Avainsana-arkisto: viikon levy

Viikon levy: Jonathan Larson – Rent (alkuperäinen Broadway-esiintyjäkaarti, 1996)

Jätä kommentti

Kategoria(t): elokuvamusiikki, Musasto suosittelee, Musiikkielokuvat, Viikon levy

Viikon levy: Pendulum – Immersion

Pendulum on brittiläis-australialainen drum n bass –yhtye, joka yhdistelee musiikkiinsa taitavasti eri alagenrejä elektronisen musiikin sisältä ja ulkopuolelta. Törmäsin yhtyeeseen alun perin YouTuben soittolistalla, johon oli koottu elektronisia rockyhtyeitä.

Immersion on yhtyeen kolmas ja toistaiseksi uusin pitkäsoitto. Se julkaistiin 24.5.2010 eli reilu yhdeksän vuotta sitten Warner Bros Recordsin brittiläisen tytäryhtiön Ear Stormin kautta.

Yhtye hajosi virallisesti vuonna 2012 ja on tehnyt hidasta paluuta vuodesta 2015 lähtien. Aluksi paluun tekivät vain DJ El Hornet ja MC Ben Verse, vuonna 2015 mukaan tulivat loputkin bändin jäsenet: laulaja Rob Swire, basisti Gareth McGrillen, rumpali KJ Sawka ja kitaristi Peredur ap Gwynedd. Tammikuussa 2019 yhtye ilmoitti alkavansa työstää uutta musiikkia.

Pendulum DJ Set esiintyy Aura Festeillä Kupittaanpuistossa 9.8.2019. Yhtye on kertonut haastattelussa, ettei pidä ajatuksesta julkistaa uutta musiikkia livenä, joten kyseisellä keikalla kuullaan todennäköisesti yhtyeen vanhaa musiikkia esimerkiksi Immersion-levyltä, sekä uudelleenmiksauksia.

Upean kansitaiteen (joka jatkuu myös levynkansivihkosen sisäsivuille) on tehnyt digitaalinen taiteilija Valp Maciej Hajnrich. Hän on tehnyt kansitaiteen myös kahteen Pendulumin singleen: Witchcraft ja Crush. Lisää hänestä ja hänen töistään löytyy hänen nettisivultaan: www.valpnow.com.

Immersion on musiikillisesti pitkälti Rob Swiren käsialaa. Hän laulaa lähes kaikissa albumin kappaleissa (vierailijoita ja instrumentaaleja lukuun ottamatta), soittaa kitaraa parissa, on miksannut albumin, on tuottanut yksin lähes koko albumin, sekä kirjoittanut lähes kaikki kappaleet. Levyllä on 15 kappaletta ja ne kestävät yhteensä tunnin ja 7 minuuttia. Immersionin symbolinen, suuripiirteinen teema on vesi. Se näkyy ainakin levyn kansitaiteessa ja sanoituksissa.

Levyn aloitusraita Genesis on dramaattinen instrumentaali, josta tulee ainakin itselleni mielikuva videopelien lopputaisteluihin.

Seuraava kappale Salt in the wounds on niin ikään instrumentaali. Kappale on jonkin verran progressiivinen, melodian ja etenkin temmon muuttuessa monta kertaa kappaleen aikana. Koko kappaleen ajan on kuitenkin sama äänimaisema ja tietyt melodian osat pysyvät muuttumattomina koko kappaleen ajan.

Kolmantena oleva Watercolour on yksi yhtyeen tunnetuimpia ja suosituimpia kappaleita. Kappale on levyn ensimmäinen, jossa kuullaan Rob Swiren laulua. Watercolour kasvaa hienosti rauhallisesta piano- ja lauluvoittoisesta kappaleesta tanssittavaksi EDM-biisiksi. Kappale onnistuu olemaan samaan aikaan tanssittava ja unelmoiva. Levyn kappaleista etenkin Watercolour, Witchcraft ja The Island tuovat minulle muistoja aiemmilta opiskeluvuosiltani, kun kappaleet soivat tiheään yökerhoissa ja baareissa. Albumia oli nostalgista kuunnella.

Neljäs kappale Set me on fire on elektronisen musiikin kentällä huomattavasti enemmän dubstepiä ja breakbeatiä sisältävä kappale kuin Pendulumin kappaleet keskimäärin. Jos sen muuttaisi yksittäisiksi ääniksi, se toisi mieleeni vanhat scifileffat – thereminin ja laserpyssyt – mutta kokonaisuutena kappale ei kuitenkaan kuulosta siltä. Kappaleeseen on lisäksi samplattu Cocoa Tean kappaletta We Do the Killing. Cocoa Tea eli Calvin George Scott on jamaikalainen reggae/dancehall-artisti. Pendulum on hyödyntänyt reggaerytmejä aiemminkin, kun vuonna 2005 Tarantula-kappaleessa vierailivat $pyda ja Tenor Fly. Set me on fire on hyvin tarttuva ja jää soimaan päähän.

Crush muistuttaa erittäin paljon rockbiisiä kaavaltaan ja soittimien käytöltään. Viimeisessä säkeistössä kuullaan akustista kitaraa ja laulua minimalistisilla EDM-taustoilla. Rob Swire on kertonut haastattelussa, että kappale kertoo hänen ja hänen tyttöystävänsä erosta.

Under the waves on synkkä popkappale. Se on unelmoiva ja laittaa mielikuvituksen liikkeelle. Kappaleessa käytetyistä saundeista tulee mieleen vuorotellen 8-bittinen pelimusiikki ja disko, kappaleen synkkyydestä huolimatta. Melodia on hyvin tunnistettava ja jää helposti soimaan päähän.

Immunize on The Prodigyn Liam Howlettin kanssa yhteistyössä tehty, ja sen kuulee kappaleen äänimaisemasta. Kappaleessa kuullaan enemmän ravevaikutteita, kuin Pendulumin kappaleissa yleensä. Liam Howlettiin ääni ja laulutyyli ovat hyvin tunnistettavissa ja toivat minulle mielikuvan The Prodigystä jo ennen kuin tiesin yhden yhteen jäsenistä olevan mukana kappaleessa. Immunize on mielenkiintoinen rave-tanssibiisi, jonka raskaat särönuotit tuovat mieleeni Godzillan tai jonkun muun vastaavan elokuvahirviön raskaan askeleen tömähdyksen. Pendulumilta ja The Prodigyltä löytyy toinenkin yhteys tämän kappaleen lisäksi – Pendulum teki nimittäin coverin The Prodigyn kappaleesta Voodoo people. Alkuperäinen kappale on vuodelta 1994 ja cover vuodelta 2005.

The Island on kaksiosainen kappale (Pt. 1 ja Pt. 2), joista 1. osa on perinteisempi, house-tyylinen EDM-kappale, kun taas 2. osa on nopeampi ja sisältää enemmän breakbeatiä. Pt. 1 on albumin rauhallisemmasta päästä. Melodia on hyvin lauluvetoinen ja rytmi muistuttaa hieman teknoa. Ensimmäisen ja toisen osan jatkumo on saumaton, enkä olisi huomannut kappaleen vaihtumista, ellen olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Eron huomaa vasta, kun kappaleita vertaa toisiinsa. Sama melodia jatkuu kappaleesta toiseen, mutta Pt. 1 on huomattavasti hillitympi ja Pt. 2 rauhattomampi. Kappaleita on kuitenkin mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen.

Comprachicos saattaa nimensä puolesta kuulostaa latinovaikutteiselta, mutta ei sitä kuitenkaan ole. Äänimaisema on raskas ja vaikuttava. Omalla kohdallani kappale oli hyvin pysäyttävä ja vei kaiken huomioni. Kappale on erikoisin ja valtavirrasta eniten poikkeava Pendulum-kappale, jota olen koskaan kuullut. Comprachicosista ei ole radiohitiksi, toisin kuin Watercolourista tai Witchcraftista, mutta ainakin omalle soittolistalleni se pääsee ehdottomasti. Kappaleen sanoitukset vaikuttaisivat kertovan vihasta jotakuta ihmistä kohtaan, joka on kohdellut sinua huonosti menneisyydessä.

” I am a reality invention fighter /  At war against your constant manipulation /  All this time you thought that I believed you /  The more you say, the easier to throw it away //  ’cause I’ve got the patience / To see that you drown / to watch you go down “

The Vulture –kappaleessa vierailee Samantha Beagley, joka ei tietääkseni ole tunnettu mistään muusta yhtyeestä aiemmin. Kappale kasvaa ja ”dropin” kohdalla se muuttuu hyvin ravehenkiseksi tanssibiisiksi. Kappale varastaa kaiken huomion lähes yhtä hyvin kuin edellinen kappale Comprachicos.

Witchcraft alkaa hyvin rauhallisesti, mikä korostuu verratessa kahteen edelliseen kappaleeseen, kontrasti on huomattavan suuri ja vain korostaa yhtyeen monipuolisuutta. Kappale on myös hyvin lauluvetoinen sellaisen yhtyeen kappaleeksi, jonka genren yhtyeillä ei yleensä edes ole laulajaa. Witchcraft on ehkä koko Pendulumin tuotannosta se kappale, jossa laulaja Rob Swiren ääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Kappale on hyvä havainnollistus miehen äänialasta ja hänen äänensä musiikillisesta monipuolisuudesta. Kokonaisuutena Witchcraft on hieno EDM-kappale. Siinä ei ole kovin paljon särönuotteja tai useita melodian muutoksia, mikä tekee siitä hyvin radioystävällisen. Sanoituksiltaan kappale on kuitenkin tuttuun Pendulum-tyyliin synkkä – yleinen tulkinta kappaleen sanoituksista on, että kertojan tuntema nainen on väkivaltaisessa parisuhteessa ja kertoja on hänestä huolissaan.

Self vs Self on omasta mielestäni paras biisi koko maailmassa, ikinä. Se on myös syy siihen, miksi valitsin tehdä harjoitteluuni kuuluvan levysuosituksen juuri tästä levystä. Oli täysin sattumaa, että tämä levy sisältää myös Pendulumin uran suurimmat hitit ja että Pendulum esiintyy Turussa ensi kesänä. Ja että äskeistä lausetta kirjoittaessani mp3-soittimeni sekalainen biisilista osui juuri tähän kappaleeseen. Kyseessä on varmaan kohtalo, mikäli sellaiseen haluaa uskoa.
Self vs Self on täydellinen yhdistelmä Pendulumia ja drum n bassia, sekä In Flamesia ja melodista death metallia. Kappaleen sävellys, sanoitus ja sovitus ovat kokonaan Rob Swiren käsialaa ja se valaa minuun uskoa, että hän voi kirjoittaa ihan millaista musiikkia tahansa, ja onnistua siinä. Myös kappaleen musiikillinen kokoonpano on hyvin mielenkiintoinen: kappaleessa esiintyvät Pendulumin laulaja Rob Swire, kitaristi Peredur ap Gwynedd ja rumpali Kevin ”KJ” Sawka, sekä In Flamesin laulaja Anders Fridén, kitaristi Björn Gelotte ja basisti Peter Iwers. Kappaleen sanoituksen kertovat saman ihmisen, kertojan, persoonan eri puolista ja niiden välisestä ristiriidasta, ja Swiren ja Fridénin äänien välinen kontrasti on täydellinen havainnollistus aiheen esiintuomiseksi. Kappale aiheuttaa minussa jokaisella kuuntelukerralla dopamiiniryöpyn ja saa ihoni kananlihalle.

The Fountain on albumin toiseksi viimeinen kappale ja erittäin rauhallinen. Kappaleen on kirjoittanut ja laulanut progressiivisen rockyhtyeen Porcupine Treen Steven Wilson. Kappale on hyvinkin iloinen, pirteä ja kesäinen popkappale, etenkin verrattuna levyn muihin kappaleisiin. Se on myös hyvin helposti lähestyttävä. Jos pidät Pendulumin radiohiteistä, mutta drum n bass ei ole sinun juttusi tai tuntuu jopa hieman pelottavalta, saatat hyvällä todennäköisyydellä pitää tästäkin kappaleesta. Sanoitukset noudattavat samoja linjoja kuin koko muullakin levyllä – ulosannista huolimatta ne ovat hyvin melankoliset. Encoder on levyn viimeinen kappale ja tuntuu edellisen kappaleen suoralta jatkolta.

Kokonaisuutena Immersion on hyvin monipuolinen kokonaisuus erilaisia elektronisen musiikin alalajeja, pääasiassa drum n bassia ja dubstepiä. Levyltä löytyvät niin yhtyeen suurimmat hitit Watercolour, Witchcraft ja The Island, kuin myös oma kaikkien aikojen lempikappaleeni, In Flames –metalliyhtyeen kanssa yhteistyössä tehty Self vs Self. In Flamesin laulaja Anders Fridénin, kitaristi Björn Gelotten ja basisti Peter Iwersin lisäksi albumilla vierailevat myös rave/breakbeat-yhtye The Prodigyn jäsen Liam Howlett, progressiivisen rockyhtyeen Porcupine Treen jäsen Steven Wilson, sekä tuntemattomampi laulaja Samantha Beagley. Albumilla ei ole yhtäkään hidasta kappaletta, mutta Witchcraft alkaa hyvin rauhallisesti ja The Fountain on kokonaistunnelmaltaan albumin rauhallisin. Raskainta kappaletta on yllättävän vaikea keksiä! Laulun puolesta se on ehdottomasti Self vs Self, jossa Anders Fridénin ääni pääsee hyvin oikeuksiinsa, mutta musiikillisesti en osaa sanoa onko Immunize tai Comprachicos kuitenkin raskaampi.

Laura Keränen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy – Only lovers left alive (soundtrack)

31s6ihbbbfl-_uy260_ux260_al_

Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive on vampyyrielokuva, mutta ei kauhuelokuva, vaan tyyni ja rauhallinen, tutkiskeleva elokuva jonka keskiössä on rakkaus ja kulttuuri – ja rakkaus kulttuuria kohtaan. Toisaalta elokuvassa on teemana nykyajan tyhjyys ja viihteellistyminen.

Elokuvassa musiikilla on keskeinen rooli paitsi tunnelman luojana ja päähenkilöiden tunnelmien avaajana myös siten, että toinen päähenkilöistä on muusikko, jonka elokuvassa kerrotaan mm. säveltäneen Schubertille Adagion jousikvintettiin D956! Tavallaan musiikki joka kuullaan on nimenomaan hänen esittämäänsä.

Musiikki elokuvassa jakaantuu pitkälti kahtia, on säröistä ja särkevää kitarointia, jonka esittää ohjaajan itsensä Sqürl-yhtye ja Jozef van Wissemin luuttumusiikkia. Jälkimmäisen viitatessa tyylikkäästi henkilöiden vuosisataiseen ikään.

Elokuvan musiikki on monilta osin haikeaa ja runollista, kuten itse elokuvakin.

Aivan erityisesti nousee Yasmine Hamdanin Hal-kappale, joka esitetään Tangerilaisessa ravintolassa. Kappaleen sanoituksissa kulminoituu elokuvan keskeisin teema, eli rakastavaisten kaipuu toistensa luo. Ja itse esitys on mesmeroivan upea.

Antti Impivaara

Levy Vaski-tietokannassa

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): elokuvamusiikki, Musasto suosittelee, Naxos Music Library, Viikon levy

Viikon levy: Ida Sand – Young at heart (2015)

Young at heart on ruotsalaisen 39-vuotiaan Ida Sandin neljäs ja uusin studioalbumi. Tällä levyllä hän näyttää kuinka kanadalaisen legendan Neil Youngin tunnetuksi tekemät kappaleet taipuvat jazzmuottiin. Musiikki ja sanat albumilla ovat siis Youngin käsialaa, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin henkeen hyvin istuva Woodstock on Joni Mitchellin kynästä mutta kappalettahan on versioinut mm. folk rockin superkokoonpano Crosby, Stills, Nash & Young. Näin ollen kappale istuu levyn Young-teemaan kyllä. Ja hyvin istuukin, ollen yksi albumin tarttuvimmista rokeista.

Kaiken kaikkiaan levyllä on kolmetoista kappaletta. Ida Sand ei ole versioissaan lähtenyt kovin kauas alkuperäisestä tunnelmasta. Jazz kyllä kuuluu albumilla mm. upeiden puhaltimien myötä. Tykkään kovasti Nils Landgrenin (levyn tuottaja) pasuunasta sekä Per Texas Johanssonin tenorisaksofonista. Yksi kaikkien aikojen Niilo-suosikkini, Harvest moon, saa kivasti uusia vivahteita Johanssonin puhaltelun myötä. Cinnamon girl on tehokas avausraita ja Old man on aina vain tavattoman kaunis laulu. Helpless-kappaleella kuullaan vierailevana solistina Bo Sundstömia. Youngin laajassa tuotannossa kappaleita piisaa joten Sandin toivoisi tekevän vielä toisen Young-albumin.

Levyn kansiteksteissä Ida Sand mainitsee Neil Youngin yhdeksi suurista, erääksi aikamme puhuttelevimmista sekä tuotteliaimmista sanoittajista ja muusikoista. Sandin mukaan Young on rikastuttanut musiikkimaailmaa laittamalla sanoituksiinsa ja melodioihinsa olemassaoloamme koskevia ja humaaneja kysymyksiä jotka ovat meille kaikille yhteisiä. Allekirjoitan laulajan ajatukset täysin. Kaikki nuo edellä mainitut seikat toimivat Sandille innostuksena tähän projektiin ja minulle tämän levyn kuunteluun. Aivan kuten minä, myös Ida Sand tunnustautuu kansiteksteissä melankoliseksi ihmiseksi. Neil Youngin voimakas ja mieletön maailma on mielestäni taltioitu tälle cover-levylle hienosti.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä.

Petri Kipinä

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: The Mutants – La Fiesta Infernal (Jymp Rekords 2016)

Yhdeksänhenkisellä kokonpanolla julkaistu The Mutantsin kuudes virallinen pitkäsoitto, La Fiesta Infernal ilmestyi alkuvuodesta 2016. Vajaan 20 ikävuoden saavuttanut, instrumentaalista rockia useilla eri vivahteilla soittava yhtye on juuri palannut Euroopan kiertueeltaan, Rock Explotion Tour, joka piti sisällään keikkoja Saksassa, Sveitsissä, Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa. Viime vuoden puolella bändi kerkesi kiertää myös Argentiinassa sekä Brasiliassa ja seuraavaksi yhtyeellä on vuorossa keikkoja Jenkeissä. Käy selväksi, että The Mutants soittaa hienosti rajoja ylittävää musiikkia ja tärkein sanoma itsessään on musiikki yhdistettynä hauskanpitoon. Bändi kutsuu musiikkiaan Afro-Garage-Mamboksi, joka mielestäni on kyseisestä bändistä puhuttaessa todella mainio kuvaus. Musiikin eri tyylilajeja kun kertyy useampia kuin osaan itse suorilta käsiltä luetella.

La Fiesta Infernalin yhdeksän biisin levykokonaisuus alkaa tarjoilemalla hieman seesteisempää ja rauhallisempaa The Mutantsia, kuin aiemmin julkaistuilla pitkäsoitoilla. Mutta kauaa ei tarvitse odotella, kun jo groovaava komppi ja tukevasti soivat puhallinsoittimet saavat kuuntelijan tempautumaan mukaan bändin villiin jamitteluun. Levyn biisit koostuvat 3-5 minuutin pituisista rockin ja rautalangan sekoituksesta aina 70- 80 -lukujen soundtrackien takaa-ajo henkisiin vahvasti funkiin tukeutuviin paahtoihin. Levy etenee saumattomasti eteenpäin ja tasapainottelee rauhallisempien ja rockaavimpien biisien symbioosissa täydellisesti. Albumi on kokonaisuutena miellyttävän tasapainoinen ja kestää hyvin kuuntelua, mieluiten lujalla volyymilla ja useamman kerran putkeen. Rytmimusiikin ystävät eri genreistä varmasti samaistuvat bändin musiikilliseen ilmaisuun ja toivottavasti löytävät The Mutantsista uuden miellyttävän tuttavuuden.

Juurikin levyn monipuolisen tyylilajien johdosta albumia ei kannata lokeroida mihinkään tietynlaiseen genreen, mielentilaan, aikaan taikka paikkaan, mutta henkilökohtaisesti tämän tyyppinen musiikki saa kevätauringon paistamaan vielä astetta kirkkaammin ja hymyn herkästi huulille. Levyä kuunnellessa tulee selväksi, että tässä on yhtye, joka on näkemisen arvoinen livenä.

Jarno Ruohonen

Varaa levy Vaski-verkkokirjastosta.

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Bob Dylanin läpimurtoalbumi The Freewheelin’ Bob Dylan (1963)

Viime vuoden lokakuussa kohistiin sekä kirjallisuus- että musiikkipiireissä: vuoden 2016 Nobelin kirjallisuuspalkinnon oli juuri pokannut Bob Dylan. Palkinto myönnettiin ensi kerran laululyyrikolle, ja poikkeuksellinen valinta jakoi mielipiteitä.

Seuraavalle tasolle kohun nosti Dylan itse kieltäytymällä kommentoimasta voittoaan millään lailla. Edes palkinnon myöntävä Ruotsin Akatemia ei saanut voittajaan yhteyttä. Lopulta laulunkirjoittaja katkaisi kahden viikon hiljaisuutensa ja lähetti Akatemialle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoitti ottavansa palkinnon kiitollisena vastaan, mutta jättäytyvänsä pois palkintoseremoniasta. Dylan vastaanotti kunnianosoituksensa viimein huhtikuun alussa Tukholman-konserttinsa yhteydessä pidetyssä salaisessa tilaisuudessa, piilossa medialta.

Palkintoperusteiden mukaan Dylan toi ”uudenlaista runollista ilmaisua vanhaan amerikkalaiseen lauluperinteeseen”. Valitsijat vertasivat Dylania jopa muinaiskreikkalaiseen Homerokseen, jonka runous oli myös tarkoitettu esitettäväksi ääneen musiikin säestyksellä. Ylistys ei liene perätöntä, vaan Dylania voidaan pitää yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä laulunkirjoittajista.

Bob Dylan syntyi vuonna 1941 Duluthissa, Minnesotassa. Hän kiinnostui folkmusiikista ja bluesista jo nuorena ja piti idolinaan 1940-luvulla vaikuttanutta suurta amerikkalaista folk- ja protestilaulajaa Woody Guthrieta. Häneltä ammentamiinsa perinteisiin aineksiin Dylan sekoitti omissa lauluissaan vaikutteita beat-sukupolven runoilijoiden ja modernistien tuotannosta.

Vuonna 1961 Dylan muutti New Yorkiin, ja julkaisi seuraavana vuonna ensimmäisen, omaa nimeään kantavan albumin. Levy sisälsi perinteisiä lauluja ja muita lainakappaleita, jotka väistyivät oman tuotannon tieltä seuraavan, The Freewheelin’ Bob Dylan -albumin (1963) myötä. Levyn protestihenkisestä aloitusraidasta ”Blowin’ in the Wind” muodostui sittemmin yksi Dylanin kaikkien aikojen tunnetuimmista teksteistä. Lopullisesti laulaja-laulunkirjoittaja löi läpi 1960-luvun kuluessa, seuraavien albumiensa ja kappaleiden kuten ”The Times They Are A-Changing”, ”Mr Tambourine Man” ja ”Like a Rolling Stone” myötä.

Musaston viikon levynä on tällä kertaa tuo Dylanin toinen albumi, 1963 julkaistu The Freewheelin’ Bob Dylan. Sen kolmetoista raitaa ovat ehtaa Dylania: aikanaan mullistavaa ja sittemmin ajattomaksi osoittautunutta laululyriikkaa. Kyseisen albumin voi sanoa sysänneen Dylanin kohta kuusi vuosikymmentä kestäneelle laulunkirjoittajan uralle, joka on tehnyt hänestä ikonin.

Vuoden 2016 kirjallisuuden Nobel-palkinto on paitsi kunnianosoitus laululyriikan suurelle mestarille, myös tunnustus laululyriikalle kirjallisuuden osana, arvostettavana ja miljoonia ihmisiä tavoittavana runouden lajina.

Levy Vaski-tietokannassa: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.421231

 

Ilari Martti

 

1 kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Jackie Oates – Hyperboreans

Jackie Oates on Englannin eläväisen folkskenen kirkkaimpia ääniä. Hän aloitti uransa Rachel Unthankin maineikkaassa Winterset-yhtyeessä, mutta jatkoi soolouralle 23-vuotiaana omalla nimellään kulkevalla esikoislevyllään 2006. Soolouraa eittämättä vauhditti Oatesin kuuluisampi veli Jim Moray, joka on tunnettu folkin uudistaja Englannissa. Oatesin kolmas levy Hyperboreans onkin Morayn tuottama ja kappaleista monet hänen sovittamiaan. Levyä kehuttiin sen ilmestyttyä ja sitä pidetäänkin Oatesin läpimurtona.

Yhteensä Jackie Oates on julkaissut kuusi täyspitkää sooloalbumia ja on ollut mukana kymmenillä muilla.

Unearthed/One Little Indianin 2009 julkaisema Hyperboreans aivan vilisee nykyfolkin tähtiä: nimikappale on glasgowlaisen laulaja-kitaristi Alasdair Robertsin käsialaa ja mies laulaa taustoja tämän lisäksi myös lohduttomassa skotlantilaisessa murhaballadissa The Butcher’s Boy. Robertsin tavaramerkki, väräjävä ääni, säestää soittimen lailla Oatesin pehmeän heleää sopraanoa. Kansanmusiikissa on tapana kertoa kenen version laulusta esittää vai onko sovitus täysin oma. Jackie Oates kertoo oman versionsa The Butcher’s Boysta pohjautuvan Elizabeth Stewartin versioon.

Lähes jokaisessa kappaleessa harmonikkaa soittaa Saul Rose, joka tunnetaan nykyisin bändistään Faustus. Rosen soitin on kaksirivinen harmonikka, mikä on perinteinen kansansoitin Englannissa, jossa se tunnetaan melodion nimellä.

Tässä youtube-klipissä Saul Rose soittaa:

 

Oatesin ääni on yhtä aikaa perinteinen ja moderni. Hän hallitsee perinteisen englantilaisen folktyylin, jossa koristelut ovat eri kohdassa kuin skotlantilaisessa tai irlantilaisessa tyylissä. Tästä hienoja esimerkkejä levyllä ovat ainakin 1870-luvulta peräisin oleva Locks and Bolts ja perinteinen hukkumisballadi Young Leonard. Oates antaa kuitenkin oman murteensa kuulua ja etenkin uudemmissa kappaleissa on perinteisestä tyylistä poikkeavaa äänenkäyttöä. Levyn yllättävin veto lienee jousisovitus vanhasta The Sugarcubes-hitistä Birthday. Siinä Oatesin äänen hellyttävä laulu pääsee oikeuksiinsa.

Jackie Oates on monen muun kansanmuusikon tavoin myös multi-instrumentalisti. Levyllä hän soittaa viulua, alttoviulua, selloa ja shrutia (tai surpetia), mikä on harmonikansukuinen soitin Intiasta. Hänelle on tyypillistä soittaa viulua jopa samalla kun hän laulaa.

 

Hyperboreans Vaskin kokoelmissa: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.666939

Erika Woodard, musadiggari ja kirjastonhoitaja Turusta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy