Avainsana-arkisto: musiikkikirjasto

Musasto LIVE: John Richardson Turun musiikkiosastolla

www.facebook.com/songwriterJohnRichardson/
www.slowfloe.com
www.svartrecords.com

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat

ReadingMusic – Katse musiikkiin! Turun musiikkiosastolla

Miten ihmeessä nuotteja oikein luetaan? Katseenseurantamenetelmä sen kertoo!

Monet musiikin harrastajat ja ammattilaiset käyttävät nuotteja apunaan opetellessaan uusia kappaleita tai merkitessään kappaleita muistiin. Nuottikirjoitus on monimutkainen ”kieli”, sillä siinä yksi nuottisymboli kertoo paljon: sekä kyseisen sävelen korkeuden että kuinka kauan sen pitäisi kestää. Tämän lisäksi nuottikuvaan saattaa sisältyä paljon muutakin huomioon otettavaa, kuten sointumerkkejä tai äänenvoimakkuuteen ja ilmaisuun liittyviä, sanoin tai merkein ilmaistavia ohjeita. Kaiken huipuksi nuoteista soittaessaan muusikon täytyy tulkita ja toteuttaa kaikki nämä symbolit musiikin tahdissa ja siis aikapaineen alla.

Huh – ei ole mikään ihme, että moni kokee sujuvan nuotinlukutaidon oppimisen vaikeaksi!

Eri instrumenttien soittajilla luettavan materiaalin määrä vaihtelee. Viulisti lukee nuottikirjoitusta yhdeltä, pianisti kahdelta ja urkuri peräti kolmelta riviltä samaan aikaan. Sinfoniaorkesterin kapellimestarilla taas saattaa olla edessään kymmeniä nuottirivejä, joista jokainen vastaa yhtä soitinta. Ja kun tarkemmin ajatellaan, nuotinlukeminen voi olla hyvinkin monenlaista. Ensinnäkin kappaletta voi lukea hiljaa mielessään, ilman soittamista. Tällaista mentaaliharjoittelua ja soittamiseen valmistautumista voidaan käyttää vaikkapa uuteen kappaleeseen tutustuessa tai opeteltaessa kappaletta ulkomuistista soittoa varten. Toisinaan taas muusikon täytyy suoraan kyetä soittamaan tietty kappale sopivassa tempossa ja ainakin lähestulkoon sillä tavoin kuin nuotissa lukee. Nämä prima vista (”ensi näkemältä”) -tilanteet ovat arkipäivää esimerkiksi säestäjille tai orkesterisoittajille ja ne edustavat nuotinlukemisen vaativinta muotoa. Kolmas tilanne on kenties harrastajille se tutuin: usein samaa kappaletta soitetaan uudestaan ja uudestaan, ja tällaisen toistavan lukemisen kautta kappale tulee vähitellen tutuksi. Lopulta kappale opitaan ehkä jopa soittamaan ulkomuistista, eikä nuottia enää edes tarvita. Ilman nuotteja ja porukalla soitellessa katse saattaakin kääntyä useammin soittokavereihin: nuotin sijaan haetaankin toisista soittajista vinkkejä siitä, mitä kappaleessa seuraavaksi tapahtuu.

Paitsi että nuotteja voidaan lukea erilaisissa tilanteissa ja eri tarkoitusta varten, eri musiikin lajeissa koko nuottikirjoitukselle annetaan erilaisia merkityksiä. Taidemusiikin parissa sillä on vakiintunut rooli, sillä kappaleet ovat niin pitkiä ja vaativia, että niiden opettelu kuulonvaraisesti kestäisi todella kauan. Kansanmusiikissa nuotit voivat toimia apuna uusia kappaleita opetellessa, mutta genreen sisältyy ajatus soittaa kappaleita ulkomuistista ja muunnellen. Jazz- ja pop-musiikissa nuottien avulla pystytään pistämään kappaleiden pääpiirteet muistiin, mutta niissäkin soittaminen tapahtuu lopulta usein ilman nuotteja, improvisoiden ja sanoitusten rytmityksiä mukaillen. Joissakin genreissä siis kirjoitettuja nuotteja pyritään noudattamaan uskollisemmin kuin toisissa.

Mutta miten niitä nuotteja sitten luetaan? Onko hiljainen tai harjoiteltu nuotinlukeminen erilaista kuin prima vista -soittaminen? Millaista taitavien nuotinlukijoiden lukeminen on ja miten ihmeessä he sen tekevät? Entä miten nuotinlukutaito kehittyy? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin pyritään vastaamaan Turun ja Jyväskylän yliopistojen Nuotinluku ja asiantuntijuuden kehittyminen -tutkimushankkeessa musiikkitieteilijöiden, kasvatustieteilijöiden ja tilastotieteilijöiden yhteisvoimin. Hanketta ovat rahoittaneet Suomen Akatemia (2014-2018) sekä Turun ihmistieteiden tutkijakollegium (2015-2017). Monitieteinen yhteistyö vähän tutkitun aiheen parissa on ollut hankkeen tutkijoille niin opettavaista ja kiinnostavaa, että nämä kokemukset halutaan jakaa. Tästä syystä Nuotinluku-hankkeen tutkijat järjestävät maanantaina 14.5. klo 18 yleisötilaisuuden Turun pääkirjaston musiikkiosastolla.

Tärkeänä menetelmänä Nuotinluku-hankkeessa käytetään katseenseurantamenetelmää (engl. eye-tracking). Siinä tallennetaan infrapunakameroiden avulla millisekuntien tarkkuudella mihin henkilö kohdistaa milläkin hetkellä katseensa. Menetelmää on perinteisesti käytetty psykologian alalla ja erityisesti tekstin lukemisen tutkimukseen ja nuotinlukutaitoon liittyvät tutkimukset ovat olleet toistaiseksi todella harvinaisia. Konserttiluennossa esiintyjät soittavat pitäen päässään samalla katseenseurantalaseja. Näin heidän katseensa eteneminen voidaan esittää yleisölle samanaikaisesti videomuodossa, ja kuulijat pääsevät siis näkemään täsmälleen sen mitä soittajatkin.

Konsertissa esiintyvät jyväskyläläinen pianisti ja tutkija Nina Loimusalo sekä turkulainen kansanmusiikkiyhtye Ånsemble, jossa soittavat Ossian Helmi (viulu, Risto Luukkonen (kitara), projektin tutkija Marjaana Puurtinen (viulu) sekä Karen Soinila (viulu). Konsertissa tutkijat pistävät itsensä omien tutkimustensa osallistujien asemaan: koska osallistujia on pyydetty soittamaan prima vista tai esiintymään lyhyellä valmistautumisajalla, on vain oikeus ja kohtuus että tutkijat testaavat miten sellainen heiltä itseltään sujuu!

Ohjelmistoon sisältyy kappaleita Palmgrenista polskaan, eli sellaista suomalaista taide- ja kansanmusiikkia, jota Turun seudulla on saatettu kuulla pääkirjaston valmistumisen alkuaikoina 1900-luvun alussa. Musiikkinumeroiden välissä tutkimusryhmän jäsenet kertovat lyhyesti katseenseurantamenetelmästä, sen käytöstä nuotinlukututkimuksessa ja tutkimustuloksistaan.

Marjaana Puurtinen
Opettajankoulutuslaitos ja psykologian oppiaine, Turun yliopisto

Nina Loimusalo
Musiikkitieteen oppiaine, Jyväskylän yliopisto

Blogikirjoitus pohjautuu Nuotinluku-tutkimushankkeen tutkijoiden julkaistuihin ja työn alla oleviin osahankkeisiin.

Nuotinluku-tiimi:
Natalia Chitalkina (Turun yliopisto)
Hans Gruber (hankkeen johtaja; Turun yliopisto & University of Regensburg)
Erkki Huovinen (hankkeen johtaja; Jyväskylän yliopisto & Kungliga Musikhögskolan i Stockholm)
Tarja-Riitta Hurme (Turun yliopisto)
Nina Loimusalo (Jyväskylän yliopisto)
Antti Mäkelä (Turun yliopisto)
Marjaana Puurtinen (Turun yliopisto)
Hanna Turta (Turun yliopisto)
Anna-Kaisa Ylitalo (Jyväskylän yliopisto)

http://www.utu.fi/readmusic
https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/mutku/oppiaineet/musiikkitiede
http://www.utu.fi/turkueyelabs

Katso video: Psykologian oppiaineen erikoistutkija ja opettajankoulutuslaitoksen tutkijatohtori Marjaana Puurtinen kertoo uusista avauksista katseenseurantalaitteiden saralla. Puurtinen koordinoi Turku EyeLabsia, joka on Turun yliopiston katseenseurantamenetelmän soveltajien yhteisö. Turku EyeLabsin tehtävänä on alan osaamisen jakaminen ja menetelmän käytön edistäminen Turun yliopistossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Stage, Taidemusiikki, Tapahtumat

Teemu Kide: Kelluntamusiikkia – musiikkiosastolla 19.3. klo 17-18

Millaisena ihminen näkee itsensä improvisoidessaan? Mitkä asiat tekevät improvisoimisesta usein tarpeettoman vaikeaa, ja kuinka ihminen voi vähitellen alkaa luottaa ilmaisuunsa? MuT Teemu Kide on kehittänyt Kelluntamusiikki-menetelmän, joka ei perustu improvisoijan tietämykseen musiikista. Menetelmässä korostuu ympäristön merkitys; voidaksemme luoda uutta meidän on astuttava leikkitodellisuuteen, jossa tunnemme olevamme odotusten ulottumattomissa. Toimimme parhaiten, kun emme mieti, millaista syntyvän musiikin kuuluisi olla.

 

Kelluntamusiikki merkitsee paluuta arkaaiseen yhteisömusisointiin, jossa musiikkia ei välttämättä itse tehdä vaan siihen liuetaan. Opetustilannetta ei ole, on vain keskenään tasavertaisia ihmisiä. Nonverbaalina kommunikaationa Kelluntamusiikki toimii erittäin hyvin myös kielirajojen ulkopuolella. Sitä on jo pitkään käytetty maahanmuuttajien kohtaamisen välineenä, ja myös musiikkiterapeutit hyödyntävät erityislasten kanssa sen sisäänsä sulkevaa ominaisuutta. Improvisaatio on koko elämää sävyttävä asenne. Voimme improvisoida, jos meidät ympäröidään leikkitodellisuudella.

 

Kide opettaa vuorovaikutustaitoja Taideyliopistossa ja improvisoi säännöllisesti Vantaan kaupunginkirjastoissa asiakkaiden kanssa. Hän on pitänyt workshopeja improvisaatiosta Islannissa, Hollannissa ja Yhdysvalloissa. Kelluntamusiikki-kirja on tilattavissa nuottikauppa Ostinatosta, Musiikkitalon Fugasta ja Unigrafiasta.

 

Lue lisää:

https://shop.unigrafia.fi/tuote/kelluntamusiikki/ 

http://tuima.fi/kuka-tahansa-voi-luoda-musiikkia-ilman-hapeaa/

Katso videot:

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat

Toivekappaleiden hittimittari – tiistain toivotut

Mitkä kappaleet ovat asiakkaiden lempihittejä menneiltä vuosikymmeniltä? Tule mukaan kuuntelemaan. Kuuntelun jälkeen annetaan kappaleille pisteet ja lopuksi selviää mikä oli yleisöraadin mielestä paras ikivihreä.

Kappaleita saa toivoa etukäteen kirjaston senioritapahtumissa tai sähköpostitse katarina.kapiainen@turku.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat

Moody Blues – Early days

Radio-, televisio- ja verkkojournalisti David Mawby luennoi Turun pääkirjaston musiikkiosastolla 22.3. klo  18 Moody Blues –yhtyeen varhaistuotannosta ja palauttaa ihmisten mieleen kuinka lahjakkaita muusikoita yhtyeessä soittaakaan. Tapahtumassa kuunnellaan myös näytteitä bändin tuotannosta.

Luento on englanniksi, mutta kysymyksiä voi esittää ja keskustella suomeksi.

The Moody Blues were Britain’s masters of both dreamy lyrics and  mellotronic vibes in the days of early psychedelia. They took their fans on musical astral journeys with a series of concept albums in the late sixties and early seventies.

Although initially coming to fame with a soul classic Go Now, the Moodies reformed in 1967 and subsequently teamed up with the London Festival Orchestra to conceive their first masterpiece Days of Future Passed. Following this they went to even greater musical heights with art and progressive rock. Lyrically the Moodies reflected the  weekend hippie näivity of the times.

David Mawby looks back at the early days of the Moody Blues and reminds listeners of a band that included these greatly under-rated talents of  Justin Haywood, Mike Pinder, Ray Thomas, John Lodge, Graeme Edge and others.

Welcome to a search for the Moodies’ lost chord on March, 22nd.2018 at the music department of Turku City Library.

Jätä kommentti

Kategoria(t): luennot, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Etäisten lauseiden mies

Kirjailija, runoilija ja suomentaja Markku Into (1945-2018) oli myös pitkän linjan kirjastoammattilainen. Hän valmistui kirjastonhoitajaksi vuonna 1979 ja työskenteli Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla vuosina 1980-2007. Syvä ja monipuolinen kiinnostus musiikkiin toimi loistavana pohjana päivätyössä. Itsekin levyttävänä artistina (single Keitä keitä kahvinkeitin) kunnostautunut Into oli karismaattinen esiintyjä joka arvosti sivistystä ja hyvää kotikasvatusta. Häntä jää moni kaipaamaan.

Kolme entistä työtoveria haluaa kertoa millaisena työkaverina ja ihmisenä he Markun näkivät. Lepää rauhassa.

Musiikkikirjaston runoruhtinas

Tarinat kulkivat hänen edellään, niin kuin legendaaristen hahmojen edellä aina.

Markku Into, Turun ja koko Suomen tuntema Underground-mies, omintakeinen runoilija, särmikäs ja itsepäinen persoona, joka halusi istua terassilla aina varjoisassa nurkkapöydässä – aivan kohta minä tapaisin hänet, josta olin kuullut niin paljon.

Markku oli Turun musiikkikirjaston ruhtinas, joka inhosi tyhmyyttä ja varsinkin epävarmoja harjoittelijoita. Eikä se jäänyt kenellekään epäselväksi.

”Nyt se löi sinne miljoonan!” Markku oli karjaissut kollegalleen ja samalla koko musiikkikirjastolle, kun eräskin harjoittelijaparka oli lyönyt vahingossa väärin kassaan. Hänellä oli erinomainen musiikkimaku ja voimakkaat mielipiteet. Markulla oli joskus tapana kommentoida asiakkaille heidän lainojaan – eikä aina kovin rakentavasti.

Mitä hän sanoisi minulle, musiikkikirjaston uudelle osastonjohtajalle, joka oli tullut töihin hänen virkavapaansa aikana? Markulla oli silloin meneillään kolmivuotinen taiteilija-apuraha ja minä olin vasta esimiestaipaleeni alkuvuosissa.

Odotin päivää kauhun ja kasvavan paniikin vallassa. Ottaisitko hän heti luulot pois? Niittaisiko minut parilla terävällä repliikillä? Vai viitsisikö puhua paljon mitään? Toisaalta mietin, voiko sellainen ihminen olla läpeensä paha, joka kirjoittaa lauluun sanat Keitä, keitä kahvinkeitin?

Ensimmäinen tapaaminen oli asiallisen ystävällinen. Ennen töiden alkua Markku halusi varmistaa, että voisi joka viikko tiistaisin käydä katsomassa äitiään ja hoitamassa tämän asioita Raisiossa. Toive oli kohtuullinen ja iltavuoro onnistui helposti.

Markku on kirjoittanut äidistään ja Raisiosta runossa Ihmeellinen päivä, joka kuuluu kokoelmaan Hyvä yö (2003).

vierailin vanhan äitini luona raisiossa

jokatiistainen kohtauksemme

ihmeellinen hidas kävely

Markku osoittautui erityiseksi – toisaalta maineensa veroiseksi, toisaalta huumorintajuiseksi, hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Kahdenkeskisissä keskusteluissa hän puhui asioistaan harvinaisen avoimesti ja osoitti niin täydellistä luottamusta, että sellaista saa harvoin kokea. Lupasin pyhästi itselleni olla luottamuksen arvoinen. Ja olin.

Markun kuusikymppisiä vietettiin Sammakon Humalistonkadun kirjakaupassa. Tunnelma oli rento ja vapautunut, vaikka hän olikin etukäteen synkistellyt ikävuosiensa isoja numeroita. Menimme sinne koko osaston voimin ja juhlimme kriisin pois. Markkuhan oli jotenkin iätön ihminen. Kaipa hänkin vanheni, mutta vuodet eivät näkyneet hänessä.

Boheemi kirjakauppa oli juuri sopiva paikka Markun juhlille. Hän oli runoilija ja suomentaja, mutta tunsi myös musiikin maailman läpikotaisin ja aisti herkästi kaikkia taiteen lajeja. Hän kävi vaimoineen lähes joka kerta Venetsian biennaalissa ystäväporukan kanssa. He vuokrasivat aina saman talon, jonka kattoterassin näkymiä hän maalaili musakirjaston kahvipöydässä. Näin kuvat silmissäni, hän kertoi niin hyvin.

Kun Turun uutta kirjastotaloa ryhdyttiin rakentamaan, musiikkikirjasto muutti jokirannassa olevasta keltaisesta kivitalosta ostoskeskukseen Julininkulmaan 2005.

”Ja minähän en sitten kanna mitään”, Markku jylisi pahantuulisena ennen muuttoa. Muutaman päivän kuluttua kävi ilmi, että Markku oli yksi innokkaimmista muuttajista. Evakkomusassa hän penkoi laatikoita väsymättä ja löysi monta kadonneeksi luultua nuottia. Hän säteili kuin pieni poika esitellessään aarteitaan.

Niiltä ajoilta on jäänyt mieleen yhteinen lauantaivuoro, jota pohjustimme työyhteisössä pilke silmässä jutuilla ”yhteisestä viikonlopusta”. Jostain syystä myös Turun Sanomat saapui sinä lauantaina paikalle tekemään juttua. Markku ei missään tapauksessa halunnut kuviin, joten minun oli suostuttava. Googlasin kuvan pari päivää sitten, ja lauantain tunnelma palautui elävästi mieleen.

Kun Markku sitten jäi eläkkeelle, olimme edelleen evakkomusassa. Oli talvi, Markulla kaunis tummansininen villapaita ja vakava ilme. Meillä oli pieni tilaisuus musassa oman porukan kesken, mitään isompaa hän ei halunnut.

Olin itsekin lähdössä lähitulevaisuudessa uuteen työpaikkaan – sinne Raisioon –  ja sain Markulta lahjaksi hänen suomentamansa Hunter S. Thompsonin kirjan Pelon valtakunta. Omistuskirjoituksessa lukee ”Pelottomia bussimatkoja! 23.2.07 Markku”.

Läksiäisissään hän sanoi minulle sanan, jota en 15 pomovuoden aikana ole juurikaan kuullut: Kiitos. Sillä hetkellä tuntui, että se on suomen kielen kaunein sana.

Kun Markku oli eläkkeellä, häneen törmäsi takuuvarmasti Sammakon kirjakaupassa Kauppiaskadulla. Hän puhui aina kirjallisuudesta. Erityisesti jäi mieleen kerta, jolloin hän oli lukenut Thomas Bernhardin Hakkuun. Hän puhui päätään pyöritellen sivun mittaisista lauseista, joista oli kuitenkin selvästi pitänyt.

Kun kirjastolaisilta aikoinaan kysyttiin ehdotuksia kirjaston kahvilan nimeksi, musan porukan ehdotus oli tietenkin Café Into. Markku ei ollut paikalla eikä siten voinut esittää vastalausetta. Eihän Siriuksessa mitään vikaa ole, mutta olisihan Café Into ollut komea muisto Markusta.

Eeva Kiviniemi

HEI! 

Kun astelin ensimmäisenä harjoittelupäivänäni Turun musiikkikirjastoon talvella 1993, ilmassa oli odotuksen tuntua. Millaista olisi tutustua Markku Intoon? Harjoittelijaa oli pian vastassa tarkkakatseinen kirjastonhoitaja. Into antoi minulle ensiopastuksen kirjaston musiikkiaineistoihin, erilaisten kortistojen logistiikkaan ja muuhun olennaiseen. Solahdus pieneen työyhteisöön onnistui vanhemman kollegan avulla hyvin. Työkaveruus oli alkanut.

Pistin pian merkille Markun lähes lapsenomaisen innostumisen musiikin ääressä. Kasvojen ilmeen käänteet, pieni kumara, aina ilmaa halkova, helähtävä ​HEI!​ Liki päällepuhuva tarve elämöidä tiukasta rockbändistä, hyvästä äänityksestä tai Rammsteinin kovuudesta tuli hetkessä läpi nuoren miehen suojavarustuksen. Hyppäsin mukaan estottomaan diggailuun kuin pieneen seikkailuun. Tuntui siltä, että sain luvan innostua. Työ sai kierroksia, avaruutta, uusia ulottuvuuksia.

Markun kirjallisuutta päätyi haltuuni yhä enemmän. Tekstin klangissa oli tarve sanoa vähällä paljon. Sama päti kirjojen omistuskirjoituksiin. ​Puristusta! Marsilaisittain!​ Nimiösivua koristavat one-linerit jäivät fanille mieleen. Into kuvasi myös kirjoitustyötä poikkeuksellisen iskevästi. ​Hana auki. Hana kiinni.

Opin arvostamaan Markun vaalimaa yksityisyyttä, johon liittyi tilanteen lukeminen. Hän tykkäsi olla työssäkin toisinaan omissa oloissaan. Ja halusi kovasti olla äänessä musiikkipohdinnoissa, joita pidettiin pienessä yläkerran työhuoneessa harva se päivä. Arjessa sain huomata, että Markku ei ollut vain lyhyiden lauseiden mies.

Syksyllä 2010 Turun pääkirjaston musiikkiosastolla vietettiin virallisia 40-vuotispäiviä. Markku oli jo eläkkeellä, mutta tarttui tarjoukseeni osallistua juhlaa varten toimitettavaan verkkokirjaan. ​Siellä missä asuu Ruusuritari​ sisälsi moninaista ajankuvaa kirjaston asiakkailta, henkilökunnalta ja musiikkiammattilaisilta kuluneiden vuosikymmenten varrelta.

Teos päättyy Markun tekstiin ​My Way vai kanttu vei​. Löydän siitä joka lukemalla elämän, sen elossa olemisen tempon, jota halusin seurata. Paljon myöhemmin sain kuulla, että Markku oli vaikuttamassa työllistymiseeni musiikkikirjastoon. Kiitos, Untsu.

Tuomas Pelttari

ja minähän olin kuuma kuin claude jeannen housuissa

ja nyt tinariwenin sinistä saharabluesia kuunnellessani olen kiitollinen ilpolle josta tuli sittemmin turun kaupunginteatterin johtaja  eikä kirjastonhoitaja 

olen nöyrä myös sattumalle etten sanoisi johdatukselle joka toi minut musiikin  suureen ytimeen ja palkkatyön ihanuuteen 

 

olisin oppiva dodekofanian perusteet  värisevä alban bergin viulukonserton ensitahtien viilloissa 

päässäni ryskyvä ulvovan suden huuto  minulla oli tehtävä ja tarkoitus ja mikä parasta  parhaassa mahdollisessa paikassa  aurajoen rannassa lehmusten huminassa 

syvien sointujen  sinervää ilmaa  säryttävässä 

tempossa jota myös elämäksi kutsutaan 

minulla kävi kuksi 

tulin valituksi

Mein Herz brennt – Sydämeni palaa

Valmistuin kirjastovirkailijaksi keväällä 1999. Pitkän opiskelurupeaman, iltalukiosta suoraan Raision kauppaoppilaitokseen, jälkeen halusin pitää pienen tauon. Se tuntui siinä vaiheessa oikealta ratkaisulta silläkin uhalla, että jäisin ulos työmarkkinoilta. Syksyn tullessa elämässäni tapahtui iso muutos jossa jälkikäteen ajateltuna myös onnella oli paljon osuutta asiaan.

Opiskelukaverini teki viikonloppukeikkoja Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle jonne oli avautumassa sijaisketjun myötä määräaikainen työsuhde. Hän vinkkasi asiasta minulle ja hain kyseistä sijaisuutta. Musiikkiosaston silloinen osastonjohtaja palkkasi minut työhön haastattelun jälkeen. Sillä tiellä ollaan vieläkin, nyt jo vuosikausia vakituisessa työsuhteessa ja erikoiskirjastovirkailijan nimekkeellä.

Aloitellessani työuraani musiikkiosastolla Markku Into ei ollut töissä. Hän oli tuohon aikaan kirjoitus- ja käännöshommissa kirjastotyön ollessa näin pienellä tauolla. Markulla oli siis sijainen ja minä puolestani olin tämän sijaisen sijainen. Pääsin nopeasti ja hyvin mukaan musiikkiosaston mainioon työporukkaan. Markun kirjoitusvapaa loppui aikanaan ja hänen oli aika palata päivätyön pariin. Minua alkoi jännittää.

Kuten Eeva tuossa ylempänä kirjoittaa tarinat kulkevat aina legendojen edellä. Minäkin sain kuulla Markusta monenmoista kommenttia mutta kuten aina päätin ottaa ihmisen ihmisenä. Tehdä parhaani ja näyttää, että osaan hommani ja olen hyvä työntekijä. Alku oli varovaisen hankala ja tunnusteleva. Markku murahteli lyhyitä vastauksia kommentteihini ja tarkkaili tekemisiäni. Varsin pian kävi myös selväksi, että alkaisimme tehdä tiistai-iltavuoroja yhdessä. Mitähän siitäkin tulisi?

Hyvä tuli. Minusta me täydensimme toisiamme. Markun laaja yleissivistys ja valtava musiikkitietopankki yhdistettynä minun jokapäiväisten kirjastokäytäntöjen hallitsemiseen osoittautui toimivaksi kokonaisuudeksi. Imin tietoa ja tarinoita joita Markku tarjosi ja pistin kaiken korvan taakse sopivaa hetkeä varten. Pikkuhiljaa suhteemme parani ja meistä tuli läheisemmät työtoverit. Välillä tuntui siltä kuin Markku olisi ottanut minut siipiensä suojaan. Tämä hiljainen hyväksyntä lämmitti mieltä.

On aina mukava tavata ihmisiä jotka suhtautuvat musiikkiin lapsenomaisella innokkuudella. Näin Markku todella teki. Muistan elävästi kuinka hän selitti minulle musiikkiosaston työhuoneessa Rammsteinin nerokkuudesta ja käänsi kappaleiden sanoja. Lähes sama toistui Trio Niskalaukauksen kohdalla jota koko työhuone sai kuulla kerran jos toisenkin yhteisestä CD-soittimesta soitettuna. Nämä olivat hienoja hetkiä ja helppoja samaistumisen kohteita, pidänhän itsekin molemmista bändeistä kovasti. Ja kun Markku kysyi lähtisinkö hänen kanssaan Guns’n’Rosesin keikalle Helsinkiin, ei minun tarvinnut kahta kertaa miettiä.

Markun jäätyä eläkkeelle ei häntä nähnyt kuin harvoin. Alkuun kirjastossa enemmän, silloin kun varaukset vielä noudettiin musiikkiosastolta. Varausten noudon muuttumisen myötä myös käyntikerrat vanhalla kotiosastolla vähenivät. Myöskään kaupungilla ei Markkuun törmännyt, kuin ehkä satunnaisesti ja vain ihan ohimennen. Tämä on oikeastaan aika surullista. Olisi ollut mukava jutella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä muistella jopa vanhoja? Toisaalta välillä Markku halusi säilyttää tietyn etäisyyden ja minä halusin arvostaa sitä.

Opin Markulta paljon ja hän jätti minuun lähtemättömän jäljen. Särmikkään ja itsepäisen, ajoittain jopa tylyn persoonan alta paljastui se toinen, mukava, lämmin ja ehkä jopa aavistuksen ujo ihminen jonka kanssa oli mukava tehdä töitä. Kiitos.

Petri Kipinä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjastomuistelmat, Musasto suosittelee, Musiikkikirjastojen historiaa, Näyttelyt Turku

Stone-kirjan kirjoittaja Ari Väntänen haastattelussa

Kirjailija Ari Väntänen esittelee uutuuskirjaansa Stone Turun musiikkikirjastossa torstaina 25.1. klo 18 alkaen. Kirja kertoo suomalaisen metallin tärkeimmän bändin värikkään ja vaiherikkaan tarinan ja paljon muuta: se on historiikki metallikulttuurin synnystä, kasvukivuista ja varhaisvuosista. Ääneen pääsevät Stonen jäsenet, heidän aikalaisensa sekä suomalaisen metallin myöhempien aikojen maailmantähdet.

Ari Väntänen on freelance-musiikkitoimittaja, suomentaja ja tietokirjailija. Hänen kirjansa Hanoi Rocksista, Michael Monroesta ja Apulannasta ovat olleet myynti- ja arvostelumenestyksiä.

Haastattelijana toimii musiikkikirjastonhoitaja Tuomas Pelttari.

Vapaa pääsy. Tervetuloa!

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat