Kesäisenä päivänä Helsingin Jollaksessa seison hieman jännittyneenä musiikkitieteen professori ja semiootikko Eero Tarastin ja hänen puolisonsa pianisti, musiikkitieteilijä Eila Tarastin kotitalon edustalla.
Noustessani portaita ylös, huomaan heidän ulko-ovensa olevan avoinna. Koputan oveen ja sisäinen jännitykseni haihtuu sillä samaisella hetkellä, kun professori Tarasti ottaa minut ystävällisesti vastaan ja sivistyskodin atmosfääri alkaa ympäröidä tajuntaani.
Silmäni kiinnittyvät katseisiin seinillä. Ne ovat taidemaalari Anna Sahlsténin (1859-1931), Tarastin suvun suuren eurooppalaisen öljyväritöissä kuvattujen ihmisten katseita. Sahlsténin kansainvälisesti tunnetuin työ Leipähuolia, joka sai osakseen mainetta ja kiitosta Pariisin Mars-kentän salongissa vuonna 1896, on luonnoksena läsnä Jollaksen kodissa.
Kirjahyllyt tulvivat niin musiikkitieteen, semiotiikan, kulttuurihistorian kuin kaunokirjallisuuden merkkiteoksia. Yksi hylly on omistettu kokonaan Marcel Proustille, toinen Richard Wagnerille. Molempien vaikutus näkyy vahvana Tarastin opetuksessa ja kirjallisessa tuotannossa.
Taulut, kirjat, kunniamerkit ja piano henkivät sivistyksen taustaa ja jatkuvuutta. Aktiivinen humanisti ei näytä hiljentämisen merkkejä, sillä kirjoituksia ja luentoja niin Suomessa kuin myös ulkomailla on tulevana syksynä paljon.
Eero Tarasti (1948-) on Suomen kansainvälisesti tunnetuin musiikkitieteilijä ja semiootikko. Tarastin ansiokas ura musiikkitieteen ja semiotiikan kentillä on tuonut hänelle lukuisia kotimaisia ja kansainvälisiä huomionosoituksia sekä viiden yliopiston kunniatohtoriuden. Tarastin toimintaa on aina ohjannut sivistyksen, tieteen ja taiteen ihanteet, jotka ovat tehneet hänestä kosmopoliitin oppineen.
Musaston kaksiosaisessa haastattelussa professori Eero Tarasti valottaa elämänvaiheitaan, ajatteluaan ja haaveitaan.
Professori Tarasti, millaisten projektien parissa olette tänä vuonna työskennelleet?
Olen saanut päätökseen tässä muutamia kirjoituksia ja olen julkaisemassa ulkomailla artikkeleita sveitsiläisellä kansainvälisellä Springer kustantamolla. Kaikkiaan yli kymmenen artikkelia on ilmestymässä ja nyt juuri olen lukemassa niiden oikovedoksia.
Olen myös kirjoittanut tekstejä musiikkitieteen, semiotiikan sekä oman teoriani eksistentiaalisemiotiikan alalta. Sitten tietysti jatkan Synteesi aikakausilehden toimittamista ja siihen kirjoittamista. Siinä muuten viimeisin kirjoitukseni oli tämä Marcel Proustin ja Reynaldo Hahnin vertailu ”Portraits de Peintres” teoksen yhteydessä. Portraits de Peintres on Reynaldo Hahnin pianokappaleiden sarja, jonka yhteydessä julkaistiin Marcel Proustin runot. Kappaleet perustuivat kaikki tiettyihin maalauksiin Louvressa. Kyseessä on erittäin mielenkiintoinen ekfrasis, siis kolmen taiteen keskinäinen vuorovaikutus ja synteesi. Nyt se on ilmestynyt suomen kielellä (Synteesi 2-3/2021) ja myöhemmin myös englannin kielellä.
Wagner ja eksistentiaalisemiotiikka
Sitten tietenkin se suurtyö, joka minua on askarruttanut jo kauan, on nyt vihdoin viimein tulossa. Kyseessä on kirjani Richard Wagnerista. Sitä kirjaa olen oikeastaan tehnyt koko ikäni. Olen kyllä julkaissut aika paljon Wagnerista, että tavallaan kirjaa on jo kirjoitettuna aikamoinen määrä sivuja.
Kaikkein viimeisimmät tulkintani liittyvät kehittämäni eksistentiaalisemiotiikan teoriaan ja sen malleihin, joita aion soveltaa Wagneriin. Siinä olen kyllä tehnyt omasta mielestäni ihan viime aikoina uusia keksintöjä.
Yksi valtava ongelma on kysymys Wagnerin kirjallisen tuotannon ja hänen sävellystensä välisestä suhteesta. Se on sen takia suuri ongelma, koska Wagner oli kykenemätön millään tavalla käsitteellisesti kuvaamaan sitä, mitä hän teki säveltäjänä. Siinä on aivan valtava juopa. Wagner ei koskaan kirjoittanut siitä, miten hän säveltää, ei ikinä. Syy siihen varmaan oli se, että hän oli siitä niin varma. Hän kirjoitti nimenomaan siitä mistä hän oli epävarma, eli mikä hänen sävellystensä ja oopperoidensa sisältö on, miten ihmiset ne kokevat ja mihin suuntaan hän halusi niitä ohjata.
Wagnerin kirjoituksissa on myös hyvin paljon kyseenalaista materiaalia, joka häntä jo aikoinaan diskvalifioi järkevien ihmisten piirissä, kuten esimerkiksi tämä Das Judentum in der musik (1850) sekä myös ranskalaisten systemaattinen haukkuminen. Tietenkin tämä kaikki on äärimmäisen moniselitteistä ja suomessa esimerkiksi kollegani Hannu Salmi on tutkinut Wagnerin saksalaisuusideologiaa ja sitä mitä se pohjimmiltaan oli.
Luulen että olen kehittänyt sellaisen teoriamallin, joka kykenee selittämään tätä. Kutsun sitä zemic-malliksi. Zemic-mallissa on nelikenttä, sanotaan semioottinen neliö, jossa on neljä termiä, jotka ovat keskenään tietyissä loogisissa suhteissa. Nämä neljä termiä ovat: kontraarisuus, kontradiktorisuus ja molempien oppositiosuhteet. Tästä on kehittynyt malli, joka perustuu kategorioihin: Moi ja Soi. Muistelmieni nimi pohjautuu myös juuri tähän. Moi on siis minä ja Soi on yhteiskunta.
Mallissa on neljä kohtaa: Moi1, Moi2, Soi2 ja Soi1. Näistä Moi1 tarkoittaa samaa kuin kehomme. Se merkitsee olemassaoloamme fyysisenä, sensuaalisena, kaoottisena ja jäsentymättömänä todellisuutena, jossa me kaikki elämme.
Kun tämä Moi1:n sinnlichkeit (aistillisuus), joka on kaaottinen, alkaa jäsentyä, ihmisen kehityksen ja kasvatuksen seurauksena hänestä tulee persoona, subjekti ja aktori eli Moi2.
Soi1 taasen on eräänlainen ääripooli tälle Moi1:lle, Soi1 on siis arvot ja normit abstrakteina entiteetteinä esimerkiksi kauneus, hyvyys ja oikeus ovat juuri tällaisia entiteettejä. Sitten Soi2 on yhteiskunnan praksikset eli käytännöt, joiksi Soi1 muuntuu käytännössä.
Esimerkiksi jos arvoni (Soi1) on kauneus, niin saatan toimia konservatoriossa tai balettikoulussa (Soi2) ja taasen mikäli arvoni (Soi1) on isänmaallisuus, saattaa armeija olla Soi2:ni, missä pystyn toimimaan arvo(je)ni mukaisesti. Eli konservatorio, balettikoulu ja armeija ovat sosiaalisia praksiksia ja tämä on pelkistettynä zemic-malli.
Tämä nyt ei vielä varmasti paljon sano lukijalle, mutta olen käyttänyt tätä mallia jo moniin säveltäjiin, kuten Sibeliukseen, Chopiniin, Villa-Lobosiin. Nyt kun analysoin Wagnerin teoriakirjoitukset tällä mallilla, niin minä paljastan siitä sellaisen rakenteen, joka on jotain aivan muuta kuin looginen filosofinen diskurssi.
Wagnerin teoriathan eivät ole ollenkaan mitään filosofiaa, suoraan sanoen ne ovat toivotonta sekasotkua, nonsenssia, mikäli niitä alkaa lukemaan filosofiana. Siis aivan älyttömiä. Ei kukaan ihminen niitä viitsi enää nykyaikana lukea, mutta sieltä alta paljastuu sellainen zemic-rakenne, joka saattaa olla samanlainen kuin hänen oopperoissaan.
Nimittäin jos myös nämä oopperat, musiikki ja libretto etc. tulkitaan tällä nelikentällä Moi1, Moi2, Soi2, Soi1, niin sieltä paljastuu struktuuri. Nyt minulla on siis kaksi rakennetta, nimittäin niiden teoriatekstien rakenne ja musiikin, oopperan rakenne ja ne minä olen tulkinnut samalla metakielellä, jolloin ne voidaan yhdistää. Tällä tasolla saattaa tosiaan olla niin, että Wagnerin teoriatekstit noudattavat jotain kummallista musiikillista rakennetta, joka on aivan outo filosofiselle diskurssille.
Jokainen joka ”joutuu” lukemaan Wagneria, ymmärtää että eihän tämä ole mitään Nietzscheä, eikä Schopenhaueria, Hegeliä eikä Schellingiä tai mitään muutakaan järkevää filosofiaa, vaan se on jotakin aivan muuta.
Jäämme odottamaan Wagner kirjaanne innolla. Millaiset tekijät, tapahtumat ja tapahtumaketjut alunperin johdattivat teidät tutkimaan musiikkia semiotiikan keinoin?
Tuo on kyllä oikein mielenkiintoinen ja hyvä kysymys, sillä voidaan tosiaan kysyä: kuinka tullaan musiikin semiootikoksi? Tietenkin siinä oli se, että kun aloin opiskella niin minulla oli kaksi alaa. Oli musiikki. Olin pianisti ja pyrin Sibelius akatemiaan pianonsoitossa ja pääsin sinne.
Sitä ennen olin soittanut jo lapsesta asti ja ansioiduin myös pianokilpailuissa. Muistan kun soitin pääsykokeessa Schumannin Fantasian ensimmäistä osaa ja Beethovenin Myrskysonaatin ensimmäistä osaa, sekä Bachin Partitan B-duuria, niin minut kyllä keskeytettiin aika pian ja sanottiin ”kiitos, ei teidän tarvitse enää.” Timo Mikkilä kerran kysyi, olenko soittanut Schumannin Fantasian toista osaa? Vastasin, että en, sillä sehän on aivan hirvittävän vaikea, enkä osaa sitä vieläkään. Ainoastaan Franz Liszt soitti sen niin, että Robert Schumann sanoi sen olevan jumalallista.
Pääsin siis Sibelius akatemiaan, opiskelemaan musiikkia Liisa Pohjolalle ja yhtä aikaa pyrin myös yliopistoon. Aivan aluksi pyrin yliopistolle oikeustieteelliseen, mutta en päässyt sinne. En oikeastaan edes halunnut sinne, vaikka kuitenkin ylioppilastodistuksessa oli kuusi laudaturia.
Siihen aikaan lakitieteeseen ei päässyt ilman pääsykoetta. Sinä kesänä olin ja opiskelin Wienissä ja yritin lukea Veli Merikosken lakitieteen kirjaa, mikä oli pääsykoevaatimuksissa silloin. Se oli aivan kauhean tylsää luettavaa. Istuin Hofburgin kirjastossa ja yritin lukea, mutta ei se tarttunut minun aivooni ollenkaan. Pääsykoe epäonnistui, enkä näin ollen päässyt sisään.
Muistan kuinka enoni, Ilmo Saijonmaa sanoi että ”eihän nyt Eero mitään lakia rupea lukemaan, vaan estetiikkaa.” No, minulla kuitenkin oli ne kuusi laudaturia ja teoreettinen filosofia oli sellainen aine, johon niillä pääsi suoraan, niin mä menin sit sinne.
Filosofia oli kiinnostanut minua jo kouluikäisenä paljon. Silloin jo aloitin käännösprojektini, siis käänsin Hegeliä ja Heideggeriä suomen kielelle saksasta. Olin filosofiassa sisällä silloin jo ja ajattelin, että filosofia on minulle sopiva valinta. Eli minulla oli nämä kaksi alaa. Oli musiikki, josta olisin voinut tulla muusikoksi ja sitten oli tämä filosofia.
Yliopistolla filosofia vaihtui armeijan jälkeen sosiologiaksi. Tavallaan koin tietynlaisen sosiaalisen herätyksen ja huomautan, että tämä olivat vuodet 1968 ja 1969, ja olin siis mukana nuorisoliikkeessä, mikä oli silloin aktivoitunut kaikkialla Euroopassa. Nyttemin tämä tietysti tuntuu vähän hullulta.
Sitten yhtäkkiä minua alkoi kiinnostaa etnologia ja sosiaaliantropologia. Törmäsin Claude Levi-Straussin La Geste d´Asdiwal (1958) kirjan ruotsinnokseen Myten om Asdiwal. Aloin lukea kirjaa ja ymmärsin, että hyvänen aika: Levi-Strauss puhuu musiikista ja myyteistä, tämä on minua varten. Tässä on siis teoria, joka yhdistää musiikin ja filosofian. Tämän katson olevan musiikin semiotiikan alkulähtökohta minulle.
Ketkä ovat olleet tärkeimpiä opettajiasi?
Musiikki on tietysti sellainen ala, että sitä pitää jo opiskella hirveän varhain vakavasti. Opettajia kyllä oli monia. Olin Helsingin konservatoriossa ja siellä oli opettaja, mutta sitten äitini otti minut sellaiselle privaattiopettaja Kaisa Arjavalle, joka oli hänen entinen luokkatoverinsa ja jonka tytär Ritva Arjava oli kuuluisa pianisti.
Olin Kaisa Arjavalla noin viisi vuotta yksityisoppilaana ja paha puoli oli se, että minulla ei ollut lainkaan musiikin teoriaopintoja, mitkä olisi olleet konservatoriossa. Eli soitin ja opiskelin vain pianoa sitten. Sitten musiikkiurani jatkui Liisa Pohjolan oppilaaksi, joka oli taas hyvin erilainen opettaja. Mutta hän oli kuitenkin hyvin jännittävä ja puhui vaikuttavasti muusikkoudesta.
On kaksi eri asiaa olla muusikko ja olla pianisti. Muistan kun ranskalainen Yvonne Lefébure, klassinen pianisti, joka piti kurssia École Normalessa, oli eräällä levyllä haastateltavana. Haastattelussa nuori mies mainitsee termin ”muusikko” ja Lefébure suutui tästä, että häntä pidetään muusikkona eikä pianistina. Pianistillahan korostuu tekninen virtuositeetti ja muusikkous on jo toisenlaista.
Liisa Pohjolalta opin nimenomaan tätä muusikkoutta. Sitten tietenkin halusin lähteä ulkomaille. Olin sellainen vaikea tapaus koska aina kesken kaiken lähdin ulkomaille. Siihen aikaan sitä ei nimittäin katsottu ollenkaan hyvällä Sibelius akatemiassa.
Yliopiston puolella ratkaisevaksi käänteeksi muodostui tutustumiseni Erik Tawastjernaan. Tawastjerna kutsui minut kotiinsa luokseen ja sitten hän sanoi: ”tämä musiikkitiede on juuri sinua varten.” Sitten kävi niin, että taas vaihdoin tiedekuntaa. Tällä kertaa Historiallis-kielitieteelliseen, otin musiikkitieteen pääaineeksi ja estetiikan sivuaineeksi.
Sitten alkoi ulkomailla opiskeluni ja siellä minulla nimenomaan oli hyvin tärkeitä opettajia. Pariisissa minulle opetti pianoa Jules Gentil, joka oli ollut myös Erik Tawastjernan opettaja. Hänen jälkeensä opettajani oli Jacques Février. Hän oli aivan legendaarinen pianisti. En silloin vielä tiennyt miten mielettömän kuuluisa hän todella oli. Février oli siis kantaesittänyt Ravelin G-duuri konserton prinsessa Polignacin palatsissa Pariisissa 20-luvulla ja hän kuului Pariisin korkeamman yläluokan piireihin. Hän antoi vielä tunteja siellä Boulevard Malesherbes & Rue de la Terassella. Sitten myöhemmin olin tietysti myös Brasiliassa ja Amerikassa.
Pariisi & Levi-Strauss
Tieteessä minulle ilman muuta tärkein opettaja oli Claude Levi-Strauss. Oikeastaan kaikkein suurin tiedeihanteeni on ollut ja on edelleen Levi-Strauss, hänen valtava antropologinen tutkimuksensa ja strukturalisminsa. Ihan nuorena, olin juuri valmistunut maisteriksi, lähdin Pariisiin mukanani graduni Strukturalistisen musiikkitieteen mahdollisuudesta suomeksi. Pariisissa menin Gollége de Franceen, jossa Levi-Strauss silloin toimi ja pyysin saada vastaanottoa. Siis kaksikymppinen suomalainen! No, vastaanotto sitten järjestyikin ja tapasin Levi-Straussin. Pariisi on avoin kaikille.
Tässä vastaanotossa auttoi tietenkin se, että olin tutustunut suomalaiseen antropologiin, jonka nimi oli Elli Kaija Köngäs-Maranda. Hän oli hyvin tunnettu kansainvälisesti alallaan ja Levi-Straussin ystävä. Minulla siis oli terveisiä Elli Kaijalta Claude Levi-Straussille, mikä oli kontaktina merkittävä.
Levi-Straussin tapaaminen oli minulle todella tärkeä hetki elämässäni, jonka olen dokumentoinut Moi & Soi muistelmiini tarkasti. Sen jälkeen maailma tuntui avautuneen aivan uudella tavalla. Tapasin Levi-Straussin myös toisen kerran myöhemmin, kun tein hänen kanssaan haastattelun.
Halusin Pariisiin. Wien, joka on satumaisen upea kaupunki, mutta siihen aikaan hyvin porvarillinen, sai nyt jäädä maailmankaupungin, Pariisin tieltä. Aloin opiskella Pariisissa, sain stipendin, mutta en osannut vielä tuolloin ranskan kieltä.
En ollut opiskellut ranskaa koulussa, luin latinaa kahdeksan vuotta, viisi tuntia päivässä. Sitten kuitenkin aloin lukea sanomalehtiä ja kuuntelin puhetta, josta sieppasin aina ilmaisuja ja otin niitä käyttöön omassa puheessani.
Sitten menin A. J Greimasin seminaariin ja tapasin Roland Barthesin kaksi kertaa ja haastattelin häntä. Oli Michel Foucaultin luento ja paljon muuta intellektuaalista liikehdintää. Oikeastaan voisi sanoa, että nämä olivat väitöskirjani ohjaajia.
Tawastjerna ei puuttunut väitöskirjaan koskaan millään tavalla ja se oli hänen loistava piirtensä. Myöskään Erkki Salmenhaara, joka oli silloin apulaisprofessori, ei puuttunut tai yrittänyt ohjata minua, vaan sain tehdä ihan rauhassa. Minua olisi vain häirinnyt, mikäli joku olisi puuttunut prosessiini, olin ihan varma silloin tekemisistäni. Väitöskirjani ohjaajia olivat siis nämä kansainväliset tähdet, joita ihailin, tutkin ja käänsin.
Teksti ja toteutus: Santeri Skofelt
Kuvat: Santeri Skofelt
Richard Wagner photograph by Franz Hanfstaengl (1804 – 77).
Claude Levi-Strauss: Levi-Strauss2.jpg Wikimedia commons
Musasto 