Avainsana-arkisto: Ruisrock

Raision kirjaston musiikkiosastolla – Chrissie Hynden ääni ja vimma

Chrissie Hynden ÄÄNI JA VIMMA

Olipa kerran aika, jolloin ei ollut nettiä eikä matkapuhelimia, ei edes sähköpostia. Mutta The Pretenders oli olemassa, ja Turun Sanomien rocktoimittaja Ellen Ahonen oli kuuntelemassa bändin keikkaa jossakin festareilla, todennäköisesti Roskildessa.

Ellen kirjoitti juttunsa ja luki sen puhelimessa toimitukseen. Seuraavana päivänä Turun Sanomissa kerrottiin, että festivaaleilla esiintyi Brit Endös Britanniasta.

The Pretendersistä ei oikein voi kirjoittaa puhumatta vokalistista, joka ei todellakaan ole Brit Endös vaan Chrissie Hynde. Ja Chrissien ääni, se on tumma ja täyteläinen, mutta aivan erityisellä tavalla. Ilman keulakuvansa yhtä aikaa vahvaa ja kuulasta ääntä bändi ei todennäköisesti erottuisi, vaikka mainio onkin.

Voisiko Chrissien ääntä kutsua altoksi? “Miksi ihmeessä?” tyrmäävät sekä oma mies että työkaveri, jotka ovat molemmat töissä eri kirjastojen musiikkiosastoilla. Okei, en tee niin.

Siirappiin tai sulatettuun suklaaseen ääntä ei voi verrata, koska Chrissiessä ei ole mitään makeaa. Olisiko se tervantumma? “Tuo lähinnä mieleen pastillin”, työkaveri tylyttää.

Entä laava? Chrissie Hynde on kuuma rockmimmi, ja hänen voimakas äänensä voisi olla kuin tulivuoresta valuvaa laavaa. Välillä se muuttuu läpikuultavaksi kimmeltää kuin geysiristä suihkuava vesi. Huonoissa biiseissä (kyllä, niitäkin on) soiton päälle vahvaksi miksattu laulu tukahduttaa soundin ja kivettää koko biisin.

Siis laavaa.

Vaikka Chrissie Hynde on amerikkalainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä, hänen yhtyeensä on aito brittibändi, 1978 Lontoossa perustettu The Pretenders. Bändin tunnetuimpia biisejä ovat Brass in Pocket albumilta Pretenders (1980) ja Don’t Get Me Wrong  albumilta Get Close (1986).

Jos on ihan pakko valita näiden kahden albumin välillä, Get Close on minulle The Albumi. Jo kansi on eleettömän tyylikäs: valkoinen pohja ja yksinkertainen fontti. Hottis Chrissie mustassa miesten takissa, valkoisessa paidassa sininen kitara lanteilla on juuri niin cool ja sensuelli ja androgyyni ja rock kuin hän vaan voi.

Ja kun timanttisen My Babyn maagisesti helisevä riffi alkaa, biisi valtaa mielen totaalisesti. Levy on täynnä rujonkauniita kitarakuvioita, maalailevia urkusoundeja ja itsevarmoja, uhmakkaita biisejä, jotka kestävät aikaa. Get Close on ilmava ja melodinen, silti välillä myös tumma ja uhkaava. Hittibiisi Don’t Get Me Wrong poreilee ja säihkyy ja koukuttaa.

Toisaalta myös Pretenders-albumi on aivan vastustamaton: siinä hehkuu nuoruus, siinä on punkkia, rosoa ja särmää. Rakastan sen hittejä: Kid lumoaa stemmalauluillaan, Stop Your Sobbing solisevilla kitaroillaan ja Brass in Pocket nyt vaan vetää puoleensa kuin magneetti.

Valovoimaisia klassikoitahan Pretenderseillä riittää: Hymn to Her, Back on the Chain Gang, I’ll Stand By You, Talk of the Town, My City Was Gone, Middle of the Road…

Kun Chrissie Hynde kiipesi Ruisrockin lavalle 1987, keikka oli kaikkea sitä, mitä odotin ja enemmänkin. Chrissie on bändin karismaattinen laulaja, mutta samalla yksi jätkistä. Kaatosateessa, viskin lämmittäminä, tanssimme ystäväni Marjon kanssa märässä hiekassa. Aallot huuhtoivat jalat ja vesipisarat kastelivat hiukset. Me leijuimme väistämättömästi absoluuttiseen hurmioon.

Oikeastaan meillä on Chrissien kanssa aika paljon yhteistä, jos unohdetaan se, että minä en ole rocktähti. Chrissie Hynde on kasvissyöjä ja pitää sitä parhaana valintanaan ikinä. Hän toimii myös aktiivisesti eläinten oikeuksien puolesta ja vastustaa turkistuotantoa. Olen aina arvostanut rocktähtiä, jotka ottavat moraalisesti kantaa ja käyttävät kuuluisuuttaan antaakseen äänen heille, joilla sitä ei ole.

Mutta on Chrissie ehtinyt kaikenlaista muutakin. Ari Väntäsen 2016 suomentamassa elämäkerrassa Tunnustan – holtiton elämäni, hän kirjoittaa, ettei olisi voinut julkaista teosta vanhempiensa eläessä. Niin paljon on tullut sekoiltua ja käytettyä.

Soololevy Stockholm (2014) on kuitenkin seesteinen ja elegantti. Biisit ovat taitavasti rakennettuja ja tulkittuja. Albumi on kypsä ja salonkikelpoinen, mutta ehkä lauluissa ei ole riittävästi sitä kultapölyä, joka nostaisi ne hyvistä loistaviksi.

Silti: jos olisin rocktähti, tekisin tietenkin soololevyn, jonka nimi olisi Stockholm. Minäkin fanitan Ruotsia ja haluaisin kietoutua sinikeltaiseen lippuun.

Eeva Kiviniemi

 

Chrissie Hynde –keskustelu jatkuu…

 

 Olen kahlannut vähitellen läpi Philip Normanin Paul McCartney –elämäkertaa, ja kas kummaa Chrissie Hynden nimi tuli esille Paulin vaimoon Lindaan liittyen. Chrissie ja Linda nimittäin tutustuivat toisiinsa 1980-luvun lopulla. He olivat molemmat amerikkalaisia, jotka elivät englantilaisten rocklegendojen kanssa. Chrissien tapauksessa kyseessä oli tietenkin Kinks-yhtyeen Ray Davies. Lisäksi he olivat kasvissyöjiä ja intohimoisia eläinten oikeuksien puolustajia.

Ystäväni Eeva käytti paljon aikaa pohdintaan, miten kuvailla Chrissie Hynden upeaa ääntä. Erään vastauksen saa Philip Normanin kirjasta. Siinä Pretendersien laulaja käytti hunajaisen karheaa ääntään kertoessaan kuulijoilleen, miten paljon eläinmaailma heidän suojeluaan kaipasi.

(Työkaveri Altti Koivisto)

 

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Vesa Hannukselan ”Tasavallan Pressa, yksinäinen cowboy ja lännenmies” Raision musiikkiosaston kesänäyttelynä

 

hannukselan näytttely

Valokuvaaja Vesa Hannukselan perinteinen kesänäyttely on esillä Raision kirjaston musiikki- ja taideosastolla 1.6.-31.8.

Tällä kertaa kuvissa on 1970-luvun Ruisrock-muistoja otsikolla ”Tasavallan Pressa, yksinäinen cowboy ja lännenmies”. Tasavallan Presidentti –yhtyeen lisäksi (basisti Måns Groundstroem kuvattuna ensimmäisessä Ruisrockissa vuonna 1970)  seitsemän kuvan joukossa nähdään ”yksinäinen cowboy” eli Turun oma Tommie Mansfield sekä ”lännenmies” Chuck Berry.

Näyttelyn kuvat olivat keväällä esillä Helsingissä Bluesin sielunmaisemaa -näyttelyssä.

hannuksela1

 

hannuksela 2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Vesa Hannukselan valokuvia jälleen Finnish Blues Societyn näyttelyssä – kuvat seuraavaksi Raision kirjastoon

mansff

Tommie Mansfield Ruisrockissa 1975. Vesa Hannukselan kuvakokonaisuudesta ”Tasavallan pressa, yksinäinen cowboy ja lännenmies”

Turkulaisen Ruisrock-kuvillaan mainetta keränneen valokuvaajan Vesa Hannukselan kuvia oli viime vuonna esillä Finnish Blues Societyn toteuttamassa ”Bluesin sielunmaisemaa” –näyttelyssä (Helsingin  Kulttuurikeskus Caisa). Kyseiset Hannukselan Ruisrock-otokset vuosilta 1978-1992 olivat myöhemmin esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston kesänäyttelynä.

Bluesin sielunmaisemaa on jälleen esillä uuden näyttelyn muodossa, tällä kertaa huhtikuun ajan Helsingin Musiikkitalon alalämpiössä.  Kuten viime vuonna, mukana on myös Vesa Hannukselan otoksia.

Hannukselan kuvissa suunnataan 1970-luvun Ruisrock-muistoihin; ”Tasavallan Pressa, yksinäinen cowboy ja lännenmies”. Tasavallan Presidentti –yhtyeen lisäksi (basisti Måns Groundstroem kuvattuna ensimmäisessä Ruisrockissa vuonna 1970)  kahdeksan kuvan joukossa nähdään ”yksinäinen cowboy” eli Tommie Mansfield sekä ”lännenmies” Chuck Berry.

Bluesin sielunmaisemaa –näyttelyn muut valokuvaajat ovat Pertti Nurmi, Risto Vuorimies, Jari Flinck, Ville Kujala, Juha Seila, Seppo Niinikuru, Leif Laaksonen ja Pasi Rytkönen.

kuvaajat blues-nayttely

Bleusin sielunmaisemaa -näyttelyn kuvaajat (foto Finnish Blues Society)

Totuttuun tapaan Vesa Hannukselan kuvia nähdään jälleen Raision kirjaston musiikkiosastolla kesänäyttelyn muodossa. Bluesin sielunmaisemaa –näyttelyssä esillä olevat Ruisrock-muistot  matkaavat kesäkuukausien ajaksi Raisioon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Uutiset

’Kun rocktähti istui muovituoliin’ – Raision kirjastossa huomion kohteena australialainen kantaaottava rockyhtye Midnight Oil

midjuliste

Kun rocktähti istui muovituoliin

Ruisrock kesällä 1990 oli niin lähellä taivaallista kuin festari voi olla. Aurinko säkenöi, meri kimmelsi ja kitarat helisivät. Ei haitannut, vaikka olin töissä: tein festareilta juttua lehteen. Olihan tulossa australialaisen Midnight Oilin keikka ja bändi pitäisi oman pressitilaisuudenkin. Albumi Blue Sky Mining oli ilmestynyt saman vuoden helmikuussa ja yhtye eli loistonsa päiviä.

Menin pressitelttaan hyvissä ajoin ja kätkeydyin takaseinustalle. Oli kuumaa, ahdasta ja hämärää, jännitti. Olin bändin kiihkeä fani ja uskoin, että kantaaottava ympäristörock tekisi maailmasta paremman paikan. Se oli naiivia, mutta 1980-luku oli ollut Bob Geldofin organisoimien Band Aidien ja Live Aidien aikaa. Kyynisinkin meistä katsoi niitä salaa.

Ilmapiiri sähköistyi, kun Peter Garrett ilmestyi ovelle. Midnight Oilin keulakuvalle oli varattu oma tuoli keskelle telttaa. Mutta Garrett uhmasi kaavaa. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja käveli määrätietoisesti kohti… minua. Rocktähti rojahti vieressä olevaan tuoliin, ojensi kätensä ja esittäytyi. ”Nice to meet you, too”, sopersin. ”How are you?”

Sitten en sanonutkaan enää mitään. Painoin rec ja play -nappeja rystyset valkoisina, koska haastattelunauhuri oli ainoa kiinnekohta siihen todellisuuteen, joka vielä äsken oli olemassa. Pressitilaisuuden järjestäjienkin konseptit menivät hetkeksi sekaisin. Saatoin melkein nähdä toisten toimittajien ajatukset. KUKA tuo mimmi on? MIKSI Garrett istui hänen viereensä? MITÄ täällä oikein tapahtuu?

Lopulta pressitilaisuus alkoi onnahdella eteenpäin tutulla sabluunalla. Kysymyksiä, vastaus, kysymyksiä, vastaus, kysymyksiä… Vain minä olin hiljaa. Keskityin hillitsemään paniikkia ja varomaan tähden pitkiä, levottomia jalkoja, jotka eivät mitenkään mahtuneet kiikkerän muovituolin alle.

En ole ihan varma, miten selviydyin teltasta ulos.

Midnight Oil oli kovan livebändin maineessa, eikä turhaan. Ruisrockin lavalla yhtye oli energinen ja vimmainen, melkein maaninen. Karismaattisen Garrettin ääni soi intohimoisen raapivana ja repivänä. Yhtyeen soundi oli sopivasti raaempi ja rockimpi kuin levyllä, silti laulustemmat piirtyivät puhtaasti. Kuten tämä Blue Sky Mine -kertis

’And the company takes what the company wants/ And nothing’s as precious, as a hole in the ground’

Kun lempibiisini, euforinen Forgotten years, alkoi soida, olisin tanssinut vaikka ikuisesti uusi bändipaita palaneiden olkapäiden suojana. Paidan selässä luki:  “This is a fragile ball we are living on. It’s a miracle and we‘re destroying it…”

midnig

 

Midnight Oilin musiikki on rosoista, vahvaa ja karheaa kitararokkia. Särmän lisäksi biiseissä on häpeämättömän melodista stemmalaulua ja tarttuvia kertiksiä, joihin on ilo koukuttua. Tunnetuimpana hittinä pidetään kappaletta Beds Are Burning albumilta Diesel and Dust. Myös Power and The Passion albumilta 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1 kolahti ympäri maailmaa.

 Myös Blue Sky Mining -albumi on kestänyt aikaa hyvin. Se ei ole menettänyt intensiivisyyttään eikä alkukantaista voimaansa. Hittejä riittää: Blue Sky Mine (ja raastava huuliharppu), King of the Mountain, Shakers and Movers ja One Country.

Yhtye perustettiin Sydneyssä 1970-luvulla. Ensimmäinen albumi, Midnight Oil, ilmestyi 1978. Levyjä kertyi yhteenä 15, jos mukaan lasketaan virallisen hajoamisen jälkeen julkaistu Best of Both Worlds (2004).

Midnight Oil oli avoimesti poliittinen yhtye, joka otti näkyvästi kantaa ympäristöasioihin, ydinaseisiin ja Australian aboriginaalien asemaan. Varsinkin The Dead Heartbiisi käsitteli kaunistelematta Australian alkuperäiskansojen ja -kulttuurien riistämistä.

Bändi oli samalla tavalla tiedostava kuin yhdysvaltalainen R.E.M., mutta lyriikat ja lausunnot olivat astetta suoraviivaisempia. Musiikistakin voi löytää yhtäläisyyksiä: jos Michael Stipen pistäisi laulamaan vaikka Dreamworldin, väitän, että täydestä menisi.

Vuonna 2002 laulaja Peter Garrett erosi yhtyeestä ja siirtyi politiikkaan. Hänet valittiin 2004 Australian parlamentin alahuoneeseen työväenpuolueen edustajana, ja joulukuussa 2007 hänestä tuli ministeri.

Eeva Kiviniemi

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä huhtikuun ajan seuraavat Midnight Oilin vinyylialbumien kannet;)

midkuva1

midkuva2

Head Injuries

Head Injuries

Place Without a Postcard

Place Without a Postcard

 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1

10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1

Red Sails In The Sunset

Red Sails In The Sunset

mid diesel and dust

Diesel and Dust

Blue Sky Mining

Blue Sky Mining

Earth and Sun and Moon

Earth and Sun and Moon

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Kyllä kansa tietää – Ruisrock festarikesän toiseksi paras festari

suruis13

YleX:n äänestyksessä kesän 2015 parhaaksi festariksi on listattu Helsingissä järjestetty Weekend Festival yli 26 prosentin ääniosuudella. Vain parin prosentin erolla hopeasijalle jäi Turun Ruisrock (lähes 25 prosenttia) ja kolmanneksi Tampereella järjestetty Blockfest (n. 10 prosenttia äänistä).

Seinäjoen perinteikäs Provinssi jäi suuresta satsauksesta huolimatta äänestyksessä reiluun neljään prosenttiin, edellään niukasti Joensuun  Ilosaarirock. Kyseinen kaksikko ohitti kuitenkin Tuskan. Flow festival sai äänistä vain reilu kaksi prosenttia.

YleX:n kyselyssä ääniä annettiin yhteensä 15 758 kappaletta.

Katso tunnelmia päättyneen kesän Ruisrockista.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Festivaalit, Uutiset

Raision musiikkiosaston kesän näyttelynä Vesa Hannukselan kuvia ’Ruisrockin esiintyjiä Uriah Heepistä Nirvanaan’

hannuks

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston kesän valokuvanättelynä on Vesa Hannukselan Ruisrock-kuvia vuosien varrelta nimikkeellä ”Ruisrockin esiintyjiä Uriah Heepistä Nirvanaan”.

Ruisrock-kuvillaan mainetta niittänyt Vesa Hannuksela jatkaa jo perinteeksi muodostunutta kesäisten näyttelyidensä sarjaa Raision kaupunginkirjastossa. Tällä kertaa esillä oleva kuvakokonaisuus tulee ”suoraan” Helsingistä, jossa Hannuksela oli mukana kymmenen muun kuvaajan kanssa Finnish Blues Societyn järjestämässä ”Bluesin Sielunmaisemaa” -näyttelyssä.

Mustavalkokuvia sisältävän kuvakokonaisuuden vanhin kuva on vuodelta 1978 (Uriah Heep) ja tuoreimmassa kuvassa nähdään Kurt Cobain vuodelta 1992.

Ruisrockin esiintyjiä Uriah Heepistä Nirvanaan Raision kirjastotalon musiikki-ja taideosastolla, 2. kerroksen näyttelytilassa, 1.6.-28.8.2015.

ruissi1

ruissi2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kesän klassikkoartistina Procol Harum

Raision musiikkiosaston kesän klassikkoartistina ja levynkansinäyttelyn  aiheena  Procol Harum

Englantilainen Procol Harum esiintyi Ruisrockissa 40 vuotta sitten vuonna 1974. Yhtyeen taianomainen keikka on jäänyt Ruisrockin historiaan yhtenä festivaalin upeimpana hetkenä. Viimeisenä encorena paikalla olleet kuulivat luonnollisesti A Whiter Shade of Palen, joka kesällä 1967 oli tehnyt ennestään tuntemattomasta yhtyeestä kaikkien tunteman. Gary Brookerin säveltämästä ja Keith Reidin sanoittamasta Whiter Shadesta on tullut yksi kaikkien aikojen hiteistä.

Procol Harumin tarina juontaa R&B-yhtyeeseen The Paramounts, joka levytti vuosina 1963-65 muutamia singlejä. Yhtyeessä soittivat muun muassa Gary Brooker (laulu ja piano), Robin Trower (kitara), Barry J. Wilson (rummut) ja Chris Copping (basso ja urut). Yhtyeen menestys jäi kuitenkin keskinkertaiseksi ja se hajosi vuonna 1966. Samoihin aikoihin Brooker tutustui sanoittaja Keith Reidiin, ja syntyi ajatus yhteistyöstä. Tuloksena oli uusi, tyylillisesti täysin muuttunut yhtye, joka sai nimekseen Procol Harum.

Whiter Shaden valtavasta menestyksestä tuli sittemmin Procol Harumille taakka, sillä yhtyeen myöhempi tuotanto jäi täysin epäoikeudenmukaisesti sen varjoon. Esimerkiksi yhtyeen seuraava single, vuoden 1967 syksyllä ilmestynyt Homburg ei saavuttanut läheskään sellaista menestystä kuin edeltäjänsä, vaikka se sävellyksenä olisi sen ansainnut.

Sama päti yhtyeen upeisiin albumeihin, jotka saivat ylistäviä arvosteluja kriitikoilta, mutta joiden myynti jäi melko pieneksi. Tämän kohtalon kokivat muun muassa klassikkolevyt Shine On Brightly (1968) ja seuraavana vuonna ilmestynyt Procolin voimannäyte A Salty Dog. Nämä levyt teki kaikkien aikojen klassisin Procol Harum kokoonpano, johon kuuluivat edellä mainitut Brooker, Trower ja Wilson sekä Matthew Fisher (urut ja laulu) ja David Knights (basso). Unohtaa ei pidä tietenkään Keith Reidiä, joka on vastannut kaikista yhtyeen sanoituksista.

Procol Harumin toinen luomishuippu ajoittui vuosiin 1973-74, jolloin ilmestyivät mestariteokset Grand Hotel ja Exotic Birds And Fruit. Ruisrockissa elokuun 10. päivänä olleet 14 000 kävijää näkivät ”huippuvedossa” olleen Procol Harumin, jossa soittivat Gary Brooker, Chris Copping, B.J. Wilson, Alan Cartwright (basso) ja Mick Grabham (kitara).

Kaiken kaikkiaan kymmenen albumia tehnyt Procol Harum hajosi vuonna 1977 uuden aallon pyörteissä, mutta teki komean paluun vuonna 1991 ilmestyneellä The Prodigal Stranger -levyllään. Viimeksi legendaariselta yhtyeeltä on ilmestynyt uutta materiaalia vuonna 2003 The Well´s on Fire  –levyn myötä.

Altti Koivisto

 

"Radio-bootleg" Procol Harumin Ruisrockin keikasta + kopio pääsylipusta

”Radio-bootleg” Procol Harumin Ruisrockin keikasta + kopio pääsylipusta

The Paramounts - Whiter-Shades-Of-R&B

The Paramounts – Whiter Shades Of R&B

Procol Harum - Procol Harum

Procol Harum – Procol Harum

Shine On Brightly

Shine On Brightly

A Salty Dog

A Salty Dog

Home

Home

Broken Barricades

Broken Barricades

In Concert With The Edmonton Symphony Orchestra

In Concert With The Edmonton Symphony Orchestra

 

Grand Hotel

Grand Hotel

Exotic Birds And Fruit

Exotic Birds And Fruit

 

Something Magic

Something Magic

Procol's Ninth

Procol’s Ninth

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio