Turun kaupunginkirjaston Musiikkiosaston kokoelmiin viime vuoden aikana kuin varkain tullut uutuuksina aineistoa, jossa tarkastellaan mm. alkuperäiskansojen vaikutusta populaarimusiikkiin ja heidän musiikkiperinteitään historiankäänteissä ja muutoksen tuulissa.
Tässä artikkelissa vinkkaan muutaman kokoelmistamme löytyvän kirjan, joiden tekijöistä ilokseni löytyy mm. Dena’ina ja Navajo-kansan jäseniä. Löytyipä mukaan myös suoranainen arkistojen helmi, jonka esittelen viimeiseksi.
Indigenous Pop: Native American Music From Jazz to Hip Hop (toim. Berglund, Johnson & Lee 2016)
Indiginous pop (2016) on teos, jossa tarkastellaan Yhdysvaltojen alkuperäisväestön vaikutusta jazzista hip hoppiin. Indeginous pop käsittelee mm. jazzia, bluesia, country-westerniä, rock and rollia, reggaeta, punkia ja hip hoppia. Mukana vilisee tuttuja nimiä mm. protestilaulujen sekä Red Power -liikkeen ajoilta, mutta myös tekijöitä, jotka ovat uusia tuttavuuksia, kuten punk-yhtye Blackfire tai Casper Lomayeswa.
Teos on kiinnostava tietokirja, joka syventää esim.Rumble – The Indians Who Rocked the World (2017) -dokumentin valottamaa kuvaa. Kyseinen dokumentti oli katsottavissa Yle Areenassa parisen vuotta sitten ja toi uudenlaisen näkökulman populaarimusiikin historiaan. Kiiteltyä dokumenttia on moitittu lähinnä siitä, että se on liian lyhyt ja loppuu kesken. Ainakin ennen kuin siinä päästään käsittelemään mm. Jim Pepperiä ja Don Cherryä, jotka ovat edelläkävijöitä kokeellisen jazzin ja nk. maailmanmusan kentillä.Valitettavasti sitä ei saada tekijänoikeudellisista syistä hankittua kirjaston kokoelmiin, mutta se putkahtelee tasaisin väliajoin erilaisiin suoratoistopalveluihin. Ehkäpä juuri sinulla on omat kätevät konstisi kaivaa se esiin bittivirrasta?
Tässä dokumenttielokuvan traileri siitä kiinnostuneille.
Rez Metal: Inside the Navajo Nation Heavy Metal Scene (kirj. Ashkan & Zappia, 2020)
Rez Metal (2020) -teoksessa tarkastellaan 2000-luvun alun nuorisokulttuuria metallimusiikin nyt jo ylisukupolvisen jäljen kautta. Hevimetalli on kirjoittajien mukaan osunut ”erityisesti Arizonan Navajo reservaatin kollektiiviseen hermoon” jopa niin, että monet yhteisön kulttuurillisista johtajista ovat huomanneet sen inspiroivan voiman. Hevimetallin kautta puretaan yhteisön kohtaamia vastoinkäymisiä ja arjen haasteita, ja kurkotetaanpa yhteistyön merkeissä skandinaviaan.
Sound Relations: Native Ways of Doing Music History in Alaska (Perea, 2021)
Musiikkiperinteeseen Alaskassa on tarttunut Jessica Perea Bisset teoksessaan Sound relations(2021). Teoksessaan Bisset, joka itse kuuluu Dena’ina kansaan, tarkastelee alaskan inuiittien musisointiperinteitä ja niiden merkitystä alkuperäiskansojen oikeuksia ajavassa liikehdinnässä.
Kirjaa lukevalle jää käsiin kattava kuva siitä, miten laajasti näitä perinteitä on kuultavissa eri musiikin genreissä aina kristillisistä virsistä populaarimusiikkiin. Lukukokemus johdattaakin uudelleen arvioimaan musiikin, alkuperäiskulttuurien ja kolonialismin risteyskohtia Amerikan mantereilla.
Arkistommme helmenä: Teton Sioux Music & Culture (Densmore, 1918)
Viimeisenä nostan esiin perinteisempää etnomusikologista tutkimusta edustavan teoksen yli 100 vuoden takaa. Tämä kokoelmamme helmi ei sentään kuitenkaan ole alkuperäispainos vaan painos vuodelta 1992. Sinällään jo toki iäkäs sekin yleisen kirjaston kokoelmaan kuuluvaksi.
Teton Sioux & Culture (1918) on kiinnostava kurkistus antropologiseen otteeseen musiikintutkimuksessa. Se ansaitsee sanasen erityisesti tekijästään, jota nykyisin etnomusikologsikin varmaan tituleerattaisiin.
Densmoren äänityssessio 1916 (Blackfoot chief, Mountain Chief Bureau of American Ethnology.)
Teoksen kirjoittaja Frances Densmore (1867 – 1957) kasvoi kuunnellen dakota-kansan musiikkia, opiskeli musiikkia, työskenteli musiikinopettajana reservaateissa ja tallensi vuodesta 1907 alkaen musiikkiperinteitä Smithsonian Instituutille (Smithsonian Instution’s Bureau of American Ethnology). Osa näistä äänitteistä on nykyisin Library of Congressin säilytettävänä.
Chicagon 1980-lukua edeltävää tuotantoa syynäävä katsaus on edennyt viimeiseen osaan. Yhtyeen kuin yhtyeen yhdeksännestä studiolevystä on kiusaus todeta, että ”ei ole yhtä hyvä kuin vanhat”. Silti tämän osan aloittava Chicago XI on minusta loistava tuotos – ehkä jopa parempi kuin jotkut aiemmat levyt. Hieman sen ilmestymisen jälkeen Chicago kokikin sitten suurimman katastrofinsa olemassaolonsa aikana.
Kappaleet ovat nyt jo lähes poikkeuksetta ”normaalimittaisia”. Vanhaa tuttua vihaisuutta ei ole kovasti jäljellä, vaikka välillä toki hallitusta muistetaan läksyttää ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi. Ainakin yhdellä seuraavista levyistä Chicago tuntuu hakeneen kovasti musiikillista linjaa. Levystä Chicago XVI, joka jatkaa siitä, mihin tämä katsaus päättyy, alkoi Chicagon uusi kaupallinen nousu. Siitä alkava tyyli – ainakin ”soveltuvilta osin” – lieneekin nykyään suurelle yleisölle tutumpaa.
Chicago XI (Columbia, 1977)
Chicago XI aloitetaan Kathin jo aiemmin kirjoittamalla kappaleella. Tämä Mississippi Delta City Blues groovaa mukaansatempaavasti, pitkälti yhden soinnun varassa. ”Kahjot” torvimelodiat ovat alusta asti kuuluneet Chicagon työkalupakkiin, ja nytkin niitä tuutataan väliosassa. Bändi on iskussa, ja Kathin laulu on sielukasta as ever. (Varhaisempi versio kappaleesta löytyy Chicago V:n uudelleenjulkaisun bonusraidoista.)
Cetera jatkaa balladilinjalla kappaleessa Baby, What A Big Surprise. Hittihän tästäkin tuli, mutta minusta kappale lässähtää hieman vahvan säkeistön jälkeen. En lähde kiistelemään asiasta massojen kanssa, mutta oppositiostahan on aina kiva vähän räksyttää.
Journalisti-Lamm palaa kappaleessa Policeman – hauska raportti poliisin elämästä, joka ei ole aivan yhtä romanttista kuin TV-sarjoissa. Lamm sai kiitosta kappaleesta ihka oikeilta poliiseilta. Julistan tämän ensimmäiseksi huippuhetkeksi Chicago XI -levyllä.
Vote For Me –satiirissa Lamm kalastelee ääniä presidentiksi pyrkiessään. Mikäli valitsemme hänet, tulemme saamaan oluella käyviä autoja ja kaikenlaista muuta kivaa. Urkuintro kutsuu vaalitilaisuuteen, ja reippaasti jumppaava rumpukomppi sekä ylimukavat torvet panevat pirskeet käyntiin. Ilmapallot vilisevät silmissä.
Pirteä This Time tarjoaa komeaääniselle trumpetistille, Loughnanelle, kolmannen tilaisuuden laulaa oma kappaleensa. Loughnanen teksteissä on aina kaikki niin mukavasti, että tulee halu aloittaa sauvakävelyharrastus ja lähteä ulos tervehtimään vastaantulijoita päivän pelastavalla hymyllä.
Osa levyn vahvimmasta materiaalista tuli yllättävältä suunnalta. Rumpali Seraphine oli löytänyt David ”Hawk” Wolinskista säveltäjän teksteilleen. Take Me Back To Chicagossa hän muistelee edesmennyttä muusikkoystävää. Lammin laulu varmistaa, että sentimentaaliselta ylitulkinnalta säästytään. Siirtykäämme Chicagon kaduille seuraamaan nuoren muusikon elämää yhdessä levyn kohokohdista:
Levyn päättää hieno kolmiosainen kokonaisuus. Dominic Frontiere (ks. mm. Äärirjoilla-tunnari) sävelsi utuisen orkesteripreludin. Preludi sekä itse kappale (Little One) johdantoineen on levyn komeimpia hetkiä. Solisti-Kathin on tuskin tarvinnut ponnistella tavoittaakseen tekstin tunnelatauksen, sillä hän oli itsekin melko tuore isä.
Chicago XI:lla ei juuri ole kohtia, jotka tekee mieli skipata. Ainoastaan Pankowin Till The End Of Timen olisi minun puolestani voinut jättää pöytälaatikkoon – tai vaikkapa soittaa sille omalle kullalle petiin tuodun aamupalan yhteydessä. Levyn soundimaailma on puhdas ja yhtenäinen. Kokonaisuus kulkee groovaavasta aloituksesta levolliseen lopetukseen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Terry Kath vahingossa ampui itsensä asetta käsitellessään. Lienee sanomattakin selvää, että Chicago oli suuressa kriisissä.
Kun yksi veljistä kuolee, sitä miettii jatkaako vai ei. Led Zeppelin päätti lopettaa, Chicago päätti jatkaa. Kathin tilalle kiinnitettiin Stephen Stillsinkin kanssa soittanut nuori Donnie Dacus. Kyllähän Chicago menetti Kathin myötä hieman pal…särmästään. Dacusin ääni on Kathiin verrattuna paikoin melko mun…särmätön. Toisaalta hän oli uudessa ympäristössä, ja tuli kaiken lisäksi paikkaamaan ”veljeä”.
Chicago selvästi koki painetta todistaa elinvoimaisuutensa. Hilpeän kansikuvan, jossa erityisesti Loughnanella näyttäisi olevan NIIIIIIIIN lysti, voi kokea jopa ylilyönniksi. Unohtakaamme tyylitajuton kansi, sillä sen sisältä löytyy laadukasta pop-musiikkia. Suuria statementteja ei tehdä, mutta voihan kuulija onkia tietoa hallinnon surkeudesta muualtakin. Mikäli ns. ”guilty pleasure” ei olisi itseään häpeävän ihmisen luoma, täysin turha konsepti, sanoisin Hot Streetsin olevan minulle sellainen.
Alive Again ylistää pintatasolla parisuhteen parantavaa voimaa, mutta rivien välissä kuulee Chicagon vakuuttavan ”oon voimissain”. (Ceteran laulutulkinta vahvistaa, että näin on.) Lällyjä kappaleita kuuluu totta kai vihata, mutta seuraavan kappaleen, The Greatest Love On Earthin, melodia on vastustamattoman kaunis. Teksti fyysisestä etäisyydestä rakastavaisten välillä pistäisi leipääntyneen betoninvalajankin huokailemaan.
Little Miss Lovin’ rokkaa elinvoimaisesti, ja Bee Geesin komea kastraattikuoro kiekuu taustalla rikollisen koukuttavassa kertosäkeessä. Nimikappale taas on taidolla kirjoitettua poppia, jossa on pieni ripaus jazzmaista sointumaailmaa. 7/4-tahtilajissa kulkeva instrumentaaliosa huilusooloineen muistuttaa koukeroisemmasta Chicagosta.
Chicagolla ei juuri ole kappaleita, joita suorastaan vihaisin, mutta niitäkin löytyy. Jo Take A Chancen siirappinen ”Tervetuloa juuri avattuun tavarataloon” -viihdeintro julistaa, että mitään järin tanakkaa ei ole tulossa. Ja kun Dacusin hempeä ääni julistaa ”I’m a man who likes to win”, kuulostaa se miltei yhtä uskottavalta kuin Bill Clintonin ”I did not have sex with this woman”. (Eriäviä näkemyksiä otetaan ilomielin vastaan!)
Ain’t It Time rokkaa hillitysti ja vakuuttavasti. Etenkin kertosäe iskee perusrockin ystävän tajuntaan. Pehmeä Love Was New ei tarjoa suuria musiikillisia innovaatioita, mutta kypsä teksti on vilpitöntä suhteen ensiaskelten muistelua sen sijaan, että lauottaisiin vain mitä kuvitellaan kumppanin haluavan kuulla. Lammin rakkauslaulujen takana tuntuu yleensä olevan astetta syvällisempi motiivi kuin radiosoitto.
Levyn kohokohta No Tell Lover on puhdasta viihdettä, mutta olen edelleen täysin koukussa siihen – ja ylpeä siitä. Soinnut (Loughnane), melodia (Cetera) ja sanat (Seraphine) tulivat eri henkilöiltä, mutta kokonaisuus on koherentti paketti ja poppia täydellisimmillään. Kun riisuu hetkeksi ”no sugar, please” –naamarin ja antautuu kappaleen vietäväksi, voi hyvinkin yllättyä. Kun vielä varmistaa olevansa yksin huoneessa, voi fiilistellä häpeilemättä.
Oudon kiehtovalla syntikkateemalla starttaava ja vähintään yhtä outoon kuorolauluun päättyvä Show Me The Way tarjoaa kierouksilla maustettua tappoviihdettä. Kappale päättää komeasti Chicagon ensimmäisen levyn ilman elintärkeää jäsentä.
Viihteelliset ”Silja Line -soinnut” olivat aina olleet jossain määrin osa Chicagon musiikkia, mutta tässä vaiheessa niiden osuus tuntuu kasvaneen ja niiden käyttö yksinkertaistuneen. Chicago onnistui kuitenkin tekemään ”Genesikset” ja kasaamaan vahvan levyn yhden olennaisen jäsenen jätettyä ryhmän.
Chicago XIII (Columbia, 1979)
Chicago XIII:sta tulee mieleen sama sana kuin Spede Pasasen Lentävistä luupäistä: “välityö”. Chicagon varhaiset levyt sisälsivät eri tyylejä, mutta tällä kertaa miltei kaikki kappaleet – ja niiden säveltäjät – tuntuivat vetävän yhtyettä eri suuntiin. Jokaisen kahdeksan jäsenen nimi löytyy ainakin yhden kappaleen krediiteistä.
Tämä levy olisi voinut vahvistaa Dacusin aseman Chicagossa, mutta se jäi hänen viimeisekseen. Chicago XIII:sta en ole kokonaisuutena koskaan saanut otetta. Outoa kyllä, myöskään yksittäisiä kohokohtia ei ole pinnalle kovasti pulpahtanut. (Eriäviä näkemyksiä otetaan jälleen ilomielin vastaan!)
70-luvun lopulla vaati todennäköisesti tolkuttoman suurta tahdon lujuutta olla tekemättä sitä pakollista diskokappaletta. Street Player -avaus diskoilee ja, mikä tärkeintä, jopa vakuuttavasti. Ironista kyllä kappaleessa, jossa lauletaan omasta katusoittajataustasta, esitellään yhtyeelle uusi, trendikäs musiikkityyli. Ceteran laulama melodia on komea.
Rufus-yhtye, jossa Seraphinen säveltäjäkumppani oli jäsenenä, oli levyttänyt kappaleen vuotta aiemmin – tosin hieman erilaisella melodialla.
Dacusin tarttuva Must Have Been Crazy päätyi singleksi. Hieman tunkkaisesta soundista huolimatta se onkin laadukasta soft rockia – nothing more, nothing less. Torvimiehet Loughnane ja Parazaider kyhäsivät yllättäen levyn menevimmän kappaleen, Window Dreamin’, joka rokkaa kuin yläkerran Reijo. Säkeistöjen kitara/bassokoukku pistää ujommankin lantion sivuttaisliikkeeseen. Cetera laulaa äänellä, jota ei tunnista Ceteraksi.
Lamm kirjoitti Paradise Alleyn Sylvester Stallonen samannimiseen elokuvaan. Sly ei käyttänyt sitä, ja katui myöhemmin. Säkeistöjen sointumaailma on rikas, ja funkahtavaa kertosäettä voi kuvailla sanalla ”fun”. Olen kritisoinut Dacusin laulua, mutta nyt se toimii.
Jo käsiteltyjen asioiden toistuvaa puimista kritisoiva Reruns on saattanut olla mojovan perheriidan tulos. Musiikillisesti se on alituisessa liikkeessä, ja seuraava osa käynnistyy ennen kuin edellinen on ehtinyt asettua. Tämä tukee hermostunutta tekstiä. Ehkä kappale toimisi coverina Phil Collinsilla, kun suhde vaihteeksi taas hieman takkuilee.
Haikean Loser With A Broken Heartin kulmikas kertosäe kuulostaa yllättäen siltä, että särkyneen sydämen kanssa on itse asiassa ihan lysti olla. Cetera on selvästi musiikillisen linjansa löytänyt: kauniisti ja kaupallisesti. Tässä olisi jo toinen cover Collinsille samalla levyllä.
Matti Nykäsen aforismeja nimessään ennakoiva Life Is What It Is sisältää yhden tämän ajan Chicagon parhaista C-osista. Päätösraidassa Run Away käy minusta selväksi Dacusin heikkous Chicago-laulajana. Hän vuorottelee solistina Ceteran kanssa, mutta ainakin minulla kaikki huomio keskittyy Ceteraan.
Kyllä tästä levystä vähän sellainen fiilis jää, että mitä mahtoi juuri tulla syötyä. Queen-diggarina tiedän, ettei tyylien sekamelska sinänsä takaa heikkoa levyä. Välityömäisyydestä johtuen Chicago XIII tarjoaa kuitenkin historiallisesti kiehtovan katsauksen siihen, miten yhtye hakee suuntaa epävarmana aikana. Huonoa vertausta käyttäen Hot Streets tehtiin ehkä ennen kuin Kathin menetyksestä johtuneet kyyneleet olivat ehtineet tulla. Chicago XIII:lla sen tuoma tyhjyys vasta kunnolla kohdattiin.
Chicago XIV (Columbia, 1980)
Jari Sarasvuon Diilistä tuttua retoriikkaa käyttäen Donnie Dacus ”vapautettiin”, eikä tilalle otettu vakiojäsentä. Kitaraa Chicago XIV -levyllä soittaa pääasiassa Chris Pinnick, jonka komppailu tuo totisesti eloa musiikkiin. Seraphine on haukkunut tämän levyn maanrakoon. Pankow taas totesi myöhemmin, että ”musically I like to think of that album as something to be proud of”. Minusta Chicago XIV suorastaan huokuu erinomaista materiaalia. Soundeiltaan levy on demomainen Chicagon mittapuulla, mutta se tuo mukavasti demonimaisuutta (hehheh…heh). Edeltäjäänsä verrattuna se on myös tosi ROCK.
Energinen Manipulation on Chicagon vahvimpia levynavauksia. Se rokkaa aidosti, eikä vain koska kuuluu rokata. Tässä on se kaikki – vihainen teksti, tautisesti tuuttaavat torvet (TTT), vaihtuvat tahtilajit ja huippubändi. Komppikitara sahaa mielettömän maukkaasti. Lopussa kuullaan vielä kunnon kitarasooloilua, rytmisektion riehuessa taustalla kuin kuluttajariitalautakunnan mahdollisuudet juuri oivaltanut suomalaisostaja. Lamm sanoi joskus 2000-luvun alussa kaipaavansa Manipulationia keikkasettiin. Missä se siis viipyy???
Upon Arrival kuvailee, erityisesti nuoren parin näkökulmasta, aina yhtä jännittävää kohtausta lentokentällä, kun ihmiset odottelevat kuka ketäkin. Teksti on hauska, sävellys loistava.
Each second of every minute seems eternal, time standing still
Hearts beating quicker, minds racing fast
Cetera herkistelee balladissaan Song for You. Melodia on kaunis ja laajalinjainen. Aloituslause on yhteydestä irrotettuna ehkä hieman outo (“Want you to know I’m a man”). Kertosäkeessä juhlallinen melodia kohoaa yhä korkeammalle rakkauden lupauksineen. Sopii vain toivoa, että lupaus pitää. On ollut mielenkiintoinen valinta laittaa seuraavaksi kappaleeksi alakuloinen Where Did The Lovin’ Go, jossa sama kaveri parkuu naista takaisin. Kappale on hyvin kaunis, mutta hieman mennään jo komedian puolelle Ceteran todetessa naiselle korkealta ja kovaa ”I want to make it publicly clear, I’m never gonna make it from here”. Onkohan tämäntyyppinen taktiikka joskus OIKEASTI tuonut neidon takaisin?
Vastapainoksi balladeilleen Cetera tarjoaa komeasti rynkyttävän Hold Onin. Väliosa kulkee niin komealla riffillä, että kädet alkavat etsiä ilmakitaraa ja silmät peiliä. Sävellajienvaihdokset ovat paikoin omituisia, mutta TOIMII.
Birthday Boy on minusta levyn komeimpia kappaleita. Intron koskettimet sytyttävät synttärikakun kynttilät. Majesteettinen kitarateema toimisi jopa Rocky IV –elokuvassa, jos siinä ei olisi uhoa jo ihan tarpeeksi. Cetera laulaa kannustuslaulun päivänsankarille kauniilla melodialla.
Levyn jälkipuolisko tarjoaa kaksi peijakkaan komeaa luomusta. Seraphine kirjoitti vihaisen tekstin yhtyeen ja managerin suhteesta, mutta Lamm vaihoi rumpalin harmiksi riidan osapuoliksi pariskunnan. Teksti puettiin musiikkiin Ceteran avulla, ja tuloksena oli järisyttävän tarttuva Thunder And Lightning. Soitin sen kymmenisen vuotta sitten eräälle kaverille, ja hän sekosikin välittömästi.
Sarkastisella tavalla hauska, mutta rehellinen teksti; sävellyksellinen ja rakenteellinen rikkaus; svengaava soitto. Mm. nämä elementit nostavat I’d Rather Be Richin Chicago-lemppareideni joukkoon. Tämäntyyppisiä tekstejä ei Chicagon levyillä valitettavasti enää jatkossa pahemmin kuultu. Voinko väittää olevani täysin erilainen, kun Lamm julistaa:
If diggin’ a ditch would earn me lots of money
I’d dig like a fool in the land of milk and honey
Ja eiköhän seuraava viisaus pidä ihan paikkansa:
I’d rather be rich; the truth of cash is tragic
The system’s a bitch, but money works like magic
Pankow kantaa kortensa kekoon politikoimalla huolestuneesti päätösraidassa The American Dream. Tehoa ehkä vie hieman se, että Yhdysvaltain hallinnon huolestuttavaa tolaa puidaan The Beatlesin Lucy In The Sky With Diamondsin kertosäkeen melodialla.
Chicago XIV on itselleni rakas Chicago-levy, mutta se on jäänyt aika vähälle huomiolle. Syynä on varmaan ainakin osittain uusi kaupallinen nousu, joka alkoi seuraavasta levystä. Myöhäis-70-luvun Chicago-tuotannossa se erottuu pirtsakan särmikkäänä.
Johtopäätökset ja pohdinta
Chicago XIV -levyyn päättyi Chicagon kamppailu linjan löytämiseksi. Tuottaja David Foster astui kehiin ja nosti Chicagon uuteen nousuun Ceteran kanssa. Kaikkia 80-luvun Chicago-hitit eivät miellytä, ja jotkut ovat julistaneet jopa koko yhtyeen pannaan niiden vuoksi. Sanottakoon silti tuon ajan Chicago-levyjen puolustukseksi, että niiltäkin löytyy enimmäkseen jotain muuta kuin vanukasmainokseen istuvia balladeja. Ja kyllähän ne balladitkin istuvat monen musiikkimakuun. Kannattaa myös muistaa, että Chicago oli ottanut etäisyyttä seikkailunhaluisempaan alkuaikaansa jo ennen Fosterin tuloa.
Yksi asia, joka erotti 80-luvun Chicagon aiemmasta oli se, että nyt levyillä käytettiin täysin huoletta ulkopuolisia soittajia. Onhan se outoa kuunnella Chicago-kappaletta, jossa Lammin osuutta soittaa yksi sadasta sessiomuusikosta. Seraphinekin joutui lopulta heiluttamaan valkoista lippua rumpukoneiden edessä. Hän sanookin Chicagoa käsittelevässä kirjassaan, että jos rumpukonetta oli pakko käyttää, niin hän halusi olla se, joka sitä operoi. Siispä hän otti kyseisen helvetinkoneen haltuun. On kieltämättä surullista, että legendaarinen jazz/rock-rumpali joutuu alentumaan tällaiseen, mutta tuskin sitä silti esim. Nelson Mandelan kohtaamiin haasteisiin voi verrata.
Levy-yhtiöpamppujen ylivallan alettua Chicago on onnistunut tekemään ainakin kaksi levyä omilla ehdoillaan. Ensimmäinen oli Chicago XXXII: Stone Of Sisyphus, joka pysyi julkaisemattomana vuosia, koska levy-yhtiö ei suostunut markkinoimaan sitä. Toinen on viimeisin levy, Chicago XXXVI: Now, joka äänitettiin pitkälti hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Now on periaatteessa kokoelma soolokappaleita, joilla jäsenet vierailevat toistensa luona. Lamm vierailee tekstittäjänä myös muiden sävellyksissä. Vaikka levy ei ole livenä studiossa soitettu, on se askel terveeseen suuntaan. Jäsenet ovat tuottaneet omat kappaleensa, eikä yksikään paremmin kenkämerkit kuin pianon koskettimet tunteva ole ollut studiotarkkaamossa pohtimassa, lisäisikö tamburiini C-osassa radiosoittoa.
Mikäli Now ei ole tuttu levy, suosittelen sitä ”vanhan liiton” Chicago-faneille. Naked In The Garden Of Allah on mannaa kuulijalle, joka on odottanut Lammin astuvan pitkästä aikaa esiin laulamaan kipeistä aiheista. Terry Kath ei koskaan palaa, mutta Chicagon tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen Lamm, Parazaider, Loughnane ja Pankow.
Raision kirjaston kolmannet Vinyyli-iltamat saivat vieraakseen Mikko Meriläisen. Wigwam-aiheista luentoa tuli kuulemaan useita kymmeniä progressiivisen rockin ystäviä.
Joensuulainen Mikko Meriläinen tunnetaan kulttuurityöstään suomalaisen progeyhtye Wigwamin parissa. Meriläinen perusti bändille nettisivut vuonna 1998. Pari vuotta myöhemmin hän oli mukana toimittamassa Wigwam-harvinaisuuksien kokoelmalevyä.
Historiantutkija päätyi vähitellen mittavan kirjoitusprojektin ääreen. Meriläisen 500-sivuinen bändihistoriikki Wigwam (Nemo, 2006) on yksi suomalaisen rock-kirjallisuuden perusteoksista. Kirja on ollut loppuunmyyty jo vuosia, mutta sitä on saatavana musiikkikirjastoissa ympäri Suomen.
Wigwam perustettiin 1968. Rockbändin merkittävimmiksi levytyksiksi nousivat Being (1974) ja kultaa myynyt Nuclear Nightclub (1975). Yhtyeen uusin albumi Some Several Moons julkaistiin 2005.
* * *
Meriläinen vieraili Raision kirjaston Vinyyli-iltamissa maaliskuussa 2015. Luento oli kirjailijalle ensimmäinen laatuaan. Meriläinen kertoi kirjastaan ja musiikista Musastolle.
Musiikkikirjastokasvatti
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuskirjastossa työskentelevä Meriläinen kertoo olevansa musiikkikirjastokasvatti:
– Musiikillinen yleissivistykseni kumpuaa Sotkamon kirjastosta. Pienessä kunnassa oli loistavat valikoimat. Vinyylejä ainakin 10 000. Johtui kait siitä, että Heikki Poroila oli ollut siellä kirjastonhoitajana. Sotkamon kirjastoon oli matkaa 60 kilometriä. Kävin siellä yhä useammin kun olin saanut ajokortin.
Kokoelmalevy Fresh Garbage
– Tutustuin Wigwamin musiikkiin 80-luvulla, kun bändi oli tauolla. Näin Wigwamin livenä ensimmäistä kertaa 90-luvun alussa. Kiinnostuin myös nettisivujen teosta, joten yhdistin kaksi asiaa. Perustin Wigwam-nettisivut vuonna 1998. Nuclear Netclubin rakenteelle oli yksi selkeä esikuva: The Band -yhtyeen fanisivut. Nuclear Netclub poiki pian kontakteja ja tietoja. Pari vuotta myöhemmin pääsin toimittamaan yhtyeen harvinaisuuskokoelmaa Fresh Garbage – Rarities 1969–1977. Se oli juhlaa. Hauskempaa hommaa ei olisi voinut saada eteensä.
Kokoelma Fresh Garbage julkaistiin kesän 2000 paluukeikkojen vanavedessä. CD:n vihkossa on kiinnostavaa kuvitusta sekä Mikko Meriäisen ja Suonna Konosen ansiokas Wigwam-artikkeli.
– Pertti Hakala oli tehnyt Love Proge 2CD-kokoelmat Siboneylle jo 90-luvulla. Hakalan oli määrä toimittaa myös Wigwam-harvinaisuuksien kooste. Kiireiden vuoksi Hakala ehdotti työhön minua sekä toimittaja Suonna Konosta. Teimme kokoelmalevyä kahdestaan. Saimme käyttöömme Ylen arkistonauhoja, Siboneyn ja Tapio Korjuksen arkistoja, joista valitsimme biisejä. Kuuntelimme matskua jota ei kukaan ollut kuullut neljännesvuosisataan.
– Fresh Garbagelta jäi pois paljon materiaalia. Korjuksen livenauhoissa on aineistoja, jotka kannattaisi julkaista. Lontoon Hyde Parkin keikkaa 30.8.1975 ei ole vieläkään julkaistu, vaikka siitä oli aikoinaan puhetta. Huhujen mukaan jotain ennenjulkaisematonta saattaa ilmaantua.
* * *
Mikko Meriläinen signeeraa Wigwam-historiikkia Raisio-huoneessa 2.3.2015.
– Kokoelmalevyn jälkeen syntyi myös idea Wigwam-kirjasta. Vaikutti siltä, että kukaan ei ole kirjaa tekemässä – vaikka rock-kirjoja julkaistiin paljon tuohon aikaan. Päätin sitten kokeilla itse.
– Barney Hoskynsin tekemä kirja The Bandistä oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Myös radio-ohjelma ja kirja Jee jee jee vaikuttivat. Jee jee jee antoi paljon uutta tietoa ja analyysia siitä, miten suomalainen rock oli kehittynyt.
– Askel nettisivusta Wigwam-historiikkiin oli suuri. Aloittamisen aikaan minulle ei vielä ollut selvää, mitä alan isona tehdä. Olin ollut työssä myös kirjastossa. Mietin, voisiko kirjoittamista tehdä ammatikseen. Koin kirjanteon jonkinlaiseksi meriitiiksi ja saavutukseksi. Halusin nähdä miten kirjaprojekti toteutetaan.
– Wigwamin jäsenet olivat kiinnostuneita. Ennen haastattelujen aloittamista olin jo käynyt läpi monenlaista muuta aineistoa: lehtijuttuja ja muuta. Muutama kustantaja oli kiinnostunut, yhden kanssa tein sopimuksen.
– Tein kirjaa pikkuhiljaa lomilla ja virkavapailla. Työ eteni nopeammin kun sain apurahan. Sen turvin pystyin panostamaan kirjaan usean kuukauden ajan. Kustannustoimittajan kanssa tehtiin monta kierrosta, hiottiin kirjaa ennen kuin se saatiin lopulta julki.
– Wigwam ei ollut kovin huima myyntimenestys vaikka kaksi painosta otettiin. Seison kyllä edelleen kirjan takana, en tosin ole
Meriläisen kirjoittama Wigwam-historiikki julkaistiin vuonna 2006. Kysy teosta omasta kirjastostasi!
palannut sen pariin moneen vuoteen. Tulin mielelläni Raisioon, sillä Vinyyli-iltamiin pyydetty esitelmä taitaa olla ensimmäinen. Edes silloin tuoreeltaan ei tullut tällaisia pyyntöjä!
* * *
– Joitakin vuosia sitten esillä oli muitakin kirjaprojekteja. Yksi oli aiheista oli Tasavallan Presidentti. Kirja Pressasta olisi ollut luonteva, samoin Jim Pembroken elämäkerta. Wigwam-kirjassa kun ei mennä kovin syvälle bändin jäsenten elämään.
– Jotkut musiikkialan toimijat kysyivät, josko minua kiinnostaisi kirjoittaa heistä kirja. Koin, että minulla on varaa sanoa ei, koska olin niin voipunut Wigwam-projektista. Ehkä uusiin tilaisuuksiin olisi pitänyt tarttua. Kirjat olisivat kuitenkin olleet tilaustöitä. Wigwamin kanssa en laskenut työtunteja. Olen toimittanut pari muun alan juttua, mutten “oikeita kunnon kirjoja”.
– Salolaiset Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki tekivät aivan loistavan kirjan Koit ny rauhoittu! (Teos, 2009). Yhtään ei haittaa vaikka kirjassa ei ole mukana kovin merkittäviä bändejä. Tuon tyyppistä lähestymistapaa voisi tulevaisuudessa harkita.
Classic rock
– Wigwam on kestänyt aikaa. Siitä ollaan edelleen kiinnostuneita vaikka jo 30 vuotta sitten jotkut saattoivat tuhahdella bändin musiikin vanhentuneen. Jotain ajattomuutta siinä on, arvoja jotka kestävät. Suomalaista classic rockia.
– Luultavasti se tärkein Wigwam-elementti minulle on Jim Pembroke, hänen popmainen tyylinsä. Pembroke on ollut bändissä alusta lähtien. Hän vetää vertoja kansainvälisille nimille, kuten The Beatles, Rolling Stones, Pink Floyd ja David Bowie. Pembroke on minusta erinomainen lauluntekijä. Hän voisi olla huomattavasti arvostetumpikin. Myös tekstimaailmassa olisi paljon avattavaa. Ammennettavaa riittäisi kyllä. Tuotannon kokonaiskaarta ei ole analysoitu kunnolla.
– Pidän myös Jukka Gustavsonin ja Pekka Pohjolan ajan progemmasta Wigwamista. Muistan, että Being oli ensikuulemalla pelottava. Kaikki Wigwam-levyt kolahtivat jossain vaiheessa. Monet klassikot kun vaativat riittävän määrän kuuntelukertoja, esimerkiksi Love-yhtyeen Forever Changes.
Mendelssohn Bartholdyon saanut paikan Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyyn. Saksalaista romantiikan ajan säveltäjää juhlistaen Kari Pohjola avaa Musastolle Mendelssohnin musiikkia.
* * *
Turun musiikkikirjastosta löytyy 14 säveltäjähyllyä.
Felix Mendelssohn Bartholdy (1809–1847) on neljästoista säveltäjähyllyn saanut taidemusiikin edustaja Turun musiikkikirjastossa. Järjestelyn myötä uudistettiin äänitevalikoimaa. Löydät Mendelssohn-hyllyn Turun pääkirjastosta, Vanhan kirjastotalon toisesta kerroksesta.
Mendelssohnin musiikkia on saatavana myös verkossa. Taidemusiikkiin erikoistunut striimauspalvelu Naxos Music Library on käytössäsi kirjastokortilla. Tervetuloa taidemusiikin äärelle!
* * *
Naxos Music Library on käytössäsi kirjastokortilla, myös mobiililaitteella.
Säveltäjä kuin unelma – Felix Mendelssohn Bartholdy
– Felix Mendelssohn Bartholdyn nimikäytäntöön liittyvä sekaannus aiheutuu perheen uskonnollisen vakaumuksen muutoksesta. Hän syntyi juutalaisperheeseen, mutta pian hänen syntymänsä jälkeen Mendelssohnit omaksuivat luterilaisuuden, ja tämän johdosta he ottivat lisänimen Bartholdy. Säveltäjä itse käytti tätä yhdistelmänimeä aina, joskin tuon ajan yleisö tunsi hänet pikemminkin Felix Mendelssohnina.
Felix Mendelssohn lienee säveltäjänä tunnetuin alkusoitostaan näytelmään Kesäyön unelma. Siitä huolimatta, että tämä eleginen ja ilmavan keijukaismainen musiikillinen kaunotar on nuoren säveltäjän musiikkia, on se Mendelssohnia tyypillisimmillään; kirkasta, helposti sulavaa ja tasapainoista ja turhaa pateettisuutta kaihtavaa. Voisi melkein sanoa kyseisen musiikin kuvaavan säveltäjää itseään.
Mendelssohn syntyi Hampurissa varakkaaseen perheeseen, jossa hänelle annettiin monipuolinen yleissivistävä kasvatus. Perhe muutti 1811 Berliiniin, missä heidän kodistaan muodostui paikallisen seurapiirin keskus. Kodista ja sen ympärille muodostuneesta tuttavapiiristä kasvoi vähitellen musiikillinen areena, jossa Felix ja hänen Fanny-sisarensa pääsivät harjoittamaan musiikillisia lahjojaan. Felix ja häntä kolme vuotta vanhempi Fanny-sisar olivat musiikillisia ihmelapsia, joiden lahjakkuutta heidän vanhempansa osasivat arvostaa. Jälkipolvet tuntevat Felix Mendelssohnin säveltäjänä, mutta omana aikanaan hän oli hyvin arvostettu myös pianistina ja orkesterinjohtajana. Hänen musiikilleen ja musiikillisille kyvyilleen riitti kysyntää, ja niin hänestä kasvoi todellinen kosmopoliitti, joka tunsi henkilökohtaisesti niin Johann Wolfgang von Goethen kuin silloisen Englannin kuningattaren Viktoriankin. Mendelssohnilla oli osuutensa myös Bachin tunnetuksi tekemisessä, sillä hän johti Matteus-passion ensimmäisen säveltäjän kuoleman jälkeisen esityksen vuonna 1829.
Mendelssohnin musiikista saa hyvän käsityksen kuuntelemalla hänen sinfonioitaan ja hänen näyttämöteoksiin kirjoittamiaan alkusoittoja. Aika ajoin hänen musiikkiaan on vaikea tunnistaa; kokeilkaa esimerkiksi Ruy Blas – alkusoittoa. Jos ei tiedä sen olevan Mendelssohnia, alkaa väkisinkin käydä mielessään läpi italialaisia 1800-luvun oopperasäveltäjiä: kuka heistä on säveltänyt tämän? Sinfonioita hän kirjoitti viisi, joista tunnetuimmat lienevät kolmas (lisänimeltään ”skottilainen”) ja neljäs (lisänimeltään ”italialainen”). Mutta myös toinen ja viides sinfonia kuuluvat orkesterien kantaohjelmistoon.
Mendelssohnin muista sävellyksistä erityisen tunnettu on hänen sydämeenkäyvän kaunis viulukonserttonsa. Kaksi pianokonserttoa puolestaan ovat melkeinpä räjähdyksenomaisia lyhyitä energialatauksia. Kamarimusiikkituotannosta ehdottomasti tutustumisen arvoisia ovat kauniit pianotriot. Ja kuin kauniina koristeena kakun päällä on pianomusiikkiteos ”Lieder ohne Worte”. Se on kokoelma lyhyitä mietteliäitä pianokappaleita, eräänlaisia musiikillisia aforismeja. Sillä – Richard Wagneria vapaasti mukaillen – ”musiikilla voi ilmaista asioita, joiden kertomiseen sanat eivät riitä…”
ELO:n levytyksiä: A New World Record (vas. ylhäällä), Face The Music, Discovery, Zoom, The Electric Light Orchestra ja On The Third Day (vas. alhaalla).
Electric Light Orchestra (kavereiden kesken ELO) syntyi 70-luvun alussa The Move-yhtyeen jatkoksi kun kunnianhimoiset muusikkokaverukset Roy Wood ja Jeff Lynne päättivät jatkaa siitä, mihin The Beatles jäi kappaleessa I Am The Walrus.
Wood tosin erosi bändistä jo ensimmäisen albumin jälkeen. Studiossa Lynne laajensi pikku hiljaa jousiarsenaalia. Suosio kasvoi ja kasvoi. Lopulta jouset alkoivat kadota ennen kuin suosio.
Jeff Lynne lopetti ELO:n vuonna 1986, kun sopimus (ja mitta) tuli täyteen. Noin kolme vuotta myöhemmin ELO:n rumpali Bev Bevan halusi jatkaa ja kasasi yhtyeen nimeltä ELO Part II. Kun Bevan jätti kakkos-ELO:n kymmenen vuotta myöhemmin, tuli yhtyeestä pelkkä The Orchestra, joka kiertää yhä soittamassa Lynnen ELO-kappaleita. Bevan lämmitti vuorostaan The Moven uudestaan!
Lynne itse on palannut Electric Light Orchestran pariin otteeseen, mutta vain hetkeksi. Vuonna 2001 ilmestynyt loistava Zoom oli käytännössä soololevy, mutta minusta levyltä löytyi monta uutta ELO-klassikkoa.
***
Tapahtui eilen!
Huomasin Lynnen vetäneen ELO-keikan Hyde Parkissa 14.9.2014. Katsoin sen eilen illalla, ja vaikka pidän yleensä enemmän ELO:n tuntemattomammista raidoista, oli kokemus tyrmäävä. Taustalla oli jousiorkesteri soittamassa alkuperäisiä kuvioita. Lynnen oikea käsi ELO-ajoilta, Richard Tandy, oli onneksi myös mukana. Manhattan Rumblen tai In Old England Townin kaltaisia kummajaisia oli turha odottaa, mutta suureksi yllätyksekseni Lynne esitti suuren ikisuosikkini, vähälle huomiolle jääneen biisin Steppin’ Out, jonka Lynne sanoi epäonnistuneen levyllä Out Of The Blue (1977).
En ole vähään aikaan ELO:a kuunnellut, mutta tämä kokemus sai kaivamaan ne levyt taas esiin, muistuttamalla miten kova biisinikkari Lynne on. Harva varmaan ryhtyy kuuntelemaan ELO:a tekstien takia, mutta melodioiden, sointujen ja sovitusten saralla Lynne on melkoinen velho.
ELO oli myös siitä mielenkiintoinen yhtye, että sen siirtymisen kohti tarttuvampaa pop-linjaa kuuli kirjaimellisesti levy levyltä. Musiikki muuttui, mutta uran jokaiselle taipaleelle jäi läjä hyvää musiikkia. Massasuosion suhteen varsinainen huippukohta saavutettiin albumeilla A New World Record ja Out Of The Blue.
Lynne sanoi kuulemma ennen tätä Hyde Park -keikkaa, että jos sekä hän että yleisö pitävät keikasta, saattaa edessä olla kiertue. Näkemäni yleisöreaktion ja Lynnen ilmeiden perusteella arvioisin, että lippurahoja varten pitää ruveta säästämään. Onko ELO-faneja liikkeellä?
Kolme poimintaa ELO:n uralta
1. Kolme kaverusta tarttui itselleen vieraisiin soittimiin ja painui studioon. Tuloksena oli ELO:n häikäisevä debyytti, The Electric Light Orchestra.
2. Kaupallisessa mielessä ELO:n huippukohta lienee vinyylinä tuplana julkaistu Out Of The Blue.
2. Lynnen yksin tekemä (ja lähes yksin soittama!) paluulevy vuodelta 2001, Zoom.
Gabrielin vuonna 1986 julkaistu So oli sooloartistin ensimmäinen studioalbumi, joka sai varsinaisen nimen. Kannen suunnitteli Malcolm Garrett.
Peter Gabrielin viides studioalbumi So julkaistiin vuonna 1986. Kolmen levyn deluxe-versionakin julkaistu albumi on ajankohtainen, sillä Gabrielin pitkä kiertue Back To Front saapuu pian Suomeen. Gabriel konsertoi Helsingissä 20. päivä toukokuuta. Kiertueella on esitetty erityisesti klassikkoa So, yhtä 1980-luvun brittirockin merkkiteoksista.
Rocktähden maailmankiertue yltää toista kertaa Suomeen. Ensimmäisestä kerrasta onkin jo aikaa. Gabriel esiintyi Helsingin jäähallissa syksyllä 1987.
From Genesis to Gabriel
Peter Gabriel (s. 1950) nousi progebändissä Genesis lähes ikoniseen asemaan. Persoonallinen vokalisti ja esiintyjä ei pelännyt mystisen tarinankertojan roolia. Laulajan karisma vetosi yleisöönkin. Korkeatasoiset Genesis-albumit Nursery Cryme, Foxtrot, Selling England By The Pound ja The Lamb Lies Down On Broadway ovat ilman muuta rockmusiikin merkkiteoksia.
peter gabriel 1–4 ja So
Vuosina 1977–1982 julkaistut soololevyt peter gabriel 1–4 jättivät myös syvät jäljet brittirockin kaanoniin, mutta popmusiikin maailmassa Gabriel oli tietyllä tapaa outsider aina levyyn So asti. Monet uudet fanit eivät Sledgehammerin grooven villitessä tienneet tähden Genesis-vuosista mitään.
Aiempien levyjen hitit Solsbury Hill, Games Without Frontiers ja Shock The Monkey pääsivät esille, mutta eivät välttämättä antaneet suurelle yleisölle tarvetta hankkiutua emolevyn ääreen. Vuonna -86 julkaistu So oli toista maata. Se esitteli rohkeasti Gabrielin biisikeskeisempää ilmaisua, jota singlelohkaisut ruokkivat saumattomasti.
So on myös albumi, jolla Gabriel pystyi tuomaan yhteen artistisen kehityksen, rikkaan tuotannon ja kaupallisuuden. Musiikin syvyys ja helppous yhdistyvät poikkeuksellisella tavalla. Levytyksen ajattomuus syntyi suurelta osin Daniel Lanois’n kanssa tehdystä tuotantotyöstä ja äänimaiseman hallinnasta.
Syvyyttä ja listahittejä
Sledgehammer, Don’t Give Up ja Big Time olivat hittejä, joiden promovideot olivat kiitettävästi esillä MTV:n rotaatiossa. Monet muistavat Gabrielin palkitut videot nimenomaan Music Television kukoistusajalta. Tyylikäs ja kylmänviileä So sai ansaittua lisähuomiota.
Gabriel luotsaa äänellään eritasoisia tunteitä vakuuttavasti. Lauluraitojen uskalias kylmään veteen astuminen on aina ollut keskeinen osa Gabrielin muusikkoutta. Aloitusraita Red Rain yhdistää mestarillisen tekstin ja laulumelodian. Tuotantotyön vastustamaton vyörytys kouraisee sydämestä.
– Putting the pressure on much harder now
To return again and again
Just let the red rain splash you
Let the rain fall on your skin
I come to you defences down
with the trust of a child.
Kesän kynnyksellä -86 julkaistu single Sledgehammer viettelee vieläkin. Hyväntuulisesti svengaava ja taidokas nostatusfiilis kohoaa sitä korkeammalle mitä irtonaisemmaksi muusikot heittäytyvät. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes ja basistiguru Tony Levin saavat aikaan jotain maagista. Sledgehammer oli tärkeä biisi ja myös massiivinen hitti Gabrielille, ikään kuin Let’s Dance kolme vuotta aiemmin David Bowielle.
Gabriel tarjosi duettoa Don’t Give Up alun perin Dolly Partonille. Yhteistyö ei toteutunut, ja tilaisuuden sai Kate Bush. On myönnettävä, että Gabrielin rinnalle on vaikea kuvitella Bushia täydellisempää vokalistia. Heidän äänensä tekevät selviytymistarinasta kuolemattoman. Pelkistetty videokin sykkii lämpöä.
Yhtä aikaa primitiivinen ja moderni draamarock on tietyllä tapaa Gabrielia omimmillaan. That Voice Again on mainio esimerkki viileästä rakenteen haltuunotosta. Varsin vähistä aineksista puristetaan esiin olennaisin. Säkeistö ja kertosäe tuntuvat epäsymmetrisiltä, mutta sovitus on ihailtava. Raastava ääni kruunaa kaiken.
– What I carry in my heart
Brings us so close and so far apart
Only love can make love.
Tunnelma on tiheä, mutta ei täyteenahdettu. Mercy Streetin vilvoittelun jälkeen Big Timen jännite tuntuu lähes sietämättömältä. Rumpali Stewart Copelandin (The Police) ilmiömäinen tatsi hengästyttää. Tekstin kulutusjuhla ja high-life kuitenkin päättyy vastentahtoiseen limboon. We Do What We’re Told laskee pulssin takaisin normaaliksi.
Alun perin LP-levyn B-puolen aloittanut In Your Eyes on täyttä juhlaa. Nerokkaasta laulumelodian ja tekstin yhteensovittamisesta syntyy lumoava jännite. Loistelias In Your Eyes siirrettiin myöhemmin remasteroidun painoksen päätösraidaksi.
Maailmanmusiikkiviritteinen mestariteos on sopiva ankkuri koko albumille. Lohtu, toiveikkuus ja kaiken yhdistävä musiikki tuovat ihmisen lähemmäksi elämän tarkoitusta. Rakkaus voittaa. Näin So elää, pian myös livenä Helsingissä.
Teksti ja kuvat: Tuomas Pelttari
Miska Rantasen teos Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto ilmestyi uutena tarkistettuna laitoksena. Musaston haastattelussa kirjan tekijä Rantanen kertoo työstään ja innoituksistaan levy-yhtiö Love Recordsin vaikutuksen alla.
Kirjailija saapui Raision kirjaston Vinyyli-iltamien vieraaksi 3. maaliskuuta 2014. Reilun tunnin luento Love Recordsin historiasta otettiin vastaan lämpimästi. Vinyyli-iltamat päätti Love-harrastajien vilkas keskustelu.
***
Love Records 1966–1979 antaa tarkan kuvan legendaarisen levy-yhtiön toiminnasta ja tuotannosta. Runsaasti kuvitetussa tietokirjassa ei ole laajoja bändihistoriikkeja, mutta Loven tarina on kiehtovaa luettavaa. Luonnollisesti Rantasen kirja on korvaamaton Love-keräilijöille. Uudella painoksella on kysyntää, sillä alun perin 2005 ilmestynyt teos on ollut loppuunmyyty jo vuosia.
Rantasen teoksen ohella Love Records on esillä myös Svart Recordsin uusintajulkaisujen myötä. Huoliteltujen LP-painosten sarja jatkui maaliskuussa 2014. Tasavallan Presidentin uudet LP-painokset ovat jo ulkona. Wigwamin neljästä ensimmäisestä julkaistiin ensimmäiseksi legendaarinen tupla-albumi Fairyport.
Olet työssä toimittajana Helsingin Sanomissa. Miten aikasi riittää kirjojen tekoon?
Love Recordsin tarinan kannessa on kuuluisa kaksisydäminen logo. Sen suunnitteli graafikko Harri Manner.
– Aika ei tahdo riittää. Yösydämen aikaan olen kirjoitellut. Love-kirja oli hyvin pitkällinen prosessi. Se vei minulta viisi vuotta vapaa-ajan, lomat ja jonkin verran palkatonta vapaatakin. Ikuisuusprojekti, jonka halusin tehdä huolellisesti. Tilaisuus ei tulisi toistumaan. Aloitin diskografiaosasta, sitten tein biografiat ja viimeiseksi varsinaisen taustan.
Olet tehnyt hyvin erilaisia kirjoja. Miten kuvailisit itseäsi kirjailijana?
– Kirjoitan aiheista, jotka minua kiinnostavat. Aiheista joista itse haluaisin lukea. Eihän kukaan halua lukea ainoastaan muistelmia, tietokirjoja tai fiktiota. Kun on paljon mielenkiintoista aihetta ilmassa, niin mä tartun konseptiin joka voisi toimia. Olen taipuvainen pitämään itseäni historioitsijana, kun olen lukenut yliopistossa poliittista historiaa. Balanssin säilyttämiseksi minun pitäisi kirjoittaa seuraavaksi jälleen historiankirja. Onnekseni kustantaja antaa minulle vapaat kädet.
Millaista kirjallisuutta luet?
– Luen enimmäkseen tietokirjoja. Luin juuri junassa Jaakko Hämeen-Anttilan huumehistoria-kirjaa Trippi ihmemaahan. Se oli aika mielenkiintoinen. En tiennyt, että Hämeen-Anttila tietää tästäkin asiasta näin paljon. Olen ikään kuin ulkoistanut fiktion lukemisen vaimolle, mutta pyrin lukemaan sellaiset teokset joista kaikki puhuvat.
Onko sinulla esikuvia?
– Ei juuri. Kun oma tuotanto on niin monenkirjavaa, niin idolitkin ovat monenkirjavia. Minulla on muutamia ikisuosikkeja: pyrin lukemaan kahden vuoden välein Raymond Chandlerin Syvän unen jospa vihdoinkin ymmärtäisin siitä juonesta jotain. Silloin tällöin silmäilen Kimmo Rentolan väitöskirjaa Kenen joukoissa seisot? Se älyttömän hurja dekkaritarina. Väitöskirja käsittelee toisen maailmansodan aikaisia illegaaleeja kommunisteja. Sitä on aina kiva katsella.
***
Aikaa sitten loppuunmyyty Love Records 1966-1979 ilmestyy tarkistettuna laitoksena. Millä tavoin uusi painos on vanhaa parempi?
– Sain korjattua 22 kirjoitusvirhettä. Kirja ei ole radikaalisti muuttunut. Biografiaosuutta on ajantasaistettu. Tekstiä piti muokata esimerkiksi sen mukaan, ketkä ovat kuolleet sitten ensipainoksen. On myös lisätty pari sinkun kantta. Toisesta mä en ole uskonut että on olemassa, toinen oli vain jäänyt vahingossa lisäämättä. Myös diskografiaosaan on tehty pieniä korjauksia. Uusintajulkaisu tehtiin nopeasti. Jos minulla olisi ollut jonkin verran enemmän aikaa valmistautua, niin olisi ollut mukava täydentää sitä mutta…
– Jokaisesta bändistä voisi laajentaa hirveästi, mutta sitä ei tehty. Kerron sen mitä konttorissa ja päämajassa tapahtui. Bändeistä voidaan sitten tehdä erikseen historiikkeja, esimerkiksi Ganesista ja Wigwamista jne. Näin muodostuu Loven koko kuva. Enkä tiedä kaikkia yksityiskohtia, mutta pystyn kertomaan Love Recordsin perusasetelmasta. Kirja ei alun perin olekaan tarkoitettu koko Love Records -ilmiön kuvailemiseksi. Olen pitänyt kirjaa ikään kuin sateenvarjohistoriikkina.
Historiaosassa on 130 sivua täyttä asiaa joka on monelle uutta.
– Itselleni tuli yllätyksenä se, että Love Recordsin alkuvuodet olivat tosi niukkoja. Hyvin vasemmalla kädellä tehtiin… heh, vasemmalla kädellä nimenomaan, viittaus politiikkaan. Kunniavuodet, kaupallisesti kannattavat vuodet olivat lyhyt ajanjakso: 1973–76. Mutta toisaalta Love Recordsin historian häntä on tosi pitkä – tämäkin haastatteluhetki Raisio-huoneessa todistaa sen.
Mistä sait inspiraatiosi kirjan tekoon?
– Ei siinä varmaan mitään yksittäistä hetkeä ollut. Olen elänyt nuoruutta 70-luvulla. Loven musiikki oli minulle musiikillinen kasvattaja, erityisesti Loven rokkipuoli. Jossain vaiheessa 80-luvulla tutkimme kaverin tädin levyhyllyä. Loysimme jotain vanhoja taistolaislauluja, jotka tuntuivat meistä äärimmäisen huvittavilta. Tästä kiinnostus yltyi. Jotkut tuntuvat edelleen lystikkäiltä.
– Yliopistossa ajattelin, että haluan kirjoittaa lopputyön taistolaisuudesta. Gradun aikaan tajusin, miten tehokas väline äänilevy on ollut. LP-levyllä on levitetty aatetta. Kirja Love Recordsista tulee luonnollisena spin-offina.
Miten kirjasi on otettu vastaan?
– Vuoden 2005 painos myytiin loppuun melko nopeasti, ja kirjaa kysytään minulta yhä. Julkaisu synnytti hassun ilmiön: minuun otetaan edelleen silloin tällöin yhteyttä sähköpostitse, että tiedätkö mitään tästä ja tiesitkö että se ja se sanoi sille ja sille jossain tilaisuudessa näin…
Millaisen jäljen Love Recordsin historia ja tuotanto on jättänyt sinuun? Mitä annettavaa Loven aarrearkulla on sinulle vuonna 2014?
– Kuuntelen edelleen Love-levyjä ja teen löytöjä. Tuotantohan on melko suuri ja huolella tehty. Levytykset on tehty kunnioituksella artistia kohtaan ja toisinpäin. Ymmärsin vasta aikuisena, että yhtye Mummi Kutoo on erittäin hyvää kamaa. Minulla on iPhonessa aina neljä viisi levyä Lovea mukana. Nyt ei ole Mummi Kutoota, mutta aika usein sekin on mukana.
Turun musiikkikirjastoon on hankittu lisää 1970-luvun progelevyjä. Kirjaston valikoimasta löytyy nyt enemmän musiikkia esimerkiksi Keski-Euroopasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta.
Ehkä Pink Floyd, Yes ja Genesis ovat sinulle jo vanhoja tuttavuuksia? Nyt voit tutustua suureen joukkoon ulkomaisia levytyksiä, joita Vaski-kirjastoissa ei ole ennen ollut lainattavissa. Uutta tarjontaa ovat esimerkiksi saksalaiset Eloy, Kraan, Hoelderlin sekä Schicke, Führs & Fröhling, samoin italialaiset yhtyeet Le Orme, Sensations’ Fix ja Quella Vecchia Locanda.
Levyjen rinnalle Musasto suosittelee lämpimästi Matti Pajuniemen kirjoittamaa teosta Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979 (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013). Kirja on ensimmäinen laaja suomenkielinen matka ulkomaiseen progeen. Aamunkoiton portit arvioitiin Musastossa viime syksynä.
Saksalainen säveltäjä ja kapellimestari Richard Straussin (1864–1949) syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Turun musiikkikirjastossa on avattu uusi säveltäjähylly Richard Straussille. Musaston artikkelin täydentää Kari Pohjolan kuvaus Straussin oopperoista.
Turun musiikkikirjaston Strauss-kokoelmaa on uudistettu. Kirjastossa on nyt uutena laitoksena esimerkiksi Giuseppe Sinopolin johtama ooppera Salome, jossa tähtenä loistaa Cheryl Studer. Myös Herbert von Karajanin ja Berliner Philharmonikerin levytyksiä Straussin orkesteriteoksista ja sävelrunoista löytyy entistä paremmin.
Yksi oivallisimmista Strauss-kokoelmista on New Year’s Eve concert 1992, uudenvuoden konserttitaltiointi Berliinistä. Tällä levyllä Claudio Abbado (1933–2014) johtaa mm. Ruusuritarin finaalin, solisteina Katheen Battle, Reneé Fleming, Frederica von Stade ja Andreas Schmitdt. Samalta levyltä löytyy myös häikäisevä Burleski pianolle ja orkesterille, pianistina Martha Argerich. Musasto suosittelee kaikkia täydennyksiä lämpimästi.
Kirjastosta on helppoa löytää levytyksiä
Turun pääkirjaston säveltäjähyllyt antavat helpon tavan tutustua säveltäjien tuotantoon. Voit käydä läpi esimerkiksi Richard Straussin sävellyksiä aiempaa vaivattomammin.
Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyt löytyvät taidemusiikin luokituksen loppupäästä. Kysy lisää musiikin neuvonnasta (Vanha kirjastotalo, toinen kerros). Tervetuloa!
***
Robert Storm ja Richard Strauss musiikkikirjaston Stagella maaliskuussa 2014
Straussin 150-vuotisjuhlaa vietetään Turun pääkirjastossa myös ensi maaliskuussa kun Robert Storm luennoi Straussista musiikkikirjaston Stagella torstaina 6.3.2014. Storm kertoo Stagella Straussin elämästä ja musiikin merkityksestä musiikkinäytteiden avulla.
***
Richard Strauss – viimeinen suuri myöhäisromanttinen oopperasäveltäjä
Paimion kirjastonjohtaja Kari Pohjola käy seuraavassa Richard Straussin oopperat lyhyesti läpi:
Klassisen musiikin säveltäjistä nousee helposti mieleen erilaisia mielikuvia; siinä missä Mozart on eloisa, Verdi maanläheinen ja Wagner mystinen, loistaa Richard Strauss puolestaan kirkasta valoa! Kuulaimmillaan Strauss on säveltämissään sinfonisissa runoissa, lauluissa ja muissa orkesteriteoksissa, mutta valoa ja kirkkautta on riittänyt myös oopperoihin. Strauss eli vuosina 1864–1949 ja hän sävelsi 15 oopperaa, joista vähintään kolme kuuluu oopperatalojen vakituiseen ohjelmistoon tänäkin päivänä; ne kolme ovat Salome (1904), Rosenkavalier (1909) ja Ariadne auf Naxos (1911).
Säveltämisen lisäksi Strauss työskenteli kapellimestarina mm. Münchenin ja Weimarin hovioopperoissa, musiikillisena johtajana Berliinissä ja Wienin valtionoopperan toisena johtajana. Kapellimestarin työ alkoi Meiningenissa 1885 Hans van Bülowin – jolla oli läheiset suhteet Wagneriin – kutsumana. Straussin mainetta on varjostanut jossakin määrin menneisyys natsi-Saksassa, sillä hän toimi Reichsmusikkammerin puheenjohtajana 1933–35 ja kansainvälisen Ständige Rat für die internationale Zusammenarbeit – säveltäjäneuvoston presidenttinä (myös mm. Sibelius oli kyseisen neuvoston jäsen).
Straussin ensimmäiset kaksi oopperaa olivat Guntram ja Feuersnot. Maailmankuuluksi Strauss tuli kolmannella oopperallaan – Salomella. Hän kirjoitti itse sen libreton, ja se perustuu Oscar Wilden kirjoittamaan näytelmään. Kysymyksessä on tarina, jossa Salome vaatii isäpuoleltaan Johannes Kastajan päätä vadilla palkkioksi tanssistaan. Straussista tuli tämän hurjan oopperan myötä säveltäjänä nopeasti tunnettu ympäri maailman. Salomen musiikki on eroottista ja itämaisvaikutteista – kuin orientaalin maailman salaperäisen pahuuden vähittäistä paljastamista, mikä huipentuu Salomen esittämään seitsemän hunnun-tanssiin.
Straussin seuraavan oopperan – Elektran – libreton kirjoitti Itävallan tuon ajan johtava kirjallinen hahmo Hugo von Hoffmansthal. Elektra on tuttu hahmo Sofokleen näytelmästä, ja oopperassa on kysymys väärinkohdellun tyttären ja maanpakoon ajetun pojan kostosta isäpuolelleen. Straussin musiikkia Elektrassa pidettiin aikanaan äärimmäisen modernina, jolta se kuulostaa edelleenkin, ja sitä kutsuttiin jopa kakofoniaksi. Musiikki heijastaa onnistuneesti oopperan hahmojen hyvinkin tuskaisia ja tummia tunnetiloja. Tanssi liittyy tähänkin oopperaan, sillä lopussa Elektra tanssii itsensä hengiltä.
Onnistunut yhteistyö Hoffmansthalin kanssa jatkui Straussin suosituimmassa oopperassa nimeltään Rosenkavalier (”Ruusuritari”). Sen musiikissa siirryttiin kimmeltävien valssitahtien pariin, ja monet pitivät oopperaa taantumuksellisena äärimodernin Elektran jälkeen. Ruusuritari oli niin suosittu, että sitä katsomaan järjestettiin junakuljetuksia kaupunkien välillä, jotta kaikki halukkaat pääsisivät kokemaan sen. Ooppera on sijoitettu Wieniin ja sen tapahtumia ympäröi rokokoo-ajan loisto ja tapakulttuuri. Kysymyksessä on tarina rakastamisen vaikeudesta ja luopumisen väistämättömyydestä, mutta lopussa kaikki saa sovituksensa, kuten hyviin tapoihin kuuluu. Ruusuritarissa on huikea määrä hienoa musiikkia erityisesti naisäänien ystäville!
Seuraava yhteistyön hedelmä oli Ariadne auf Naxos-niminen ooppera, joka rakentuu ”näytelmä näytelmän sisällä”-idealle. Tätä hieman kamarimusiikillista oopperaa värittää kaaos ja kiista siitä, kumpaa tulisi äkkirikastuneen wieniläisherran palatsissa esittää, koomista näytelmää vai vakavaa oopperaa, ja lopulta taru ja oopperan todellisuus sekoitetaan onnistuneesti keskenään. Ariadnea seurannut Frau ohne Schatten (”Nainen ilman varjoa”) oli askel vakavampaan suuntaan ja paluu raskaampaan orkesterin käyttöön. Libretto perustuu Hoffmansthalin kirjoittamaan runoelmaan. Vahvaa symboliikkaa pursuava libretto saa musiikista rikkaan ja värikylläisen vastineen. Tarinan keskiössä on keisarinna, joka ei ole synnyttänyt jälkikasvua; hänellä ei ole varjoa. Hänen olisi hankittava itselleen varjo, jotta keisari ei kivettyisi. Mutkien kautta keisarinna saa varjon itselleen. Oopperaa on verrattu Mozartin Taikahuiluun (vastaavasti Ruusuritaria on verrattu Figaron häihin).
Straussin ja Hoffmansthalin yhteistyössä oli lyhyt tauko, sillä seuraavan oopperansa, Intermezzon, libreton Strauss kirjoitti itse. Kysymyksessä on hyvin henkilökohtainen ooppera, sillä sen taustalla on Straussin ja hänen vaimonsa välillä tapahtunut oikean elämän episodi. Se on sijoitettu syntyaikaansa 1920-luvulle. Se on puheenomainen, kipeästä aiheestaan huolimatta viehättävä lörpöttelyooppera.
Hoffmansthalin seuraava libretto, Die ägyptische Helena, sijoittaa oopperan antiikin mytologian maailmaan. Kysymyksessä on romanttinen ooppera, vaihtoehtoinen versio mytologiselle Troijan Helenalle. Straussin ja Hoffmansthalin versiossa hän on paennut Egyptiin, ja Menelaoksen on haettava hänet sieltä.
Heidän viimeinen yhteinen oopperansa oli nimeltään Arabella. Sitä pidettiin aluksi huonona kopiona Ruusuritarista, mutta kysymyksessä on itsenäinen teos. Sen mainetta on saattanut heikentää lievä operettimaisuus. Ruusuritarin tavoin Arabellassakin on kysymys naimakaupoista, mutta merkittävä osa tarinassa on myös aateliston aseman heikkenemisellä.
Die schweigsame Frau -oopperan libretistiksi Strauss löysi kirjailija Stefan Zweigin. ”Vaitelias nainen” on koominen ooppera, jonka musiikissa on tämän päivän kriteereillä ajateltuna jotakin elokuvallista. Musiikki on pulppuavaa ja hyvin vaihtelevaa. Päähenkilö on 1600-luvulla elävä amiraali, joka haluaa itselleen vaiteliaan vaimon. Die schweigsame Fraun musiikki tuo mieleen jopa Rossinin koomiset oopperat, ja tätä vaikutelmaa vahvistaa oopperassa tapahtuva valeasuleikki. Hyvin alkanut yhteistyö Zweigin kanssa päättyi natsien valtaannousuun, sillä juutalaisena hän joutui pakenemaan natseja.
Strauss hyödynsi Zweigin apua vielä seuraavassa oopperassaan nimeltä Friedenstag (”Rauhanpäivä”). Se sijoittuu 30-vuotisen sodan aikaan, ja päähenkilönä on upseeri, joka antautumisen asemasta uhkaa räjäyttää linnan, jossa on piiritettynä sotajoukkonsa kanssa. Ooppera päättyy rauhantekoon ja siihen, että sotilaat syleilevät toisiaan, mitä voi pitää rohkeana kannanottona 1930-luvun Saksassa. Musiikillisesti Friedenstag on paluuta modernimpaan suuntaan.
Kaksi seuraavaa oopperaansa Strauss sävelsi Joseph Gregorin librettoihin. Daphnen musiikki on paikoin hyvin kamarimusiikin omaista, mikä sopii hyvin paimentragediaan. Daphne on kalastajan tytär, joka oopperan lopussa muuttuu laakeripuuksi joutuessaan vasten tahtoaan Apollon-jumalalle. Apollon on tullut maan päälle paimeneksi naamioituneena, siitä oopperan bukolinen luonne. Seuraavaan oopperaan, Die Liebe der Danae, Gregor muokkasi alun perin Hoffmansthalin kirjoittaman libreton. Se edustaa keveämpää Straussia, ja tavoitteena olikin operettimaisen teoksen säveltäminen. Juoni on sadunomainen tarina kuninkaan tyttären kilpakosijoista, joista toinen on Jupiter-jumala. Straussille harvinaista on se, että tarinalla on selkeä moraalinen opetus Jupiterin joutuessa naurunalaiseksi kilpakosinnassa käyttämiensä keinojen vuoksi.
Kuten Verdi Falstaffilla, myös Strauss loisti vielä viimeiselläkin oopperallaan. Capriccion libreton Strauss kirjoitti yhdessä Clemens Kraussin kanssa. Capriccio on musiikillinen kädenvääntö musiikin ja tekstin välisestä paremmuudesta; siitä kumpi on oopperassa tärkeämpää. Oopperassa eletään vuotta 1775, ja kreivittären syntymäpäiväjuhliin osallistuu kreivittäreen ihastuneet taiteilijat, säveltäjä ja runoilija. Valitsemalla toisen, hylkäät toisen; molempia tarvitaan kuten sanoja ja säveliäkin!
Kari Pohjola
Lähteenä on käytetty Veijo Murtomäen artikkelia ”Richard Strauss, Postwagneriaanista neoklassiseksi oopperasäveltäjäksi”, (2007). Se on julkaistu Sibelius-akatemian verkkosivuilla (http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/WebHome)
Turun musiikkikirjasto juhlistaa Arvo Pärtin elämäntyötä uudella säveltäjähyllyllä.Pärt (s. 1935) on aikamme tunnustetuimpia taidemusiikin säveltäjiä. Hän aloitti uransa jo 1950-luvulla, ja hän on edelleen aktiivinen. Artikkelin lopussa Heikki Poroila arvioi Pärtin musiikkia.
Pyhä minimalisti
Monet Pärtin sävellyksistä tuntuvat kumpuavan hiljaisuudesta. Tuotantoa on luonnehdittu pyhäksi, toisinaan pyhäksi minimalismiksi. Hengellisissä teoksissa voi tuntea jotain erityistä, uskonnollista. Pärt tunnetaan parhaiten 1970-luvun loppupuolen taianomaisista teoksista Fratres, Tabula rasa, Cantus in memoriam Benjamin Britten ja De profundis. Hän palasi pitkän tauon jälkeen myös sinfonian pariin, kun neljäs Los Angelesvalmistui vuonna 2008. Kolme varhaista sinfoniaa ajalta 1963–1971 saivat sittenkin jatkoa.
Kirjaston uudistetut kokoelmat
Turun musiikkikirjaston Pärt-tarjontaa on täydennetty. Vasta-alkajan on helppo tutustua nykysäveltäjän musiikkiin esimerkiksi 2CD-kokoelmalevyjen Serenity ja 20th Century Classics avulla. Jälkimmäiseltä löytyy esimerkiksi varhaiskauden melko harvoin levytetty orkesteriteos Nekrolog vuodelta 1960.
Levytyksiä on saatavilla melko runsaasti. Pärtin julkaisijoina ovat kunnostautuneet erityisesti BIS Records, ECM Records, Harmonia Mundi ja Virgin.
Säveltäjähylly helpottaa hakua
Uusi järjestely tuo Pärtin levytyksiä saataville entistä helpommin. Voit etsiä Pärtin levytyksiä yhdestä hyllystä musiikinlajista riippumatta. Löydät säveltäjähyllyt taidemusiikin luokituksen loppupäästä. Kysy lisätietoja musiikin neuvonnasta Vanhan kirjastotalon (Linnankatu 2) toisesta kerroksesta. Tervetuloa!
Säveltäjähyllyjä nyt seitsemän
Pärt-hylly jatkaa sarjaa, jossa kirjaston CD-kokoelmia on esillä säveltäjän mukaan. Arvo Pärt on sarjassa seitsemäs – J.S. Bachin, Mozartin, Beethovenin, Wagnerin, Verdin ja Sibeliuksen jälkeen. Taidemusiikin uusi järjestely tuo lähellesi säveltäjän tuotannon kirjon, ja voit tehdä löytöjä ilman kirjastoluokituksen sisäistämistä.
Tuomas Pelttari
***
Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila kertoo Arvo Pärtin musiikista ja sen merkityksestä itselleen.
Arvo Pärt – paljon melua tyhjästä?
Suhteeni Pärtin musiikkiin on ristiriitainen, kuten voi arvata otsikostakin. Olen kuunnellut valtaosan Pärtin levytetystä tuotannosta ja ollut aikoinaan hyvinkin kiinnostunut hänen avaamistaan maisemista. Toisaalta en oikein muista, milloin olisin viimeksi vaikuttunut jostain Pärtin uudesta sävellyksestä.
Arvo Pärtin yli viisikymmenvuotinen sävellysura hahmottuu monella eri tavalla. Säveltäjä itse on vetänyt varhaistuotantoaan pois julkisuudesta, eikä siihen nykypäivän kuulija voi edes tutustua. Sävellysteknisesti Pärtin tuotanto jakautuu perinteiseen modernismiin 1960-luvulla ja 1970-luvulla alkaneeseen ”tintinnabuli”-vaiheeseen, joka on usein liitetty myös ns. uusyksinkertaisuuden väljään viitekehykseen.
Monikaan vain myöhempään tuotantoon tutustunut tai vaikkapa elokuvissa Pärtin musiikkiin törmännyt satunnainen kuulija ei tiedä, että hän sävelsi 1960-luvulla kolme sinfoniaa ja sellokonserton Pro et Contra. Mielestäni tämä ei ole suurikaan menetys, sen verran sovinnaista toisen maailmansodan jälkeistä modernismia ne ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna edustavat.
Kaikki muuttui, kun Pärt jonkinlaisen taiteellisen umpikujan seurauksena luopui modernismista ja ryhtyi säveltämään omalla tintinnabuli-tyylillään. On kuin säveltäjä olisi avannut suljetun huoneen, josta alkoi vyöryä täysin omaperäistä soitin- ja laulutyyliä. Vuosien 1976–1978 aikana syntyivät sellaiset mestariteokset kuten Cantus in memoriam Benjamin Britten, De profundis, Fratres, Missa syllabica, Pari intervallo, Peegel peeglis ja Tabula rasa.
Pärtin emigroituminen Saksaan vuonna 1980 vapautti hänet säveltämään mielin määrin hengellistä musiikkia, jota sitten onkin riittänyt. Oman tulkintani mukaan siirtyminen pois Virosta sammutti jossain määrin sen kipinän, josta 1970-luvun loppupuolen huippukausi oli syntynyt. Tällainen on tietysti puhdasta spekulointia, mutta itselleni Pärtin ”länsikausi” ei ole tuottanut samanlaisia elämyksiä kuin neuvosto-Eestissä syntyneet retket äänten ja harmonioiden uusiin maailmoihin.
Pärt on ollut emigroitumisensa jälkeen varsin tuottelias, mitä lienee edesauttanut se laaja kiinnostus, jota hänen musiikkiaan kohtaan on tunnettu. Olisi varmaan kohtuutonta vihjailla, että Pärt on viljellyt samaa sarkaa huomattuaan sen kaupallisesti kannattavaksi. Lukuisat tilausteokset ovat ehkä kuitenkin vaikuttaneet hänen ilmaisuunsa yksipuolistavasti. Myös yleisön jatkuvat odotukset ”Pärt-tyylisestä” musiikista ovat saattaneet vaikuttaa.
Erityisesti 2000-luvun Pärt on jättänyt minut aika kylmäksi. Uusia teoksia syntyy ja niitä levytetään ahkerasti, mutta jostain syystä ne eivät ole jääneet minulle mieleen niminä tai musiikkina, vaikka olen kyllä yrittänyt tutustua uutuuslevytyksiin. Tai ehkä olisi täsmällisempää sanoa, että kyllä Pärtin sävellyksistä edelleen löytää hienoja hetkiä, mutta kokonaisvaltaiset elämykset – kuuntelin aikoinaan Tabulan rasan aavemaisia maisemia ja Gidon Kremerin sydämen särkevää viulua kerran toisensa jälkeen – ovat jääneet puuttumaan.
Yksi tunnetuimmista Pärt-levytyksistä ilmestyi syksyllä 1984 (ECM New Series).
Arvo Pärt on joka tapauksessa siitä harvinainen nykysäveltäjä, että hänen tuotantoonsa on mahdollista tutustua hyvin laajasti runsaiden levytysten ansiosta. Näin jokaisella on mahdollisuus paitsi tutkailla säveltäjän tyylin muutoksia, myös rakentaa oma arvio Pärtin musiikista ja hänen merkityksestään oman aikamme säveltäjänä. Oman mausteensa tällaiseen urakkaan antaa se, että Pärt on tehnyt monista sävellyksistään lukuisia erilaisia versioita. Esimerkiksi alun perin Andres Mustosen Hortus Musicus -yhtyeelle sävelletystä teoksesta Fratres tunnetaan nykyään jo liki 20 eri kokoonpanoille tehtyä versiota. Kaikkia niitä ei ole levytetty, mutta joitakin silti.
Mitä otsikon provosoivaan kysymykseen tulee, vastaan siihen näin lopuksi kyllä ja ehdottomasti ei. En itse oikein pysty ymmärtämään niitä kehuja, joilla Pärtin uudempikin tuotanto on useimmiten otettu vastaan. Esimerkiksi vangitulle Hodorkovskille omistettu neljäs sinfonia Los Angeles vuodelta 2009 ei koskettanut minua millään lailla. Mutta samalla kun päivittelen 2000-luvun Pärtin ajoittaista vielschreiberismia laadun kustannuksella, palaan mielelläni hänen 1970-luvun tuotantonsa pariin. Sieltä löytyvät ne helmet, joiden takia Pärt kuuluu 1900-luvun jälkipuoliskon harvoihin aidosti omaperäisiin säveltäjiin.
Musasto 