Avainsana-arkisto: heavy rock

10 valittua: Hevin helmet

hevin_helmet2

Turun musiikkikirjaston hevarit Petri Kipinä ja Ann-Christin Antell  ovat valinneet omasta  mielestään kymmenen hevin helmeä:

Kiss: Heaven’s on fire

Tämä kappale valikoitui tälle listalle hyvin henkilökohtaisista syistä. Se löytyy Kiss– yhtyeen studioalbumilta nimeltä Animalize. Kyseinen levytys on bändin 12. studioalbumi ja se on ensimmäinen niin sanottu ”kunnon levy” omassa kokoelmassani. Kappale on myös ensimmäisiä kuulemiani biisejä yhtyeeltä. Se on pysynyt mukana yhtyeen settilistassa näihin päiviin saakka. Aivan kuten on pysynyt Kiss minun mukanani sinä kaikkein tärkeimpänä yhtyeenä ja ilmiönä.

Anthrax: Indians

Anthrax oli ensimmäisiä bändejä joita tuli kuunneltua nuorempana kun halusi tutustua hieman ”raskaanpaan” musiikkiin. Indians löytyy yhtyeen kolmannelta studioalbumilta nimeltä Among the living. Amerikan alkuperäisten asukkaiden kovasta kohtalosta kertova kappale on minulle tärkeä sillä olen aina ollut kiinnostunut intiaanien historiasta. Biisissä kuultava ”war dance”- osuus on aina vain yhtä sykähdyttävä kuin silloin nuorempana.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lajinsa viimeiset

Omalta kohdaltani uusi innostus hevimusiikkiin alkoi kun kuulin ensimmäisen kerran tätä yhtyettä. Sen jälkeen oli taas aika nostaa metallilevyt pinon päällimmäiseksi. Yhden bändin alkuaikojen hovisanoittajan, Tomi Tuomaalan ympäristöaiheiset sanoitukset kolahtivat heti. Esimerkiksi kappale nimeltä Tyyni kertoo viimeisestä saimaannorpasta. Lajinsa viimeiset julkaistiin uudelleensoitettuna versiona tällä albumilla (Lopunajan merkit). Levyn kansitaide on Rautiaisen pojan Jaakon kynästä. Siinä kaikki ihmiset ovat hävinneet maapallolta oman toimintansa seurauksena ja jäljellä on vain villieläimiä.

Nightwish: The kinslayer

Tämän kappaleen Nightwishin kosketinsoittaja ja johtaja Tuomas Holopainen kirjoitti Columbinen lukiossa Yhdysvalloissa kouluampumisessa kuolleiden muistolle. Kappaleen keskellä kuultava dialogi perustuu iskun tekijöiden ja heidän koulutoveriensa välisiin keskusteluihin ampumisen aikana. Aihe on yhä valitettavan ajankohtainen ja vastaavanlaisia tapahtumia on koettu Suomessakin. Kappale löytyy Nightwishin kolmannelta albumilta nimeltä Wishmaster. Tällä levyllä yhtyeen musiikki alkoi kehittyä entistä sinfonisempaan suuntaan. Hyvä niin. Tarja Turunen on hyvä laulaja mutta itse pidän Floor Jansenia bändin parhaana solistina tämän monipuolisuuden takia.

Deep Purple: Perfect strangers

Tällä kappaleella korostuu Jon Lordin mestarillinen urkutyöskentely joka yhä vain saa kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa. Samannimiseltä albumilta löytyvä biisi kertoo yhteen palaamisesta, reunionista ja siitä kuinka vanhoista yhtyetovereista oli tullut tuntemattomia toisilleen. Tälle levyllehän Deep Purplen legendaarinen Mark II- kokoonpano (Ritchie Blackmore, Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord, Ian Paice) palasi yhteen. Albumin tekeminen oli yksi yhtyeen haasteellisimmista. Onnistumisen paineet olivat kovat. Minusta lopputulos on onnistunut ja levy sisältää yhden hevin helmistä.

 

 

Petri Kipinä

 

Kashmir on brittiläisen Led Zeppelinin kappale vuodelta 1975 albumilta Physical Graffiti. Kashmir on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Mahtipontisen kappaleen sovituksessa on mukana vaskipuhaltimia, jousisoittimia ja mellotron. Kappale sai alkunsa, kun kitaristi Jimmy Page kokeili kitarassaan Lähi-Idässä käytettyä virettä DADGAD ja keksi eksoottisen ja hypnoottisen riffin. Laulaja Robert Plant kirjoitti sanat, kun hän ajoi Jimmy Pagen kanssa Saharan autiomaan läpi Marokkoon. Kappale sijoittuu Kashmiriin Himalajalle, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan edes käynyt.

 

Stargazer on brittiläisen Rainbowin kappale vuodelta 1976 albumilta Rising. Kappaleen sanat on tehnyt laulaja Ronnie James Dio, jossa orjat rakentavat velholle tornia tähtiin asti. Lopussa velho hyppää ja luulee osaavansa lentää, mutta putoaa ja kuolee. Kappale on todellinen hevin helmi, jossa yhdistyy Ronnie James Dion upea ääni, Richie Blackmooren kitarointi ja rumpali Cozy Powellin suoritus.

Ace of Spades on brittiläisen Motörheadin kappale vuodelta 1980 saman nimiseltä albumilta. Kappaleen on tehnyt Motörheadin perustaja ja keulahahmo Lemmy Kilmister ja se kertoo uhkapelistä. Kappaleen nimi on suomeksi ”Pataässä”. Motörheadin tyyliä pidetään speed- ja thrash- metallin esimuotona. Ace of Spadesista tuli levyn ilmestyttyä menestys, ja se on edelleen Motörheadin tunnetuimpia kappaleita.

The Trooper on brittiläisen Iron Maidenin kappale vuodelta 1983 albumilta Piece of Mind. Kappaleen on kirjoittanut yhtyeen basisti Steve Harris ja kappale kertoo Krimin sodassa käydystä Balaklavan taistelusta ja kuuluisasta kevyen prikaatin hyökkäyksestä, jossa lähes kaikki brittisotilaat kuolivat venäläisten tykistötulituksessa. Kappale on yksi Iron Maidenin tunnetuimmista ja sen kitaraintro on yksi metallimusiikin parhaimmista.

Luova hulluus on suomalaisen Staminan kappale vuodelta 2008 albumilta Raja. Stamina on kotoisin Lemiltä Etelä-Karjalasta. Staminan musiikki on tyyliltään progressiivista metallia ja trash metallia. Tässä biisissä on minusta ihan mahtavat sanat, jossa on kiteytetty suomalainen ahdistus.  Kappale huokuu valtavaa energiaa, jossa nuorten miesten viha vyöryy päälle.

 

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

Löytyykö Elokuutiosta Stam1nalle uusi suunta – pyörityksessä Stam1nan tuorein levyjärkäle

stam1na-elokuutio-3000x3000

Stam1na – Elokuutio

Stam1na onnistuu haastamaan levy levyltä, vieläpä harvinaisen laadukkailla tuotoksilla. Mikä parasta, kehitystä tapahtuu varmoin askelin ja hienoinen taka-askel otettiin ainoastaan Nocebo-levyn kohdalla. Tuore albumi Elokuutio on Viimeinen Atlantis -levyn tyyliin konseptituotos. Viimeinen Atlantis pyöritteli ympäristökatastrofia, Elokuutio iskee hampaansa ’digikatastrofiin’. No mikä jottei, Stam1nalle teemakokonaisuuden pyörittely tuntuu luontevalta. Kiharainen musiikki sopii mainiosti tarinan kerrontaan. Uudistavana elementtinä bändi testaa tuhdimpaa syntikkakuviointia. Erityiskiitos lauluosuuksista jotka ovat vahvempia ja hallitumpia kuin koskaan ennen.

Kiekon alku kuulostaa ilmavalta, progressiivisemmalta Stam1nalta. Syntikan vahvemmalla asemalla korostetaan lainassa olevia takavuosien progevivahteita. Ikoneklasmia ja Elokuutio miellyttävät suuresti allekirjoittaneen korvaa. Lämmin progressiivisuus tuo bändiin uutta ilmettä. Tosin Stam1na ei lähde syntikkaprogeilemaan koko levyn mitalla, Meidänkaltaisemme lataa ilmoille murinapotkuraivaria ja tahti on kuin Rotten Soundin levyllä. Raskaampi metallivyörytys sujuu bändiltä mallikkaasti. Soundi on yleisen linjan mukaisesti kireän kuristavaa. Osaltaan useamman biisin tukeva tööttäysputki kaventaa ja jähmettää bändin ilmeikästä poreilua. Stam1nalla on kuitenkin heittää tulille tyrmäävän meneviä kertosäkeitä, esimerkkinä turboahdettu Pienet vihreät miehet. Mätä hohtava omena ja Kuudet raamit ovat jokaisella mittapuulla parasta mahdollista Stam1naa. Ei olisi maailman kymmenes ihme, jos ulkomailla tosissaan innostutaan kyseisestä rähinäremmistä.

Erityismaininta arvoituksellisesti säksättävälle tekeleelle nimeltään D.S.M., joka on suoranaista elämän eliksiiriä koukeroisen vauhtimetelin ystäville. Myös Valhe on pidättelevällä ja ajoittain jopa herkällä tunnelmoinnillaan uuteen aamuun katsova tekele. Kokonaisuus on vahva, raudanluja, tiukka, haastava mutta progemetallin näkökulmasta parempaankin olisi ollut eväitä. Kiekon kahdessa ensimmäisessä viisussa olisi ollut ainesta ja suuntaa koko levyn tarpeisiin. Vähemmän aaaaaarrrgggg-osastoa ja enemmän syntikkaporeilua. Mutta ehkä ensi kerralla. Lievä uudistuminen ei Stam1nan kohdalla liene poissa laskuista tulevaisuudessakaan.

J.Kaunisto

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Millainen on Megadethin Dystopia?

megadethdystopiacover

Megadeth – Dystopia

Dave Mustainen johtaman Megadethin tuore albumi Dystopia on tuunattu ja puunattu taistelemaan kynsin ja hampain musiikkimaailman Oscarista, Grammysta. Jos Mustaine ei kyseistä palkintoa tällä levyllä pokkaa, niin ei sitten koskaan!

Hattu päästä ja iso kumarrus, Megadeth on tehnyt viidennentoista studioalbumin kohdalla hämmentävän tempun – aivan mainion levyn vuosien korpivaelluksen jälkeen. Tottahan klassikkolevytyksiin on matkaa. Mutta on myös otettava huomioon luonnollinen (rokkarin) kehitys ja ajan kuluminen. Jos oikein filosofoidaan, Dystopia saattaa olla Megadethille melkeinpä kuin ’The Black Album’ oli Metallicalle. Aika näyttää. Youthanasian jälkeinen aika on ollut Mustainen ryhmälle hankalaa. Nyt on oikea miehistö koossa ja innostuksen huomaa niin uusissa miehissä kuin Mustainessa. Kitaristi Kiko Loureiro on omat Megadeth-juurensa kasvattanut jo taaperoikäisenä. Mies ei elvistele mutta osoittaa välähdyksinä suvereenin soittotaitonsa. Rumpalina toimivaan Chris Adleriin voi liittää samat sanat, tosin Adlerin eloisa rummutus antaa monelle viisulle selkeää lisä-arvoa. Tietynlainen teknisyys korviinpistävän innostuksen lisäksi on Dystopian selkeitä vahvuuksia.

Ja mitä on tapahtunut Dave Mustainen lauluäänelle! Vanha raakkuja laulaa paremmin kuin koskaan. Sävellysten osalta Mustaine on asiallisessa vireessä vaikka pari siivua laihempana albumi olisi jämäkämpi. Neljän ensimmäisen biisin kohdalla ollaan parhaimmalla mukavuusalueella ja varsinkin kiekon nimibiisin hiotun kevennetty ulkomuoto hivelee korvaa. Metalliviihdettä, kieltämättä, mutta toimivaa sellaista. Bullet to the brain -viisussa Megadeth yrittää olla jo liiankin ’Fivefingerdeathpunchia’. Post american world on selkeästi ’old school’ -Megadethia, Mustainen äänestä tosin puuttuu se ankarin raivopään irvistys. Instrumentaalipala Conquer or die on tyylikästä skeban kiusaamista. Fear-coveri Foreign policy sopii Mustainen suuhun paremmin kuin hyvin.

Dystopiasta on hiottu terävimmät rässisärmät laimeammiksi, joka aiheuttaa pientä parran pärinää. Kokonaisuus on kuitenkin aivan eri tasolla kuin vaikkapa edellisellä Super Collider -levyllä. Varsinkin soittopuolella ero edelliseen on kuin keskiyöllä ja aamuyöllä. En tiedä onko kyseessä Mustainen perustyytymätön luonne vai mikä mutta miehen kipakkaa sanailua kuuntelee mielellään, vuosikymmenten jälkeenkin. Vielä virtaa. Mielestäni Dystopia on Grammyn arvoinen tekele.

J.Kaunisto

(Teksti julkaisu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Kuvaa ja ääntä Rammsteinin Amerikan reissuista – Rammstein In Amerika

rammstein in amerika

Rammstein In Amerika (DVD)

Syyskuun lopulla julkaistu keikkatallenne ’Rammstein In Amerika’ sisältää aivan mainion keikkatallenteen New Yorkin Madison Square Gardenilta joulukuulta 2010. Liebe ist Für Alle Da -levyn kiertueen keikka oli ensimmäinen jenkkikeikka sitten 9/11-terrori-iskujen (vuonna 2001). Rammstein oli tuolloin ’Pledge Of Allegiance’ -kiertueella yhdessä Slipknotin ja System Of a Downin kanssa. Luonnollisesti kiertue meni enemmän tai vähemmän kiville terroristi-kiihkon vallattua Amerikan. Aihetta käsitellään myös konserttitaltioinnin mukana tulevalla mainiolla dokumentilla ’Rammstein In Amerika’.

Keikka on mahtava, sehän on selvä. Allekirjoittanut oli aikoinaan todistamassa samaisen kiertueen kahta Suomen keikkaa. Luonnollisesti Madison Square Gardenilla kaikki on vielä isompaa. Lava on hillitön, porukkaa on tajuttomasti ja meno on haltioitunutta. Samat temput tehdään kuin muillakin keikkapaikoilla eli tulta,tulta ja yhä enemmän tulta sekä kosketinsoittaja Christian Lorenzin liekitystä. Huomio kiinnittyy kuitenkin dokumenttiin, joka kertaa Rammsteinin Amerikan uran vaiheet pikkutarkasti ja asiantuntevasti. Mielenkiintoista kuvaa tarjoillaan mm. bändin uran alkuvaiheista ja ensimmäisestä Amerikan reissusta (vuodelta 1997). Ensimmäisellä Amerikan keikalla oli reilu 15 katsojaa! Du hast oli kappale, josta Amerikka muistaa Rammsteinin. Viisusta tuli rapakon takana radiohitti.

Rammstein hämmästytti ja hämmästyi myös itse vapauden linnakkeessa nimeltä Amerikka. Bändin dildo-temput aiheuttivat närästystä ja lopputuloksena oli syytteet siveettömästä käytöksestä. Madison Square Gardenilla Rammstein pääsee kuittailemaan dildoepisodille – tosin Pussy-kappaleessa Till Lindemannin tykki on astetta ronskimpi! Dokumentti antaa jokaiselle bändin jäsenelle äänivaltaa, hyvä niin. Runsaasti arkistomateriaalia sisältävä kaksituntinen (Till Lindemannin alkuaikojen palava takki oli todellinen erikoistehoste) on pätevä kertaus Rammsteinin historiaan – tosin amerikkalaisten lasien läpi katsottuna. Kyseisen pätkän jaksaa kelata läpi useamman kerran.

Mutta, itse keikka on täydellisä raskasmetalliviihdettä. Riittävän monella kameralla kuvattu ja upeasti leikattu kokonaisuus on herkkua niin visuaalisesti kuin kuuntelukokemuksena. Rammlied on keikan aloitus parhaasta päästä. Jo kolmannessa biisissä (Waidmanns heil) liekit leimahtavat uhmakkaasti. Liekkien osalta Feuer frei on luonnollisesti omassa luokassaan. Kahdelle soittomiehelle asetetuista ’kuonokopista’ irtoaa törkeän näyttäviä tulipatsaita. Rammstein-keikkoihin jo pitkään kuulunut kosketinsoittaja Lorenzin kuumottaminen alkaa jo Weisses fleisch -kappaleessa. Kosketinsoittajan kiusaaminen huipentuu Ich tu dir weh -siivuun, jossa onneton soittomies heitetään kylpyammeeseen ja Lindemann tööttää päälle tulta, tulikiveä ja pommeja. Hätkähdyttävin tulikohtaus on Benzin-kappaleessa nähtävä episodi. Lindemann saa lavalle oman bensamittarin ja liekittää yleisön joukosta lavalle ryntäävän huono-onnisen hahmon. Onneksi kyseessä on suunniteltu juttu.

Keikan suurin hekuman hetki koetaan Links 2-3-4, Du hast ja Pussy-kappaleiden kohdalla. Varsinkin Du hast aiheuttaa yleisössä pakonomaista liikkumisen tarvetta. Pussy on keikkabiisinä todellinen timantti, typeryydestään huolimatta. Yleisö saa laulaa englanninkieliset kohdat. Haifisch-kappaleessa kosketinsoittaja heitetään kumiveneessä kiertämään vellovaa yhleisömerta. Ja onhan Engel-biisin aikana lavalla näyttävät tultasyöksevät enkelinsiivet. Keikan lopuksi nähtävä sotilaallisen mahtipontinen kiitosseremonia osoittaa osuvasti ettei aina tarvitse hehkuttaa jukeboxin lailla ’I love you’ ja ’oletteparasyleisökoskaanikinä’. Se on Rammstein! Tulevia keikkoja odotellessa.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Raskaan rockin mammutit viivalla – Motörheadin ja Slayerin uusimmat puntarissa

Kuluva syksy on ollut raskaamman musiikin ystäville jatkuvaa uusien julkaisujen juhlaa. Dinosaurus-osaston nimistä levyn ovat julkaisseet mm. Iron Maiden, Motörhead ja Slayer. Otetaan tarkempaan tarkasteluun 22. studioalbuminsa julkaissut Motörhead ja 11. levynsä julkaissut Slayer.

bad magic

Motörhead – Bad Magic

Motörheadin Bad Magic nousi ilmestyessään listakärkeen Suomen lisäksi Saksassa ja Itävallassa. Levy sai tuntuvaa myyntiboostia Lemmy Kilmisterin terveysongelmista. Vanha totuus, ei väliä mitä kirjoitetaan kunhan kirjoitetaan, toimii ainakin Lemmyn porukan kohdalla. Ikirokkarin päivän kunto on vaihdellut keikasta toiseen ja moni on jo heittämässä Lemmyn päälle kevyet mullat. Mitä vielä, Bad Magic rokkaa kuin viimeistä päivää – tai ehkä juuri siksi!

Parilla edellisellä levyllä Motörhead on testaillut muutamia bluespohjaisia fiilistelypaloja mutta tuoreella levyllä meno on kiireistä ja kipakkaa, parin ensimmäisen siivun kohdalla meininki on suorastaan hengästyttävää. Varsinkin Thunder & lightning jyrää aivan karmealla kiireellä. Antakaa nyt Lemmylle vähän armoa, jannut! Lemmyn lauluäänestä voi aistia sairastelun aiheuttamaa puristusta mutta soittopuoli toimii kuin kone ja viisuihin on löytynyt kunnon rähinää.

Edellämainitun Thunder & lightning -siivun lisäksi vanhojen ässäviisujen rinnalle on helppo ottaa keikkasettiin levyn avaava perinnetietoinen Victory or die ja reippaan vauhdikas Shoot out all of your lights. Devil tyrkyttää totutusta tuhdimpaa ja alavireisempää skebaa. Rolling Stones -coveri Sympathy for the devil jää vaisuksi. Myös pari loppupuolen siivua jäävät väistämättä jalkoihin, varsinkin puolislovari Till the end on puuduttavan laiska tekele.

Motörhead on lähtenyt ’soitellen sotaan’. Bändi on selvästi halunnut näyttää että tiedot Lemmyn kuolemasta ovat ennenaikaisia – rokkikukon värkeistä irtoaa vielä kunnon sohaisut. Lemmyn kunto on hauraampi mutta onneksi bändikamut nostavat tasoa ja lopputulos on silkkaa rähisevää ja hyväksi todistettua Motörheadia. Fanit eivät pety vaikka mukaan on jouduttu nostamaan pari laiskempaa jyräystä. Bad Magic pitää Motörheadin kirkkaasti elävien kirjoissa. Onnistuuko sama enää jatkossa, se jää nähtäväksi. Bändikamut eivät voi loputtomiin tasoittaa Lemmyn horjuvaa kuntoa.

repentless

Slayer – Repentless

Slayerin ensimmäinen levy ilman kitaristi Jeff Hannemania (ja pitkä-aikaista rumpalia Dave Lombardoa) on enemmän tai vähemmän aitoa Slayer-räminää. Slayer elää ja potkii kipakasti. Kuten Tom Araya on todennut, onnistuu se ’puolikkaaltakin’ Slayeria. Araya totesi myös albumin kuulostavan heti ensi hetkestä lähtien Slayerilta. Totta joka sana. Repentless on selkeää jatkumoa vaikka bändin edelliselle World Painted Blood -levylle. Mukana on tuttua Slayer-jyystöä vuosien takaa. Mutta kiekko ei ole aivan ongelmaton tapaus.

Slayer personoituu nykyään kitaristi Kerry Kingin tekemisiin ja visioihin. Nykyään bändissä toisen kitaristin paikkaa täyttävä Gary Holt on uudella levyllä vielä huomaamattomassa roolissa. Tietenkin asian voi johtaa myös loppupäätelmään että Kerry King on Slayer. Tom Araya ärisee perusvarmasti, tekstit etenevät vanhoja latuja mutta onhan bändissä myös rumpali Paul Bostaph. Bostaphin rumputyöskentely tuo Slayerin soundiin groove metallin kaikuja. Ei siinä mitään, Bostaph on mies paikallaan.

Mutta, enemmän kättä voisi vääntää bändin innostuksen tasosta. Kiekko on puolikkaan levyn verran asiallista Slayer-huuhdontaa mutta hetkittäin Repentless osoittaa taipumusta rutiininomaiseen lopputulokseen. Ehkä King kaipaa sittenkin rinnalleen osaavaa säveltäjää. Hannemanin puuttuminen näkyy erityisesti kitarasooloissa. Tutut kitaristien kaksintaistelut loistavat poissaolollaan. Muutenkin soolot ovat yllättävän verettömiä. Levyn soundi on ruuvattu päällekäyväksi ja tuhdiksi. Varsinkin rumputulitus on nostettu jalustalle. Muutaman siivun kohdalla kitarasoundi tavoittelee groove metallin ja nü-metallin iskukertoimia. Mitä King yrittää ’peittää’ tuhdilla skebasoundilla? Tiettyjen biisien keskinkertaisuutta?

Mutta, albumissa on paljon hyvää. Vanhat Slayer-fanit huutavat hallelujaa ja parin edellisen albumin fanit voivat myös moshata antaumuksella. Vaikka levy ei ole yleisilmeeltään bändin nopeimpia, Slayer ei suinkaan tee paluuta Season In The Abyss -albumin laiskavauhtisempaan taivallukseen. Tosin When the stillness comes lainaa hienosti South Of Heaven/Season In The The Abyss -albumien askelmerkkejä. Cast the first stone on kuin Raining blood 2. Levyn nimibiisi Repentless on ehdottomasti kiekon säväyttävintä antia. Chasing death ja Atrocity vendor ovat punkhenkisempiä huudatuksia, joita Slayer pystyy tempaisemaan takataskustaan tuosta vaan, vaikka puoliunessa. Hannemannin enemmän tai vähemmän kynäilemä Piano wire jää kuriositeetiksi.

Repentless nousi Billboardin albumilistan sijalle neljä. Mainio saavutus. Slayerillä on edelleen luottoa ja kysyntää. Repentless on lähtökodistaan katsottuna ’ihan mukava levy’. Slayer kuulostaa itseltään. Suurin kysymysmerkki Slayerin jatkon suhteen ovat bändin henkilökemiat. Gary Holtin taidot tulisi saada täysimääräisenä Slayerin käyttöön. Holt voisi tuoda Slayerin soundiin lisää kipinää ja pientä uudistumisen poikasta. Toisaalta, Slayer pystyy tuottamaan muutaman vuoden välein persiille potkivaa, aitoa metallirähinää pelkästään Kingin (ja Arayan) voimin. Materiaalin tuoreudesta ja innostavuudesta ei voi tosin mennä takuuseen.

Entä mikä on loppupäätelmä – molempi parempi. Kumman joukoissa seisot. Bändit ovat hengissä, siinä suurin ilonaihe. Kuten rock-ikoni Lemmy Kilmister on todennut, ”If you think you are too old to rock’n’roll, then you are”.

(J.Kaunisto)

(Arviot julkaistu pääosin V2.fi-sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Black Sabbathin loppua todistetaan myös Suomessa

Black-Sabbath-the-end

Black Sabbathin vuonna 1970 julkaisema albumi Paranoid on jäänyt heavy rockin historiaan genren ehdottomana merkkipaaluna.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ozzy Osbourne, Tony Iommi ja Geezer Butler suuntaavat alkuvuodesta jäähyväiskiertueelleen ja Suomessa ’hautajaisia’ juhlitaan 7.7.2016.

Black Sabbathin The End -kiertue pysähtyy Helsingin Kaisaniemessä nimikkeellä ’Monsters of Rock’.

Konsertin muut esiintyjät  julkistetaan myöhemmin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset

Viikon levynä myyntilistoilla juhlinut Iron Maidenin ’monoliitti’ The Book Of Souls

 

book of ss

Iron Maiden – The Book Of Souls

Iron Maidenin tyyppien puheista on aistivinaan että tuore The Book Of Souls saattaa jäädä bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ennakkopuheissa bändin hahmot ovat varauksetta kehuneet kiekkoa  – jopa uran parhaaksi. Maidenin rumpali Nicko McBrain hehkuttaa albumia bändin uran huippuhetkeksi. Rumpalin mielestä mukana ovat koko Maiden-historian yhteen kokoavat ainesosat.

Levyn biisien pituudet venyvät lähemmäs kymmentä minuuttia kokonaisuuden päättävän Empire of the clouds -teoksen kellottaessa peräti 18 minuutin ylityksen. Viisujen pituudesta huomaa Maidenin keskittyvän eeppisempään ja progressiivisempaan ulosantiin. Suoraan sanottuna Maiden on antanut kaikkien kukkien kasvaa. Juuri edellämainittu Bruce Dickinsonin suurteos Empire of the clouds on todellinen progemammutti – musiikillinen taidejärkäle. Rönsyjä ei ole lähdettu tukahduttamaan tai saksimaan. Kyseisellä periaatteella etenevällä albumilla on niin hyvät kuin varjopuolensa.

Jos Maidenin tyypit ovat halunneet sisällyttää levylle koko bändin historian, tiukkaan puristettu ja vauhdikkaammin etenevä materiaali on jäänyt pahasti paitsioon. Levyllä on oikeastaan vain kaksi sinkkubiisiksi sopivaa kappaletta, joista Speed of light on perinteisempää ja iskevämpää Maidenia. Se toinen, Tears of a clown, kuulostaa vahvasti Dickinsonin soolotuotokselta. Levyn muun materiaalin tunnistaa selkeästi Maideniksi mutta ‘anna kaikkien kukkien kasvaa’ -filosofian ansiosta viisut venyvät ja paikoin vauhtikin on kovin laiskaa. Iron Maiden ei ole progressiivisen haastamisen parissa pelikentän vikkeläliikkeisin pelinrakentaja. Paikoin meno on valitettavan kulmikasta. Myös Bruce Dickinsonin ääni hoippuu hetkittäin aivan rajoilla.

Mutta, luovuttamalla vapaat kädet formaatista ja genrelokerosta välittämättömälle ilmaisulle, yhtye on onnistunut tavoittamaan jotain Maiden-kaavan rikkovaa parhautta. The Book Of Souls -albumilla Maiden on eeppisen mietteliäs mutta myös kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton – bändistä on aistivinaan uuden löytämisen vapautunutta iloa. Steve Harris totesi levyn päättävän 18-minuuttisen mammuttibiisin olevan mestariteos. Empire of the clouds on hämmentävän monimuotoinen ja kokeileva  – mutta olisi kaivannut tiivistämistä. Samat sanat voi sanoa koko levyn mitalle. Tiivistämällä lopputulos olisi vielä parempi. Ilmiselviä iskubiisejä janoaville faneille The Book Of Souls saattaa olla pettymys. Kuitenkin, albumi on hieno osoitus ikonisen bändin kyvystä päästää irti vuosikymmenten painolastista ja tuottaa maailmaan yhtyeen artistikuvaa laajentava luovuuden ilmentymä. Aikakirjoihin jää massiivinen monoliitti.

Historia tulee osoittamaan The Book Of Souls -albumin paikan Maidenin diskografiassa – levy on jossain pienimuotoisen mestariteoksen ja musiikillisen testamentin välimaastossa. Levy ei ole millään lailla täydellinen mutta bändin halua tehdä jotain muuta kuin ‘sitä samaa’ pitää kunnioittaa. Maiden on jo legendan arvonsa ansainnut, joten riskejä ottamalla bändillä ei ole muuta kuin hävittävää. Kuten Nicko McBain totesi, Iron Maiden olisi suurinpiirtein voinut ‘piereskellä paperipussiin’ ja osa tyypeistä olisi todennut lopputuloksen olevan ‘ihan ok’. Maiden ei valinnut turvallisinta keskiviivan lanausta ja siitä kiitos!

 

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy