Avainsana-arkisto: 1900-luku

Heikki Poroilan säveltäjäesittelyssä Šostakovitš – uusi säveltäjähylly Turkuun

Šostakovitš!

 

Dmitri Šostakovitš (1906–1975).

Dmitri Šostakovitš (1906–1975).

Dmitri Šostakovitš on saanut oman paikan Turun musiikkikirjaston säveltäjähyllyyn. Yksi 1900-luvun venäläisen taidemusiikin mestareista on esillä aiempaa edustavammin. Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (1906–1975) on viidestoista säveltäjähyllyn saanut taidemusiikin edustaja Turun musiikkikirjastossa. Löydät Šostakovitšin säveltäjähyllyn Turun pääkirjastosta, Vanhan kirjastotalon toisesta kerroksesta.

Säveltäjähyllyn myötä Šostakovitšin  levytykset on helppo löytää saman hyllyn vierekkäisiltä paikoilta, musiikinlajista riippumatta. Yhteen on tuotu yhtä lailla laulumusiikki, oopperat ja elokuva- ja kamarimusiikki kuin sinfoniatkin. Kysy lisää musiikin neuvonnasta. puh. 02 2620 658.

Kokoelma uudistuu yhteistyössä

kolme neuvostoliittolaista saveltajaaValikoimaa on työstetty yhdessä Robert Stormin kanssa. Torstai-iltana 29. lokakuuta Stormin luentosarjan Kolme neuvostoliittolaista säveltäjää aiheena oli Dmitri Šostakovitšin elämä ja musiikki. Musiikin Stagella pidetyn luennon ääreen kokoontui parisenkymmentä taidemusiikin ystävää.

Kokoelmaa on uudistettu esimerkiksi 15 sinfoniaa kattavilla kokonaislevytyksillä, johtajinaan Valeri Gergijev, Mstislav Rostropovitš ja Kirill Kondrašin. Uutta on myös Borodin Quartetin 6CD-boksi Šostakovitšin jousikvartetoista.

Šostakovitš-valikoimaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolla. Šostakovitš-hylly avattiin torstaina 29.10.2015.

Šostakovitš-valikoimaa Turun pääkirjaston musiikkiosastolla. Šostakovitš-hylly avattiin torstaina 29.10.2015.

Šostakovitš on ajankohtainen myös Kansallisoopperassa. Zürichin oopperan tuotanto Nenä esitetään Helsingin oopperassa marras-joulukuussa 2015.

* * *

Musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila pohtii Šostakovitšin ydintä.

Rillipäinen arvoitus

Minulla on ollut oma kiihkeä Šostakovitš-vaiheeni, mutta siitä on jo vuosikymmeniä. Se oli aikaa, jolloin hänen musiikkiaan ei ollut saatavana niin kattavasti kuin nykyään, eikä tietenkään CD-muodossa (pitkien sinfonioiden kohdalla asialla on muutakin kuin äänenlaadullista väliä). Olen kuunnellut kaikki 15 sinfoniaa ja 15 jousikvartettoa vinyylilevyiltä. Yritin kuunnella myös vokaalimusiikkia, mutta se ei koskaan kolahtanut soitinmusiikin lailla, eikä kolahda vieläkään.

Ihastuin Šostakovitšin viidennen sinfonian maailmaan, joka tuntui minun makuuni riittävän abstraktilta ja samalla ”klassiselta” sanan yleisluontoisessa mielessä. Säveltäjä eli tuolloin yhteiskunnallisesti ahdistavassa tilanteessa, kun Stalinin kulttuuripeukalo oli kääntynyt alaspäin, eikä maailma muutenkaan ollut luovan rauhan tilassa. Sinfonia osoittautui onnistuneeksi, sillä erilaiset kuulijat löysivät siitä vastauksia täysin vastakkaisiin odotuksiin.

Šostakovitšin sinfoniat ovat kuitenkin ”julkista” musiikkia, joka ei mielestäni heijasta säveltäjän monimutkaista persoonaa erityisen monipuolisesti. Se sisin löytyy – jos on ylipäätään löytyäkseen – Šostakovitšin jousikvartetoista ja muutamista muista kamarimusiikkiteoksista (pianokvintetto op. 57 vuodelta 1940 ja alttoviulusonaatti op. 147 vuodelta 1975). Šostakovitš tarttui jousikvartettoon sävellyslajina varsin myöhään (ensimmäinen syntyi vasta 1938 eli viidennen sinfonian jälkeen), mutta ehti luoda sinfonioiden tapaan 15 teoksen syklin ennen kuolemaansa.

En oikeastaan osaa nimetä varsinaista suosikkia kvartettojen joukosta, koska niiden sävelkieli tai musiikillinen viesti on 36 vuoden aikajänteestä huolimatta jollain tavalla samanlainen. Musiikin ja politiikan tutkijat ovat tunnetusti pyrkineet löytämään Šostakovitšin teoksista loputtomasti Staliniin ja muihin politiikan tason ilmiöihin liittyvää symboliikkaa. En itse halua sanoa, ettei sitäkin voisi olla, mutta itseäni nämä kvartetot ja niiden usein äärimmäisen pelkistetty kieli puhuttelevat juuri siksi, että ne ovat intiimiä, yleisinhimillistä kommunikaatiota tuntemuksille, joihin puhekieli ei riitä.

Šostakovitš oli tietenkin oppinut viestimään rivien välistä, mutta kvartetoissa on mielestäni kysymys syvällisemmästä henkilökohtaisuudesta, johon kulttuuripoliisin käsi ei olisi koskaan

voinutkaan ylettyä. Myös pianoteoksissa Šostakovitš onnistui mielestäni luomaan ajatonta musiikkia. 1950-luvun alussa syntyneet 24 preludia ja fuugaa, op. 87 ovat hieno kokonaisuus, jonka kommunikointi Bachin Das wohltemperierte Klavierin kanssa tarjoaa musiikin historiallisuudesta kiinnostuneille loputtomasti keksittävää. Šostakovitš sävelsi opuksensa aivan tietty solisti eli tuolloin 26-vuotias Tatjana Nikolajeva mielessään. Nikolajeva levytti opuksen 87 tiettävästi kolmeen kertaan. Jokin näistä kannattaa mielestäni valita, kun teokseen tarttuu ensimmäisen kerran.

Šostakovitšin sävellystuotanto on erittäin laaja ja kattaa kaikki länsimaisen taidemusiikin tavanomaiset teoslajit (yhtään sävellystä uruille ei tosin tunneta). Aiemmin lähes tuntematon alue eli elokuvamusiikki on erityisesti 1990-luvulta alkaen avautunut myös kaikille kiinnostuneille. Laajaan tuotantoon mahtuu tietysti paljon vähemmän onnistunutta, eikä Šostakovitšiakaan voi pitää täysin syyttömänä melko yhdentekevän musiikin suoltamiseen, jos joku sellaista tarvitsi. Mutta niitä hienoja löytöjä on toisaalta tarjolla niin paljon, että Šostakovitšin mainitseminen 1900-luvun keskeisten eurooppalaisten säveltäjien joukossa on hyvin perusteltua.

* * *

Joku ehkä ihmettelee tämän pienen kirjoitelman otsikkoa. En kuitenkaan voi mitään sille, että Dmitri Šostakovitš näyttäytyy minulle edelleen arvoituksellisena hahmona, joka tuimana tuijottaa paksusankaisten lasiensa takaa (Googlen kuvahaussa on erikseen ryhmä ”smiling Shostakovich”, johon ei montaa kuvaa ole löytynyt). Minusta hänen musiikkinsa ei anna selkeitä vastauksia, ellei ole varustautunut voimakkailla ennakkoasenteilla (ääri-ilmiöinä Šostakovitšin näkeminen sosialistisen yhteiskunnan tulkkina tai stalinistisen sortopolitiikan nöyryytettynä uhrina). Mikään määrä kuuntelemista ei tunnu avaavan tuota sankasilmälasien pistävää tuijotusta.

Ehkä siinä onkin Šostakovitšin kansainvälisen suosion selitys. Vaikka aatteellisen kiihkoilun harrastajat ovat kieputelleet säveltäjää moniin eri asentoihin, säveltäjän lopullinen lokerointi ei ole onnistunut, vaan hänestä riittää tiristettävää, harrasti sitten jykeviä sinfonioita, intiimiä kamarimusiikkia tai ahdistuksesta kumpuavaa tai makaaberilla huumorilla kauhuun vastaavaa laulumusiikkia. Šostakovitšilta löytyy tätä kaikkea ja vielä paljon muuta. Пожалуйста!

Heikki Poroila

Tuomas Pelttari, toim.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki, Uutiset

Musasto suosittelee: Leoš Janáček – Jenůfa

Leoš Janáček: Jenůfa

Jenůfa on tšekkiläisen säveltäjän Leoš Janáčekin kolmas ooppera, jonka ensi-ilta oli säveltäjän kotikaupungissa Brnossa vuonna 1904. Teos poikkesi tyypillisestä tšekkiläisestä musiikkiperinteestä ja esitys jäi vain paikalliseksi merkkitapaukseksi säveltäjän jäädessä suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Myöskään Prahan musiikkipiirit eivät olleet suopeita tuolloin ns. susirajan takana asuvaa säveltäjää kohtaan. Janáčekin varsinaisena kansallisena ja kansainvälisenäkin läpimurtona pidetään vasta vuoden 1916 Prahan kansallisteatterin Jenůfan esitystä säveltäjän ollessa jo 62-vuoden iässä. Prahan esitys herätti lopultakin yleisön kiinnostuksen Janáčekia kohtaan ja teoksen ymmärrettiin uudistavan tšekkiläistä oopperatraditiota. Hänen merkityksensä modernin oopperataiteen kehitykselle ymmärrettiin vasta paljon myöhemmin.

 Janáčekin tyyli vaikutti aikalaisista uudelta ja epätavalliselta ja hän sai toisinaan kriitikoilta kovaakin vastustusta. Hän sävelsi näyttämömusiikin lisäksi myös muuta vokaalimusiikkia sekä orkesterimusiikkia, kamarimusiikkia ja pianomusiikkia ja Janáček on tasavertainen nimi maineikkaassa kolmikossa, joka on luonut uuden tšekkiläisen musiikin perustan: Smetana – Dvořák – Janáček .

Janáček oli monien muiden tunnettujen säveltäjien rinnalla myös tuottelias musiikkikirjailija, jonka laaja-alainen tuotanto sisältää niin musiikkiteoreettisia kirjoituksia ja artikkeleja kuin kotikaupunkinsa paikallislehteen kirjoitettuja pakinoitakin. Hän oli myös kansanperinteen kerääjä ja hän tutki mm. kotiseutunsa Määrin kansanmusiikkia ja tšekin kielen puhemelodiaa. Janáček piti musiikissaan esikuvanaan puhuttua kieltä ja hänen sanotaan kuljettaneen mukanaan muistikirjaa, johon hän nuotinsi kuulemiaan ihmisten repliikkejä ja etsi musiikillista ilmiasua myös monille muille ympärillään kuulemilleen elämän äänille: hän halusi musiikkinsa kirjaimellisesti puhuvan.

Jenůfa on Janáčekin realistisen tyylin mestariteos. Oopperan alkuperäinen nimi on Její pastorkyňa (Hänen kasvattityttärensä), mutta sitä alettiin nimittää Saksassa Jenůfaksi oopperan päähenkilön mukaan. Ooppera on tarina kasvattiäidistä ja kasvattityttärestä, tarina maalaiskylän kolmiodraamasta, mustasukkaisuudesta ja sitä seuraavista järkyttävistä tapahtumista. Jenůfa on rakastunut kylän kaikkien naisten suosikkimieheen Ŝtevaan ja parin odotetaan menevän naimisiin. Kasvattiäiti ei kuitenkaan anna lupaa avioitua hulttion kanssa ennen kuin tämä parantaa tapansa. Ŝtevan velipuoli Laca on puolestaan myös rakastunut Jenůfaan ja haavoittaa mustasukkaisuuden puuskassa veitsellä Jenůfan kasvoja, koska ei saa tunteilleen vastakaikua. Aika kuluu ja Jenůfa synnyttää Ŝtevalle pojan. Ŝteva ei kuitenkaan enää huoli Jenůfaa tämän kasvoja rumentavan arven takia. Kasvattiäiti haluaa saada Jenůfan naimisiin hinnalla millä hyvänsä ja tekee järkyttävän teon: hän surmaa Jenůfan lapsen, jotta Laca suostuu ottamaan Jenůfan vaimokseen. Kaikki, myös Jenůfa ja Laca, uskovat lapsen kuolleen ns. normaalin kuoleman kunnes lapsen ruumis löydetään. Järkyttävistä tapahtumakäänteistä huolimatta ooppera päättyy anteeksiantoon – Jenůfa antaa anteeksi kasvattiäidilleen tämän tekemän kauhean teon ja Lacalle tämän aiheuttaman kasvojen turmelemisen ja suostuu lopulta Lacan puolisoksi.

