Avainsana-arkisto: levynkansitaide

Hector 70 vuotta

Heikki Harma eli Hector täyttää 20.4.  70 vuotta. Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosasto kunnioittaa suurta mestaria levynkansinäyttelyn muodossa. Esillä olevat levyt ovat Timo Aalin ja Antti Aalin kokoelmista.

Timo Aali (s. 1957) ja Antti Aali (s. 1982) kertovat omasta lähes elämän mittaisesta suhteestaan Hectoriin ja samalla kerrataan Hectorin elämänvaiheita;

H E C T O R

 

02.06.1991 Heikki Harma eli Hector esiintyi  yhtyeineen Turussa Puolalan puistossa. Olin paikalla kuuntelemassa esitystä vanhemman poikani, Antin kanssa. Nuoresta iästään, 8 vuotta, huolimatta Antti oli jo tuolloin erittäin kiinnostunut Hectorin musiikista.  Koska Antti halusi Hectorin nimikirjoituksen, menimme viimeisen kappaleen jälkeen lavan taakse. Hectorin tullessa lavalta, menin Antin puolesta pyytämään nimmaria. Kitaristi Jarmo Nikku tuli eteeni sanoen ettei nyt sovi, koska Hector soittajineen meni lavalle esittämään encorea. Encoren jälkeen, Hectorin tullessa lavan taakse, meni Antti reippaasti hänen luokseen nimmaria pyytäen. Tästä muistona on Hectorin nimmari kiinnitetty Yhtenä iltana… LP:n takakanteen.

Hector on todella mielenkiintoinen musiikintekijä. Kuten edeltä käy ilmi, pitävät hänen musiikistaan niin isät kuin pojatkin. Ja varmaan myös äidit ja tyttäret.

Levytuotanto on Hectorilla melkoinen :

Nostalgia  (1972)

Herra Mirandos  (1973)

Hectorock I  (1974)

Liisa pien  (1975)

Hotelli Hannikainen  (1976)

H.E.C.  (1977)

Kadonneet lapset  (1978)

Ruusuportti  (1979)

Linnut, linnut  (1980)

Eurooppa  (1981)

Hyvää yötä Bambi  (1982)

Hectorock II  (1985)

Nuku idiootti  (1987)

Varjot ja lakanat  (1988)

Yhtenä iltana  (1990)

In concert 1966–1991  (1992)

Ensilumi tulee kuudelta  (1992)

Salaisuuksien talo  (1994)

Kultaiset lehdet  (1995)

Hidas  (1999)

Helismaan pikajuna  (2001)

Total Live 1991–2003  (2003)

Ei selityksiä  (2004)

Hauras  (2014)

Useimmat näistä albumeista ovat myyneet kultaa, monet timanttia ja osa platinaa.

Matti Pajuniemi kirjoittaa kirjassaan Prog Finlandia; ”Selkeästi progen piiriin lokeroituu ainoastaan albumi Liisa pien, mutta mielestäni etenkin alkupään tuotannossa on muitakin progekuuntelijan huomion ansaitsevia teoksia”.  Hector on ajan myötä käynyt lävitse monia eri tyylejä progen lisäksi, kuten folkpop, Leonard Cohen, psykedelia, yhteiskunnallisuus, mystiikka, David Bowie,….

Ensimmäinen Hectorin levytys oli Buffy Sainte-Marien Universal Soldier, jonka Hector suomensi Palkkasoturiksi. Hector oli 18-vuotias levyttäessään tämän kappaleen.

Hector oli vuosina 1969-1974 mukana lauluyhtye Cumuluksessa, jonka esittämät kappaleet olivat hänen sanoittamiaan. Cumuluksen Sirkustirehtöörin pieni sydän -levyssä sanotaan olevan esimakua pari kuukautta myöhemmin ilmestyneestä Herra Mirandoksesta, joka varmasti on parhaimpia 70-luvulla ilmestyneistä suomalaisista levyistä.  Hectorin tuotannon ehkä tunnetuin laulu Lumi teki enkelin eteiseen on juuri tältä levyltä.

Hectoriin vaikutti aikanaan paljonkin David Bowie. Hectorock I – levyllä on suomennos Bowien Life on Mars –kappaleesta nimellä Sudenkorento. Samalla levyllä on myös Hectorin oma klassikkko Ake, Make, Pera ja mä. Varmaan henkilökohtainen totuus nuoruusvuosilta. Bowien vaikutteet tulivat selvästi esiin, kun Hector osallistui Syksyn Sävel  – kilpailuun Lapsuuden loppu -kappaleellaan.

Minuun on vaikuttanut kovastikin edellä mainittu Herra Mirandos, joka on kuulunut levystööni 70-luvulta lähtien ja soi aina uudelleen ja uudelleen. Tällä levyllä on  Lumi teki enkelin eteiseen -kappaleen lisäksi monia klassikoksi miellettäviä kappaleita, kuten Olet lehdetön puu:

” jossain kauempana kuljen

ja ihmettelen:

miks’ itket

etkä huomaa, että luonas en

minä ollutkaan

milloinkaan

se minä ollut en

ollenkaan ………”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä Hectorin musiikki on aina kanssamme.

 

Monien vaikuttavien sanoitusten joukossa on myös Varjot ja lakanat- levyn Jos sä tahdot niin – kappale:

”jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin

jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin

jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles,

tai painan pääni sun povelles…”

 

Siksi kiitos Hector ja Paljon Onnea 70-vuotispäivänä.

 

Timo Aali


 

”Vieläkö sä kuuntelet sitä Hectoria?”

Kysymys tyrmäsi nuoren kolmetoistavuotiaan syksyisenä aamuna yläasteen käytävällä. Olin pari vuotta aiemmin, viidennellä luokalla, pitänyt elämäni ensimmäisen esitelmän koko koululuokalle ja aiheena oli ollut Hector –  mikäs muukaan. Vastaukseni ei ole taltioitunut muistiini, mutta tuo kysymys on.

Olin tutustunut Hectorin kai jo äidinmaidossa. Muistan vanhan punamustan BASFin C-kasetin, jonka A-puolella soi Kadonneet lapset ja toiselta puolelta kuului sekalaista rokkia Suomesta ja ulkomailta. Vinyyleinä isältäni löytyi käytännössä koko silloinen diskografia yhtä lukuun ottamatta ja kaikki levyt nauhoitin itselleni kaseteille, jotta saisin kuunnella niitä omassa huoneessani, silloin kun haluaisin. Opin laulujen sanat ulkoa. Tiesin, mikä kappale tulee seuraavaksi ja muistin levyjen biisijärjestyksen.

Nuoren mieleni valtasi suuri hämmennys, kun kuulin ettei kokoelmamme ollut täydellinen. Linnut, linnut puuttui. Levyä ei löytynyt mistään. En tiennyt siitä muuta kuin että se oli ilmestynyt vuonna 1980 ja että halusin kuulla ja saada sen. Tällöin apuun riensi Raision kirjaston punapartainen musiikkiosaston vetäjä, joka sai kirjastolle kyseisen LP:n ja nauhoitti sen minulle kasetille. Tajuntani aukesi taas uudelleen. Aiemmat mahtipontiset suosikkini Woyzeck, Eurooppa ja Tuulisina öinä saivat rinnalleen Linnut, linnut-nimikappaleen, jonka sanojen syvyydestä en tuolloin tajunnut yhtään mitään, mutta joka puhutteli minua kuin olisin aina tuntenut sen.

Pitkään katsoin kummastellen ihmisiä, jotka kysymättä tai kysyttäessä kertoivat suosikkikappaleensa Hectorilta olevan Lumi teki enkelin eteiseen tai Ake, Make, Pera ja mä – hämmästelin, etteikö parempaa tuntemusta mestarin musiikista ole. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, ettei kaikkien tarvitse tietää tai kuunnella enempää, jos eivät halua. Se ei ole minulta pois.

Hectorin musiikki on auttanut ja kulkenut mukanani miltei kaikissa elämäntilanteissani; vahvistanut, piristänyt, helpottanut, tuudittanut, muistuttanut toivosta ja siitä, että elämä yllättää aina. Näin vaikka Hidas-levyn jälkeen olin valmis unohtamaan koko miehen, koska levy ei uponnut minulle. Kirosin, miksi olin mennyt edes hankkimaan sen ja miksi ihmeessä tuollainen taidelevy piti tehdä. Onneksi en saanut impulsiivista ideaa ja heittänyt kaikkia levyjä pois… Levy jäi hyllyyn pitkäksi aikaa, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin, 2008 se alkoi taas soida ja sai uusia ulottuvuuksia. Liian aikuinen levy teinipojalle, mutta sopiva perhettä rakentavalle työssäkävijälle.

Olen huomannut Hectorin elävän matkallani mukana miltei missä vain. Ei pelkästään levyltä tai radiosta soivana musiikkina, vaan usein havahdun hyräilemästä jotain hänen tuotantoaan tai huomaan kokevani ikävää siitä, etten ole hetkeen kuunnellut mitään Hectorin levyä. Tällöin eteen tulee valinnanvaikeus, koska laajasta, parinkymmenen pitkäsoiton ja muutaman livelevyn seasta on hankala päättää mitä juuri nyt haluaisi kuunnella. Jokaisella levyllä on kuitenkin sekä hyviä että hieman huonompia kappaleita ja kokoelmien tutuimmat hittikimarat vierastuttavat eniten. Useimmiten valitsenkin omalle levylautaselleni Liisa Pien-albumin vuodelta 1975, jonka kaihoisa proge toimii aina.

En usko, että yksikään toinen elossa oleva suomalainen lauluntekijä​ nauttii tällä hetkellä vastaavaa arvostusta kuin Hector. On vaikea keksiä, kenen muun tuotannolla päästäisiin edes lähelle sitä tunteiden määrää, jota hän yksinään on meille tarjonnut. Lukemattomista kappaleista löytyy jokaiselle jotain ja vaikka ei edes pitäisi suomalaisesta musiikista, osaa melko varmasti nimetä edes yhden Hectorin kappaleen.

Seitsemänkymmentä vuotta on kunnioitettava ikä kenelle tahansa ja myös edelleen uraansa jatkavalle, 50-vuotista taiteilijauraansa viime vuonna juhlineelle ja vielä jatkavalle muusikolle se on iso tapahtuma. Näköpiirissä on kirja ja toivottavasti vielä studioalbumikin on tulossa. Myös juhlakonserttitaltiointi viime vuodesta on ainakin omalla toivelistalla. Tulevaa on hyvä odottaa.

Hyvää syntymäpäivää Hector!

Antti Aali

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Little Feat (ja Neon Park) esillä Raision kirjastossa

little-feat-promofoto

Little Feat

 

Slide-kitaristi ja laulaja Lowell Georgen johtama yhdysvaltalainen Little Feat –yhtye oli 1970-luvun upeimpia rockbändejä. Sen perustivat Lowell George ja basisti Roy Estrada, jotka olivat aiemmin soittaneet Frank Zappan Mothers Of Invention -yhtyeessä. Muut alkuperäisjäsenet olivat kosketinsoittaja Bill Payne ja rumpali Richie Hayward.

Bluesista ja countrysta vaikutteita ammentanut Little Feat teki 1970-luvun alkupuolella kerta kerran jälkeen kriitikoiden kilvan ylistämiä albumeja. Tuon aikakauden ajattomia mestariteoksia olivat ”Sailin´Shoes” (1972),”Dixie Chicken” (1973) ja ”Feats Don´t Fail Me Now” (1974). Yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui Georgen, Paynen ja Haywardin lisäksi Paul Barrere (kitara ja laulu), Sam Clayton (lyömäsoittimet) sekä Estradan korvannut Kenny Gradney (basso). Suurin osa edellä mainittujen levyjen lauluista oli Lowell Georgen säveltämiä.

Muutosta merkitsi vuoden 1975 ”Last Record Album”, jolla Payne ja Barrere nousivat Georgen rinnalle säveltäjiksi. Muutenkin yhtyeen ura oli vihdoin lupaavassa nousussa. Kaivatuksi läpimurtolevyksi muodostui ”Time Loves a Hero” (1977), jota täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt erinomainen konserttitallenne ”Waiting for Columbus”.

Valitettavasti Little Feat alkoi kuitenkin olla tiensä päässä. Sitä enteili Lowell Georgen vuonna 1979 ilmestynyt sooloalbumi ”Thanks I´ll Eat It Here”. Lopullinen päätepiste oli Georgen ennenaikainen kuolema 34-vuotiaana kesäkuussa 1979. Marraskuussa 1979 ilmestyneellä ”Down On The Farm” –LP:llä kuultiin vielä kerran Lowell Georgen johtamaa Little Featiä.

Yhtyeen maanläheistä, rentoa musiikkia kuultiin seuraavan kerran vuonna 1988, kun Little Featin tarina jatkui hienolla ”Let It Roll” -albumilla. Uusina jäseninä bändiin olivat liittyneet laulaja Craig Fuller ja kitaristi Fred Tackett. Little Featin hurjasta soitannasta päästiin nauttimaan livenä seuraavana vuonna kotoisessa Ruisrockissa.

Oma lukunsa Little Featistä puhuttaessa ovat yhtyeen upeat levynkannet, joista vastasi aiemmin Frank Zappalle levynkansia tehnyt Neon Park.

(Neon Park XIII eli Martin Muller nousi musiikkimaailman tietoisuuteen Frank Zappan vuonna 1970 julkaiseman ”Weasels Ripped My Flesh” -levynkannen johdosta. Neon Parkin tyyli, jota hän itse kutsui termilla ”Zen voodoo”, on nokkela yhdistelmä sarjakuvapiirtömistä, pop-ja optaidetta, surrealismia ja maagista realismista. ”Hippiversio Henri Rousseaun maaluksista”).

Altti Koivisto

 

Little Featin levynkansia esillä näyttelyn muodossa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla;

Sailin'Shoes

Sailin’Shoes

Dixie Chicken

Dixie Chicken

Feats Don't Fail Me Now

Feats Don’t Fail Me Now

The Last Record Album

The Last Record Album

Waiting For Columbus

Waiting For Columbus

Down On The Farm

Down On The Farm

Let It Roll

Let It Roll

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjaston kuukauden artisti – Made In Detroit: Bob Seger & The Silver Bullet Band

seger-jullari

Made In Detroit:

Bob Seger & The Silver Bullet Band

 

Rockmusiikin suuriin ääniin kuuluvan yhdysvaltalaisen Bob Segerin (s. 1945) muusikon ura alkoi jo 1960-luvun puolivälissä, mutta kesti kymmenen vuotta ennen kuin merkkejä ansaitusta menestyksestä alkoi näkyä. Vuoden 1974 ”Seven”-albumi olisi jo saattanut muodostua odotetuksi läpimurroksi, mutta se jäi tuolloin vielä toteutumatta. Levy oli joka tapauksessa ehjin ja tasapainoisin kokonaisuus Segerin siihen astisessa tuotannossa.  Hänen tuleva luottoyhtyeensä The Silver Bullet Band soitti ensimmäistä kertaa osalla tämän levyn lauluista. Seven-albumi kuten myös seuraavana vuonna ilmestynyt ”Beautiful Loser” olivat vielä Segerin sooloalbumeja. Jälkimmäisellä levyllä suurimmasta osasta taustoista vastasi Muscle Shoals Rhythm Section. Seger nautti suosiota kotiseudullaan Detroitissa ja sen ympäristössä, mutta suurempi suosio tuntui kiertävän hänet ahkerasta keikkailusta huolimatta.

Bob Seger olisi kukaties jäänyt vannoutuneimpien ihailijoidensa arvostamaksi kulttihahmoksi, ellei vuonna 1976 ilmestynyt Segerin ja hänen Hopealuotibändinsä Detroitissa taltioima livetupla ”Live Bullet” olisi lyönyt itseään läpi kerta ryminällä. Levy oli eräänlainen Best of -kokoelma esitellen Segerin upeita lauluja hänen aikaisemmilta pitkäsoitoiltaan, joita oli ehtinyt kertyä jo kahdeksan. Bob Seger & The Silver Bullet Band oli huippuiskussa, ja levy myi moninverroin enemmän kuin mikään hänen aikaisempi levynsä.

Varmemmaksi vakuudeksi Seger varmisti läpimurtonsa saman vuoden lopulla ilmestyneellä studioalbumillaan ”Night Moves”, joka oli hänen onnistunein studiolevynsä siihen saakka. Monien vuosien uurastus sai näin palkintonsa.

Bob Seger bändeineen oli luomisvoimaisimmillaan 1970-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella. Studiolevyt ”Stranger In Town” (1978) ja ”Against The Wind” (1980) olivat arvostelu- ja myyntimenestyksiä, joista jälkimmäinen nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi. Todellinen täysosuma oli kuitenkin Segerin ja hänen bändinsä vuoden 1981 Yhdysvaltain kiertueelta koottu livetupla ”Nine Tonight” (1981), joka on epäilemättä yksi kaikkien aikojen hienoimpia livealbumeita.

Kaiken kaikkiaan Bob Seger julkaisi Silver Bullet Bändinsä kanssa vuosina 1976-1995 seitsemän studioalbumia ja jo mainitut kaksi livelevyä. Segerin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2014 ilmestynyt ”Ride Out”, jonka hän on sanonut jäävän hänen hienon uransa viimeiseksi.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki -ja taideosastolla esillä Bob Segerin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

seger2

seger3

bob-seger-seven

Seven

bob-seger-beautiful-loser

Beautiful Loser

Live Bullet

Live Bullet

Stranger in Town

Stranger in Town

Against the Wind

Against the Wind

Nine Tonight

Nine Tonight

The Fire Inside

The Fire Inside

Like a Rock

Like a Rock

The Distance

The Distance

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Uncategorized

Raision kirjaston kuukauden yhtyeenä Tom Petty and The Heartbreakers

pettyjullari

Tom Petty and The Heartbreakers

Floridan Gainesvillestä kotoisin oleva Tom Petty (s. 1950) imi nuoruudessaan kaiken mahdollisen brittirockin 1960-luvun maihinnoususta Yhdysvaltoihin. Eritoten Beatles-vaikutteet kuuluvat Tom Pettyn ja Heartbreakersien vahvasti melodisissa lauluissa. 1980-luvun lopulla Pettyllä oli kunnia työskennellä George Harrisonin kanssa Traveling Wilburys –superyhtyeessä. Harrison oli soittamassa ja laulamassa taustoja myös Tom Pettyn loistavalla vuoden 1989 ’Full Moon Fever’ -soololevyllä.

Ehkä vielä voimakkaamman vaikutuksen nuoreen Pettyyn teki kuitenkin ”Amerikan Beatles” The Byrds. Seuraava tapaus kertoo paljon Tom Pettyn suhteesta Byrdsien musiikkiin. Pettyn ja Heartbreakersien vuonna 1976 ilmestyneellä esikoislevyllä on Byrds-pastissi American Girl. Vaikutelma oli niin aito, että Roger McGuinn luuli kyseessä olevan vanhan, hänen jo unohtamansa Byrds-laulun. Asian todellisen laidan selvittyä McGuinn teki laulusta oman versionsa albumilleen ’Thunderbyrd’ (1977). Erityisen suuri hetki Tom Pettylle oli varmasti mukanaolo nuoruutensa sankarin Roger McGuinnin upealla ’Back From Rio’ –LP:llä. Levyn ehdottomiin huippuhetkiin kuuluu McGuinnin ja Pettyn yhdessä säveltämä ja laulama, singlenäkin hienosti menestynyt King of the Hill.

 1970-luvun puolivälissä perustettu Tom Petty and The Heartbreakers lähti aluksi kokeilemaan onneaan Floridasta Kaliforniaan. Yhtye herätti kuitenkin kotimaansa sijasta kiinnostusta ensin Englannissa onnistuneen kiertueen ansiosta. Esikoislevy ’Tom Petty and The Heartbreakers’ nousikin Britannian albumilistan sijalle 24. Todellista läpimurtoa Tom Pettylle ja hänen yhtyeelleen merkitsi vuonna 1979 ilmestynyt kolmas LP ’Damn the Torpedoes’, joka kotimaassaan nousi listakakkoseksi. Se olisi epäilemättä ansainnut ykkössijan, sillä kyseessä on likipitäen täydellinen rocklevy. Albumin tunnetuin laulu on singlenäkin menestynyt Refugee, jonka Petty on tehnyt yhdessä yhtyeen soolokitaristin Mike Campbellin kanssa.

Yhdysvaltain listaykköseksi nousi vasta Pettyn ja Heartbreakersien 13. studioalbumi, vuonna 2014 ilmestynyt erinomainen ’Hypnotic Eye’, joka on toistaiseksi tuorein todistus yhtyeen luomisvoiman säilymisestä. Petty on julkaissut lisäksi kolme soololevyä, joista edellä mainittu ’Full Moon Fever’ on jo klassikko.

Tom Petty and The Heartbreakers tuntee rockin historian ja on sen hienoimman perinteen jatkaja.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla loka-marraskuussa esillä Tom Petty and The Heartbreakersin albuminkansia. Levyt lainassa Altti Koiviston ja Fredrik Johanssonin kokoelmista)

petty1

petty2

You're gonna get it

You’re gonna get it

Damn The Torpedos

Damn The Torpedos

 

Hard Promises

Hard Promises

Long After Dark

Long After Dark

Let Me Up (I've Had Enough)

Let Me Up (I’ve Had Enough)

Full Moon Fever

Full Moon Fever

Hypnotic Eye

Hypnotic Eye

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

”Michael Stipen äiti ja täydellinen ympyrä” – R.E.M. Raision kirjastossa

nuori rem-2

Michael Stipen äiti ja täydellinen ympyrä

 

”Melkein kaikki musiikkilehtien jutut ovat miesten käsialaa ja keskittyvät levynteon yksityiskohtiin ja kiertue-elämän hankaluuksiin”, kirjoittaa Juha Itkonen romaanissa Anna minun rakastaa enemmän, ja jatkaa: ”Me tiedämme kaiken Kurt Cobainin kelvottomista vanhemmista, mutta mitä me tiedämme Michael Stipen äidistä —?”

Tietenkin Itkosen provosointi osuu. Michael Stipen äiti? Pitäisikö meidän tietää hänestä jotain? Auttaisiko se ymmärtämään hänen poikansa musiikkia? Mitä meidän ylipäätään kuuluu tai ei kuulu tietää 30 vuotta R.E.M.-yhtyeen keulakuvana olleesta tyypistä? Millaisia rockjuttujen oikeastaan pitäisi olla?

Perinteinen rockjournalismi on maskuliinista ja rationaalista (ja uskallan sanoa: konservatiivista). Yksityiskohdat pitää hallita: vuosiluvut, studiot, keikat, flopanneet levyt, vaikutteet. On epäilyttävää kirjoittaa tunteista, joita musiikki aiheuttaa, tai väreistä ja muodoista, joita se saa synesteetikon kokemaan. Vielä epämääräisempään kategoriaan kuuluvat ulkomusiikilliset seikat: ihmiset, paikat ja tilanteet, joihin musiikki liittyy.

Varoitus: tässä jutussa lähtökohtana ovat juuri ihmiset, paikat ja tilanteet.

R.E.M. oli minulle 1980-luvun jälkipuoliskon soundtrack. Silloin ikä alkoi kakkosella ja ystävyys oli kokonaisvaltainen tila. Marjo ja Paul, pitkät keskustelut, Sofiankadun yksiö, Läntisen Pitkänkadun kaksio, aamuöiden outo kirkas horros, Stipen lyriikat ja analyysimme musiikista, nerokkaiksi kuvitellut. Ja lumoutumisen tarpeemme, ennen muuta se.

Se oli todellinen kuplien kupla, jonka sisällä soi R.E.M. Toki muitakin tärkeitä oli, mutta R.E.M.:istä huokuva älyllisyyden ja maanläheisyyden yhdistelmä oli vastustamaton.

Kauden huipentuma oli Provinssirock 1989. ”Nyt soittaa amerikkalainen RREMM”, hehkutti juontajakaksikko suomalaisittain lausuen. Hämmentynyt Michael Stipe kiirehti korjaamaan: ”We are AARIIEMM and this is what we do!”setlist-image-v1

Ilta-aurinko paistoi vinosti, kitarasoundit helisivät, jengi tanssi hurmiossa ja kaikki meistä taisivat lopulta laulaa mukana: Faaaaaaallllll oooonnnn meeeee… Marjo huusi korvaani, että Michael Stipe kuulostaa vähän vuohelta, mutta ei se haittaa, koska hän on Michael Stipe!

Albumi Green oli ilmestynyt puoli vuotta aikaisemmin. Se oli vahva, vähän vihainen ja svengaava. Netin settilista kertoo, että seitsemän biisiä oli Greeniltä ja neljä Document-albumilta. Covereitakin oli neljä. Ja encoreita kaksi! Tietenkin Stand ja You Are the Everything. Mutta myös Georg Gershwinin Summertime, se oli jo melkein liian jäätävää Seinäjoen valoisassa illassa. Viimeisistä viimeisin oli Perfect Circle.

Taitava stemmalaulu on R.E.M.:in alkuvuosien kitaravetoisten biisien suola ja sokeri. Mike Millsin yhtä aikaa kuulas ja täyteläinen, viehättävä ääni loi kappaleisiin hurmaavia kerrostumia. Michael Stipen ei välttämättä edes tarvinnut yrittää laulaa puhtaasti. Hän sai tehdä sitä, missä oli hyvä: lempeää rosoa ja särmää.

Vaikka syksyn 2008 rankkasadekeikka jäikin näkemättä, 2000-luvulla R.E.M. oli taas vahvasti mukana elämässä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Bändi oli aikuistunut ja kypsynyt, toivottavasti minäkin.

Kuulin kappaleissa uusia soittimia – varsinkin pianoa käytettiin taitavasti – harkittuja rakenteita ja huolellista studiomeininkiä. Michael Stipen sanoista sai välillä jopa selvää, kuten joku netissä irvaili. Bändi otti myös poliittisesti kantaa Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa.

Kuroin kiinni 90-luvun ja opin nopeasti ulkoa kokoelmalevyn In Time: The Best of R.E.M. 1988–2003. Pidin kovasti iisistä Reveal-albumista ja oikeastaan kaikista ajan rennoista, melodisista hiteistä: All the Way to Reno (You’re Gonna Be a Star), I’ll Take the Rain, Imitation of Life, Supernatural Superserious. Myös äkäinen Bad Day kolahti, mutta aivan erityisesti rakastin haikeasti kimmeltävää Leaving New Yorkia.

Tuntui uskomattomalta, että R.E.M. oli perustettu jo 1980 Athensissa, Georgian osavaltiossa. Yhtyeeseen kuuluivat 30 vuoden ajan laulaja Michael Stipe, basisti Mike Mills ja kitaristi Peter Buck. Alkuperäisessä kokoonpanossa mukana ollut rumpali Bill Berry jätti yhtyeen 1997.

Ensimmäinen R.E.M.-hitti oli kiihkeästi koliseva Radio Free Europe. Viimeiseksi jäänyt 15. studioalbumi oli Collapse into Now, jonka nimi oli vihje, tietenkin. Toiseksi viimeinen albumi Accelerate oli jo ollut paluuta alkuun: raaka, huolimaton, punkahtava.

R.E.M. päätti lakata olemasta 2011. Voisi melkein sanoa: Perfect Circle.

paita21

 

Teksti Eeva Kiviniemi

(Syyskuussa Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston levynkansinäyttelyn aiheena R.E.M. Esillä olevat levyt Eeva Kiviniemen ja Tuomas Pelttarin kokoelmista)

rem1

rem2

Murmur

Murmur

Reckoning

Reckoning

Fables of the Reconstruction

Fables of the Reconstruction

Lifes Rich Pageant

Lifes Rich Pageant

Document

Document

Green

Green

Dead Letter Office

Dead Letter Office

rem chronic town

Chronic Town

 

Eponymous

Eponymous

rem out of time

Out Of Time

 

Automatic For The People

Automatic For The People

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision musiikkiosaston kesän klassikkobändi – The Kinks

juliste kinks

The Kinks

Hittisinglejä ja klassikkoalbumeja – vuodet 1964-70

Elokuussa 1964 Englannin singlelistan kärkeen nousi Lontoosta kotoisin olleiden laulaja-lauluntekijä Ray Daviesin (s. 1944) ja hänen veljensä kitaristi Dave Daviesin (s. 1947) perustaman Kinks-yhtyeen You Really Got Me. Bändin muut jäsenet olivat basisti Pete Quaife (s. 1943) ja rumpali Mick Avory (s. 1944). Vuosina 1964-66 Kinksien julkaisemat singlet pääsivät lähes poikkeuksetta kotimaassaan TOP 10-listalle. Ykköshittejä olivat  You Really Got Me -singlen  jälkeen vuoden 1965 Tired of Waiting ja seuraavana vuonna ilmestynyt täydellinen kesälaulu Sunny Afternoon. Vuosikymmenen puolivälissä Kinks oli noussut Englannin kolmanneksi suosituimmaksi yhtyeeksi Beatlesien ja Rolling Stonesien jälkeen.

Alkuaikojen rokkaava Kinks-tyyli muuttui vuonna 1966, jolloin Ray Davies alkoi ammentaa vaikutteita vanhasta englantilaisesta music hall -perinteestä ja hänen tekstinsä muuttuivat piikikkään humoristisiksi ajan kuviksi. Uudistuneella tyylillä toteutettuja hittisinglejä olivat A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion.

Hittimenestyksistään tunnetuksi tullut Kinks alkoi vuonna 1966 kiinnittää myös entistä enemmän huomiota LP-levyihinsä, ja bändin neljännen albumin ’Face To Face’ tekoon käytettiin jo huomattavasti enemmän aikaa. Levy muodostaakin yhtenäisemmän kokonaisuuden muistettavimpana laulunaan edellä mainittu Sunny Afternoon.

Keväällä 1967 ilmestynyt Waterloo Sunset on monien mielestä kaikkien aikojen upein Kinks-laulu, jolla Ray Daviesin lahjakkuus oli huipussaan. Englannin singlelistan kakkostilaan yltänyt Daviesin edellä mainittu kunnianosoitus kotikaupungilleen Lontoolle sisältyy Kinksien parhaisiin lukeutuvalle, kesäkuussa 1967 ilmestyneelle, LP:lle ’Something Else by The Kinks’.

1960-luvun lopulla Ray Davies halusi suunnata luomisvoimansa ennen muuta LP-kokonaisuuksiin yksittäisten singlemenestysten sijasta. Siitä oli loistava esimerkki vuonna 1968 ilmestynyt ’The Kinks Are The Village Green Preservation Society’. Levy oli Daviesin rakkaudentunnustus menneelle maailmalle, vanhan ajan Englannille. Inspiraatiota tälle loistokkaalle levylle hän haki myös nuoruutensa kullatuista muistoista. Levy sai loistavat arvostelut, mutta sitä myytiin häpeällisen vähän. Levyn heikko myynti johtui paljolti Kinksien levy-yhtiön Pyen haluttomuudesta markkinoida tätä ainutlaatuisen hienoa levyä. Pye nimittäin odotti heiltä vain hittisinglejä.

Kinksien hienojen LP-levyjen sarjaa jatkoi vuonna 1969 ilmestynyt ”rock-ooppera”  ’Arthur – Or The Decline And Fall Of The British Empire’. Kinksien uran tähtihetkiin lukeutuva  Arthur  jäi epäonnekseen Who-yhtyeen samoihin aikoihin ilmestyneen  ’Tommy’ ”rock-oopperan” varjoon.

Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Kinks palasi omalle paikalleen singlelistojen kärkeen, kun Lola ilmestyi kesällä 1970. Laulu löytyi Kinksien seuraavalta marraskuussa ilmestyneeltä mestariteokselta  ’Lola Versus Powerman and the Moneyground’. Kyseessä oli jälleen teemalevy, jonka aiheena oli rock-bisneksen varjopuolet. Vuoteen 1970 päättyi myös Kinksien ja Pye levy-yhtiön yhteinen taival, ja Kinksien uudeksi levy-yhtiöksi tuli RCA.

1960-luku oli Kinksien kulta-aikaa, vaikka yhtyeen tarina jatkui halki 1970- ja 80-lukujen aina 1990-luvun puoliväliin saakka.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä koko kesän ajan The Kinksin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

kinks1

kinks2

Kinks

Kinda Kings

 

Kontroversy

Face To Face

Live At Kelvin Hall

Something Else by the Kinks

The Kinks Are the Village Green Preservation Society

Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)

Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

’Kun rocktähti istui muovituoliin’ – Raision kirjastossa huomion kohteena australialainen kantaaottava rockyhtye Midnight Oil

midjuliste

Kun rocktähti istui muovituoliin

Ruisrock kesällä 1990 oli niin lähellä taivaallista kuin festari voi olla. Aurinko säkenöi, meri kimmelsi ja kitarat helisivät. Ei haitannut, vaikka olin töissä: tein festareilta juttua lehteen. Olihan tulossa australialaisen Midnight Oilin keikka ja bändi pitäisi oman pressitilaisuudenkin. Albumi Blue Sky Mining oli ilmestynyt saman vuoden helmikuussa ja yhtye eli loistonsa päiviä.

Menin pressitelttaan hyvissä ajoin ja kätkeydyin takaseinustalle. Oli kuumaa, ahdasta ja hämärää, jännitti. Olin bändin kiihkeä fani ja uskoin, että kantaaottava ympäristörock tekisi maailmasta paremman paikan. Se oli naiivia, mutta 1980-luku oli ollut Bob Geldofin organisoimien Band Aidien ja Live Aidien aikaa. Kyynisinkin meistä katsoi niitä salaa.

Ilmapiiri sähköistyi, kun Peter Garrett ilmestyi ovelle. Midnight Oilin keulakuvalle oli varattu oma tuoli keskelle telttaa. Mutta Garrett uhmasi kaavaa. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja käveli määrätietoisesti kohti… minua. Rocktähti rojahti vieressä olevaan tuoliin, ojensi kätensä ja esittäytyi. ”Nice to meet you, too”, sopersin. ”How are you?”

Sitten en sanonutkaan enää mitään. Painoin rec ja play -nappeja rystyset valkoisina, koska haastattelunauhuri oli ainoa kiinnekohta siihen todellisuuteen, joka vielä äsken oli olemassa. Pressitilaisuuden järjestäjienkin konseptit menivät hetkeksi sekaisin. Saatoin melkein nähdä toisten toimittajien ajatukset. KUKA tuo mimmi on? MIKSI Garrett istui hänen viereensä? MITÄ täällä oikein tapahtuu?

Lopulta pressitilaisuus alkoi onnahdella eteenpäin tutulla sabluunalla. Kysymyksiä, vastaus, kysymyksiä, vastaus, kysymyksiä… Vain minä olin hiljaa. Keskityin hillitsemään paniikkia ja varomaan tähden pitkiä, levottomia jalkoja, jotka eivät mitenkään mahtuneet kiikkerän muovituolin alle.

En ole ihan varma, miten selviydyin teltasta ulos.

Midnight Oil oli kovan livebändin maineessa, eikä turhaan. Ruisrockin lavalla yhtye oli energinen ja vimmainen, melkein maaninen. Karismaattisen Garrettin ääni soi intohimoisen raapivana ja repivänä. Yhtyeen soundi oli sopivasti raaempi ja rockimpi kuin levyllä, silti laulustemmat piirtyivät puhtaasti. Kuten tämä Blue Sky Mine -kertis

’And the company takes what the company wants/ And nothing’s as precious, as a hole in the ground’

Kun lempibiisini, euforinen Forgotten years, alkoi soida, olisin tanssinut vaikka ikuisesti uusi bändipaita palaneiden olkapäiden suojana. Paidan selässä luki:  “This is a fragile ball we are living on. It’s a miracle and we‘re destroying it…”

midnig

 

Midnight Oilin musiikki on rosoista, vahvaa ja karheaa kitararokkia. Särmän lisäksi biiseissä on häpeämättömän melodista stemmalaulua ja tarttuvia kertiksiä, joihin on ilo koukuttua. Tunnetuimpana hittinä pidetään kappaletta Beds Are Burning albumilta Diesel and Dust. Myös Power and The Passion albumilta 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1 kolahti ympäri maailmaa.

 Myös Blue Sky Mining -albumi on kestänyt aikaa hyvin. Se ei ole menettänyt intensiivisyyttään eikä alkukantaista voimaansa. Hittejä riittää: Blue Sky Mine (ja raastava huuliharppu), King of the Mountain, Shakers and Movers ja One Country.

Yhtye perustettiin Sydneyssä 1970-luvulla. Ensimmäinen albumi, Midnight Oil, ilmestyi 1978. Levyjä kertyi yhteenä 15, jos mukaan lasketaan virallisen hajoamisen jälkeen julkaistu Best of Both Worlds (2004).

Midnight Oil oli avoimesti poliittinen yhtye, joka otti näkyvästi kantaa ympäristöasioihin, ydinaseisiin ja Australian aboriginaalien asemaan. Varsinkin The Dead Heartbiisi käsitteli kaunistelematta Australian alkuperäiskansojen ja -kulttuurien riistämistä.

Bändi oli samalla tavalla tiedostava kuin yhdysvaltalainen R.E.M., mutta lyriikat ja lausunnot olivat astetta suoraviivaisempia. Musiikistakin voi löytää yhtäläisyyksiä: jos Michael Stipen pistäisi laulamaan vaikka Dreamworldin, väitän, että täydestä menisi.

Vuonna 2002 laulaja Peter Garrett erosi yhtyeestä ja siirtyi politiikkaan. Hänet valittiin 2004 Australian parlamentin alahuoneeseen työväenpuolueen edustajana, ja joulukuussa 2007 hänestä tuli ministeri.

Eeva Kiviniemi

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä huhtikuun ajan seuraavat Midnight Oilin vinyylialbumien kannet;)

midkuva1

midkuva2

Head Injuries

Head Injuries

Place Without a Postcard

Place Without a Postcard

 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1

10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1

Red Sails In The Sunset

Red Sails In The Sunset

mid diesel and dust

Diesel and Dust

Blue Sky Mining

Blue Sky Mining

Earth and Sun and Moon

Earth and Sun and Moon

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio