Arkinen puuhastelu kirjastojen suljettujen pääovien takana jatkuu poikkeustilasta huolimatta. Tämän valtakunnallisen etäisyydenoton aikana on Musaston blogissa luvassa julkaisuja ajankohtaisista tekijöistä ja teoista musiikkikentällä.
Hiljaiseloa ei siis vietetä. Netissä erilaiset suoratoistopalvelut ja musiikinjakokanavat tuovat lohtua hiljaisuuteen, mutta muistutamme myös, että kirjastojen e-aineistoista löytyy musiikkipuuhaa!
Näin ensimmäisen koronarajoitusviikonlopun alkaessa olemme koonneet yhteen vanhoja blogi-kirjoituksia, joista löytyy vinkkejä Vaskin nykyisestä e-aineistosta. Klikkaa, ja pääset kirjoitusten kautta tutustumaan tarjolla olevien palvelujen esittelyihin.
Vaskissa ovat tarjolla myös Naxoksen e-palvelut, mutta niiden sisällöstä kokoamme tarkemman esittelyn tulevalla viikolla.
Linkit e-aineistoihin
Vaskin e-aineistojen käyttö on helppoa, mutta esim. Naxoksen sivuilla kielenä on englanti. Siellä on kuitenkin suhteellisen mukava seikkailla ja ajautua ns. jännän äärelle.
Palveluihin pääset kirjautumaan kirjastokortillasi täältä. Avautuvalta sivulta löytyvät seuraavat palvelut:
Rockway-musiikkikoulu, jonka sivuilla voit lainata itsellesi oppitunteja ja soitella vaikka kitaraa, joka on siinä olohuoneen nurkassa soittamista odotellut
Rockway-musiikkikoulun sivuilla voit lainata itsellesi oppitunteja ja soitella vaikka kitaraa, joka on siinä olohuoneen nurkassa soittamista odotellut
E-aineistojen sivulla on linkkiKirjastokino–videopalveluun, joka on käytössä kesäkuun 2020 loppuun asti!
Sävellys, käsikirjoitus ja libretto: Jonathan Larson
Pääroolit: Anthony Rapp, Adam Pascal, Jesse L. Martin, Taye Diggs, Fredi Walker, Wilson Jermaine Heredia, Daphne Rubin-Vega ja Idina Menzel
Jonathan Larson (1960 – 1996) sävelsi, käsikirjoitti ja sanoitti musikaalin Rent aikansa lapsena osittain sen pohjalta, miten itse oli kohdannut AIDS-epidemian läheisten ystäviensä kautta. Musikaali pohjautuu löyhästi Giacomo Puccinin säveltämään oopperaan Labohème, jossa niin ikään nuoret taiteilijat ja heidän läheisensä tuskailevat sekä tautiepidemian että köyhyyden kourissa.
Vuonna 1996 Broadwaylla ensi-iltansa saaneessa rockoopperassa huonosti menestyvä dokumenttielokuvien tekijä Mark (Rapp), menetyksestä ja heroiiniriippuvuudesta toipuva rockmuusikko Roger (Pascal), Markin ja Rogerin entinen kämppäkaveri ja nykyinen vuokranantaja Ben (Diggs), yliopistonopettaja Collins (Martin), katusoittajana toimiva drag-artisti Angel (Jermaine Heredia), heroiiniriippuvainen 19-vuotias eroottinen tanssija Mimi (Rubin-Vega), esiintyvä taiteilija Maureen (Menzel) ja lakinainen Joanne (Walker) asuvat 1990-luvun vaihteen New Yorkissa.
Siinä missä La bohèmen hahmot elävät tuberkuloosin keskellä, varjostaa Rentin henkilöhahmoja asunnosta häätämisen uhka sekä AIDS-kriisi. Tuona aikana HIV-tartunta merkitsi kuolemantuomiota, sillä toimivaa estolääkitystä ei ollut vielä kehitetty. Tämän seuraukset ovat alati läsnä päähenkilöiden ja HIV-tukiryhmässä käyvien sivuhahmojen elämässä niin AIDSiin sairastuneiden kuin läheisten roolissa. Itse tarina alkaa siitä, että Markia, Rogeria ja Mimiä uhkaa häätö Benin omistamista asunnoista, vaikka Ben oli aiemmin luvannut entisen kämppäkaveruuden perusteella, ettei näiden tarvitsisi maksaa vuokraa. Tämä lupaa kuitenkin, että he saavat jäädä asumaan maksamatta vanhoja vuokriaan, mikäli he estävät Maureenia pitämästä mielenosoitusta kodittomien puolesta.
Rentin moninaisia teemoja ovat AIDSin lisäksi riippuvuudet, kodittomuus, maineen menettämisen pelko, hetkessä eläminen, tasapainoilu idealismin ja käytännön välillä sekä tietenkin rakkaus, luottamus ja ihmissuhteet. Rent on monista musikaaleista poiketen ensimmäisiä, joissa esiintyy avoimesti homo- ja biseksuaalisia ihmisiä. Musikaalin rohkeat aiheet sekä rockhenkisyys toivat musiikkiteatterille uutta, innostunutta yleisöä nuorison keskuudesta.
Usein seksuaalisia vähemmistöjä käsitellään fiktiossa pääasiassa identiteetin löytämisen tai syrjinnän näkökulmasta, mutta tässä keskitytään enemmän ystävistä ja kumppaneista koostuvan ryhmän keskinäiseen dynamiikkaan ja pelkoon ryhmän hajoamisesta kuolemanpelon, kiistojen ja varallisuuserojen varjolla. Hahmojen perheenjäsenet ovat lähinnä taustalla puhelimeen jätettyjen, enemmän tai vähemmän koomisten, laulettujen ääniviestien muodossa. Hahmojen kokema syrjintä tulee esille pääasiassa parissa vuorosanassa ja AIDS-tukiryhmän sekä kodittomien laulamassa koskettavassa akustisen kitaran hallitsemassa kaanonissa Will I (Lose My Dignity).
Will I lose my dignity
Will someone care
Will I wake tomorrow
From this nightmare?
Pidän musikaalin lähestymistavasta, ja teoksesta puuttuukin virkistävästi kaikkinainen saarnaavuus, mutta toisaalta AIDS-kriisiä varjosti voimakkaasti homofobia, tietämättömyys ja ennakkoluulot. Huumeidenkäyttäjänkin mainetta pelättiin. Ottamalla näihin enemmän kantaa Larson olisi voinut tuoda katsojalle ja kuuntelijalle lähemmäksi joitain hahmoja. Muun muassa Collinsin ja Angelin keskinäistä rakkautta ja huolenpitoa tuodaan kauniisti esille musikaalin alussa näiden tavatessa ja rakastuessa sekä myöhemmin kappaleessa I’ll Cover You. Hahmojen taustat jäävät muuten jokseenkin epäselviksi. Voimakkaan seksuaalisessa ja hektisessä kappaleessa Contact vihjataan tosin vahvasti siihen, miten Angel itse alun perin mahdollisesti sai HIV-tartunnan.
Rentin alkuperäinen orkesteri, jota kuullaan CD:lläkin, koostuu tavallisesti pianosta, syntetisaattoreista, bassosta, akustisista kitaroista ja sähkökitaroista sekä lyömäsoittimista eli bändikokoonpanosta, joka on musikaaliorkesteriksi suppeahko mutta onnistuu kuitenkin kuulostamaan täydeltä. Tietysti monissa kappaleissa esiintyvä sekakuorokin vaikuttaa täyteläisyyteen. Moni musikaalisäveltäjä viljelee esityksen aikana toistuvia musiikillisia teemoja, mutta ilokseni huomasin Larsonin musikaalia kuunnellessani, että siihen mahtuu toinen toistaan erilaisempia sävellyksiä sekä laajaa repertuaaria erilaisia tyylilajeja tangosta poppiin ja perinteisestä kabareemeiningistä rockiin.
Usein toistuvia teemoja ovat muun muassa Mimin ja Rogerin laulama I Should Tell You, joka kuvaa molempien pähkäilyjä sen osalta, miten kertoa ihastuksen kohteelle omasta HIV-tartunnasta ja muusta menneisyyden painolastista, sekä tämän vastakappale No Day But Today, jossa painotetaan sitä, miten jokaisesta hetkestä tulisi ottaa kaikki irti. Toisen näytöksen voimaballadi Seasons of Love taas on jäänyt elämään musikaalin kenties suosituimpana kuoro- ja lauluyhtyekappaleena. Vaikka musikaalin henki on elämänmyönteinen ja kapinallinenkin, on siinä siis myös taustalla alati surumielisyys ja rajallisuuden kanssa kamppailu.
Rentistä tehtiin vuonna 2005 Chris Columbuksen ohjaama elokuvaversio, jonka päärooleihin palasivat alkuperäisestä kaartista kaikki muut paitsi itseään jo rooleihinsa liian vanhoina pitäneet Fredi Walker ja Daphne Rubin-Vega. Vaikka Seasons of Love on kaunis alkuperäisten esiintyjienkin laulamana, myönnän pitämäni eniten juuri leffaversiosta, joka teatteriversiosta poiketen esitetään elokuvassa jo aivan teoksen alussa. Vaikka Fredi Walkerin eli alkuperäisen Joannen ääni on sielukas ja vahva, pidän elokuvassa esiintyneen Tracy Thomsin kirkkaudesta ja lyyrisyydestä Seasons of Loven loppuhuipennuksessa.
On ilahduttavaa, että studioäänitetty kahden CD:n Rent julkaistiin pian musikaalin ensi-illan jälkeen, sillä levyllä kuullaan kaikki roolit alkuperäisten näyttelijöiden ja laulajien esittäminä. Erityisen mielenkiintoista on kuulla huikentelevaisena Maureenina näyttelijä-laulaja Idina Menzeliä, joka on luonut pitkän uran elokuva-alalla ja varsinkin Broadwaylla muun muassa Wicked-musikaalin Elphabana ja joka on noussut vuonna 2013 suuren yleisön – muun muassa allekirjoittaneen – tietoisuuteen Disneyn Frozen-elokuvan Elsana.
Rentin ensiesityksessä Menzel oli vasta 25-vuotias ja laulutyylissä tiettyä rosoisuutta, joka on laulajan äänestä kadonnut Frozeniin mennessä. CD-levyn lisäksi voimme onneksi nauttia myös Broadwaylla kuvatuista promopätkistä, joiden laatu on valitettavasti kärsinyt mutta jotka antavat hyvän kuvan siitä, miltä Rentin ensimmäiset esitykset näyttivät. Tässä Maureen riitelee tyttöystävänsä Joannen kanssa:
Toisella videolla kuullaan koko teoksen nimikkokappaletta Rentiä, masentuneen rockmuusikon Rogerin laulamaa herkkää One Song Glorya, tanssija Mimin laulamaa flirttailevaa ja vauhdikasta Out Tonightia ja dragartisti Angelin laulamaa sarkastisen koomista popkappaletta Today 4 U:ta. Vaikka Rubin-Vegaa Mimin roolissa on kritisoitu epäpuhtaudesta ja tekniikan puutteesta, mielestäni 19-vuotiaaseen heroiiniaddiktiin sopii kuitenkin tietynlainen rosoisuus, energisyys ja pidättelemättömyys.
Näyttelijäkaartin suosikkini on kuitenkin toinen Broadway-konkari Anthony Rapp juutalaistaustaisen, luomisen tuskassa luovivan Mark Cohenin roolissa. Menzelin hahmo on tarinan alkaessa jättänyt hänet Joannen vuoksi, ja Rappin ilmaisutaito vaihtelee herkän ja sarkastisen välimaastossa. Koska Markille läheiset ystävät Roger ja Collins sairastavat AIDSia, Mark kamppailee tämänkin vuoksi yksin jäämisen pelon kanssa. Lisäksi taiteen tekemisen etiikka tulee parhaiten esille Markin hahmon kautta: hän kuvailee dokumenttielokuvaansa ystäväpiirinsä ohella AIDS-tukiryhmän jäseniä sekä kadulla näkemiään kodittomia, joista yksi raivostuu ja sanoo ykskantaan, ettei Mark voi (hahmon sanoja kauniimmin muotoillen) sammuttaa huonoa omaatuntoaan dokumentoimalla huono-osaisia:
Just trying to use me to kill his guilt
It’s not that kind of movie, honey
Let’s go – this lot is full of
Motherfucking artists
Hey artist
You gotta dollar?
I thought not
Kauttaaltaan laulettuun musikaaliin resitatiiveineen ja varsinaisine kappaleineen sisältyykin paljon kiroilua ja ylipäätään voimakasta kielnkäyttöä, joten se ei sovellu aivan nuorimpien musikaalinystävien kuunneltavaksi. Musikaalia sävyttävät roisi huumori sekä viittaukset seksiin ja huumeisiin, ja ensimmäisen näytöksen loppuhuipentuma La Vie Boheme, jossa kuullaan koko kahdeksan päähenkilön kaartia, on riehakas ja vivahteikas osoitus tästä. Siitä saa käsityksen tästä vuoden 1996 Tony Awardsin taltioinnista, jossa se kuullaan Seasons of Loven jälkeen. Jonathan Larson itse menehtyi traagisesti yhtäkkiä juuri ennen Rentin ensi-iltaa. Hän ei siis itse päässyt valitettavasti näkemään musikaalinsa menestystä eikä vastaanottamaan Tony Awardsin palkintoa parhaasta musikaalista, parhaasta musikaalikäsikirjoituksesta sekä tietysti parhaasta alkuperäisestä musikaalin tai näytelmän musiikista. Larsonin sisko otti ne vastaan ja piti kauniin puheen veljensä muistoksi.
Kappaleesta No Day But Today onkin muodostunut eräänlainen Larsonin teemasävelmä.
Verdi - Don Carlos (foto Ken Howard/Metropolitan Opera)
Don Carlos iski tajuntaan kuin sata volttia! Metrpolitanin lauantainen esitys oli mielettömän hyvä: hyvin laulettu (mikä on oopperassa mielestäni aina se ykkösasia), jännittävä, pakahduttava, hyvin fyysinen. Esitys kesti kahden väliajan kanssa yhteensä yli neljä ja puoli tuntia, mutta ote ei herpaantunut hetkeksikään. Kelloa ei tullut katsottua!
Roberto Alagna Don Carlosin roolissa teki fantastisen roolisuorituksen. Kukaan ei mielestäni laula niin kaunista ranskankieltä kuin Alagna, mutta eipä ollut valittamista tässä italiankielisessäkään Don Carlossa. Alagna on näyttämöllisesti niin julmetun hyvä, lavalla rento ja kyllä hän ääntään niin kauniisti käyttää. Ylä-äänet voivat olla paikka paikoin vähän ”huutavia”, mutta kaikenkaikkiaan Alagna on loistava!
Simon Keenlyside Rodrigona oli kuin kallio: varma, tarkka, hyvin fyysinen. Rodrigon kuolinkohtauksen aaria ”O Carlo ascolta … Io morro” oli yksi esityksen nautinnollisimpia. Siinä kaivettiin jo melkein nenäliinaa esiin!
Mielestäni illan komeimmasta roolisuorituksesta vastasi kuitenkin kuningas Filipin roolin laulanut Ferruccio Furlanetto. Furlanettolla on ikää yli 60 vuotta, mutta herranjestas kun ääni kulkee! Karismaattinen Furlanetto otti tilan täydellisesti haltuunsa tullessaan ensimmäisen kerran näyttämölle. Kenellekään ei todellakaan jäänyt epäselväksi kuka on kuningas. Furlanetton ja Keenlysiden yhteinen kohtaus, jossa kuningas Filip puhuttelee kapinallista Posan markiisia oli niin järisyttävän tiukka esitys, että melkein pelotti!
Elisabettan roolin laulanut Marina Poplavskaja lauloi kauniisti, joskin hänen äänensä on vähän ”pieni”. Tosin oopperassa kyseessä on nuori nainen, joka huomaa yhtäkkiä olevansa kuningatar ja naimisissa ”ihastuksesa kohteen” isän kanssa, joten pienempi ääni kuvastaa ehkä paremmin Elisabettan nuoruutta ja vaikeaa asemaa kuin oikein dramaattinen ääni. Odotin malttamattomana prinsessa Ebolin ensimmäistä kohtausta, koska Eboli on mielestäni yksi oopperakirjallisuuden huimimpia hahmoja. Olin melkoisen pettynyt kun Anna Smirnovan ääni ei ollutkaan ”yhtä mielettömän ihana kuin Agnes Baltsan”. Siinä missä Baltsan Eboli ”korjaa voiton” yöllisessä puutarhakohtauksessa vanhalla EMI:n tallenteella, lauantaina potin ”vei kotiin” Roberto Alagnan Don Carlos.
Tässä vaiheessa täytyy todeta, että nyt puhutaan mieltymyksistä: yhdessä seurueessa, joka oli esitystä seuraamassa, eräs herra rankkasi Ebolin roolin illan esityksen parhaaksi. Toinen pettymys minun mielestäni oli Suurinkvisiittorin roolin laulanut Eric Halfvarson. Bassojen kilpalaulanta inkvisiittorin ja kuningas Filipin yhteisessä kohtauksessa päättyi mielestäni kuningas Filipin kirkkaaseen voittoon.( Niissä taltioinneissa, joissa Martti Talvela tai Matti Salminen laulaa Suurinkvisiittorin roolin kuningas saa ”tiukemman” vastustajan! ). Yksi asia on kuitenkin fakta ja se on se, että Metropolitanin lavalla ei huonoja laulajia laula lainkaan – yksi vain tykkää yhdestä ja toinen toisesta.
Esitys päättyi sunnuntaipäivän puolella klo 00.10 ja ”kotiparlamentti” hehkutti nähtyä ja kuultua pitkälle yöhön. Tätä esitystä kannattaa mennä katsomaan, vaikka ooppera taidemuotona ei niin kauheasti puhuttelisikaan. Ensi tiistain ja lauantain encore-esityksiin saanee vielä lippuja!
Tiistaina 21.9. saa ensi-iltansa Pete Europan ohjaama dokumentti Timanttikoirien vuosi 1984. Dokkari kertoo 1980-luvun alun rockklubien murroksesta Helsingissä. Musiikillisina vaikuttimina olivat näkyvästi mustanpuhuva goottikulttuuri, futupop ja uuden aallon rock.
Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalin kotisivu:
”Dokumenttielokuva 1980-luvun alun suuresta kulttuurisesta murroksesta Helsingissä. Timanttikoirien vuosi 1984 kertoo alakulttuureiden murtautumisesta ulos klubeilta, taidegallerioista ja esiintymislavoilta suuren yleisön tietoisuuteen. Uuden sukupolven edustajat avasivat taiteen, uuden itseilmaisun ja yksilöllisyyden keinoin suomalaisen yhteiskunnan kohti nykyisin tuntemaamme kansainvälistä, avointa, yksilöllistä ja tyyliltään viileää ilmapiiriä. Nämä ihmiset tekivät omasta elämästään yksilön taidetta, osa vain olemalla, osa taiteen kautta. Oma elämäntapa ja murtautuminen ulos jäykän suomalaisuuden puristuksesta maksoi monelle paljon, joillekin jopa heidän henkensä.”
Teemu Luukka 19.9. (HS):
Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla saa ensi tiistaina ensi-iltansa elokuva, jossa dokumentoidaan ensimmäistä kertaa laajasti 1980-luvun alkupuoliskon ahdistuksesta noussutta mustahenkistä ja yksilöä korostanutta klubikulttuuria. Timanttikoirien vuosi 1984 -dokumentti kertoo nuorista, jotka olivat kyllästyneet Kekkosslovakia-Suomen tasapäistävään ja vaatimattomuutta korostavaan ilmapiiriin ja päättivät nostaa yksilön omaksi taideteoksekseen.
Kokoontumispaikkoina olivat muun muassa Einstein À Go-Go ja Bela Lugosi -klubit, joiden pitkissä illoissa koki niin rajuja performansseja, kauhufilmejä kuin synkkähenkistä musiikkiakin. Ryhmää kutsuttiin muun muassa futuristeiksi, gooteiksi ja mustahuuliksi. Uuden klubikulttuurin keskeisiä hahmoja olivat dokumentin ohjannut Pete Europa ja DJ General Njassa.”
Rush-yhtyeen dokkari Beyond The Lighted Stage esitetään Finnkinon teattereissa 7.6. maanantaina. Elokuvaa esitetään ympäri Eurooppaa vain yhtenä päivänä. Liput myynnissä perjantaina 21.5. klo 10.
Musasto 