Avainsana-arkisto: Iso-Britannia

Raision musiikki -ja taideosastolla ”Winwood-viikot” – Steve Winwood 70 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla vietetään ”Winwood-viikkoja” Steve Winwoodin merkkipäivän kunniaksi. Esillä albuminkansia Spencer Davis Groupilta, Trafficilta, Blind Faithilta sekä poimintoja Winwoodin soolotuotannosta. (Levynkannet lainassa Olli Jalavan ja Altti Koiviston kokoelmista)

 

Steve Winwood 70 vuotta

 

Steve Winwood (s. 12.5.1948) on yksi rockmusiikin suurista äänistä, jonka ura hakee vertaistaan. Nuori Winwood nousi kuuluisuuteen Birminghamissa vuonna 1963 perustetun Spencer Davis Groupin keskushahmona. Laulaja/kosketinsoittaja Steve Winwoodin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat hänen vanhempi veljensä basisti Muff Winwood, rumpali Pete York ja laulaja/kitaristi Spencer Davis. Heidän läpimurrokseen muodostui vuoden 1965 lopulla ilmestynyt ”Keep On Running”, joka nousi brittilistan kärkeen seuraavan vuoden alussa. Myös Spencer Davis Groupin seuraavasta singlestä ”Somebody Help Me” tuli ykköshitti saman vuoden keväällä. Yhtyeen suuria menestyksiä olivat myös brittilistan kakkosena parhaimmillaan ollut ”Gimme Some Lovin” ja Top Ten -hitti ”I´m A Man”. Vuoden 1967 alkupuolella Spencer Davis Groupin suosion ollessa suurimmillaan Winwood kuitenkin erosi yhtyeestä. Steve Winwoodin aikana yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa: Their First LP (1965), Second Album (1966) ja Autumn ´66 (1966).

Vuoden 1967 keväällä perustetusta Traffic-yhtyeestä tuli se ympäristö, jossa hän pääsi toden teolla toteuttamaan itseään. Yhtyeen alkuperäiset jäsenet olivat Winwoodin lisäksi kitaristi Dave Mason, saxofonisti/huilisti Chris Wood sekä rumpali Jim Capaldi. Toukokuussa 1967 ilmestynyt ”Paper Sun” -single oli suuri menestys samoin kuin marraskuussa ilmestynyt esikoisalbumi Mr. Fantasy. Yhtye oli yksi aikansa lupaavimmista uusista yhtyeistä, joka myöhemmässä tuotannossaan moninkertaisesti lunasti siihen asetetut suuret odotukset.

Vuonna 1968 julkaistu kakkosalbumi Traffic oli jo tyylikeinonsa täydellisesti hallitsevan yhtyeen mestariteos. Seuraavana vuonna Winwood perusti Eric Claptonin, Ginger Bakerin ja Rick Grechin kanssa lyhytikäiseksi jääneen superyhtye Blind Faithin. Trafficin tarina kuitenkin jatkui vuonna 1970 ilmestyneellä loistavalla John Barleycorn Must Die -albumilla, joka oli kiehtova sekoitus jazzia, rockia ja folkia.

Kaiken kaikkiaan Traffic loi vuosina 1967-74 ajatonta musiikkia, jonka lumous ei ole vuosien saatossa heikentynyt – päinvastoin. Yhtyeen voima oli ennen muuta jatkuvassa uusiutumiskyvyssä ja rohkeudessa hakea uusia tyylillisiä ratkaisuja. Viimeisen kerran Steve Winwood ja Jim Capaldi tekivät Traffic-nimellä uutta musiikkia vuonna 1994, jolloin ilmestyi Chris Woodin muistolle omistettu albumi Far From Home.

Trafficin jälkeen Steve Winwood aloitti tähän päivään jatkuneen menestyksekkään soolouransa. Erityisesti 1980-luvun levyillään Arc of a Diver, Talking Back to the Night, Back in the High Life ja Roll with it Winwood lähti rohkeasti tavoittelemaan uusia kuulijoita saavuttaen menestystä etenkin Yhdysvalloissa.

Teksti Altti Koivisto

 

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Musasto suosittelee: Bonobo – Migration (Ninja Tune, 2017)

 

 

 

Elämme taas mielenkiintoisia aikoja, sillä tulevan kesän festivaalien järjestäjät ovat alkaneet julkaista ennakkotietoja sekä kotimaisista että ulkomaisista artistivieraistaan.

Yksi omasta mielestäni mielenkiintoisimmista tähän mennessä julkaistuista artisteista on varmastikin brittiläinen elektronisen musiikin tuottaja Alan Green, joka julkaisee ja esiintyy nimellä Bonobo. Bonobo ei tokikaan ole uusi vieras maassamme, mutta hänen aiemmat keikkansa ovat jääneet itseltäni kokematta. Kenties tämä kesä tarjoaa tilaisuuden tämän vääryyden oikaisemiseen?

Bonobon keikat ovat kuulemani ja videolta näkemäni perusteella varsinaisia spektaakkeleja. Vaikka kyseessä onkin elektroninen downtempomainen musiikki, sitä esitetään keikoilla ison bändin voimin. Kyseessä ei siis ole mies ja MacBook Pro –duo, vaan lavalle astelee monenlaisten soittimien taitureita ja laulajia. Bonobon tuleva keikka antaakin hyvän syyn esitellä hänen uusin levytyksensä Migration.

Migration jatkaa hyvin pitkälle niissä merkeissä jotka kaksi sitä edeltävää levyä The North Borders ja Black Sands viitoitti. Kyseessä on tyylikäs, taitavasti tuotettu musiikillinen kokonaisuus joka seikkailee electronican ja downtempon maailmoissa. Mukaan mahtuu tälläkin kertaa elementtejä trip hopista, jazzista kuten myös maailmanmusiikista.

Bonobolle tuttuun tyyliin studioon on kutsuttu myös vokalisteja. Migrationilla esiintyät Rhye, Nicole Miglis sekä Nick Murphy. Bonobon musiikissa on usein elementtejä niin kutsutusta maailmanmusiikista. Tällä levytyksellä tyyliin painellaan varsinaisella rytinällä Innov Gnawan kanssa tehdyllä kappaleella Bambro Goyo Ganda, joka toi myös Grammy –ehdokkuuden kategoriassa ’Best Dance Recording’.

 

 

Kaiken kaikkiaan Migration on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Green on onnistunut mahduttamaan yhdelle levylliselle niin tyylikkään maalailevaa downtempoa kuin menevää ja rytmikästä, selvästi klubeille suunnattua tanssittavaa musiikkia. Myös jokainen vokalistivieras onnistuu levytyksellä erinomaisesti, ja toivoisinkin näkeväni monia heistä ensi kesän keikalla.

Migration on tuttua Bonoboa, mutta kenties hieman varmemmalla ja selkeämmällä otteella. Tuottaja Alan Green ei varsinaisesti julkaise levyjään kovin ripeällä tahdilla; Migrationin ja The North Bordersin väliin ehti jäädä neljä vuotta. Kenties pitkä kypsyttely tuottaa parhaan lopputuloksen?

 

Levy on lainattavissa Vaski-kirjastoista:

https://vaski.finna.fi/Record/vaski.3543137

 

 

Antti Suuronen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Vinyyli-iltamat Raisiossa:”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania. Renegades toi rock’n’rollin Suomeen”

Jo kuudennen kerran järjestettävässä Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat -tapahtumassa teemana on The Renegades. Vinyyli-iltamat maanantaina 12.3. klo 16-19.

”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania”.

Englantilainen Renegades saapui Suomeen ensimmäisen kerran lokakuussa 1964. Aluksi oli sovittu kolmen viikon kiertueesta, mutta sopimusta jatkettiin hyvin pian.

Bändi esiintyi TV-ohjelmissa ja tekivät Scandian kanssa levytyssopimuksen. Ensimmäinen single Cadillac oli suuri menestys. Cadillac nousi radion Kahdeksan kärjessä -ohjelman ykköseksi. Vielä samana vuonna ilmestyi yhtyeen debyyttialbumi.

Renegades keikkaili tiiviisti eri puolilla maata. Monille he olivat ensimmäinen ulkomainen rockbändi, joka nähtiin livenä. Vastaavaa massahysteriaa koettiin Suomessa seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin Hurriganesin huippuaikoina.

Renegades levytti Suomessa aikanaan 1964-66 neljä albumia. Vuonna 1966 he säestivät Dannya singlellä Salattu suru, joka oli käännös Renegadesin omasta biisistä My heart must do the crying. Seuraavana vuonna yhtye vieraili vielä  Suomessa, mutta menestys jäi sangen heikoksi. Yhtye siirtyi Italiaan, mutta birminghamilaisyhtyeen parhaat vuodet jäivät Suomeen.

Renegadesien perintöä on vaalinut kitaristi Esa Pulliaisen Agents-yhtye. Paras esimerkki tästä on Topi Sorsakosken ja Agentsin tribuuttilevy Renegades (2007). Myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on kunnioittanut Renegadesia soittamalla yhtyeen tuotantoa elokuvissaan.

Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamissa muusikko ja YLE:n toimittaja, ”bluesministeri” Esa Kuloniemi, puhuu aiheesta kirjoittamansa The Renegades – luopiotarina -kirjan tiimoilta (alkaen kello 18.00)

Kirjastosalissa on esillä myös Joska Laineen Renegades-aiheinen näyttely. Näyttelyssä esillä oleva Suosikki-lehden jättijuliste myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella.

Levymyynnin lisäksi tapahtumassa esiintyy Sivutuote.

 

(Teksti Altti Koivisto ja Eeva Kiviniemi)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tapahtumat, Vinyylimania

Raision musiikkiosaston kesän klassikko – Jethro Tull

Jethro Tull

(Jethro Tullin albumien kansia esillä kesän ajan Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla)

Jethro Tull on brittiläinen, 1960 -luvulla perustettu yhtye, jonka musiikissa yhdistyvät folk rockin ja vanhojen kansantarinoiden tematiikka, sekä progressiivisen rockin monipuoliset sävellysratkaisut. Yhtyeen soundia leimaavat laulaja Ian Andersonin tunnistettava lauluääni, bluesvoittoiset kitarat, persoonallinen huilunsoittotyyli, sekä virtuoosimainen rytmisektio. Unohtaa ei parane myöskään Andersonin akustisen kitaran vaikutusta yhtyeen musiikkiin.

Ian Anderson on esiintynyt useamman kerran Suomessa – välillä  Jethro Tullin kanssa ja toisinaan myös sooloprojektinsa nimen alla. Tänä kesänä yhtye saapuu Pori Jazzeille esittämään pehmeää musiikkiaan suomalaisten iloksi.

Vaikka yhtyeen musiikkia voidaankin luonnehtia pääpiirteittäin folkin ja progressiivisen rockin yhdistelmäksi, Jethro Tullin diskografia on laajamittainen ja rikas. Alkuaikojen blues rock -painotteinen musiikki alkoi omaksumaan viimeistään vuonna 1971 julkaistulla Aqualungilla selkeästi progressiivisempia piirteitä. Seuraavana vuonna julkaistu Thick as a Brick oli jo kuitenkin selkeä ja puhdas progelevy. Tämä konseptilevy sisältää kahtia jaetun nimikkokappaleen, jolle tuli pituutta yhteensä yli 40 minuuttia. Samanlainen järkälemäinen lähestymistapa jatkui seuraavana vuonna A Passion Play -levyllä – albumilla on siis kaksi raitaa ja hieman päälle 40 minuuttia musiikkia. Tämän vaiheen jälkeen bändin äänimaailma ja kappalemateriaali alkoivat mukautumaan 1970 -luvun (ja myöskin teknologian) etenemiseen. Esimerkiksi vuoden ’77 Heavy Horses kuulostaa mielestäni vahvasti erilaiselta yhtyeen alkuperäiseen, totuttuun yleissoundiin verrattuna. Jethro Tullin äänimaailmaa voivat vahvasti muokata näennäisesti pienetkin seikat, kuten hieman erilainen laulutyyli, bassosoundin vaihtaminen tai esimerkiksi erikuuloisten symbaalien käyttäminen.

Jethro Tull on merkittävä ja persoonallinen yhtye, joka voi helposti jättää jälkensä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. (Raision kaupunginkirjaston musiikki ja taideosaston) näyttelyssä on muutamia levyjä, jotka ovat tarttuneet levykaupoilta mukaani vuosien varrelta. Jokaiseen liittyy oma, vahva muistonsa.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision musiikkiosaston kesän klassikkobändi – The Kinks

juliste kinks

The Kinks

Hittisinglejä ja klassikkoalbumeja – vuodet 1964-70

Elokuussa 1964 Englannin singlelistan kärkeen nousi Lontoosta kotoisin olleiden laulaja-lauluntekijä Ray Daviesin (s. 1944) ja hänen veljensä kitaristi Dave Daviesin (s. 1947) perustaman Kinks-yhtyeen You Really Got Me. Bändin muut jäsenet olivat basisti Pete Quaife (s. 1943) ja rumpali Mick Avory (s. 1944). Vuosina 1964-66 Kinksien julkaisemat singlet pääsivät lähes poikkeuksetta kotimaassaan TOP 10-listalle. Ykköshittejä olivat  You Really Got Me -singlen  jälkeen vuoden 1965 Tired of Waiting ja seuraavana vuonna ilmestynyt täydellinen kesälaulu Sunny Afternoon. Vuosikymmenen puolivälissä Kinks oli noussut Englannin kolmanneksi suosituimmaksi yhtyeeksi Beatlesien ja Rolling Stonesien jälkeen.

Alkuaikojen rokkaava Kinks-tyyli muuttui vuonna 1966, jolloin Ray Davies alkoi ammentaa vaikutteita vanhasta englantilaisesta music hall -perinteestä ja hänen tekstinsä muuttuivat piikikkään humoristisiksi ajan kuviksi. Uudistuneella tyylillä toteutettuja hittisinglejä olivat A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion.

Hittimenestyksistään tunnetuksi tullut Kinks alkoi vuonna 1966 kiinnittää myös entistä enemmän huomiota LP-levyihinsä, ja bändin neljännen albumin ’Face To Face’ tekoon käytettiin jo huomattavasti enemmän aikaa. Levy muodostaakin yhtenäisemmän kokonaisuuden muistettavimpana laulunaan edellä mainittu Sunny Afternoon.

Keväällä 1967 ilmestynyt Waterloo Sunset on monien mielestä kaikkien aikojen upein Kinks-laulu, jolla Ray Daviesin lahjakkuus oli huipussaan. Englannin singlelistan kakkostilaan yltänyt Daviesin edellä mainittu kunnianosoitus kotikaupungilleen Lontoolle sisältyy Kinksien parhaisiin lukeutuvalle, kesäkuussa 1967 ilmestyneelle, LP:lle ’Something Else by The Kinks’.

1960-luvun lopulla Ray Davies halusi suunnata luomisvoimansa ennen muuta LP-kokonaisuuksiin yksittäisten singlemenestysten sijasta. Siitä oli loistava esimerkki vuonna 1968 ilmestynyt ’The Kinks Are The Village Green Preservation Society’. Levy oli Daviesin rakkaudentunnustus menneelle maailmalle, vanhan ajan Englannille. Inspiraatiota tälle loistokkaalle levylle hän haki myös nuoruutensa kullatuista muistoista. Levy sai loistavat arvostelut, mutta sitä myytiin häpeällisen vähän. Levyn heikko myynti johtui paljolti Kinksien levy-yhtiön Pyen haluttomuudesta markkinoida tätä ainutlaatuisen hienoa levyä. Pye nimittäin odotti heiltä vain hittisinglejä.

Kinksien hienojen LP-levyjen sarjaa jatkoi vuonna 1969 ilmestynyt ”rock-ooppera”  ’Arthur – Or The Decline And Fall Of The British Empire’. Kinksien uran tähtihetkiin lukeutuva  Arthur  jäi epäonnekseen Who-yhtyeen samoihin aikoihin ilmestyneen  ’Tommy’ ”rock-oopperan” varjoon.

Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Kinks palasi omalle paikalleen singlelistojen kärkeen, kun Lola ilmestyi kesällä 1970. Laulu löytyi Kinksien seuraavalta marraskuussa ilmestyneeltä mestariteokselta  ’Lola Versus Powerman and the Moneyground’. Kyseessä oli jälleen teemalevy, jonka aiheena oli rock-bisneksen varjopuolet. Vuoteen 1970 päättyi myös Kinksien ja Pye levy-yhtiön yhteinen taival, ja Kinksien uudeksi levy-yhtiöksi tuli RCA.

1960-luku oli Kinksien kulta-aikaa, vaikka yhtyeen tarina jatkui halki 1970- ja 80-lukujen aina 1990-luvun puoliväliin saakka.

Altti Koivisto

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä koko kesän ajan The Kinksin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa.

kinks1

kinks2

Kinks

Kinda Kings

 

Kontroversy

Face To Face

Live At Kelvin Hall

Something Else by the Kinks

The Kinks Are the Village Green Preservation Society

Arthur (Or the Decline and Fall of the British Empire)

Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Free at last! Muistelun kohteena Paul Rodgersin Free ja Bad Company

free jullari

Free & Bad Company

Englantilainen hard rock –yhtye Free oli maineensa huipulla vuonna 1970. Heinäkuussa julkaistu single All Right Now nousi Englannin singlelistan toiselle sijalle ja Yhdysvalloissa neljännelle sijalle. Sitä seurasi yhtyeen menestyksekkäin LP Fire and Water, joka jatkoi Freen voittokulkua ollen parhaimmillaan Englannin albumilistan toisella sijalla. Yhdysvalloissa tämä klassikkoalbumi oli parhaimmillaan 17. sijalla. Laulaja Paul Rodgersin (s. 1949), kitaristi Paul Kossoffin (1950-76), basisti Andy Fraserin (1952-2015) ja rumpali Simon Kirken (s. 1949) vuonna 1968 perustama yhtye oli vihdoinkin saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen ja suosion. Freen luoma tunnelmoiva, bluespohjainen tyyli puhkesi täyteen kukoistukseensa tällä albumilla, ja Paul Rodgersista oli kehittynyt yksi rockmusiikin suurista äänistä.

Free oli luomisvoimansa huipulla, sillä vielä samana vuonna ilmestyivät single The Stealer ja yhtyeen kenties paras LP Highway. Jostakin käsittämättömästä syystä ostava yleisö ei kuitenkaan löytänyt niitä. Pettymys Highwayn heikkoon menestykseen, lauluntekijöiden Rodgersin ja Fraserin erimielisyydet ja Kossoffin huumeongelmat johtivat Freen ennenaikaiseen hajoamiseen vuonna 1971. Samana vuonna ilmestynyt konserttitaltiointi  Free Live oli jäädä tämän hienon yhtyeen viimeiseksi aikaansaannokseksi.

Yhtye kuitenkin palasi yhteen alkuvuodesta 1972. Free ilahdutti suomalaisia ystäviään esiintyen 21.3. Turun konserttitalolla ja seuraavana päivänä Finlandia-talolla, Helsingissä. Kesäkuussa ilmestyi uusi albumi Free at Last. Yhtyeen jo kerran hajoittaneet vaikeudet kuitenkin palasivat, ja Andy Fraser erosi lopullisesti Freestä.

Freen joutsenlauluksi muodostui tammikuussa 1973 ilmestynyt loistava Heartbreaker-albumi, jonka tunnetuin laulu on singlenäkin menestynyt Wishing Well. Levy tehtiin kokoonpanolla Paul Rodgers, Simon Kirke, basisti Tetsu Yamauchi ja kosketinsoittaja John `Rabbit´ Bundrick. Paul Kossoffin hienoa kitarointia kuullaan vielä useimmilla lauluilla, mutta kitaristeina ovat myös Paul Rodgers ja Rabbittin ystävä Snuffy.

Paul Rodgersin ja Simon Kirken vielä samana vuonna perustama Bad Company oli jatkoa Freelle. Yhtyeen muina soittajina olivat Mott the Hoople –yhtyeen kitaristi Mick Ralphs ja King Crimsonissa aiemmin soittanut basisti Boz Burrell. Erityisesti yhtyeen kaksi ensimmäistä LP:tä Bad Company (1974) ja Straight Shooter (1975) sekä niiltä poimitut singlet Can´t Get Enough, Good Lovin´Gone Bad ja Feel Like Makin´ Love olivat aikanaan suuria menestyksiä. Keväällä 1975 uutisoitiin yhtyeen tulosta Ruisrockiin, mutta valitettavasti huippukuntoisen Bad Companyn tulo tuolloin peruuntui.

Altti Koivisto

(Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla esillä toukokuun  ajan seuraavat Freen/Bad Companyn albumien kannet)

free kuva1

Free / Fire and Water

Free / Highway

Free / Free Live

Free / Heartbreaker

Bad Company / Straight Shooter

Bad Company / Run with the Pack

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Albumi, joka jättää pysyvän jäljen – David Bowie: ”★”

blackstar_album_cover

David Bowien viimeinen albumi ”★”, Blackstar, tulee synnyttämään lukuisia tulkintoja ja perusteellisia luotauksia. Varsinkin tekstejä käydään läpi suurennuslasin avulla. Löytyykö salattuja viestejä, merkkejä viimeisten päivien ajatuksista. Albumi äänitettiin jo alkuvuodesta 2015, kolmessa erillisessä sessiossa, mutta Bowie lienee jo tuolloin tiedostanut toteuttavansa viimeistä albumiaan. ”I’ve got nothing left to lose. I’m so high it makes my brain whirl”. Näin Bowie kirjoittaa hypnoottisessa Lazarus-kappaleessa. Viimeistä viedään, tehdään se sitten kunnolla riskeistä välittämättä. Toisaalta, Lazarus on osa Bowien kirjoittamaa teatteriproduktiota. Sanat eivät välttämättä liity millään tavoin artistin omiin hiipuviin elon päiviin.

Blackstar säteilee omalaatuista, kohtalokasta ja jopa röyhkeää energiaa – live-henkistä energiaa.Tunteeseen sekoittuu kiihkoa, uudistumisen paloa, vahvaa emootiota ja pedanttisuutta. Blackstar on kerroksellinen, rajoista piittaamaton ja ajallisia kiinnekohtia välttelevä kokonaisteos – muoto ja kokonaisnäkemys ajavat neljän minuutin radiobiisien ohi. Jazz, hienovarainen electronica ja teatraalisuus saavat modernin mutta loppupeleissä ajattoman ulkoasun. Bowien pikkutarkka toteutus onnistuu parhaimmillaan häivyttämään viitteet ajasta ja paikasta. Kerroksellisuus tuottaa ainutlaatuisia kuunteluelämyksiä. Free jazz iskee luontevasti kättä 2000-luvun tanssisoundien kanssa asettamatta kuitenkaan lopputulokselle raja-aitoja. Kun tarkastellaan albumia kokonaispakettina, Bowie onnistuu sisällyttämään Blackstarille koko musiikillisen historiansa – alkuaikojen rakkauden eli jazzin ohella toisena ääripäänä on nykypäivän elektronisempi soundi. Bowien tekee vaativan aikahypyn ilman alleviivauksia tai reunakirjoituksia. Hybridi on hämmentävä.Intensiteetti on paikoin maanista.

Albumin elävän ja orgaanisen yleisilmeen saavuttamiseksi saksofonisti Donny McCaslinin ryhmä soitti livemäisiä sessioita. Rumpali Marc Guilianan soittotyöskentely on hypnoottista ja korostettua. Basisti Tim Lefebvrella on vahva rooli albumin elektronisen pohjavireen vahvistamisessa. Kosketinsoittaja Jason Lindner vaikuttaa todelliselta Bowien tunnetilojen tulkilta. Jazzryhmästä huolimatta Bowiella ja tuottaja Tony Viscontilla ei ollut aikomustakaan tehdä jazzlevyä. Jazz-kvartetti on vain elementti ja työkalu Bowien luomisvoiman tulkkina, tosin lopputuloksen kannalta elintärkeä. LCD Soundsystemin James Murphy tuo rytmejä pariin biisiin. Bowien halusta tavoittaa nykypäivän soundia kertoo viitteellisenä referenssinä käytetyt Kendrick Lamarin kokeellinen hip hop -electronica -levy ja electronica-duo Boards Of Canada.

Blackstarin voi ajatella jakautuvan kolmeen ’näytökseen’. Levyn nimibiisi ja ’Tis a pity she was a whore edustavat selkeästi jazzhenkisempää lähestymistapaa. Lazarus seisoo itsenäisenä levyn kulminaatiopisteenä. Levyn ’trip hop -henkinen’ biisikaksikko Sue (Or in a season of crime) ja Girl loves me muodostavat oman esille nouseva kokonaisuuden (ei Berliinin sessiot vaan Bristolin sessiot!). Levyn päättävä viisukaksikko Dollar days ja I Can’t give everything away on selkeää kumarrusta Bowien musiikillisen historian suuntaan. Dollar days on myös pysäyttävän kaunis ilmestys.

Levyn aloittava Blackstar on varsinainen sulatusuuni ja hybridi. Kerroksellinen teos kierrättää tutulta kuulostavia Bowie-melodioita vaikuttaen jonkinlaiselta Aladdin sane -inkarnaatiolta. Monivivahteinen teos risteilee utuisen kohtalokkaissa ja fuusiojazzin värittämissä unenomaisissa tunnetiloissa. Bowien läpitunkevan ja meditatiivisen laulusuorituksen taustalla vaikuttaa kevyt electronica-ja drum’n’bass -kerros. Saksofonin vahva läsnäolo luo apokalyptista hämärää. ’Tis a pity she was a whore julkaistiin jo aikaisemmin Sue (Or in a season of crime) -kappaleen b-puolena. Tuolloin kappale vaikutti ’Black Tie White Noisen täytebiisiltä’ mutta tuore versio intoutuu varsinaiseksi free jazz -iloitteluksi. Lyriikan osalta kappale eroaa muusta albumista. ’Tis a pity she was a whore lainaa tunnelmia John Fordin historiallisesta näytelmästä. Kokonaisuudessaan tiheää.

Lazarus lienee albumin SE kappale. Haikea ja latautunut tunnelma on suorastaan maaginen. ’Dead man talking’. Kappaleen videolla Bowie esittää vertauskuvallisesti kuolemaan tuomittua tai kuolleista noussutta. Nick Caven dramaattisuudella Bowie lataa ilmoille tumman energiapurkauksen, jossa särähtävä kitara iskee kuin defibrillaattorin sähköimpulssi. Lazaruksen jälkeen levyn rytmiosaston näytöt lisäävät hämmennystä. Ei pidä pelästyä, kyseessä ei ole Earthling-albumin kaltaista ’Frankenstein-jytkettä’. Elektroniset ainekset ovat tiukasti hallussa. Sue (Or in a season of crime) kokee täydellisen uusiokäsittelyn. Alkuperäinen big band –versio muuttuu häiriintyneen nykiväksi rytmituokioksi. Vaikutelma on kuin DJ tuuttaisi Bowien kappaleen päälle riiteleviä rytmejä. Bowie loihtii kuitenkin kaaoksesta iholle käyvää groovea. Girl loves me on, jos mahdollista, vielä suurempi outolintu. Aaltoilevan rytmin vallassa Bowie sanailee jotain käsittämätöntä (kuulemma kyseessä on Kellopeliappelsiinin ’nadsat’ + ’gay-slangi’ polari). Biisi onnistuu luomaan ympärilleen arvoituksellisen auran ja sähköisen jälkimaun.

Levyn päättävä biisikaksikko päästää kuulijan helpommalla. Bowie palaa perinteiseen biisiformaattiin. Dollar days on hauras puoliballadi, jonka lyriikat ladataan täyteen merkityksiä. Pakahduttavan nostalgista. Viisu on komea kumarrus Bowien 70-luvun tuotannolle. I Can’t give everything away jatkaa samaa lausetta. Teksti paljastaa ja koskettaa. Bowien viimeiset lauseet katoavat levollisten tunnelmien saattelemana.

”Saying more and meaning less / Saying no but meaning yes / This is all I ever meant / This is the message that I sent”.

 Toisaalta, liiallinen analyyttisyys rikkoo kuuntelukokemusta. Allekirjoittaneen kohdalla Blackstar ensin liikutti, sitten koukutti ja jäi lopulta vaivaamaan. Levyn kerrokset aukeavat pala kerrallaan. Blackstarin koukuttavuuden syy lienee erilaisten musiikkityylien saumattomassa synteesissä. ’I’m so high it makes my brain whirl’ – Bowien omistautuminen vetää puoleensa ja aiheuttaa sateenkaaren väreissä välähtävän tunneskaalan. Vaikka lopputulos vaikuttaa modernilta, ajassa leijuvaa Blackstaria ei voi ankkuroida tietylle vuosikymmenelle – seikka, joka estää ajan hampaan kuluttavan kosketuksen.

J.Kaunisto

bowie261115

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy