Brittibluesin veteraani John Mayall 80 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosasto juhlistaa bluesveteraani John Mayallin 80-vuotispäivää vitriininäyttelyn muodossa.

Vinyylimania: Widows – Fun?

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”. Tällä kertaa kyseessä ei ole divarilöytö vaan uudelleenjulkaisu.

Widows / Fun?

Kun puhutaan suomalaisista englannin kielellä operoivista ensimmäisen aallon punk-orkestereista, Widows ja Briard ovat suuria ”ikoneita”. Vaikka Pete ”Räkä” Malmin ja Andy McCoyn Briard pääsi iskemään I Really Hate Ya -huudatuksen markkinoille jo 1977, Widows ehti kokopitkän tekoon pari vuotta Briardia aikaisemmin. Poko Rekords julkaisi Fun?-nimisen härmäpunkin klassikon vuonna 1980.

Kokoonpanolla Jacky Ix, Johnny Widow, James Blockhead, T.B.Widow ja Archie Anarchy äänitetty kiekko on selkeää brittipunkin ja Ramonesin osoittaman linjan ylistyslaulua. Helsingin Kalliosta ei lähtenyt liikkeelle siistiä poikabändiä vaan kokoonpano eli täysillä punk-aatteen mukana, meno oli railakasta ja kukkoilevaa. Tosin bändin keikkailu pysähtyi levyn jälkeen laulaja Jacky Ixin vankilakomennukseen.

Mutta Fun? on aitoa ja kaunistelematonta punkkia alusta loppuun. Clash, Sex Pistols ja Sham 69 ovat hengessä mukana ja varsinkin kiekon alun Wanna be your friend, The famous five ja Stained happiness ovat silkkaa parhautta – missä porukassa ja yhteydessä tahansa!

Kiekon b-puoli säteilee raivokasta livetunnelmaa Tavastialta vuodelta 1980. Never fuck a russian girl, For the freedom, Cartoon rock – tajutonta paahtoa. Vinkiksi vaan nykynuorisolle, joiden mielestä Apulanta on tehnyt rautaisia punk-kiekkoja – tsekkaa Widows ja hämmästy… ikiklassikko ei happane. 

J.Kaunisto

Paimion kirjasto mukaan Musastoon

Musasto kasvaa

Paimion kirjaston kukkaloistoa.

Vaski-kirjastojen kunnissa toimitettu blogi Musasto laajenee, kun Paimion kaupunginkirjasto tulee mukaan ylläpitotyöhön. Näin Kaarina, Raisio ja Turku saavat uuden kumppanin Vaski-yhteistyöhön. Paimio oli mukana jo aiemmin tänä vuonna, kun Kari Pohjola syvensi viime huhtikuussa julkaistuja Giuseppe Verdin ja Richard Wagnerin 200-vuotisartikkeleita. Paimion ensimmäinen Viikon levy julkaistiin 14.11.2013. Tervetuloa mukaan!

Kirjastonjohtaja Kari Pohjola: ”Huolimatta kaupungin pienestä koosta (n. 10 500 asukasta) toimii Paimiossa useampi aktiivinen kuoro ja soittoporukka, musiikkiopisto ja tietysti elävän musiikin yhdistys. Jo tämänkin vuoksi pitää Paimion kirjaston olla mukana kirjastojen kokoelmia erinomaisella tavalla avaavassa Musastossa. Ja ehkä oman klassisen musiikin harrastuksenkin kautta voi kantaa pienen kortensa kasvavaan kekoon…”

Toim. Tuomas Pelttari

Uutuustornissa kuunneltavana

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston uutuustornissa on kuunneltavissa seuraavia levyjä.

Tommishock: Legenda Langen

Varaa levy

Veronica Falls: Waiting for something to happen

Varaa levy

Jex Thoth: Blood Moon Rise

Varaa levy

Buika: La noche mas larga

Varaa levy

Winther/Bergonzi/Åman/Mogensen: Tetragonz

Varaa levy

Svart Recordsin Pokon punk-klassikoiden uudelleenjulkaisu-urakka loppusuoralla

Turkulainen Svart Records on julkaissut uudelleen (vinyylinä) tukevan nipun aikoinaan Poko Rekordsin julkaisemia punk-klassikoita. Nyt urakka on kääntymässä loppusuoralle. Seuraavaksi vuorossa ovat Love Recordsin sävelaarteet, joista markkinoille ovat ilmestyneet jo Tabula Rasan, Blues Sectionin ja Tasavallan Presidentin ensimmäiset näytöt.

Ennen 70-luvun rock-aarteita, vielä kerran punkin kulta-ajan aakkosia:

Ratsia/Ratsia

Vuonna 1977 perustetun Ratsian debyyttialbumia ”Ratsia” pidetään ansaitusti kotimaisen punkin klassikkokiekkona. Sinkkubiisit Lontoon skidit ja Ole hyvä nyt kuuluvat ehdottomasti uuden aallon parhaiden näyttöjen joukkoon. Ratsian reippaan rento asenne tuotti armottomalla sykkeella etenevää punkin ja uuden aallon tutinaa, jota voi aivan hyvin suositella vaikka nykynuorison Pää Kii! -innostuksen valtaamille tyypeille. Osattiin sitä ennenkin.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisu asettaa kyseisen punk-klassikon jälleen vinyylimuodossa kauppojen hyllylle. Ratsian debyytti kuuluu sarjaan ”maagisen levyt”. Albumille on taltioitu jotain hetken hurmaa, katoava välähdys ja kipinää jota ei voi sormella osoittaa. Levy kuulostaa ajattomalta, tuoreelta ja elinvoimaiselta vielä vuosikymmenten jälkeen. ”Tämä on meidän musiikkia, nuorten musiikkia”. Ratsia ei ollut hiekkalaatikon vihaisin kakara – vastapainona bändistä irtosi vahva, paikoin jopa lämmin tunnelataus.

Vaikka allekirjoittanut sekosi vielä perusteellisemmin bändin seuraavaan albumiin Elämän Syke, debyytillä Ratsia onnistui tavoittamaan jotain oleellista uuden aallon hengestä – soittamisen ilo ja energia on suorastaan käsin kosketeltavaa. Vaikka biisimateriaali ei ole timanttia koko albumin mitalle laskettuna, kokonaisuus ei anna aihetta mutinoille. Mielestäni Ratsia on tallentanut debyytilleen jotain samaa kuin Sex Pistols aikoinaan – tämä on uutta, tämä on voimakasta ja tämä on pirun hauskaa.

——————————————————————–

Lama/ …Ja Mikään Ei Muuttunut

Helsinkiläinen Lama aloitti jo vuonna 1977 eli punkin ensimmäisen aallon mukana ja jatkoi aktiivisena vuoteen 1983, jolloin jo toinen punk-aalto pyyhki Suomen nuorison korvakäytäviä. Lama ei kuitenkaan ryhtynyt Suomi-rokkaajaksi vaan bändi veivasi hc:n vahvistamaa punkkia loppuun asti. Tosin Laman ainoaksi kokopitkäksi jäänyt albumi ”Lama” julkaistiin jo vuonna 1982. Seuraavana vuonna ilmestynyt …Ja Mikään Ei Muuttunut oli sinkkukokoelmana myös puolinainen ”best of”- kokoelma. Svart Recordsin uusiojulkaisu noudattaa ulkoasultaan vanhaa mallia. Jopa virheellinen biisijärjestys on ennallaan. Tosin mukavan kettuileva ominaispiirre on pinkki vinyyli!

Vaikka kyseessä on EP/sinkkukokoelma, levyn materiaali seisoo yhteisessä rintamassa ja vahvasti omilla jaloillaan. Bändin ”hitit”, Totuus löytyy kaurapuurosta, Väliaikainen ja Jeesukset toimivat edelleen kuin isku vasten kasvoja. Lama onnistui tallentamaan levylle todella kettuuntunutta asennetta, suoranaista vaaran tuntua. Soundi on raakaa ja hiomatonta eli juuri sellaista kuin punkin tulee olla. Suoraviivaisuus on hyve.

Kyseiseltä levyltä on turha etsiä heikkoja tai asennevajaita biisejä. Olkoon se jonkinlainen merkki klassikkostatuksesta. Lama kuuluu orkestereihin jotka on aina nostettava eturiviin puhuttaessa aidosta suomalaisesta punk-perinteestä. Tältä kuulosta oikeasti vihainen nuori 1980-luvun alkuvuosina!

———————————————————————-

Kohu-63/Valtaa Ei Loistoa

Pahamaineinen Kohu-63 oli yksi kotimaisen hardcoren esitaistelijoista. Vaikka bändin maine koostui kännisekoilusta, natsisyytöksistä ja vokalisti Arto “Lättä” Hyytiäisen vankilatuomiosta, jälkipolville Kohu-63 on pelkästään nautittavan tehokasta hardcore-punkkia.

Pokon julkaisema Valtaa Ei Loistoa -Ep ilmestyi vuonna 1982. Levy on alusta loppuun suoraviivaista ja asenteellista harcorepunkitusta ja soundeissa on potkua ja stondista niin että tuntuu. Lyriikoissa on yhteiskunnallista heristelyä ja mainittuja natsiviittauksia ei suinkaan lakaista maton alle. Tosin tekstin lukeminen osoittaa bändin käyttäneen natsiviittauksia ilmeisen provokatiiviseen tarkoitukseen ja kaikkea muuta kuin ihannoiden.

Kiekon ensimmäinen puolisko on pelkkää parhautta. Erityisesti isoa kättä ansaitsee tymäkkä tuotanto – lyriikoita ei tarvitse tarkistaa kansipapereista ja kitarasoundi on äärettömän terävää sirkkeliä. Viimeinen valssi, Valtaa 1, Kulttuuriarmeija ja Aivopesu…hengästyttävän kireää toimintaa ja ”pullotettua ketustusta”.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisun tiukkaa äänivyöryä ei voi muuta kuin ihastella. Lyriikat löytyvät erilliseltä lehtiseltä mutta kuten todettua, jyvälle pääsee ilman taustatekstiäkin. Kyseessä on meteliklassikko selkeimmästä päästä.

Teksti J.Kaunisto

Viikon levy on Giuseppe Verdin Otello

Murhaavaa musiikkia?

Kapellimestari: Myung-Whun Chung
Orkesteri ja kuoro: Orchestre et chorus de l´opéra Bastile
Otello: Plácido Domingo
Desdemona: Cheryl Studer
Jago: Sergei Leiferkus

Tupla-CD varattavissa Vaskista!

Giuseppe Verdin Otello-ooppera sai ensi-iltansa Milanossa helmikuun 5. päivänä vuona 1887. Sen jälkeen Verdi sävelsi vielä koomisen oopperan nimeltä Falstaff.  Näitä kahta tyystin erilaista oopperaa yhdistää erityisesti kaksi asiaa: molempien libretot kirjoitti säveltäjänäkin kunnostautunut Arrigo Boito (Mefistofele 1868) ja molemmat perustuvat William Shakespearen näytelmäteksteihin. Shakespearen Otellosta Verdin ooppera eroaa selkeimmin siinä suhteessa, että näytelmän ensimmäinen – Venetsiaan sijoitettu – näytös on oopperasta leikattu kokonaan pois. Ilman alkusoittoa tai alun taustoittavaa kuorokohtausta ooppera suorastaan räjähtää käyntiin myrskyllä, josta Otellon alus vaivoin suoriutuu Kyproksen rantaan. Ja kunniakas paluu sodasta muuttuu taisteluksi alhaista juonittelua vastaan. Sillä Otello on tarina mustasukkaisuudesta. Siitä kuinka suuri sotapäällikkö murtuu mustasukkaisuuden voimasta. Sokea usko omaan vänrikkiin, Jagoon, ja kyvyttömyys luottaa omaan vaimoon, Desdemonaan, vie Otellon tuhoon.

Otellon rooli on Verdin oopperoiden vaativin tenorirooli. Rooli vaatii laulajalta paitsi hyvää kestävyyttä myös kykyä näytellä ”äänellä”. Rooli ei sisällä perinteisiä sankariaarioita. Sen sijaan rooli edellyttää Otellon persoonan psykologista sisäistämistä ja hänen tunteidensa välittämistä äänenkäytön keinoin. Otello on läsnä koko ajan oopperan tapahtumissa, ja vaikka hän ei aivan joka kohtauksessa laulakaan, liittyy kaikki oopperassa häneen. Rooli ulottuu sankarillisesta sisääntulosta kauniiseen lemmenduettoon ja epätoivoisista huudahduksista aina raivonpuuskiin asti. Otellon musiikki ei ole perinteistä aarioiden varaan rakentuvaa italialaista 1800-luvun oopperaa, vaan musiikkidraamaa, jossa musiikki ja teksti muodostavat yhtenäisen katkeamattoman kokonaisuuden. Ja kuitenkin musiikillinen ilmaisu on ehdottoman italialaista.

Tenori Plácido Domingo tekee kaiken yllämainitun mestarillisesti. Äänestä löytyvät kaikki mahdolliset sävyt ja värit, joita Otellon roolissa tarvitaan. Hän on levyttänyt roolin monta kertaa, ja hänen Otelloaan on mahdollista nauttia sekä cd- että dvd-tallenteina. Desdemonan roolin laulava sopraano Cheryl Studer tekee herkän roolityön, mikä korostaa Otellon epätoivoa ja raivoa. Jagon keskeisessä roolissa laulava baritoni Sergei Leiferkus onnistuu hyvin Otelloa manipuloivana ja tämän tuhoon ajavana oopperakirjallisuuden ”johtavana pahiksena”. Pienemmissä rooleissa loistaa erityisesti Cassion tärkeän roolin laulava tenori Ramon Vargas. Kapellimestari Myung-Whun Chung soitattaa Bastiljin oopperan orkesteria ja kuoroa raikkaasti ja vailla tarpeetonta raskautta. Draama välittyy luihin ja ytimiin asti!

Kari Pohjola

Verdi toivottaa tervetulleeksi Busseton Teatro Giuseppe Verdiin!

Tietoa Verdistä verkossa (suomeksi):

http://fi.wikipedia.org/wiki/Giuseppe_Verdi

Otellon saapuminen Kyprokselle Domingon esittämänä:

http://www.youtube.com/watch?v=zcP3bcebjH4

Synopsis Verdin ja Boiton Otellosta (englanninkielinen):

http://opera.stanford.edu/Verdi/Otello/synopsis.html

Viikon levy – Cults

Bad things happen to the people you love
And you’ll find yourself praying up to heaven above
But honestly I never had much sympathy
Cause those bad things, I always saw them coming for me

Cults on yhdysvaltalainen, New Yorkista lähtöisin oleva duo, jonka jäsenet, pariskunta Madeline Follin ja Brian Oblivion ovat onnistuneet luomaan mielenkiintoisen oman tyylin, joka on kuin aavistuksen vääristynyt versio 60-luvun taitteen popmusiikista, ajaen sen ajan tyylin nykyajan tuotannon läpi. Yhtyeen omaa nimeä kantava esikoislevy julkaistiin Lily Allenin luotsaaman levy-yhtiön In The Name Of’n toimesta vuonna 2011.

Levy on kiinnostava yhdistelmä 1960-lukulaista tyttöpopsoundia, soulia ja nykyistä indierockia. Levy soi kauniisti, väliin käytetty kellopeli esim. luo sellaisen tietynlaisen kaihon ja viattomuuden samalla kun kitarat särkyvät. Ennen kaikkea levyn ansiona voi pitää sitä, että vaikka se selkeästi on 60-luvun musiikin innoittama, se ei silti ole mikään pastissi, vaan hyvinkin tämän ajan tuote.

Suurimmaksi osaksi kappaleiden lyriikat ovat perinteisesti parisuhteisiin liittyviä, mutta levyn tunnelma ja sanoitukset ovat hieman erilaiset kuin aivan perinteisessä tyttöpopissa. Tunnelma on kevyt, mutta pinnan alla kuohuu: esim. suureksi hitiksi muodostuneessa Go Outside-kappaleessa käsitellään masennusta ja kuinka kappaleen kertoja toivoisi kumppaninsa lähtevän ulos aurinkoon kanssaan ja Never Heal Myselfissa käsitellään arvottomuuden tunnetta. Levyllä on hyödynnetty yhtyeen nimeen liittyvästi kulttijohtajien kuten Jim Jonesin puheita, mutta se ei ole mikään julkisuushakuinen temppu vaan tuntuu liittyvän varsin orgaanisesti yhtyeen olemukseen. Jäsenet itse ovat sanoneet haluavansa ylläpitää hieman mystiikkaa joka tuntuu usein puuttuvan nykyajasta sosiaalisen median paljastaessa ihmisistä kaiken.

Varaa levy Vaskista

Antti Impivaara

Paula Ehrmanin Michael Monroe -maalaukset viimeistä viikkoa Raisiossa

Paula Ehrmanin Michael Monroe -aiheisia öljyvärimaalauksia vielä kuluvan viikon ajan esilla Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla.

TÄHDET, tähdet – 30 v. Juhlanäyttely Raisiossa  7.10 – 15.11.2013. Myynnissä myös aiheeseen liittyviä postikortteja.

 

Levynkansinäyttely Raision kirjastossa – Maarit Hurmerinta 60 vuotta

Maarit Hurmerinta 60 vuotta (s. 10.11.1953).

Raision kaupunginkirjaston musiikki ja taideosasto juhlistaa tapahtumaa levynkansinäyttelyn merkeissä.

Maarit

Viis’ Pientä

Siivet Saan

Nykyajan Lapsi

Nukun Radio Päällä

Tuuli ja Taivas

Joni Mitchell 70 vuotta – Turun uusi levynkansinäyttely ja artikkeli 1974–1980

Joni Mitchell

osa 2, vuodet 1974–1980

Kanadalainen laulaja-lauluntekijä ja taiteilija Joni Mitchell täyttää tänään marraskuun 7. päivänä 70 vuotta. Musasto juhlistaa artistia artikkelien ja levynkansinäyttelyjen sarjalla, joka toteutetaan yhteistyössä Raision ja Turun pääkirjastojen kanssa. Jatko-osia on luvassa joulukuussa 2013.

Turun musiikkikirjaston näyttely 1974–1980

Laulaja-lauluntekijän merkkipäivän kunniaksi Turun pääkirjastossa on esillä levynkansinäyttely 1974–1980. Sarja Mitchellin elämäntyöstä alkoi Musastossa Altti Koiviston artikkelilla vuosista 1968–1974. Varhaisimmat levytykset ovat esillä Raision musiikkiosastolla.

Turussa on 7.11.2013 alkaen esillä kuusi albumia. Levyt ovat Tuomas Pelttarin kokoelmasta. Näytteillä ovat

° Court And Spark 1974

° The Hissing Of Summer Lawns 1975

° Hejira 1976

° Don Juan’s Reckless Daughter 1977

° Mingus 1979

° Shadows And Light 1980

Olennaista on kehittyä ja päästä eteenpäin

Joni Mitchell on tehnyt ennakkoluulottomia musiikillisia valintoja läpi vuosikymmenten. Hän on yllättänyt ja toisinaan shokeerannut kuulijoita – ennen kaikkea hän ei ole halunnut olla “vain” kaikkien tunnustama folklaulajatar. Mitchell on pitänyt kiinni myös kansitaiteen korkeasta tasosta. Taidemaalarin ja visuaalisen artistin jälki näkyy läpi koko tuotannon.

Yksi musiikillinen käänne ilmeni hieman ennen 1970-luvun puoliväliä. Mitchellin tuotannossa alkoi tuntua jazz ja uusi bändisoundi. Aluksi oli kyse keveistä viitteistä ja sovitusvalinnoista, jotka sytyttivät esimerkiksi Court And Sparkin kappaleita. Vain viisi vuotta myöhemmin Mingus oli jazzin ytimessä, ja livealbumi Shadows And Light oli sähköisen jazzbändin juhlaa. Seuraavassa tarkastellaan Joni Mitchellin albumeita 1974–1980.

Court And Spark 1974

Mitchellin vuoteen 1974 päivitetty soundi onnistui kenties maukkaimmin klassikkoraidalla Help Me. Rakastajan vetovoimaa kuvaava tunnelma on niin kiihtynyt, että korvat alkavat punottaa. Yhdysvaltalainen Prince osoitti näyttävästi kunnioitusta Mitchellin suurinta singlehittiä kohtaan raidalla The Ballad Of Dorothy Parker (1987). Ja korvat punottavat edelleen.

Court And Sparkilla on muitakin tarinoita rakkaudesta, naiseudesta ja ulkonäköpaineista: The Same Situation, People’s Parties ja Car On A Hill ovat täynnä tarkkaavaisia havaintoja. Free Man In Paris muistuttaa viiltävää kitkeränsuloisuutta à la Randy Newman. Avoin tilitys vetoaa. Nimikappale kertoo miten rakkaus toimii:

– Love came to my door
With a sleeping roll and a madman’s soul
He thought for sure I’d seen him
Dancing up a river in the dark
Looking for a woman to court and spark.

Bändisvengi on tarkasti sovitettua, mutta lopputulos on orgaaninen. Tämä on The L.A. Expressin muusikoiden ansiota: John Guerin (rummut), Max Bennett (basso) ja Larry Carlton (kitara). Yhtyeen puhallinsoittaja Tom Scott on paitsi olennainen soundin kannalta, myös huippuluokan sovittaja. Yhdessä Mitchellin kanssa orkestroitu pitkä Down To You on häikäisevä.

Court And Spark on ilman muuta Mitchellin helpoiten lähestyttäviä levyjä. Viekoitteleva soundi oli myös astetta kaupallisempi. Albumi nousi Mitchellin eniten myydyksi.

Joni Mitchell and The L.A. Express: Miles Of Aisles 1974

Mitchell ensimmäinen livetupla ilmestyi loppuvuodesta 1974. Miles Of Aisles on lämmin dokumentti Mitchellin taiteesta ja hänen yhtyeensä The L.A. Expressin yhteistyöstä. Mitchell on rento, naurahteleva ja yleisön kanssa luontevasti kommunikoiva Lady. Korkeatasoinen repertuaari on valittu harkiten. Kenties hieman yllättäen edeltävältä studioalbumilta on mukana vain People’s Parties.

Miles Of Aisles palaa aikaan ennen hittialbumia Court And Spark. Mitchellin rinnalla soittaa levynkanteen kreditoitu The L.A. Express, ja uudet sovitukset ovat erinomaisia. Kantrahtava You Turn Me On I’m A Radio keinuu kuin Eagles. Rainy Night House ja erityisesti ultrasvengaava Woodstock nousevat bändin kanssa elähdyttäviin sfääreihin.

Sooloesityksistä nousee yli muiden herkkä ja yhtä aikaa liki rupisen tuntuinen A Case Of You. Mitchellin lämpimästi esittelemä Circle Game tuntuu happeningiltä. Albumin lopuksi kuullaan ennenjulkaisemattomat biisit Jericho ja Love Or Money.

Joni Mitchellin livebändi The L.A. Express 1974:
Tom Scott: puhallinsoittimet
Max Bennett: basso
John Guerin: rummut
Robben Ford: kitara
Larry Nash: piano

The Hissing Of Summer Lawns 1975

Yhteistyö Mitchellin ja The L.A. Expressin huippumuusikoiden kanssa syveni entisestään. Musisointi lähenee täydellisyyttä. Taianomainen Edith And The Kingpin on ehkä kirkkain esimerkki uudenlaisesta raukeudesta. Vähäeleinen yhtyesoitto antaa loistavalle sävellykselle vain sen mitä tarvitaan. Bändisoiton keinuntaa ja viipyileviä, pitkiä säveliä, yhtä ja samaa ekstaasia.

The Hissing Of Summer Lawns on yksi Mitchellin kiistattomista klassikoista, mutta ei enää artistin helpoiten omaksuttavaa tuotantoa. Eklektisempi suunta on hänen omansa, ilman kompromisseja. Esimerkiksi Don’t Interrupt The Sorrow olisi voinut olla sovitukseltaan suorempi, mutta riskialttius on Mitchellin voima. Tietty arvaamattomuus on se jokin, kaiken muuttava lisäelementti. Myös vokalistina Mitchell on varmempi kuin koskaan.

Hejira 1976

Hejira on mitä todennäköisimmin Mitchellin suurin klassikkoalbumi. Taiteellinen suvereniteetti on kiistämäton. Pitkät polveilevat tarinat nivoutuvat vaivatta laulumelodioihin ja Mitchellin ilmiömäiseen kitaransoittoon. Levyn tunnelma on henkevä ja henkilökohtainen. Hejiran edessä nöyrtyy joka kerta.

Albumin yleisilme on riisutumpi kuin The Hissing Of Summer Lawns antoi odottaa. Kitarat ja Jaco Pastoriuksen basso hallitsevat instrumentaatiota. Mitchellin akustisen rinnalla helkkyy kitaristi Larry Carlton. Heidän yhteistyönsä on kauneimmillan raidalla Amelia. Lopputulos on unohtumaton klassikko, yksi koko 1970-luvun merkkiteoksista.

Valitettavasti suuri yleisö vieraantui vähitellen Mitchellin tuotannosta. Myyntiluvut laskivat 1970-luvun loppupuolella, samalla kun Mitchell teki haastavampaa musiikkia.

Don Juan’s Reckless Daughter 1977

Irrotteleva Don Juan’s Reckless Daughter on haastava, mutta palkitseva kokonaisuus. Tupla-albumilla päästään paikoin ilmaisuun, joka on yhtä seikkailua. Rajattomuutta, letkeyttä, etnosävyjä – irtonaista musiikkia, jossa ei kaideta riskejä. Aivan kaikki riskit eivät tuota täyttä tyydytystä. Ensimmäinen levypuolisko ei nouse aivan korkeimpaan lentoon. Esimerkiksi Talk To Me on hauska, mutta voisi olla hieman valmiimpi.

B-puoli nostaa rimaa korkealle: Paprika Plains ottaa koko levypuoliskon. Komeasti sovitettu suurteos on juhlaa, joka yltyy yhä vain korkeammalle. On mahtava hetki, kun finaaliin tulee pitkän kehittelyn jälkeen mukaan koko bändi: rumpali John Guerin on ilmiömäinen, samoin fonisti Wayne Shorter. Loppuminuutit olet todellisen täyttymyksen ääressä.

Otis And Marlena ylsi 25 vuotta myöhemmin albumin Travelogue avausraidaksi. Hilliton The Tenth World toimii. D-puolen täysin vastustamaton nimikappale ja Off Night Backsteet tuovat muistumia Hejiralta. Basistiguru Jaco Pastoriuksen (1951–1987) kosketus tuntuu lämpimämmältä kuin koskaan.

Mingus 1979

Yhdysvaltalainen jazzbasisti ja säveltäjä Charles Mingus kuoli tammikuussa 1979. Mingus oli tehnyt Mitchellin tulevalle levylle muutamia sävellyksiä, Mingusin rungon – ja albumi ilmestyi seuraavana kesänä. Kokonaisuus on herkkä jazzlevy, jonka on sekä harras että hauras – kuitenkaan huumoria unohtamatta.

Laulaja-lauluntekijän omat sävellykset God Must Be A Boogie Man ja maaginen The Wolf That Lives In Lindsey kulkevat saumattomasti mukana. Lisäksi useat puhutut katkelmat biisien välissä toimivat erittäin hyvin. Albumin intensiteetti hypähtää hätkähdyttävästi yli asteikon, kun Charles Mingus on itse äänessä.

Mitchell kertoo albumin sisäsivulla levynteon vaiheista. Säveltäjä ehti ennen menehtymistään kuulla valmiin musiikin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Mitchell on varma, että Mingusin kuoleman jälkeen valmiiksi saatu God Must Be A Boogie Man olisi saanut maestron hekottamaan.

Shadows And Light 1980

Jos Mingus tuntuu vaikeasti lähestyttävältä, niin Shadows And Light voi olla avuksi. Vuonna 1980 julkaistu livealbumi on kuin hybridi, joka tuo Mitchellin haastavinta tuotantoa esiin rennosti. Bändi on kertakaikkiaan fantastinen. Kitaristi Pat Metheny on niin luonteva, että Pat’s Solo on kokonaisuutta täydentävä elementti, ei rasittava egotrippi.

Hejiralta  on mukana ansaitusti viisi raitaa: Coyote, Amelia, maaginen Furry Sings The Blues, nimikappale sekä liki sekopäisen intensiivisen sovituksen saanut Black Crow. Lopuksi kuullaan mestarillinen Woodstock. Livetupla on täynnä valoa ja varjoa.

Joni Mitchell livenä 1979:

Michael Brecker: saksofoni
Jaco Pastorius: basso
Don Alias: rummut
Pat Metheny: kitara
Lyle Mays: kosketinsoittimet
The Persuasions: laulu

***

Tuomas Pelttari