 1967. Psykedeelistä rockia ja folkrockia yhdistellyt Jefferson Airplane esiintyi uransa aikana muun muassa Montereyn (1967), Woodstockin (1969) ja Altamontin (1969) kuuluisilla rockfestivaaleilla. Vuonna 1972 Airplane hajosi, ja sen jäsenet lähtivät omille teilleen.

Jorma Kaukonen ja basisti Jack Casady olivat perustaneet Hot Tuna -yhtyeen jo 1960- ja 70-lukujen taitteessa Jefferson Airplanen sivuprojektiksi, joka muuttui sittemmin pääprojektiksi. Bluesia ja rockia maukkaasti yhdistävän Hot Tunan klassikkolevyjä ovat Burgers (1972) ja The Phosphorescent Rat (1974), joille olivat tunnusomaisia akustiset esitykset. 1970-luvulla aktiivisimmillaan olleen yhtyeen tuon ajan muu tuotanto on huomattavasti sähköisempää. Hot Tuna keikkailee yhä, ja yhtyeen viimeisin albumi Steady As She Goes ilmestyi vuonna 2011.

Oma lukunsa on Jorma Kaukosen soolotuotanto, joka alkoi vuonna 1974 ilmestyneellä erinomaisella Quah-albumilla. Akustispainotteisessa soolotuotannossaan Kaukonen on ollut erittäin perinnetietoinen ammentaessaan vaikutteita bluesista, folkista ja countrysta viimeisimpänä näyttönä tänä vuonna ilmestynyt Ain´t In No Hurry.

Jorma Kaukonen on esiintynyt maassamme Helsingin kulttuuritalolla vuonna 1976, Pori Jazzeilla vuonna 1992, Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla vuonna 2003 ja viimeksi vuonna 2011, jolloin hän teki lyhyen kiertueen yhdessä Barry Mitterhoffin kanssa. Tällä kiertueella kitaristilegendan soittoa ja laulua kuultiin myös Turun Logomossa.

Altti Koivisto

Jefferson Airplane – Surrealistic Pillow

Hot Tuna ‎– The Phosphorescent Rat

Jorma Kaukonen – Quah

Hot Tuna – America’s Choice

Hot Tuna – Yellow fever

Jorma Kaukonen – Jorma

’Kun Frank Zappan musiikki tuli elämääni’, Raision kirjaston musiikkiosastolla

Minä ja F R A N K  Z A P P A

Francis Vincent Zappa syntyi 21.12.1940 ja kuoli 04.12.1993 eturauhassyöpään.

Naapurissamme asui minua vanhempi poika, Eero. Eerolla oli muistaakseni vaikuttavan laaja levykokokoelma nuoresta iästään huolimatta. Kun olin hankkinut ensimmäisen levysoittimeni, tuli Eero luokseni LP-levy kainalossaan ja sanoi: ”Tästä erittäin hyvää musiikkia”. Levy oli Frank Zappan ja Mothers of Invention-yhtyeen Freak Out !. Eeron ansiosta Frank Zappan musiikki tuli elämääni.

Kyseistä levyä minä kuuntelin. Ja kuuntelin. Ja ihmettelin. Todella erikoista, jännittävää ja hyvää musiikkia. Freak Outin kappaleissa oli jotain erityistä. Kuten kappaleet Wowie Zowie ja I’m Not satisfied ovat palaneet muistilohkooni erittäin syvälle.

Ensimmäinen ikioma Zappa-hankintani oli LP nimeltään Hot Rats, jota pidetään monella taholla Zappan parhaimpiin kuuluvana levynä. Suurin osa levyn kappaleista ovat instrumentaaleja. Näissä kappaleissa soi kauniisti mm. Jean-Luc Pontyn viulu ja Ian Underwoodin saksofoni. Ainoa Hot Rats-levyn kappale, missä on laulua, on Willie The Pimp. Laulajana oli Captain Beefheart persoonallisella äänellään. Zappa ja Beefheart tekivät myöhemmin myös yhteisen LP:n, Bongo Furyn, 1975.

Zappan 70-luvun musiikki on luonteeltaan hyvin laaja-alaista. Jossain kappaleissa elementit ovat perin vaatimattomat ja toisissa lähes sinfoninen. Zappan kitara soi komeasti. Motherseissa aikansa vaikuttivat myös entiset Turtles-yhtyeen laulajat Mark Wolman ja Howard Kaylan. Heidän laulunsa on omintakeista ja sen kyllä tuntee sen kuullessaan. Mothersien Fillmore East June 1971-levyllä esitetään myös Turtlesien hitti Happy Together.

Frank Zappa oli varsin suosittu Suomessa 1970-luvulla. On myös joskus arvioitu, että Suomen väkimäärään nähden erittäin suosittu. Oli helppoa olla Zappa-fani. Zappa kävi yhtyeineen Suomessa 70-luvulla neljä kertaa. Unto Monosen Satumaatango oli mukana ohjelmistossa. Tarinan mukaan Zappa vei Mothersit naistentansseihin. Hän oli jostain kuullut tästä suomalaisesta erikoisuudesta mikä herätti kiinnostuksen. Naistentanssit eivät tehneet heihin vaikutusta, koska kukaan ei hakenut amerikkalaisia muusikoita tanssimaan.

Aikaa myöden Zappa-levyjeni määrä, kiitos ahkeran tuotannon, kasvoi. Zappan musiikissa on ollut ominaista myös yllätyksellisyys. On kappaleita, jotka alkavat erittäin melodisesti, mutta yhtäkkiä muuttuvatkin jonkinlaiseksi kakofoniaksi.

Zappan tapoihin kuului muusikoiden vaihto ajoittain varsin tiuhaankin. Lisäksi hän muutti usein tehtyjä äänityksiä soittamalla itse uudet soinnut poistettuaan alkuperäiset. Tämä aiheutti katkeruutta muusikoiden keskuudessa.
Useiden LP-levyjen kannet suunnitteli Cal Schenkel, omaperäinen amerikkalainen taiteilija. Jos Zappan musiikki oli ajoittain yllätyksellistä, niin kyllä sitä olivat levyjen kannetkin.

Vuonna 1988 Frank Zappa esiintyi Helsingin Jäähallissa. Matkasimme paikalle ystävieni Ullan ja Taavin kanssa minun autollani. Kyllä kannatti. Kyllä kannatti ! Zappa soitti hienosti ja hyvin harjoitettu yhtye osasi asiansa. Zappa nosti etusormensa ja yhtye tiesi heti mitä moinen tarkoitti. Konsertti oli oivallinen läpileikkaus Zappan tuotannosta. Hot Rats-levyllä oleva Peaches en Regalia sai väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Yleisö sai vastinetta rahoilleen.
Frank Zappa on vaikuttanut myös elokuva-alalla. Varsinkin elokuva 200 Motels on jäänyt mieleeni. Ei pelkästään itse elokuvan takia, vaan siksi, että pääosassa Frank Zappaa näytteli Ringo Starr. Ringo ei ollut ainoa Beatles-yhtyeen jäsen, jonka kanssa Zappalla on ollut yhteistyötä. John Lennonin Some Time In New York City LP:n kakkos-levyllä soittaa Plastic Ono Mothers, joka oli siis Plastic Ono Bandin ja Mothersien yhdistelmä.

Muutamia minulle rakkaita Zappan levyjä:
We’re Only In It For The Money on parodisoitu versio The Beatles yhtyeen Stg. Pepper´s Lonely Hearts Club Band –LP:stä.
Cruising With Ruben And The Jets LP:n kannessa lukee “Is this The Mothers of Invention recording under a different name in a last ditch attempt to get their cruddy music on the radio”.
Absolutely Free , Lumpy Gravy ja Uncle Meat ovat Mothersien tuotannon kulmakiviä 60-luvulta.
Chunga´s Revenge on todennäköisesti käyttämättä jääneistä nauhoista koottu sekamelska, mutta sisältää hienoja kappaleita.
Burnt Weeny Sandwich on saman henkinen kuin Chunca´s Revenge.
Grand Wazoo on voimakasta, hienoa musiikkia sisältävä LP. Kauniit kannet. Ehkä kauneimmat Zappan tuotannosta.
Overnite Sensation ja Apostrophe’ ovat ”kevyempää” Zappaa, mutta sanoitukset ovat vaikuttavat.
Tinseltown Rebellion. Hyvä levy.
Yksinkertaisuudessaan Ship Arriving Too Late To Save A Drowning Witch LP:n kansi on loistava.

Kuten olen tuonut jo esiin, Zappan musiikin monipuolisuus ja taidokkuus ovat tekijöitä, jotka ihastuttavat. Ne saavat minut yhä uudestaan ja uudestaan laittamaan jonkun Zappan LP-levyistä levysoittimeen ja kuuntelemaan mestaria ja hänen kitaransoittoaan.

Teksti Timo Aali

(Frank Zappan tuotantoa esillä levynkansinäyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla syyskuun ajan. Esillä olevat kannet lainassa Timo Aalin kokoelmista)

 

Freak Out

Absolutely Free

Lumpy Grave

We’re Only in It for the Money

Cruising with Ruben & the Jets

Uncle Meat

Hot Rats

Burnt Weeny Sandwich

Chunga’s Revenge

Fillmore East – June 1971

200 Motels

The Grand Wazoo

Over-Nite Sensation

Apostrophe

Bongo Fury

Tinsel Town Rebellion

Ship Arriving Too Late to Save a Drowning Witch

Mikko Meriläinen: Wigwam kestää aikaa

Meriläinen ja Wigwam Raisiossa

Raision kirjaston kolmannet Vinyyli-iltamat saivat vieraakseen Mikko Meriläisen. Wigwam-aiheista luentoa tuli kuulemaan useita kymmeniä progressiivisen rockin ystäviä.

Joensuulainen Mikko Meriläinen tunnetaan kulttuurityöstään suomalaisen progeyhtye Wigwamin parissa. Meriläinen perusti bändille nettisivut vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin hän oli mukana toimittamassa Wigwam-harvinaisuuksien kokoelmalevyä.

Historiantutkija päätyi vähitellen mittavan kirjoitusprojektin ääreen. Meriläisen 500-sivuinen bändihistoriikki Wigwam (Nemo, 2006) on yksi suomalaisen rock-kirjallisuuden perusteoksista. Kirja on ollut loppuunmyyty jo vuosia, mutta sitä on saatavana musiikkikirjastoissa ympäri Suomen.

Wigwam perustettiin 1968. Rockbändin merkittävimmiksi levytyksiksi nousivat Being (1974) ja kultaa myynyt Nuclear Nightclub (1975). Yhtyeen uusin albumi Some Several Moons julkaistiin 2005.

 

* * *

Meriläinen vieraili Raision kirjaston Vinyyli-iltamissa maaliskuussa 2015. Luento oli kirjailijalle ensimmäinen laatuaan. Meriläinen kertoi kirjastaan ja musiikista Musastolle.

Musiikkikirjastokasvatti

Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuskirjastossa työskentelevä Meriläinen kertoo olevansa musiikkikirjastokasvatti:

– Musiikillinen yleissivistykseni kumpuaa Sotkamon kirjastosta. Pienessä kunnassa oli loistavat valikoimat. Vinyylejä ainakin 10 000. Johtui kait siitä, että Heikki Poroila oli ollut siellä kirjastonhoitajana. Sotkamon kirjastoon oli matkaa 60 kilometriä. Kävin siellä yhä useammin kun olin saanut ajokortin.

Kokoelmalevy Fresh Garbage

– Tutustuin Wigwamin musiikkiin 80-luvulla, kun bändi oli tauolla. Näin Wigwamin livenä ensimmäistä kertaa 90-luvun alussa. Kiinnostuin myös nettisivujen teosta, joten yhdistin kaksi asiaa. Perustin Wigwam-nettisivut vuonna 1998. Nuclear Netclubin rakenteelle oli yksi selkeä esikuva: The Band -yhtyeen fanisivut. Nuclear Netclub poiki pian kontakteja ja tietoja. Pari vuotta myöhemmin pääsin toimittamaan yhtyeen harvinaisuuskokoelmaa Fresh Garbage – Rarities 1969–1977. Se oli juhlaa. Hauskempaa hommaa ei olisi voinut saada eteensä.

Kokoelma Fresh Garbage julkaistiin kesän 2000 paluukeikkojen vanavedessä. CD:n vihkossa on kiinnostavaa kuvitusta sekä Mikko Meriäisen ja Suonna Konosen ansiokas Wigwam-artikkeli.

– Pertti Hakala oli tehnyt Love Proge 2CD-kokoelmat Siboneylle jo 90-luvulla. Hakalan oli määrä toimittaa myös Wigwam-harvinaisuuksien kooste. Kiireiden vuoksi Hakala ehdotti työhön minua sekä toimittaja Suonna Konosta. Teimme kokoelmalevyä kahdestaan. Saimme käyttöömme Ylen arkistonauhoja, Siboneyn ja Tapio Korjuksen arkistoja, joista valitsimme biisejä. Kuuntelimme matskua jota ei kukaan ollut kuullut neljännesvuosisataan.

– Fresh Garbagelta jäi pois paljon materiaalia. Korjuksen livenauhoissa on aineistoja, jotka kannattaisi julkaista. Lontoon Hyde Parkin keikkaa 30.8.1975 ei ole vieläkään julkaistu, vaikka siitä oli aikoinaan puhetta. Huhujen mukaan jotain ennenjulkaisematonta saattaa ilmaantua.

* * *

Mikko Meriläinen signeeraa Wigwam-historiikkia Raisio-huoneessa 2.3.2015.

– Kokoelmalevyn jälkeen syntyi myös idea Wigwam-kirjasta. Vaikutti siltä, että kukaan ei ole kirjaa tekemässä – vaikka rock-kirjoja julkaistiin paljon tuohon aikaan. Päätin sitten kokeilla itse.

– Barney Hoskynsin tekemä kirja The Bandistä oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Myös radio-ohjelma ja kirja Jee jee jee vaikuttivat. Jee jee jee antoi paljon uutta tietoa ja analyysia siitä, miten suomalainen rock oli kehittynyt.

– Askel nettisivusta Wigwam-historiikkiin oli suuri. Aloittamisen aikaan minulle ei vielä ollut selvää, mitä alan isona tehdä. Olin ollut työssä myös kirjastossa. Mietin, voisiko kirjoittamista tehdä ammatikseen. Koin kirjanteon jonkinlaiseksi meriitiiksi ja saavutukseksi. Halusin nähdä miten kirjaprojekti toteutetaan.

– Wigwamin jäsenet olivat kiinnostuneita. Ennen haastattelujen aloittamista olin jo käynyt läpi monenlaista muuta aineistoa: lehtijuttuja ja muuta. Muutama kustantaja oli kiinnostunut, yhden kanssa tein sopimuksen.

– Tein kirjaa pikkuhiljaa lomilla ja virkavapailla. Työ eteni nopeammin kun sain apurahan. Sen turvin pystyin panostamaan kirjaan usean kuukauden ajan. Kustannustoimittajan kanssa tehtiin monta kierrosta, hiottiin kirjaa ennen kuin se saatiin lopulta julki.

– Wigwam ei ollut kovin huima myyntimenestys vaikka kaksi painosta otettiin. Seison kyllä edelleen kirjan takana, en tosin ole

Meriläisen kirjoittama Wigwam-historiikki julkaistiin vuonna 2006. Kysy teosta omasta kirjastostasi!

palannut sen pariin moneen vuoteen. Tulin mielelläni Raisioon, sillä Vinyyli-iltamiin pyydetty esitelmä taitaa olla ensimmäinen. Edes silloin tuoreeltaan ei tullut tällaisia pyyntöjä!

* * *

– Joitakin vuosia sitten esillä oli muitakin kirjaprojekteja. Yksi oli aiheista oli Tasavallan Presidentti. Kirja Pressasta olisi ollut luonteva, samoin Jim Pembroken elämäkerta. Wigwam-kirjassa kun ei mennä kovin syvälle bändin jäsenten elämään.

– Jotkut musiikkialan toimijat kysyivät, josko minua kiinnostaisi kirjoittaa heistä kirja. Koin, että minulla on varaa sanoa ei, koska olin niin voipunut Wigwam-projektista. Ehkä uusiin tilaisuuksiin olisi pitänyt tarttua. Kirjat olisivat kuitenkin olleet tilaustöitä. Wigwamin kanssa en laskenut työtunteja. Olen toimittanut pari muun alan juttua, mutten “oikeita kunnon kirjoja”.

– Salolaiset Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki tekivät aivan loistavan kirjan Koit ny rauhoittu! (Teos, 2009). Yhtään ei haittaa vaikka kirjassa ei ole mukana kovin merkittäviä bändejä. Tuon tyyppistä lähestymistapaa voisi tulevaisuudessa harkita.

Classic rock

– Wigwam on kestänyt aikaa. Siitä ollaan edelleen kiinnostuneita vaikka jo 30 vuotta sitten jotkut saattoivat tuhahdella bändin musiikin vanhentuneen. Jotain ajattomuutta siinä on, arvoja jotka kestävät. Suomalaista classic rockia.

– Luultavasti se tärkein Wigwam-elementti minulle on Jim Pembroke, hänen popmainen tyylinsä. Pembroke on ollut bändissä alusta lähtien. Hän vetää vertoja kansainvälisille nimille, kuten The Beatles, Rolling Stones, Pink Floyd ja David Bowie. Pembroke on minusta erinomainen lauluntekijä. Hän voisi olla huomattavasti arvostetumpikin. Myös tekstimaailmassa olisi paljon avattavaa.  Ammennettavaa riittäisi kyllä. Tuotannon kokonaiskaarta ei ole analysoitu kunnolla.

– Pidän myös Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan ajan progemmasta Wigwamista. Muistan, että Being oli ensikuulemalla pelottava. Kaikki Wigwam-levyt kolahtivat jossain vaiheessa. Monet klassikot kun vaativat riittävän määrän kuuntelukertoja, esimerkiksi  Love-yhtyeen Forever Changes.

Tuomas Pelttari, kuvat ja teksti.