Avainsana-arkisto: Englanti

10 valittua englantilaista synapop-bändiä 1980-luvulta

Ultravox

 

Ultravox_-_Rage_in_Eden

 

Ultravox perustettiin 1974 Lontoossa.  Ultravox oli  synapopin uranuurtajia. Yhtyeen perusti laulaja ja kosketinsoittaja John Foxx. Ehkä selvimmin erottuva elementti yhtyeen musiikissa on kosketinsoittaja/viulisti Billy Currien ainutlaatuinen  ARP-syntetisaattorin soolokäyttö yhdistettynä viuluun sekä pianoon. Nämä elementit on ehkä parhaiten kuultavissa yhtyeen tunnetuimmassa hittikappaleessa, 1980 levytetyn Vienna-albumin nimiraidalla.

Yhtye hajosi 1987, mutta teki paluun 2009  palaten  1980-kokoonpanoonsa ja teki Return to Eden  kiertueen aluksi Englannissa ja lopulta laajemmin Euroopassa. Kiertue sai jatkoa vuoden 2010 puolella (Return to Eden 2), jolloin yhtye konsertoi Helsingissä Tavastialla elokuussa 2010  ja Turun Caribiassa seuraavana päivänä. Yhtyeen tunntuimmat hitit olivat edellä mainittu Vienna ja Dancing with tears in My Eyes.

 

 

 

 

Tears for Fears

Tears for Fears perustettiin  1981 Bathissa. Bändin musiikki oli aluksi uuden aallon synapoppia, mutta myöhemmin  yhtye muutti tyyliään enemmän tavallisen rokin ja popin suuntaan.  Yhtyeen perustivat Roland Orzabal ja Curt Smith. Tears for Fearsin debyyttialbumi The Hurting myi platinaa ja oli ykkösenä Britannian soittolistoilla. Bändin toinen albumi Songs from the Big Chair myi platinaa Britanniassa ja Yhdysvalloissa.  Toisen albumin tunnetuimmat hitit olivat Shout ja Everybody Wants to Rule the World.

Bändin kolmas albumi The seeds of Love (1989) myi myös platinaa. Smithin ja Orzabalin tiet erosivat 1991, vaikka Orzabal esiintyi Tears for Fears-nimellä koko 1990-luvun ajan. Duo teki paluun vuonna 2000 ja teki uuden albumin Everybody Loves a Happy Ending vuonna  2004. Tears for Fears on myynyt yli 25 miljoonaa albumia.

 

 

 

Talk Talk

Talk Talk perustettiin 1981 Lontoossa.  Sen jäseniä olivat laulaja Mark Hollis, basisti Paul Webb ja rumpali Lee Harris sekä kosketinsoittaja Simon Brenner, joka erosi yhtyeestä jo vuonna 1983. Yhtye on nimetty oman kappaleensa Talk Talk mukaan.

 Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia The Party’s Over ja It’s My Life ovat  tyyliltään synapoppia. Vuonna 1986, kun kolmas albumi The Colour of Spring ilmestyi, Talk Talk luopui syntetisaattoreista, jotka korvattiin muilla soittimilla, mm. pianolla ja uruilla. Vuonna 1988, kun albumi Spirit of Eden ilmestyi, Talk Talk kehitti  omalaatuisen musiikkityylinsä, jota voisi kuvailla progressiivisen rockin ja jazzin sekoitukseksi. Samanlaista tyyliä kuullaan myös vuonna 1991 ilmestyneellä viimeisellä albumilla Laughing Stock. Talk Talk hajosi vuonna 1991.

 

 

 Human League

Human League perustettiin  1977  Sheffieldissä  ja oli ensimmäisiä suuren yleisön suosioon kohonneita synapop-yhtyeitä. Yhtyeen kosketinsoittajat Martyn Ware ja Ian Craig Marsh muodostivat aluksi duon nimeltä Dead Daughters. Nimi Human League otettiin käyttöön, kun laulaja Philip Oakey liittyi mukaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia eivät olleet suuria kaupallisia menestyksiä, ja sisäisten ristiriitojen ajamina Ware ja Marsh jättivät yhtyeen vuoden 1980 lopulla.

Uusina jäseninä yhtyeeseen liittyivät basisti Ian Burden sekä laulajat Susan Ann Sulley ja Joanne Catherall. Uudella kokoonpanolla Human League sai ensimmäisen UK top-10 hittinsä kappaleella Love Action, joka nousi singlelistalla kolmanneksi.  Albumista Dare tuli yksi synapopin merkittävimpinä pidettyjä julkaisuja: Open Your Heart nousi brittilistalla kuudenneksi, ja kappaleesta Don’t You Want Me tuli yksi vuoden suurimpia hittejä  ja kappale tunnetaan yhtenä 1980-luvulle tyypillisen musiikin arkkityypeistä.

Human Leaguen menestys jatkui 1980-luvun puoleen väliin saakka. Sen jälkeen yhtye on tehnyt vaihtelevasti menestyneitä paluita supistetulla kokoonpanolla. Human Leaguen toistaiseksi viimeinen alkuperäistä materiaalia sisältänyt julkaisu on albumi Credo vuodelta 2011.


 

New Order

New Order perustettiin vuonna 1980 Manchesterissä.  Yhtyeen perustivat  postpunk-yhtyeen Joy Divisionin jäsenet laulajansa Ian Curtisin itsemurhan jälkeen. New Order muunsi pian musiikkityyliään edeltäjänsä postpunkista elektronisen musiikin suuntaan. Yhtyeen alkuperäisjäsenet ovat Bernard Sumner (laulu, kitara ja kosketinsoittimet), Peter Hook (basso) ja Stephen Morris (rummut).  Yhtye on maininnut alkuaikojensa innoittajiksi mm. Kraftwerkin ja Giorgio Moroderin.

Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat vuonna 1983 ilmestynyt tanssimusiikin klassikoksi laskettava  Blue Monday,  vuoden 1987  True Faith ja vuoden 1993 Regret. New Orderin single  World in Motion,  oli Englannin maajoukkueen virallinen kappale vuoden 1990 jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa. New Order oli tauolla vuosina 1993–1998.  Yhtye hajosi 2007, mutta perustajajäsenet kokosivat bändin uudelleen 2011. Vuonna 2015 bändi julkaisi levyn uutta materiaalia nimeltään Music Complete.   New Order on esiintynyt Suomessa kesäkuussa 1982 Seinäjoen Provinssirockissa. 

 

Depeche Mode

Depeche Mode perustettiin vuonna 1980 Basildonissa.  Se aloitti soittamalla kevyttä synapoppia. Myöhemmin yhtye siirtyi monipuolisempaan elektroniseen musiikkiin yhdistäen siihen rockia ja perinteisempiä soittimia. Tekno-pioneerit kuten Derrick May, Kevin Saunderson ja Juan Atkins kertoivat Depeche Moden vaikuttaneen 1980-luvun lopun Detroit-teknosoundiin. Yhtyeen suosituin albumi lienee vuonna 1990 julkaistu Violator, jossa oli hyvin synkkiä teemoja. Yhtyeen tunnetuimpia hittejä ovat Enjoy the Silence ja Personal Jesus.

Depeche Mode oli myynyt yli 100 miljoonaa albumia ja singleä, mikä tekee Depeche Modesta maailman menestyneimmän elektronisen yhtyeen. Depeche Mode on vieraillut Suomessa neljä kertaa, vuosina 1998, 2001, 2006 ja 2010.

 

Bronski Beat

Bronski Beat perustettiin Lontoossa 1983. Sen tunnetuin kokoonpano oli trio, jonka muodostivat laulaja Jimmy Somerville sekä kosketin- ja lyömäsoittajat Steve Bronski (syntyjään Steven Forrest) ja Larry Steinbachek (syntyjään Lawrence Cole). Yhtyeen sanoitukset olivat kantaaottavia ja käsittelivät yleensä avoimesti homoseksuaalisuutta. Vuonna 1984 julkaistiin yhtyeen debyytti ”Smalltown Boy”, joka kertoo homoseksuaalisuutensa vuoksi kotinsa jättämään joutuneesta nuoresta miehestä. Kappaleesta tuli Isossa-Britanniassa listahitti, ja se on edelleen kasarimusiikin klassikko ja yksi homoyhteisön arvostamista lauluista. Laulaja Jimmy Somerville lähti bändistä 1985 ja perusti popduon The Communards.  Bronski Beatin viimeinen albumi, Rainbow Nation, julkaistiin 1995.

 

 

OMD

Orchestral Manoeuvres in the Dark eli OMD perustettiin 1978 Liverpoolissa. Andy McCluskey ja Paul Humphreys muodostivat OMD:n  vuoteen 1989, jolloin yhtyeen ensimmäisillä levyillä soittanut kokoonpano hajosi. McCluskey jatkoi myöhemmin OMD:n nimellä uuden kokoonpanon kanssa. OMD:n suurin hitti on vuodelta 1980 oleva  Enola Gay. Vuonna 2006 Andy McCluskey kokosi OMD:n uudelleen 1980-luvun klassisella OMD-kokoonpanolla McCluskey, Humphreys, Malcom Holmes ja Martin Cooper. Yhtye lähti kiertueelle soittaen materiaalia Architecture & Morality-levyltä sekä muuta ennen 1983 julkaistua tuotantoa.

 

Soft Cell

Soft Cell  perustettiin Leedsissä 1980.  Duon jäsenet olivat laulaja Marc Almond  ja kosketinsoittaja David Ball. Yhtyeen sanoitukset keskittyvät yleensä rakkauteen ja romantiikkaan, mutta myös elämän pimeämpään puoleen, aiheina muun muassa transsukupuolisuus, huumeet ja murha. Yhtye tunnetaan parhaiten vuoden 1981 cover-hitistä  Tainted Love. Yhtye hajosi 1984.

 

 

Yazoo

 

Yazoo (USA:ssa nimellä Yaz) oli englantilainen synapop-duo jonka muodostivat kosketinsoittaja Vince Clarke ja laulaja Alison Moyet. Moyet ja Clarke muodostivat yhtyeen Clarken lähdettyä Depeche Modesta. Yhtye oli kasassa vain lyhyen aikaa, mutta oli varsin menestyksekäs. Duo perustettin 1981 ja lopetti toimintansa vuonna 1983, jonka jälkeen Vince Clarke perusti Erasuren vuonna 1985, ja Alison Moyet jatkoi sooloartistina. Yazoo julkaisi kaksi albumia: Upstairs at Eric’s (1982) ja You and Me Both (1983) sekä hittikokoelman Only Yazoo (1999). Yhtyeen suurimmat hitit olivat Only you ja Don’t go.

 

 

 Lähteet:

 

http://www.allmusic.com/

wikipedia

Ann-Christin Antell

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua

Joulun levy: Loreena McKennitt. To Drive the Cold Winter Away (1987)

 

Tässä joululevy kaikille, jotka pitävät irlantilaisesta harpusta, tinapillistä, säkkipillistä ja kuulaasta naisen äänestä. Levyllä on perinteisiä kansan laulamia joululauluja Irlannista, Skotlannista ja Englannista muutaman sadan vuoden takaa. Kappaleet on äänitetty Irlannissa Limerickin luostarissa ja kirkossa Ontariossa, Kanadassa.

Loreena McKennitt (s. 17. helmikuuta 1957) on kanadalainen laulaja, harpunsoittaja ja pianisti. Hän säveltää ja esittää new age -vaikutteista kelttiläistä musiikkia. Hänellä on sekä irlantilaisia että skotlantilaisia sukujuuria. McKennittin musiikissa on vaikutteita ympäri maailmaa, ja hän tuottaa levynsä omassa itsenäisessä levy-yhtiössään, Quinlan Roadissa.

McKennittillä on tapana tehdä tutkimusta tietystä aiheesta, josta tulee levyn yleinen teema. Ennen esikois-levynsä Elemental tekemistä hän matkusti Irlantiin saadakseen innostusta maan historiasta, maisemista ja tunnelmista.

Tällä levyllä To Drive the Cold Winter Away on myös muutama McKennitin itse säveltämä kappale. Tässä näytteenä Snow, jossa Loreena on tehnyt sävelen kanadalaisen Archibald Lampmanin (1861-1899) runoon.


Levyä on saatavilla Vaski-kirjastoista. Levyn liitteenä on myös dvd, jossa Loreena kertoo musiikistaan, sekä kaksi musiikkivideota.

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Viikon levy

Viikon levy: The Boys – The Boys

The_Boys_LP

Vuonna 1971 norjalainen kosketinsoittaja Stein Groven muutti Lontooseen aikomuksenaan perustaa maailman kovin rock’n’roll-bändi. Syntyikin Englannin vastine New York Dollsille, Hollywood Brats. Maailma oli kuitenkin kaikkea muuta kuin valmis räyhäkkää rokkia kimaltavissa vaatteissa soittaville pitkätukille ja bändi hajosikin yleiseen turhautumiseen. Valmiiksi äänitetty albumikin julkaistiin vasta yhtyeen hajoamisen jälkeen 1975 ja ainoastaan Norjassa. Britanniassa Hollywood Brats näki päivänvalon vasta 1980.

Casino Steel –nimellä jo tässä vaiheessa tunnettu Stein ei lannistunut, vaan liittyi punkrockin oppikouluun, London SS –yhtyeeseen. Bändin lyhyen historian aikana kokoonpano eli päivittäin ja liki kaikki brittiläisen punkin myöhemmät huippunimet ehtivät vähintään yksiin treeneihin, heidän joukossaan mm. Mick Jones (The Clash), Tony James (Generation X), Brian James (The Damned) ja ennenkaikkea nuori kitaristi Matt Dangerfield.

Kun Casino Steel tajusi ettei London SS tule koskaan pääsemään treenikämppää pidemmälle, hän houkutteli Dangerfieldin mukaansa uuteen projektiin. Kun mukaan saatiin toinen kitaristi Honest John Plain, basisti Duncan ”Kid” Reid ja rumpali Jack Black, uusi bändi oli valmis. Se sai nimekseen koruttomasti The Boys.

Jo muutaman kuukauden keikkailun jälkeen bändi kiinnitettiin NEMS –levy-yhtiölle tammikuussa 1977. Koska Sex Pistols oli hieman aiemmin saanut potkut EMI:ltä, oli The Boys hetken aikaa ainoa punkbändi jolla oli levytyssopimus. Alkuvuodesta julkaistu debyyttisingle I Don’t Care sai lupaavan vastaanoton ja bändi ryhtyi äänittämään ensimmäistä albumiaan. Vaikka levy oli valmis jo toukokuussa, sen julkaisu venyi kuitenkin syksyyn. Toinen single, First Time, ilmestyi elokuussa ja albumi The Boys vihdoin kauppojen hyllylle syyskuun alussa.

Albumi sai innostuneen vastaanoton mediassa ja aikakauden muille yhtyeille vieraamman moniäänisen stemmalaulun ansiosta bändiä alettiin kutsua nimellä ”punkin Beatles”, osaksi myös albumilta löytyvän energisen I Call Your Name –lainan ansiosta. Myös Casino Steelin koskettimet olivat piristävä poikkeus punkskenessä. Eikä mahtavista iskusävelistäkään ollut puutetta! I Don’t Care ja Tumble With Me olivat jo Hollywood Bratsin peruja (ja Steelin ja Brats-solisti Andrew Mathesonin yhteistekeleitä), mutta uusiakin hittejä mahtui joukkoon koko nippu. Soda Pressing, First Time, Box Number ja Cop Cars ovat tunnustettuja punkklassikkoja jos mitkä.

Elokuussa tapahtunut Elvis Presleyn kuolema kuitenkin nousi The Boysin megasuosion esteeksi. NEMS:in jakelija RCA pisti kaiken energiansa kuninkaan levyjen jakeluun ja kaikki muut jäivät lapsipuolen asemaan. Lupaavasti alkanut The Boys –albumin myyntikin hyytyi pahanlaisesti.

The Boys levytti NEMS:ille vielä toisenkin, mahdollisesti vieläkin paremman albumin Alternative Chartbusters ja sen jälkeen Safari-yhtiölle kaksi levyä, To Hell with The Boys ja Boys Only, ennen kuin turhautui, luovutti ja hajosi vuonna 1981.

Kesällä 1999 Japanista löytyi tarpeeksi jenejä ja 4/5 alkuperäisestä The Boys –kokoonpanosta kipusi jälleen lauteille Tokiossa. Hitaahkosti muutaman keikan vuositahdilla käynnistyneen paluun jälkeen bändi on 2000-luvulla aktivoitunut jälleen oikeaksi kiertäväksi yhtyeeksi. Kruununa kaikelle The Boys julkaisi 2014 ensimmäisen uuden albuminsa kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen. Punk Rock Menopause esittelee edelleen hämmentävässä iskussa olevan veteraanikombon, jolta ei hyviä biisejä eikä meininkiä puutu.

Eikä siinä vielä kaikki: maaliskuussa 2015 The Boys saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen!

Ke 18.3.2015 Turku, Klubi
To 19.3.2015 Helsinki, Tavastia
Pe 20.3.2015 Tampere, Klubi

The Boys -albumi on vuosien saatossa julkaistu uudelleen monesti ja monenlaisin bonusraidoin varustettuna, mutta tässä näppärä twofer jossa sekä debyyttialbumi, että sitä seurannut Alternative Chartbusters:
The Boys / Alternative Chartbusters

Jyrki Mäkelä


Ja bonuksena The Boys yhä mainiossa vedossa vuonna 2015!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Viikon levy: Sting – The Last Ship (2013)

sting

The Last Ship (2013) on Stingin ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä albumi sitten Sacred Loven (2003). Sting ei ole tehnyt omia kappaleita vuosikymmeneen ja se on pitkä aika lauluntekijälle.

 ”Näiden kymmenen vuoden aikana esitin vanhojen  kauan sitten kuolleiden säveltäjien musiikkia ja esiinnyin kiertueilla. Mietin, olinko menettänyt intohimoni musiikin tekemiseen, joka oli elättänyt minut suurimman osan elämästäni. Muistan samanlaisen ajanjakson, jolloin laululähteeni kuivui, kun vanhempani kuolivat. Näiden tunteiden pohjalta syntyi lopulta Soul Cages– levy 1990.”

”Levyn tekeminen vaatii aina tiettyä määrää sielun etsintää,  ja etsintä vei minut paikkoihin joissa en olisi halunnut käydä: sekavaan lapsuuteen, surrealistiseen teolliseen Wallsendin telakkakaupungin maisemaan, kaupunkiin, jossa olin syntynyt. Lapsuuteni Wallsend huokui selviytyjien syyllisyyttä, paheksuntaa, piilevää vihaa ja paradoksaalista nostalgiaa sitä kohtaan mikä oli mennyttä, kivuliasta, mutta kuitenkin vangitsevaa. Laivatelakan hidas kuolema ja tarpeettomuus kuvastui koko nuoreen elämääni ja kaduille, joissa leikin. Se muutti muotoaan synkäksi metaforaksi, joka kuvasti vanhempieni poismenoa.”

Wallsend sijaitsee Koillis-Englannissa lähellä Newcastlen kaupunkia. Kaupungissa oli aikoinaan seitsemän hiilikaivosta.  Laivanrakennustelakoilta valmistui sotalaivoja, jäänsärkijöitä ja nopeita Atlantin ylittäjiä kuten RMS Mauretania – aikoinaan maailman suurin ja nopein laiva. Tällä hetkellä raskasta teollisuutta ei enää ole ja aluetta riivaa keskimääräistä pahempi työttömyys.

Täytettyään kuusikymmentä Sting palasi kotikaupunkiinsa. Menneisyyden haamut alkoivat puhua hänelle ja hän halusi antaa niille äänen. Lauluja alkoi syntyä: ” Olin täysin yllättynyt kuinka paljon aineistoa syntyi ja hyvin lyhyessä ajassa.” Sting sai apua vanhoilta ystäviltään kotikaupungistaan, jotka kertoivat tarinoita menneisyydestä. Syntyi kokonaisuus lauluja, jotka kertovat yhteisön tärkeydestä, työstä, ylpeydestä, isyydestä, uskonnosta, maanpaosta, luovuttamisesta, intohimosta, huumorista, rohkeudesta, lunastamisesta ja kuolemasta. Albumi sai nimekseen The Last Ship.”

Vakuuttavan bändinsä lisäksi Stingin vieraina levyllä esiintyy koillisenglantilainen folkmuusikko The Unthanks -yhtyeen Becky Unthank ja Auf Wiedersehen Pet -tv-sarjan Oz eli näyttelijä-laulaja Jimmy Nail. Levy on tehty kokonaan akustisilla soittimilla ja on vahvasti folk-vaikutteinen. Soittimina on käytetty mm. säkkipilliä, haitaria, viulua ja bodhránia. Sting laulaa Koillis-Englannin murteella. 2014 ilmestyy näiden laulujen ympärille tehty musikaali Broadwaylla New Yorkissa.

Tällä levyllä ei voi sanoa olevan hittibiisejä. Levy on tarinallinen, hieno kokonaisuus, joita harvoin enää tehdään.  Se sai, ainakin minussa, aikaan voimakkaan samaistumisen kokemuksen. Koko läntinen Eurooppa on täynnä pikkukaupunkeja, joiden vanha savupiipputeollisuus on siirtynyt Kiinaan ja paikalle on jäänyt turhautuneita työttömiä ja vanhoja hyviä aikoja kaipaavia vanhuksia. Luopuminen on raskasta. Yhteisöllisyys katoaa tai muuttaa muotoaan. Sting on jo 62-vuotias. Ikäistensä lailla monet palaavat kotikaupunkiinsa. Ympyrä sulkeutuu, kunnes viimeinen laiva lähtee.

 

 

 

Katso levyn saatavuus Vaski-kirjastoista tästä linkistä.

Katso Sting: The Last Ship- nuotin saatavuus Vaski-kirjastoista tästä linkistä.

 

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Frank Turner teki Viikon levyn

Last Minutes And Lost Evenings (2012)

– And I still believe in the need
For guitars and drums and desperate poetry

Frank Turner: Last Minutes And Lost Evenings.Frank Turner (s. 1981) on englantilainen laulaja-lauluntekijä, joka on aikaisemmin vaikuttanut post-hardcore bändissä Million Dead. Turner aloitti soolouransa vuonna 2005. Hän on julkaissut tähän mennessä viisi pitkäsoittoa, viimeisimmän nimeltään Tape Deck Heart tänä syksynä. Last Minutes And Lost Evenings on Epitaphin vuonna 2012 julkaisema kokoelmalevy, joka sisältää kappaleita pääosin neljältä ensimmäiseltä levyltä, mutta myös muutaman harvinaisuuden. Kokoelma on koottu lähinnä Amerikan valloitusta varten, mutta on samalla hyvä tapa tutustua Turnerin ja hänen yhtyeensä The Sleeping Soulsin tuotantoon.

Frank Turnerin musiikkia voi luonnehtia folkpunkiksi tai folkrockiksi ja se sisältää myös vaikutteita countrysta. Musiikki on suhteellisen yksinkertaista, ja monessakin biisissä on aineksia yhteislauluun pubin nurkassa. Sanoituksista löytyy terävyyttä ja ne ovat usein elämänläheisiä pieniä tarinoita, ja ilmeisesti hyvinkin omaelämäkerrallisia. Sanoituksissa tulee esiin muutamia kantavia teemoja, kuten rockmusiikin vapauttava vaikutus (I Still Believe) ja väistämättömän aikuistumisen ja nuoruuden ihannoinnin yhdistäminen (The Real Damage, Dan’s Song). Hieman lajityypistä poiketen Turnerin sanoitukset eivät ole poliittisia, mutta hän onnistui kuitenkin aiheuttamaan Britanniassa pientä kohua oikeistomieliseksi (väärin)ymmärretyllä kommentillaan. Poliittisista mielipiteistä huolimatta Turner kannattaa sanoituksissaan solidaarisuutta, kapinointia yhteiskunnan odotuksia vastaan ja omien unelmien tavoittelua

Last Minutes And Lost Evenings sisältää CD-levyn lisäksi DVD-taltioinnin loppuunmyydyltä Wembleyn keikalta. Konsertti on hyvin energinen ja todistaa, että Turnerilla riittää karismaa isommallekin lavalle. Turnerin setissä on 26 biisiä, joista osan hän esittää yksin akustisen kitaran kanssa ja osan hyvin toimivan bändinsä kanssa. Ja jos livetaltionnista innostuu niin Frank Turnerin keikkakunnon voi tarkistaa helmikuun lopulla kun hän bändeineen esiintyy Helsingin Nosturissa. Turner on vieraillut Suomessa useamminkin, muun muassa tämän vuoden alussa minikiertueella kotimaisen Jaakko ja Jay -yhtyeen kanssa.

Riikka Pöyry

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy on Electric Wizardin kolmas albumi Dopethrone

Electric Wizard: Dopethrone (2000)

Raskainta doomia

Englantilainen Electric Wizard on yksi tunnetuimmista doom metal-yhtyeistä. Bändi perustettiin vuonna 1993. Ensimmäinen albumi Electric Wizard (1995) oli vielä lähes perinteistä doom metallia. Kuitenkin jo toisella levyllään, Come My Fanatics… (1997), bändi loi nykyisen, sludge ja stoner metallista vaikutteita saaneen saundinsa.

Electric Wizard: Dopethrone.Laulajakitaristi Jus Obornen laulutyyli muuttui lähes puhtaasta, melko rauhallisesta laulannasta säröiseksi, vihaa ja epätoivoa purskuvaksi huudoksi. Kitaran ja basson särövalli muuttui epätasaisemmaksi, räkäisemmäksi surinaksi. Kappaleet pidentyivät ja muuttuivat rakenteeltaan yksinkertaisemmiksi. Näin yhtye loi hypnoottisen ja hieman junnaavan saundinsa, josta se tänä päivänä tunnetaan.

Wizardin kolmas levy Dopethrone on bändin selkeästi tunnetuin albumi. Terrorizer-lehti nimesi sen vuosikymmenen albumiksi, ja sitä kehuttiin englantilaisen doom genren parhaaksi tuotokseksi tähän mennessä. Electric Wizard vie edellisellä levyllä kehitetyn saundin vielä raskaampaan ja aggressiivisempaan suuntaan. Kaikki levyssä huokuu vihaa ja epätoivoa. Albumin tunnelma tiivistyy hyvin 2. kappaleen, Funeralopoliksen, sanoituksissa:

I don’t care, this world means nothing
Life has no meaning, my feelings are numb
Faceless masses filed like gravestones
Sacrificed for the glory of one
Funerary cities, flesh press factories
Corporate maggots feed on the carrion
Funeralopolis, grey morgue apocalypse
Black clouds form to block out the sun

 

Yleisesti sanoitukset eivät kuitenkaan ole mielestäni tärkeässä asemassa. Laulua on käytetty enemmänkin instrumenttina kuin viestin tuojana. Sitä paitsi se on sen verran säröistä, ettei sanoista useimmiten saa edes selvää.

Lisää syvyyttä levyyn tuo se, että aggressiivisuuden vierelle on luotu myös hyvin psykedeelisiä elementtejä. Useassa kappaleessa on leikitelty minuuttitolkulla erilaisilla efekteillä ja kaiutuksilla. Lisäksi miksauksessa on selkeästi haettu syvälle uppoavaa äänimaailmaa. Basson ja tomtom rumpujen bassotaajuuksia on tuotu esille niin paljon, että ne tärisyttävät kuulijaa luita ja ytimiä myöten.

Pitkät, melko tasapaksut kappaleet hypnotisoivat ja hukuttavat kuuntelijan syvälle synkkään maailmaansa. Levy onnistuu pitämään otteessaan viimeiseen kappaleeseen asti ja jopa sen jälkeen. Eipä tule mieleen sellaista albumia, joka heti tämän ryöpytyksen jälkeen kuulostaisi hyvältä.

Kaikessa räkäisyydessään, raivokkuudessaan ja psykedeelisyydessään levy on doom genren, ellei koko metallimaailman, raskain tähän mennessä julkaistu levy.

Tuomas Varila

Teksti on esillä myös Turun musiikkikirjaston loungessa.

Teksti on esillä myös Turun musakirjaston Loungessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Jake Bugg – Jake Bugg

Jake BuggTörmäsin ensimmäistä kertaa englantilaisen Jake Buggin debyyttialbumiin käsitellessäni kirjastoon saapuneita uutuuslevyjä. Hädin tuskin täysi-ikäinen nuorimies tuijotti minua vakavana levynkannesta tuoden mieleen, kenetpä muunkaan, kuin Bob Dylanin. Albumin avaava sähköinen Dylan-pastissi Lightning bolt vetää heti epäilijöiltä jalat alta imaisten kuulijan mukaansa. Buggin aavistuksen nasaali lauluääni täydentää mielikuvan nuoresta Dylanista. Jatkossa levyn tunnelma on akustisempi ja rehelliset, maanläheiset kappaleet tarjoavat samaistumiskohtia. Jake Bugg varttui Nottinghamin Cliftonissa. Kasvuympäristöllä lienee oma osuutensa tummien tarinoiden syntyyn. Two fingersissa Bugg laulaa:

”I drink to remember, I smoke to forget

Some things to be proud of, some stuff to regret

Been down some dark alleys in my own head

Something is changing, changing, changing

 

I go back to Clifton to see my old friends

The best people I could ever have met

Skin up a fat one, hide from the Feds

Something is changing, changing, changing”

Tarkempi tarkastelu paljasti levyn olleen jopa Englannin albumilistan ykkösenä. Hieno saavutus näin nuorelta artistilta jonka musiikki tulee tämän näytön perusteella kestämään sekä aikaa että kulutusta. Melankoliaa tulvivat laulut kertovat nuorukaisen omasta elämästä. Vieläpä uskottavasti. Buggin musiikillisiin ihanteisiin kuuluvat mm. Donovan, Oasis sekä Johnny Cash. Näiden muusikoiden vaikutuksen kyllä huomaa levyllä. Allekirjoittaneeseen erityisen vaikutuksen tekivät edellä mainittujen kappaleiden lisäksi vakava Seen it all sekä koskettavat Ballad of Mr. Jones ja Someplace.

”I’ve seen it all

I’ve seen it all now I swear to god

I’ve seen it all nothing shocks me anymore after tonight”

 

Täytyy toivoa, että debyyttialbumin saavuttamasta menestyksestä huolimatta Jake Buggin jalat pysyvät maassa ja biisien tekoon tarkoitettu kynä terävänä. Lahjakkaita lauluntekijöitä ei ole ikinä liikaa. Nuorukaisella on kaikki edellytykset nousta ihailemiensa esikuvien rinnalle arvostetuksi tekstintekijäksi.

”Don’t go away,

I need you to stay.

I want to go someplace and find you there!

I want to go someplace and find you there

 

Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy