Aihearkisto: Viikon levy

Viikon levy: Jackie Oates – Hyperboreans

Jackie Oates on Englannin eläväisen folkskenen kirkkaimpia ääniä. Hän aloitti uransa Rachel Unthankin maineikkaassa Winterset-yhtyeessä, mutta jatkoi soolouralle 23-vuotiaana omalla nimellään kulkevalla esikoislevyllään 2006. Soolouraa eittämättä vauhditti Oatesin kuuluisampi veli Jim Moray, joka on tunnettu folkin uudistaja Englannissa. Oatesin kolmas levy Hyperboreans onkin Morayn tuottama ja kappaleista monet hänen sovittamiaan. Levyä kehuttiin sen ilmestyttyä ja sitä pidetäänkin Oatesin läpimurtona.

Yhteensä Jackie Oates on julkaissut kuusi täyspitkää sooloalbumia ja on ollut mukana kymmenillä muilla.

Unearthed/One Little Indianin 2009 julkaisema Hyperboreans aivan vilisee nykyfolkin tähtiä: nimikappale on glasgowlaisen laulaja-kitaristi Alasdair Robertsin käsialaa ja mies laulaa taustoja tämän lisäksi myös lohduttomassa skotlantilaisessa murhaballadissa The Butcher’s Boy. Robertsin tavaramerkki, väräjävä ääni, säestää soittimen lailla Oatesin pehmeän heleää sopraanoa. Kansanmusiikissa on tapana kertoa kenen version laulusta esittää vai onko sovitus täysin oma. Jackie Oates kertoo oman versionsa The Butcher’s Boysta pohjautuvan Elizabeth Stewartin versioon.

Lähes jokaisessa kappaleessa harmonikkaa soittaa Saul Rose, joka tunnetaan nykyisin bändistään Faustus. Rosen soitin on kaksirivinen harmonikka, mikä on perinteinen kansansoitin Englannissa, jossa se tunnetaan melodion nimellä.

Tässä youtube-klipissä Saul Rose soittaa:

 

Oatesin ääni on yhtä aikaa perinteinen ja moderni. Hän hallitsee perinteisen englantilaisen folktyylin, jossa koristelut ovat eri kohdassa kuin skotlantilaisessa tai irlantilaisessa tyylissä. Tästä hienoja esimerkkejä levyllä ovat ainakin 1870-luvulta peräisin oleva Locks and Bolts ja perinteinen hukkumisballadi Young Leonard. Oates antaa kuitenkin oman murteensa kuulua ja etenkin uudemmissa kappaleissa on perinteisestä tyylistä poikkeavaa äänenkäyttöä. Levyn yllättävin veto lienee jousisovitus vanhasta The Sugarcubes-hitistä Birthday. Siinä Oatesin äänen hellyttävä laulu pääsee oikeuksiinsa.

Jackie Oates on monen muun kansanmuusikon tavoin myös multi-instrumentalisti. Levyllä hän soittaa viulua, alttoviulua, selloa ja shrutia (tai surpetia), mikä on harmonikansukuinen soitin Intiasta. Hänelle on tyypillistä soittaa viulua jopa samalla kun hän laulaa.

 

Hyperboreans Vaskin kokoelmissa: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.666939

Erika Woodard, musadiggari ja kirjastonhoitaja Turusta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy : Fantômas – Suspended animation

fantomas-suspendedanimation
Fantômas on yhdysvaltalainen, kokeellista vaihtoehtorockia soittava superyhtye. Nimensä yhtye on lainannut Marcel Allainin ja Pierre Souvestren rikoskirjoista sekä niiden pohjilta tehdyistä elokuvista, joissa Fantômas-nimeä kantava mestaririkollinen toteuttaa murhia jäämättä koskaan kiinni. Fantômas-yhtyeen säveltäjänä ja vokalistina toimii muun muassa Faith No Moren, Mr. Bunglen ja Tomahawkin keulahahmoina tunnettu Mike Patton. Kitaraa soittaa The Melvinsin riffimestari Buzz Osborne, tahtia määrää muun muassa Slayerissä rumpuja takonut Dave Lombardo ja bassoa näpäyttelee kokeellisista projekteistaan tunnettu Trevor Dunn. Yhtyeen musiikki yhdistää kollaasin keinoin erilaisia musiikkigenrejä ja äänisampleja. Vaikutteita on saatu niin rockista, avantgarde-jazzista kuin elokuvamusiikistakin. Kaikki yhtyeen levyt on julkaistu Pattonin Ipecac Recordings -levy-yhtiön kautta.

Suspended animation

Fantômasin levyt rakentuvat kaikki jonkinlaisen vallitsevan teeman ympärille – teemojen vaikuttaessa esimerkiksi levy- ja kappalerakenteisiin sekä tietenkin levyjen äänimaailmoihin. Fantomasin ensimmäinen levy Fantômas (1999) suunniteltiin rakenteeltaan sarjakuvaksi, jossa jokainen kappale edusti yhtä sivua. Toinen levy, Director’s Cut (2001), oli puolestaan kunnianosoitus kultti- ja kauhuelokuvien soundtrackeille – sisältäen cover-versioita legendaarisista teemakappaleista. Kyseiseltä levyltä löytyy muun muassa erinomaiset versiot Henry Mancinin Experiment in Terror- ja Charade -kappaleista. Vuonna 2005 julkaistulla Suspended Animation -levyllä teemana on huhtikuu – jokaisen kappaleen edustaessa yhtä huhtikuun päivää. Tämän vuoksi se on rakenteeltaan hiukan samanalainen kuin yhtyeen ensimmäinen levy – kummassakin levyssä on kolmekymmentä kappaletta.

Suspended Animationin rakenne ja teema vaikuttavat paljolti levyn kuuntelukokemukseen. Jokainen kappale on vain hetki levyn kokonaiskestosta, tai toisin sanoen, jokainen päivä on vain silmänräpäys kuukaudesta. Yksittäinen kappale levyltä kuulostaa monesti kaoottiselta ja levyn kontekstista irrotetulta. Tämän vuoksi se kannattaakin ehdottomasti kuunnella kokonaisuudessaan.

Musiikillisesti levy on erittäin mielenkiintoinen. Se yhdistelee erilaisia musiikkilajeja kuten esimerkiksi trashia, sludge-metallia, vaihtoehtorockia ja avantgarde-jazzia toisiinsa, luoden täysin uudenlaisen kuuntelukokemuksen. Levyllä soittavat muusikot ovat selvästi oman ”genrensä” pioneereja.

Pattonin ääni toimii levyllä muiden soitinten lailla yhtenä instrumenteista – Patton kirkuu, rääkyy, läähättää, kujertelee vauvan lailla ja messuaa kuin osana jotain pakanallista kuoroa. Vaikka levyllä ei ole vahvistettuja sanoituksia, välillä luulee kuulevansa erilaisia lausahduksia kuten esimerkiksi ”You are right, You are right” tai ”Satan, get me / Sayeth, the man”.

Lisäelementtinä toimivat Pattonin vanhoista animaatioelokuvista poimimat ja muokkaamat ääniefektit. Levy on täynnä lasten ja erilaisten animaatio-olentojen äännähdyksiä, kilkahteluja, lelujen ja härveleiden luomia efektejä sekä omituisia digitaalisia piipahteluja. Levy onnistuu tämän vuoksi ajoittain kuulostamaan samaan aikaa sekä huvittavalta että karmivalta.

Yoshitomo Naran levylle luoma, ajoittain jopa naivistinen taide tukee musiikin rinnalla levyn huhtikuu- ja animaatioteemoja. Levy on luotu kalenteriksi, jossa jokainen sivu ja niillä seikkailevat animaatiohahmot edustavat yhtä huhtikuun päivää. Sivuilla mainitaan myös erilaisia juhlapäiviä. 11.4.2005 oli USA:ssa ”Eight Track Tape Day” ja 15.4.2005 puolestaan ”That Sucks! Day”. Kalenteria kannattaa ehdottomasti selata samalla, kun kuuntelee levyä – se täydentää kokemusta.

Fantômasin Suspended Animation on erinomainen levy. Se yhdistää rohkeasti erilaisia musiikillisia elementtejä ja viihdyttää takuulla kuuntelijaansa. Sitä voi suositella lämpimästi kaikille niille, jotka etsivät uudenlaisia kuuntelukokemuksia.

Levy Vaskissa https://vaski.finna.fi/

Fantômasin levyt Bandcampissa https://fantomasofficial.bandcamp.com/

Yoshitomo Naran taidetta http://www.artnet.com/artists/yoshitomo-nara/

Kirjoittaja: M.E, Kirjastovirkailija

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy – Avicii : True (Avicii by Avicii)

Ruotsalainen musiikkituottaja ja DJ Avicii (Tim Bergling) aloitti jo 18-vuotiaana musiikin miksaamisen ja nousi kaikkien tuntemaksi muusikoksi ja DJ:ksi vuonna 2011 kappaleillaan ”Levels” ja ”Fade into darkness”. Samana vuonna Levels myi platinaa ympäri maailmaa ja oli vuoden suurimpia hittejä.

Aviciin ensimmäinen studioalbumi True julkaistiin vuonna 2013 ja tämä ”Avicii by Avicii” -versio samasta levystä vuotta myöhemmin. ”Avicii by Avicii” -versio tarkoittaa, että kappaleet ovat samat (yhdeksän ensimmäistä) kuin alkuperäisessä True-albumissa, mutta ne ovat miehen itsensä tekemiä klubiversioita. Niitä ovat mm. ”Hey brother”, ”Addicted to you” ja alun perin kesäkuussa 2013 singlenä julkaistu ”Wake me up”, joka myi yksin Britanniassa yli 500 000 kappaletta, ja oli monien singlelistojen ykkössijoilla. Se oli myös Spotifyn toiseksi kuunnelluin kappale maailmanlaajuisesti.

Levyn remixit ovat alkuperäisiä kappaleita pidempiä, jotta ne soveltuisivat paremmin klubilla soittamiseen. Alkuperäisen levyn rauhallisemmistakin kappaleista on tehty meneviä klubibiisejä onnistuneesti. Juuri tämä levy ei välttämättä jää niin suureen suosioon kuin jokin Aviciin muu levy, mutta True tullaan kyllä muistamaan Avicii -fanien keskuudessa.

Omiksi suosikeiksemme ovat tältä albumilta muodostuneet ”Liar liar, ”Dear boy” ja totta kai ”Wake me up”.

True yhdistää hienosti Aviciin oman tyylin ja perinteisen klubimusiikin. Levyllä on vaikutteita myös muista musiikkityyleistä, kuten Aviciin tyyliin kuuluukin. Levystä saa hyvän kuvan Aviciin musiikista, mutta jos on kuunnellut alkuperäisen True -levyn, kannattaa tämä erityisesti kunnella, sillä silloin tästä saa paljon irti. Voimme suositella tätä Aviciin ja yleensäkin EDM:n ja house -musiikin ystävien lisäksi myös genreen vasta tutustuville, vaikka Avicii ei tuotakaan perinteisintä housea.

Vuonna 2016 Avicii ilmoitti lopettavansa keikkailun ainakin väliaikaisesti, mutta uutta musiikkia hän on luvannut vuodelle 2017. Jäämme innolla odottamaan, millaista musiikkia saamme häneltä seuraavaksi kuulla.

Levy Vaski-tietokannassa

TET –harjoittelijat Touko ja Henrik

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy – Depeche Mode : Spirit

depeche_mode_-_spirit_cover

”Where’s the revolution?!”

Depeche Mode on uudella, 14:lla studiolevyllään parhaassa vedossa pitkään aikaan. Yhtyeen ei tarvitsisi osoittaa olemassaoloaan enää sata miljoonaa levyä myytyään, ja voisi hyvin vain kiertää hittejä esittämässä. Mutta Spirit vaikuttaa kuitenkin pohjimmiltaan siltä että on tehty koska yhtye haluaa tehdä uutta musiikkia, ei vain siksi että haluaa tekosyyn kiertueen tekemiseen.
Energiaa Depeche Modella selvästikin yhä on(vaikka eivät edellisetkään levyt nyt varsinaisesti letargisia olleet) yhtye on, kuten monet muutkin, turhautunut nykytilaan. Levy onkin Depeche Mode onkin poliittisimmillaan sitten 1980-luvun. Levyllä on Black Celebrationista (ja toki myöhemmistä levyistäkin) tuttua alakuloa, mutta myös eräänlaista piilotettua vimmaa. David Gahan kuulostaa yhä itseltään, mutta tietyllä tapaa hänen kuuluisa tenorinsa tuntuu kärkkäämmältä.

Musiikillisesti levy ei ole ehkä niin uudistunut kuin olisi voinut toivoa, vaikka tuottajana onkin (Depeche Modelle) uusi yhteistyökumppani, Simian Mobile Discosta tunnettu James Ford. Mutta toisaalta ei se ole myöskään miinus. Levy on  kuitenkin ehkä verevämpi, kuin eräät Depeche Moden 2000-luvun levyt. Yhtye ei ole ehkä keksinyt itseään uudelleen, mutta on kuitenkin tehnyt hyvän elektropoplevyn. Yhtye ei todennäköisesti puhu  kuitenkaan itsestään Going Backwardsilla:

“We’re going backwards, armed with new technology
we’re going backwards to a caveman mentality”

Vaan yhteiskunnastamme, joka palaa arvoiltaan kivikaudelle omatunto konkurssissa.

Levy ei ehkä nouse klassikoksi 1980- & 1990-luvun levyjen tapaan. Mutta se ei varsinaisesti vähennä levyn arvoa. Harva näin pitkään toiminut yhtye kykenee kirjoittamaan uusia ja tuoreita kappaleita ja vaikkakin hienovaraisesti, niin silti pyrkimään uudistamaan ilmaisuaan.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutuudet, Viikon levy

Viikon levy: At The Drive-In : Relationship Of Command

at_the_drive-in_-_relationship_of_command_cover

Ensikosketukseni At The Drive-In yhtyeeseen lienee ollut heidän esityksensä Conan O’Brienin TV-show’ssa vuonna 2000. Harvoin näkee yhtyeen antavan niin kaikkensa tämäntyyppisessä tilaisuudessa, mutta ATDI ei tinkinyt live-esiintymisensä tasosta.

Yhtye on lähtöisin El Pasosta, Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalta, alueelta johon on nyt suunnitteilla muuri. Yhtye onkin ottanut kantaa poliittisesti, ihan jo lähtökohtiensa vuoksi, esim. pääasiallinen säveltäjä, tuottelias Omar Rodriguez syntyjään puerto ricolainen ja rumpali Tony Hajjar libanonilainen. Esimerkkinä Invalid litter dpt. –kappale, jossa käsitellään Juarezissa Meksikossa tapahtuneita, selvittämättömiä maquiladoraseissa työskennelleisiin naisiin kohdistuneita murhia.

At the Drive-In liitettiin aikanaan vahvasti silloiseen post-hardcore/emotional hardcore-genreen. Vain paria vuotta myöhemmin emo-genre tarkoittikin jotain aivan muuta, mutta vielä tässä vaiheessa Soundin aikalaisarviossa määritellään levyn synteesi hienosti: ” Fugazin intensiteetti, Helmetin ryhdikkyys, Weezerin rytmillinen poukkoilevuus”. Levyn on miksannut Andy Wallace, joka oli mukana myös Nirvanan Nevermindissa, levy onkin samantapaisesti iskevä, läpilyövä aikansa merkkipaalu, joihin muita verrataan.

Valitettavasti levy oli myös yhtyeen joutsenlaulu, yhtye hajosi vuosiksi, osa jäsenistä perusti Sparta-yhtyeen ja Omar ja Cedric jatkoivat The Mars Voltassa ja Antemasquessa.
Vuonna 2012 yhtye kokosi rivinsä tehden ensin festivaalikeikkoja ja sitten kiertueen ja nyt 2017 keväällä on tulossa kokonaan uusi levy.

Aivan yksi ja erityinen osa levyn ja yhtyeen hienoudesta on sanoitukset, ne eivät edusta tavanomaisia punksanoituksia, vaan ovat huomattavan runollisia ja monimerkityksellisiä. Mutta runollisia siten, että kätkevät lukuisia tulkintoja, tekstit ovat kantaaottavia, mutta hienovaraisemmin kuin perinteinen hardcore-ilmaisu.

I’m just tired of counting bodies

Is this mausoleum tardy

Let’s just paint you a pretty face

Flies dip tongues into tear ducts

In toothpicks fought unborn

 

Contusion is hungry

They still eat their young

Proto-culture null and void

Myöhemminhän Cedric Bixlerin sanoitukset muuttuivat huomattavasti vaikeatulkintaisemmiksi Mars Voltan upeilla teemalevyillä, joiden etiäisiä on jo kuultavissa Relationship of commandilla.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy : Adia Victoria – Beyond the bloodhounds

7067182d

Southern Gothic. Tämä nimike sopii parhaiten kuvaamaan nashvillelaisen Adia Victoria Paulin hienoa levyä. Jostakin, bluesin ja rockin välimaista hän on onnistunut jossain aina vain vaikeammaksi käyvässä; tuore ja lupaava laulaja-lauluntekijä on tehnyt ajattoman levyn joka kuulostaa yhtä aikaa tuoreelta ja perinnetietoiselta. Melkoinen esikoislevy toisin sanoen.

Adia Victoria kasvoi metodistiperheessä ja lapsuudessa koki kuinka uskonnollisen yhteisön ja muun maailman välillä oli kuin verho. Hän koetti aluksi paeta etelävaltioita, mm. Pariisiin ja New Yorkiin, mutta palasi kotiseudulleen jossa sai lahjaksi kitaran, ensin hän lauloi vain kissalleen, mutta perheensä patisti häntä eteenpäin. Lopullinen sykäys tuli Black lives matter-liikkeen myötä. Adia Victoria löysi äänen sisällään olevalle ja ryhtyi kirjoittamaan lauluja tärkeäksi kokemista asioistaan. Levyllä on siis myös vahva poliittinen anti.

Levyn aloitusraidan alkaessa, on hetki kun mieleen tulee Mirel Wagner, toisin kohdin mieleen tulee Anna Calvi ja Rolling Stone-lehti kuvaili Adia Victorian musiikin olevan kuin PJ Harvey coveroisi Loretta Lynnia, kummittelevassa juhlasalissa. Beyond the Bloodhounds ei ehkä varsinaisesti ole blues-levy, mutta edustavasti se kuvastaa bluesin perinteitä. Laulut käsittelevät samoja tunteita, samaa olemusta, mutta muotokieleltään hieman eri tavalla. Toisaalta esim. edellä mainittu Rolling Stone-lehti kategorisoi musiikin countryksi. Ehkä kuitenkin rock on se johon kaikki tässä palaa, onhan rockmusiikki itsekin juuri perinteisen bluesin, countryn ja gospelin sekoitus.

– Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3520945

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutuudet, Viikon levy

Viikon levy: Antti Paalanen – Meluta (Rockadillo Records, 2014)

antti_paalanen

Meluta on kokkolalaisen harmonikansoittajan, Antti Paalasen kolmas soololevy vuodelta 2014. 1977 syntynyt Paalanen on musiikin tohtori ja väitellyt 2015 vähärivisten harmonikkojen päivityksestä nykymusiikin kielelle. Mies on siis sävellystyössään tuonut pirunkeuhkon, kurtun shamanistisen rytmin tälle vuosituhannelle.

Meluta -levyn nimibiisi on hurjapoljentoista haitariteknoa, jossa haitari ilmoittaa ettei halua enää olla salonkikelpoinen satahämesoimainen taidesoitin, vaan hurja, pitelemätön, jopa pelottava. Yeah Mamassa Paalasen matala mörinä pääsee oikeuksiinsa ja soi hienosti haitarin siivellä. Paalaselle kieli on selvästikin soitin, sillä hän leikittelee tavuilla ja merkityksillä herkullisesti.

Levy soi primitiivisenä ja hurjana, mutta kauniit, perinteisiksi luonnehdittavat haitarimelodiat puhkeavat ääneen kuin vuokot toukokuussa: kauniina, lohdullisina, kotoisina. Paalasen live-esiintymiset ovat samalla tavalla hurjia kuin Meluta -levy. Hän tuo hahmonsa lavalle ja lähtee hahmona pois. Kaikki jutusteluksi ja välispiikiksi kuviteltava on ärinää ja ärjymistä.

Fingertips toimii keveänä esisoittona Judgementille, joka on vie soittajaa raahustaen kohti tuomiota. Ilotonta kulkua vie eteenpäin joikumainen miesääni – olo vaan on oudon pohjalainen

Acc Rider on hummaniheitä mantran lailla hokeva haitarilla ratsastaja, joka pieksää piiska läsähdellen soittimesta ulos parahduksia ja valitusta. Shamaanin kurkkulaulunomainen huohotus soi taustana kaikelle.

Maaninen poljento antaa tilaa Viimeisen valssin moikaaville kirkonkelloille ja äljönä remuavalle soittajapojalle. Levy ei lopukaan seesteiseen tunnelmaan, vaan Ruff vie taas kolisevaan junaan, lakeuksille jyskyttävään. Paalaselle ei tule mieleenkään jättää kuulijaa turvalliseen kotisatamaan, vaan uuden ajan haitarisoundi naulaa meidät yhäti kiihtyvän junan epämukavaan penkkiin. Ohjaksissa on Antti Paalanen. Vaikka mentäisiin helvettiin, niin mennään komiasti ja aivan omalla tyylillä. Äristen. Kuin transsissa.

Antti Paalasen uutta levyä odotellessa voi tutustua hänen hieman perinteisempään sävelmuotoon tukeutuvaa pelimannitrioonsa Kiharakolmio. Aivan perinteistä sekään ei kuitenkaan ole, niin kuin videokin todistaa.

 

Erika Woodard, kirjastonhoitaja ja meluaja

Varaa levyjä Vaski -verkkokirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy