Turun pääkirjaston musiikkiosastolla on esillä 22.2.-6.3. näyttely, joka julistaa 90-luvun ilosanomaa. Lisäksi hyllyistä löytyy WE ❤ 90’s-lipukkeilla merkittyjä levyjä, jotka auttavat bongaamaan ysärimusaa. Ysäriviikot huipentuvat 3.3. DJ-keikkaan, jossa soitamme toivemusiikkia 90-luvulta. Käy siis toivomassa omaa lempibiisiäsi joko paikan päällä kirjastossa tai tapahtuman FB-sivulla!
Kategoria(t): Tapahtumat
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat järjestetään maanantaina 7.3. klo 16–19. Illan teemana on laulaja-lauluntekijä Joni Mitchell.
Malka Maromin kirjoittaman Joni Mitchell omin sanoin: lauluntekijän elämä -kirjan suomentaja Sini Linteri saapuu Raisioon puhumaan aiheesta.
Linteri kertoo ihastuneensa erityisesti Mitchellin tekemiin sanoituksiin. Vaikka artisti oli alkujaan Linterille melkoisen tuntematon suuruus, taustatyön ja käännösprojektin aikana myös musiikki tuli tutuksi.
– Erityisesti minua kiehtovat hänen laulujensa sanat. Hän maalaa sanoilla – toisinaan raastavan henkilökohtaisia kuvia, joihin on helppo samaistua, toisinaan vaikeasti tavoitettavia, lähes absurdeja tilannekuvia. Joka tapauksessa hänen laulunsa pysäyttävät.
– Minun näkökulmassani korostuu ehkä enemmän juuri Mitchellin runollisuus, mutta hänen lyriikoitaan on arvostettu paljon, kuten Malkakin sanoo kirjassaan: ”Itse asiassa luin For the Roses -levyn arvostelun, ja siinä sanottiin: ”For the Roses -levyn pitäisi vakuuttaa kaikki, että tämä nainen ei ole koskaan ollut folklaulaja. Hän on runoilija, joka somistaa runonsa musiikilla”.
Kaikki kirjassa mukana olevat laulut nousevat esille Jonin haastatteluosuudessa. Osaan kappaleista viitataan vain lyhyesti mutta joistakin kerrotaan paljonkin taustaa. Tämä helpotti Linteriä lyriikoiden käännöstyössä. Esimerkinä Barangrill-laulun kolmannen säkeistön synnystä kerrotaan kirjassa suhteellisen tarkkaan.
-Jonkin verran etsin lisätietoa lauluista, kun yritin selvittää sanojen merkityksiä, mutta osa lyriikoista jäi kirjan tiedoista ja selvitystyöstä huolimatta etäisiksi tai tavoittamattomiksi.
Linteri toteaa elämänkerran muodon, jutustelevan tyylin olevan kirjan vahvuus. Tarina etenee koko ajan, koska kaikki perustuu radiohaastatteluihin. Koska haastattelija on Jonin ystävä, vaikuttaa se myös jutustelevaan tyyliin. Kirjassa painottuu Jonin itseoppineisuus musiikin alalla ja musiikin synty intuition ohjaamana.
-Kirja antaa Jonista aika pitkälle sellaisen kuvan, mitä hän on itse valmis näyttämään. Kirjassa ei tosiaan ole muuta kuin radiohaastattelut auki kirjoitettuna ja kevyesti editoituna sekä lyriikoita, ei kirjoittajan selityksiä tai taustaselvityksiä. Kuva jää osin hämäräksi ja pirstaleiseksi. Jotkin haastatteluissa mainitut asiat herättävät enemmän kysymyksiä kuin mitä antavat vastauksia. Kirja antaa kuvan monin tavoin lahjakkaasta naisesta – laulaja-lauluntekijästä ja taiteilijasta – joka on kulkenut omaa polkuaan.
-Mitchell-kirja oli todella antoisa käännösprojekti. Lyriikoiden suomentaminen oli haasteellista mutta palkitsevaa, ja kirjan ja siihen liittyvän selvitystyön kautta Joni Mitchellistä avautui kiinnostava kuva.
(Joni Mitchell omin sanoin: lauluntekijän elämä -kirjaa on myynnissä myös Vinyyli-Iltamissa)
Teksti J.Kaunisto
Kategoria(t): Elämäkerrat suomeksi, Musasto suosittelee, Tapahtumat
”Kuumaa protopunkkii Yhdysvaltain Motorcitystä. Jäbät veivaa nii kovaa et pää lähtee irti!” (Levykauppa X: n mainos). Ennen Sex Pistolsia ja Ramonesia oli Death, josta kukaan ei tiennyt mitään ennen vuotta 2009. Kolmen veljeksen Detroitissa vuonna 1974 perustama bändi oli kaikkien aikojen ensimmäinen musta punkbändi.
1964 kolme nuorta Hackneyn veljestä katsoi isänsä kanssa Ed Sullivan Showta ja näkivät Beatlesin ensimmäisen kerran. Seuraavana päivänä David löysi kujalta hylätyn kitaran ja alkoi opetella soittamaan. Veljet Bobby ja Dannis seurasivat pian perässä ja he alkoivat soittaa musiikkia yhdessä. Veljekset Bobby (basso ja laulu), David (kitara) ja Dannis (rummut) Hackney aloittivat funkbändinä, mutta vaihtoivat rockiin nähtyään The Whon esiintyvän. Toisena inspiraation lähteenä oli Alice Cooper, joka keikkaili siihen aikaan Detroitissa. Alice Cooper-yhtye tuli tunnetuksi teatraalisesta ja shokeeraavasta garage rockistaan.
Veljekset harjoittelivat ja nauhoittivat varhaiset demonsa kotona ja esittivät ensimmäiset keikkansa perheen autotallissa. Bändin nimi oli alun perin Rock Fire Funk Express, mutta kitaristi David vakuutti veljensä ja bändi sai uuden nimen: Death.
1975 Death teki melkein levytyssopimuksen: United Sound Studios äänitti seitsemän kappaletta, jotka David ja Bobby olivat säveltäneet ja sanoittaneet. Columbia Recordsin johtaja Clive Davis oli rahoittanut äänitykset, mutta vaati poikia muuttamaan bändin nimen myyvemmäksi. Veljekset eivät suostuneet ja äänitykset keskeytettiin. Bändi ehti tehdä seitsemän kappaletta, vaikka alun perin oli tarkoitus äänittää 12. Paria vuotta myöhemmin he julkaisivat itse singlen, joka sisälsi kappaleet Politicians in My Eyes ja Keep on Knocking. Sitä painettiin vain 500 kappaletta.
Death lopetti toimintansa 1977, jolloin veljekset muuttivat Burlingtoniin ja julkaisivat kaksi albumia gospel rockia. 1982 kitaristi David muutti takaisin Detroitiin ja kuoli keuhkosyöpään 2000. Bobby ja Dannis jäivät Burlingtoniin ja soittivat reggaebändissä.
2008 Bobby Hackneyn pojat Julian, Urian ja Bobby Jr. löysivät yllättäen isänsä ja setiensä vanhat nauhat yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja perustivat bändin, joka soitti Deathin musiikkia. 2008 Drag City Records julkaisi kaikki seitsemän Deathin kappaletta, jotka oli nauhoitettu 1975.
Deathin musiikki oli edellä aikaansa, bändi ennakoi punk-liikkeen nousua. Kukaan muu ei soittanut niin vuonna -73. Ennakkoasenteiden takia mustien rokkareiden asema oli vaikea. Mustien kuului soittaa Motownia eli funkia ja soulia. Jäsenet ansaitsevat tunnustusta visionääreinä. Levy oli todella edistyksellinen ja on käsittämätöntä, ettei sitä aikanaan julkaistu. Ne lojuivat varastossa kenenkään tietämättä ja julkaistiin 30 vuoden päästä. Lisäksi bändin tarina on aivan mahtava. Bändistä tehtiin dokumentti A Band Called Death 2012, joka on esitetty myös Yle Teemalla muutaman kerran.
Tätä levyä ei muuten ole Spotifyssa, mutta voit lainata sen kirjastosta. Katso levyn saatavuus täältä.
Ann-Christin Antell
Kategoria(t): Viikon levy
Megadeth – Dystopia
Dave Mustainen johtaman Megadethin tuore albumi Dystopia on tuunattu ja puunattu taistelemaan kynsin ja hampain musiikkimaailman Oscarista, Grammysta. Jos Mustaine ei kyseistä palkintoa tällä levyllä pokkaa, niin ei sitten koskaan!
Hattu päästä ja iso kumarrus, Megadeth on tehnyt viidennentoista studioalbumin kohdalla hämmentävän tempun – aivan mainion levyn vuosien korpivaelluksen jälkeen. Tottahan klassikkolevytyksiin on matkaa. Mutta on myös otettava huomioon luonnollinen (rokkarin) kehitys ja ajan kuluminen. Jos oikein filosofoidaan, Dystopia saattaa olla Megadethille melkeinpä kuin ’The Black Album’ oli Metallicalle. Aika näyttää. Youthanasian jälkeinen aika on ollut Mustainen ryhmälle hankalaa. Nyt on oikea miehistö koossa ja innostuksen huomaa niin uusissa miehissä kuin Mustainessa. Kitaristi Kiko Loureiro on omat Megadeth-juurensa kasvattanut jo taaperoikäisenä. Mies ei elvistele mutta osoittaa välähdyksinä suvereenin soittotaitonsa. Rumpalina toimivaan Chris Adleriin voi liittää samat sanat, tosin Adlerin eloisa rummutus antaa monelle viisulle selkeää lisä-arvoa. Tietynlainen teknisyys korviinpistävän innostuksen lisäksi on Dystopian selkeitä vahvuuksia.
Ja mitä on tapahtunut Dave Mustainen lauluäänelle! Vanha raakkuja laulaa paremmin kuin koskaan. Sävellysten osalta Mustaine on asiallisessa vireessä vaikka pari siivua laihempana albumi olisi jämäkämpi. Neljän ensimmäisen biisin kohdalla ollaan parhaimmalla mukavuusalueella ja varsinkin kiekon nimibiisin hiotun kevennetty ulkomuoto hivelee korvaa. Metalliviihdettä, kieltämättä, mutta toimivaa sellaista. Bullet to the brain -viisussa Megadeth yrittää olla jo liiankin ’Fivefingerdeathpunchia’. Post american world on selkeästi ’old school’ -Megadethia, Mustainen äänestä tosin puuttuu se ankarin raivopään irvistys. Instrumentaalipala Conquer or die on tyylikästä skeban kiusaamista. Fear-coveri Foreign policy sopii Mustainen suuhun paremmin kuin hyvin.
Dystopiasta on hiottu terävimmät rässisärmät laimeammiksi, joka aiheuttaa pientä parran pärinää. Kokonaisuus on kuitenkin aivan eri tasolla kuin vaikkapa edellisellä Super Collider -levyllä. Varsinkin soittopuolella ero edelliseen on kuin keskiyöllä ja aamuyöllä. En tiedä onko kyseessä Mustainen perustyytymätön luonne vai mikä mutta miehen kipakkaa sanailua kuuntelee mielellään, vuosikymmenten jälkeenkin. Vielä virtaa. Mielestäni Dystopia on Grammyn arvoinen tekele.
J.Kaunisto
(Teksti julkaisu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)
Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy
Viitasen Piian toinen levy Uni onnesta sai osakseen suitsutusta kerrakseen ilmestyessään vuonna 2014. Levyä kehuttiin kauniiksi, herkäksi, melankoliseksi, henkeväksi ja vuoden parhaaksi levyksi. Eivätkä arvostelijat yhtään liioitelleet. Tämä folk-/poplevy on todellakin tutustumisen arvoinen, jos et ole levyyn jo törmännyt!
Viitasen Piia koostuu laulaja-lauluntekijä Piia Viitasesta, kitaristi Mikko Malmivaarasta, rumpali Jarkko Ikosesta ja basisti-pianisti Juho Niemelästä. Kappaleet ovat Piia Viitasen käsialaa muutamaa lukuun ottamatta. Ja koska kyseessä on kaunis levy, niin mukana on tietysti myös jousisoittimia, harmooni ja puhaltimia. Levyn selkäranka on kuitenkin kitara ja laulu.
Tuntemattomalle Ainolle –kappale on saanut sekä kuulijat että kriitikot liikuttumaan. Teksti pohjautuu Piian papan kirjoittamaan kirjeeseen rintamalta. Kaunis melodia ja tunteisiin vetoava teksti saavat kyllä kyyneleen vierähtämään poskelle. Miten kauniisti pappa onkaan osannut pukea varmasti monen sotilaan ajatukset sanoiksi. Juuri tämä kappale sai minut tutustumaan koko levyyn.
Vahvana jäivät mieleen myös kappaleet Nuku, oi nuku ja Keinu. Näissä kappaleissa kuvataan hienosti elettyä elämää ja luopumisen tuskaa. Nuku, oi nuku on säveleltään voimakas kun taas Keinu puolestaan herkän kaunis. Levyn aloittava Ukkoslaulu on kunnon voimalaulu.
Löytyypä levyltä myös jouluun sopiva kappale: Eilen luvattiin lunta (Hoosianna). Tämänkin kappaleen kuulijat ottivat omakseen ja se oli Jouluradion toiseksi soitetuin kappale 2013. Piiloraitana levyltä löytyy Anni (Talvi-illan tähtilöitä) eli Immi Hellénin runo Annin usko. Sävel tähän kappaleeseen on Piian mummolta peritty kansansävelmä.
Musiikki tutkitusti mm. rauhoittaa, lohduttaa ja vie takaisin muistoihin. Työssään vanhusten parissa Piia on varmasti nähnyt musiikin voiman ja se välittyy hänen kappaleissaan. Laulu ja tulkinta ovat korutonta ja kaunista. Sanoituksista välittyy kokemukset iäkkäiden ihmisten parissa. Piialla on taito pukea elämänkokemuksia sanoiksi. Lisäksi sovitukset tukevat kappaleita todella hyvin.
Viitasen Piian haastattelu Yle musiikissa
Päivi, Kaarinan kirjasto
Kategoria(t): Viikon levy
Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.
Little River Band – rentoa folkrockia Australiasta
Australialainen Little River Band julkaisi erinomaisen yhtyeen nimeä kantaneen esikoisalbuminsa vuonna 1975. Melbournen Armstrongs studioilla äänitetty levy oli valtaisa arvostelu- ja myyntimenestys kotimaassaan ja herätti kiinnostusta myös Yhdysvalloissa. Syynä siihen oli varmasti se, että Little River Band muistutti tyyliltään sellaisia yhtyeitä kuin Crosby, Stills, Nash & Young sekä Eagles. Amerikkalaisten virkaveljiensä tapaan australialaisten Glenn Shorrockin (laulusolisti), Graham Goblen (kitaristi/laulaja) ja Beeb Birtlesin (kitaristi/laulaja) yhteislaulu oli upeaa kuultavaa. Kokonaisuutta täydensi soolokitaristi Rick Formosan tyylikäs kitarointi.
Little River Bandin voimavarana oli lisäksi se, että yhtyeessä oli kolme tuotteliasta säveltäjää Shorrock, Goble ja Birtles. Näin ollen levyn lauluissa on vaihtelevuutta. Amerikkalaisista aikalaisistaan yhtyeen mielestäni erotti kuitenkin ennen muuta australialainen rentous. Levyn yhdeksän laulua muodostavat nautittavan kokonaisuuden, joista singlenä menestyi It´s A Long Way There.
Muistan Little River Bandistä kirjoitetun suomalaisissa musiikkilehdissä 1970-luvun jälkipuolella, mutta minulla ei ollut tuolloin tilaisuutta tutustua heidän tuotantoonsa. Käydessäni Länsikeskuksen Kirppis-Centerissä vastaani tuli tämä yhtyeen ensimmäinen LP. Loistokuntoinen levy maksoi vaivaiset 5 euroa. Täytyypä pitää silmät auki, jos onnistuisin vielä löytämään yhtyeen läpimurroksi Yhdysvalloissa muodostuneen kolmannen LP:n ’Diamantina Coctail’ vuodelta 1977.
Altti Koivisto
Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Vinyylimania
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat järjestetään jo neljättä kertaa maanantaina 7.3. klo 16–19. Illan teemana on yksi merkittävimmistä laulaja-lauluntekijöistä, Joni Mitchell.
Malka Maronin kirjoittaman Joni Mitchell omin sanoin: lauluntekijän elämä -kirjan suomentaja Sini Linteri saapuu Raisioon puhumaan aiheesta. Lisäksi turkulainen laulaja Sanna Mansikka esittää illan aikana muutamia Mitchellin tunnetuksi tekemiä kappaleita.
Tapahtumassa on myös levymyyntiä (Iki-Popin Joska Laine, 8raidan Fredrik Johansson ja kiertävä levykauppias Kari Prusila).
Mitchellin tuotanto on aarrearkku
1960-luvun puolivälissä nuori, kanadalainen Joni Mitchell siirtyi Yhdysvaltoihin New Yorkin Greenwich Villageen ja alkoi saada mainetta lahjakkaana lauluntekijänä. Tämän vaiheen tunnetuin esimerkki on Both Sides Now -sävellys, josta on tullut amerikkalaisen folkin klassikko. Mitchellin kahden ensimmäisen LP:n Song To A Seagull (1968) ja Clouds (1969) pääosissa ovat laulu ja akustinen kitara.
Mitchellin tyyli muuttui folkrockiksi 1970-luvun alussa ilmestyneillä klassikkoalbumeilla Ladies Of The Canyon ja Blue. Näiden levyjen myötä Kaliforniaan asettuneesta laulajasta tuli rocktähti. Suurimmaksi menestykseksi muodostui 1974 ilmestynyt loistava Court And Spark -albumi.
Joni Mitchelliä ei todellakaan voi moittia varman päälle pelaamisesta, sillä vuosikymmenen puolivälissä hän vaihtoi tyyliä jazzin suuntaan. Vuoden 1976 mestariteos Hejira on paitsi Mitchellin jazzkauden pääteos myös yksi hänen uransa kirkkaimmista helmistä.
1980-luvulla Mitchellin biiseissä alkoi kuulua rockin sävyjä. Tämän ajanjakson levyistä on mainittava erityisesti 1982 ilmestynyt Wild Things Run Fast. Mitchellin 1990-luvun tyyliä voi sen sijaan kutsua folkjazziksi. Merkkipaaluja ovat mm. Night Ride Home (1991) ja Turbulent Indigo (1994). Joni Mitchellin omien sanojen mukaan 2007 ilmestynyt Shine-albumi jää viimeiseksi uusia lauluja sisältäväksi levyksi.
Joni Mitchell on luonut myös uran kuvataiteilijana. Hän on suunnitellut itse suurimman osan upeista levynkansistaan.
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Tapahtumat
Joyce DiDonato: Diva Divo: opera-arias
Amerikkalainen mezzosopraano Joyce DiDonato sai Diva Divo –levytyksellään vuonna 2012 Grammy-palkinnon parhaasta klassisen musiikin sooloesityksestä. Levy ei siis ole enää uuden uutukainen, mutta se on pienen ketunlenkin kautta kuitenkin ajankohtainen, sillä Joyce DiDonato esiintyy Helsingissä Finlandia-talossa tällä viikolla 14. helmikuuta ranskalaissyntyinen pianistinsa David Zobelin kanssa. Toisen kerran DiDonaton fantastista ääntä pääsee kuulemaan täällä Suomessa marraskuussa, jolloin hän esiintyy Musiikkitalossa Helsingin Barokkiorkesterin solistina.
Diva Divo on hieno levy. Levyllä yhdistetään herkullisesti sekä housurooleja (=oopperassa miesrooli, jota esittää nainen) että ns. tavallisia naisrooleja. Oopperoiden roolihenkilöt esittäytyvät levyllä ikään kuin pareittain: housuroolia seuraa aina naisrooli. Jotta kuvio ei olisi ihan niin yksinkertainen, roolihenkilöiden aariat ovat peräisin eri säveltäjien oopperoista. Levyn kuuntelijalle aiheutetaan tosiaankin hieman päänvaivaa yhdistelemällä ikään kuin roolihenkilöiden kohtaloita toisiinsa nappaamalla aarioita roolihenkilöiden mukaan eri oopperoista. Oopperoiden tapahtumat ja juonet eivät ylipäätään ole aina ihan selkeitä ja tällä levyllä pakkaa sekoitetaan vielä vähän lisää. Juuri tämä tekee kuitenkin mielestäni levystä niin herkullisen.
Nyt siis kannattaa pitää hatusta kiinni ja ottaa vaikka paperia ja kynä esille ja kirjata ylös kuka on kuka, sen verran kiemurainen on levyn henkilögalleria.
Kuva Metropolitan Operan Figaron häät -esityksestä (2005), kuvaaja Marty Sohl
Yksi oopperakirjallisuuden tunnetuista housurooleista on lemmenkipeä hovipoika Cherubino, joka tavataan sekä Mozartin oopperassa Figaron häät että Jules Massenet’n oopperassa Chérubin. Levylle on valittu Cherubinon / Chérubinin aaria molemmista oopperoista. Figaron häät on oopperoista tunnetumpi. Oopperan tapahtumat sijoittuvat kreivi Almavivan linnaan ja kreivitär Almavivaan ihastunut Cherubino laulaa kreivittärelle laulun ’Voi che sapete’; laulu tosin on kirjoitettu kaikille naisille vapaasti käännetyllä ajatuksella ”te naiset, jotka tiedätte mitä rakkaus on, opastaisitteko minua kokematonta”. Massenet’n Chérubin on oopperaa tuntevallekin melkoisen vieras ooppera. Oopperan tapahtumat ovat ikään kuin jatkoa Figaron häiden tapahtumille. Oopperan nimihenkilö Chérubin on saanut määräyskirjan armeijaan ja tapahtumat alkavat tämän tapauksen ja nuoren sankarin 17-vuotispäivän juhlinnalla. Aariassa ”Je suis gris! Je suis ivre!” Chérubin laulaa olevansa humaltunut auringosta ja siitä, että on 17-vuotias.
Figaron häiden Cherubinon pariksi levyllä on valittu Rossinin Sevillan parturi –oopperan Rosina, joka on oopperamaailmassa Figaron häiden kreivitär Almaviva. Sevillan parturin tapahtumat kun edeltävät Figaron häiden tapahtumia. Massenet´n Chérubinin parina puolestaan on Figaron häiden Susanna, joka on Figaron häiden nimihenkilön Figaron morsian. Ja ”kaikkiin naisiin ihastunut” Cherubinohan on tietenkin ihastunut myös Susannaan, tässä on levyn kytkös Cherubinon ja Susannan välillä. Aariassa ”Deh, vieni, non tardar” Susanna laulaa Figaroa kiusoitellakseen aariaa, jossa muka odottelee rakastajaansa.
Sekä Gluck että Mozart sävelsivät oopperan Tituksen lempeys ja Sesto (housurooli) ja Vitellia ovat molempien oopperoiden roolihenkilöitä. Oopperan tapahtumat sijoittuvat antiikin Roomaan keisari Tituksen hallituskauteen (79-81 jKr.). Sesto on keisarin läheinen ystävä ja Vitellia on syrjäytetyn keisarin tytär, joka janoaa kostoa keisari Titukselle. Itse ajattelen aina Vitelliaa yhtenä oopperamaailman ”parhaista” naispuolisista pahiksista, joskin oopperan lopussa tapahtumat saavat onnellisen käänteen. Seston aaria on Gluckin oopperasta ja Vitellian aaria Mozartin oopperasta.
(Bianca Castafiore laulaa Tintti-sarjakuvan 21. albumissa Castafioren korut Jalokiviaariaa Gounod’n Faustista)
Faust on fiktiivinen henkilöhahmo, joka myi sielunsa paholaiselle ja sai vastineeksi maallisen elämänsä ajaksi rajattoman tiedon sekä yliluonnollisia kykyjä. Faustin tarinaa on käsitelty taiteessa lukemattomia kertoja ja oopperoitakin on tehty useita. Kuuluisin aiheeseen perustuva teos lienee Goethen runomuotoinen tragedia Faust. Goethen Faustiin pohjautuvat puolestaan Charles Gounod’n ooppera Faust sekä Hector Berlioz’n draamallinen legenda Faustin tuomio. Joyce DiDonaton levylle on valittu Berlioz’n Faustin sankarittaren Margueriten sydäntä särkevä aaria ’D’amour l’ardente flamme’. Margueriteen ihastuneen nuoren Siébelin aaria puolestaan on Gounod’n Faustista. E.m. Siébelin aaria kuuluu omaan henkilökohtaiseen top ten opera arias –listaani.
Kun puhutaan oopperoiden housurooleista, Romeo’ta ei voi jättää huomiotta. Näin on laita myös tällä levyllä; Joyce DiDonaton Romeo on Bellinin Capuletit ja Montecchit –oopperan sankari. Hector Berlioz’n draamallisessa sinfoniassa Roméo et Juliette Romeon ja Julian tunteita ja vuorosanoja kuvailee enimmäkseen orkesteri. Mezzo-sopraanolle suodaan teoksessa kaksisäkeinen laulu Premiers transports que nul n’oublie , ensi rakkauttaan ei kukaan unohda. Laulu on todella ihastuttava ja se on levyllä hyvä pari sitä edeltävälle Romeon aarialle, joka kylläkin alkaa sangen sovittelevissa merkeissä sovintoa kahden suvun välille toivoen, mutta päättyy hyvinkin sotaisiin tunnelmiin.
Kuva Lyric Opera of Kansas City –oopperatalon The Capulets and The Montagues -esityksestä (2013), kuvaaja Cory Weaver
Tuhkimo on Rossinin kaksinäytöksinen koominen ooppera. Sitä esitetään paljon ja se oli mm. Suomen kansallisoopperan ohjelmistossa kymmenisen vuotta sitten. Tuhkimon aaria on mezzosopraanon taidonnäyte ja Joyce DiDonato pääse sanalla sanoen irrottelemaan sydämensä kyllyydestä, hän hersyttää ääntään ja lennokkaat skaalat ylös ja alas saavat kuulijan vain ihmettelemään mitä kaikkea ihmisäänellä voi tehdä. Tuhkimon parina levyllä on luonnollisesti Prinssi. Siinä missä Rossinin Tuhkimon aariassa on vauhtia, Massenet´n Tuhkimon Prinssin aaria on hyvinkin melankolinen: ”sydän ilman rakkautta, kevät ilman ruusuja”.
Levyn viimeinen sankaritar liittyy kreikkalaiseen mytologiaan. Ariadne (tai levyllä Massenet´n vähemmän tunnetun oopperan sankaritar Ariane) laulaa tuskaansa ja pelkoaan eikä syyttä suotta: hänen rakastettunsa tai pikemmin pelastajansa Theseus on labyrintissa kauhean Minotauruksen kanssa. Ariane rukoilee Cypris-jumalatarta ja on valmis kuolemaan Theseuksen puolesta. Täysin toisenlaisissa tunnelmissa ollaan saman tarinan toisenlaisessa versiossa Richard Straussin kamarioopperassa Ariadne Naxos-saarella. Tapahtumapaikkana on 1700-luvun puolivälin Wien ja rikkaan miehen järjestämät kutsut, joilla on tarkoitus esittää ensin vakava ooppera Ariadne ja sen jälkeen commedia dell’arte –ilveily ilkikuruisine hahmoineen. Yksi oopperan keskushenkilö ja tällä levyllä Ariadnen ”pari” on nuori säveltäjä, Komponist, joka odottaa malttamattomana Ariadne –oopperansa esitystä.
Kuva Teatro Real –oopperan Ariadne auf Naxos –esityksestä (2006), kuvaja Javier del Real
Levy on ihastuttava aariakokoelma ja sen kuuntelemisesta voi aivan mainiosti nauttia myös ilman kynää ja paperia ja ”kuka onkaan kuka” –pohdintoja. Joyce DiDonato on fantastinen laulaja, yksi tämän ajan parhaita. Voi siis vain antaa kauniin laulun viedä. On myös vaara, että levyn henkilögalleria vie mukanaan ja kynä ja paperi tulee otettua esille. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin vähennä kuuntelemisen nautintoa
Heli Pohjola
Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy
Kansanmusiikki on ainoa suomenkielinen lehti, jossa kerrotaan kattavasti kansanmusiikin eri ilmiöistä ja tekijöistä maailmanmusiikkia ja tanssia unohtamatta.
Lehden liitteessä kerrotaan pelimanneja kiinnostavista kentän tapahtumista ja muista soittajia kiinnostavista asioista. Se sisältää myös nuotteja soittajille.
Kansanmusiikki ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja lehden yhteydessä ilmestyy cd-levy kerran kuukaudessa. Lehteä julkaisee Suomen kansanmusiikkiliitto yhdessä kansanmusiikki-instituution kanssa.
Kuluvan vuoden lehtiä voi lukea musiikkiosastolla. Edellisen vuoden lehtiä saa lainata.
Kategoria(t): Lehdet
K A M A L A M A A N A N T A I
Maanantaina 11.01.2016 olin juuri tullut töihin. Avasin tietokonetta. Puhelin soi. Se oli Altti Raision kirjastosta. David Bowie on kuollut. Kamala maanantai.
David Bowie on vaikuttanut minuun koko sen ajan, kun musiikkia olen kuunnellut. Kaverillani oli stereo- foninen kasettisoitin. Hän oli hankkinut Bowien vuonna 1972 ilmestyneen ns. läpimurtolevyn The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars C-kasetille tallennettuna. Tämä äänite oli varsin vaikuttava. Me, nuoret miehet kuuntelimme ja kuuntelimme ja kuuntelimme Bowieta ilta illan jälkeen. Oltiin viisaita ja analysoitiin kappaleiden sanoituksia. Mitä Bowie oikein ajatteli sanoillaan ? Mielenkiintoiseksi kuuntelun teki se, että kaverini kasettisoittimeen tiettyyn kohtaan piti asettaa pieni viila kasettia vasten ja kannen väliin, jotta nauha pyöri oikealla nopeudella. Ei onnistunut muuten kuuntelu.
Bowien vanhemmat levyt olivat tässä vaiheessa vähemmällä huomiolla. Mutta kyllä nekin levyt ovat tutuiksi tulleet. Space Oddity (v.1969) levyn nimikappale on saanut oman sijansa musiikin kuolemattomien kappaleiden joukossa. Levyllä on myös Memory Of A Free Festival -niminen kappale. Nuoret miehet istuivat lauantai-iltana Vehmassalmen tanssipaikalle menevässä linja-autossa laulaen tätä kappaletta. ” Sunmachine is coming down and we’re gonna have a party, sunmachine is coming down and we’re goinna have a party…” kertauksineen. Todellinen musiikkinautinto muille linja-autossa matkanneille.
Ziggy Stardustin jälkeen Bowie julkaisi levyn nimeltä Aladdin Sane. Joka myös luettiin ’A Ladd In sane’. Tämän levyn kannessa maalatuin kasvoin on punatukkainen Bowie hiuksin, jotka vaikuttivati monen tuntemani kaverin hiusten kasvatukseen ja leikkaukseen.
Bowien tuotannon kulta-aikaa ovat 70- ja 80 luku olleet. Tuotanto oli laadukasta ja kulutuksen kestävää, vaikka välillä ns. kriitikoiden arvostelut olivatkin eri mieltä . 90-luku Bowien osalta meni minulta ohitse, kunnes ilmestyi Earthling (v.1997). Tämä levy toi uudistuneen Bowien musiikkimaailmaani ja palautti uskoni häneen. Aikaisemmin ilmestyneet levyt alkoivat soimaan levysoittimessani useammin.
Samana vuonna, v. 1997, Bowie esiintyi Ruisrockissa. Olin varmalta taholta kuullut,että Bowie esittää vain uusimpia kappaleitaan. Tietyllä tavalla olin etukäteen pettynyt, sillä halusin kuulla myös vanhempaa Bowien tuotantoa. Pettymykseni mureni kun Bowie tuli lavalle esittäen uusien kappaleiden lisäksi tätä vanhempaa tuotantoa. Todella hieno esitys.
Bowieta on kutsuttu musiikin kameleontiksi. Tämä pitää paikkansa, ei pelkästään ulkoisen olemuksen osalta, vaan myös musiikin osalta. Muistan kuinka Bowien kautta kirjailija George Orwell tuli tutuksi. Bowien Diamond Dogs -levyn teemana on Orwellin kirja nimeltään 1984. Hienoja piisejä tälläkin levyllä. Bowie seurasi aikaansa ja myös paikkaa, missä oli. Tästä osoituksena on v. 1975 ilmestynyt Young Americans. Tämä levy sisältää Bowien tekemää soul-musiikkia, ikään kuin kunnian osoituksena soulille, joka on lähtöisin Yhdysvalloista.
Bowien viimeistä levyä, Blackstaria, on kutsuttu hänen testamentikseen. Hieno kappale tältä levyltä, nimeltään Lazarus, kertoo paljon. Mutta on myös sanottu, että Bowie teki koko joukon äänityksiä julkaistavaksi hänen kuolemansa jälkeen. Odotamme mielenkiinnolla.
”Oh no, not me
I never lost control
You’re face to face
With the man who sold the world”
Timo Aali
(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston helmikuun levynkansinäyttelyn aiheena David Bowie. Levynkannet lainassa Timo Aalin kokoelmasta).
Space Oddity
The Man Who Sold the World
Hunky Dory
The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars
Aladdin Sane
Pin Ups
Diamond Dogs
Young Americans
Low
Heroes
Lodger
Let’s Dance
Changesonebowie
Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio
Musasto 