”Ludwig van Beethoven soittaa radiossa” – Musaston lukuvinkkejä

Beethoven oli kuuro.
Sillä oli maalauksissa tuulen pörröttämä tukka.
”Hänen tempperamenttinsa oli välimerellistä laatua”, luki jossain lapsille tarkoitetussa kirjassa 1990-luvullta. Ai niin, ja se koira oli nimetty sen mukaan!

Kohta 251 vuotta Beethovenia

Miten hyvin mahtaakaan Ludwig van Beethoven levätä haudassaan? Tuskin kenenkään muun säveltäjän tuotantoa on niin lahjakkaasti maailmanlaajuisesti valjastettu eri käyttötarpeisiin. Onko kehitteillä uusi ideologia? Mites ois taustamusaksi Beethoven? Ai, lanseerasit uuden närästyslääkkeen? Mitens sois toi fyyr elise! Eikä ku se onki jo käytetty.

Valitettavasti minulla ei ole tarjota uutta suomenkielistä tietokirjallisuutta Beethovenista. Ei, vaikka viime vuonna juhlistettiin hänen syntymänsä 250-vuotisjuhlaa. Tällä hetkellä takuuvarmana ja asiallisena elämäkertana voin suositella Denis Matthewsin Beethoven–elämäkertaa (suom. Riitta Kauko, 1991 Otava). Mutta siinä se sitten oikeastaan taidemusiikin elämänkertaluokassa eli 78.991 Vaskin kokoelmissa onkin. Onneksi näitä kuitenkin löytyy kirjastokimpasta monta kappaletta.

Matthewsin kirjan jälkeen on kuitenkin paljon virrannut vettä Aurajoessa ja tutkimustyö on tuonut uusia näkökulmia Beethoveniin säveltäjänä. Se on valaissut myös uudella tavalla kulttia hänen ympärillään. Onkin siis sääli, etteivät suomalaiset kustantajat ole tarttuneet viimeisten vuosien aikana julkaistuihin elämäkertateoksiin. Ainakaan korviini ei ole tällaista viestiä kuulunut.

Olemme kuitenkin hankkineet Turun kaupunginkirjaston kokoelmiin kaksi kiinnostavaa tuoretta Beethoven -elämäkertateosta. Tällä kertaa hellimme kielitaitoisia ja musiikin kulttuurisista kytköksistä kiinnostuneita. Molemmat teokset lähestyvät säveltäjän elämää eri näkökulmista eikä näkökulma tosiaankaan ole ”vain” kuulon menettämisessä, rahahuolissa tai rakkausasioissa.

Teokset ovat englanniksi ja ruotsiksi, mutta hei! Ainahan voi toivoa, että jompikumpi näistä suomennettaisiin!

Musiikin jättiläinen

Ruotsinkielinen Beethoven – Den andvändbare titanen (2021) tarkastelee Beethovenin elämän lisäksi hänen ”kuoleman jälkeistä elämäänsä”. Näkökulma on valtapolitiikassa ja ideologioissa, sillä kuten Åke Holmquist kirjoittaa, Beethovenin musiikki ja persoona ovat monien toisilleen vastakkaisten ideologioiden hyväksikäyttämiä.

Holmquist paneutuukin kiinnostavasti prosesseihin, joissa säveltäjä ja hänen teoksensa toimivat esikuvina Bismarckille, Leninille, Hitlerille, Zhou Enlaille sekä demokratian valtaapitäville sodan ja rauhan aikana. Entä miten Beethovenin musiikista tulee symboli Euroopan Unionille? Sitäkin kirjassa käydään läpi

Beethoven – Den andvändbare titanen
(Åke Holmquist, 2021)

Beethoven är en ikon världen över. Han har också fram till vår tid fått spela rollen som politisk inspiratör. Alla tänkbara ideologier från höger till vänster ockuperade honom och använde homon för sina syften. Åke Holmquist skriver om denna process.

Johanna Paulson (Dagens Nyheter) läste boken och spekulerade frågan: ”Kan man göra Beethoven till klimataktivist?”. Kunde man? Kanske, för att Beethoven älskade det lantliga och hyllade i naturen i Pastoralsymphonin. Åke Holmquist har forskat och skirivit om Beethoven i decennier och 2011 utkom hans Beethoven: Biografin.

Sirpaleinen elämä

Englanninkielinen Beethoven – A Life in Nine Pieces (2020) tutkailee säveltäjän elämää hänen teostensa kautta. Laura Turnbridge kirjoittaa soljuvasti ja lähes viihdyttävästi asiaproosaa. Tiesittekös esimerkiksi sitä, että Beethoven kirjoitti usein teoksilleen vaihtoehtoisia loppuja, jotka vakiintuivat vastaanotosta riippuen?

Turnbridge lähestyy luvuittain eri teoksia, mutta pitää niiden muodon virkistävästi vaihtelevana. Välillä hän aloittaa kevyellä teosanalyysillä, mutta siirtyy nopeasti kuvaamaan aikaa, ympäristöä ja säveltäjän elämää. Suosittelemme lämpimästi! Tämä teos löytyy myös e-kirjana OverDrive –palvelusta.

Beethoven – A Life in Nine Pieces
(Laura Turnbridge, 2020 )

Laura Turnbridge takes on a task that you would think would already been done. Many times. Over and over again. And perhaps it has been done, but not like this it hasn’t – not with this subject anyway. In each chapter Turnbridge focusses on a period of Beethoven’s life, a piece of music and a revealing theme, from family to friends…This makes A Life in Nine Pieces a thorough yet light read indeed.

Lisäluettavaa kokoelmista

Perinteisempiä elämänkertoja löytyy kuunneltavaksi Naxos Spoken Word –palvelusta.

Viihdettä kaipaaville englannin kielen taitoisille suosittelemme kirjailijana ja toimittajana tunnetun John Suchet’n kirjoittamaa fiktiivistä elämäkertatrilogiaa The Last Master. Sen paikka ei kai varsinaisesti olisi musaosastolla, mutta täältä se on ainakin vielä toistaiseksi lainattavissa ja luettavissa. Elämäkertana se on enemmän lähellä viime vuosisadan alkupuolen säveltäjäelämäkertoja, joissa puolet sisällöstä saattoi olla lähes fiktiivistä dialogia. Osat ovat nimeltään osa 1. Passion & Anger (1997), osa 2. Passion & Pain (1998) sekä osa 3. Passion & Glory (1999). Intohimoisia tuulahduksia siis kerrakseen!

Suchet on kirjoittanut myös The Man Revealed -sarjan taidemusiikin kolossaalisista kanonisoiduista säveltäjistä. Sarjan kirjoista ainakin Beethoven-osa löytyy Vaskin kokoelmista.

Niin, ja jos nimi tuntuu tutulta, olet oikeassa. Tämä Suchet on juuri sen Poirotin esittäjän eli Sir David Suchet’n veli. Isoveli, itseasiassa.

• 

• 

• 

Kuunteluvinkki asian vierestä

Lopuksi suosittelemme kuuntelemaan Rasiolaisen SIG-yhtyeen mukaansa tempaavan Ludwig van Beethoven -biisin vuodelta 1984. Lyriikoissa kaikuvat sukupolvien ja luokattomaksi mielletyn suomalaisen yhteiskunnan luokkien väliset kuilut. Minä luulen, että Beethoven olisi tykännyt SIGin menosta – ainakin haluan ajatella niin!

Pitäis jo mennä kauppaan
ennen kuin sekin suljetaan
Jääkaappi on aivan tyhjä
ja vatsalleni ei riitä 

Orkesteri soittaa radiossa
Kaikki tuntee nuotit,
kaikilla on puku
Yleisökin tietää
miten käyttäydytään 

(Matti Inkinen, SIG: Unelmia, 1984)

Teksti: Hanna Kaikko, Turun Musiikkikirjasto

Tiesitkö, että ensimmäinen suomalainen reggaeyhtye vaikutti 70-luvulla Pansiossa – Makeat Varpaankynnet näyttelyn muodossa

Tiesitkö, että ensimmäinen suomalainen reggaeyhtye vaikutti 70-luvulla Pansiossa.

Jamaikalaisrytmejä Pansiosta – Makeat Varpaankynnet kesänäyttelyssä Raision kaupunginkirjaston 2. kerroksessa 23.6. – 13.8.

Esillä on nostalginen kokonaisuus pansiolaisesta Makeat Varpaankynnet -yhtyeestä, joka soitti reggaerytmejä ensimmäisenä Suomessa.

Jalavan veljekset Olli, Jukka ja Seppo perustivat Makeat Varpaankynnet vuonna 1971. He soittivat ensimmäiset vuodet Beatlesiä, Spencer Davis Groupia, Trafficiä ja Procol Harumia, kunnes Olli kuuli vuonna 1976 Bob Marleyn & The Wailersien livelevyn.

Vanhemman veljen oikeudella Olli johdatti nuoremmat veljensä reggaen maailmaan ja alkoi ankara harjoittelu. Seuraavana vuonna yhtyeen koko keikkaohjelmisto oli jo reggaeta. Suomen ensimmäinen reggaeyhtye oli syntynyt.

1980-luku kulki vahvasti reggaen tahdissa huippuhetkinä Ruisrock-esiintymiset vuosina 1980 ja 1984 sivulavalla ja vuonna 1988 vihdoin päälavalla. Pansiolaiset muistetaan myös monista esiintymisistään TVO:lla. Yhtye julkaisi vuosikymmenen varrella neljä omakustannesingleä, joista ensimmäinen oli vuonna 1982 ilmestynyt Don´t Look Just Back. Yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui Olli (rummut), Jukka (kosketinsoittimet, kitara ja laulu), Seppo (basso) ja Kari Nyyssölä (kitara).

Royal Flush

Seuraavalla vuosikymmenellä yhtyeen tarina jatkui pelkästään Jalavan veljeksistä koostuneessa Royal Flush -kokoonpanossa. Yhtye esiintyi vuonna 1993 jälleen Ruisrockissa sivulavalla ja julkaisi omakustanteina singlen (1992) ja CD:n (1996). Royal Flush keikkaili vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jonka jälkeen yhtye on viettänyt hiljaiseloa.

Jalavan veljeksistä Judo (Jukka) on sittemmin kunnostautunut monien turkulaisbändien kosketinsoittajana ja laulajana reggaen vaihduttua bluesiin.

Ohessa kuvia Raision kirjastotalon näyttelystä:

(teksti Altti Koivisto ja Eeva Kiviniemi))

Jello Biafra ja anarkistisen vanhenemisen jalo taito

”When people come up to me

and say I’ve changed their life

I say now it’s your turn

to start a fire

FIRE FIRE

Start your own fire

Bring the world fire.”    

-Jello Biafra with The Melvins, kappaleessa Enchanted Thoughtfist.

Muutama vuosi sitten katsoin Ylen dokumenttisarjan Punklandia, jossa yksi jakso loppui mielestäni erittäin raivostuttavalla sitaatilla.

   ”Ihminen, joka ei nuorena ole idealisti, on sydämetön. Ja jollei hän vanhana ole konservatiivinen, hän on tyhmä.”

Tämä pisti vanhenevan punkkarin veren kiehumaan. Pidä sinä Hallikainen turpasi kiinni, taisin sanoa ääneen.

Tottahan se kuitenkin on, että me vanhenemme. Ja vaikka se ei pelastaisikaan meitä tyhmyydeltä, meistä tulee usein juuri sitä, mitä meistä ei koskaan pitänyt tulla.

 ”Voi ei, kuulostan ihan äidiltäni!”

 ”Nykynuoret ovat juuri sellaisia.”

 ”… Mutta kun minulla on nykyään velvollisuuksia ja laskuja maksettavana!”

Valitettavan monien kohtalo on kuulostaa tältä.

On kuitenkin olemassa myös ihmisiä, kuten Jello Biafra.

Ihmisiä, jotka eivät näytä koskaan hidastavan vauhtia.

Ihmisiä, jotka nousevat barrikadeille samalla intohimolla kuusikymppisinä kuin kaksikymppisenä.

Ihmiset, jotka eivät koskaan peräänny, lopeta eivätkä luovuta.

Jello Biafra (oikealta nimeltä Eric Reed Boucher) tunnetaan parhaiten laulajana Dead Kennedys -yhtyeestä, yhdestä kaikkien aikojen rakastetuimmista punkbändeistä.

Mutta 63-vuotias Biafra on paljon muutakin kuin tämän ikonisen punk-yhtyeen keulahahmo.

Hän on levy-yhtiö Alternative Tentaclesin perustaja (Leftöver Crack, Subhumans, Tsunami Bomb …)

Hän on julkaissut yhdeksän Spoken word-levyä sekä ollut mukana lukuisissa erilaisissa musiikkiprojekteissa sen jälkeen, kun hän erosi Dead Kennedystä vuonna 1986 (LARD, Jello Biafra and D.O.A., Jello Biafra and The Guantanamo School of Medicine …).

Uusimman levynsä, Jello Biafra and The Guantanamo School of Medicine: Tea Party Revenge Porn, hän julkaisi oman levy-yhtiönsä kautta vuonna 2020.

Biafraa nähdään myös monissa elokuvissa sivurooleissa (mm. Bikini Bandits, Highway 61, The last black man in San Fransisco).

Tämä poliittisesti aktiivinen entinen anarkisti oli San Fransiscon porimestariehdokkaana vuonna -79 sijoittuen neljänneksi.

Sen lisäksi hän oli ehdolla New Yorkin vihreän puolueen presidenttiehdokkaaksi vuonna 2000.

Lisäksi hän on joutunut vaikeuksiin lain kanssa pariin otteeseen. Biafra istui syytetyn penkillä ensimmäistä kertaa vuonna 1986 haitallisen materiaalin levittämisestä nuorille. Kyseinen haitallinen materiaali oli taiteilija H.R. Gigerin tekemä juliste nimeltä Penis Landscape, joka tuli liitteenä Dead Kennedys albumissa Frankenchrist. Myös Biafran vanhat bändikaverit haastoivat hänet vuonna 1998 oikeuteen maksattomista royalty-korvauksista. Tämän oikeudenkäynnin Biafra hävisi.

Dead Kennedys

Dead Kennedys heijastaa selvästi maailmaa, johon yhtye syntyi. Maailmaa, jossa Pol Pot ja hänen punaiset Khmerit riehuivat Kambodzassa. Kaliforniassa Ronald Reagan oli kuvernöörinä, sittemmin maan presidenttinä. Punkskene oli nuori ja villi ilman selvää kehityssuuntaa. Esiintymislavan edessä, kommunistien ja anarkistien joukossa, tehtiin natsitervehdyksiä.

Dead Kennedys ei pelännyt hyökätä suorasanaisesti näkemiensä asioiden kimppuun.

Holiday in Cambodia herättää minussa sekä pelkoa että vihaa – tavalla, johon vain oikein hyvä punkki pystyy. Bändin jäsenet olivat pyhän vihan vallassa soittaessaan biisinsä Kambodzan silloisesta tilanteesta, ja sen kuulee.

Nazi Punks Fuck Off on niin suorasanainen, että jopa moshpitissä heiluvat kaljupäät ymmärsivät sen viestin. Eikä presidentti Reagankaan helpolla päässyt, niin kuin voi todeta kuunnellessaan kappaleet We’ve got a bigger problem now tai Bleed for me.

”Näin Dead Kennedysin vuoden 1979 lopulla, kun se lämmitteli The Clashia … Jello Biafra päätyi yleisön sekaan, minkä jälkeen hän oli enemmän tai vähemmän alasti. Kiihkeät fanit olivat repineet vaatteet hänen yltään.”

 –Steven Rubio, punktohtori.

Dead Kennedys menetti vetovoimansa, kun yhtye jatkoi uudella laulajalla. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mitä yhtye puuhasi Jeff Penaltyn ja myöhemmin Skip Greerin aikana. Koska Dead Kennedys ilman Biafra on nyt vain väärin.

Biafran myöhempi tuotanto ei ole koskaan saavuttanut samaa kulttimainetta kuin Dead Kennedys.

Niistä kuitenkin loistaa selvästi läpi Biafran kädenjälki – ironista huumoria vakavista aiheista. Tämä näkyy niin The Witch Trialsin improvisoiduissa electropunk-tarinoissa, LARDin nopeatempoisessa rokissa, kuin Biafran yhdeksässä spoken word-levyssä. Erikoisella äänellään Biafra hyökkää niin kuvernööri Schwartzeneggerin kuin poliisienkin kimppuun.

”Menin Rock Against Reagan – konserttiin Washingtoniin oikeastaan vain siitä syystä, että siellä soitti Dead Kennedys, joka oli tuolloin yksi suosikkibändeistäni. Muistan, että Biafra tuijotti Washington-monumenttia ja kutsui sitä ’suureksi ikuiseksi Ku Klux Klanin mieheksi, jolla on kaksi räpyttelevää punaista silmää’. Poliisihelikoptereita lensi joka puolella, ja mellakkapoliiseja saapui bussilastettain. Kolmetoistavuotiaasta skidistä se tuntui omalta pikku vallankumoukselta.”

-Dave Grohl, Scream, Nirvana, Foo Fighters jne …

Jello Biafra vuonna 2017

”Mielestäni huumori voi olla voimakas ase”, sanoo Biafra Fresh Fruit For Rotting Vegetables-kirjan haastattelussa. ”Miksi muuten Charlie Chaplin olisi karkoitettu Yhdysvalloista kommunistihysterian ja McCarthyn aikakaudella?”.

Biafran huumori on lievästi sanottuna erikoinen. Usein se toimii juuri sellaisena aseena, josta hän puhuu, ja jonka avulla mies saa sanomansa läpi, kun taas toisinaan se menee ainakin itseltäni täysin ohi. Oliko tämän nyt tarkoitus olla hauskaa, kannanotto vai molempia? Vai jotain ihan muuta?

Miksi esimerkiksi Enhanced Methods of Questioningin (Jello Biafra and the Guantanamo School of Medicine) tekstiliitteessä on valokuva Hollywood-kukkuloiden tunnetuista kirjaimista, mutta niissä ei lue Hollywood vaan Bummer?

Miksi hänen ja Theresa Soderin häät pidettiin hautausmaalla? Oliko tämä jonkinlainen kannanotto vai sattuiko pariskunta kenties viihtymään hautausmailla?

Ja miksi hän vastustaa niin kovasti geenimanipuloitua ruokaa, tai ”frankenfood”, niin kuin hän itse sanoo, vaikka nälänhätä on todellinen ongelma maailmassa? Jopa hänen taiteilijanimensä, Biafra, viittaa nälänhädästä kärsivään valtioon, ja Plastic Surgery Disastersin levynkannessa on valokuva nälänhätää kärsivän lapsen kuihtuneesta kädestä. Eikö olisi tärkeämpää ruokkia maailman nälkäiset ensin, ja sitten keskittyä ruoan laatuun?

Ja Give Me Convenience or Give Me Death … Millainen nimi se oikein on albumille?

“Jello on kuin outo, jälkeenjäänyt setäni. Hän kuuluu perheeseen. Tapasimme 27 vuotta sitten Chicagossa. Menin backstagelle, emmekä harrastaneet seksiä. En ollut bändäri. Juttelimme kuitenkin jonkin aikaa. Minusta hän oli idiootti. Hänestä minä olin idiootti. Siitä pitäen olemme tulleet hyvin juttuun.”

-Al Jourgensen, Ministry

Minä en ole oikea ihminen kertomaan, millainen Jello Biafra on. En tiedä, onko hän nero vai tyhmä, poliittisesti valaistunut vai pelkästään sanavalmis besserwisser.

   Mutta olen aivan täysin varma siitä, mitä hän ei ole.

   Jello Biafra ei ole sydämetön. Eikä hänestä ikinä kasva konservatiivi.

Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla on nostettu esiin osan Jello Biafran tuotantoa