Aihearkisto: Viikon levy

Viikon levy: Jonathan Larson – Rent (alkuperäinen Broadway-esiintyjäkaarti, 1996)

Jätä kommentti

Kategoria(t): elokuvamusiikki, Musasto suosittelee, Musiikkielokuvat, Viikon levy

Viikon levy: Pendulum – Immersion

Pendulum on brittiläis-australialainen drum n bass –yhtye, joka yhdistelee musiikkiinsa taitavasti eri alagenrejä elektronisen musiikin sisältä ja ulkopuolelta. Törmäsin yhtyeeseen alun perin YouTuben soittolistalla, johon oli koottu elektronisia rockyhtyeitä.

Immersion on yhtyeen kolmas ja toistaiseksi uusin pitkäsoitto. Se julkaistiin 24.5.2010 eli reilu yhdeksän vuotta sitten Warner Bros Recordsin brittiläisen tytäryhtiön Ear Stormin kautta.

Yhtye hajosi virallisesti vuonna 2012 ja on tehnyt hidasta paluuta vuodesta 2015 lähtien. Aluksi paluun tekivät vain DJ El Hornet ja MC Ben Verse, vuonna 2015 mukaan tulivat loputkin bändin jäsenet: laulaja Rob Swire, basisti Gareth McGrillen, rumpali KJ Sawka ja kitaristi Peredur ap Gwynedd. Tammikuussa 2019 yhtye ilmoitti alkavansa työstää uutta musiikkia.

Pendulum DJ Set esiintyy Aura Festeillä Kupittaanpuistossa 9.8.2019. Yhtye on kertonut haastattelussa, ettei pidä ajatuksesta julkistaa uutta musiikkia livenä, joten kyseisellä keikalla kuullaan todennäköisesti yhtyeen vanhaa musiikkia esimerkiksi Immersion-levyltä, sekä uudelleenmiksauksia.

Upean kansitaiteen (joka jatkuu myös levynkansivihkosen sisäsivuille) on tehnyt digitaalinen taiteilija Valp Maciej Hajnrich. Hän on tehnyt kansitaiteen myös kahteen Pendulumin singleen: Witchcraft ja Crush. Lisää hänestä ja hänen töistään löytyy hänen nettisivultaan: www.valpnow.com.

Immersion on musiikillisesti pitkälti Rob Swiren käsialaa. Hän laulaa lähes kaikissa albumin kappaleissa (vierailijoita ja instrumentaaleja lukuun ottamatta), soittaa kitaraa parissa, on miksannut albumin, on tuottanut yksin lähes koko albumin, sekä kirjoittanut lähes kaikki kappaleet. Levyllä on 15 kappaletta ja ne kestävät yhteensä tunnin ja 7 minuuttia. Immersionin symbolinen, suuripiirteinen teema on vesi. Se näkyy ainakin levyn kansitaiteessa ja sanoituksissa.

Levyn aloitusraita Genesis on dramaattinen instrumentaali, josta tulee ainakin itselleni mielikuva videopelien lopputaisteluihin.

Seuraava kappale Salt in the wounds on niin ikään instrumentaali. Kappale on jonkin verran progressiivinen, melodian ja etenkin temmon muuttuessa monta kertaa kappaleen aikana. Koko kappaleen ajan on kuitenkin sama äänimaisema ja tietyt melodian osat pysyvät muuttumattomina koko kappaleen ajan.

Kolmantena oleva Watercolour on yksi yhtyeen tunnetuimpia ja suosituimpia kappaleita. Kappale on levyn ensimmäinen, jossa kuullaan Rob Swiren laulua. Watercolour kasvaa hienosti rauhallisesta piano- ja lauluvoittoisesta kappaleesta tanssittavaksi EDM-biisiksi. Kappale onnistuu olemaan samaan aikaan tanssittava ja unelmoiva. Levyn kappaleista etenkin Watercolour, Witchcraft ja The Island tuovat minulle muistoja aiemmilta opiskeluvuosiltani, kun kappaleet soivat tiheään yökerhoissa ja baareissa. Albumia oli nostalgista kuunnella.

Neljäs kappale Set me on fire on elektronisen musiikin kentällä huomattavasti enemmän dubstepiä ja breakbeatiä sisältävä kappale kuin Pendulumin kappaleet keskimäärin. Jos sen muuttaisi yksittäisiksi ääniksi, se toisi mieleeni vanhat scifileffat – thereminin ja laserpyssyt – mutta kokonaisuutena kappale ei kuitenkaan kuulosta siltä. Kappaleeseen on lisäksi samplattu Cocoa Tean kappaletta We Do the Killing. Cocoa Tea eli Calvin George Scott on jamaikalainen reggae/dancehall-artisti. Pendulum on hyödyntänyt reggaerytmejä aiemminkin, kun vuonna 2005 Tarantula-kappaleessa vierailivat $pyda ja Tenor Fly. Set me on fire on hyvin tarttuva ja jää soimaan päähän.

Crush muistuttaa erittäin paljon rockbiisiä kaavaltaan ja soittimien käytöltään. Viimeisessä säkeistössä kuullaan akustista kitaraa ja laulua minimalistisilla EDM-taustoilla. Rob Swire on kertonut haastattelussa, että kappale kertoo hänen ja hänen tyttöystävänsä erosta.

Under the waves on synkkä popkappale. Se on unelmoiva ja laittaa mielikuvituksen liikkeelle. Kappaleessa käytetyistä saundeista tulee mieleen vuorotellen 8-bittinen pelimusiikki ja disko, kappaleen synkkyydestä huolimatta. Melodia on hyvin tunnistettava ja jää helposti soimaan päähän.

Immunize on The Prodigyn Liam Howlettin kanssa yhteistyössä tehty, ja sen kuulee kappaleen äänimaisemasta. Kappaleessa kuullaan enemmän ravevaikutteita, kuin Pendulumin kappaleissa yleensä. Liam Howlettiin ääni ja laulutyyli ovat hyvin tunnistettavissa ja toivat minulle mielikuvan The Prodigystä jo ennen kuin tiesin yhden yhteen jäsenistä olevan mukana kappaleessa. Immunize on mielenkiintoinen rave-tanssibiisi, jonka raskaat särönuotit tuovat mieleeni Godzillan tai jonkun muun vastaavan elokuvahirviön raskaan askeleen tömähdyksen. Pendulumilta ja The Prodigyltä löytyy toinenkin yhteys tämän kappaleen lisäksi – Pendulum teki nimittäin coverin The Prodigyn kappaleesta Voodoo people. Alkuperäinen kappale on vuodelta 1994 ja cover vuodelta 2005.

The Island on kaksiosainen kappale (Pt. 1 ja Pt. 2), joista 1. osa on perinteisempi, house-tyylinen EDM-kappale, kun taas 2. osa on nopeampi ja sisältää enemmän breakbeatiä. Pt. 1 on albumin rauhallisemmasta päästä. Melodia on hyvin lauluvetoinen ja rytmi muistuttaa hieman teknoa. Ensimmäisen ja toisen osan jatkumo on saumaton, enkä olisi huomannut kappaleen vaihtumista, ellen olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Eron huomaa vasta, kun kappaleita vertaa toisiinsa. Sama melodia jatkuu kappaleesta toiseen, mutta Pt. 1 on huomattavasti hillitympi ja Pt. 2 rauhattomampi. Kappaleita on kuitenkin mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen.

Comprachicos saattaa nimensä puolesta kuulostaa latinovaikutteiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Äänimaisema on raskas ja vaikuttava. Omalla kohdallani kappale oli hyvin pysäyttävä ja vei kaiken huomioni. Kappale on erikoisin ja valtavirrasta eniten poikkeava Pendulum-kappale, jota olen koskaan kuullut. Comprachicosista ei ole radiohitiksi, toisin kuin Watercolourista tai Witchcraftista, mutta ainakin omalle soittolistalleni se pääsee ehdottomasti. Kappaleen sanoitukset vaikuttaisivat kertovan vihasta jotakuta ihmistä kohtaan, joka on kohdellut sinua huonosti menneisyydessä.

” I am a reality invention fighter /  At war against your constant manipulation /  All this time you thought that I believed you /  The more you say, the easier to throw it away //  ’cause I’ve got the patience / To see that you drown / to watch you go down “

The Vulture –kappaleessa vierailee Samantha Beagley, joka ei tietääkseni ole tunnettu mistään muusta yhtyeestä aiemmin. Kappale kasvaa ja ”dropin” kohdalla se muuttuu hyvin ravehenkiseksi tanssibiisiksi. Kappale varastaa kaiken huomion lähes yhtä hyvin kuin edellinen kappale Comprachicos.

Witchcraft alkaa hyvin rauhallisesti, mikä korostuu verratessa kahteen edelliseen kappaleeseen, kontrasti on huomattavan suuri ja vain korostaa yhtyeen monipuolisuutta. Kappale on myös hyvin lauluvetoinen sellaisen yhtyeen kappaleeksi, jonka genren yhtyeillä ei yleensä edes ole laulajaa. Witchcraft on ehkä koko Pendulumin tuotannosta se kappale, jossa laulaja Rob Swiren ääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Kappale on hyvä havainnollistus miehen äänialasta ja hänen äänensä musiikillisesta monipuolisuudesta. Kokonaisuutena Witchcraft on hieno EDM-kappale. Siinä ei ole kovin paljon särönuotteja tai useita melodian muutoksia, mikä tekee siitä hyvin radioystävällisen. Sanoituksiltaan kappale on kuitenkin tuttuun Pendulum-tyyliin synkkä – yleinen tulkinta kappaleen sanoituksista on, että kertojan tuntema nainen on väkivaltaisessa parisuhteessa ja kertoja on hänestä huolissaan.

Self vs Self on omasta mielestäni paras biisi koko maailmassa, ikinä. Se on myös syy siihen, miksi valitsin tehdä harjoitteluuni kuuluvan levysuosituksen juuri tästä levystä. Oli täysin sattumaa, että tämä levy sisältää myös Pendulumin uran suurimmat hitit ja että Pendulum esiintyy Turussa ensi kesänä. Ja että äskeistä lausetta kirjoittaessani mp3-soittimeni sekalainen biisilista osui juuri tähän kappaleeseen. Kyseessä on varmaan kohtalo, mikäli sellaiseen haluaa uskoa.
Self vs Self on täydellinen yhdistelmä Pendulumia ja drum n bassia, sekä In Flamesia ja melodista death metallia. Kappaleen sävellys, sanoitus ja sovitus ovat kokonaan Rob Swiren käsialaa ja se valaa minuun uskoa, että hän voi kirjoittaa ihan millaista musiikkia tahansa, ja onnistua siinä. Myös kappaleen musiikillinen kokoonpano on hyvin mielenkiintoinen: kappaleessa esiintyvät Pendulumin laulaja Rob Swire, kitaristi Peredur ap Gwynedd ja rumpali Kevin ”KJ” Sawka, sekä In Flamesin laulaja Anders Fridén, kitaristi Björn Gelotte ja basisti Peter Iwers. Kappaleen sanoituksen kertovat saman ihmisen, kertojan, persoonan eri puolista ja niiden välisestä ristiriidasta, ja Swiren ja Fridénin äänien välinen kontrasti on täydellinen havainnollistus aiheen esiintuomiseksi. Kappale aiheuttaa minussa jokaisella kuuntelukerralla dopamiiniryöpyn ja saa ihoni kananlihalle.

The Fountain on albumin toiseksi viimeinen kappale ja erittäin rauhallinen. Kappaleen on kirjoittanut ja laulanut progressiivisen rockyhtyeen Porcupine Treen Steven Wilson. Kappale on hyvinkin iloinen, pirteä ja kesäinen popkappale, etenkin verrattuna levyn muihin kappaleisiin. Se on myös hyvin helposti lähestyttävä. Jos pidät Pendulumin radiohiteistä, mutta drum n bass ei ole sinun juttusi tai tuntuu jopa hieman pelottavalta, saatat hyvällä todennäköisyydellä pitää tästäkin kappaleesta. Sanoitukset noudattavat samoja linjoja kuin koko muullakin levyllä – ulosannista huolimatta ne ovat hyvin melankoliset. Encoder on levyn viimeinen kappale ja tuntuu edellisen kappaleen suoralta jatkolta.

Kokonaisuutena Immersion on hyvin monipuolinen kokonaisuus erilaisia elektronisen musiikin alalajeja, pääasiassa drum n bassia ja dubstepiä. Levyltä löytyvät niin yhtyeen suurimmat hitit Watercolour, Witchcraft ja The Island, kuin myös oma kaikkien aikojen lempikappaleeni, In Flames –metalliyhtyeen kanssa yhteistyössä tehty Self vs Self. In Flamesin laulaja Anders Fridénin, kitaristi Björn Gelotten ja basisti Peter Iwersin lisäksi albumilla vierailevat myös rave/breakbeat-yhtye The Prodigyn jäsen Liam Howlett, progressiivisen rockyhtyeen Porcupine Treen jäsen Steven Wilson, sekä tuntemattomampi laulaja Samantha Beagley. Albumilla ei ole yhtäkään hidasta kappaletta, mutta Witchcraft alkaa hyvin rauhallisesti ja The Fountain on kokonaistunnelmaltaan albumin rauhallisin. Raskainta kappaletta on yllättävän vaikea keksiä! Laulun puolesta se on ehdottomasti Self vs Self, jossa Anders Fridénin ääni pääsee hyvin oikeuksiinsa, mutta musiikillisesti en osaa sanoa onko Immunize tai Comprachicos kuitenkin raskaampi.

Laura Keränen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Musasto suosittelee: Bonobo – Migration (Ninja Tune, 2017)

 

 

 

Elämme taas mielenkiintoisia aikoja, sillä tulevan kesän festivaalien järjestäjät ovat alkaneet julkaista ennakkotietoja sekä kotimaisista että ulkomaisista artistivieraistaan.

Yksi omasta mielestäni mielenkiintoisimmista tähän mennessä julkaistuista artisteista on varmastikin brittiläinen elektronisen musiikin tuottaja Alan Green, joka julkaisee ja esiintyy nimellä Bonobo. Bonobo ei tokikaan ole uusi vieras maassamme, mutta hänen aiemmat keikkansa ovat jääneet itseltäni kokematta. Kenties tämä kesä tarjoaa tilaisuuden tämän vääryyden oikaisemiseen?

Bonobon keikat ovat kuulemani ja videolta näkemäni perusteella varsinaisia spektaakkeleja. Vaikka kyseessä onkin elektroninen downtempomainen musiikki, sitä esitetään keikoilla ison bändin voimin. Kyseessä ei siis ole mies ja MacBook Pro –duo, vaan lavalle astelee monenlaisten soittimien taitureita ja laulajia. Bonobon tuleva keikka antaakin hyvän syyn esitellä hänen uusin levytyksensä Migration.

Migration jatkaa hyvin pitkälle niissä merkeissä jotka kaksi sitä edeltävää levyä The North Borders ja Black Sands viitoitti. Kyseessä on tyylikäs, taitavasti tuotettu musiikillinen kokonaisuus joka seikkailee electronican ja downtempon maailmoissa. Mukaan mahtuu tälläkin kertaa elementtejä trip hopista, jazzista kuten myös maailmanmusiikista.

Bonobolle tuttuun tyyliin studioon on kutsuttu myös vokalisteja. Migrationilla esiintyät Rhye, Nicole Miglis sekä Nick Murphy. Bonobon musiikissa on usein elementtejä niin kutsutusta maailmanmusiikista. Tällä levytyksellä tyyliin painellaan varsinaisella rytinällä Innov Gnawan kanssa tehdyllä kappaleella Bambro Goyo Ganda, joka toi myös Grammy –ehdokkuuden kategoriassa ’Best Dance Recording’.

 

 

Kaiken kaikkiaan Migration on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Green on onnistunut mahduttamaan yhdelle levylliselle niin tyylikkään maalailevaa downtempoa kuin menevää ja rytmikästä, selvästi klubeille suunnattua tanssittavaa musiikkia. Myös jokainen vokalistivieras onnistuu levytyksellä erinomaisesti, ja toivoisinkin näkeväni monia heistä ensi kesän keikalla.

Migration on tuttua Bonoboa, mutta kenties hieman varmemmalla ja selkeämmällä otteella. Tuottaja Alan Green ei varsinaisesti julkaise levyjään kovin ripeällä tahdilla; Migrationin ja The North Bordersin väliin ehti jäädä neljä vuotta. Kenties pitkä kypsyttely tuottaa parhaan lopputuloksen?

 

Levy on lainattavissa Vaski-kirjastoista:

https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3543137

 

 

Antti Suuronen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Musasto suosittelee : Fu Manchu – Action is go!

Alavireisiä fuzzkitaroita & tympeän kuuloista määkinää, yhden kappaleen kuultuaan on kuullut koko yhtyeen tuotannon – periaatteessa kyllä, mutta ei kuitenkaan. Fu Manchu ei typisty tuohon kuvaukseen, tämä stoner rockin edelläkävijäyhtye on musiikkia joka palkitsee kuulijansa musiikilla joka on jostain punkin, rockin, hevin, psykedelian välistä.

Fu Manchu ei ehkä varsinaisesti ole älykkörockia. Toisaalta yhtyeen musiikki ei ole  mitään aivan typerää tai aivotontakaan, saati huumorimusiikkia; se vetoaa siihen osaan aivoja, joka ihastelee muskeliautoja, surffausta, rullalautailua. Tätä kaikkea sekä avaruusmatkailua ym. skifihenkistä yhtyeen sanat lähinnä käsittelevätkin. Fu Manchun musiikissa kuuluu Kalifornian hiekat, aurinko, se kuinka ajetaan viritetyllä autolla surffilaudan kanssa rannalle grillailemaan. Ja vaikka tätä elämää ei ehkä Suomessa pystykään kokemaan, on Action is Go:n kuunteleminen silti kuin heiluttaisi pitkää tukkaa auringonpaisteessa avoautossa – vaikka sitten kuuntelisikin kuulokkeet päässä linja-autossa kalju pipon verhoamana.

Yhtyeellä ei ehkä ole mitään varsinaista klassikkolevyä, mutta tämä, tai King of the road ovat ainakin yhtyeen tuotannossa lähellä sellaista – kulmakiven asemaa. Toisaalta yhtyeen koko tuotanto on hieman kuin vaikka AC/DC:llä. Fanit erottavat nyanssit, mutta kokonaisuus on hyvinkin linjakas ja yhdenmukainen. Action is go kuulostaa vain ja ainostaan Fu Manchulta: punkin energiaa, hevin raskautta ja psykedeliaa.
Levyn soundit ovat iskevät ja silti aavistuksen retrot; hienon äänimaiseman takana on White Zombie -yhtyeestä tunnettu J. Yuenger.
Kaiken tämän hienouden kruunaa Glen E Friedmanin klassinen rullalautailukansikuva vuodelta 1977, joka loistavasti esiintuo juuri sitä energiaa ja tunnetta joka määrittää levyä ja yhtyettä.

P.S. Yhtye saapuu Suomeen 10.3., kiertueella on tietysti esitetty uuden levyn kappaleita, joista ehkä erikoisin on 18 minuuttia pitkä lähes-instrumentaali, jossa vierailevana tähtenä on Rush-yhtyeen kitaristi Alex Lifeson.

https://fumanchuband.bandcamp.com/track/il-mostro-atomico

Antti Impivaara

 

Levy Vaski-tietokannassa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Uncategorized, Viikon levy

Viikon levy: Boards of Canada – In A Beautiful Place Out In The Country (Warp, 2000)

 

 

 

Ambient mielletään usein tylsäksi, rytmittömäksi ja muodottomaksi musiikiksi, joka on tarkoitettu taustallasoivaksi äänitapetiksi. Moni voi mieltää ambientin tällaiseksi taustahälyä vaimentavaksi äänimatoksi tutustuttuaan vaikkapa ambient-pioneeri Brian Enon tuotantoon. Joillekin taas saattaa tulla mieleen Aphex Twinin ajoittain hyvinkin koukeroinen, monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä tuotanto.

Skotlantilainen duo Boards of Canada (Michael Sandison ja Marcus Eoin) tekee mielestäni virkistävän pesäeron edellä mainittuihin tuottajiin. Vaikka heidän koko levytetty tuotantonsa onkin tyylillisesti miellettynä ambientia, ei se ole missään nimessä rytmitöntä ja uuvuttavaa leijailia avaruudessa. Yhtyeen musiikki on täyttä hienoja yksityiskohtia ja lämpöä.

Heidän koko tuotantoaan leimaa aivan omalaatuinen, lämmin analoginen soundi, jonka he luovat käyttäen analogisia syntetisaattoreita, kelanauhureita ja esimerkiksi sämplejä vanhoista luontodokumenteista, jotka on tuottanut vaikkapa National Film Board of Canada, jolta bändi on myös lainannut nimensä.

Tyylillisesti ja esteettisesti äänimaisemat vievät jonnekin rauhalliseen ja eteeriseen (analogiseen) varhaislapsuuteen, ja ehkä paras esimerkki tästä on viikon levy In A Beautiful Place Out In The Country.

Vuonna 2000 julkaistu EP on mielestäni yhtyeen kenties parhain levytys koko tähänastisesta tuotannosta. Vaikka levyn yhteenlaskettu pituus on vain hieman yli 24 minuuttia ja kappaleitakin on vain neljä, muodostaa se silti eheän, kauniin ja ennen kaikkea ajattoman musiikillisen kokonaisuuden. Levy tarjoilee hienon näköalan duon analogiseen, harmoniseen ja vangitsevaan musiikilliseen tyyliin. Tyyliin, joka on rikas, täynnä yksityiskohtia ja monikerroksellisuutta ja joka kestää todella hyvin aikaa ja kuuntelua. Tätä musiikkia kuunnellessa on lähes mahdotonta sanoa millä vuosikymmenellä se on tehty: estetiikka ja äänimaisema vie kauas menneeseen. Kaikki ambientiin tyypillisesti liitettävät negatiivisetkin kliseet loistavat poissaolollaan.

EP sopii mielestäni oivallisesti myös heille, joille kenties elektroninen musiikki tai ambient on jäänyt vieraaksi. Tämä levy on helppo ottaa haltuun ja tarjoaa varmasti jotakin jokaiselle musiikin ystävälle. Suosittelen tätä kuuntelumusiikiksi tuleville kuulaille ja rauhallisille kevättalven sunnuntaikävelyille tai mukavaksi kuunteluhetkeksi kotisohvalle hyvän ja kirjan ja kuuman teen seuraksi.

 

Vaikka levy on musiikilliselta tyyliltään rauhallisen rytmikäs ja positiivinen, sisältää sen kappaleet ja levyn kansitaide synkän pohjavireen. Tarkkaavainen ja lähihistorian tunteva musiikin ystävä voi löytää kappaleiden nimistä ja levytaiteesta viittauksia Daavidin oksan kulttiin ja sen johtohahmoihin Amo Bishop Rodeniin ja David Koreshiin.

 

Levy löytyy Vaski-kirjastojen kokoelmista: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.408992

 

Antti Suuronen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy – Only lovers left alive (soundtrack)

31s6ihbbbfl-_uy260_ux260_al_

Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive on vampyyrielokuva, mutta ei kauhuelokuva, vaan tyyni ja rauhallinen, tutkiskeleva elokuva jonka keskiössä on rakkaus ja kulttuuri – ja rakkaus kulttuuria kohtaan. Toisaalta elokuvassa on teemana nykyajan tyhjyys ja viihteellistyminen.

Elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli paitsi tunnelman luojana ja päähenkilöiden tunnelmien avaajana myös siten, että toinen päähenkilöistä on muusikko, jonka elokuvassa kerrotaan mm. säveltäneen Schubertille Adagion jousikvintettiin D956! Tavallaan musiikki joka kuullaan on nimenomaan hänen esittämäänsä.

Musiikki elokuvassa jakaantuu pitkälti kahtia, on säröistä ja särkevää kitarointia, jonka esittää ohjaajan itsensä Sqürl-yhtye ja Jozef van Wissemin luuttumusiikkia. Jälkimmäisen viitatessa tyylikkäästi henkilöiden vuosisataiseen ikään.

Elokuvan musiikki on monilta osin haikeaa ja runollista, kuten itse elokuvakin.

Aivan erityisesti nousee Yasmine Hamdanin Hal-kappale, joka esitetään Tangerilaisessa ravintolassa. Kappaleen sanoituksissa kulminoituu elokuvan keskeisin teema, eli rakastavaisten kaipuu toistensa luo. Ja itse esitys on mesmeroivan upea.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): elokuvamusiikki, Musasto suosittelee, Naxos Music Library, Viikon levy

Viikon levy: Ida Sand – Young at heart (2015)

Young at heart on ruotsalaisen 39-vuotiaan Ida Sandin neljäs ja uusin studioalbumi. Tällä levyllä hän näyttää kuinka kanadalaisen legendan Neil Youngin tunnetuksi tekemät kappaleet taipuvat jazzmuottiin. Musiikki ja sanat albumilla ovat siis Youngin käsialaa, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin henkeen hyvin istuva Woodstock on Joni Mitchellin kynästä mutta kappalettahan on versioinut mm. folk rockin superkokoonpano Crosby, Stills, Nash & Young. Näin ollen kappale istuu levyn Young-teemaan kyllä. Ja hyvin istuukin, ollen yksi albumin tarttuvimmista rokeista.

Kaiken kaikkiaan levyllä on kolmetoista kappaletta. Ida Sand ei ole versioissaan lähtenyt kovin kauas alkuperäisestä tunnelmasta. Jazz kyllä kuuluu albumilla mm. upeiden puhaltimien myötä. Tykkään kovasti Nils Landgrenin (levyn tuottaja) pasuunasta sekä Per Texas Johanssonin tenorisaksofonista. Yksi kaikkien aikojen Niilo-suosikkini, Harvest moon, saa kivasti uusia vivahteita Johanssonin puhaltelun myötä. Cinnamon girl on tehokas avausraita ja Old man on aina vain tavattoman kaunis laulu. Helpless-kappaleella kuullaan vierailevana solistina Bo Sundstömia. Youngin laajassa tuotannossa kappaleita piisaa joten Sandin toivoisi tekevän vielä toisen Young-albumin.

Levyn kansiteksteissä Ida Sand mainitsee Neil Youngin yhdeksi suurista, erääksi aikamme puhuttelevimmista sekä tuotteliaimmista sanoittajista ja muusikoista. Sandin mukaan Young on rikastuttanut musiikkimaailmaa laittamalla sanoituksiinsa ja melodioihinsa olemassaoloamme koskevia ja humaaneja kysymyksiä jotka ovat meille kaikille yhteisiä. Allekirjoitan laulajan ajatukset täysin. Kaikki nuo edellä mainitut seikat toimivat Sandille innostuksena tähän projektiin ja minulle tämän levyn kuunteluun. Aivan kuten minä, myös Ida Sand tunnustautuu kansiteksteissä melankoliseksi ihmiseksi. Neil Youngin voimakas ja mieletön maailma on mielestäni taltioitu tälle cover-levylle hienosti.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä.

Petri Kipinä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy