Torstaina 25.8. klo 17 Turun kaupunginkirjaston Muusiikkiosastolle saapuu tietokirjailijavieraaksi Timo Kalevi Forss (s. 1967) helsinkiläinen tietokirjailija, muusikko ja toimittaja. Hän on kiinnostava monitaituri populaarikulttuurin kentällä.
Musiikin tietokirjallisuuden saralla häneltä on julkaistu teoksia liittyen pop&rockista ja punkista aina iskelmään:
Leevi and the Leavings: Hittitehtaan tarina (2022) Helismaa: Sanoittajamestarin värikäs ja traaginen elämä (2021) Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin dynamo (2017) Tähden meren yllä – suomalaisen tangon tarina (2019 Toverit herätkää: poliittinen laululiike Suomessa (2015) sekä yhteistyössä Aiju Salmisen kanssa teos Mitä on punk? (2018)
Toimittajana Forss kirjoittaa mm. Voimaan ja on tehnyt ohjelmia myös Radio Helsinkiin. Muusikkona Timo Kalevi Forss toimii muun muassa yhtyeissä Atomic Blast ja Amurin Tiikerit. Forss on lauluntekijä, erityisesti sanoittaja. Hänen tekstejään esittäneet muun muassa Vibrakööri, Danny, Freud, Marx, Engels & Jung, Muska, Tumppi Varonen, Sinikka Sokka, Maria Hänninen, Viktor Klimenko ja Veli-Matti Järvenpää.
Haaastattelu nähtävissä myös FB-Live-lähetyksenä ja nauhoitteena 2 viikon ajan jälkeenpäin.
Beethoven oli kuuro. Sillä oli maalauksissa tuulen pörröttämä tukka. ”Hänen tempperamenttinsa oli välimerellistä laatua”, luki jossain lapsille tarkoitetussa kirjassa 1990-luvullta. Ai niin, ja se koira oli nimetty sen mukaan!
Kohta 251 vuotta Beethovenia
Miten hyvin mahtaakaan Ludwig van Beethoven levätä haudassaan? Tuskin kenenkään muun säveltäjän tuotantoa on niin lahjakkaasti maailmanlaajuisesti valjastettu eri käyttötarpeisiin. Onko kehitteillä uusi ideologia? Mites ois taustamusaksi Beethoven? Ai, lanseerasit uuden närästyslääkkeen? Mitens sois toi fyyr elise! Eikä ku se onki jo käytetty.
Valitettavasti minulla ei ole tarjota uutta suomenkielistä tietokirjallisuutta Beethovenista. Ei, vaikka viime vuonna juhlistettiin hänen syntymänsä 250-vuotisjuhlaa. Tällä hetkellä takuuvarmana ja asiallisena elämäkertana voin suositella Denis Matthewsin Beethoven–elämäkertaa (suom. Riitta Kauko, 1991 Otava). Mutta siinä se sitten oikeastaan taidemusiikin elämänkertaluokassa eli 78.991 Vaskin kokoelmissa onkin. Onneksi näitä kuitenkin löytyy kirjastokimpasta monta kappaletta.
Matthewsin kirjan jälkeen on kuitenkin paljon virrannut vettä Aurajoessa ja tutkimustyö on tuonut uusia näkökulmia Beethoveniin säveltäjänä. Se on valaissut myös uudella tavalla kulttia hänen ympärillään. Onkin siis sääli, etteivät suomalaiset kustantajat ole tarttuneet viimeisten vuosien aikana julkaistuihin elämäkertateoksiin. Ainakaan korviini ei ole tällaista viestiä kuulunut.
Olemme kuitenkin hankkineet Turun kaupunginkirjaston kokoelmiin kaksi kiinnostavaa tuoretta Beethoven -elämäkertateosta. Tällä kertaa hellimme kielitaitoisia ja musiikin kulttuurisista kytköksistä kiinnostuneita. Molemmat teokset lähestyvät säveltäjän elämää eri näkökulmista eikä näkökulma tosiaankaan ole ”vain” kuulon menettämisessä, rahahuolissa tai rakkausasioissa.
Teokset ovat englanniksi ja ruotsiksi, mutta hei! Ainahan voi toivoa, että jompikumpi näistä suomennettaisiin!
Musiikin jättiläinen
Ruotsinkielinen Beethoven – Den andvändbare titanen (2021) tarkastelee Beethovenin elämän lisäksi hänen ”kuoleman jälkeistä elämäänsä”. Näkökulma on valtapolitiikassa ja ideologioissa, sillä kuten Åke Holmquist kirjoittaa, Beethovenin musiikki ja persoona ovat monien toisilleen vastakkaisten ideologioiden hyväksikäyttämiä.
Holmquist paneutuukin kiinnostavasti prosesseihin, joissa säveltäjä ja hänen teoksensa toimivat esikuvina Bismarckille, Leninille, Hitlerille, Zhou Enlaille sekä demokratian valtaapitäville sodan ja rauhan aikana. Entä miten Beethovenin musiikista tulee symboli Euroopan Unionille? Sitäkin kirjassa käydään läpi
Beethoven – Den andvändbare titanen (Åke Holmquist, 2021)
Beethoven är en ikon världen över. Han har också fram till vår tid fått spela rollen som politisk inspiratör. Alla tänkbara ideologier från höger till vänster ockuperade honom och använde homon för sina syften. Åke Holmquist skriver om denna process.
Johanna Paulson (Dagens Nyheter) läste boken och spekulerade frågan: ”Kan man göra Beethoven till klimataktivist?”. Kunde man? Kanske, för att Beethoven älskade det lantliga och hyllade i naturen i Pastoralsymphonin. Åke Holmquist har forskat och skirivit om Beethoven i decennier och 2011 utkom hans Beethoven: Biografin.
Sirpaleinen elämä
Englanninkielinen Beethoven – A Life in Nine Pieces (2020) tutkailee säveltäjän elämää hänen teostensa kautta. Laura Turnbridge kirjoittaa soljuvasti ja lähes viihdyttävästi asiaproosaa. Tiesittekös esimerkiksi sitä, että Beethoven kirjoitti usein teoksilleen vaihtoehtoisia loppuja, jotka vakiintuivat vastaanotosta riippuen?
Turnbridge lähestyy luvuittain eri teoksia, mutta pitää niiden muodon virkistävästi vaihtelevana. Välillä hän aloittaa kevyellä teosanalyysillä, mutta siirtyy nopeasti kuvaamaan aikaa, ympäristöä ja säveltäjän elämää. Suosittelemme lämpimästi! Tämä teos löytyy myös e-kirjana OverDrive –palvelusta.
Beethoven – A Life in Nine Pieces (Laura Turnbridge, 2020 )
Laura Turnbridge takes on a task that you would think would already been done. Many times. Over and over again. And perhaps it has been done, but not like this it hasn’t – not with this subject anyway. In each chapter Turnbridge focusses on a period of Beethoven’s life, a piece of music and a revealing theme, from family to friends…This makes A Life in Nine Pieces a thorough yet light read indeed.
Lisäluettavaa kokoelmista
Perinteisempiä elämänkertoja löytyy kuunneltavaksi Naxos Spoken Word –palvelusta.
Viihdettä kaipaaville englannin kielen taitoisille suosittelemme kirjailijana ja toimittajana tunnetun John Suchet’n kirjoittamaa fiktiivistä elämäkertatrilogiaa The Last Master. Sen paikka ei kai varsinaisesti olisi musaosastolla, mutta täältä se on ainakin vielä toistaiseksi lainattavissa ja luettavissa. Elämäkertana se on enemmän lähellä viime vuosisadan alkupuolen säveltäjäelämäkertoja, joissa puolet sisällöstä saattoi olla lähes fiktiivistä dialogia. Osat ovat nimeltään osa 1. Passion & Anger (1997), osa 2. Passion & Pain (1998) sekä osa 3. Passion & Glory (1999). Intohimoisia tuulahduksia siis kerrakseen!
Suchet on kirjoittanut myös The Man Revealed -sarjan taidemusiikin kolossaalisista kanonisoiduista säveltäjistä. Sarjan kirjoista ainakin Beethoven-osa löytyy Vaskin kokoelmista.
Niin, ja jos nimi tuntuu tutulta, olet oikeassa. Tämä Suchet on juuri sen Poirotin esittäjän eli Sir David Suchet’n veli. Isoveli, itseasiassa.
Kuunteluvinkki asian vierestä
Lopuksi suosittelemme kuuntelemaan Rasiolaisen SIG-yhtyeen mukaansa tempaavan Ludwig van Beethoven -biisin vuodelta 1984. Lyriikoissa kaikuvat sukupolvien ja luokattomaksi mielletyn suomalaisen yhteiskunnan luokkien väliset kuilut. Minä luulen, että Beethoven olisi tykännyt SIGin menosta – ainakin haluan ajatella niin!
Pitäis jo mennä kauppaan
ennen kuin sekin suljetaan
Jääkaappi on aivan tyhjä
ja vatsalleni ei riitä Orkesteri soittaa radiossa
Kaikki tuntee nuotit,
kaikilla on puku
Yleisökin tietää
miten käyttäydytään
(Matti Inkinen, SIG: Unelmia, 1984)
Toimittaja, tietokirjailija ja suomentaja Ari Väntäsen uusin kirja Razzle: Hanoi Rocks- legendan tarinaon juuri ilmestynyt. Musasto haastatteli Aria kirjan tiimoilta. Lue haastattelu alta.
1. Minkälaisen vastaanoton uusin kirjasi Razzle – Hanoi Rocks – legendan tarina on saanut? Oletko kuullut paljon kommentteja kirjan lukeneilta?
”Kyllä niitä on tullut. Tuntuu siltä, että kirjaa pidetään tarpeellisena ja että siinä kerrotaan asioita, joita moni ei ole kuullut. Ovatpa jotkut maininneet itkeneensä koskettavissa kohdissa.
2. Razzle kuoli nuorena kohtalokkaassa auto-onnettomuudessa. Mikä on suhtautumisesi onnettomuuden aiheuttaneeseen Vince Neiliin ja MötleyCrüehun?
”No, en arvosta rattijuoppoja enkä varsinkaan toistuvasti kännissä ajavia. Neilin bändillä taas ei ollut tämän onnettomuuden kanssa tekemistä. Se oli vain rattijuopon työpaikka. Yleisesti ottaen Razzlen tapauksessa puhutaan ihan liikaa Mötley Cruesta, ja juuri siksi halusin kirjoittaa Razzlen elämästä.”
3. Haastattelit kirjaa varten runsaasti Razzlen tunteneita henkilöitä. Haastattelut ilmeisesti toteutettiin pääosin somen kautta. Tapasitko ketään face to face ja saitko paljon uusia ystäviä tämän projektin myötä?
”Tein haastatteluja puhelimen ja netin (someviestit, kuvapuhelut, sähköpostit) avulla ja naamatusten Suomessa asuvien kanssa. Ihan mikä haastateltavalle parhaiten sopi. Ainakin sain paljon uusia tuttuja. Voi olla, että käyn Englannissa moikkaamassa muutamia, kunhan kulkutauti hellittää.”
4. Tämä kirja on kirjoitettu ns. ”oral history”- tyylillä. Aiotko jatkossakin kirjoittaa kirjoja samalla tavalla?
”Jos se tuntuu sopivan johonkin kirjaan, niin miksipä ei. Nämä täytyy katsoa tapauskohtaisesti. Joskus toimii ensimmäisen persoonan kerronta, toisinaan kolmannen.”
5. Miten paljon tämä kirjoitusprojekti syvensi suhdettasi Razzleen noin fanin näkökulmasta?
”Henkilökohtaisesti minua kiinnosti eniten se, mitä kaikkea tapahtui ennen Hanoihin liittymistä. Sain paljon uutta tietoa. Missiona oli ylipäänsä syventää ja laajentaa kuvaa Razzlesta. Useimmille hän on vain se, joka kuoli. Se on ankea ajatus kun tietää, miten tärkeä Razzle oli eläessään.”
6. Olet myös suomentanut useita kirjoja. Mitä sillä rintamalla on odotettavissa seuraavaksi? Voisitko kuvitella joskus kääntäväsi muuta kuin englanninkielistä kirjallisuutta?
”Pian ilmestyy suomentamani Lenny Kravitzin ja David Ritzin kirja Let Love Rule. Se oli mielenkiintoinen työ samasta syystä kuin Razzlekin, eli uutta tietoa tuli paljon. Muutakin suomennettavaa on, mutta enpä kerro mitä ennen kuin kustantaja sen tekee. En osaa muita kieliä riittävän hyvin. Ei olisi pitänyt kuvitella koulussa, ettei sitä ruotsia mihinkään tarvita.”
7. Keväällä ilmestyi kirjasi suunnistaja Minna Kaupista. Erosiko urheilijasta kertovan kirjan syntyprosessi mitenkään aiemmista? Haluatko paljastaa, onko tulevaisuudessa luvassa lisää syrjähyppyjä musiikin parista?
”Minna-kirjan tekeminen oli mahtava kokemus. Pidin sitä kiinnostavana haasteena, koska en tiennyt urheilusta tuon taivaallista. Prosessina se ei poikennut muiden kirjojen tekemisestä, mutta sain kunnian käydä aivan uudessa maailmassa. Ja nyt tiedän urheilustakin enemmän. No joo, olenhan minä ja tulen olemaan musakirjoittaja ja rokkitoimittaja, mutta ihmisen kannattaa kierrellä joskus muuallakin kuin kotikulmillaan tai -planeetallaan. Tällä hetkelläkin on tekeillä kirja, joka ei sijoitu musiikin (eikä urheilun) maailmaan, mutta ei siitäkään vielä tämän enempää.”
8. Suosittele muutamaa muusikon elämäkertaa kirjaston kokoelmasta, jotka kannattaisi mielestäsi lukea.
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat on vuorossa ensi maanantaina, 12.3. klo 16-19. Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Muusikko-toimittaja Esa Kuloniemi saapuu kertomaan The Renegades-yhtyeen kiehtovasta historiasta (alkaen kello 18.00)
Levymyynnin lisäksi (Iki-Pop, 8Raita, kiertävä kauppias Kari Prusila) voit tutustua Renegades-aiheiseen näyttelyyn. Livemusiikista vastaa Sivutuote.
Kirjastosalissa esillä olevassa Joska Laineen Renegades-näyttelyssä on mukana Suosikki-lehden jättijuliste, joka myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella. Julisteen lähtöhinta on 50 euroa. (Kuva alla)
Musiikkiosastolla esillä myös muutama Renegades-vinyyli, joista voi hieroa kauppoja omistajan kanssa.
Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta Sherry Darlingin tahdissa tai liikuttunut kyyneliin Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua.
Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta.
”Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut sovitettiin. Ja se on kulkenut rinnallani valveunena kautta elämäni. Nuorena aikuisena yritin saada siitä tolkkua. Yritin vastata sen esittämään haasteeseen juuri siitä syystä, että on ylipäätään olemassa sielu, jonka ihminen voi menettää, ja rakkauden valtakunta, johon voi päästä. Levitin kaiken sen, mitä olin omaksunut, perheeni, ystävieni ja naapureideni kituuttavan elämän päälle. Tein siitä jotain, minkä kanssa pystyin painiskelemaan, mitä pystyin ymmärtämään, jotain mihin saattaisin pystyä jopa uskomaan. Niin hassulta kuin tämä kuulostaakin, minulla on ”henkilökohtainen” suhde Jeesukseen. Hän on edelleen yksi minun isistäni, joskin hänen kohdallaan on kuten oman isäni kohdalla: en enää usko hänen jumalalliseen voimaansa. Minä uskon hartaasti hänen rakkauteensa, hänen kykyynsä pelastaa…mutta ei tuomita…sitä on muutenkin jo tarpeeksi.”
Lapsuudesta ja varsinkin suhteesta isään Brucella riittää paljon kerrottavaa. Isä ei ollut mikään helppo ihminen, vaan pikemminkin pelottava, itseensä sulkeutunut ja äkkipikainen. Ymmärrys vanhaa miestä kohtaan kuitenkin kasvaa tarinan edetessä, ja Bruce myöntää näkevänsä isän edesottamuksissa myös yhtäläisyyksiä omaan käytökseensä varsinkin silloin, kun kaikki ei suju hyvin.
Nuoruusaikojen bändeistä New Jerseyssä on hauskaa lukea. Samaan aikaan elämäkerran kanssa julkaistiin äänite Chapter and Verse, jonka ensimmäiset biisit ovat ajoilta ennen E Street Bandia. The Castilesin Baby I kulkee rautalankakitaroineen tosi lujaa, mutta hauskinta siinä on ehkä kuitenkin poikien laulusoundi, jossa voi kuulla vielä pientä kehittymisen varaa. Steel Mill alkaa tuntua jo ihan kunnolliselta R&B:ltä ja mukaan valitulla biisillä He is guilty kuuluu jo tuttuja Springsteen -maneerejakin.
”Shoren uusin klubi Pandemonium Club oli avattu Sunset Avenuen ja maantie 35:n risteykseen. Se oli lainelautatehtaasta katsoen mäen juurella. Kävelyetäisyydellä. Siellä soitettiin pienellä lavalla baarin takana: soittajia erotti baaritiskin ääressä istuvista asiakkaista vain kapea ränni, jossa oli viinapulloja, jääpalalaareja ja oluthanoja. Baarimikkojen pyrstöt (tyttöjen nätit pyrstöt saivat illan kulumaan vikkelään), tiski, jakkaroilla istuvat asiakkaat, heidän takanaan seisoskelevat ja muutama pöytä sekä tanssilattia levisivät 180 asteen panoraamana bändin eteen. Pandemoniumin (’hullunmylly’) ei tarvinnut nähdä kovin paljon vaivaa tehdäkseen nimelleen oikeutta. Se veti puoleensa monenkirjavaa, usein yhteensopimatonta yleisöä. Maantietä 35 kotiin rullaavat rekkakuskit, Monmouth Collegen opiskelijat, Shoreen rantalomalle saapuneet kesäturistit, musiikkia kuuntelemaan tulleet hipit ja kaikenkarvaiset baarikärpäset tunsivat vetoa Pandemoniumiin, koska se oli ajan hermolla ja sisustettu loisteliasta vaikutelmaa halvasti jäljitellen.”
Musiikin suhteen elämäkerta keskittyy juuri niihin levyihin, joihin toivoinkin. Ekalta levyltä, Greetings from Ashbury Park, en itse muista kuin yhden biisin, Blinded by the light. Sitä olen kuunnellut ihan pentuna kasettimankalta, tosin epäilen nauhoittaneeni radiosta Manfred Mann’s Earth Bandin popimman version, vaan kukapa sitä enää tietää. Seuraavia älppäreitä The Wild, the Innocent and The E Street Shuffle, Darkness on the Edge of Town ja Born to run kuuntelin 80-luvun alkuvuosina tosi paljon ja oli mukava lukea niiden tekemisestä. Olisi voinut arvata, ettei levyjen loistelias soundi ole syntynyt aivan sattumalta, mutta oli silti yllättävää saada tietää vaikkapa The River’istä kuinka paljon sen äänittämiseen ja miksaamiseen on pistetty aikaa ja vaivaa.
”Jotkut miksimme jäivät äänipöydälle kolmeksi, neljäksi päiväksi, jopa viikoksi, kun me hössötimme, sähläsimme ja teilasimme toisiamme yrittäessämme onnistumatta saada mukaan kaikki haluamamme maailmat. Joillakin mikseillä on kolmepaikkainen ottonumero. Olimme väkivaltaisen pettyneitä ja ymmällämme, kirosimme veljiämme jotka julkaisivat levyjä ja menivät kiertueille kuten normaalit ihmiset ja viimein kysyimme jopa Jumalalta: miksi me, Herra, miksi? Lopulta Charlien käytyä kahdenkymmenen kappaleemme karusellin läpi toisen tai kolmannen kerran saavutimme jonkinmoisen voiton. Olimme onnistuneet. En suinkaan ollut unohtanut, että Bob Clearmountain oli miksannut kolmessakymmenessä sekunnissa ”Hungry Heartin”, josta pian tulisi (meidän ainoa) top 5 -hittimme, mutta emme olisi kuuna päivänä voineet työskennellä Bobin kanssa. HÄN OLI HELVETTI LIIAN NOPEA! Meillä oli tarve märehtiä, miettiä, älyllistää ja henkisesti masturboida itsemme lamaannuttavaan kiihkoon. Halusimme rääkätä itseämme, kunnes olisimme tehneet sen…MEIDÄN TAVALLAMME! Ja siihen aikaan E Streetissä meidän tapamme oli ainoa tapa, toisin sanoen VAIKEIN TAPA. Kuten Smith Barneyn pankkiiriliikkeen mainoksissa sanottiin, me teimme rahaa vanhan ajan tyyliin, ansaitsemalla, ja sitten poltimme sen, törsäsimme lukemattomiin ja taas lukemattomiin hedelmättömiin tunteihin valtaisassa teknisessä ryhmärunkkauksessa.”
Born in the USA:n jälkeiset levyt käsitellään paljon lyhyemmin, kirjan loppupuoli keskittyy enemmän muuhun kuin musiikkiin. Aika laajasti Springsteen kertoo myös muuntautumisestaan kitaristista lauluntekijäksi, kiinnostumisestaan yhteiskunnallisista epäkohdista ja halustaan vaikuttaa niihin sanoitusten kautta.
Muutamia muusikkoystäviä kuvataan tarkemmin, sekä Little Steven että Clarence Clemons saavat molemmat omat lukunsa. Naissuhteistaan stara kertoo hienotunteisesti, moniakin viehättäviä tyttöystäviä mainitaan, mutta nimeltä kerrotaan vain kahdesta, ensimmäisestä vaimosta Julianne Phillips’istä ja nykyisestä aviopuolisosta Patti Scialfasta, joka on ollut jäsenenä bändissäkin jo vuodesta 1984.
Springsteen kirjoittaa avoimesti myös ongelmistaan. Tasapainoileminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa stadionkiertueiden lomassa ei ole ollut helppoa. Masennukset ovat syventyneet iän karttuessa mutta toistaiseksi hyvä lääkitys on aina vähitellen nostanut elämänlaadun takaisin korkealle. Teos päättyy kodin, perheen ja kotiseudun ylistykseen. Epilogissa hymyilee loppusyksyn aurinkoinen päivä. Bruce käynnistää pyörän, kiristää kypärän ja kietaisee bandanan kasvoilleen, pujahtaa Manasquanin pikkukaupungista maantielle 34 ja ajaa pohjoiseen, kunnes liikenne harvenee.
”Pyörässäni ei ole katetta, joten sadan kilometrin tuntinopeudella puhaltava tuuli rökittää hellittämättä rintaani, puskee minua satulassa taaksepäin, uhkaa hiljaisella äänellä lennättää minut kolmensadan kiitävän teräskilon selästä ja muistuttaa minua siitä, että seuraava hetki ei anna jatkosta minkäänlaisia lupauksia … ja muistuttaa myös siitä, miten hyvin asiat ovat tänä päivänä, tässä elämässä, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka onnekas olen…”
Hieman harhaanjohdetuksi tunsin itseni kun aloittelin tämän elämäkerran lukemista, ja vähällä oli, ettei teoksen nimi alkanut vaikuttaa huonolta vitsiltä. Joni Mitchell omin sanoin, ja sitten Malka Marom kertoo lähinnä itsestään. Jos Joni oli mainittu, oli kyse siitä, kuinka Malka keksi hänet, kuinka Malka ensimmäisenä tajusi kuinka lahjakas Joni oli, kuinka Malkan kannustus oli aivan ratkaisevan merkityksellistä Jonin uran alkuvaiheessa, kuinka tärkeä ystävä Malka oikein Jonille olikaan…
Totta varmaan joka sana, mutta huokaisin helpotuksesta kun Marom lopulta pääsi asiaan, eli Joni Mitchellin haastatteluihin. Olen ollut fani jostakin 70-luvun lopulta, ainakin siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin biisin Coyote elokuvassa The Last Waltz. Joni jäi tuosta taltioinnista mieleen myös siitä, kuinka hän huolehti hetkellisesti hieman avuttomasta maanmiehestään Neil Youngista.
Elämäkerta on koostettu kolmesta haastattelusta, joista kaksi ensimmäistä ovat jo 1970-luvulta. Mukana on lisäksi osia muista haastatteluista, joissa Jonin kanssa työskennelleet muusikot kertovat hänestä ja hänen tavastaan tehdä musiikkia. Keskustelujen pääaihe on taide, Mitchell kertoo melko tarkasti kiinnostuksensa kohteista ja ottamistaan vaikutteista eri aikoina. Päällimmäiseksi nousee hänen pyrkimyksensä oppia ja kehittyä sekä lauluntekijänä että kuvataiteilijana, taiteelliset pyrkimykset ovat koko ajan tärkeämpiä kuin menestys.
”Kasvuni on ollut hidasta, crescendo, ja perustunut tyytymättömyyteeni edellisestä projektista, siihen missä ajattelen olleeni heikko, ei siihen, mitä kriitikot ajattelivat. Kriitikot sivuuttivat paljon siitä, mitä itse ajattelin kasvuna, ja ylistivät paljon sellaista, jota minä pidin työssäni tavallisena. Olin useimmiten eri mieltä heidän kanssaan. Joten minun piti luottaa paljon omiin mielipiteisiini, vaikka kysyinkin jatkuvasti heiltä neuvoa ja pohdin niitä, en vain hylännyt suoraan.”
Toki Joni kertoo yksityiselämästäänkin. En ole koskaan tajunnut kuinka omakohtaisia hänen laulujensa sanoitukset ovat. Olen pitänyt niitä kauniina ja vähän mystisinä, mutta nyt näyttääkin siltä, että ne kertovatkin yllättävän suoraan eletystä elämästä. Kirjaan on otettu mukaan monia sanoituksia. Alkuperäiset tekstit puoltavat paikkaansa, mutta suomennoksista en pitänyt. Itse asiassa ne ärsyttivät niin paljon, että jossain vaiheessa aivan yksinkertaisesti vain lakkasin lukemasta niitä. En halua silti moittia suomentajaa, tehtävähän on ollut erittäin vaativa ellei liki mahdoton.
Mukana on myös kuvia Mitchellin maalauksista. Kuvat ovat kauniita, jotkut hauskojakin, mutta niiden mielenkiintoisuus taitaa kuitenkin perustua enimmäkseen musafanitukseen. Maalaaminen on silti ollut Mitchellille tärkeä henkireikä, varsinkin sellaisina kausina kun musiikin tekemisessä on ollut taukoa.
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat järjestetään maanantaina 7.3. klo 16–19. Illan teemana on laulaja-lauluntekijä Joni Mitchell.
Malka Maromin kirjoittaman Joni Mitchell omin sanoin: lauluntekijän elämä -kirjan suomentaja Sini Linteri saapuu Raisioon puhumaan aiheesta.
Linteri kertoo ihastuneensa erityisesti Mitchellin tekemiin sanoituksiin. Vaikka artisti oli alkujaan Linterille melkoisen tuntematon suuruus, taustatyön ja käännösprojektin aikana myös musiikki tuli tutuksi.
– Erityisesti minua kiehtovat hänen laulujensa sanat. Hän maalaa sanoilla – toisinaan raastavan henkilökohtaisia kuvia, joihin on helppo samaistua, toisinaan vaikeasti tavoitettavia, lähes absurdeja tilannekuvia. Joka tapauksessa hänen laulunsa pysäyttävät.
– Minun näkökulmassani korostuu ehkä enemmän juuri Mitchellin runollisuus, mutta hänen lyriikoitaan on arvostettu paljon, kuten Malkakin sanoo kirjassaan: ”Itse asiassa luin For the Roses -levyn arvostelun, ja siinä sanottiin: ”For the Roses -levyn pitäisi vakuuttaa kaikki, että tämä nainen ei ole koskaan ollut folklaulaja. Hän on runoilija, joka somistaa runonsa musiikilla”.
Kaikki kirjassa mukana olevat laulut nousevat esille Jonin haastatteluosuudessa. Osaan kappaleista viitataan vain lyhyesti mutta joistakin kerrotaan paljonkin taustaa. Tämä helpotti Linteriä lyriikoiden käännöstyössä. Esimerkinä Barangrill-laulun kolmannen säkeistön synnystä kerrotaan kirjassa suhteellisen tarkkaan.
-Jonkin verran etsin lisätietoa lauluista, kun yritin selvittää sanojen merkityksiä, mutta osa lyriikoista jäi kirjan tiedoista ja selvitystyöstä huolimatta etäisiksi tai tavoittamattomiksi.
Linteri toteaa elämänkerran muodon, jutustelevan tyylin olevan kirjan vahvuus. Tarina etenee koko ajan, koska kaikki perustuu radiohaastatteluihin. Koska haastattelija on Jonin ystävä, vaikuttaa se myös jutustelevaan tyyliin. Kirjassa painottuu Jonin itseoppineisuus musiikin alalla ja musiikin synty intuition ohjaamana.
-Kirja antaa Jonista aika pitkälle sellaisen kuvan, mitä hän on itse valmis näyttämään. Kirjassa ei tosiaan ole muuta kuin radiohaastattelut auki kirjoitettuna ja kevyesti editoituna sekä lyriikoita, ei kirjoittajan selityksiä tai taustaselvityksiä. Kuva jää osin hämäräksi ja pirstaleiseksi. Jotkin haastatteluissa mainitut asiat herättävät enemmän kysymyksiä kuin mitä antavat vastauksia. Kirja antaa kuvan monin tavoin lahjakkaasta naisesta – laulaja-lauluntekijästä ja taiteilijasta – joka on kulkenut omaa polkuaan.
-Mitchell-kirja oli todella antoisa käännösprojekti. Lyriikoiden suomentaminen oli haasteellista mutta palkitsevaa, ja kirjan ja siihen liittyvän selvitystyön kautta Joni Mitchellistä avautui kiinnostava kuva.
(Joni Mitchell omin sanoin: lauluntekijän elämä -kirjaa on myynnissä myös Vinyyli-Iltamissa)
Marko J. Ollilan operoima Sonata Arctica -historiikki kertaa Kemin raskaamman musiikin vientituotteen vaiheet suoraviivaisen ja tiivistetyn kaavan avulla. Sonata Arctican uraa kuvaava käyrä piirtyy hieman tavallisesta poikkeavana – nopea nousu nollapisteestä aallonharjalle kohti tasaisempaa suosiota. Ainakin kirja välittää kuvaa helposta, nopeasta ja suoraviivaisesta noususta power metallin kärkikahinoihin. Sonata Arctica iski oikeaan aikaan kuumana vellovaan genrelokeroon – jo debyyttilevyn ansioilla bändi hankki Japanista pitkä-aikaisen suosion ja samalla kansainvälisen selkänojan. Sonata Arcticalle on koko uransa aikana riittänyt keikkoja Suomen ulkopuolella, joka asettaa orkesterin omalaiseensa asemaan.
Vaikka kirja etenee suoraviivaisesti ja mielikuvituksettomasti albumi-kiertue-albumi -jatkumon pyhän kolminaisuuden keskellä, kirjan parasta antia ovat soittamisen ja etenkin kiertämisen kovien lunnaiden selvittäminen. Kun nuorella iällä lähdetään heti ulkomaan kiertueille, henkilökemiat nousevat nopeasti arvoon arvaamattomaan. Sonata Arcticankin tarinassa miehistöä vaihtuu mutta kolonna ei hyydy. Show must go on. Lopulta soittotaitoa tärkeämpääkin on uuden pelimannin sujuva sulautuminen porukkaan. Kirja antaa kaikille osapuolille, niin entisille soitomiehille kuin tekniikan tyypeille mahdollisuuden sanoa sanottavansa.
Ollilan Sonata-kuviointi jättää kuitenkin toivomisen varaa, varsinkin vähemmän vannoutuneille Sonata-faneille. Miehistön haastattelut liikkuvat kapealla osa-alueella. Sonatan takaista “oikeaa elämää” käsitellään vain sivulauseissa. Taustoitus on myös kovin vaatimatonta. Asiat tuntuvat tapahtuvan jossain “Sonata-universumissa”, ympäristöä ja viitekehyksiä ei vaivauduta asettamaan riittävästi kartalle. Myös kirjaan haastateltujen henkilöiden määrä on puristettu minimiin. Sonata-kirjasssa sukulaiset ja kylänmiehet eivät pääse asiaan – mikä on toisaalta negatiivinen ja yhtäältä positiivinen kommentti.
Kirja pysyy kuitenkin asiassa. Sivupoluille ei lipsuta. Suoraviivaisen historian viivan piirtämisen ohessa Sonatan päällikkö Tony Kakko saa luvan ja oikeuden päättää opuksen musiikkiaiheisella ja suhteellisen korkealentoisella novellilla. Sonata-kirja on faneille pakko-ostos ja meille muille sujuvasti etenevä välintilinpäätös yhden kotimaisen metallivientituotteen parhaista suosion vuosista.
(Arvio julkaistu aikaisemmin Mesta.net (Elisa) -sivustolla)
Ari Väntänen: Apulanta – kaikki yhdestä pahasta (Like, 2014).
Ari Väntäsen bändihistoriikki Apulanta – kaikki yhdestä pahasta ilmestyi vuoden 2014 legendaaristen helteiden päätteeksi. Turun musiikkikirjastossa 17.9. klo 18 vieraileva kirjailija teki kuumasta bändistä sen mitä odotettiin: erinomaisen kirjan. Viiden vuoden sisään julkaistut kolme Väntäsen teosta ovat suomalaisen rockhistorian merkkiteoksia. Paksut niteet Hanoi Rocksia ja Michael Monroeta tulivat todelliseen tarpeeseen. Hienoa on myös se, että hyvin tehty työ on löytänyt lukijoita. Juuri nyt uusi Apulanta-teos on kirjastojen varausjonojen ja kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.
Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki ovat erinomainen esimerkki perisuomalaisesta puhumattomuudesta. Mitään ylimääräistä ei kaverille tilitetä, vaikka menisi kuinka huonosti. Suhde musiikkibisnekseen, mediaan ja julkisuuteen jättää myös jälkensä. Ulkopuolisuus välittyy monella eri tasolla. Opiskelun sijaan nuorten miesten ajan vei oma bändi. Ihan tavalliset, mutta lahjakkaat jannut joutuivat pian suomalaiseen mediamyllerrykseen. Julkisuus ja eristäytymisen tarve antavat ja ottavat. Tarinoinnin mehukkuutta lisää tietysti se, että juuri mylläkkää Apulanta on hakenutkin.
Toni Wirtanen (vas.), Sipe Santapukki ja kirjailija Ari Väntänen Turussa elokuussa 2014.
Nyt ydinkaksikko Toni ja Sipe sekä yhtyeestä pois jääneet Tuukka Temonen, Sami Lehtinen ja monet muut avautuvat elämästään tosissaan. Kun puhe on suoraa, lukijan ei tarvitse tirkistellä. Jään miettimään miten mielenkiintoista meidän on lukea jutustelua, kun asioita on jäänyt valtavasti käsittelemättä heidänkin kesken? Kirjan tekemisen on täytynyt olla antoisaa, sillä Väntäsen välittäjän kyvyillä näyttää olleen selkeä tarve.
Väntänen vie tapahtumia ja tekstiä eteenpäin taidokkaasti. Tarinan virta tuntuu yhtä aikaa voimakkaalta ja huomaamattomalta, kuin huippuunsa viritetty elokuvasoundtrack. Musiikki tekee elokuvissa suuren vaikutuksen, mutta huomaat sävellystyön ja editoinnin taidokkuuden vain hetkittäin, jos ollenkaan. Kun luet Apulantaa, on aivan sama tunnetko jokaista sinkkuhittiä tai albumia, sillä reilut 400 sivua solahtaa sisääsi kuin itsestään. Näin sen pitää mennä.
***
Väntänen vierailee Turun musiikkikirjastossa
Kirjailija Ari Väntänen vierailee jälleen Turun musiikkikirjastossa keskiviikkona 17.9.2014 klo 18. Musiikkikirjaston Stagelle on vapaa pääsy. Tervetuloa!
Agnetha, Anni-Frid, Benny ja Björn tekivät musiikkia, joka on yhä vertaansa vailla. Vuosina 1973–1981 julkaistiin kahdeksan albumia, joista parhaat muokkasivat popmusiikkia ikuisesti. Yhtye hajosi vuonna 1982, mutta musiikki elää.
Musasto 