Jenůfaa esitetään parasta aikaa Suomen Kansallisoopperassa. Se on Kansallisoopperan ohjelmistossa vielä helmikuun ajan, mutta esitykset ovat loppuunmyytyjä eikä ihme.  Oopperan nimiroolin laulava Karita Mattila oli mielestäni huikean hyvä. Hän oli käsittämättömän uskottava nuoren Jenůfan roolissa ja taas kerran ei voi kuin ihastella hänen upeaa ääntään = BRAVA! Loistava oli myös miespääosan Lacan roolin laulanut Jorma Silvasti. Ooppera on ohjattu niin, että katsojan / kuulija sympatiat ovat helposti Lacan puolella, vaikka Lacan mustasukkaisuus ja julma teko ovat karmivan tarinan alkusysäys. Päivi Nisula kasvattiäidin roolissa oli raastavan upea ja Jyrki Anttila Ŝtevan roolissa puolestaan uskottava. Pidin kovasti myös Juha Kotilaisen laulamisesta ja esittämisestä pienemmässä työnjohtajan roolissa.

Jenůfa ei ole välttämättä suurinta suosikkimusiikkiani, mutta esityksessä ja roolituksessa ei mielestäni ollut heikkoja hetkiä. Esityksen vanhahtava näyttämökuva on saanut jonkin verran kritiikkiä – itseäni tämä ei kuitenkaan häirinnyt vaan nautin jokaisesta hetkestä.

(Heli Pohjola)

Jenůfan levytyksiä Vaski-kirjastoissa:

Live-äänitys vuodelta 2001. CD-tallenteella esiintyvät mm. Karita Mattila, Anja Silja ja Jorma Silvasti. Bernard Haitink johtaa Covent Gardenin orkesteria. Vaski-tietokantaan

DVD-taltiointi, jolla esiintyvät mm. Nina Stemme, Eva Marton ja Jorma Silvasti. Peter Schneider johtaa Gran Teatre del Liceun orkesteria. Vaski-tietokantaan

DVD-taltiointi, jolla esiintyvät mm. Roberta Alexander, Anja Silja ja Philip Langridge. Andrew Davis johtaa London Philharmonic Orchestraa. Vaski-tietokantaan

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Taidemusiikki

Rob Youngin uutuuskirjassa brittiläisen musiikin valtiaat

Rob Young

Electric Eden

Rob Young: Electric EdenMusasto esittelee Rob Youngin yli 600-sivuisen teoksen brittiläisestä musiikkielämästä ja sen folkmusiikin pioneereista 1900-luvun alusta 2000-luvulle asti! Youngin teos Electric Eden on se, mistä löydät tarinoita useista guruina pidetyistä muusikoista tai yhtyeistä. Ja kirjoittajan spektri on todella laaja…

Kirjassa kerrotaan lukemattomista brittimusiikin edelläkävijöistä, kuten Anne Briggs, Roy Harper, Martin Carthy ja Mark Hollis. Popmusiikin perspektiivi on ilahduttavan inspiroiva. Esillä on kirjo mitä erilaisimpia musiikin mestareita: esimerkiksi Kate Bush ja Coil mahtuvat mainiosti saman kirjan sivuille.

Folkin/folk rockin yhtyeet Fairport Convention, Pentangle ja Incredible String Band ovat mukana, samoin säveltäjät Frederick Delius, Gustav Holst ja Benjamin Britten. Young kirjoittaa myös brittiläisen musiikin kansanperinteestä sekä keräämisestä ja tallentamisesta 1900-luvun alkupuolella.

Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutta ja retroa