Avainsana-arkisto: LP-levyt

Raision kirjastossa; Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden ja Derek Riggs

Iron Maiden on brittiläinen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti Lontoossa 1975. Yhtye on osa alkuperäistä ”brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa”, jota voi kutsua myös erinomaisesti suuhun istuvalla lyhenteellä ”NWOBHM” (New Wave of British Heavy metal).

Iron Maidenin ensimmäinen albumi nimettiin varsin mielikuvituksettomasti yhtyeen nimen mukaan. Se julkaistiin 1980 ja se sijoittui Britannian listoilla parhaimmillaan neljänneksi. Tyylillisesti albumi oli heavy metallia, joka yhdisteli punkin aggressiivisuutta ja progen epätyypillisiä kappalerakenteita ja tempovaihdoksia.

Levyn kansikuvan maalasi Derek Riggs, joka oli tuolloin vasta 16-vuotias. Kuva pimeällä kadulla seisovasta zombimaisesta olennosta kulki alun perin nimellä ”Electric Matthew says hello”. Yhtyeen vaatimuksesta Riggs maalasi hahmolle hiukset, jottei se olisi liian punk. Näin syntyi ensimmäinen virallinen kuva Iron Maidenin maskotista, Eddie the Headista, joka tulisi seikkailemaan vielä kymmenillä albuminkansilla.

Nimikkoalbumia seurasi Killers (1981), joka jäi laulaja Paul Di’Annon viimeiseksi Iron Maiden levyksi. Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi The Number of the Beastin uuden laulajansa Bruce Dickinsonin kanssa. Levy ampaisi ilmestyessään brittilistan kärkeen. Singlejulkaisut ”Run to the Hills” ja ”The Number of the Beast” kuuluvat yhä yhtyeen keikkakalustoon. Edeltäjiinsä verrattuna The Number of the Beastin tuotanto oli selkeästi harkitumpaa, ja Dickinsonin suuri ääniala toi yhtyeen musiikkiin uusia ulottuvuuksia.

Albumin kansi on yksi yhtyeen ikonisimmista, siitäkin huolimatta, että Riggs ei ehtinyt viimeistellä kantta ennen sen julkaisua. Tämän näkee esimerkiksi paholaisen siivistä, jotka ovat jääneet tummiksi salamoiden koristelemiksi silueteiksi.

The Number of the Beastia seurasi Piece of Mind (1983), jossa rumpali vaihtui Nicko McBrainiin. Kannessa pehmustettuun huoneeseen suljettu Eddie on teljetty pakkopaitaan, ja hänelle on suoritettu lobotomia, joka viitannee sanaleikkiin levyn nimessä.

Powerslave julkaistiin 1984, ja se vei yhtyeen soundia jälleen eteenpäin. Tästä oiva esimerkki on 13-minuuttinen kappale Rime of the Ancient Mariner. Powerslaven nimikkokappaleen aiheena toimi muinainen Egypti, ja kuvasto lainattiin myös levyn kanteen. Derek Riggs lennätettiin Hawaijille työstämään kantta, samalla kun yhtye äänitti albumia siellä. Työnteko tosin takkuili johtuen kosteasta ilmanalasta ja työvälineiden puutteesta. Riggs joutui viimeistelemään kannen kotona Englannissa. Hän luonnosteli kannen noin 16:sta A4-paperille, ja lopputuloksesta tulikin hyvin yksityiskohtainen. Tarkkakatseinen tutkija saattaa löytää kannesta mm. Mikki Hiiren ja Riggsin itsensä piirtämässä levyn kansikuvaa.

Somewhere in Time (1986) loikkasi jälleen musiikillisesti eteenpäin lisäten soitinkavalkadiin kitarasyntetisaattorit. Useista ajasta ja avaruudesta kertovista kappaleista huolimatta kyseessä ei ole konseptialbumi, vaikka kansikuvakin tukisi väitettä. Riggsin pikkutarkka tyyli on jälleen erinomaista, kuvaten kyborgimaisen Eddien vaeltamista futuristisella kadulla. Kansitaiteesta löytyy runsaasti viittauksia yhtyeen aiempaan tuotantoon.

Seuraava albumi Seventh Son of a Seventh Son (1988) jatkoi edeltäjänsä suuntaa lisäten proge-elementtejä entisestään. Levyn kansi jatkoi Piece of Mindilta alkanutta jatkumoa, jossa Eddielle (tai sille osalle, mitä maskotista oli jäljellä) oli suoritettu lobotomia ja lisätty kyborgiosia.

No Prayer for the Dying (1990) jäi viimeiseksi Maidenin levyksi, jolle Riggs teki kannen. Vaikka yhtye on julkaissut kahdeksan studioalbumia tämän jälkeen, yhtyeen alkupään levyt nauttivat suurta suosiota niin musiikillisten ansioidensa, kuin myös kansikuviensakin ansiosta.

(Teksti Topi Lindqvist)

Iron Maidenin levynkansia esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa joulukuun ajan;

Iron Maiden – Iron Maiden

 

Iron Maiden – Killers

Iron Maiden – Number of the beast

Iron Maiden – Piece of mind

Iron Maiden – Powerslave

Iron Maiden – Somewhere in time

Iron Maiden – Seventh son of a seventh son

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision kaupunginkirjastossa esillä Steve Miller Band

Steve Miller Band

West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.

Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.

Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.

”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.

Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.

Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.

 Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)

 

Sailor

 

The Joker

 

Fly Like an Eagle

 

Book of Dreams

 

Abracadabra

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kaupunginkirjastossa esillä Joan Baez – folkin kuningatar

Folkin kuningatar Joan Baez

 

Joan Baez (s. 1941) on epäilemättä maailman tunnetuin folklaulajatar. Hänen jalanjäljissään nousi tietoisuuteen monia muita kirkasäänisiä laulajattaria, mutta Baez loi vuonna 1960 ilmestyneellä esikoisalbumillaan pohjan 1960-luvun alkuvuosina suosioon nousseelle folkmusiikille. Perinteisistä kansanlauluista koostuva levy toi Baezille kultalevyn, mikä oli tuolloin ainutlaatuista folklevylle. Hänen voittokulkunsa jatkui seuraavana vuonna julkaistulla Joan Baez Vol 2 –albumilla, josta tuli edeltäjänsä tapaan kultalevy.

Baez tuli 1960-luvulla tunnetuksi ennen muuta muiden tekemien kantaaottavien laulujen tulkitsijana. Vuoden 1963 livelevyllä Joan Baez in Concert, Part 2 :lla kansalaisoikeustaistelija ja rauhanaktivisti Baez esitti pasifistihymnin We Shall Overcome, josta tuli kansalaisoikeusmarssien tunnuslaulu. Levyllä on myös kaksi nuoren Bob Dylanin laulua, jotka olivat ensimmäiset Dylan-sävellykset Baezin tuotannossa.

Yhdysvaltain lisäksi myös Englannissa menestyi folkin kuningattaren seuraava albumi Joan Baez 5 (1964). Levyn lauluista erityisesti Phil Ochsin sävellys There But For Fortune on jäänyt elämään yhtenä Baezin tunnetuimpana tulkintana.

Vuonna 1965 Joan Baez julkaisi 60-luvun upeimman albumikokonaisuutensa Farewell Angelina, joka nousi TOP 10:iin sekä Yhdysvalloissa että Englannissa. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja Joan Baez jäi muotiin tulleen sähköisen folkrockin jalkoihin. Bob Dylankaan ei ollut enää akustista kitaraa ja huuliharppua soittava folklaulaja, vaan hänestä oli tullut sähköistä folkrockia bändinsä kanssa soittava rocktähti.

1970-luvulla Joan Baez alkoi tehdä yhä enemmän omia lauluja. Esimerkiksi vuonna 1972 ilmestyneen Coming From The Shadows -LP:n lauluista yli puolet oli Baezin itsensä tekemiä. Vuosikymmenen puolivälissä laulajatar loi pitkän uransa kenties upeimmat levyt espanjankielisen Gracias A La Vida (1974) ja Diamonds & Rust (1975). Viimeksi mainitun kohokohta oli levyn nimisävellys, jolla Baez muistelee folkin kuningattaren ja kuninkaan (Bob Dylan) yhteistä aikaa 1960-luvulla. Levy oli ensimmäistä kertaa hänen urallaan toteutettu kokonaan sähköisin soittimin.

Folkin elävä legenda Joan Baez on 1980-luvulta lähtien julkaissut harvakseltaan uutta musiikkia. Vuonna 2008 ilmestyneen Day After Tomorrow –levyn jälkeen ehti vierähtää peräti kymmenen vuotta, kunnes tänä vuonna ilmestyi uusi albumi Whistle Down The Wind. 77-vuotias Joan Baez on kertonut tämän levyn jäävän hänen lähes 60 vuotta kestäneen uransa viimeiseksi.

(Altti Koivisto)

 

Raision kaupunginkirjaston toisessa kerroksessa esillä kesän ajan Baezin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision musiikki -ja taideosastolla ”Winwood-viikot” – Steve Winwood 70 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla vietetään ”Winwood-viikkoja” Steve Winwoodin merkkipäivän kunniaksi. Esillä albuminkansia Spencer Davis Groupilta, Trafficilta, Blind Faithilta sekä poimintoja Winwoodin soolotuotannosta. (Levynkannet lainassa Olli Jalavan ja Altti Koiviston kokoelmista)

 

Steve Winwood 70 vuotta

 

Steve Winwood (s. 12.5.1948) on yksi rockmusiikin suurista äänistä, jonka ura hakee vertaistaan. Nuori Winwood nousi kuuluisuuteen Birminghamissa vuonna 1963 perustetun Spencer Davis Groupin keskushahmona. Laulaja/kosketinsoittaja Steve Winwoodin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat hänen vanhempi veljensä basisti Muff Winwood, rumpali Pete York ja laulaja/kitaristi Spencer Davis. Heidän läpimurrokseen muodostui vuoden 1965 lopulla ilmestynyt ”Keep On Running”, joka nousi brittilistan kärkeen seuraavan vuoden alussa. Myös Spencer Davis Groupin seuraavasta singlestä ”Somebody Help Me” tuli ykköshitti saman vuoden keväällä. Yhtyeen suuria menestyksiä olivat myös brittilistan kakkosena parhaimmillaan ollut ”Gimme Some Lovin” ja Top Ten -hitti ”I´m A Man”. Vuoden 1967 alkupuolella Spencer Davis Groupin suosion ollessa suurimmillaan Winwood kuitenkin erosi yhtyeestä. Steve Winwoodin aikana yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa: Their First LP (1965), Second Album (1966) ja Autumn ´66 (1966).

Vuoden 1967 keväällä perustetusta Traffic-yhtyeestä tuli se ympäristö, jossa hän pääsi toden teolla toteuttamaan itseään. Yhtyeen alkuperäiset jäsenet olivat Winwoodin lisäksi kitaristi Dave Mason, saxofonisti/huilisti Chris Wood sekä rumpali Jim Capaldi. Toukokuussa 1967 ilmestynyt ”Paper Sun” -single oli suuri menestys samoin kuin marraskuussa ilmestynyt esikoisalbumi Mr. Fantasy. Yhtye oli yksi aikansa lupaavimmista uusista yhtyeistä, joka myöhemmässä tuotannossaan moninkertaisesti lunasti siihen asetetut suuret odotukset.

Vuonna 1968 julkaistu kakkosalbumi Traffic oli jo tyylikeinonsa täydellisesti hallitsevan yhtyeen mestariteos. Seuraavana vuonna Winwood perusti Eric Claptonin, Ginger Bakerin ja Rick Grechin kanssa lyhytikäiseksi jääneen superyhtye Blind Faithin. Trafficin tarina kuitenkin jatkui vuonna 1970 ilmestyneellä loistavalla John Barleycorn Must Die -albumilla, joka oli kiehtova sekoitus jazzia, rockia ja folkia.

Kaiken kaikkiaan Traffic loi vuosina 1967-74 ajatonta musiikkia, jonka lumous ei ole vuosien saatossa heikentynyt – päinvastoin. Yhtyeen voima oli ennen muuta jatkuvassa uusiutumiskyvyssä ja rohkeudessa hakea uusia tyylillisiä ratkaisuja. Viimeisen kerran Steve Winwood ja Jim Capaldi tekivät Traffic-nimellä uutta musiikkia vuonna 1994, jolloin ilmestyi Chris Woodin muistolle omistettu albumi Far From Home.

Trafficin jälkeen Steve Winwood aloitti tähän päivään jatkuneen menestyksekkään soolouransa. Erityisesti 1980-luvun levyillään Arc of a Diver, Talking Back to the Night, Back in the High Life ja Roll with it Winwood lähti rohkeasti tavoittelemaan uusia kuulijoita saavuttaen menestystä etenkin Yhdysvalloissa.

Teksti Altti Koivisto

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

”Ei mikään blondivitsi” – Blondie Raision kirjaston musiikkiosaston huomion kohteena

Ei mikään blondivitsi

 

Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.

Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.

 

Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.

Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.

 

Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.

Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.

Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.

Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.

Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.

Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.

Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.

 

 

Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me, Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another,  Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.

 

 

Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta The Tide is High -biisistä.

 

 

Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.

Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.

Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.

Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut  tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.

Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry. (No Exit tour -kirja)

Picture This!

 

 

(Teksti Eeva Kiviniemi)

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:

Blondie – Blondie

Blondie – Plastic Letters

Blondie – Parallel Lines

Blondie – Eat the Beat

Blondie – Autoamerican

Blondie – Pollinator

Debbie Harry – KooKoo

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Vinyyli-iltamat Raisiossa:”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania. Renegades toi rock’n’rollin Suomeen”

Jo kuudennen kerran järjestettävässä Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat -tapahtumassa teemana on The Renegades. Vinyyli-iltamat maanantaina 12.3. klo 16-19.

”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania”.

Englantilainen Renegades saapui Suomeen ensimmäisen kerran lokakuussa 1964. Aluksi oli sovittu kolmen viikon kiertueesta, mutta sopimusta jatkettiin hyvin pian.

Bändi esiintyi TV-ohjelmissa ja tekivät Scandian kanssa levytyssopimuksen. Ensimmäinen single Cadillac oli suuri menestys. Cadillac nousi radion Kahdeksan kärjessä -ohjelman ykköseksi. Vielä samana vuonna ilmestyi yhtyeen debyyttialbumi.

Renegades keikkaili tiiviisti eri puolilla maata. Monille he olivat ensimmäinen ulkomainen rockbändi, joka nähtiin livenä. Vastaavaa massahysteriaa koettiin Suomessa seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin Hurriganesin huippuaikoina.

Renegades levytti Suomessa aikanaan 1964-66 neljä albumia. Vuonna 1966 he säestivät Dannya singlellä Salattu suru, joka oli käännös Renegadesin omasta biisistä My heart must do the crying. Seuraavana vuonna yhtye vieraili vielä  Suomessa, mutta menestys jäi sangen heikoksi. Yhtye siirtyi Italiaan, mutta birminghamilaisyhtyeen parhaat vuodet jäivät Suomeen.

Renegadesien perintöä on vaalinut kitaristi Esa Pulliaisen Agents-yhtye. Paras esimerkki tästä on Topi Sorsakosken ja Agentsin tribuuttilevy Renegades (2007). Myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on kunnioittanut Renegadesia soittamalla yhtyeen tuotantoa elokuvissaan.

Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamissa muusikko ja YLE:n toimittaja, ”bluesministeri” Esa Kuloniemi, puhuu aiheesta kirjoittamansa The Renegades – luopiotarina -kirjan tiimoilta (alkaen kello 18.00)

Kirjastosalissa on esillä myös Joska Laineen Renegades-aiheinen näyttely. Näyttelyssä esillä oleva Suosikki-lehden jättijuliste myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella.

Levymyynnin lisäksi tapahtumassa esiintyy Sivutuote.

 

(Teksti Altti Koivisto ja Eeva Kiviniemi)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tapahtumat, Vinyylimania

Raision kirjastossa: Melanie – folkin aatelia

Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Melanie Safkan (s. 1947) uran ponnahduslauta oli esiintyminen Woodstockin rockfestivaaleilla vuonna 1969. Melanien lupauksia antanut esikoisalbumi Born to Be oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin, mutta todellista läpimurtoa hänen uralleen merkitsi vuonna 1970 julkaistu LP Candles in the Rain. Sen tunnetuimpia lauluja ovat What Have They Done to My Song Ma, Jagger-Richards tulkinta Ruby Tuesday sekä aivan erityisesti Melanien ensimmäinen Top Ten -hitti Lay Down.

Samana vuonna julkaistu New Yorkin Carnegie Hallissa taltioitu livelevy Leftover Wine antaa käsityksen, kuinka taianomaisesti yksinään esiintyneen Melanien lavakarisma kykeni vangitsemaan kuulijansa.

Melanien voittokulku huipentui vuonna 1971 ilmestyneellä singlellä Brand New Key, joka nousi Yhdysvalloissa ykköseksi ja oli Englannissa parhaimmillaan neljännellä sijalla. Tämä vastustamattoman hyväntuulinen laulu löytyy Melanien viidenneltä vuonna 1971 ilmestyneeltä studioalbumilta Gather Me. Tämän hienon levyn muista helmistä mainittakoon niin ikään singlenäkin ilmestynyt Someday I´ll Be a Farmer.

Melanien levytysten kultakausi päättyi vuoden 1976 Photograph-LP:hen, jota The New York Times -lehti ylisti ilmestymisvuotensa parhaaksi levyksi, mutta jota levyjä ostava yleisö ei enää löytänyt. Aika oli ajanut Melanien ohi, vaikka hänen uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Syynä oli kukaties, ettei Melanie kyennyt enää uudistumaan sen enempää laulajana kuin lauluntekijänäkään.

Tämä ei kuitenkaan himmennä Melanien parhaimman luomiskauden loistoa, sillä vuosien 1968-1976 tuotannossaan hän edusti aikakautensa folkin aatelia.

Teksti Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely Melanien tuotannosta esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 1.1.2018-15.2.2018.)

Melanie – Born to be

 

 

Melanie – Candles in the rain

 

Melanie – Leftover wine

 

Melanie – Gather me

 

Melanie – At Carnegie Hall

 

Melanie – Photograph

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania