Avainsana-arkisto: Iso-Britannia

Raision musiikkiosaston kesän klassikkobändi – The Kinks

juliste kinks

The Kinks

Hittisinglejä ja klassikkoalbumeja – vuodet 1964-70

Elokuussa 1964 Englannin singlelistan kärkeen nousi Lontoosta kotoisin olleiden laulaja-lauluntekijä Ray Daviesin (s. 1944) ja hänen veljensä kitaristi Dave Daviesin (s. 1947) perustaman Kinks-yhtyeen You Really Got Me. Bändin muut jäsenet olivat basisti Pete Quaife (s. 1943) ja rumpali Mick Avory (s. 1944). Vuosina 1964-66 Kinksien julkaisemat singlet pääsivät lähes poikkeuksetta kotimaassaan TOP 10-listalle. Ykköshittejä olivat  You Really Got Me -singlen  jälkeen vuoden 1965 Tired of Waiting ja seuraavana vuonna ilmestynyt täydellinen kesälaulu Sunny Afternoon. Vuosikymmenen puolivälissä Kinks oli noussut Englannin kolmanneksi suosituimmaksi yhtyeeksi Beatlesien ja Rolling Stonesien jälkeen.

Alkuaikojen rokkaava Kinks-tyyli muuttui vuonna 1966, jolloin Ray Davies alkoi ammentaa vaikutteita vanhasta englantilaisesta music hall -perinteestä ja hänen tekstinsä muuttuivat piikikkään humoristisiksi ajan kuviksi. Uudistuneella tyylillä toteutettuja hittisinglejä olivat A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion.

Hittimenestyksistään tunnetuksi tullut Kinks alkoi vuonna 1966 kiinnittää myös entistä enemmän huomiota LP-levyihinsä, ja bändin neljännen albumin ’Face To Face’ tekoon käytettiin jo huomattavasti enemmän aikaa. Levy muodostaakin yhtenäisemmän kokonaisuuden muistettavimpana laulunaan edellä mainittu Sunny Afternoon.

Keväällä 1967 ilmestynyt Waterloo Sunset on monien mielestä kaikkien aikojen upein Kinks-laulu, jolla Ray Daviesin lahjakkuus oli huipussaan. Englannin singlelistan kakkostilaan yltänyt Daviesin edellä mainittu kunnianosoitus kotikaupungilleen Lontoolle sisältyy Kinksien parhaisiin lukeutuvalle, kesäkuussa 1967 ilmestyneelle, LP:lle ’Something Else by The Kinks’.

1960-luvun lopulla Ray Davies halusi suunnata luomisvoimansa ennen muuta LP-kokonaisuuksiin yksittäisten singlemenestysten sijasta. Siitä oli loistava esimerkki vuonna 1968 ilmestynyt ’The Kinks Are The Village Green Preservation Society’. Levy oli Daviesin rakkaudentunnustus menneelle maailmalle, vanhan ajan Englannille. Inspiraatiota tälle loistokkaalle levylle hän haki myös nuoruutensa kullatuista muistoista. Levy sai loistavat arvostelut, mutta sitä myytiin häpeällisen vähän. Levyn heikko myynti johtui paljolti Kinksien levy-yhtiön Pyen haluttomuudesta markkinoida tätä ainutlaatuisen hienoa levyä. Pye nimittäin odotti heiltä vain hittisinglejä.

Kinksien hienojen LP-levyjen sarjaa jatkoi vuonna 1969 ilmestynyt ”rock-ooppera”  ’Arthur – Or The Decline And Fall Of The British Empire’. Kinksien uran tähtihetkiin lukeutuva  Arthur  jäi epäonnekseen Who-yhtyeen samoihin aikoihin ilmestyneen  ’Tommy’ ”rock-oopperan” varjoon.

Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Kinks palasi omalle paikalleen singlelistojen kärkeen, kun Lola ilmestyi kesällä 1970. Laulu löytyi Kinksien seuraavalta marraskuussa ilmestyneeltä mestariteokselta  ’Lola Versus Powerman and the Moneyground’. Kyseessä oli jälleen teemalevy, jonka aiheena oli rock-bisneksen varjopuolet. Vuoteen 1970 päättyi myös Kinksien ja Pye levy-yhtiön yhteinen taival, ja Kinksien uudeksi levy-yhtiöksi tuli RCA.

1960-luku oli Kinksien kulta-aikaa, vaikka yhtyeen tarina jatkui halki 1970- ja 80-lukujen aina 1990-luvun puoliväliin saakka.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä koko kesän ajan The Kinksin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

kinks1

kinks2

Kinks

Kinda Kings

 

Kontroversy

Face To Face

Live At Kelvin Hall

Something Else by the Kinks

The Kinks Are the Village Green Preservation Society

Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)

Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Free at last! Muistelun kohteena Paul Rodgersin Free ja Bad Company

free jullari

Free & Bad Company

Englantilainen hard rock –yhtye Free oli maineensa huipulla vuonna 1970. Heinäkuussa julkaistu single All Right Now nousi Englannin singlelistan toiselle sijalle ja Yhdysvalloissa neljännelle sijalle. Sitä seurasi yhtyeen menestyksekkäin LP Fire and Water, joka jatkoi Freen voittokulkua ollen parhaimmillaan Englannin albumilistan toisella sijalla. Yhdysvalloissa tämä klassikkoalbumi oli parhaimmillaan 17. sijalla. Laulaja Paul Rodgersin (s. 1949), kitaristi Paul Kossoffin (1950-76), basisti Andy Fraserin (1952-2015) ja rumpali Simon Kirken (s. 1949) vuonna 1968 perustama yhtye oli vihdoinkin saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen ja suosion. Freen luoma tunnelmoiva, bluespohjainen tyyli puhkesi täyteen kukoistukseensa tällä albumilla, ja Paul Rodgersista oli kehittynyt yksi rockmusiikin suurista äänistä.

Free oli luomisvoimansa huipulla, sillä vielä samana vuonna ilmestyivät single The Stealer ja yhtyeen kenties paras LP Highway. Jostakin käsittämättömästä syystä ostava yleisö ei kuitenkaan löytänyt niitä. Pettymys Highwayn heikkoon menestykseen, lauluntekijöiden Rodgersin ja Fraserin erimielisyydet ja Kossoffin huumeongelmat johtivat Freen ennenaikaiseen hajoamiseen vuonna 1971. Samana vuonna ilmestynyt konserttitaltiointi  Free Live oli jäädä tämän hienon yhtyeen viimeiseksi aikaansaannokseksi.

Yhtye kuitenkin palasi yhteen alkuvuodesta 1972. Free ilahdutti suomalaisia ystäviään esiintyen 21.3. Turun konserttitalolla ja seuraavana päivänä Finlandia-talolla, Helsingissä. Kesäkuussa ilmestyi uusi albumi Free at Last. Yhtyeen jo kerran hajoittaneet vaikeudet kuitenkin palasivat, ja Andy Fraser erosi lopullisesti Freestä.

Freen joutsenlauluksi muodostui tammikuussa 1973 ilmestynyt loistava Heartbreaker-albumi, jonka tunnetuin laulu on singlenäkin menestynyt Wishing Well. Levy tehtiin kokoonpanolla Paul Rodgers, Simon Kirke, basisti Tetsu Yamauchi ja kosketinsoittaja John `Rabbit´ Bundrick. Paul Kossoffin hienoa kitarointia kuullaan vielä useimmilla lauluilla, mutta kitaristeina ovat myös Paul Rodgers ja Rabbittin ystävä Snuffy.

Paul Rodgersin ja Simon Kirken vielä samana vuonna perustama Bad Company oli jatkoa Freelle. Yhtyeen muina soittajina olivat Mott the Hoople –yhtyeen kitaristi Mick Ralphs ja King Crimsonissa aiemmin soittanut basisti Boz Burrell. Erityisesti yhtyeen kaksi ensimmäistä LP:tä Bad Company (1974) ja Straight Shooter (1975) sekä niiltä poimitut singlet Can´t Get Enough, Good Lovin´Gone Bad ja Feel Like Makin´ Love olivat aikanaan suuria menestyksiä. Keväällä 1975 uutisoitiin yhtyeen tulosta Ruisrockiin, mutta valitettavasti huippukuntoisen Bad Companyn tulo tuolloin peruuntui.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä toukokuun  ajan seuraavat Freen/Bad Companyn albumien kannet)

free kuva1

Free / Fire and Water

Free / Highway

Free / Free Live

Free / Heartbreaker

Bad Company / Straight Shooter

Bad Company / Run with the Pack

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Albumi, joka jättää pysyvän jäljen – David Bowie: ”★”

blackstar_album_cover

David Bowien viimeinen albumi ”★”, Blackstar, tulee synnyttämään lukuisia tulkintoja ja perusteellisia luotauksia. Varsinkin tekstejä käydään läpi suurennuslasin avulla. Löytyykö salattuja viestejä, merkkejä viimeisten päivien ajatuksista. Albumi äänitettiin jo alkuvuodesta 2015, kolmessa erillisessä sessiossa, mutta Bowie lienee jo tuolloin tiedostanut toteuttavansa viimeistä albumiaan. ”I’ve got nothing left to lose. I’m so high it makes my brain whirl”. Näin Bowie kirjoittaa hypnoottisessa Lazarus-kappaleessa. Viimeistä viedään, tehdään se sitten kunnolla riskeistä välittämättä. Toisaalta, Lazarus on osa Bowien kirjoittamaa teatteriproduktiota. Sanat eivät välttämättä liity millään tavoin artistin omiin hiipuviin elon päiviin.

Blackstar säteilee omalaatuista, kohtalokasta ja jopa röyhkeää energiaa – live-henkistä energiaa.Tunteeseen sekoittuu kiihkoa, uudistumisen paloa, vahvaa emootiota ja pedanttisuutta. Blackstar on kerroksellinen, rajoista piittaamaton ja ajallisia kiinnekohtia välttelevä kokonaisteos – muoto ja kokonaisnäkemys ajavat neljän minuutin radiobiisien ohi. Jazz, hienovarainen electronica ja teatraalisuus saavat modernin mutta loppupeleissä ajattoman ulkoasun. Bowien pikkutarkka toteutus onnistuu parhaimmillaan häivyttämään viitteet ajasta ja paikasta. Kerroksellisuus tuottaa ainutlaatuisia kuunteluelämyksiä. Free jazz iskee luontevasti kättä 2000-luvun tanssisoundien kanssa asettamatta kuitenkaan lopputulokselle raja-aitoja. Kun tarkastellaan albumia kokonaispakettina, Bowie onnistuu sisällyttämään Blackstarille koko musiikillisen historiansa – alkuaikojen rakkauden eli jazzin ohella toisena ääripäänä on nykypäivän elektronisempi soundi. Bowien tekee vaativan aikahypyn ilman alleviivauksia tai reunakirjoituksia. Hybridi on hämmentävä.Intensiteetti on paikoin maanista.

Albumin elävän ja orgaanisen yleisilmeen saavuttamiseksi saksofonisti Donny McCaslinin ryhmä soitti livemäisiä sessioita. Rumpali Marc Guilianan soittotyöskentely on hypnoottista ja korostettua. Basisti Tim Lefebvrella on vahva rooli albumin elektronisen pohjavireen vahvistamisessa. Kosketinsoittaja Jason Lindner vaikuttaa todelliselta Bowien tunnetilojen tulkilta. Jazzryhmästä huolimatta Bowiella ja tuottaja Tony Viscontilla ei ollut aikomustakaan tehdä jazzlevyä. Jazz-kvartetti on vain elementti ja työkalu Bowien luomisvoiman tulkkina, tosin lopputuloksen kannalta elintärkeä. LCD Soundsystemin James Murphy tuo rytmejä pariin biisiin. Bowien halusta tavoittaa nykypäivän soundia kertoo viitteellisenä referenssinä käytetyt Kendrick Lamarin kokeellinen hip hop -electronica -levy ja electronica-duo Boards Of Canada.

Blackstarin voi ajatella jakautuvan kolmeen ’näytökseen’. Levyn nimibiisi ja ’Tis a pity she was a whore edustavat selkeästi jazzhenkisempää lähestymistapaa. Lazarus seisoo itsenäisenä levyn kulminaatiopisteenä. Levyn ’trip hop -henkinen’ biisikaksikko Sue (Or in a season of crime) ja Girl loves me muodostavat oman esille nouseva kokonaisuuden (ei Berliinin sessiot vaan Bristolin sessiot!). Levyn päättävä viisukaksikko Dollar days ja I Can’t give everything away on selkeää kumarrusta Bowien musiikillisen historian suuntaan. Dollar days on myös pysäyttävän kaunis ilmestys.

Levyn aloittava Blackstar on varsinainen sulatusuuni ja hybridi. Kerroksellinen teos kierrättää tutulta kuulostavia Bowie-melodioita vaikuttaen jonkinlaiselta Aladdin sane -inkarnaatiolta. Monivivahteinen teos risteilee utuisen kohtalokkaissa ja fuusiojazzin värittämissä unenomaisissa tunnetiloissa. Bowien läpitunkevan ja meditatiivisen laulusuorituksen taustalla vaikuttaa kevyt electronica-ja drum’n’bass -kerros. Saksofonin vahva läsnäolo luo apokalyptista hämärää. ’Tis a pity she was a whore julkaistiin jo aikaisemmin Sue (Or in a season of crime) -kappaleen b-puolena. Tuolloin kappale vaikutti ’Black Tie White Noisen täytebiisiltä’ mutta tuore versio intoutuu varsinaiseksi free jazz -iloitteluksi. Lyriikan osalta kappale eroaa muusta albumista. ’Tis a pity she was a whore lainaa tunnelmia John Fordin historiallisesta näytelmästä. Kokonaisuudessaan tiheää.

Lazarus lienee albumin SE kappale. Haikea ja latautunut tunnelma on suorastaan maaginen. ’Dead man talking’. Kappaleen videolla Bowie esittää vertauskuvallisesti kuolemaan tuomittua tai kuolleista noussutta. Nick Caven dramaattisuudella Bowie lataa ilmoille tumman energiapurkauksen, jossa särähtävä kitara iskee kuin defibrillaattorin sähköimpulssi. Lazaruksen jälkeen levyn rytmiosaston näytöt lisäävät hämmennystä. Ei pidä pelästyä, kyseessä ei ole Earthling-albumin kaltaista ’Frankenstein-jytkettä’. Elektroniset ainekset ovat tiukasti hallussa. Sue (Or in a season of crime) kokee täydellisen uusiokäsittelyn. Alkuperäinen big band –versio muuttuu häiriintyneen nykiväksi rytmituokioksi. Vaikutelma on kuin DJ tuuttaisi Bowien kappaleen päälle riiteleviä rytmejä. Bowie loihtii kuitenkin kaaoksesta iholle käyvää groovea. Girl loves me on, jos mahdollista, vielä suurempi outolintu. Aaltoilevan rytmin vallassa Bowie sanailee jotain käsittämätöntä (kuulemma kyseessä on Kellopeliappelsiinin ’nadsat’ + ’gay-slangi’ polari). Biisi onnistuu luomaan ympärilleen arvoituksellisen auran ja sähköisen jälkimaun.

Levyn päättävä biisikaksikko päästää kuulijan helpommalla. Bowie palaa perinteiseen biisiformaattiin. Dollar days on hauras puoliballadi, jonka lyriikat ladataan täyteen merkityksiä. Pakahduttavan nostalgista. Viisu on komea kumarrus Bowien 70-luvun tuotannolle. I Can’t give everything away jatkaa samaa lausetta. Teksti paljastaa ja koskettaa. Bowien viimeiset lauseet katoavat levollisten tunnelmien saattelemana.

”Saying more and meaning less / Saying no but meaning yes / This is all I ever meant / This is the message that I sent”.

 Toisaalta, liiallinen analyyttisyys rikkoo kuuntelukokemusta. Allekirjoittaneen kohdalla Blackstar ensin liikutti, sitten koukutti ja jäi lopulta vaivaamaan. Levyn kerrokset aukeavat pala kerrallaan. Blackstarin koukuttavuuden syy lienee erilaisten musiikkityylien saumattomassa synteesissä. ’I’m so high it makes my brain whirl’ – Bowien omistautuminen vetää puoleensa ja aiheuttaa sateenkaaren väreissä välähtävän tunneskaalan. Vaikka lopputulos vaikuttaa modernilta, ajassa leijuvaa Blackstaria ei voi ankkuroida tietylle vuosikymmenelle – seikka, joka estää ajan hampaan kuluttavan kosketuksen.

J.Kaunisto

bowie261115

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy

Viikon levy: Never mind the Bollocks , Here’s the Sex Pistols

sex pistols

Never mind the Bollocks , Here’s the Sex Pistols on brittiläisen punk-yhtye Sex Pistolsin ensimmäinen ja ainoaksi ”viralliseksi” jäänyt studioalbumi vuodelta 1977. Levy sisältää muun muassa klassikot ”Anarchy in the U.K..”, ”God Save the Queen”, ”Pretty Vacant ” ja ”Holidays in the Sun”. Albumia pidetään monesti yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä punk-rock-levyistä. Pure Pop Magazine sijoitti albumin vuonna 2004 ykköseksi listallaan The Most Important Albums of All Time. Levyllä on yhteensä 12 kappaletta, joista moni saavutti nopeasti suuren suosion.

Sex Pistolsin vallankumouksellinen musiikki, jolla on sanomaa, oli suuri syy punkin leviämiseen Isossa-Britanniassa ja se on innoittanut monia myöhemmin vaikuttaneita punk- ja vaihtoehtorock -muusikoita. Albumin kuuntelunarvoisimmat biisit ovat : No feelings, Problems, Anarchy in the U.K. ja New york.

– Ella Haapanen ( TET-harjoittelija)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Arvaatko mikä odotettu biisi nousi iTunesin suosituimmaksi 102 maassa!

adele hello

Adelen uusi sinkkubiisi Hello julkaistiin viime perjantaina (23.10).

Miljoonia myyneen Adelen seuraavan levyn odotuksen määrästä kertovat seuraavat luvut;

Hello-kappaleen videota on katsottiin Vevossa/Youtubessa vuorokauden aikana 27.7 miljoonaa kertaa – joka on ennätys. Tällä hetkellä video on kerännyt jo lähes 90 miljoonaa katsomiskertaa.

Spotify-palvelussa biisiä on pyöritetty 9 miljoonaa kertaa.

Hello on iTunesin listoilla ykkösenä kaikkiaan 102 maassa.

Hello-biisiä on myyty latauksina, pelkästään Britanniassa, 50 000 kappaleen päivävauhtia.

Adelen tuleva albumi nousee listoille kaikkialla jo pelkästään ennakkotilausten ansiosta.

Uusi Adele ilmestyy 20.11.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Uutiset

Raision kirjaston kuukauden artistina englantilaisen folkrockin kuningatar Sandy Denny

sandy jullari pieni

Englantilaisen folkrockin kuningatar Sandy Denny (1947-1978)

Lontoossa vuonna 1967 perustettu Fairport Convention haki ensi alkuun vaikutteensa Yhdysvaltain länsirannikon yhtyeiltä, kunnes yhtye loi oman tyylinsä, englantilaisen folkrockin vuonna 1969 ilmestyneellä kakkosalbumillaan What We Did On Our Holidays. Tällä levyllä Fairport Convention alkoi käyttää musiikkinsa perustana brittiläistä perinnemusiikkia yhdistäen sen sähköiseen rockilmaisuun. Tyylin muutokseen vaikutti ratkaisevasti yhtyeen uusi jäsen Sandy Denny, joka oli herättänyt ennen Fairport Conventioniin liittymistään huomiota folklaulajattarena. Albumin huippuhetkiä ovat muun muassa Sandy Dennyn säveltämä Fotheringay ja singlenäkin menestynyt kitaristi Richard Thompsonin sävellys Meet On The Ledge. Eritoten Sandy Dennyn ja Ian Matthewsin upeasti laulamasta Meet On The Ledge -laulusta on vuosien varrella muodostunut kenties yhtyeen muistettavin laulu.

Alkuvuodesta 1969 ilmestynyttä kakkosalbumia seurasi saman vuoden kesällä ilmestynyt Unhalfbricking-levy, jolta on peräisin Fairportin ensimmäinen singlehitti Bob Dylanin säveltämä If You Gotta Go, Go Now, jonka yhtye esitti ranskaksi nimellä Si Tu Dois Partir. Toinen levyn ikivihreä on Sandy Dennyn säveltämä Who Knows Where The Time Goes?, joka on varmasti Dennyn tunnetuin laulu. Fairport oli saanut riveihinsä paitsi loistavan laulajattaren myös taitavan lauluntekijän, jonka sävellykset eivät kalvenneet Richard Thompsonin tekemien laulujen rinnalla.

Yhtye oli luomisvoimaisimmillaan, kun se julkaisi vuoden 1969 lopulla klassikkoalbuminsa Liege And Liefe. Levy tehtiin kokoonpanolla Sandy Denny (laulu ja kitara), Richard Thompson (kitara ja laulu), Simon Nicol (kitara ja laulu), Ashley Hutchings (basso), Dave Mattacks (rummut) ja bändiin pysyvästi liittynyt Dave Swarbrick (viulu ja mandoliini). Levyn traditionaalisesta materiaalista erottui eritoten kartanonrouvan aviorikoksesta ja sen traagisista seurauksista kertova murhalaulu Matty Groves. Yhtyeen jäsenet sävelsivät jälleen myös omia kappaleita, joista mainittakoon Dennyn ja Hutchingsin yhdessä tekemä Come All Ye, Thompsonin ja Swarbrickin Crazy Man Michael ja Thompsonin Farewell, Farewell. Levyn tuottamisesta vastasi Joe Boyd, joka oli tuottanut myös Fairportin aikaisemmat levyt. Viimeistään tällä mestariteoksellaan Fairport Convention loi käsitteen folkrock ja Sandy Dennystä tuli tämän levyn myötä Englannin rakastetuin laulajatar. Liege And Liefe oli paitsi arvostelumenestys myös kaupallinen menestys.

Sandy Dennyn eroaminen suosionsa huipulla olleesta yhtyeestä Liege And Liefe -levyn jälkeen tuli ankarana iskuna niin muille fairportilaisille kuin heidän musiikkinsa ystäville. Fairportin jälkeen Denny perusti lyhytaikaiseksi jääneen Fotheringay-yhtyeen, joka julkaisi vuonna 1970 hyvät arvostelut saaneen LP:n ennen hajoamistaan. Fotheringayn kitaristista Trevor Lucasista tuli paitsi Sandy Dennyn elämänkumppani myös hänen tulevien soololevyjensä tuottaja.

Vuonna 1971 Sandy Denny vieraili Led Zeppelinin folkmusiikista vaikutteensa saaneessa The Battle Of Evermore -kappaleessa, johon Dennyn kaunis ääni toi mystisen tunnelman. Herkkätunnelmainen laulu on tärkeä osa Led Zeppelinin nelosalbumin monipuolista sisältöä. Saman vuoden syksyllä Sandy Denny julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa The North Star Grassman and the Ravens, joka sisälsi Dennyn säveltämää folkrockia. Sitä seurasi vuonna 1972 kerrassaan loistava kakkoslevy Sandy, joka kuuluu folkrockin upeimpiin klassikkolevyihin. Hyvää jatkoa näille oli vuonna 1973 ilmestynyt Like An Old Fashioned Waltz -albumi.

Sandy Denny palasi miehensä Trevor Lucasin kanssa tämän jälkeen vielä kerran Fairportiin. He olivat mukana vuonna 1974 ilmestyneellä livelevyllä Fairport Live Convention ja sitä seuraavana vuonna seuranneella kaupallisesti epäonnistuneella Rising for the Moon -LP:llä. Kovin hyvin ei menestynyt myöskään Sandy Dennyn joutsenlauluksi muodostunut vuoden 1977 Rendezvous-albumi. Huippulahjakkaan laulaja-lauluntekijä Sandy Dennyn elämäntyö katkesi hänen ennenaikaiseen kuolemaansa vuonna 1978 vain 31-vuotiaana.

Altti Koivisto

sandy1

sandy3

Fairport Convention ‎– What We Did On Our Holidays

Fairport Convention ‎– Unhalfbricking

Fairport Convention ‎– Unhalfbricking

Fairport Convention ‎– Liege & Lief

Fairport Convention ‎– Liege & Lief

Sandy Denny ‎– The North Star Grassman And The Ravens

Sandy Denny ‎– The North Star Grassman And The Ravens

Sandy Denny - Sandy

Sandy Denny – Sandy

Sandy Denny Like an Old Fashioned Waltz

Sandy Denny – Like an Old Fashioned Waltz

Sandy Denny ‎– Rendezvous

Sandy Denny ‎– Rendezvous

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Viikon levynä myyntilistoilla juhlinut Iron Maidenin ’monoliitti’ The Book Of Souls

 

book of ss

Iron Maiden – The Book Of Souls

Iron Maidenin tyyppien puheista on aistivinaan että tuore The Book Of Souls saattaa jäädä bändin viimeiseksi studioalbumiksi. Ennakkopuheissa bändin hahmot ovat varauksetta kehuneet kiekkoa  – jopa uran parhaaksi. Maidenin rumpali Nicko McBrain hehkuttaa albumia bändin uran huippuhetkeksi. Rumpalin mielestä mukana ovat koko Maiden-historian yhteen kokoavat ainesosat.

Levyn biisien pituudet venyvät lähemmäs kymmentä minuuttia kokonaisuuden päättävän Empire of the clouds -teoksen kellottaessa peräti 18 minuutin ylityksen. Viisujen pituudesta huomaa Maidenin keskittyvän eeppisempään ja progressiivisempaan ulosantiin. Suoraan sanottuna Maiden on antanut kaikkien kukkien kasvaa. Juuri edellämainittu Bruce Dickinsonin suurteos Empire of the clouds on todellinen progemammutti – musiikillinen taidejärkäle. Rönsyjä ei ole lähdettu tukahduttamaan tai saksimaan. Kyseisellä periaatteella etenevällä albumilla on niin hyvät kuin varjopuolensa.

Jos Maidenin tyypit ovat halunneet sisällyttää levylle koko bändin historian, tiukkaan puristettu ja vauhdikkaammin etenevä materiaali on jäänyt pahasti paitsioon. Levyllä on oikeastaan vain kaksi sinkkubiisiksi sopivaa kappaletta, joista Speed of light on perinteisempää ja iskevämpää Maidenia. Se toinen, Tears of a clown, kuulostaa vahvasti Dickinsonin soolotuotokselta. Levyn muun materiaalin tunnistaa selkeästi Maideniksi mutta ‘anna kaikkien kukkien kasvaa’ -filosofian ansiosta viisut venyvät ja paikoin vauhtikin on kovin laiskaa. Iron Maiden ei ole progressiivisen haastamisen parissa pelikentän vikkeläliikkeisin pelinrakentaja. Paikoin meno on valitettavan kulmikasta. Myös Bruce Dickinsonin ääni hoippuu hetkittäin aivan rajoilla.

Mutta, luovuttamalla vapaat kädet formaatista ja genrelokerosta välittämättömälle ilmaisulle, yhtye on onnistunut tavoittamaan jotain Maiden-kaavan rikkovaa parhautta. The Book Of Souls -albumilla Maiden on eeppisen mietteliäs mutta myös kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton – bändistä on aistivinaan uuden löytämisen vapautunutta iloa. Steve Harris totesi levyn päättävän 18-minuuttisen mammuttibiisin olevan mestariteos. Empire of the clouds on hämmentävän monimuotoinen ja kokeileva  – mutta olisi kaivannut tiivistämistä. Samat sanat voi sanoa koko levyn mitalle. Tiivistämällä lopputulos olisi vielä parempi. Ilmiselviä iskubiisejä janoaville faneille The Book Of Souls saattaa olla pettymys. Kuitenkin, albumi on hieno osoitus ikonisen bändin kyvystä päästää irti vuosikymmenten painolastista ja tuottaa maailmaan yhtyeen artistikuvaa laajentava luovuuden ilmentymä. Aikakirjoihin jää massiivinen monoliitti.

Historia tulee osoittamaan The Book Of Souls -albumin paikan Maidenin diskografiassa – levy on jossain pienimuotoisen mestariteoksen ja musiikillisen testamentin välimaastossa. Levy ei ole millään lailla täydellinen mutta bändin halua tehdä jotain muuta kuin ‘sitä samaa’ pitää kunnioittaa. Maiden on jo legendan arvonsa ansainnut, joten riskejä ottamalla bändillä ei ole muuta kuin hävittävää. Kuten Nicko McBain totesi, Iron Maiden olisi suurinpiirtein voinut ‘piereskellä paperipussiin’ ja osa tyypeistä olisi todennut lopputuloksen olevan ‘ihan ok’. Maiden ei valinnut turvallisinta keskiviivan lanausta ja siitä kiitos!

 

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy