Viikon levy: Jonathan Larson – Rent (alkuperäinen Broadway-esiintyjäkaarti, 1996)

Sävellys, käsikirjoitus ja libretto: Jonathan Larson

Pääroolit: Anthony Rapp, Adam Pascal, Jesse L. Martin, Taye Diggs, Fredi Walker, Wilson Jermaine Heredia, Daphne Rubin-Vega ja Idina Menzel

Jonathan Larson (1960 – 1996) sävelsi, käsikirjoitti ja sanoitti musikaalin Rent aikansa lapsena osittain sen pohjalta, miten itse oli kohdannut AIDS-epidemian läheisten ystäviensä kautta. Musikaali pohjautuu löyhästi Giacomo Puccinin säveltämään oopperaan  La bohème, jossa niin ikään nuoret taiteilijat ja heidän läheisensä tuskailevat sekä tautiepidemian että köyhyyden kourissa.

Vuonna 1996 Broadwaylla ensi-iltansa saaneessa rockoopperassa huonosti menestyvä dokumenttielokuvien tekijä Mark (Rapp), menetyksestä ja heroiiniriippuvuudesta toipuva rockmuusikko Roger (Pascal), Markin ja Rogerin entinen kämppäkaveri ja nykyinen vuokranantaja Ben (Diggs), yliopistonopettaja Collins (Martin), katusoittajana toimiva drag-artisti Angel (Jermaine Heredia), heroiiniriippuvainen 19-vuotias eroottinen tanssija Mimi (Rubin-Vega), esiintyvä taiteilija Maureen (Menzel) ja lakinainen Joanne (Walker) asuvat 1990-luvun vaihteen New Yorkissa.

Siinä missä La bohèmen hahmot elävät tuberkuloosin keskellä, varjostaa Rentin henkilöhahmoja asunnosta häätämisen uhka sekä AIDS-kriisi. Tuona aikana HIV-tartunta merkitsi kuolemantuomiota, sillä toimivaa estolääkitystä ei ollut vielä kehitetty. Tämän seuraukset ovat alati läsnä päähenkilöiden ja HIV-tukiryhmässä käyvien sivuhahmojen elämässä niin AIDSiin sairastuneiden kuin läheisten roolissa. Itse tarina alkaa siitä, että Markia, Rogeria ja Mimiä uhkaa häätö Benin omistamista asunnoista, vaikka Ben oli aiemmin luvannut entisen kämppäkaveruuden perusteella, ettei näiden tarvitsisi maksaa vuokraa. Tämä lupaa kuitenkin, että he saavat jäädä asumaan maksamatta vanhoja vuokriaan, mikäli he estävät Maureenia pitämästä mielenosoitusta kodittomien puolesta.

Rentin moninaisia teemoja ovat AIDSin lisäksi riippuvuudet, kodittomuus, maineen menettämisen pelko, hetkessä eläminen, tasapainoilu idealismin ja käytännön välillä sekä tietenkin rakkaus, luottamus ja ihmissuhteet. Rent on monista musikaaleista poiketen ensimmäisiä, joissa esiintyy avoimesti homo- ja biseksuaalisia ihmisiä. Musikaalin rohkeat aiheet sekä rockhenkisyys toivat musiikkiteatterille uutta, innostunutta yleisöä nuorison keskuudesta.

Usein seksuaalisia vähemmistöjä käsitellään fiktiossa pääasiassa identiteetin löytämisen tai syrjinnän näkökulmasta, mutta tässä keskitytään enemmän ystävistä ja kumppaneista koostuvan ryhmän keskinäiseen dynamiikkaan ja pelkoon ryhmän hajoamisesta kuolemanpelon, kiistojen ja varallisuuserojen varjolla. Hahmojen perheenjäsenet ovat lähinnä taustalla puhelimeen jätettyjen, enemmän tai vähemmän koomisten, laulettujen ääniviestien muodossa. Hahmojen kokema syrjintä tulee esille pääasiassa parissa vuorosanassa ja AIDS-tukiryhmän sekä kodittomien laulamassa koskettavassa akustisen kitaran hallitsemassa kaanonissa Will I (Lose My Dignity).

Will I lose my dignity

Will someone care

Will I wake tomorrow

From this nightmare?

Pidän musikaalin lähestymistavasta, ja teoksesta puuttuukin virkistävästi kaikkinainen saarnaavuus, mutta toisaalta AIDS-kriisiä varjosti voimakkaasti homofobia, tietämättömyys ja ennakkoluulot. Huumeidenkäyttäjänkin mainetta pelättiin. Ottamalla näihin enemmän kantaa Larson olisi voinut tuoda katsojalle ja kuuntelijalle lähemmäksi joitain hahmoja. Muun muassa Collinsin ja Angelin keskinäistä rakkautta ja huolenpitoa tuodaan kauniisti esille musikaalin alussa näiden tavatessa ja rakastuessa sekä myöhemmin kappaleessa I’ll Cover You. Hahmojen taustat jäävät muuten jokseenkin epäselviksi. Voimakkaan seksuaalisessa ja hektisessä kappaleessa Contact vihjataan tosin vahvasti siihen, miten Angel itse alun perin mahdollisesti sai HIV-tartunnan.

Rentin alkuperäinen orkesteri, jota kuullaan CD:lläkin, koostuu tavallisesti pianosta, syntetisaattoreista, bassosta, akustisista kitaroista ja sähkökitaroista sekä lyömäsoittimista eli bändikokoonpanosta, joka on musikaaliorkesteriksi suppeahko mutta onnistuu kuitenkin kuulostamaan täydeltä. Tietysti monissa kappaleissa esiintyvä sekakuorokin vaikuttaa täyteläisyyteen. Moni musikaalisäveltäjä viljelee esityksen aikana toistuvia musiikillisia teemoja, mutta ilokseni huomasin Larsonin musikaalia kuunnellessani, että siihen mahtuu toinen toistaan erilaisempia sävellyksiä sekä laajaa repertuaaria erilaisia tyylilajeja tangosta poppiin ja perinteisestä kabareemeiningistä rockiin.

Usein toistuvia teemoja ovat muun muassa Mimin ja Rogerin laulama I Should Tell You, joka kuvaa molempien pähkäilyjä sen osalta, miten kertoa ihastuksen kohteelle omasta HIV-tartunnasta ja muusta menneisyyden painolastista, sekä tämän vastakappale No Day But Today, jossa painotetaan sitä, miten jokaisesta hetkestä tulisi ottaa kaikki irti. Toisen näytöksen voimaballadi Seasons of Love taas on jäänyt elämään musikaalin kenties suosituimpana kuoro- ja lauluyhtyekappaleena. Vaikka musikaalin henki on elämänmyönteinen ja kapinallinenkin, on siinä siis myös taustalla alati surumielisyys ja rajallisuuden kanssa kamppailu.

Rentistä tehtiin vuonna 2005 Chris Columbuksen ohjaama elokuvaversio, jonka päärooleihin palasivat alkuperäisestä kaartista kaikki muut paitsi itseään jo rooleihinsa liian vanhoina pitäneet Fredi Walker ja Daphne Rubin-Vega. Vaikka Seasons of Love on kaunis alkuperäisten esiintyjienkin laulamana, myönnän pitämäni eniten juuri leffaversiosta, joka teatteriversiosta poiketen esitetään elokuvassa jo aivan teoksen alussa. Vaikka Fredi Walkerin eli alkuperäisen Joannen ääni on sielukas ja vahva, pidän elokuvassa esiintyneen Tracy Thomsin kirkkaudesta ja lyyrisyydestä Seasons of Loven loppuhuipennuksessa.

On ilahduttavaa, että studioäänitetty kahden CD:n Rent julkaistiin pian musikaalin ensi-illan jälkeen, sillä levyllä kuullaan kaikki roolit alkuperäisten näyttelijöiden ja laulajien esittäminä. Erityisen mielenkiintoista on kuulla huikentelevaisena Maureenina näyttelijä-laulaja Idina Menzeliä, joka on luonut pitkän uran elokuva-alalla ja varsinkin Broadwaylla muun muassa Wicked-musikaalin Elphabana ja joka on noussut vuonna 2013 suuren yleisön – muun muassa allekirjoittaneen – tietoisuuteen Disneyn Frozen-elokuvan Elsana.

Rentin ensiesityksessä Menzel oli vasta 25-vuotias ja laulutyylissä tiettyä rosoisuutta, joka on laulajan äänestä kadonnut Frozeniin mennessä. CD-levyn lisäksi voimme onneksi nauttia myös Broadwaylla kuvatuista promopätkistä, joiden laatu on valitettavasti kärsinyt mutta jotka antavat hyvän kuvan siitä, miltä Rentin ensimmäiset esitykset näyttivät. Tässä Maureen riitelee tyttöystävänsä Joannen kanssa:

Toisella videolla kuullaan koko teoksen nimikkokappaletta Rentiä, masentuneen rockmuusikon Rogerin laulamaa herkkää One Song Glorya, tanssija Mimin laulamaa flirttailevaa ja vauhdikasta Out Tonightia ja dragartisti Angelin laulamaa sarkastisen koomista popkappaletta Today 4 U:ta. Vaikka Rubin-Vegaa Mimin roolissa on kritisoitu epäpuhtaudesta ja tekniikan puutteesta, mielestäni 19-vuotiaaseen heroiiniaddiktiin sopii kuitenkin tietynlainen rosoisuus, energisyys ja pidättelemättömyys.

Näyttelijäkaartin suosikkini on kuitenkin toinen Broadway-konkari Anthony Rapp juutalaistaustaisen, luomisen tuskassa luovivan Mark Cohenin roolissa. Menzelin hahmo on tarinan alkaessa jättänyt hänet Joannen vuoksi, ja Rappin ilmaisutaito vaihtelee herkän ja sarkastisen välimaastossa. Koska Markille läheiset ystävät Roger ja Collins sairastavat AIDSia, Mark kamppailee tämänkin vuoksi yksin jäämisen pelon kanssa. Lisäksi taiteen tekemisen etiikka tulee parhaiten esille Markin hahmon kautta: hän kuvailee dokumenttielokuvaansa ystäväpiirinsä ohella AIDS-tukiryhmän jäseniä sekä kadulla näkemiään kodittomia, joista yksi raivostuu ja sanoo ykskantaan, ettei Mark voi (hahmon sanoja kauniimmin muotoillen) sammuttaa huonoa omaatuntoaan dokumentoimalla huono-osaisia:

 

Just trying to use me to kill his guilt

It’s not that kind of movie, honey

Let’s go – this lot is full of

Motherfucking artists

Hey artist

You gotta dollar?

I thought not

Kauttaaltaan laulettuun musikaaliin resitatiiveineen ja varsinaisine kappaleineen sisältyykin paljon kiroilua ja ylipäätään voimakasta kielnkäyttöä, joten se ei sovellu aivan nuorimpien musikaalinystävien kuunneltavaksi. Musikaalia sävyttävät roisi huumori sekä viittaukset seksiin ja huumeisiin, ja ensimmäisen näytöksen loppuhuipentuma La Vie Boheme, jossa kuullaan koko kahdeksan päähenkilön kaartia, on riehakas ja vivahteikas osoitus tästä.  Siitä saa käsityksen tästä vuoden 1996 Tony Awardsin taltioinnista, jossa se kuullaan Seasons of Loven jälkeen. Jonathan Larson itse menehtyi traagisesti yhtäkkiä juuri ennen Rentin ensi-iltaa. Hän ei siis itse päässyt valitettavasti näkemään musikaalinsa menestystä eikä vastaanottamaan Tony Awardsin palkintoa parhaasta musikaalista, parhaasta musikaalikäsikirjoituksesta sekä tietysti parhaasta alkuperäisestä musikaalin tai näytelmän musiikista. Larsonin sisko otti ne vastaan ja piti kauniin puheen veljensä muistoksi.

Kappaleesta No Day But Today onkin muodostunut eräänlainen Larsonin teemasävelmä.

 

There’s only us

There’s only this

Forget regret

Or life is yours to miss

No other road

No other way

No day but today

 

Marja-Liisa Laiho

Viikon levy: Pendulum – Immersion

Pendulum on brittiläis-australialainen drum n bass –yhtye, joka yhdistelee musiikkiinsa taitavasti eri alagenrejä elektronisen musiikin sisältä ja ulkopuolelta. Törmäsin yhtyeeseen alun perin YouTuben soittolistalla, johon oli koottu elektronisia rockyhtyeitä.

Immersion on yhtyeen kolmas ja toistaiseksi uusin pitkäsoitto. Se julkaistiin 24.5.2010 eli reilu yhdeksän vuotta sitten Warner Bros Recordsin brittiläisen tytäryhtiön Ear Stormin kautta.

Yhtye hajosi virallisesti vuonna 2012 ja on tehnyt hidasta paluuta vuodesta 2015 lähtien. Aluksi paluun tekivät vain DJ El Hornet ja MC Ben Verse, vuonna 2015 mukaan tulivat loputkin bändin jäsenet: laulaja Rob Swire, basisti Gareth McGrillen, rumpali KJ Sawka ja kitaristi Peredur ap Gwynedd. Tammikuussa 2019 yhtye ilmoitti alkavansa työstää uutta musiikkia.

Pendulum DJ Set esiintyy Aura Festeillä Kupittaanpuistossa 9.8.2019. Yhtye on kertonut haastattelussa, ettei pidä ajatuksesta julkistaa uutta musiikkia livenä, joten kyseisellä keikalla kuullaan todennäköisesti yhtyeen vanhaa musiikkia esimerkiksi Immersion-levyltä, sekä uudelleenmiksauksia.

Upean kansitaiteen (joka jatkuu myös levynkansivihkosen sisäsivuille) on tehnyt digitaalinen taiteilija Valp Maciej Hajnrich. Hän on tehnyt kansitaiteen myös kahteen Pendulumin singleen: Witchcraft ja Crush. Lisää hänestä ja hänen töistään löytyy hänen nettisivultaan: www.valpnow.com.

Immersion on musiikillisesti pitkälti Rob Swiren käsialaa. Hän laulaa lähes kaikissa albumin kappaleissa (vierailijoita ja instrumentaaleja lukuun ottamatta), soittaa kitaraa parissa, on miksannut albumin, on tuottanut yksin lähes koko albumin, sekä kirjoittanut lähes kaikki kappaleet. Levyllä on 15 kappaletta ja ne kestävät yhteensä tunnin ja 7 minuuttia. Immersionin symbolinen, suuripiirteinen teema on vesi. Se näkyy ainakin levyn kansitaiteessa ja sanoituksissa.

Levyn aloitusraita Genesis on dramaattinen instrumentaali, josta tulee ainakin itselleni mielikuva videopelien lopputaisteluihin.

Seuraava kappale Salt in the wounds on niin ikään instrumentaali. Kappale on jonkin verran progressiivinen, melodian ja etenkin temmon muuttuessa monta kertaa kappaleen aikana. Koko kappaleen ajan on kuitenkin sama äänimaisema ja tietyt melodian osat pysyvät muuttumattomina koko kappaleen ajan.

Kolmantena oleva Watercolour on yksi yhtyeen tunnetuimpia ja suosituimpia kappaleita. Kappale on levyn ensimmäinen, jossa kuullaan Rob Swiren laulua. Watercolour kasvaa hienosti rauhallisesta piano- ja lauluvoittoisesta kappaleesta tanssittavaksi EDM-biisiksi. Kappale onnistuu olemaan samaan aikaan tanssittava ja unelmoiva. Levyn kappaleista etenkin Watercolour, Witchcraft ja The Island tuovat minulle muistoja aiemmilta opiskeluvuosiltani, kun kappaleet soivat tiheään yökerhoissa ja baareissa. Albumia oli nostalgista kuunnella.

Neljäs kappale Set me on fire on elektronisen musiikin kentällä huomattavasti enemmän dubstepiä ja breakbeatiä sisältävä kappale kuin Pendulumin kappaleet keskimäärin. Jos sen muuttaisi yksittäisiksi ääniksi, se toisi mieleeni vanhat scifileffat – thereminin ja laserpyssyt – mutta kokonaisuutena kappale ei kuitenkaan kuulosta siltä. Kappaleeseen on lisäksi samplattu Cocoa Tean kappaletta We Do the Killing. Cocoa Tea eli Calvin George Scott on jamaikalainen reggae/dancehall-artisti. Pendulum on hyödyntänyt reggaerytmejä aiemminkin, kun vuonna 2005 Tarantula-kappaleessa vierailivat $pyda ja Tenor Fly. Set me on fire on hyvin tarttuva ja jää soimaan päähän.

Crush muistuttaa erittäin paljon rockbiisiä kaavaltaan ja soittimien käytöltään. Viimeisessä säkeistössä kuullaan akustista kitaraa ja laulua minimalistisilla EDM-taustoilla. Rob Swire on kertonut haastattelussa, että kappale kertoo hänen ja hänen tyttöystävänsä erosta.

Under the waves on synkkä popkappale. Se on unelmoiva ja laittaa mielikuvituksen liikkeelle. Kappaleessa käytetyistä saundeista tulee mieleen vuorotellen 8-bittinen pelimusiikki ja disko, kappaleen synkkyydestä huolimatta. Melodia on hyvin tunnistettava ja jää helposti soimaan päähän.

Immunize on The Prodigyn Liam Howlettin kanssa yhteistyössä tehty, ja sen kuulee kappaleen äänimaisemasta. Kappaleessa kuullaan enemmän ravevaikutteita, kuin Pendulumin kappaleissa yleensä. Liam Howlettiin ääni ja laulutyyli ovat hyvin tunnistettavissa ja toivat minulle mielikuvan The Prodigystä jo ennen kuin tiesin yhden yhteen jäsenistä olevan mukana kappaleessa. Immunize on mielenkiintoinen rave-tanssibiisi, jonka raskaat särönuotit tuovat mieleeni Godzillan tai jonkun muun vastaavan elokuvahirviön raskaan askeleen tömähdyksen. Pendulumilta ja The Prodigyltä löytyy toinenkin yhteys tämän kappaleen lisäksi – Pendulum teki nimittäin coverin The Prodigyn kappaleesta Voodoo people. Alkuperäinen kappale on vuodelta 1994 ja cover vuodelta 2005.

The Island on kaksiosainen kappale (Pt. 1 ja Pt. 2), joista 1. osa on perinteisempi, house-tyylinen EDM-kappale, kun taas 2. osa on nopeampi ja sisältää enemmän breakbeatiä. Pt. 1 on albumin rauhallisemmasta päästä. Melodia on hyvin lauluvetoinen ja rytmi muistuttaa hieman teknoa. Ensimmäisen ja toisen osan jatkumo on saumaton, enkä olisi huomannut kappaleen vaihtumista, ellen olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Eron huomaa vasta, kun kappaleita vertaa toisiinsa. Sama melodia jatkuu kappaleesta toiseen, mutta Pt. 1 on huomattavasti hillitympi ja Pt. 2 rauhattomampi. Kappaleita on kuitenkin mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen.

Comprachicos saattaa nimensä puolesta kuulostaa latinovaikutteiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Äänimaisema on raskas ja vaikuttava. Omalla kohdallani kappale oli hyvin pysäyttävä ja vei kaiken huomioni. Kappale on erikoisin ja valtavirrasta eniten poikkeava Pendulum-kappale, jota olen koskaan kuullut. Comprachicosista ei ole radiohitiksi, toisin kuin Watercolourista tai Witchcraftista, mutta ainakin omalle soittolistalleni se pääsee ehdottomasti. Kappaleen sanoitukset vaikuttaisivat kertovan vihasta jotakuta ihmistä kohtaan, joka on kohdellut sinua huonosti menneisyydessä.

” I am a reality invention fighter /  At war against your constant manipulation /  All this time you thought that I believed you /  The more you say, the easier to throw it away //  ’cause I’ve got the patience / To see that you drown / to watch you go down “

The Vulture –kappaleessa vierailee Samantha Beagley, joka ei tietääkseni ole tunnettu mistään muusta yhtyeestä aiemmin. Kappale kasvaa ja ”dropin” kohdalla se muuttuu hyvin ravehenkiseksi tanssibiisiksi. Kappale varastaa kaiken huomion lähes yhtä hyvin kuin edellinen kappale Comprachicos.

Witchcraft alkaa hyvin rauhallisesti, mikä korostuu verratessa kahteen edelliseen kappaleeseen, kontrasti on huomattavan suuri ja vain korostaa yhtyeen monipuolisuutta. Kappale on myös hyvin lauluvetoinen sellaisen yhtyeen kappaleeksi, jonka genren yhtyeillä ei yleensä edes ole laulajaa. Witchcraft on ehkä koko Pendulumin tuotannosta se kappale, jossa laulaja Rob Swiren ääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Kappale on hyvä havainnollistus miehen äänialasta ja hänen äänensä musiikillisesta monipuolisuudesta. Kokonaisuutena Witchcraft on hieno EDM-kappale. Siinä ei ole kovin paljon särönuotteja tai useita melodian muutoksia, mikä tekee siitä hyvin radioystävällisen. Sanoituksiltaan kappale on kuitenkin tuttuun Pendulum-tyyliin synkkä – yleinen tulkinta kappaleen sanoituksista on, että kertojan tuntema nainen on väkivaltaisessa parisuhteessa ja kertoja on hänestä huolissaan.

Self vs Self on omasta mielestäni paras biisi koko maailmassa, ikinä. Se on myös syy siihen, miksi valitsin tehdä harjoitteluuni kuuluvan levysuosituksen juuri tästä levystä. Oli täysin sattumaa, että tämä levy sisältää myös Pendulumin uran suurimmat hitit ja että Pendulum esiintyy Turussa ensi kesänä. Ja että äskeistä lausetta kirjoittaessani mp3-soittimeni sekalainen biisilista osui juuri tähän kappaleeseen. Kyseessä on varmaan kohtalo, mikäli sellaiseen haluaa uskoa.
Self vs Self on täydellinen yhdistelmä Pendulumia ja drum n bassia, sekä In Flamesia ja melodista death metallia. Kappaleen sävellys, sanoitus ja sovitus ovat kokonaan Rob Swiren käsialaa ja se valaa minuun uskoa, että hän voi kirjoittaa ihan millaista musiikkia tahansa, ja onnistua siinä. Myös kappaleen musiikillinen kokoonpano on hyvin mielenkiintoinen: kappaleessa esiintyvät Pendulumin laulaja Rob Swire, kitaristi Peredur ap Gwynedd ja rumpali Kevin ”KJ” Sawka, sekä In Flamesin laulaja Anders Fridén, kitaristi Björn Gelotte ja basisti Peter Iwers. Kappaleen sanoituksen kertovat saman ihmisen, kertojan, persoonan eri puolista ja niiden välisestä ristiriidasta, ja Swiren ja Fridénin äänien välinen kontrasti on täydellinen havainnollistus aiheen esiintuomiseksi. Kappale aiheuttaa minussa jokaisella kuuntelukerralla dopamiiniryöpyn ja saa ihoni kananlihalle.

The Fountain on albumin toiseksi viimeinen kappale ja erittäin rauhallinen. Kappaleen on kirjoittanut ja laulanut progressiivisen rockyhtyeen Porcupine Treen Steven Wilson. Kappale on hyvinkin iloinen, pirteä ja kesäinen popkappale, etenkin verrattuna levyn muihin kappaleisiin. Se on myös hyvin helposti lähestyttävä. Jos pidät Pendulumin radiohiteistä, mutta drum n bass ei ole sinun juttusi tai tuntuu jopa hieman pelottavalta, saatat hyvällä todennäköisyydellä pitää tästäkin kappaleesta. Sanoitukset noudattavat samoja linjoja kuin koko muullakin levyllä – ulosannista huolimatta ne ovat hyvin melankoliset. Encoder on levyn viimeinen kappale ja tuntuu edellisen kappaleen suoralta jatkolta.

Kokonaisuutena Immersion on hyvin monipuolinen kokonaisuus erilaisia elektronisen musiikin alalajeja, pääasiassa drum n bassia ja dubstepiä. Levyltä löytyvät niin yhtyeen suurimmat hitit Watercolour, Witchcraft ja The Island, kuin myös oma kaikkien aikojen lempikappaleeni, In Flames –metalliyhtyeen kanssa yhteistyössä tehty Self vs Self. In Flamesin laulaja Anders Fridénin, kitaristi Björn Gelotten ja basisti Peter Iwersin lisäksi albumilla vierailevat myös rave/breakbeat-yhtye The Prodigyn jäsen Liam Howlett, progressiivisen rockyhtyeen Porcupine Treen jäsen Steven Wilson, sekä tuntemattomampi laulaja Samantha Beagley. Albumilla ei ole yhtäkään hidasta kappaletta, mutta Witchcraft alkaa hyvin rauhallisesti ja The Fountain on kokonaistunnelmaltaan albumin rauhallisin. Raskainta kappaletta on yllättävän vaikea keksiä! Laulun puolesta se on ehdottomasti Self vs Self, jossa Anders Fridénin ääni pääsee hyvin oikeuksiinsa, mutta musiikillisesti en osaa sanoa onko Immunize tai Comprachicos kuitenkin raskaampi.

Laura Keränen

Musasto suosittelee: Bonobo – Migration (Ninja Tune, 2017)

 

 

 

Elämme taas mielenkiintoisia aikoja, sillä tulevan kesän festivaalien järjestäjät ovat alkaneet julkaista ennakkotietoja sekä kotimaisista että ulkomaisista artistivieraistaan.

Yksi omasta mielestäni mielenkiintoisimmista tähän mennessä julkaistuista artisteista on varmastikin brittiläinen elektronisen musiikin tuottaja Alan Green, joka julkaisee ja esiintyy nimellä Bonobo. Bonobo ei tokikaan ole uusi vieras maassamme, mutta hänen aiemmat keikkansa ovat jääneet itseltäni kokematta. Kenties tämä kesä tarjoaa tilaisuuden tämän vääryyden oikaisemiseen?

Bonobon keikat ovat kuulemani ja videolta näkemäni perusteella varsinaisia spektaakkeleja. Vaikka kyseessä onkin elektroninen downtempomainen musiikki, sitä esitetään keikoilla ison bändin voimin. Kyseessä ei siis ole mies ja MacBook Pro –duo, vaan lavalle astelee monenlaisten soittimien taitureita ja laulajia. Bonobon tuleva keikka antaakin hyvän syyn esitellä hänen uusin levytyksensä Migration.

Migration jatkaa hyvin pitkälle niissä merkeissä jotka kaksi sitä edeltävää levyä The North Borders ja Black Sands viitoitti. Kyseessä on tyylikäs, taitavasti tuotettu musiikillinen kokonaisuus joka seikkailee electronican ja downtempon maailmoissa. Mukaan mahtuu tälläkin kertaa elementtejä trip hopista, jazzista kuten myös maailmanmusiikista.

Bonobolle tuttuun tyyliin studioon on kutsuttu myös vokalisteja. Migrationilla esiintyät Rhye, Nicole Miglis sekä Nick Murphy. Bonobon musiikissa on usein elementtejä niin kutsutusta maailmanmusiikista. Tällä levytyksellä tyyliin painellaan varsinaisella rytinällä Innov Gnawan kanssa tehdyllä kappaleella Bambro Goyo Ganda, joka toi myös Grammy –ehdokkuuden kategoriassa ’Best Dance Recording’.

 

 

Kaiken kaikkiaan Migration on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Green on onnistunut mahduttamaan yhdelle levylliselle niin tyylikkään maalailevaa downtempoa kuin menevää ja rytmikästä, selvästi klubeille suunnattua tanssittavaa musiikkia. Myös jokainen vokalistivieras onnistuu levytyksellä erinomaisesti, ja toivoisinkin näkeväni monia heistä ensi kesän keikalla.

Migration on tuttua Bonoboa, mutta kenties hieman varmemmalla ja selkeämmällä otteella. Tuottaja Alan Green ei varsinaisesti julkaise levyjään kovin ripeällä tahdilla; Migrationin ja The North Bordersin väliin ehti jäädä neljä vuotta. Kenties pitkä kypsyttely tuottaa parhaan lopputuloksen?

 

Levy on lainattavissa Vaski-kirjastoista:

https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3543137

 

 

Antti Suuronen

Musasto suosittelee : Fu Manchu – Action is go!

Alavireisiä fuzzkitaroita & tympeän kuuloista määkinää, yhden kappaleen kuultuaan on kuullut koko yhtyeen tuotannon – periaatteessa kyllä, mutta ei kuitenkaan. Fu Manchu ei typisty tuohon kuvaukseen, tämä stoner rockin edelläkävijäyhtye on musiikkia joka palkitsee kuulijansa musiikilla joka on jostain punkin, rockin, hevin, psykedelian välistä.

Fu Manchu ei ehkä varsinaisesti ole älykkörockia. Toisaalta yhtyeen musiikki ei ole  mitään aivan typerää tai aivotontakaan, saati huumorimusiikkia; se vetoaa siihen osaan aivoja, joka ihastelee muskeliautoja, surffausta, rullalautailua. Tätä kaikkea sekä avaruusmatkailua ym. skifihenkistä yhtyeen sanat lähinnä käsittelevätkin. Fu Manchun musiikissa kuuluu Kalifornian hiekat, aurinko, se kuinka ajetaan viritetyllä autolla surffilaudan kanssa rannalle grillailemaan. Ja vaikka tätä elämää ei ehkä Suomessa pystykään kokemaan, on Action is Go:n kuunteleminen silti kuin heiluttaisi pitkää tukkaa auringonpaisteessa avoautossa – vaikka sitten kuuntelisikin kuulokkeet päässä linja-autossa kalju pipon verhoamana.

Yhtyeellä ei ehkä ole mitään varsinaista klassikkolevyä, mutta tämä, tai King of the road ovat ainakin yhtyeen tuotannossa lähellä sellaista – kulmakiven asemaa. Toisaalta yhtyeen koko tuotanto on hieman kuin vaikka AC/DC:llä. Fanit erottavat nyanssit, mutta kokonaisuus on hyvinkin linjakas ja yhdenmukainen. Action is go kuulostaa vain ja ainostaan Fu Manchulta: punkin energiaa, hevin raskautta ja psykedeliaa.
Levyn soundit ovat iskevät ja silti aavistuksen retrot; hienon äänimaiseman takana on White Zombie -yhtyeestä tunnettu J. Yuenger.
Kaiken tämän hienouden kruunaa Glen E Friedmanin klassinen rullalautailukansikuva vuodelta 1977, joka loistavasti esiintuo juuri sitä energiaa ja tunnetta joka määrittää levyä ja yhtyettä.

P.S. Yhtye saapuu Suomeen 10.3., kiertueella on tietysti esitetty uuden levyn kappaleita, joista ehkä erikoisin on 18 minuuttia pitkä lähes-instrumentaali, jossa vierailevana tähtenä on Rush-yhtyeen kitaristi Alex Lifeson.

https://fumanchuband.bandcamp.com/track/il-mostro-atomico

Antti Impivaara

 

Levy Vaski-tietokannassa

Viikon levy: Boards of Canada – In A Beautiful Place Out In The Country (Warp, 2000)

 

 

 

Ambient mielletään usein tylsäksi, rytmittömäksi ja muodottomaksi musiikiksi, joka on tarkoitettu taustallasoivaksi äänitapetiksi. Moni voi mieltää ambientin tällaiseksi taustahälyä vaimentavaksi äänimatoksi tutustuttuaan vaikkapa ambient-pioneeri Brian Enon tuotantoon. Joillekin taas saattaa tulla mieleen Aphex Twinin ajoittain hyvinkin koukeroinen, monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä tuotanto.

Skotlantilainen duo Boards of Canada (Michael Sandison ja Marcus Eoin) tekee mielestäni virkistävän pesäeron edellä mainittuihin tuottajiin. Vaikka heidän koko levytetty tuotantonsa onkin tyylillisesti miellettynä ambientia, ei se ole missään nimessä rytmitöntä ja uuvuttavaa leijailia avaruudessa. Yhtyeen musiikki on täyttä hienoja yksityiskohtia ja lämpöä.

Heidän koko tuotantoaan leimaa aivan omalaatuinen, lämmin analoginen soundi, jonka he luovat käyttäen analogisia syntetisaattoreita, kelanauhureita ja esimerkiksi sämplejä vanhoista luontodokumenteista, jotka on tuottanut vaikkapa National Film Board of Canada, jolta bändi on myös lainannut nimensä.

Tyylillisesti ja esteettisesti äänimaisemat vievät jonnekin rauhalliseen ja eteeriseen (analogiseen) varhaislapsuuteen, ja ehkä paras esimerkki tästä on viikon levy In A Beautiful Place Out In The Country.

Vuonna 2000 julkaistu EP on mielestäni yhtyeen kenties parhain levytys koko tähänastisesta tuotannosta. Vaikka levyn yhteenlaskettu pituus on vain hieman yli 24 minuuttia ja kappaleitakin on vain neljä, muodostaa se silti eheän, kauniin ja ennen kaikkea ajattoman musiikillisen kokonaisuuden. Levy tarjoilee hienon näköalan duon analogiseen, harmoniseen ja vangitsevaan musiikilliseen tyyliin. Tyyliin, joka on rikas, täynnä yksityiskohtia ja monikerroksellisuutta ja joka kestää todella hyvin aikaa ja kuuntelua. Tätä musiikkia kuunnellessa on lähes mahdotonta sanoa millä vuosikymmenellä se on tehty: estetiikka ja äänimaisema vie kauas menneeseen. Kaikki ambientiin tyypillisesti liitettävät negatiivisetkin kliseet loistavat poissaolollaan.

EP sopii mielestäni oivallisesti myös heille, joille kenties elektroninen musiikki tai ambient on jäänyt vieraaksi. Tämä levy on helppo ottaa haltuun ja tarjoaa varmasti jotakin jokaiselle musiikin ystävälle. Suosittelen tätä kuuntelumusiikiksi tuleville kuulaille ja rauhallisille kevättalven sunnuntaikävelyille tai mukavaksi kuunteluhetkeksi kotisohvalle hyvän ja kirjan ja kuuman teen seuraksi.

 

Vaikka levy on musiikilliselta tyyliltään rauhallisen rytmikäs ja positiivinen, sisältää sen kappaleet ja levyn kansitaide synkän pohjavireen. Tarkkaavainen ja lähihistorian tunteva musiikin ystävä voi löytää kappaleiden nimistä ja levytaiteesta viittauksia Daavidin oksan kulttiin ja sen johtohahmoihin Amo Bishop Rodeniin ja David Koreshiin.

 

Levy löytyy Vaski-kirjastojen kokoelmista: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.408992

 

Antti Suuronen

Viikon levy – Only lovers left alive (soundtrack)

Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive on vampyyrielokuva, mutta ei kauhuelokuva, vaan tyyni ja rauhallinen, tutkiskeleva elokuva jonka keskiössä on rakkaus ja kulttuuri – ja rakkaus kulttuuria kohtaan. Toisaalta elokuvassa on teemana nykyajan tyhjyys ja viihteellistyminen.

Elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli paitsi tunnelman luojana ja päähenkilöiden tunnelmien avaajana myös siten, että toinen päähenkilöistä on muusikko, jonka elokuvassa kerrotaan mm. säveltäneen Schubertille Adagion jousikvintettiin D956! Tavallaan musiikki joka kuullaan on nimenomaan hänen esittämäänsä.

Musiikki elokuvassa jakaantuu pitkälti kahtia, on säröistä ja särkevää kitarointia, jonka esittää ohjaajan itsensä Sqürl-yhtye ja Jozef van Wissemin luuttumusiikkia. Jälkimmäisen viitatessa tyylikkäästi henkilöiden vuosisataiseen ikään.

Elokuvan musiikki on monilta osin haikeaa ja runollista, kuten itse elokuvakin.

Aivan erityisesti nousee Yasmine Hamdanin Hal-kappale, joka esitetään Tangerilaisessa ravintolassa. Kappaleen sanoituksissa kulminoituu elokuvan keskeisin teema, eli rakastavaisten kaipuu toistensa luo. Ja itse esitys on mesmeroivan upea.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa

 

Viikon levy: Ida Sand – Young at heart (2015)

Young at heart on ruotsalaisen 39-vuotiaan Ida Sandin neljäs ja uusin studioalbumi. Tällä levyllä hän näyttää kuinka kanadalaisen legendan Neil Youngin tunnetuksi tekemät kappaleet taipuvat jazzmuottiin. Musiikki ja sanat albumilla ovat siis Youngin käsialaa, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin henkeen hyvin istuva Woodstock on Joni Mitchellin kynästä mutta kappalettahan on versioinut mm. folk rockin superkokoonpano Crosby, Stills, Nash & Young. Näin ollen kappale istuu levyn Young-teemaan kyllä. Ja hyvin istuukin, ollen yksi albumin tarttuvimmista rokeista.

Kaiken kaikkiaan levyllä on kolmetoista kappaletta. Ida Sand ei ole versioissaan lähtenyt kovin kauas alkuperäisestä tunnelmasta. Jazz kyllä kuuluu albumilla mm. upeiden puhaltimien myötä. Tykkään kovasti Nils Landgrenin (levyn tuottaja) pasuunasta sekä Per Texas Johanssonin tenorisaksofonista. Yksi kaikkien aikojen Niilo-suosikkini, Harvest moon, saa kivasti uusia vivahteita Johanssonin puhaltelun myötä. Cinnamon girl on tehokas avausraita ja Old man on aina vain tavattoman kaunis laulu. Helpless-kappaleella kuullaan vierailevana solistina Bo Sundstömia. Youngin laajassa tuotannossa kappaleita piisaa joten Sandin toivoisi tekevän vielä toisen Young-albumin.

Levyn kansiteksteissä Ida Sand mainitsee Neil Youngin yhdeksi suurista, erääksi aikamme puhuttelevimmista sekä tuotteliaimmista sanoittajista ja muusikoista. Sandin mukaan Young on rikastuttanut musiikkimaailmaa laittamalla sanoituksiinsa ja melodioihinsa olemassaoloamme koskevia ja humaaneja kysymyksiä jotka ovat meille kaikille yhteisiä. Allekirjoitan laulajan ajatukset täysin. Kaikki nuo edellä mainitut seikat toimivat Sandille innostuksena tähän projektiin ja minulle tämän levyn kuunteluun. Aivan kuten minä, myös Ida Sand tunnustautuu kansiteksteissä melankoliseksi ihmiseksi. Neil Youngin voimakas ja mieletön maailma on mielestäni taltioitu tälle cover-levylle hienosti.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä.

Petri Kipinä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

Viikon levy: The Mutants – La Fiesta Infernal (Jymp Rekords 2016)

Yhdeksänhenkisellä kokonpanolla julkaistu The Mutantsin kuudes virallinen pitkäsoitto, La Fiesta Infernal ilmestyi alkuvuodesta 2016. Vajaan 20 ikävuoden saavuttanut, instrumentaalista rockia useilla eri vivahteilla soittava yhtye on juuri palannut Euroopan kiertueeltaan, Rock Explotion Tour, joka piti sisällään keikkoja Saksassa, Sveitsissä, Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa. Viime vuoden puolella bändi kerkesi kiertää myös Argentiinassa sekä Brasiliassa ja seuraavaksi yhtyeellä on vuorossa keikkoja Jenkeissä. Käy selväksi, että The Mutants soittaa hienosti rajoja ylittävää musiikkia ja tärkein sanoma itsessään on musiikki yhdistettynä hauskanpitoon. Bändi kutsuu musiikkiaan Afro-Garage-Mamboksi, joka mielestäni on kyseisestä bändistä puhuttaessa todella mainio kuvaus. Musiikin eri tyylilajeja kun kertyy useampia kuin osaan itse suorilta käsiltä luetella.

La Fiesta Infernalin yhdeksän biisin levykokonaisuus alkaa tarjoilemalla hieman seesteisempää ja rauhallisempaa The Mutantsia, kuin aiemmin julkaistuilla pitkäsoitoilla. Mutta kauaa ei tarvitse odotella, kun jo groovaava komppi ja tukevasti soivat puhallinsoittimet saavat kuuntelijan tempautumaan mukaan bändin villiin jamitteluun. Levyn biisit koostuvat 3-5 minuutin pituisista rockin ja rautalangan sekoituksesta aina 70- 80 -lukujen soundtrackien takaa-ajo henkisiin vahvasti funkiin tukeutuviin paahtoihin. Levy etenee saumattomasti eteenpäin ja tasapainottelee rauhallisempien ja rockaavimpien biisien symbioosissa täydellisesti. Albumi on kokonaisuutena miellyttävän tasapainoinen ja kestää hyvin kuuntelua, mieluiten lujalla volyymilla ja useamman kerran putkeen. Rytmimusiikin ystävät eri genreistä varmasti samaistuvat bändin musiikilliseen ilmaisuun ja toivottavasti löytävät The Mutantsista uuden miellyttävän tuttavuuden.

Juurikin levyn monipuolisen tyylilajien johdosta albumia ei kannata lokeroida mihinkään tietynlaiseen genreen, mielentilaan, aikaan taikka paikkaan, mutta henkilökohtaisesti tämän tyyppinen musiikki saa kevätauringon paistamaan vielä astetta kirkkaammin ja hymyn herkästi huulille. Levyä kuunnellessa tulee selväksi, että tässä on yhtye, joka on näkemisen arvoinen livenä.

Jarno Ruohonen

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

 

 

 

Viikon levy: Bob Dylanin läpimurtoalbumi The Freewheelin’ Bob Dylan (1963)

Viime vuoden lokakuussa kohistiin sekä kirjallisuus- että musiikkipiireissä: vuoden 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinnon oli juuri pokannut Bob Dylan. Palkinto myönnettiin ensi kerran laululyyrikolle, ja poikkeuksellinen valinta jakoi mielipiteitä.

Seuraavalle tasolle kohun nosti Dylan itse kieltäytymällä kommentoimasta voittoaan millään lailla. Edes palkinnon myöntävä Ruotsin Akatemia ei saanut voittajaan yhteyttä. Lopulta laulunkirjoittaja katkaisi kahden viikon hiljaisuutensa ja lähetti Akatemialle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoitti ottavansa palkinnon kiitollisena vastaan, mutta jättäytyvänsä pois palkintoseremoniasta. Dylan vastaanotti kunnianosoituksensa viimein huhtikuun alussa Tukholman-konserttinsa yhteydessä pidetyssä salaisessa tilaisuudessa, piilossa medialta.

Palkintoperusteiden mukaan Dylan toi ”uudenlaista runollista ilmaisua vanhaan amerikkalaiseen lauluperinteeseen”. Valitsijat vertasivat Dylania jopa muinaiskreikkalaiseen Homerokseen, jonka runous oli myös tarkoitettu esitettäväksi ääneen musiikin säestyksellä. Ylistys ei liene perätöntä, vaan Dylania voidaan pitää yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä laulunkirjoittajista.

Bob Dylan syntyi vuonna 1941 Duluthissa, Minnesotassa. Hän kiinnostui folkmusiikista ja bluesista jo nuorena ja piti idolinaan 1940-luvulla vaikuttanutta suurta amerikkalaista folk- ja protestilaulajaa Woody Guthrieta. Häneltä ammentamiinsa perinteisiin aineksiin Dylan sekoitti omissa lauluissaan vaikutteita beat-sukupolven runoilijoiden ja modernistien tuotannosta.

Vuonna 1961 Dylan muutti New Yorkiin, ja julkaisi seuraavana vuonna ensimmäisen, omaa nimeään kantavan albumin. Levy sisälsi perinteisiä lauluja ja muita lainakappaleita, jotka väistyivät oman tuotannon tieltä seuraavan, The Freewheelin’ Bob Dylan -albumin (1963) myötä. Levyn protestihenkisestä aloitusraidasta ”Blowin’ in the Wind” muodostui sittemmin yksi Dylanin kaikkien aikojen tunnetuimmista teksteistä. Lopullisesti laulaja-laulunkirjoittaja löi läpi 1960-luvun kuluessa, seuraavien albumiensa ja kappaleiden kuten ”The Times They Are A-Changing”, ”Mr Tambourine Man” ja ”Like a Rolling Stone” myötä.

Musaston viikon levynä on tällä kertaa tuo Dylanin toinen albumi, 1963 julkaistu The Freewheelin’ Bob Dylan. Sen kolmetoista raitaa ovat ehtaa Dylania: aikanaan mullistavaa ja sittemmin ajattomaksi osoittautunutta laululyriikkaa. Kyseisen albumin voi sanoa sysänneen Dylanin kohta kuusi vuosikymmentä kestäneelle laulunkirjoittajan uralle, joka on tehnyt hänestä ikonin.

Vuoden 2016 kirjallisuuden Nobel-palkinto on paitsi kunnianosoitus laululyriikan suurelle mestarille, myös tunnustus laululyriikalle kirjallisuuden osana, arvostettavana ja miljoonia ihmisiä tavoittavana runouden lajina.

Levy Vaski-tietokannassa: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.421231

 

Ilari Martti

 

Viikon levy: Jackie Oates – Hyperboreans

Jackie Oates on Englannin eläväisen folkskenen kirkkaimpia ääniä. Hän aloitti uransa Rachel Unthankin maineikkaassa Winterset-yhtyeessä, mutta jatkoi soolouralle 23-vuotiaana omalla nimellään kulkevalla esikoislevyllään 2006. Soolouraa eittämättä vauhditti Oatesin kuuluisampi veli Jim Moray, joka on tunnettu folkin uudistaja Englannissa. Oatesin kolmas levy Hyperboreans onkin Morayn tuottama ja kappaleista monet hänen sovittamiaan. Levyä kehuttiin sen ilmestyttyä ja sitä pidetäänkin Oatesin läpimurtona.

Yhteensä Jackie Oates on julkaissut kuusi täyspitkää sooloalbumia ja on ollut mukana kymmenillä muilla.

Unearthed/One Little Indianin 2009 julkaisema Hyperboreans aivan vilisee nykyfolkin tähtiä: nimikappale on glasgowlaisen laulaja-kitaristi Alasdair Robertsin käsialaa ja mies laulaa taustoja tämän lisäksi myös lohduttomassa skotlantilaisessa murhaballadissa The Butcher’s Boy. Robertsin tavaramerkki, väräjävä ääni, säestää soittimen lailla Oatesin pehmeän heleää sopraanoa. Kansanmusiikissa on tapana kertoa kenen version laulusta esittää vai onko sovitus täysin oma. Jackie Oates kertoo oman versionsa The Butcher’s Boysta pohjautuvan Elizabeth Stewartin versioon.

Lähes jokaisessa kappaleessa harmonikkaa soittaa Saul Rose, joka tunnetaan nykyisin bändistään Faustus. Rosen soitin on kaksirivinen harmonikka, mikä on perinteinen kansansoitin Englannissa, jossa se tunnetaan melodion nimellä.

Tässä youtube-klipissä Saul Rose soittaa:

 

Oatesin ääni on yhtä aikaa perinteinen ja moderni. Hän hallitsee perinteisen englantilaisen folktyylin, jossa koristelut ovat eri kohdassa kuin skotlantilaisessa tai irlantilaisessa tyylissä. Tästä hienoja esimerkkejä levyllä ovat ainakin 1870-luvulta peräisin oleva Locks and Bolts ja perinteinen hukkumisballadi Young Leonard. Oates antaa kuitenkin oman murteensa kuulua ja etenkin uudemmissa kappaleissa on perinteisestä tyylistä poikkeavaa äänenkäyttöä. Levyn yllättävin veto lienee jousisovitus vanhasta The Sugarcubes-hitistä Birthday. Siinä Oatesin äänen hellyttävä laulu pääsee oikeuksiinsa.

Jackie Oates on monen muun kansanmuusikon tavoin myös multi-instrumentalisti. Levyllä hän soittaa viulua, alttoviulua, selloa ja shrutia (tai surpetia), mikä on harmonikansukuinen soitin Intiasta. Hänelle on tyypillistä soittaa viulua jopa samalla kun hän laulaa.

 

Hyperboreans Vaskin kokoelmissa: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.666939

Erika Woodard, musadiggari ja kirjastonhoitaja Turusta