Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2014

Viikon levy: Die Antwoord – Ten$ion

Die Antwood: Ten$ionDie Antwoord on afrikaansia ja tarkoittaa vastausta. Tätä kirjoitettaessa pumpun uusin levy ei ole vielä ilmestynyt, mutta pian saamme uuden vastauksen kysymykseen “Miten ne tällä kertaa shokeeraa?”. Sitä odotellessa laitetaan uudelleen kuunteluun edellinen levy, Ten$ion (2012).

Die Antwoord on ollut jo joitakin vuosia yksi Etelä-Afrikan tunnetuimpia rap-ryhmiä. Ryhmä on tunnettu aggressiivisista ja räjähtävän energisistä biiseistään, kieron taiteellisista videoistaan ja häijyistä lavapersoonistaan. Päävokalisti Ninja on häpeämättömän rivo, seksistinen ja väkivaltainen, kakkosääni Yo-Landi Vi$$er taas söpö ja vihainen white trash -seksipommi, ja taustalla mikserinsä ja mikkinsä kanssa heiluva DJ Hi-Tek mystinen huppupää. Ryhmä on tuonut esiin yhteenkuuluvuutensa zef-liikeen kanssa. Zef on etelä-afrikkalainen alakulttuuriliike, joka tarkoittaa löyhästi määriteltynä (valkoisen) alemman keskiluokan tarvetta tuoda esiin varallisuuttaan hienoilla autoilla ja ylipäätään kaikenlaisella blingillä.

Ten$ion on Die Antwoordin toinen albumi, ja keräsi ilmestyessään varsin ristiriitaisia reaktioita. Toisten mielestä bändin jo aiemmin syvälle piilotettu itseironia oli mennyt liiallisuuksiin, niin ettei kaiken törkeyden alta enää löytynyt todellista huumoria. Toiset eivät jääneet ylianalysoimaan, vaan tyytyivät nauttimaan rave-rap -biiteistä sinisilmäisellä “eihän ne oo tosissaan” -otteella. Itse sijoituin johonkin näiden kahden ääripään välimuotoon. Toisaalta kykenen ihan rehellisesti nauttimaan musiikista tanssimusiikkina, jossa on jokin koukku (tässä tapauksessa tietysti likaisuus ja röyhkeys) mutta toisaalta en voi olla tuntematta inhon värähdystä kuunnellessani kaikkein seksistisimpiä ja homofobisimpia lyriikoita. Olenkin albumia kuunnellessani ottanut tavaksi skipata ainakin Hey Sexyn ja DJ Hi-Tek Rulezin. Toisaalta myös U make Ninja wanna fuck kuuluu samaan kastiin, mutta sen läpi kuultaa kaikkein selvimmin Antwoordin aiempi tyypillinen provosointi ja huumori, joten se on saanut armahduksen ainakin minun kirjoissani.

Albumin aloittava Never Le Nkemise ei kuulu kokonaisuuden vahvimpiin biiseihin, mutta toimii introna varsin hyvin. Kuorotyyppinen aloitus ei kuulu Die Antwoordin peruskuvioihin, mutta toimii yllättävän hyvin. Sinkkulohkaisu I fink U freekyllä Yo-Landin liioitellusta nasaaliäänestä otetaan kaikki irti ja biisi on albumin parhaimmistoa ainakin tanssilattialla. Toinen sinkku Fatty Boom Boom toimii parhaiten videolla höystettynä, sillä kyseisen biisin musavideo on (uuden albumin Cookie Thumperin videon lisäksi) ehdottomasti Die Antwoordin parhaimmistoa.

Levyn edetessä eteen osuu kuitenkin vielä kaksi parasta. So what? kertoo zef-räppärien arjesta ja elämästä, lastakin odotellaan ja vaippoja pitäisi ostaa, levy ei tuota tarpeeksi rahaa. “I’m here to make money, not to make friends”. Onko tämä nyt rehellistä kerrontaa vai tarinointia, ota siitä selvää, mutta biisi rullaa niin vaivattomasti ja tyylikkäästi etten voi olla pitämättä siitä. Härön ja hauskan Uncle Jimmy -skitin jälkeen seuraa oma suosikkibiisini Ten$ionilta, Baby’s on fire. Tämäkin biisi juhlii alemman keskiluokan symboliikalla ja Yo-Landin kieroutuneella, törkyisellä seksikkyydellä. Taustabiitti on koukuttava ja yksinkertainen. Tämänkin lohkaisun video on loistava, mutta vaikka sitä ei olisikaan nähnyt, biisi on melkein visuaalinen jo itsessään, jos se on mahdollista.

Vaikka Fok Julle Naaiersin jälkeen saadaan kuulla vielä aiemmin mainitsemani häiritsevä DJ Hi-Tek Rulez ja outro, mielestäni levy loppuu oikeastaan jo tähän biisiin. “Fok Julle Naaiers” kääntyy suomeksi suunnilleen “Haistakaa kaikki paska” ja siten se toimisi hyvänä lopetuksena. Biisi on hyvä, hivenen karmiva ja pahaenteinen, mutta loppujen lopuksi siitä tulee mieleen teinikapina sekä dissaajille haistattelu. Tämänkin voi ottaa niin ironisena rap-parodiana tai sitten ihan oikeana kiukutteluna. Mielestäni Die Antwoordin viehätys on osittain juuri tätä: Koskaan ei voi olla ihan varma, missä mennään, mutta musiikki toimii tolkuttoman hyvin.

Vaikka levyllä on sekä loistavia biisejä (periaatteessa kaikki singlet) että auttamattomia huteja, levy on pyörinyt omassa soittimessani melko säännöllisin väliajoin ilmestymisestään lähtien. En varmaan koskaan tule kuuntelemaan Die Antwoordia täysin puhtaalla omallatunnolla, mutta se saa silti pysyä houkuttelevana syntinäni niin kauan kuin posse jaksaa härskejä biittejään suoltaa.

Alotreiv

 

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levynä syntikkapainotteisia kasarimuistoja White Liesin esittämänä

 

 

White-Lies-Big-Tv

Brittiläinen 80-luvun post-punkin ja syntikkafiilistelyn kaikuja tavoitteleva White Lies on valloittanut allekirjoittaneen puolelleen kahdella edellisellä kokopitkällään. Etenkin tuoreella levyllä Big TV bändin soinnissa kuulee vahvoja 80-luvun muistumia Joy Divisionin lisäksi orkestereilta kuten Human League, Depeche Mode, Tears for Fears ja vaikkapa OMD. Ja kyllähän Editors-fanit lienevät edelleen leikissä mukana. Big TV -albumilla bändi kuulostaa entistä enemmän pop-sävyiseltä nostatukselta – kuin Interpol tai Editors soittamassa Human League -covereita. Suuret kertosäkeet ja ylevä nostatus kelpaa varmasti myös monelle Hurts-fanille.

White Lies on osaltaan myös The Killersin kevyempi ja romanttisempi vastine. White Lies onnistuu tavoittamaan 80-luvun alun romanttisen haihattelun, kuuntele vaikka tunteeseen pakahtuvan pyöreänpunainen täsmäisku First time caller – todellisuuspakoa parhaasta päästä lisättynä tyylikkäillä kasarisoundeilla. Samaa voi sanoa Human League -lainapalalta kuulostavasta There goes our love again -hekumoinnista.

Tears For Fears -tunnelmia lainaileva Mother tongue onnistuu kertosäkeen kohdalla räjäyttämään suorastaan euforista popin ilosanomaa. Getting even on soundeiltaan ehkäpä kiekon vahvin kasarisyntikan muisteluteos – kertosäkeeseen saadaan The Killersin mieleen tuovaa pauhua ja arvovaltaa.

White Lies – tukevasti kasarilta tuoksuvaa stadionrakkautta. Häpeilemättömän tunteellinen ja suureellinen ulosanti ei tunnista liian tummia pilviä. Paikoin bändi luisuu jo turhankin lähelle Hurts-kaksikkoa mutta kokonaisuus hengittää vahvojen kertosäkeiden luoman euforiapilven ansiosta. Levy on myös mainio nostalgiatrippi hieman varttuneemmille musadiggareille, joille 80-luvun syntikkasoundista irtoaa (positiivisia) kylmiä väreitä.

J.Kaunisto

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Morrisseyn sooloalbumit 1988–1994 Turun levynkansinäyttelyssä

Viva Morrissey!

Levynkansinäyttely, Morrissey osa 1.Morrisseyn kauan odotettu uusi albumi World Peace Is None Of Your Business ilmestyy heinäkuussa 2014. Artistin edellinen albumi Years Of Refusal julkaistiin vuonna 2009.

Paluun kunniaksi Turun musiikkikirjasto haluaa muistaa Morrisseyn aiempaa tuotantoa kahdella levynkansinäyttelyllä, joista ensimmäinen avattiin 19.6.2014. Näyttelyjen vierestä voit lainata Morrisseyn musiikkia ja elämäkerrallisia.

***

The Smiths

Morrisseysta tuli tähti 1980-luvulla The Smiths-yhtyeen huippukarismaattisena laulajana. Nelihenkisen bändin vokalisti oli ilmiömäinen tekstinkirjoittaja jo nuorena, ja jäljittelemätön laulusoundi teki moniin lähtemättömän vaikutuksen. Morrissey nousi ansiosta sorretun brittinuorison ikoniksi. The Smiths kävi läpi dramaattisen nopean nousun ja tuhon vain muutamassa vuodessa.

Morrisseyn tekstit ja Johnny Marrin sävellykset olivat elämää suurempaa yhteistyötä. Todisteeksi jäivät monet muistot, unohtumattomat keikat sekä vuosina 19841987 julkaistut studioalbumit The Smiths, Meat Is Murder, The Queen Is Dead ja Strangeways Here We Come.

Soolouran alkuvuodet 1988–1994

The Smiths-yhtyeen hajoamisen jälkeen Steven Patrick Morrissey (s. 1959) palasi melko pian musiikintekoon. Odotettu soolodebyytti Viva Hate julkaistiin maaliskuussa 1988. Albumi sisältää kuolemattomat klassikot Every Day Is Like Sunday ja Suedehead.

Ällistyttävän tasokkaan singlekokoelman Bona Dragin jälkeen tullut Kill Uncle tuntui hieman vaisulta välityöltä, mutta Mick Ronsonin tuottama Your Arsenal rokkasi ilahduttavan tiukasti. Kevääksi 1994 ilmestynyt Vauxhall And I on yhä Morrisseyn tärkeimpiä albumeita.

Turussa on 19.6.2014 alkaen esillä viisi Morrisseyn sooloalbumia. Näytteillä ovat

° Viva Hate 1988

° Bona Drag 1990

° Kill Uncle 1991

° Your Arsenal 1992

° Vauxhall And I 1994

Teksti: Tuomas Pelttari

Juliste: Antti Erkkilä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Viikon levy on Charles Ives: Symphonies nos 1 & 4

Charles Ives!

Ivesiä ja Dallas Symphony Orchestraa johtaa Andrew Litton.

Ivesiä ja Dallas Symphony Orchestraa johtaa Andrew Litton.

Yhdysvaltalainen säveltäjä Charles Ives (1874–1954) ansaitsi elantonsa vakuutusalalla, mutta uudisti musiikkia siinä sivussa. Yksi hänen tavaramerkeistään oli lainatut melodiat oudoissa yhteyksissä. Toinen oli päällekkäiset kerrokset, joilla ei melodisesti eikä rytmillisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ivesin neljäs (ja viimeinen) sinfonia onkin tullut tavaksi esittää kahden kapellimestarin voimin. Kapellimestareille on tehty jopa selviytymispakkaus sitä varten.

Ivesin ensimmäinen sinfonia syntyi hänen musiikkiopintojensa aikana. Sääntöjen nimeen vannova opettaja kielsi häneltä tietyt sointukulut, joten mitä tämä olisi mahtanut sanoa ex-oppilaansa viimeisestä sinfoniasta, jossa mopo on karannut kaikin puolin käsistä? Tätä neljättä sinfoniaa voi pitää Ivesin ”päällekkäisten kerrosten tekniikan” huipentumana. Se alkaa tuomiopäivältä kuulostavan teeman ja hiljaisen, yöllisen maalailun vuorotteluna. Kuoro alkaa laulaa Watchman!-hymniä. Tämän lyhyen aloituksen jälkeen toinen osa alkaa hämärissä tunnelmissa ”epävireisen” pianon maustamana. Yksi lempikohdistani on tämän osan alkupuolella kuultu mikrointervalleja sisältävä jousipätkä, joka ei kuulosta tältä maailmalta. 

Toinen osa kehittyy lopulta suureksi kakofoniaksi, mutta kolmas perustuukin mukavaan C-duurifuugaan! Lyömäsoittimilla alkava viimeinen osa palaa aiempien osien tunnelmiin ja päättyy lainattuun kuoromelodiaan, jota säestää sitä mystisesti värittävä laskeva asteikko. Neljäs sinfonia valmistui 1920-luvun puolenvälin paikkeilla, mutta kokonaisuudessaan se esitettiin vasta 40 vuotta myöhemmin – 11 vuotta Ivesin kuoleman jälkeen.

Central Park In the Dark on lyhyempi teos, jonka Ives sävelsi vuonna 1906 asuessaan kyseisen puiston lähettyvillä New Yorkissa. Sen läpi kulkee hiljainen, toistuva ”jousimatto”, jonka päällä alkaa tapahtuja outoja asioita. Teos kuvaa, mitä kaikkea Central Parkissa istuessaan saattoi kuulla kuumana kesäyönä 1900-luvun alussa. ”Jousimatto” edustaa yön hiljaisuutta. Kaikenlaista melua ilmaantuu hiljaisuutta rikkomaan (katulaulajia, kasinon melu, karannut hevonen, palokunta…), kunnes lopulta hiljaisuus palaa. Keitokseen on heitetty mukaan lainattuja sävelmiä, kuten Hello! My Baby. Kokoonpanoon kuuluu jousten lisäksi piccolo, huilu, klarinetti, fagotti, trumpetti, pasuuna, lyömäsoittimia, kaksi pianoa (automaattipiano ja flyygeli). Ensiesitys oli vasta 1940-luvulla. 

Ivesin nimeä ei yleensä kuule nk. kaanonsäveltäjien yhteydessä, mutta hänen tuotannossaan on paljon tutustumisen arvoista – myös yksinkertaista – musiikkia. Kaikki Ivesin musiikilliset kerrostumat eivät itseäni miellytä, mutta parhaimmillaan (kuten 4. sinfonian toisen osan alussa ja neljännen osan lopussa) ne lumoavat ja voivat nostattaa toisiin sfääreihin – niin sanotusti.

The Ultimate Reviewer

Varaa CD verkkokirjastosta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Taidemusiikki, Viikon levy

Vinyylimania: Gordon Lightfoot – If You Could Read My Mind

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

 

Gordon Lightfoot / If You Could Read My Mind

Kanadalainen folkmuusikko, laulaja-lauluntekijä Gordon Lightfoot (s. 1938) nauttii Pohjois-Amerikassa suurta arvostusta ja suosiota, mutta meillä hänen tuotantonsa on jäänyt varsin tuntemattomaksi. Parhaiten Lightfootin lauluista täällä tunnetaan Early Morning Rain, jonka Rauli ”Badding” Somerjoki tulkitsi suomeksi nimellä Aamuöiseen sateeseen. Lightfootin esikoisalbumilla Lightfoot! (1966) ollut Early Morning Rain tuli maailmalla tunnetuksi ennen muuta Peter, Paul & Maryn laulamana.

Tähän päivään jatkunut Gordon Lightfootin ura oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvulla, jolloin hän nousi tunnetuimmilla lauluillaan Sundown (1974) ja The Wreck of the Edmund Fitzgerald (1976) Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Samaan saavutukseen ylsi albumilistalla Lightfootin Sundown-LP (1974).

Kenties parhaimmillaan Lightfoot oli kuitenkin vuonna 1970 ilmestyneellä If You Could Read My Mind –albumillaan, joka julkaistiin alun perin nimellä Sit Down Young Stranger. Levyn nimen vaihtaminen johtui If You Could Read My Mind  –singlen menestyksestä, sillä se oli parhaimmillaan viidentenä Billboardin Hot 100 –listalla.

Tällä levyllään Lightfoot muun muassa teki ensimmäisenä tunnetuksi Kris Kristoffersonin hienon laulun Me and Bobby McGee. Joe Wissertin ja Lenny Waronkerin tuottamalla If You Could Read My Mind –albumilla Lightfootia säestivät kitaristi Red Shea ja basisti Rick Haynes. Oman panoksensa tämän klassikkolevyn syntyyn antoivat myös Randy Newman, Ry Cooder, John Sebastian, Van Dyke Parks ja Nick DeCaro. Tämä vinyylihelmi löytyi turkulaisen 8raidan Amerikan tuomisista.

Altti Koivisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Vinyylimania

Turku Rock Academy suosittelee: The 5th Of April

 

turku rock academy

Turku Rock Academy on Turku Bandstand –kilpailuun liittyvä Turun nuorisokeskuksen luoma hanke, jossa valittu joukko nuorten yhtyeitä pääsee kahdeksi vuodeksi asiantuntevaan oppiin ja valmennukseen. Bändeille järjestetään kehityksen mukaan keikkoja, tuotetaan julkaisuja sekä kuvataan musiikkivideoita. Turku Rock Academyn yhteistyökumppanina ja levy-yhtiökontaktina toimii paikallinen V.R. Label Finland.

5th of april

Turkulainen prunk-bändi The 5th of April julkaisi toukokuussa debyyttialbuminsa Prunk!.

Hitlantis-bändikilpailun sekä Turku Bandstand 2011-kisan juhlavuoden voittojen jälkeen bändistä tuli keulakuva nyt jo kansalliseksi kasvaneeseen Turku Rock Academy–hankkeeseen.

Bändissä on huimaa energiaa, kuumaa tanssipoppista ja tiukkaa rock-riffittelyä samassa paketissa. Bändin oma genremääritelmä  antaa Turun ”prunkkareille”  rajattomasti musiikillista vapautta ja mahdollisuuden luoda musiikkia ilman kategorisointia.

 

(Alla oleva levyarvio julkaistu alunperin Mesta.net -sivustolla)

The 5th Of April: Prunk!

Turkulainen nuorisoryhmä The 5th Of April soittaa prunkkia. Bändin soittotoimintaan kuuluu genrevapaa poreilu. Jos prunkkia pitäisi osoitella sormella, meno kuulostaa useimmiten Kings Of Leonilta soittamassa punkkia – taustalle vielä hauskaa ysärisyntikkaa. Toinen välähdys tuo mieleen  Kings of Leon -covereita soittavan Offspringin. Ja pitää se Foo Fighterskin johonkin väliin tunkea. Hauskaa sen olla pitää, se tulee selväksi. Niin, ja punkin suuntaan jannuilla on selkeät liittymäkohdat.

Jo kiekon avaava Your name osoittaa huhtikuun poikien taitavan genrehyppelyn. Kiekon alun riffi johtaa ajatuksia Red Hot Chili Peppersiin, paksua soundia tööttäävä syntikka on lainassa Ghostbusters-leffan soundtrackilta ja kertsin kohdalla  puikkoihin hyppäävät Offspringin Turun serkut. Rope-kappaleen aloitusriffi tapailee Ozzyn Crazy Train -siivua kunnes suuntana on reipashenkinen punk rock. Another one löytää Red Hot Chili Peppers -tyypeiltä bassovetoista groovea kun taas My eyes on jonkinlaista Weezerin ja Foo Fightersin sekoitusta. Hämmentävää mutta pirteän poreilevaa.

Turku Bandstand ja Hitlantiksen Kasistar -kilpailujen voitot eivät olleet sattumia. The 5th Of April on liikkeellä ennakkoluulottomalla asenteella vaikka bändin linja tulee varmasti kirkastumaan vuosien varrella. Prunk! on albumina  suoraviivaisen selkeää hauskanpitoa mutta jatkokäyttöä ajatellen hienoinen ajatusten ja ideoiden jäsentely/sääntely voisi tuoda kokonaisuuteen ryhtiä.

J.Kaunisto

 

 

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Raision kirjaston levynkansinäyttelyssä reggae-klassikoita

Raision kaupunginkirjaston musiikki ja taideosaston kesäisessä levynkansinäyttelyssä esillä muutamia reggae-klassikoita.

Burning Spears - People of the world

Burning Spears – People of the world

 

Culture - Lion rock

Culture – Lion rock

 

The Gladiators - Back to roots

The Gladiators – Back to roots

 

Freddie McGregor - Love at  first sight

Freddie McGregor – Love at first sight

 

Toots & The Maytals - Funky Kingston

Toots & The Maytals – Funky Kingston

 

The Wailers - Burnin'

The Wailers – Burnin’

 

reggae

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio