Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2011

Kaarinan kirjaston uutuusesittelyt

The Party Ain't Over

Kaarinan pääkirjaston musiikkiosasto suosittelee joka kuukausi lyhyellä esittelyllä muutamaa kunkin kuukauden uutuushankintaa.   Helmikuun uutuusesittelyissä mm. Lily Allenin nuotti, Anna Calvin ja Wanda Jacksonin uutuus-CD:t sekä mielenkiintoinen kirjauutuus Richey Edwardsin jäljillä. Klikkaa ja tutustu!

Helmikuun uutuusesittelyt

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Uutta ja retroa

Ambient-musiikin viikko Turun kaupunginkirjastossa 10.4.- 14.4.

Ambient on musiikin tyylilaji, jossa keskitytään selvien melodiaosuuksien sijasta tunnelman luomiseen. Ambient on yleensä syntetisaattoreilla tehtyä elektronista musiikkia, mutta voi sisältää myös akustisia soittimia ja klassisesta musiikista lainattuja elementtejä.

Sana ”ambient” tuli tunnetuksi Brian Enon vuonna 1978 julkaistun levyn Music for Airports myötä, jonka kanteen sana oli painettu. Yleisesti elektronisen musiikin rajoja voidaan pitää hyvin häilyvinä, eikä monien artistien yhteydessä voi puhua puhtaasti pelkästä ambientista. Suomessa ambient-musiikkia on kuunneltu jo pitkään YLE:n radiokanavilla lähetettävässä Avaruusromua-ohjelmassa.

Ambientista lisää

Sunnuntaina 10.4.2011

Turun kaupunginkirjaston Studiossa kello 15.00–18.00 radiotoimittaja Jukka Mikkola Ylen Avaruusromua–ohjelmasta esitelmöi aiheesta ”Ambient – hitaan muutoksen musiikkia” ja turkulainen E-musikgruppe Lux Ohr soittaa kosmista ambient-musiikkia.

Tiistaina 12.4.2011

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla kello 18.00–20.00 tutkija Pertti Grönholm Turun yliopistosta luennoi aiheesta ”Ambientin toinen tuleminen – Ambient house ja koneellinen tanssimusiikki” ja sen jälkeen esiintyy JORI HULKKONEN.

Kuva: Petteri Mero

Torstaina 14.4.2011

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla kello 18.00–20.00 Jaakko Penttinen Kuolleen musiikin yhdistyksestä pitää esitelmän aiheesta ”Syvälle pimeään – Johdatus dark ambientiin” ja turkulainen pitkän linjan dark ambient –yhtye Dystopia soittaa tummaa ambient-musiikkia.

Kaikkiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja tapahtuman aikana Turun Kaupungin pääkirjaston musiikkiosastolla on esillä ambient-musiikkiaiheisia levyjä ja kirjoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Stage, Tapahtumat, Uncategorized

Liekki plays Korppi Turussa 30.3. ja Mustat Levyt julkaisee Korpin vinyylinä

Korpin LP-painos ilmestynyt, Janne kertoo Korpista

Liekki: Korppi

Liekki-yhtyeen klassikkoalbumi Korppi julkaistaan vinyylinä tiistaina 29.3. Alunperin Liekin toinen albumi julkaistiin vuonna 2003 vain CD-formaatissa. 300 kpl vinyylipainoksen julkaisee turkulaisen Svart Recordsin alamerkki Mustat LevytKorppi seikkailee yläilmoissa jälleen: Liekki plays Korppi Tavastialla 29.3. ja Turun Klubilla keskiviikkona 30.3.

Liekin laulaja/kitaristi/säveltäjä/sanoittaja Janne puhuu Musastolle:

Miltä Korppi tuntuu vuonna 2011?

– En ole kuunnellut levyä kokonaan sitten sen tekemisen mutta jotkut yksittäiset kipaleet kuulostaa kyllä aika hyvältä. Ehkä ne toimii itselle paremminkin näin pitkän ajan jälkeen. Suosikkeja mainitakseni etenkin levyn pari ensimmäistä.

Miten kuvailisit albumin tekoa talvella 2003?

– Muistan että levyn äänitys Petraxilla oli aika leppoisaa ja helppoa. Sitä ennen oltiin uudella kokoonpanolla treenailtu ahkerasti Tampereella. Liekin eka levy Magio oli aika raskas kokemus kaikkiaan, joten Korpin kanssa oli tarkoitus vähän iisimpään tekemiseen. Tunne oli varmaan kaikilla myös se, että nyt tulee hyvä levy.

Olennainen osa lauluista on seikkailua yläilmoissa, sekä sävellysinä että teksteinä. Syntyivätkö biisit helposti?

– Pyrin ainakin helppouteen ja yksinkertaisuuteen kappaleissa. Pitkät, toistavat osat oli ideana semmoisen hypnoottisen tanssifiiliksen hakemiseen. Ja sanat yritin pitää mahdollisimman simppeleinä.

Kappaleiden sovitukset ovat ilmavia ja samalla intensiivisiä. Onko yhtyeen orgaaniselle soundille esikuvia?

– Emme suunnitelleet soundiamme mitenkään etukäteen. Heti ekoissa treeneissä homma tuntui vaan toimivan ja uivan uomiinsa todella hyvin. Musahommia oli siinä vaiheessa koko bändillä takana jo aika paljon, ja kaikki toivat vaikutteitaan mukaan.

Liekin levynkannet on suunnitellut Jenni Rope. Miten yhteistyö hänen kanssaan alkoi?

– Jenni soitteli kanssani Karkkiautomaatti -yhtyeessä aikoinaan ja teki myös bändin viimeisen levyn kannet. Sitä kautta oli luonnollista pyytää hänet mukaan myös Liekin kansitaiteilijaksi.

Tuomas Pelttari

Uusi LP-laitos Liekin albumista Korppi varattavissa Vaskista.

CD Liekki: Korppi varattavissa Vaskista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, konsertit, Musasto suosittelee, Uutiset

Rakkaus roihuaa Turun musassa perjantaina 1.4.

Roihuava rakkaus -tapahtumassa on tarjolla runsaasti myös musiikkia. Turun musan Stagella sekä vanhan kirjastotalon portaikossa esiintyvät perjantaina 1.4. klo 19 alkaen Comissatores Aboenses, Spick&Span, Tero-Petri Suovanen sekä Hair-musikaalin esiintyjäjoukko. Tervetuloa!

Comissatores Aboenses

19.00–19.20 Musiikkiosaston Stage
Comissatores Aboenses
Keskiaikaisia rakkausballadeja


Hair19.30–19.50 Vanhan kirjastotalon portaikko
Otteita Hair-musikaalista (Keski-ikäisten hiukset)

Hair-musikaali esitettiin helmikuussa Logomossa osana Turun kulttuuripääkaupunkiohjelmaa. Musikaalin ohjasi Marja-Leena Kuronen ja esiintyjinä oli yli 120 tavallista keski-ikäistä turkulaista. Nyt he esittävät kirjastossa Hair-musikaalisävelmiä, johtajana Marianna Länne ja säestäjänä Markus Länne.

20.00–20.20 Musiikkiosaston Stage
Spick&Span

Spick&Spanin country-tyyliset kappaleet kertovat ihmissuhteiden koukeroista. Mari Hatakan ja Tiina Isohannin akustinen lauluduo säestää itseään mm. pulloharjalla ja kakkuvuoalla. Naiset ovat esiinty-neet yhdessä aiemmin mm. Topi Sorsakoski& Agents-yhtyeen riveissä ja Leningrad Cowboysseissä.

Tero-Petri Suovanen Valokuva Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

20.30–21.30 Musiikkiosaston Stage
Muusikko Tero-Petri Suovanen
Muusikko ja kolumnisti Tero-Petri Suovanen esittää omia kappaleitaan ja puhuu sanoituksistaan.

Tero-Petri Musaston maaliskuun artistina. Lue haastattelu tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musamaailman mietteitä - kuukauden artisti, Musasto suosittelee, Stage, Tapahtumat, Uutiset

Viikon levy

Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti (2011)

Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti

Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti

Eleanoora Rosenholm on porilainen kokeellista/psykedeelista popmusiikkia soittava yhtye. Bändin musiikista vastaavat Mika Rättö ja Pasi Salmi. Rättö tekee myös sanoitukset vokalisti Noora Tommilalle. Uusimman albumin levytyksessä olivat mukana myös Tuomas Niskanen, Alpo Nummelin ja Turo Sinkkonen. Yhtyeeltä on ilmestynyt kolme albumia, jotka ovat ilmestyneet myös vinyylipainoksena.

Ensimmäinen albumi Vainajan muotokuva ilmestyi vuonna 2007. Itse tykästyin kovin kyseiseen albumiin, jo muutaman kuuntelukerran jälkeen. Toinen albumi Älä kysy kuolleilta, he sanoivat ilmestyi 2008, ja uusin albumi Hyväile minua pimeä tähti ilmestyi maaliskuussa 2011. Tässä kuussa ilmestyneellä levyllä kaikki jotenkin kolahtaa paikoilleen. Pidän kyllä kaikista kolmesta albumista, jokaisessa levyssä välittyy hyvin vahva tunnelma sekä synkkyys.

Eleanoora Rosenholmin kappaleet kertovat ihmisen hauraudesta sekä maailman pahoinvoinnista. Sanoitukset ovat kiehtovalla tavalla omaperäisiä ja voimakkaita. Psykedeelisyys välittyy tietyllä jännittävällä epämääräisyydellä. Lauluissa kerrotaan hulluudesta, sarjamurhaajasta, oman tasapainon menettämisestä, ahdistuksesta ja masennuksesta. Sanoitukset ja Noora Tommilan ääni sopivat hyvin yhteen.

Kaikki kolme Fonal Recordsin lp-painosta ovat äänenlaadullisesti hyvää tasoa myös prässin osalta, mikä ei ole nykyään itsestäänselvyys. Joka tapauksessa erinomaista musiikkia joka vie mukanaan, saa miettimään omaa asemaansa maailmassa ja sen hauraudesta.

Aarne Kankaanranta

Voit varata Eleanoora Rosenholmin uusimman täältä.

Teksti on esillä Stagella.

Teksti on esillä myös Turun musakirjaston Stagella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Stage, Viikon levy

Romales-yhtye Musiikin Stagella ti 5.4. klo 18

Musiikin matkassa-sarjassa on esiintymisvuorossa Turun kaupunginkirjastossa tiistaina 5.4. klo 18 Romales-yhtye. Tarjolla elävää musiikkia ja romanimusiikin esittelyä. Romanimusiikkia soittava Romales-yhtye on kiertänyt Suomea ristiin rastiin keikoilla jo yli 20 vuotta. Yhtyeen keulahahmo on Kai Palm, jonka käsialaa on yhtyeen musiikista valtaosa.

Tapahtumiin on vapaa pääsy. Tervetuloa!

Romales.fi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Stage, Tapahtumat, Uncategorized

Antti Nylénin top 10 musiikkikirjaston kokoelmista

25.3   pidettävien Morrissey-tapahtumien vuoksi  pyysimme kirjailija Antti Nyléniä valitsemaan musiikkikirjaston valikoimista kymmenen suosikkilevyään. Nylén tunnetaan kahdesta essee-kirjastaan, joissa hän kirjoittaa mm. Morrisseysta, Nicosta, Pentti Linkolasta, lihansyönnistä ja kristinuskosta. Näiden lisäksi hän on suomentanut etenkin 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta. Nylén on kirjoittanut kustakin levystä lyhyen tekstin, jossa hän ruotii miksi on valinnut juuri nämä levyt. Kunkin levyn saatavuustiedot löydät niiden alta.

THE HOUSEMARTINS | London 0 Hull 4 (1986)

”Take Jesus. Take Marx. Take Hope.” Yhtye, joka kirjoittaa tuollaisia viestejä levyn sisäpussiin, on jo siksi erinomainen. Kristillinen vasemmistopop, joka on ”lampaita vastaan” (”Sheep”), ansaitsee vilpittömän ja hartaan kunnioitukseni. Aggressio, sentimentaalisuus ja huumori ovat täydellisessä balanssissa. The Housemartins teki 1980-luvulla vain pari levyä, minkä jälkeen laulaja Paul Heaton normalisoi sekä politiikkansa että hengellisyytensä ja perusti tavallisen popbändin The Beautiful Southin, jonka vuoksi ei tarvitse vaivautua.

NICO | The Frozen Borderline 1968-1970 (2007)

Rakastan Nicoa. Nico on äitini. Sanon sen kaikille. Nico on suuri. Mutta koska, ikävä kyllä, elämme syväpatriarkaalisessa, syvämisogyynisessä maailmassa, näistä seikoista ei vielä vallitse täyttä yhteisymmärrystä. Nainen, jollaiseksi Nico jääräpäisesti kerran toisensa jälkeen määritellään – vaikka ei ole varmaa, onko hän ihminenkään (ennen kaikkea hän on taiteilija) – ei tällaisessa maailmassa ole ”suuri” ilman monimutkaista ja pitkäkestoista tutkintaprosessia (toistaiseksi ainoastaan Neitsyt Maria on täyttänyt ankarimmat kriteerit). The Frozen Borderline on ainoa olemassa oleva kunnianhimoisesti tuotettu Nico-kokoelma. Se sisältää Nicon varsinaisen esikoisteoksen The Marble Indexin (1969), sitä seuranneen Desertshoren (1970) sekä ylijäämäraitoja ja demoversiota noiden levyjen lauluista. – Kuka oletkin, kuuntele ne kaikki. Jos et pidä, kokeile uudestaan. Jos et vieläkään ymmärrä, ei se haittaa. Kenties Bon Jovi, Queen, Lady Gaga, heavy metal ja tavaratalomuzak ovat sinua varten? Ole hyvä ja kokeile. En vain haluaisi, että elät erossa äidistäsi.

ISLAJA | Ulual yyy (2007)

Rakastan Islajaakin. ”Me tavataan salaa… tuttu tumma hahmo rannalla odottaa…” Niin alkaa Ulual yyy. Niillä sanoilla moni työpäiväni on alkanut. Ulual yyy ilmestyi vuonna 2007. Islaja-levyt (niitä on viisi) ovat keskenään hyvin erilaisia. Kannattaa kokeilla kaikkia, jos vain on kokeilunhaluinen. Ei tarvitse olla. Mutta en vain haluaisi jne…

SIELUN VELJET | Kuka teki huorin (1986)

Kuulemma Sielun Veljet esiintyy ensi kesänä jossakin. En ollut oikein innostunut uutisesta. Yhtye oli minulle tärkeä L’Amourhasta lähtien; tärkeys siis myös loppui jossakin vaiheessa. Näin Veljet muutaman kerran livenä 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa. Kerran he soittivat yhdessä Melrosen kanssa. Muistelen yhtyettä suurella lämmöllä, ja silloin harvoin, kun kuuntelen heidän levyjään, ihmettelen aina, miksen kuuntele useammin. ”Joku kuuntelee” ja ”Kristallilapsia” ovat kauniita, pahaenteisiä lauluja, joita ilman maailma olisi paskempi paikka. Kuka teki huorin taitaa olla Siekkareiden levyistä viimeinen, jolta huokuu aito vaara, hurjuus, hulluus. Jotkut sanovat vaikutelmaa rock’n’rolliksi. Tämän levyn jälkeen Ismo Alangon äänestä alkoi saada selvää. Alkoi käydä yhä ilmeisemmäksi, että sisimmässään hän on vain porvarillinen laulunikkari – sama, joka oli kirjoittanut ”Levottomat jalat” ja ”Tällä tiellä” – eikä lainkaan vaarallinen, hurja tai hullu. ”Haista vittu” on typerä, moralistinen laulu ja siksi tietenkin voitti Levyraadissa. Softwood Musicin (1989) ilmestyessä Veljet-faniuteni teki jo lähtöä, vaikka kuuntelin sitäkin levyä paljon. Olin silloin saanut Sielun Veljiltä sen minkä tarvitsin: olin nähnyt lavalla neljä idioottimaisesti sätkivää miestä, joista lähti kamala melu. Kiitos 1985–1989!

BRIGITTE BARDOT | Best of BB (1996)

Mikä tahansa muukin kokoelma käy. Brigitte Bardot on hullun ämmän arkkityyppi. Hullu ämmä on isin tytön vastakohta, naisdandy, re-belle with a cause! Minusta on ihanaa, kun Bardot’n hyökkäävää, itkuista, heltymätöntä eläinaktivismia pilkataan. Pilkka on varma merkki BB:n suuruudesta. Bardot, kuten monet suuret taiteilijat ja ihmiset, ei sovi kaikille. Je me donne à qui me plaît, hän laulaa. Et voi ottaa häntä, jos hän ei halua.

GANG OF FOUR | Entertainment! (1979)

Post-punk ei ole lajimäärite. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Kaikki punkin jälkeinen popmusiikki, joka ei ota punkia vakavasti, pidä sitä syntyperänään, on roskaa. Punk oli popin vallankumous, ja 1980-luvulla, heti ”post-punkin” jälkeen, syntynyt ”poptähti” – jollaiseksi esimerkiksi David Bowie surullisin seurauksin yritti muuntautua, vaikka oli jo elänyt kukoistuskautensa saman hahmon prototyyppinä! – on vastavallankumouksellinen, anakronistinen hahmo, jolla ei ole taiteellista tulevaisuutta. Suhde punkin vallankumoukseen on koetin, jolla nykyartistin suuruutta voi arvioida. Suuruuden ehtona on (paradoksaalisesti) kunnioitus alkuperäistä ”suuruutta” vastaan kohdistunutta hyökkäystä kohtaan. Nämä pohdinnat – anteeksi vaikeaselkoisuuteni! – eivät suoranaisesti liity Gang of Fouriin, joka syntyi vallankumouksen keskellä. Entertainment! on lyhyt 1900-luvun historia. Sanat ovat yhtä teräviä kuin kitaratkin. Vain ironia voisi pilata täydellisyyden. Se onkin onnellisesti ja kokonaan poissa.

REBECCA CLAMP | Key to the City (2011)

Etsin taiteesta ennen kaikkea aggressiota, sanottakoon se taas. Uho, pullistelu, pelottelu – ns. heavy metal – ei koskaan ole aggressiivista vaan aina naurettavaa. Rebecca Clamp on helsinkiläistynyt britti. Key to the City on hänen toinen levynsä (debyytti Nocturnal Leap ilmestyi jo 2005). Aggressio taiteessa on tinkimättömyyttä, omapäisyyttä, uskollisuutta omalle näkemykselle, ja Clampissa on sitä. Lisäksi hänellä on ääni, jota vain raakalainen voi olla rakastamatta. Kuuntelu on kuitenkin kesken, enkä sano tästä levystä enää muuta kuin sen, että lopetuslaulu ”St. Wilgefortis”, joka on minulle tuttu jo parin vuoden takaa, on… no, äärimmäisen kaunis.

MORRISSEY | Teokset

Yksi Morrisseyn suuruuksista on se, että hänen ns. vaikutuksensa ns. popmusiikkiin vaikuttaa vähäiseltä. Jäljittelijät tunnistaa helposti. Ne ovat aina vaivaannuttavia. Nekin tunnistaa, jotka yrittävät peittää vaikutteensa, olla ovelia. Salakavalan älyn, poliittisen röyhkeyden ja hillitynlempeän popsoinnin yhdistäminen ei enää käy. Morrissey on tehnyt sen mahdottomaksi. Hän ”tappoi popin”, kuten Mark Simpson kerran totesi. Morrisseyn todelliset opetuslapset eivät kuulosta eivätkä näytä häneltä sen enempää kuin Morrisseyn omat sankarit, The New York Dolls tai Nico, näyttävät häneltä. Mihin Morrissey sitten on vaikuttanut? Ihmisiin. Moniin yksinäisiin sieluihin kaikilla mantereilla. Täällä olisi hieman toisenlaista, hieman toisennäköistä ilman häntä. On kuulemma niitäkin, jotka jaksoivat elää teini-ikänsä, oman kautensa helvetissä Morrisseylta saamansa esimerkin ja lohdun ansiosta. Ja on niitä, jotka ovat hänen kehotuksestaan eronneet eläintensyöjien maailmanlaajuisesta väkivaltakultista.

NICK DRAKE | Pink Moon (1972)

Nick Draken viimeinen, hieman yli puolituntinen ”Pink Moon” on hänen levyistään kaunein. Aloin kuunnella Drakea 1990-luvun alussa, jolloin brittiläisissä musiikkilehdissä jostakin syystä taas muisteltiin häntä. ”Pink Moon” on kai edelleen kaikkien runotyttöpoikien lempimusiikkia. Sitä sopii kuunnella kesäöinä, kun rakastettu on kaukana, kuten hän aina on. Samalla voi haaveilla omasta lyhyestä ja ehdottomasta elämästään. Kaukana kavala yhteiskunta, Kela ja vuokra ja työajat ja avioliitto! Drakesta on sanottu, että pohjimmiltaan hän oli vain ”kultalusikka suussa syntynyt hemmoteltu kakara, joka käytti elämänsä hortoilemalla ihmisten tiellä täynnä itsesääliä”. Aivan varmasti. Tältäkin levyltä voi kuulla hänen anteeksipyytävän-aggressiivisen huonon ryhtinsä. Siinä on Draken suuruus. Synkkyyteen, laiskuuteen ja ylimielisyyteen taipuvainen, suomalaisesta keskiluokkaisesta perheestä uloskasvanut parikymppinen – heitä riittää! – ei paljon muuta tarvitse.

PRURIENT | Pleasure Ground (2006)

Sanotaan, että rytmi ja syklisyys ovat orgaanisen elämän ja luonnon määrääviä, järjestystä luovia rakennetekijöitä. Minusta se ei ole totta. Kaaos hallitsee organismeja. Siinä ne eroavat koneista. Vähintään on totta, että organismien (toisin kuin koneiden) mieli ja toiminta eivät ole ihmisavuin ymmärrettävissä. Ja kun painaa korvansa kiinni, kuulee huminaa. Se on elämän ääni. Siltä me lihakimpaleet kuulostamme. Noise-musiikki on realistisin mahdollinen taidemuoto. Action paintingin roiskeet ovat noisen rinnalla sieviä ja hienostelevia. Prurient on amerikkalainen noiseartisti, jonka erityislahjana on keksiä teoksilleen suurenmoisia nimiä. The History of Aids on otsikko, jota voi totisesti kadehtia. Entäpä Snail on a Razor? Tekee mieli mennä kuuntelemaan, vaikka nimestäkin tietää, miltä se kuulostaa. Se kuulostaa lihalta, jonka ääntä on vähän – tai paljon – vahvistettu. Ja tietysti vaaralta. Tämähän on realismia. Vaaroja maailmamme on täynnä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua