Avainsana-arkisto: Kanada

Viikon levy: Boards of Canada – In A Beautiful Place Out In The Country (Warp, 2000)

 

 

 

Ambient mielletään usein tylsäksi, rytmittömäksi ja muodottomaksi musiikiksi, joka on tarkoitettu taustallasoivaksi äänitapetiksi. Moni voi mieltää ambientin tällaiseksi taustahälyä vaimentavaksi äänimatoksi tutustuttuaan vaikkapa ambient-pioneeri Brian Enon tuotantoon. Joillekin taas saattaa tulla mieleen Aphex Twinin ajoittain hyvinkin koukeroinen, monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä tuotanto.

Skotlantilainen duo Boards of Canada (Michael Sandison ja Marcus Eoin) tekee mielestäni virkistävän pesäeron edellä mainittuihin tuottajiin. Vaikka heidän koko levytetty tuotantonsa onkin tyylillisesti miellettynä ambientia, ei se ole missään nimessä rytmitöntä ja uuvuttavaa leijailia avaruudessa. Yhtyeen musiikki on täyttä hienoja yksityiskohtia ja lämpöä.

Heidän koko tuotantoaan leimaa aivan omalaatuinen, lämmin analoginen soundi, jonka he luovat käyttäen analogisia syntetisaattoreita, kelanauhureita ja esimerkiksi sämplejä vanhoista luontodokumenteista, jotka on tuottanut vaikkapa National Film Board of Canada, jolta bändi on myös lainannut nimensä.

Tyylillisesti ja esteettisesti äänimaisemat vievät jonnekin rauhalliseen ja eteeriseen (analogiseen) varhaislapsuuteen, ja ehkä paras esimerkki tästä on viikon levy In A Beautiful Place Out In The Country.

Vuonna 2000 julkaistu EP on mielestäni yhtyeen kenties parhain levytys koko tähänastisesta tuotannosta. Vaikka levyn yhteenlaskettu pituus on vain hieman yli 24 minuuttia ja kappaleitakin on vain neljä, muodostaa se silti eheän, kauniin ja ennen kaikkea ajattoman musiikillisen kokonaisuuden. Levy tarjoilee hienon näköalan duon analogiseen, harmoniseen ja vangitsevaan musiikilliseen tyyliin. Tyyliin, joka on rikas, täynnä yksityiskohtia ja monikerroksellisuutta ja joka kestää todella hyvin aikaa ja kuuntelua. Tätä musiikkia kuunnellessa on lähes mahdotonta sanoa millä vuosikymmenellä se on tehty: estetiikka ja äänimaisema vie kauas menneeseen. Kaikki ambientiin tyypillisesti liitettävät negatiivisetkin kliseet loistavat poissaolollaan.

EP sopii mielestäni oivallisesti myös heille, joille kenties elektroninen musiikki tai ambient on jäänyt vieraaksi. Tämä levy on helppo ottaa haltuun ja tarjoaa varmasti jotakin jokaiselle musiikin ystävälle. Suosittelen tätä kuuntelumusiikiksi tuleville kuulaille ja rauhallisille kevättalven sunnuntaikävelyille tai mukavaksi kuunteluhetkeksi kotisohvalle hyvän ja kirjan ja kuuman teen seuraksi.

 

Vaikka levy on musiikilliselta tyyliltään rauhallisen rytmikäs ja positiivinen, sisältää sen kappaleet ja levyn kansitaide synkän pohjavireen. Tarkkaavainen ja lähihistorian tunteva musiikin ystävä voi löytää kappaleiden nimistä ja levytaiteesta viittauksia Daavidin oksan kulttiin ja sen johtohahmoihin Amo Bishop Rodeniin ja David Koreshiin.

 

Levy löytyy Vaski-kirjastojen kokoelmista: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.408992

 

Antti Suuronen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Mac DeMarco – Salad Days

Mac DeMarcon uusin albumi Salad days julkaistiin aprillipäivänä.

Mac DeMarcon uusin albumi Salad Days julkaistiin aprillipäivänä.

Tänään alkava Flow festival kokoaa Helsingin Suvilahden jälleen täyteen tuoreen musiikin ystäviä. Yksi Flow’n sunnuntaisista esiintyjistä on Mac DeMarco, kanadalainen hörhöilijä, jota voi pitää yhtenä viime vuosien ilahduttavimmista indie-tulokkaista.

Vancouverista ensin Montrealiin sitten New Yorkiin muuttanut DeMarco julkaisi vuonna 2012 ensin Rock and Roll Nightclub -ep:n. Levy-yhtiö vakuuttui kokeilusta, ja vielä samana vuonna julkaisiin DeMarcon pitkäsoitto 2, jonka saama noste piti artistin uuvuttavalla kiertueella puolisentoista vuotta. Välittömästi kiertueen jälkeen DeMarco kokosi kaupasta kaiken hengissä pysymiseen tarvittavan ja vetäytyi ahtaaseen asuntoonsa äänittämään seuraavaa levyään. Lähinnä roskaruuan ja suljetussa makuuhuoneessa ketjussa poltettujen savukkeiden voimalla syntynyt Salad Days julkaistiin aprillipäivänä 2014.

DeMarcon haastatteluissa mainitsema kiertueuupumus ei kuulu levyn äänimaailmassa, joka on aiempien levytysten tyyliin kepeä ja hyväntuulinen. Omien sanojensa mukaan DeMarco ei halunnut hikeennyttää ketään muuttamalla soundiaan liian radikaalisti. Kiinnostavin muutos aiempiin levyihin verrattuna on DeMarcon vaivihkainen kypsyminen sanoittajana. Epämääräisistä sanoituksista on siirrytty henkilökohtaiselta vaikuttavaan avautumiseen, esimerkiksi Let My Baby Stay kuvaa artistin huolta viisumiongelmien kanssa painivasta tyttöystävästä, kun taas Blue Boy ja nimikkokappale Salad Days naureskelevat lämpimän itseironisesti nuoren ihmisen kasvukipuilulle. Henkilökohtaisuudesta on kuitenkin vaikea sanoa, mikä on vitsiä ja mikä vilpitöntä avoimuutta – ja onko niitä tarpeen erotellakaan. Kuten DeMarco itse asian ilmaisee: “It’s ridiculous making this music and a lot of stuff that comes out is ridiculous. – – Even if I’m writing the most personal song it’s not going to come out totally serious, there’s always a little tongue in the cheek.”

Esimerkkinä lekkeriksi heittämisestä toimii kappale Chamber of Reflections, joka lainaa nimensä ja aiheensa vapaamuurarien initiaatioriitistä. Riitissä nuori kokelas lukitaan mietiskelykammioon pohtimaan entistä elämäänsä ja valmistautumaan uuden elämänvaiheen alkamiseen. Artistin sanojen mukaan albumin äänittäminen ahtaassa, tupakansavuisessa kopperossa oli DeMarcolle juuri tällainen terapeuttinen ja meditatiivinen kokemus, joka jätti hänelle kevyemmän ja kirkkaamman olon. Avointen sanoitusten paljastamaa sisintä on nähtävästi kuitenkin kompensoitava ja varjeltava huumorilla, kuten tässä tapauksessa kuvaamalla kappaleen videolle Homer Simpson -maskissa haahuilevaa tyttöystävää.

DeMarcon huumorilla ja ironialla verhottu vilpittömyys, näennäisen suoraviivaiset ja sympatiaa herättävät sanoitukset ja ilmavat, unelmoivat sävellykset tekevät Salad Daysista viehättävän levyn. DeMarcon suurin vetovoima on kuitenkin hänen välittömässä persoonassaan ja hoopossa lavaesiintymisessään. Helähtelevä ja helisevä musiikki on kuin ulkoilmakeikoille tehtyä, ja narrien kuninkaana DeMarco osaa rakentaa viihdyttävän show’n. Keikoilla saatetaan rakkauspöhnään juovuttavien balladien jälkeen kuulla covereita Metallicalta tai Limp Bizkitiltä, ja yleisöä viihdytetään kappaleiden välissä törkyisillä vitseillä. Herkät laulunsa DeMarco esittää niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti kieli poskessa, suu auki ja kuola valuen. Mikäli sunnuntainen Suvilahti ei kuulu suunnitelmiin, kannattaa Salad Daysiin kuitenkin tutustua vielä kesän aikana. Albumi on hilpeä, huoleton ja hetken katoavaisuudesta haikea, kuten elokuiset kesäillatkin.

Katarina Kapiainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vinyylimania: Gordon Lightfoot – If You Could Read My Mind

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

 

Gordon Lightfoot / If You Could Read My Mind

Kanadalainen folkmuusikko, laulaja-lauluntekijä Gordon Lightfoot (s. 1938) nauttii Pohjois-Amerikassa suurta arvostusta ja suosiota, mutta meillä hänen tuotantonsa on jäänyt varsin tuntemattomaksi. Parhaiten Lightfootin lauluista täällä tunnetaan Early Morning Rain, jonka Rauli ”Badding” Somerjoki tulkitsi suomeksi nimellä Aamuöiseen sateeseen. Lightfootin esikoisalbumilla Lightfoot! (1966) ollut Early Morning Rain tuli maailmalla tunnetuksi ennen muuta Peter, Paul & Maryn laulamana.

Tähän päivään jatkunut Gordon Lightfootin ura oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvulla, jolloin hän nousi tunnetuimmilla lauluillaan Sundown (1974) ja The Wreck of the Edmund Fitzgerald (1976) Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Samaan saavutukseen ylsi albumilistalla Lightfootin Sundown-LP (1974).

Kenties parhaimmillaan Lightfoot oli kuitenkin vuonna 1970 ilmestyneellä If You Could Read My Mind –albumillaan, joka julkaistiin alun perin nimellä Sit Down Young Stranger. Levyn nimen vaihtaminen johtui If You Could Read My Mind  –singlen menestyksestä, sillä se oli parhaimmillaan viidentenä Billboardin Hot 100 –listalla.

Tällä levyllään Lightfoot muun muassa teki ensimmäisenä tunnetuksi Kris Kristoffersonin hienon laulun Me and Bobby McGee. Joe Wissertin ja Lenny Waronkerin tuottamalla If You Could Read My Mind –albumilla Lightfootia säestivät kitaristi Red Shea ja basisti Rick Haynes. Oman panoksensa tämän klassikkolevyn syntyyn antoivat myös Randy Newman, Ry Cooder, John Sebastian, Van Dyke Parks ja Nick DeCaro. Tämä vinyylihelmi löytyi turkulaisen 8raidan Amerikan tuomisista.

Altti Koivisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Vinyylimania

Prog you like a hurricane!

Raikas progressiivinen soundi

Turun musiikkikirjastoon on hankittu lisää 1970-luvun progelevyjä. Kirjaston valikoimasta löytyy nyt enemmän musiikkia esimerkiksi Keski-Euroopasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta.

Progressiivista rockia 70-luvulta.Ehkä Pink Floyd, Yes ja Genesis ovat sinulle jo vanhoja tuttavuuksia? Nyt voit tutustua suureen joukkoon ulkomaisia levytyksiä, joita Vaski-kirjastoissa ei ole ennen ollut lainattavissa. Uutta tarjontaa ovat esimerkiksi saksalaiset Eloy, Kraan, Hoelderlin sekä Schicke, Führs & Fröhling, samoin italialaiset yhtyeet Le Orme, Sensations’ Fix ja Quella Vecchia Locanda.

CD-levyt ovat varattavissa Vaskin verkkokirjastosta. Linkeistä pääset hakutuloksiin, joihin on kerätty 70-luvun progea Italiasta, Ranskasta, Saksasta, Kanadasta, Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta.

Aamunkoiton portit

Levyjen rinnalle Musasto suosittelee lämpimästi Matti Pajuniemen kirjoittamaa teosta Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 19671979 (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013). Kirja on ensimmäinen laaja suomenkielinen matka ulkomaiseen progeen. Aamunkoiton portit arvioitiin Musastossa viime syksynä.

Kirjastoista löytyy runsaasti alan kirjallisuutta myös englanniksi.

 Tuomas Pelttari

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutta ja retroa, Uutuudet

Joni Mitchell 80-luvulta eteenpäin – uusi levynkansinäyttely avattu Turussa

Joni Mitchell 70 vuotta

Musaston artikkeli- ja levynkansinäyttelysarja päättyy

Kanadalaisen Joni Mitchellin 70-vuotisjuhlan kunniaksi Musastossa on esitelty kronologisesti laulaja-lauluntekijän tuotantoa 1960-luvun lopulta alkaen. Tuomas Pelttarin kirjoittama aiempi teksti käsitteli vuosia 1974–1980. Tämän jutun aiheena ovat levytykset vuodesta 1982 eteenpäin. Myös Altti Koivisto on kirjoittanut Musastoon kaksi artikkelia Mitchellin urasta (osat 1968–1974 ja 1974–1980).

Toinen Turun Mitchell-näyttely ulottuu vuoteen 1991 asti, koska LP-painoksia ei enää ilmestynyt Night Ride Homen jälkeen. Artistin kaikki albumit ovat kuitenkin mukana arvioissa, viimeisenä vuonna 2007 ilmestynyt Shine. Levynkansinäyttelyjä on ollut esillä sekä Turun että Raision kirjastoissa.

Viisi levynkantta näytteillä, lainattavana CD-levyjä ja kirjallisuutta

Joni Mitchellin levytyksiä: ylhäällä Wild Things Run Fast ja Night Ride Home, alhaalla Dog Eat Dog ja Chalk Mark In A Rain Storm.

Joni Mitchellin levytyksiä: ylhäällä Wild Things Run Fast ja Night Ride Home, alhaalla Dog Eat Dog ja Chalk Mark In A Rain Storm.

Turun musiikkikirjaston 10.1.2014 avatussa levynkansinäyttelyssä on esillä viisi Joni Mitchellin albumia vuosilta 1980–1991. Artistin tuotantoa on lainattavissa näyttelyn vierellä. Tervetuloa kirjastoon!

° Shadows And Light 1980

° Wild Things Run Fast 1982

° Dog Eat Dog 1985

° Chalk Mark In A Rain Storm 1988

° Night Ride Home 1991

Musiikin murros ja uusi nousu

Popmaisempi ilmaisu vei Joni Mitchellin uraa hieman yllättäen kohti kaupallista aallonpohjaa. Suosion laskusta huolimatta Mitchell ponnisti eteenpäin – ja keskittyi tekemään yhä parempia levyjä. Tässä auttoi erityisesti Larry Klein. Tuottaja ja basisti Klein (s. 1956) on vaikuttanut ratkaisevasti Mitchellin musiikkiin vuodesta 1982 lähtien. Mitchell ja Klein olivat myös aviopari vuosina 1982–1994.

Larry Klein ja Joni Mitchell.

Larry Klein ja Joni Mitchell.

Kun hyppäys fuusiojazzmaisesta toteutuksesta tuotantokeskeisempään äänimaiseman rakentamiseen alkoi, Mitchell pystyi ottamaan rennommin. Uutta tunnelmaa toivat myös useat vierailevat laulajat. Vuosien varrella Mitchellin levyillä ovat vierailleet Peter Gabriel, Don Henley, Michael McDonald, Lionel Richie, Willie Nelson, Seal ja monet muut.

1980-luvulla Mitchellin albumit virtaviivaistuivat.  Tekstit painottuvat rakkauden lisäksi myös yhteiskuntakritikkiin. Mitchell paheksuu yhä peittelemättä intiaanien sortamista, mielivaltaista uskontoa, kerskakulutusta ja bisnesmaailmaa.

Yksi keino lähestyä Mitchellin Geffen-vuosia on harvinainen videoalbumi Come In From The Cold vuodelta 1991. Vajaan tunnin pituinen haastattelu- ja videokokoelma on erinomaista katseltavaa, varsinkin jos albumit ovat sinulle jo tuttuja.

1990-luvulta eteenpäin Joni Mitchell tunnustettiin jälleen yhdeksi maailman suurista. Albumit Turbulent Indigo, Travelogue ja Shine osoittavat, että kehuja ja huomionosoituksia sateli ansaitusti.

***

Wild Things Run Fast 1982

Hienostunut Chinese Café/Unchained Melody aloittaa Michellin uuden kauden. Aiheena on ikääntyminen, keskiluokkaisuus ja lapsi jonka Mitchell antoi adoptoitavaksi:

Caught in the middle. Carol, we’re middle class, we’re middle aged
We were wild in the old days, birth of rock ‘n roll days
Now our kids are coming up straight and my child’s a stranger
I bore her but I could not raise her.
Nothing lasts for long…

Wild Things Run Fast tuntuu sydänalassa kuin vastarakastuneen palo valittuaan kohti. Korvia hivelevä Man At The Window tuntuu sillalta vuoden 1974 klassikolle Court And Spark. Kaikki 70-luvun jazz ei sittenkään ole historiaa. Soundi vain on modernimpi.

Itsetutkistelun rinnalla on aika pitää myös hauskaa. Musiikillisen ilmeen suoruus on läpi albumin kantava sovitusmetodi. Larry Kleinin inspiroitunut bassosoundi on myös tärkeä elementti.

Dog Eat Dog 1985

Mitchell muovasi itselleen jälleen uuden ilmeen albumilla Dog Eat Dog. Toinen Geffen Recordsille tehty levy on musiikillisesti tasapainoinen, viriili, dramaattinen ja “ajan hengessä” hieman ylituotettu. Albumi tuotettiin Larry Kleinin, Mike Shipleyn ja syntsaguru Thomas Dolbyn kanssa. Dog Eat Dog on myös selkeästi yhteiskuntakriittinen albumi, ehkä jopa aavistuksen tyly.

Kokonaisuus on kuitenkin palkitseva. Synteettinen soundi, samplet ja Fairlight CMI tulevat liki, mutta Mitchellin sävellykset eivät kangistu uuden soundin keskellä hetkeksikään. Paikoin pahaenteinen äänimaisema toimii erinomaisesti, koska biisit ja sovitukset ovat huimaavan kovatasoisia. Kylmänviileästi kulkeva Good Friends avaa hienon albumin. Jo edellisellä albumilla mukana ollut Michael McDonald laulaa upeasti mukana.

Laulajana Mitchell on tavoittanut uutta kohtalokkuutta. Fiction ja viipyilevä The Three Great Stimulants ovat hyviä esimerkkejä yhä uskottavammasta äänestä. Mitchell vakuuttaa, koska hän uskaltaa heittäytyä kovempaan klangiin, isompaan voluumiin, lähes rokkaavaan asenteeseen. Larry Kleinin säveltämä Tax Free on myös yksi kohokohdista. Rod Steigerin esittämän evankelistan puheosuudet todella kylmäävät.

Chalk Mark In A Rain Storm 1988

Kolmas Geffen Recordsille tehty albumi alkaa mestarillisella duetolla Peter Gabrielin kanssa. My Secret Place on yksi Mitchellin uran huipuista. Gabriel säteilee Mitchellin rinnalla, aivan kuin Kate Bush säteili Gabrielin kanssa klassikolla Don’t Give Up kaksi vuotta aiemmin. My Secret Place on yhtä lailla täynnä lämpöä:

Chalk Mark In A Rain Storm voisi olla jopa vierailijoiden rasittama, mutta ei – vieraat ovat harkittu osa taiteellisesti onnistunutta kokonaisuutta. Kuten aina, vierailut pohjaavat artistien ainutlaatuiseen muusikkouteen, ei markkina-arvoon. Laulajat tuovat uusia värejä Mitchellin palettiin. Willie Nelson tekee Cool Waterin raukeudesta yhtä juhlaa. Kenties virkistävimmin yllättävät Billy Idol ja Tom Petty raidalla Dancin’ Clown.

Don Henley sopii myös hienosti mukaan. Raidalla Snakes And Ladders mestarivokalistien kauniit melodiat tasapainoittavat hieman ahdasta rumpukonesovitusta. Uhkaava The Reoccuring Dream jää kummittelemaan ajatuksiin. Rumpali Manu Katché, kitaristi Michael Landau ja basisti Klein luovat Mitchellin äänikollaasin päälle mahtavan tilan.

Night Ride Home 1991

Mitchell otti selkeän askeleen akustisempaan suuntaan albumilla Night Ride Home. Eleganssi ja mystisen tribaali tunnelma yhdistyvät saumattomasti, kaikessa rauhassa. Muutos 80-luvun eteerisyyteen on selkeä. Viipyilevät biisit hyötyvät akustisemman rytmin ja perkussioiden voimasta, ja rumpali Vinnie Colaiuta ja Larry Klein luovat jälleen pohjan ainutlaatuiselle hypnoottisuudelle. Soundi on mestarillinen.

Ehdottomia kohokohtia ilmiömäisen nimikappaleen lisäksi ovat Come In From The Cold ja Slouching Towards Bethelem. Myös David Baerwaldin kanssa laulettu single Nothing Can Be Done onnistuu. Viimeisenä kuultava Two Grey Rooms tuntuu herkulliselta 70-luvun takaumalta. Jousiorkesteri tuo sovitukseen juhlavaa glamouria.

Turbulent Indigo 1994

Uudenlaista vapautuneisuutta uhkuva Turbulent Indigo nosti Mitchellin uran uuteen nousuun. Varmaotteinen albumi on yksi artistin parhaista. Ilmaisu on astetta syvempää ja koskettavampaa kuin edellisellä levyllä Night Ride Home. Sävellykset ovat monisyisiä. Last Chance Lost voisi olla kotonaan vuoden 1979 albumilla Mingus, kitarasoundia myöden. Yksi Mitchellin tärkeimmistä tunnusbiiseistä on ekstaattinen Sex Kills. Huumaava soundi vie mukanaan tuntemattomaan. Mitchellin huoli maailman tilasta yhdessä Michael Landaun kitaran ja Kleinin tuotannon kanssa. Sex Kills on täydellistä ajattomuutta.

Loistokas levy vaikutti kuulijoihinkin: laulaja-lauluntekijä nousi uudestaan arvostetuksi musiikintekijäksi mediassakin. Helmikuussa 1996 Turbulent Indigo voitti parhaan popalbumin Grammyn erittäin kovatasoisessa kilpailussa. Taakse jäivät Mariah Carey, Madonna, The Eagles ja Annie Lennox tuottajineen. Lavalla Mitchell ja Klein vaikuttivat aidosti yllättyneiltä palkitsemisestaan: 

Taming The Tiger 1998

Albumia Taming The Tiger edelsivät kokoelmat Hits ja Misses, joilla esitellään yhteensä 29 isoa ja vähemmän isoa hittiä. Erittäin hyviä koosteita molemmat. Näitä seurannut studioalbumi Taming The Tiger esittelee Turbulent Indigoa irrottelevamman artistin – ei minkäänlaista uran varmistelua uuden suosion ja palkintojen perässä.

Joni Mitchellin tuotantoa 90-luvulta.

Joni Mitchellin tuotantoa 90-luvulta.

Hieman jazzahtavamman albumin soundi on herkistynyt. Fonisti Wayne Shorter liitelee korkella. Intiimiyttä tuo myös rumpali Brian Bladen vaivaton tatsi. Rentous on kuitenkin lumeenomaista. Mahtipontisten sovitusten sijaan tilan ottavat tekstit. Mitchell kirjoittaa suoraan tasa-arvon ja ekosysteemin puolustukseksi: Lead Balloon ja No Apologies ovat täyttä rautaa. Nimikappale avaa musiikkiteollisuuden rappiota.

Taming The Tiger käsittelee kuitenkin myös ihmissuhteita ja positiivisuutta. Stay In Touch, My Best To You ja mestarillinen Man From Mars pysäyttävät. Face Lift kertoo kauneuden ytimestä:

– Open up your gifts… you know, happiness is the best face lift.

Vuosien vieriessä Taming The Tiger tuntuu yhä enemmän Hejiran sukulaislevyltä, heti avausraita Harlem In Havanan hypnoottisuudesta lähtien. Mitchell omaa yhä tutun lumovoiman myös luomummin toteutettuna.

Travelogue 2002

Hieman sekava viihdealbumi Both Sides Now (2000) jäi välityöksi, mutta Mitchell ei herpaantunut. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt kahdeskymmenes albumi Travelogue toi artistin koko uran häikäisevään valokeilaan. Mitchell ehti jo uhata musiikinteon lopettamisella, koska oli niin kyllästynyt musiikkibisnekseen. Onneksemme Travelogue ei jäänyt viimeiseksi levyksi. Ehkä päätökseen vaikutti Mitchellin voittama Grammy elämäntyöstään (Lifetime Achievement Award).

Kaikki Traveloguen biisit ovat esillä Vince Mendozan uusin sovituksin. Mendoza onnistuu myös johtamaan orkesterin todelliseen täyttymykseen. Vivahteikkaat instrumentaatiot uhkuvat draamaa ja jännitettä, aivan toisin kuin edellisellä levyllä. Luksusta lisää sanoituksille painettu vihko Travelogue Lyrics.

Juhlan aihetta antaa myös albumin kuvitus. Mitchellin töitä esitellään etukannen Van Goghiin viittaavan maalauksen lisäksi levykansiosta löytyvässä kuvakirjasessa. Mukana on myös Mitchellin kauan kadoksissa ollut tytär Kilauren Gibb. Äiti ja tytär löysivät vihdoin toisensa vuonna 1997.

Shine 2007

Mitchellin levytyksiä vuodesta 2000 eteenpäin. Ylärivissä keskellä viimeisin albumi Shine (2007).

Mitchellin levytyksiä vuodesta 2000 eteenpäin. Ylärivissä keskellä viimeisin albumi Shine (2007).

Vuosina 2004–2005 julkaistut kolme kokoelmaa ovat erinomaisia teemalevyjä: Dreamland, Songs Of A Prairie Girl ja erityisesti jaksoa 1985–1998 peilaava The Beginning Of Survival toimivat hienosti. Myös boksi The Complete Geffen Recordings oli kiva. Mitchelliltä ei kuitenkaan odotettu täysin uutta materiaalia. Yllätys olikin melkoinen, kun artistin toistaiseksi viimeinen albumi Shine ilmestyi syksyllä 2007.

Shine oli kovan työn takana. Mitchell ponnisteli, jotta pystyisi laulamaan entiseen tapaan. Olemme onnekkaita, sillä Shine yltää yhdeksi mestarin parhaista levyistä. Albumin tärkein raita on toiseksi viimeisenä kuultava nimikappale. On vaikea löytää koskettavampaa ääntä ja tilitystä kuin tämä arkea, ympäristötuhoa ja ihmisen turhamaisuutta havainnoiva hauraus. Herkkyys nousee uskomattomiin sfääreihin mitä pienimmällä instrumentaatiolla. Tällaista musiikkia on olemassa vain vähän.

Mitchell tuotti pelkistetyn Shinen itse. Tunnelma on valtavan tiheä. Herkimpien elementtien arvo kasvaa, sovitukset hengittävät. Levyllä on samankaltaista taikaa kuin joillakin Leonard Cohenin myöhemmän kauden levyillä. Kun keskitytään olennaiseen, niin yhä vähemmästä saadaan yhä enemmän.

Voi olla, että Shine on Joni Mitchellin viimeinen albumi, joutsenlaulu. Voimme lohduttautua sillä, että hän on jo antanut meille enemmän kauneutta kuin koskaan uskalsimme pyytää.

Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Joni Mitchell 70 vuotta – Turun uusi levynkansinäyttely ja artikkeli 1974–1980

Joni Mitchell

osa 2, vuodet 1974–1980

Kanadalainen laulaja-lauluntekijä ja taiteilija Joni Mitchell täyttää tänään marraskuun 7. päivänä 70 vuotta. Musasto juhlistaa artistia artikkelien ja levynkansinäyttelyjen sarjalla, joka toteutetaan yhteistyössä Raision ja Turun pääkirjastojen kanssa. Jatko-osia on luvassa joulukuussa 2013.

Turun musiikkikirjaston näyttely 1974–1980

Laulaja-lauluntekijän merkkipäivän kunniaksi Turun pääkirjastossa on esillä levynkansinäyttely 1974–1980. Sarja Mitchellin elämäntyöstä alkoi Musastossa Altti Koiviston artikkelilla vuosista 1968–1974. Varhaisimmat levytykset ovat esillä Raision musiikkiosastolla.

Turussa on 7.11.2013 alkaen esillä kuusi albumia. Levyt ovat Tuomas Pelttarin kokoelmasta. Näytteillä ovat

° Court And Spark 1974

° The Hissing Of Summer Lawns 1975

° Hejira 1976

° Don Juan’s Reckless Daughter 1977

° Mingus 1979

° Shadows And Light 1980

Hejira ja Don Juan's Reckless Daughter.Olennaista on kehittyä ja päästä eteenpäin

Joni Mitchell on tehnyt ennakkoluulottomia musiikillisia valintoja läpi vuosikymmenten. Hän on yllättänyt ja toisinaan shokeerannut kuulijoita – ennen kaikkea hän ei ole halunnut olla “vain” kaikkien tunnustama folklaulajatar. Mitchell on pitänyt kiinni myös kansitaiteen korkeasta tasosta. Taidemaalarin ja visuaalisen artistin jälki näkyy läpi koko tuotannon.

Yksi musiikillinen käänne ilmeni hieman ennen 1970-luvun puoliväliä. Mitchellin tuotannossa alkoi tuntua jazz ja uusi bändisoundi. Aluksi oli kyse keveistä viitteistä ja sovitusvalinnoista, jotka sytyttivät esimerkiksi Court And Sparkin kappaleita. Vain viisi vuotta myöhemmin Mingus oli jazzin ytimessä, ja livealbumi Shadows And Light oli sähköisen jazzbändin juhlaa. Seuraavassa tarkastellaan Joni Mitchellin albumeita 1974–1980.

Court And Spark 1974

Mitchellin vuoteen 1974 päivitetty soundi onnistui kenties maukkaimmin klassikkoraidalla Help Me. Rakastajan vetovoimaa kuvaava tunnelma on niin kiihtynyt, että korvat alkavat punottaa. Yhdysvaltalainen Prince osoitti näyttävästi kunnioitusta Mitchellin suurinta singlehittiä kohtaan raidalla The Ballad Of Dorothy Parker (1987). Ja korvat punottavat edelleen.

Court And Sparkilla on muitakin tarinoita rakkaudesta, naiseudesta ja ulkonäköpaineista: The Same Situation, People’s Parties ja Car On A Hill ovat täynnä tarkkaavaisia havaintoja. Free Man In Paris muistuttaa viiltävää kitkeränsuloisuutta à la Randy Newman. Avoin tilitys vetoaa. Nimikappale kertoo miten rakkaus toimii:

– Love came to my door
With a sleeping roll and a madman’s soul
He thought for sure I’d seen him
Dancing up a river in the dark
Looking for a woman to court and spark.

Bändisvengi on tarkasti sovitettua, mutta lopputulos on orgaaninen. Tämä on The L.A. Expressin muusikoiden ansiota: John Guerin (rummut), Max Bennett (basso) ja Larry Carlton (kitara). Yhtyeen puhallinsoittaja Tom Scott on paitsi olennainen soundin kannalta, myös huippuluokan sovittaja. Yhdessä Mitchellin kanssa orkestroitu pitkä Down To You on häikäisevä.

Court And Spark on ilman muuta Mitchellin helpoiten lähestyttäviä levyjä. Viekoitteleva soundi oli myös astetta kaupallisempi. Albumi nousi Mitchellin eniten myydyksi.

Joni Mitchell and The L.A. Express: Miles Of Aisles 1974

Mitchell ensimmäinen livetupla ilmestyi loppuvuodesta 1974. Miles Of Aisles on lämmin dokumentti Mitchellin taiteesta ja hänen yhtyeensä The L.A. Expressin yhteistyöstä. Mitchell on rento, naurahteleva ja yleisön kanssa luontevasti kommunikoiva Lady. Korkeatasoinen repertuaari on valittu harkiten. Kenties hieman yllättäen edeltävältä studioalbumilta on mukana vain People’s Parties.

Miles Of Aisles palaa aikaan ennen hittialbumia Court And Spark. Mitchellin rinnalla soittaa levynkanteen kreditoitu The L.A. Express, ja uudet sovitukset ovat erinomaisia. Kantrahtava You Turn Me On I’m A Radio keinuu kuin Eagles. Rainy Night House ja erityisesti ultrasvengaava Woodstock nousevat bändin kanssa elähdyttäviin sfääreihin.

Sooloesityksistä nousee yli muiden herkkä ja yhtä aikaa liki rupisen tuntuinen A Case Of You. Mitchellin lämpimästi esittelemä Circle Game tuntuu happeningiltä. Albumin lopuksi kuullaan ennenjulkaisemattomat biisit Jericho ja Love Or Money.

Joni Mitchellin livebändi The L.A. Express 1974:
Tom Scott: puhallinsoittimet
Max Bennett: basso
John Guerin: rummut
Robben Ford: kitara
Larry Nash: piano

The Hissing Of Summer Lawns 1975

Yhteistyö Mitchellin ja The L.A. Expressin huippumuusikoiden kanssa syveni entisestään. Musisointi lähenee täydellisyyttä. Taianomainen Edith And The Kingpin on ehkä kirkkain esimerkki uudenlaisesta raukeudesta. Vähäeleinen yhtyesoitto antaa loistavalle sävellykselle vain sen mitä tarvitaan. Bändisoiton keinuntaa ja viipyileviä, pitkiä säveliä, yhtä ja samaa ekstaasia.

The Hissing Of Summer Lawns on yksi Mitchellin kiistattomista klassikoista, mutta ei enää artistin helpoiten omaksuttavaa tuotantoa. Eklektisempi suunta on hänen omansa, ilman kompromisseja. Esimerkiksi Don’t Interrupt The Sorrow olisi voinut olla sovitukseltaan suorempi, mutta riskialttius on Mitchellin voima. Tietty arvaamattomuus on se jokin, kaiken muuttava lisäelementti. Myös vokalistina Mitchell on varmempi kuin koskaan.

Hejira 1976

Hejira on mitä todennäköisimmin Mitchellin suurin klassikkoalbumi. Taiteellinen suvereniteetti on kiistämäton. Pitkät polveilevat tarinat nivoutuvat vaivatta laulumelodioihin ja Mitchellin ilmiömäiseen kitaransoittoon. Levyn tunnelma on henkevä ja henkilökohtainen. Hejiran edessä nöyrtyy joka kerta.

Albumin yleisilme on riisutumpi kuin The Hissing Of Summer Lawns antoi odottaa. Kitarat ja Jaco Pastoriuksen basso hallitsevat instrumentaatiota. Mitchellin akustisen rinnalla helkkyy kitaristi Larry Carlton. Heidän yhteistyönsä on kauneimmillan raidalla Amelia. Lopputulos on unohtumaton klassikko, yksi koko 1970-luvun merkkiteoksista.

Valitettavasti suuri yleisö vieraantui vähitellen Mitchellin tuotannosta. Myyntiluvut laskivat 1970-luvun loppupuolella, samalla kun Mitchell teki haastavampaa musiikkia.

Don Juan’s Reckless Daughter 1977

Irrotteleva Don Juan’s Reckless Daughter on haastava, mutta palkitseva kokonaisuus. Tupla-albumilla päästään paikoin ilmaisuun, joka on yhtä seikkailua. Rajattomuutta, letkeyttä, etnosävyjä – irtonaista musiikkia, jossa ei kaideta riskejä. Aivan kaikki riskit eivät tuota täyttä tyydytystä. Ensimmäinen levypuolisko ei nouse aivan korkeimpaan lentoon. Esimerkiksi Talk To Me on hauska, mutta voisi olla hieman valmiimpi.

B-puoli nostaa rimaa korkealle: Paprika Plains ottaa koko levypuoliskon. Komeasti sovitettu suurteos on juhlaa, joka yltyy yhä vain korkeammalle. On mahtava hetki, kun finaaliin tulee pitkän kehittelyn jälkeen mukaan koko bändi: rumpali John Guerin on ilmiömäinen, samoin fonisti Wayne Shorter. Loppuminuutit olet todellisen täyttymyksen ääressä.

Otis And Marlena ylsi 25 vuotta myöhemmin albumin Travelogue avausraidaksi. Hilliton The Tenth World toimii. D-puolen täysin vastustamaton nimikappale ja Off Night Backsteet tuovat muistumia Hejiralta. Basistiguru Jaco Pastoriuksen (1951–1987) kosketus tuntuu lämpimämmältä kuin koskaan.

Mingus 1979

Yhdysvaltalainen jazzbasisti ja säveltäjä Charles Mingus kuoli tammikuussa 1979. Mingus oli tehnyt Mitchellin tulevalle levylle muutamia sävellyksiä, Mingusin rungon – ja albumi ilmestyi seuraavana kesänä. Kokonaisuus on herkkä jazzlevy, jonka on sekä harras että hauras – kuitenkaan huumoria unohtamatta.

Laulaja-lauluntekijän omat sävellykset God Must Be A Boogie Man ja maaginen The Wolf That Lives In Lindsey kulkevat saumattomasti mukana. Lisäksi useat puhutut katkelmat biisien välissä toimivat erittäin hyvin. Albumin intensiteetti hypähtää hätkähdyttävästi yli asteikon, kun Charles Mingus on itse äänessä.

Mitchell kertoo albumin sisäsivulla levynteon vaiheista. Säveltäjä ehti ennen menehtymistään kuulla valmiin musiikin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Mitchell on varma, että Mingusin kuoleman jälkeen valmiiksi saatu God Must Be A Boogie Man olisi saanut maestron hekottamaan.

Shadows And Light 1980

Jos Mingus tuntuu vaikeasti lähestyttävältä, niin Shadows And Light voi olla avuksi. Vuonna 1980 julkaistu livealbumi on kuin hybridi, joka tuo Mitchellin haastavinta tuotantoa esiin rennosti. Bändi on kertakaikkiaan fantastinen. Kitaristi Pat Metheny on niin luonteva, että Pat’s Solo on kokonaisuutta täydentävä elementti, ei rasittava egotrippi.

Hejiralta  on mukana ansaitusti viisi raitaa: Coyote, Amelia, maaginen Furry Sings The Blues, nimikappale sekä liki sekopäisen intensiivisen sovituksen saanut Black Crow. Lopuksi kuullaan mestarillinen Woodstock. Livetupla on täynnä valoa ja varjoa.

Joni Mitchell livenä 1979:

Michael Brecker: saksofoni
Jaco Pastorius: basso
Don Alias: rummut
Pat Metheny: kitara
Lyle Mays: kosketinsoittimet
The Persuasions: laulu

***

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Joni Mitchell 70 vuotta – levynkansinäyttelyjen sarja alkaa Raision musiikkiosastolla

Joni Mitchell

osa 1, vuodet 1968–74

Marraskuun 7. päivänä 70 vuotta täyttävä kanadalainen Joni Mitchell (Roberta Joan Anderson) on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä laulaja/lauluntekijöistä, jonka tuotanto eri tyylikausineen on todellinen aarrearkku. Raision kirjaston musiikkiosasto huomioi merkkipäivän Mitchellin folk- ja folkrock-kausiin keskittyvällä levynkansinäyttelyllä 4.11.2013 alkaen. Vielä saman viikon aikana Turun pääkirjaston musiikkiosastolla Joni Mitchell –teema saa jatkoa levynkansinäyttelyllä, joka kertoo laulajattaren jazz-kauden tuotannosta. Mitchellin merkittävyyden ja laajan tuotannon huomioiden näyttelyt saavat jatkoa kummassakin kirjastossa joulukuussa. Näyttelyjen mielenkiintoa on omiaan lisäämässä se, että Joni Mitchell on myös kuvataiteilija, joka on suunnitellut itse suurimman osan levynkansistaan.

Song To a Seagull

Song To a Seagull

1960-luvun alkupuolella folkmusiikki oli Amerikassa erittäin suosittua, ja se sai Torontoon asettuneen nuoren Joni Mitchellin kokeilemaan siipiensä kantavuutta paikallisilla folk-klubeilla. Vuosikymmenen puolivälissä Mitchell siirtyi Yhdysvaltain puolelle ensin Detroitiin ja pian New Yorkin Greenwich Villageen alkaen saada mainetta lahjakkaana lauluntekijänä. Tästä vaiheesta on paras esimerkki sävellys Both Sides Now, josta Judy Collinsin levyttämänä tuli valtaisa hitti. Laulusta on sittemmin tullut amerikkalaisen folkin klassikko, josta on tehty lukemattomia coverversioita. Joni Mitchellin esittämänä se kuullaan hänen kakkosalbumillaan Clouds.

Clouds

Clouds

Nuoren laulajattaren itsenäinen ura käynnistyi vuonna 1968 ilmestyneellä esikoisalbumilla Song To A Seagull, jonka tuotti David Crosby. Tämän hienon folklevyn pääosissa ovat Joni Mitchellin laulu ja akustinen kitara. Lauluteksteille on ominaista vahva omaelämäkerrallisuus. Omien henkilökohtaisten tuntojen ripittäjänä Mitchelliä on sittemmin usein verrattu Jackson Browneen. Vuonna 1969 ilmestynyt albumi Clouds on musiikilliselta toteutukseltaan edeltäjänsä kaltainen Mitchellin soittaman akustisen kitaran ollessa jälleen pääsoitin. Levyn tunnetuimpia lauluja ovat jo edellä mainittu Both Sides Now sekä Chelsea Morning, joka on tarttuva ylistyslaulu suurkaupungin aamulle. Tämän hienon laulun ovat suomeksi tulkinneet tuoreeltaan Anki ja myöhemmin Liisa Tavi nimellä Kaupungin aamu, johon Hector on tehnyt tekstin.

Ladies Of The Canyon

Ladies Of The Canyon

Kahden musiikillisilta keinoiltaan pelkistetyn folklevyn jälkeen Mitchellin tyyli muuttui kohti folkrockia vuonna 1970 ilmestyneellä LP:llä Ladies Of The Canyon, jonka tunnetuimmat laulut ovat Woodstock ja Big Yellow Taxi. Tämän levyn myötä Mitchellin ura lähti toden teolla lentoon ja Kaliforniaan asettuneesta laulajattaresta tuli rocktähti, kaikkien tuntema Laurel Canyonin ykköslady.

Blue

Blue

Mitchell ei kuitenkaan viihtynyt tähden roolissaan. Pian LP:n ilmestymisen jälkeen hän päätti repäistä itsensä irti musiikkibisneksestä lähtien kiertämään ystäviensä kanssa maailmaa. Hän palasi julkisuuteen vuonna 1971 julkaistulla loistavalla Blue-albumillaan, jolla häntä avustivat Stephen Stills (basso ja kitara), James Taylor (kitara), Sneaky Pete Kleinow (steel-kitara) ja Russ Kunkel (rummut). Levyltä, jonka tunnelmat vaihtelevat hitaista balladeista menevämpiin sävellyksiin, on mahdoton tehtävä nostaa muiden yläpuolelle joitakin sävellyksiä. Levyn kaikki kymmenen laulua muodostavat mestarillisen kokonaisuuden, kenties Mitchellin loisteliaan uran parhaan.

For The Roses

For The Roses

Seuraavana vuonna ilmestynyt For The Roses oli jälleen taattua laatutyötä sisältäen singlehitin You Turn Me On I´m A Radio. Muita Mitchellin viidennen albumin klassikkolauluja ovat muun muassa Cold Blue Steel And Sweet Fire sekä Woman Of Heart and Mind. Aivan liian usein tämä hieno levy kuitenkin unohdetaan arvioitaessa Joni Mitchellin tuotantoa. Vuoden 1974 alkupuolella julkaistulla Mitchellin uran parhaimpiin kuuluvalla Court And Spark -LP:llä kaupallisuus ja taiteellisuus löivät kättä. Loistavat arvostelut saanut albumi muodostui myös Joni Mitchellin uran suurimmaksi myyntimenestykseksi. Levyltä irroitetusta singlestä Help Me tuli puolestaan Mitchellin uran ensimmäinen ja ainoa TOP 10 –hitti Yhdysvalloissa. Laulajattaren tulevaa uraa ajatellen merkillepantavaa oli, että levyllä oli jo selviä jazzvaikutteita. Saman vuoden lopulla Tom Scottin johtaman The L.A. Express –yhtyeen kanssa tehdyllä live-tuplalla Miles Of Aisles Mitchell palasi kuitenkin vielä kerran folk- ja folkrock-kausiensa lauluihin.

Court And Spark

Court And Spark

Joni Mitchell ei halunnut jäädä paikoilleen turvaamaan saavuttamaansa suosiota, vaan hän halusi kehittyä ja vallata uusia musiikillisia alueita. Court And Spark –levy oli alku Mitchellin jazz-kauden tuotannolle. Siitä kertoo sarjamme toisessa osassa Turun musiikkikirjaston Tuomas Pelttari.

Altti Koivisto

Miles Of Aisles

Miles Of Aisles

Jätä kommentti

Kategoria(t): Näyttelyt Raisio

Vinyylimania: Kate & Anna McGarrigle – Dancer with Bruised Knees

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Kate & Anna McGarrigle / Dancer with Bruised Knees (1977)

Joskus harmittaa, ettei ole löytänyt jotakin levyä  aikanaan tuoreeltaan. Tärkeintä on kuitenkin, että se tulee vastaan jonakin päivänä vaikkapa Manhattanin kirppikseltä 3 euron hintaan. Tällainen levy on aivan ehdottomasti kanadalaisten sisarusten Kate & Anna McGarriglen lumoava folkalbumi ”Dancer with Bruised Knees” vuodelta 1977.

McGarriglen sisarusten nimi on ollut minulle toki tuttu, sillä heidän säveltämiään lauluja on tullut tunnetuiksi muiden tulkintoina. Esimerkiksi Linda Ronstadtin tunnetuimpiin lauluihin kuuluva Heart Like A Wheel  on Anna  McGarriglen tekemä. Heidän omia levyjään en vain ole koskaan päässyt kuulemaan, enkä usko niiden tulleen meillä muutenkaan laajemmin tunnetuiksi. Sitä suurempi oli mieluisa yllätys, kun pääsin tutustumaan tähän levyyn. Päällimmäinen tunne levyn lauluissa on poikkeuksellinen lämpö. Näin sydänmellisiä, kertakaikkisen vastustamattomia levyjä tulee aniharvoin vastaan.

McGarriglen sisarukset konsertoivat ja julkaisivat levyjä aina Katen kuolemaan saakka vuonna 2010. Kaiken kaikkiaan he ehtivät tehdä vuosina 1975-2005 kymmenen albumia. Kate McGarriglen lapset Rufus ja Martha Wainwright ovat seuranneet äitinsä esimerkkiä ja ovat menestyneet soolourillaan laulaja/lauluntekijöinä.

 Altti Koivisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uncategorized, Vinyylimania

Feistin neljäs albumi Metals on Viikon levy

Feist: Metals

Feist: Metals

Kanadalaisen laulaja-lauluntekijän Leslie Feistin neljäs studioalbumi Metals (2011) on sopivan melankolista kuunneltavaa syksyiseen tunnelmointiin. Edellisen albuminsa The Reminder (2007) maailmansuosion ja kiertuelämän jälkeen väsähtänyt Feist kaipasi jotakin uudenlaista työskentelytapaa musiikkiinsa. Niinpä Feist sulkeutui studioon Kaliforniaan bändinsä, luottoyhteistyökumppaniensa Chilly Gonzalesin, Mockyn ja Valgeir Sigurðssonin sekä orkesterimuusikkojen kanssa.

Metals on tekijälleen kokeilunhaluinen albumi, jossa herkän, vaikertavan riisutun laulutulkinnan, kitaroiden, rumpujen ja soundien kanssa rintarinnan, välillä jopa yli yrittäen kulkevat orkesterisoittimet, viulut ja puhaltimet. Unisonona laulava kuoro antaa lauluille ryhtiä ja voimaa. Taustarytmeissä kuuluvat taputukset ja koputukset, jonka ansiosta levyllä on  mystinen ja ilmava tunnelma. Sanoituksissa on paljon viittauksia luonnonilmiöihin, vaikka teemat löytyvätkin perinteisen oloisesti menetetystä rakkaudesta, kuolemasta ja  yksinäisyydestä. Tylsältä se ei silti tunnu, sanoituksissa eletään hetkessä ja välillä ollaan karun toteavia.

The Reminder-levyyn verrattuna ollaan vakavammalla linjalla, levyllä ei juuri leikitä eikä miellyttämishaluisia popahtavan keveitä ralleja löydy. Kuuntelijana en niitä nyt kaipaa, kun tilalla on riisuttua, voimakasta, rehellisen oloista musiikkia. Lempikappaleitani levyllä ovat huumavan rytmikäs A Commotion, surullisen haikea Comfort Me sekä Caught a Long Wind, jossa Feistin ääni soi väreilevän kauniina. Tätä levyä jo toista syksyä kuunnellessani suosittelen lämpimästi. Auttaa kuulemma myös sydänsuruihin.

Miitu

Teksti on esillä myös Turun Musiikkikirjaston Loungessa.

Teksti on esillä myös Turun musakirjaston Loungessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levynä Joni Mitchell – Ladies Of The Canyon

Joni Mitchell/Ladies of the Canyon (1970)

 

 

Vuonna 1969 Joni Mitchell teki Woodstockin rockfestivaalista laulun kertoen niistä tunnoista, jotka vallitsivat amerikkalaisen nuorison keskuudessa. Hän ei itse esiintynyt Woodstockissa, mutta hänen laulussaan välittyi nuorison optimismi ja luottamus parempaan tulevaisuuteen. Laulu ylistää puolimiljoonaisen joukon yhteenkuuluvuutta, jonka edessä pommikoneet saavat  muuttua perhosiksi. Laulusta tuli hyvin suosittu muiden esittämänä.

Siitä tuli hitti englantilaiselle Matthew´s Southern Comfortille ja Yhdysvalloissa Jonin hyville ystäville Crosby, Stills, Nash & Youngille. Jonin oma tulkinta Woodstock-laulustaan ilmestyi hänen kolmannella huhtikuussa 1970 ilmestyneellä albumillaan Ladies Of The Canyon. Joni Mitchellin esittämänä laulu on tunnelmaltaan surumielinen sanojen toiveikkuuden vastapainona, sillä uuden sukupolven usko rauhaan, rakkauteen ja musiikin yhdistävään voimaan oli kokenut pettymyksen jo puolta vuotta myöhemmin Altamontin rockfestivaaleilla. Siellä järjestysmiehiksi palkatut Helvetin Enkelit olivat puukottaneet lavan edessä 18-vuotiaan mustaihoisen Meredith Hunterin kuoliaaksi Rolling Stonesien esiintyessä.

Ladies of the Canyon-LP:n ja siltä lohkaistun singlen Big Yellow Taxi myötä Mitchellin ura lähti lentoon. Los Angelesin savusumu antoi aiheen levyn kuuluisimpaan lauluun Big Yellow Taxi, joka lienee ensimmäisiä ympäristönsuojeluaiheisia lauluja rockmusiikissa. Mitchellin rempseä ja huumorilla höystetty aiheen käsittely poikkesi hänen tavanomaisesta tyylistään. Laulun sanoma meni joka tapauksessa perille saaden suuren suosion. Kanadassa kasvaneesta ja Kaliforniaan asettuneesta Mitchellistä oli tullut rocktähti.

Joni Mitchell ei kuitenkaan viihtynyt tähden roolissaan. Pian LP:n ilmestymisen jälkeen hän päätti repäistä itsensä irti musiikkibisneksestä lähtien kiertämään ystäviensä kanssa maailmaa. Ladies Of The Canyon-levyllä oleva laulu For Free kertoi hyvin ansaitsevan taiteilijan ja idealistisen katumuusikon vastakohtaisuudesta. Myös Mitchellin oma elämä oli lyhyessä ajassa muuttunut tuntemattomasta folklaulajasta kaikkien tuntemaksi Laurel Canyonin ykkösladyksi.

Mitchell palasi julkisuuteen kesäkuussa 1971 julkaistulla loistavalla Blue-albumillaan. Joni Mitchell kuului 1970-luvun alkupuolen amerikkalaisten laulaja-lauluntekijöiden aateliin Carole Kingin, Jackson Brownen, James Taylorin ja Carly Simonin ohella. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä paikoilleen, vaan halusi kehittyä ja vallata uusia musiikillisia alueita. Vuoden 1974 Court And Spark-levyn ja Miles Of Aisles-livelevyn jälkeen Mitchell lähti uudistamaan tyyliään jazzvaikutteisemmaksi. Siitä tuorein näyte on vuonna 2007 ilmestynyt Shine-albumi.

Altti Koivisto

CD-levy Ladies Of The Canyon on varattavissa Vaskista.

Myös LP-levy Ladies of the Canyon on varattavissa Vaskista.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Stage, Viikon levy