Kuukausittainen arkisto:Touko 2015

Apulannan stadionkeikka dvd-tallenteena, nappaako?

apulanta_kostokaikistavuosista

Apulanta soitti tammikuun alussa Espoon Barona-areenalla kaksi mammuttimaista stadionkeikkaa. Keikkakokemuksen tallentava dvd-julkaisu ilmestyi maaliskuun puolella. Kysymys kuuluu, kenelle kelpaa Apulannan suureellinen stadionpunk ja edellistä suurempi kysymys – kuka ostaa vielä keikkanauhoituksia dvd-tallenteina?

Musiikki-dvd lienee massatuotteena enemmän tai vähemmän kuollut formaatti. Blu-ray tarjoaa vielä mahdollisuuden ladata hifisteille päräyttävä kuuntelu-ja tuijotuselämys. Mutta konsertti-dvd, vain tosifaneille. Kun vielä pitää todeta ettei stadion ja punk ole koskaan sopinut sujuvasti samaan lauseeseen, on aika ihmetellä itse tallennetta.

Tottahan stadionolosuhteet on otettu huomioon ja Akun Tehtaalta on roudattu riittävästi valaistuskalustoa vahvistamaan mammuttimaista tunnelmaa. Kuvaus on ok mutta kameroiden määrällä ei elvistellä. Sipen korkealla päivystävästä rumpukioskista on saatu vaikuttavimmat kuvat itse juhlapaikasta. Mutta, stadionolosuhteet vaativat vierailijoita ja vähintään joka toiseen biisiin jotain hienoa ja ihmeellistä. Apulannan spektaakkelissa vierailijoita on kautta linjan niukalti ja varsinkin keikan alkupuoli sujuu kovin koruttomissa merkeissä. Onneksi viisuvalinnat tukevat toisiaan. Kansalle tarjotaan mainio läpileikkaus bändin tuotannosta. Viivakoodi toimii aina mutta pianoa/syntikkaa taustalleen saava Jumala on löysä. Myös Käännä se pois on kovin laiskanpulska ilmestys.

Oikeastaan tuhti Mato ja sitä seuraava suureellinen Pihtiote (lavalle lisäkitaristi Pauli Hauta-Aho) antavat keikalle uuden alun. Zombeja-siivuun saadaan katosta roikkuvia ja lavalla hoippuvia epäkuolleita. Maanantai tuo taustalle mainion jousisoitinryhmän ja viisu vedetään läpi sydänverellä. Ja meno vain paranee basisti Ville Mäkisen ottaessa Valokuva-viisun kuluessa haltuunsa läskibasson – meno yltyy jo psychobillyn mittoihin. Puoliakustisesti veivatut Teit meistä kauniin ja Armo onnistuvat mainiosti – varsinkin Armo on keikan pysäyttävin hetki.

Ja Apulannalla on draaman tajua. Herkän ja kyyneliä valuttavan Armon jälkeen isketään tykkiä ja taistelutunnelmaa karmean paukkeen saattelemana. Koneeseen kadonnut laittaa kansan pähkinöiksi. Keikan loppupuoli sujuukin rajussa alamyötäisessä. Viisaus ei asu meissä -siivun aikana lennätetään lennokeita ja raastava Ilona nostaa Wirtasen yläilmoihin. Keikan ehkä latautunein esitys on Odotus, josta kuullaan tunteeseen pakahtuva paisuttelu. Mitä kuuluu -kappaleen odotettu erikoistehoste on tietenkin Tuukka Temonen. Coverina Sata kesää sopii mainiosti Apulannan viisulistalle ja onpa bändillä pokkaa soittaa myös uusi viisu toisena encorena! Mutta, Sun kohdalla puolustaa paikkaansa mainiosti. Loppuun tietenkin se pakollinen piiskaushetki.

Apulanta onnistuu loppupeleissä kiitettävästi mammuttimaisessa tehtävässään. Show on stadionmitat täyttävä vaikka vieraslista jää kapeaksi. Myös festareilta tuttua kesäteatteria on vain näytteeksi. Muutamat erikoissovitukset tuovat kokonaisuuteen selkeää lisä-arvoa. Tallenteen “Behind the scenes” -osio on tällä kertaa paikallaan. Stadionhankkeen kulisseissa saa pienen häivähdyksen massiivisesta työmäärästä, jonka noin sata henkeä on tehnyt hankkeen toteuttamiseksi.

Apulannan stadionspektaakkeli ansaitsee tallenteen, jota fanien kelpaa kelata vuodesta toiseen. Blu-ray olisi ollut kestävämpi ratkaisu mutta vanhan liiton miehinä dvd lienee ainoa vaihtoehto. Ei nyt sentään pukattu VHS-versiota markkinoille.

J.Kaunisto

(Teksti julkaistu aikaisemmin Mesta.net -sivustolla)

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee

Turun perinteinen DBTL pahoissa vaikeuksissa, osa artisteista perui tulonsa Turkuun

dbtl

Turun perinteikkään kaupunkiestivaali Down By The Laiturin talousvaikeuden syvenevät.

Jo alkuvuodesta YLE uutisoi Turun kaupungin vaativan selvityksiä tapahtumaa järjestävän tahon kyvystä järjestää kesän festivaali.

Tuoreiden tietojen mukaan osa esiintyjistä on perunut tulonsa Turkuun. YLE:n tietojen mukaan ainakin ohjelmatoimisto Warnerin kaikki tapahtumaan kiinnitetyt artistit vetäytyvät tapahtumasta. Joukkoon kuuluu nimiä kuten Pepe Willberg, Samuli Edelmann ja Artti Wiskari.

Ohjelmatoimisto Warner Music Live ei kommentoi peruutusten syitä.

Järjestävän tahon suunnalta rauhoitellaan kohua, ’neuvotellaan vielä’. Festarilippujen ostossa kannattaa pitää parin päivän tuumaustauko (YLE:n uutinen).

Lisää asiasta YLE:n sivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uutiset

Viikon levy: Antti Tuisku – En kommentoi

Antti Tuisku En kommentoiHyvä yleisö, Antti Tuisku on tullut takaisin… ja peto on tosiaan irti.

Kun Antti Tuisku ponnahti pinnalle vuonna 2003, olin kyyninen kovisteini enkä voinut sietää mokomaa popparipoikaa. Nyt olen kaikeksi onneksi hieman vähemmän kyyninen aikuinen, enkä anna genrerajojen rajoittaa omia tykkäämisiäni. Voin siis hyvällä omalla tunnolla sanoa jotain, minkä johdosta 14-vuotias minä olisi kalvennut kauhusta: Antti Tuisku on ihana.

Taustatietojen valossa ei liene yllättävää, että En kommentoi on ensimmäinen Antti Tuiskun levy, jonka olen kuunnellut kokonaan. Minulla ei siis ole juurikaan vertailukohtia vanhempaan tuotantoon, muutamia listahittejä lukuun ottamatta. Kaikesta tästä huolimatta voin sanoa, että En kommentoi on Antti Tuiskun paras levy. Tuntuu siltä, että myös Tuisku on vuosien varrella aikuistunut, olkoonkin, että hän on aina kuulunut suomalaisten julkkisten järkevimpään kastiin ja välttänyt julkisuuden sudenkuopat. Levy tihkuu itseironiaa ja kujeilevaa huumoria. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti, etenkään itseään. Populaarikulttuuriin on viime vuosina iskostunut juuri tämäntyyppinen filosofia, ja mielestäni on hienoa että se on saavuttanut jopa usein niin kovin herkkähipiäisen popmusiikin.

Niin, se peto… Se oli viattoman oloinen ilta. Katselin Uuden musiikin kilpailua ja väliaikashow’n esiintyjäksi paljastui se rovaniemeläinen Siwan kassapoika, jolle en ollut suonut montaakaan ajatusta teiniaikojeni jälkeen. Peto on irti on aivan mahtava kappale. Joka kerta kun kuulen sen, riisun vaatimattoman varpusen naamioni ja muutun bilepedoksi joka (kuulemma) nousee tanssimaan Club Marilynin korkealle lavalle ja (kuulemma) ketkuttaa lanteitaan niin vimmatusti.

En kommentoi ei ole läpikotaisin mahtava, mutta sen huippukohdat ovat mielettömän huippuja. Levyn aloitusraita En kommentoi on soinut päässä nonstoppina pari päivää. Biisi on mielenkiintoinen, kapinallinen veto. Nyky-yhteiskunnassa kaikkeen pitäisi olla jokin mielipide, mielellään mahdollisimman kärkäs ja mediaseksikäs. Tuisku on pysynyt koko uransa ajan varsin hiljaa yksityiselämästään, ja on varmasti kyllästynyt väistelemään tyhjänpäiväisiä kysymyksiä. En kommentoi onkin kätevä keino sulkea tivaajien suut nopeasti ja energiatehokkaasti.

Samaa sarjaa on levyn toinen sinkkulohkaisu, Blaa Blaa (En kuule sanaakaan). Blaa Blaa on jopa voimauttavan välinpitämätön. Kuulostaa kliseeltä, mutta se on niin totta: Haters gonna hate. Aina löytyy haukkujia, eikä koskaan voi miellyttää kaikkia. Omasta puolestani sanon, ettei tarvitsekaan.

Toivoa sopii, että uudistunut Antti Tuisku jatkaa samalla linjalla. Harva comeback on näin onnistunut, mutta itse ainakin jaksan uskoa siihen että tällä kertaa Tuisku on oikeasti tullut jäädäkseen suomalaiseen popskeneen. Hiukan fiksummalle popille on totta tosiaan tarvetta.

Alotreiv

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy, Musasto suosittelee

Squire on kurko

Chris SquireYesin basistilla, Chris Squirella, on tuoreen raportin mukaan leukemia. Hoitoa on onneksi luvassa. Hän  on ainoa muusikko, joka on soittanut YESin jokaisella keikalla ja levyllä bändin perustamisesta tähän päivään. Squire on rockin arvostetuimpia basisteja, mutta harvemmin näkee mainittavan hänen taustalaulunsa. Yesin laulusolisti on välillä vaihtunut, mutta Squiren usein läpi kappaleen kestävän stemmalaulun ja tunnistettavan äänen ansiosta laulupuoli on aina kuulostanut ainakin jossain määrin aidolta Yesiltä – niin studiossa kuin lavalla. Squiren tuuraajaana toimii Billy Sherwood, joka on Yes-faneille tuttu mies.

Nauttikaamme hetki videosta, jolla Squire esittää hienon soololevynsä Fish Out Of Water (1975) kaksi ensimmäistä kappaletta – vuonna 2012, mikäli esitys on samalta vuodelta kuin YouTube-lataus.

Pikaista paranemista, Chris!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Toimitukselta, Uutiset

Musasto suosittelee: Pertti Kurikan Nimipäivät – The Best Of Greatest Hits

pkn11

Punk-ryhmä Pertti Kurikan Nimipäivät on kaikkien huulilla euroviisukarkeloiden johdosta joten ei ole ihme, että vuodesta 2009 toimineen kokoonpanon viisut on lyöty yhdelle “Greatest hits” -levylle. Bändiltä ilmestyi pari vuotta sitten ”Kuus kuppia kahvia ja yks kokis” -niminen levy mutta tuore The Best of Greatest Hits ei ole missään nimessä viisuaallon harjalla tapahtuvaa rahastusta. Levy sisältää “kaiken” PKN:n äänittämän tuotannon. Tottahan mukana on myös se kuuluisa viisubiisi mutta kokonaisuus on kaikkea muuta kuin sympaattista “keharityyppien harrastetoimintaa” – PKN on aitoa ja kettuuntunutta punkkia.

Kuin keskisormen nostona perusvirtasten suuntaan, PKN tykittää Oma Rauha -ep:n viisuilla niin tymäkkää ja vihaista hardcorea että mieleen tulee väistämättä alan klassikko D.R.I:n Dirty Rotten -ep! Lisäksi Me ollaan runkkareita -niminen siivu (väännös brittiläisen Hard Skinin biisistä) ei välttämättä soi Radio Novan aalloilla. Kautta linjan PKN:n viisujen lyriikat ovat elämän kipupisteisiin porautuvaa kritiikkiä – varsinkin kun parisuhdekiemurat eivät riko näiden hahmojen maailmankuvaa.

Tottahan soitto kulkee välillä niin ja näin mutta sehän kuuluu punkin ideologiaan. Itseasiassa paikoin bändi kuulosta turhankin ammattimaiselta. Kiekon materiaalista ainoastaan Mongoloidi-kasettisinglen biisit jäävät muiden jalkoihin. Huippuhetkiä on lukuisia. Päättäjä on pettäjä, Kehitysvammainen, Asuntolaelämää, Sä et oo normaali ja vaikkapa En viihdy kotona ovat aidointa mahdollista punkkia. Tunne siitä että ‘nämä tyypit tietävät mistä puhuvat’ on asia, jota ei voi ostaa rahalla tai harjoitella peilin edessä. PKN on aito asia ja PKN:n kapina on aitoa. Pertin luo kylään on lisäksi aivan tajuttoman kova punk-räkäisy.

J.Kaunisto

(Teksti julkaisu alunperin Mesta.net -sivustolla)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Jani Ilmojoki: B. B. King 1925–2015

The King Is Dead – Long Live The King

Jani Ilmojoen teksti esillä myös B. B. Kingin näyttelyssä.

Jani Ilmojoen teksti esillä myös B. B. Kingin näyttelyssä.

Riley Ben King syntyi vuonna 1925 torppariperheeseen. Rileyn kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä, koska äiti lähti toisen miehen matkaan. King työskenteli jo nuoresta pitäen puuvillapelloilla haaveillen traktorin kuljettajan ammatista. Tämä toive toteutuikin, mutta sillä oli olla myös vakavat seuraamukset. Eräänä työpäivänä King onnistui särkemään maanomistajan traktorin. Peläten seuraamuksia, ehkä jopa lynkkausta, joka ei tuohon aikaan ollut tavatonta, hän pakeni ja yritti elättää itseään muusikkona. Pelko oli kuitenkin turha isännän todetessa, että kyseessä oli vahinko. Riley palasi helpottuneena takaisin töihin, tajuten varmasti myös, ettei ollut vielä valmis muusikko.

If T­-Bone Walker had been a woman, I would have asked him to marry me

Kingin musiikillinen innostus alkoi kirkosta ja gospelmusiikista. Vähitellen hän kiinnostui myös kitaransoitosta. Kun hän kuuli T­Bone Walkerin soittoa, oli haave ammatista vaihtunut. Ensimmäisen kitaransa hän osti 12-­vuotiaana 15 dollarilla. Kitara olikin hänelle elämän suurin rakkaus ja ”Lucille” se ainoa oikea nainen, vaikka hän oli kaksi kertaa naimisissa ja isä 15 lapselle ja isoisä 50 lapselle.

Bluesia värittävät monet mystiset ja mielenkiintoiset tarinat, oli niissä sitten totuuspohjaa nimeksi tai ei juuri lainkaan. Kingin kohdalla eräs kohtalokas tapahtuma kuitenkin pitää paikkansa. Hänen soittaessaan Twist ­nimisessä arizonalaisessa kapakassa kahden miehen välille syntyi tappelu, jonka seurauksena kapakka syttyi tuleen. King, joka huomasi kitaransa jääneen palavaan rakennukseen, ryntäsi sisään pelastamaan sitä. Jälkikäteen hän kuuli tappelun saaneen alkunsa Lucille ­ nimisestä naisesta. King nimesi soittopelinsä tapauksen mukaan muistuttamaan, että ei ikinä tappelisi naisesta tai ryntäisi palavaan rakennukseen.

The blues was bleeding the same blood as me

Alkuun King työskenteli myös DJ:nä, jonka myötä hänelle muotoutui taiteilijanimi Blues Boy – B.B. Levytysura käynnistyi vuonna 1949. Tuottajana hääri maailmanmaineeseen nouseva, tuleva Sun ­studion omistaja Sam Phillips. Jo varhaisista levytyksistä alkaen Kingin bändin kokoonpanoon kuuluivat torvisoittimet, toisin kuin sodanjälkeisen bluesin eturintamaan kuuluneiden Howlin’ Wolfin ja Muddy Watersin yhtyeissä, John Lee Hookerin soittaessa usein yksistään. Osatekijä bändin kokoonpanoon oli varmasti se, että myös Kingin ihailema T-­Bone Walker käytti levytyksissään trumpettia ja tenorisaksofonia. Vuonna 1947 Walkerin levyttämä ”Call It Stormy Monday (But Tuesday Is Just as Bad)” päätyi myös Kingin ohjelmistoon ja levyllekin saakka.

Ensimmäisen listaykköshitin hän sai Lowell Fulsonin neljää vuotta aiemmin levyttämästä ”3 O’clock Bluesista”. Tätä seurasi bluesstandardien sarja: ”You Upset Me Baby”, ”Every Day I Have the Blues”, ”Rock Me Baby”, ”Sweet Sixteen pts 1 & 2”. Vaikka King ei kovin paljon itse säveltänyt levyttämäänsä materiaalia, nousi hän pian yhdeksi merkittävimmistä rhythm and blues ­ artisteista 1950-­luvulla, paitsi kitaristina niin myös laulajana. Hänen soittoaan suhteutettuna lauluun pidetään mestarillisena.

I don’t like anybody to be angry with me – I’d rather have friends

King alkoi saavuttaa suosiota myös valkoisten keskuudessa, viimeistään brittiläisen rockinvaasion yhteydessä, kun Eric Clapton ja kumppanit kehuivat Kingin musiikkia. Claptonin blueskitaransoitossa voi kuulla samaa pehmeyttä kuin Kinginkin soitossa. Eikä kiinnostus rajoittunut pelkästään musiikkiin. King oli aina ystävällinen ja kohtelias eikä ainakaan loputtomiin valittanut, että häntä olisi kohdeltu huonosti, ei edes pahamaineisilla puuvillapelloilla. Ja jos näin oli, hän ei kantanut kaunaa päästyään vaikeuksista eroon. Ehkä juuri se nöyryys teki hänestä niin suositun.

Porin kaupunki luovutti hänelle kunniakansalaisen arvonimen ja kaupungin avaimen, jonka King otti aidosti kiitollisena vastaan. Hän on myös niitä harvoja afroamerikkalaisia muusikoita, jotka saavuttivat musiikillaan suuren omaisuuden. Suuri osa mustista bluesartisteista on kuollut köyhinä, katkerina ja pahasti alkoholisoituneina. Erityisen ylpeä King oli siitä, että hän pystyi kustantamaan lastensa opiskelut. Hän liittyi myös voittoa tekemättömään yhdistykseen, joka hankkii soittimia ja soitonopetusta vähävaraisille oppilaitoksille. Vuonna ­-91 Memphisiin Beale Streetille perustettu B.B. King’s Blues Club sekä B.B. King Blues Club & Grill ovat toimineet bluesin sanansaattajina uusille sukupolville ympäri Yhdysvaltoja.

Everything I record, I just try to sound like me

Johnny Cashin tavoin Kingin musiikki alkoi saada sävyjä muista musiikkityyleistä. Vuoden ­64 hitti ”How Blue Can You Get” oli vielä tuttua tavaraa, mutta Grammyn voittanut ”The Thrill Is Gone” sisälsi jo vaikutteita soulista. Esitys pääsi Rolling Stone ­lehden 500 parhaimman laulun listalla sijalle 183. King äänitti myös levyllisen gospelia ja jopa countrya. Eräs merkkipaalu on 1964 ilmestynyt ”Live at the Regal”, jota arvostetaan mm. Cashin ”At Folsom Prison” ja ”At San Quentin” tasoisena live­albumina.

I’ll keep playing until I feel like I can’t

Levytystä ja keikkailua King jatkoi lähes kuolemaansa. On arvioitu, että hän esiintyi uransa aikana 15 000 kertaa, huippuvuosinaan satoja kertoja vuodessa. Suomessakin hän vieraili peräti 18 kertaa, mikä kertoo artistin arvostuksesta ja siitä, ettei hän ollut ainoastaan suppean bluespiirin ihailema tähti. Viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 2012 ”Live at the Royal Albert Hall”. Viimeisten vuosikymmenten aikana hän esiintyi yhdessä nuoremman polven muusikoiden, kuten U2:n kanssa ja levytti Claptonin kanssa yhteislevyn ”Riding with the King”. King esiintyi myös itseoikeutetusti Blues Brothers ­ elokuvan jatko-­osassa, ”Louisiana alligaattoripoikien (Louisiana Gator Boys)” johtojäsenenä. Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus onkin tuon superyhtyeen huikea versio hitistä ”How Blue Can You Get” ja Blues Brothers Bandin tokaisu: ”­ Mitkä ihmeen allipojat? ­ Surkea näky. ­ Lauma muka­muusikkoja. ­ Miltä tuokin lössi kuulostaa? ­ Ei hätää, päihitämme nuo tumpelot.”

I never use that word retire

Kakkostyypin diabetes vaikutti Kingiin, eikä hän jaksanut enää soittaa seisaaltaan. Jo vuoden 2000 Järvenpään Puistobluesissa taustabändi lämmitti yleisöä jonkin aikaa ennen kuin artisti itse saapui lavalle. 75 vuotta lähestyvä artisti jaksoi vitsailla muutamaa vuotta nuoremmalle kitaristilleen, esitellen tämän ”nuorena miehenä”. Jäähyväiskiertue järjestettiin vuonna 2006, mutta viimeiseen asti soittamisesta nauttinut artisti ei malttanut jäädä lepäämään laakereilleen. King totesikin joskus:

”Kun minä joskus kuolen, rukoilen Jumalaa, että se tapahtuu yhdellä kolmesta tavasta. Ensiksi, joko lavalla tai sieltä poistuessa; toiseksi, nukkuessa; ja kolmas tapa? Se sinun on pääteltävä itse.” Tuo toive toteutui: Bluesin kuningas nukkui pois rauhallisesti 14.5.2015, kello 21:40.

Jani Ilmojoki

* * *

Lähteet: Wikipedia, bbking.com, B.B. King omin sanoin : Every Day I Have the Blues.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee

Viikon levynä virolaisen Siiri Sisaskin Hommikupuu

foto Kristjan Lepp. Töötlus Grete Stitch Laus

foto Kristjan Lepp. Töötlus Grete Stitch Laus

Siiri Sisask / Hommikupuu (2012)

Siiri Sisaskin (s. 1968) vahvaa ja persoonallista laulua on Suomenlahden tällä puolella kuultu ainakin Puhdistus-elokuvan lopussa soivassa upeassa Mis maa see on -laulussa. Tämän virolaisten sydämiin ikiajoiksi jäävän laulun Siiri Sisask levytti alunperin Ultima Thule -yhtyeen kanssa vuonna 1998.

Viron tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin laulajiin kuuluvan Siiri Sisaskin tuotantoon kannattaa tutustua laajemminkin. Monipuolisuus ja muuntautumiskyky ovat hänen taiteilijakuvansa ominaispiirteitä. Laulaja, säveltäjä ja näyttelijä Siiri Sisask on nähty musikaalien pääosissa, elokuvarooleissa kuin myös oman musiikkinsa esittäjänä. Musiikin saralla hän on todellinen oman tiensä kulkija, jolla on taito yllättää kuulijansa. Hän liikkuu suvereenisti niin taidemusiikkia lähestyvässä ilmaisussa kuin myöskin kansanmusiikista tai jazzista vaikutteensa hakevassa tyylissä.

Toistaiseksi viimeisimmällä albumillaan Hommikupuu Siiri Sisask yllättää jälleen kerran kuulijansa, sillä hän on tehnyt uuden aluevaltauksen maustaessaan kansanmusiikkivaikutteisia laulujaan heavyrockilla. Levyn on tuottanut Metsatöll-yhtyeen rumpali Marko Atso, joka soittaa levyllä myös rumpuja. Kerrassaan järisyttävältä kuulostaa esimerkiksi Sisaskin kuuluisa kurkkulaulu yhdistettynä raskaaseen rocksoitantaan levyn nimisävellyksessä Hommikupuussa.

Kyse ei missään tapauksessa ole kuitenkaan heavyrocklevystä, sillä kaiken keskiössä ovat Siiri Sisaskin laulu ja piano, ja bändiä on käytetty harkitusti tuomaan lisäväriä lauluihin. Tuloksena on taianomaista voimaa sisältävä upea albumikokonaisuus, jonka soisi löytävän kuulijoita myös meillä Suomessa.

Altti Koivisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy, Vinyylimania