Vinyylimania: Kate & Anna McGarrigle – Dancer with Bruised Knees

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Kate & Anna McGarrigle / Dancer with Bruised Knees (1977)

Joskus harmittaa, ettei ole löytänyt jotakin levyä  aikanaan tuoreeltaan. Tärkeintä on kuitenkin, että se tulee vastaan jonakin päivänä vaikkapa Manhattanin kirppikseltä 3 euron hintaan. Tällainen levy on aivan ehdottomasti kanadalaisten sisarusten Kate & Anna McGarriglen lumoava folkalbumi ”Dancer with Bruised Knees” vuodelta 1977.

McGarriglen sisarusten nimi on ollut minulle toki tuttu, sillä heidän säveltämiään lauluja on tullut tunnetuiksi muiden tulkintoina. Esimerkiksi Linda Ronstadtin tunnetuimpiin lauluihin kuuluva Heart Like A Wheel  on Anna  McGarriglen tekemä. Heidän omia levyjään en vain ole koskaan päässyt kuulemaan, enkä usko niiden tulleen meillä muutenkaan laajemmin tunnetuiksi. Sitä suurempi oli mieluisa yllätys, kun pääsin tutustumaan tähän levyyn. Päällimmäinen tunne levyn lauluissa on poikkeuksellinen lämpö. Näin sydänmellisiä, kertakaikkisen vastustamattomia levyjä tulee aniharvoin vastaan.

McGarriglen sisarukset konsertoivat ja julkaisivat levyjä aina Katen kuolemaan saakka vuonna 2010. Kaiken kaikkiaan he ehtivät tehdä vuosina 1975-2005 kymmenen albumia. Kate McGarriglen lapset Rufus ja Martha Wainwright ovat seuranneet äitinsä esimerkkiä ja ovat menestyneet soolourillaan laulaja/lauluntekijöinä.

 Altti Koivisto

Viikon levy: Sorrowhearts – The Congregation & The Kingdom Gone

Tamperelainen Sorrowhearts ei ole vielä yltänyt kaiken kansan huulille mutta sehän ei bändin painoarvoa vähennä. Sorrowhearts soittaa iloluontoista ja nousuhumalaiselta irlantilaiselta kuulostavaa stadionfolkkia, josta löytyy vertailupintaa orkestereihin kuten The Pogues, Flogging Molly ja The Men They Couldn’t Hang. Kaukana ei ole myöskään kotimaan pelimannikuviot. Irlannin vaikutteita ei pysty kuitenkaan ohittamaan ilman vahvaa alleviivausta – Sorrowhearts on ”pohjoismaisella aksentilla vahvistettu irkkuhenkinen bändi”.

Ainakin Sorrowheartsin toisella kokopitkällä, The Congregation & The Kingdom Gone, kitarat pysyvät enemmän tai vähemmän taustalla ja vahvin puhevastuu on viululla ja haitarilla. Sami Ala-Lahden vokaaleissa on miellyttävää lämpöä mutta tarvittaessa myös kansanvillitsijän painoarvoa. Levyn viisut ovat yhtä lukuunottamatta (Sladen Run runaway) bändin omaa tuotantoa. Tosin monessa kappaleessa omiin nimiin kirjaaminen on melkeinpä veteen piirretty viiva – lauluissa ollaan kuitenkin niin perinteisillä poluilla ettei yhtä erota kolmesta vastaavasta.

Kyseinen seikka ei kuitenkaan himmennä Sorrowheartsin albumin valovoimaisuutta. Kiekko on mainio yhteislauluun houkutteleva nousuhumalainen ylistyshetki, joka jaksaa (ja uskaltaa) myös herkistellä mutta ei sorru synkkyyteen. Levyltä on turha poimia parhaita hetkiä – niitä riittää tasaisen varmasti. Erityismaininta kuitenkin sykähdyttävän viriilille Another black monday raining down -siivulle sekä bändin ”taistelulaululle” Carry on the fire. Myös Down the road of the broken hearted yhdistelee mainiosti rokimpaa poljentoa ja perinteisempää irkkufolkkia. Ja eihän tuo Slade-laina voi mennä pahasti metsään, mainio juomahetkien tunnelmannostattaja.

Sorrowhearts ei ole irkkupunkkia mutta perinteisemmän irlantilaisen soundin ystävälle orkesterista irtoaa reilusti ilonaiheita. Kaikesta kuitenkin aistii ettei bändi ole tehnyt kompromisseja, rock ja perinnefolk elävät sovussa kuin elämänjanoiset veljekset.

J.Kaunisto

Viikon levy: Don Huonot – Hyvää yötä ja huomenta (1997)

Joskus musiikki sitoo itsensä vuodenaikoihin. Syystalvella soi Counting Crowsin Recovering the satellites, tammikuussa The Arcade Firen Funeral, kevään tullen My Chemical Romance (eritoten Fabulous Killjoys) ja muut dramaattiset nuoret miehet.

Ehdoton kesälevy on Don Huonojen läpimurtokiekko, yhtyeen viides studioalbumi Hyvää yötä ja huomenta. Vuonna 1997 julkaistu albumi kuulostaa erityisen hyvältä silloin, kun aurinko paistaa ja ollaan ajamassa jonnekin. Muistaa festarit. Muistaa pitkät illat jokivarsilla. Muistaa Jyrkin, 1990-luvun nuorisokulttuurin, flanellipaidat. Ja ennen kaikkea muistaa kesän.

Onko tästä levystä muuhun kuin nostalgiseen tunnelmointiin? On. Se on klassikko. Monipuoliset kappaleet tunnelmoivat eri tasoilla, koukuttavat ja jäävät päähän soimaan. Riehakkaasta Riidankylväjästä siirrytään matalalla keinuvaan Piikkilankaa-slovariin, jonka jälkeen Väärän kuninkaan päivä yllättää riffeillään. Nimikappale Hyvää yötä ja huomenta riipaisee nuoren rakkauden ehdottomuudella ja rehellisyydellä.

Hyvää yötä ja huomenta on hengeltään nuori levy. Parikymppinen, vielä itseään etsivä mutta samalla itsestään varma. Viiden tähden sekopää tiivistää levyn sanoman näin:

”Hei tyhmä poika sä oot sekaisin – Joo joo joo, mä tiedän sen itsekin”

Kuuntele tämä levy, jos:

a) kuuntelit sitä 90-luvulla.

b) haluat ymmärtää (90-luvun) nuorisoa.

c) pidät hyvin tehdystä rapsakkaasti rullaavasta rokista.

d) et ole vielä kuunnellut sitä.

Varaa levy Vaskikirjastoista

Laura Ahlstedt

Tomi Tuominen, kirjasto ja anteeksianto

Kiitos kirjastolle

Tomi Tuomisen kolumni Sue-lehdessä on aina rakentavaa luettavaa. Viimeksi kun Tuominen löysi sisältään Centronics-portin, aiheena oli anteeksianto kirjastolle. Suen verkkosivulta voit nyt lukea kolumnin Kirjasto, annan sinulle anteeksi.

Tomi Tuominen on Suen kolumnisti ja kriitikko. Hän on popkulttuurin sekatyömies ja suurkuluttaja: tiskijukka, kuvittaja, graafikko, muusikko ja kirjoittaja.

– Kolumni lähti siitä, kun avovaimoni Emmi aloitti työharjoittelun Turun Kaupunginkirjaston viestintäosastolla. Yhtenä aamuna aloin pohtia omaa suhdettani kirjastoon. Mieleeni tuli noita ikäviä ja jopa elämää pitkälle määrittäneitä tapahtumia, jotka omalla kohdallani liittyivät kirjastoon rakennuksena ja tapahtumapaikkana. Vielä enemmän tulivat mieleen kaikki ne hyvät asiat, jotka kirjasto instituutiona on minulle antanut. En olisi minä, ellei kirjasto olisi minua tähän suuntaan johdatellut ja opastanut.

Sue on vuonna 1994 perustettu suomalainen rocklehti. Lehden toimitus sijaitsee Turussa. Sue ilmestyy kerran kuussa tabloid-muotoisena ilmaisjakelulehtenä, jota saa jakelupisteistä kautta maan.

Ari Väntänen, Sue-lehden toimituspäällikkö

John Mellencampin toinen levynkansinäyttely Turun musiikkikirjastossa

John Mellencamp jälleen Amerikan sydänmailla

Scarecrow (1985).

Amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä John Mellencamp tunnetaan tarttuvista, amerikkalaiseen blues-, folk- ja rocktraditioon pohjautuvista lauluista. Yksi hänen tavaramerkeistään on perinteisiä kansansoittimia hyödyntävä soundi. John Mellencamp (s. 1951) on julkaissut yli 20 studioalbumia vuodesta 1976 alkaen. Hän on tehnyt uran myös näyttelijänä ja taidemaalarina. Mellencampin levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 40 miljoonaa, ja hänellä on peräti 22 Top 40 -hittiä Yhdysvalloissa.

Toinen osa John Mellencampin levynkansinäyttelyitä jatkaa vuodesta 1985 eteenpäin. Näyttely avattiin Turun musiikkikirjastossa 12.6.2013. Ensimmäisessä osassa Musasto kertoi Mellencampin varhaisemmemmasta tuotannosta.

Valveutuneempia tekstejä ja tekoja

Uransa alkupuolella Mellencamp keskittyi laulamaan lähinnä ihmissuhteista ja hauskanpidosta, mutta hänen myöhemmillä levyillään on ollut ajoittain hyvinkin kantaaottavia ja yhteiskunnallisesti valveutuneita kappaleita. Tämä kehitys alkoi näkyä vuonna 1983 julkaistulla albumilla Uh-Huh ja erityisesti sen kappaleella Pink Houses, joka ennakoi jossain määrin tulevaa niin temaattisesti kuin soundillisestikin. Vuonna 1985 Mellencamp asettui varsin näkyvästi Yhdysvaltain pienviljelijöiden puolelle maatalousalan suuryrityksiä vastaan julkaisemalla kappaleen Rain On The Scarecrow sekä organisoimalla ensimmäisen Farm Aid -tapahtuman yhdessä Willie Nelsonin ja Neil Youngin kanssa. Farm Aid -konsertit jatkuvat edelleen. Niillä pyritään keräämään rahaa Yhdysvaltain ahdingossa oleville pienviljelijäperheille.

Vuonna 1991 Mellencamp lakkasi käyttämästä lisänimeä ”Cougar” ja ryhtyi esiintymään pelkästään John Mellencampina, ensimmäistä kertaa urallaan. Sittemmin Mellencampin uraan on mahtunut niin sydänkohtaus vuonna 1994, musiikillisia kokeiluja (mm. koneelliset rytmit vuonna 1996 julkaistulla albumilla Mr. Happy Go Lucky), musikaaleja (Ghosbrothers Of Darkland County yhdessä Stephen Kingin kanssa vuonna 2000) kuin suoranaista poliittista aktivismiakin. Mellencamp osallistui vuonna 2004 lähinnä George W. Bushia vastaan suunnattuun Vote For Change –kampanjaan ennen USA:n silloisia presidentinvaaleja. Mellencampilla on yhteensä viisi lasta ja hän asuu edelleen Yhdysvaltain sydänmailla, Indianan osavaltiossa, viitisen mailia Bloomingtonin kaupungin ulkopuolella.

Viisi levynkantta näytteillä, CD-levyjä lainattavana

Turun musiikkikirjaston 12.6.2013 avatussa levynkansinäyttelyssä on esillä viisi John Mellencampin albumia. Näyttelyn vierellä on lainattavana Mellencampin musiikkia, mukana monia 2005 julkaistuja remastereita. Näyttelyssä ovat 1985–2008 julkaistut LP-levyt:

° Scarecrow 1985

° The Lonesome Jubilee 1987

° Big Daddy 1989

° Whenever We Wanted 1991

° Life Death Love And Freedom 2008

Whenever We Wanted (1991) ja Life Death Love And Freedom (2008).

Näytteillä olevia levyjä ja erityisesti niiden kansia yhdistää mielenkiintoinen seikka: vaikka Mellencamp on esiintynyt melkein aina itse omien levyjensä kansikuvissa, on hänen katseensa vuonna 1985 ilmestyneestä Scarecrow –albumista lähtien suuntautunut lähes poikkeuksetta sivuun, poispäin kamerasta ja katsojasta. Aiempien levyjensä kansissa artisti on aina katsonut suoraan kohti kameraa ja siten myös kuuntelijaa. Tämä myöhempi katsekontaktin välttely on ollut jossain määrin yhteydessä myös itse levyiltä kuultavaan musiikkiin, Mellencampin lauluihin ja erityisesti niiden aiheisiin.

Scarecrow

Vuonna 1985 julkaistu Scarecrow on ensimmäinen levy, jonka Mellencamp äänitti omassa studiossaan kotikaupungissaan Bellmontissa, Indianan osavaltiossa. Mellencampin pitkäaikaisen lauluntekijäkumppanin George M. Greenin mukaan levyn syrjäinen tekopaikka heijastuu myös kappaleissa ja teemoissa ja auttaa ymmärtämään levyn sanomaa paremmin. Scarecrow on jossain määrin kaksijakoinen albumi. Levyn soundia haettiin ennen kaikkea 1960–luvun klassisesta rokista, kun Mellencamp pakotti bändinsä ennen äänitysten alkamista kuuntelemaan ja opettelemaan ”lähes sata” vanhaa 60-luvun singleä. Tämä 60-luvun musiikin ihannointi näkyy ja kuuluu selvimmin levyn päättävässä kappaleessa R.O.C.K. in The U.S.A., jonka nimeen sisältyy jopa alaviite (A Salute to 60´s Rock).

Toisaalta levyltä löytyvät myös Mellencampin siihenastisen uran kantaaottavimmat kappaleet kuten Justice And Independence ’85, The Face Of The Nation sekä levyn aloittava vihainen Rain On The Scarecrow. Näillä kappaleilla Mellencamp tarkastelee hyvinkin tarkkanäköisesti maansa sosiaalista, poliittista ja taloudellista tilaa. Hän ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa halpahintaiseen saarnaamiseen tai syyttämään ketään, vaan laulut on usein kirjoitettu yksittäisten, ns. pienten ihmisten näkökulmasta – ihmisten, jotka ovat joutuneet (usein ilman omaa syytään) vaikeaan tilanteeseen ja yrittävät vain parhaansa mukaan selviytyä hengissä. Omista juuristaan Mellencamp lauloi puolestaan loistavalla Small Town –kappaleella, jota levyllä edeltää mamma Mellencampin laulama Grandma’s Theme. Vakavista teemoistaan huolimatta Scarecrow menestyi hyvin ja levyltä irtosikin peräti viisi Top 40 hittiä.

The Lonesome Jubilee

Kaksi vuotta hienon Scarecrow’n jälkeen ilmestyi Mellencampin uran kenties paras albumi, The Lonesome Jubilee (1987). Levy on lähes täydellinen kokonaisuus niin sävellysten, sanoitusten, sovitusten kuin esitystenkin suhteen. Bändikin on loistava. Yksittäisistä muusikoista kannattaa huomioida erityisesti rumpali Kenny Aronoff, pitkäaikaiset kitaristit Larry Crane ja Mike Wanchic sekä edellisen kiertueen aikana yhtyeeseen liittynyt viulisti Lisa Germano. Muutkin soittajat ja laulajat ovat huippuluokkaa ja Mellencamp itse on huikeassa vedossa. Levyltä irtosi muutamia hittejä (mm. levyn avaava loistava Paper In Fire, Cherry Bomb sekä hieno Check It Out) ja se sai runsaasti radiosoittoaikaa.

Alun perin Jubileesta kaavailtiin jopa tupla-albumia, mutta lopulta Mellencamp päätyi valitsemaan levylle kymmenen parasta, soundillisesti ja temaattisesti yhtenäisintä kappaletta. The Lonesome Jubileella kiteytyykin hienosti Mellencampin ja hänen yhtyeensä omin soundi: rouhea sekoitus sähköisiä ja akustisia kitaroita, liuta kansansoittimia (mm. haitari, mandoliini ja banjo), appalakkien vuoriston viulu sekä gospelkuoromainen taustalaulu ryyditettynä Aronoffin oivaltavalla rummutuksella ja Mellencampin omalla karhealla lauluäänellä. Scarecrow ja erityisesti Jubilee edustivat ilmestyessään kokonaan uudenlaista amerikkalaista soundia ja tyylisuuntaa, jota sittemmin ryhdyttiin kutsumaan mm. nimillä ”No Depression” tai ”Alt. Country”.

Big Daddy

Scarecrow’lla alkanut ja The Lonesome Jubileella jalostunut kehitys saavutti lakipisteensä kaksi vuotta Jubileen jälkeen ilmestyneellä albumilla Big Daddy (1989). Big Daddy on Mellencampin siihenastisista levyistä selvästi maanläheisin ja samalla myös soundiltaan akustisin. Levyllä soittava yhtye on sama kuin Jubileella, tosin mukaan mahtuu myös muutamia vierailijoita, joista huomattavin lienee bändin tuleva kitaristi Dave Grissom, jonka mukaantulo ennakoi jo tulevaa, varsin suurta soundillista muutosta. Laulujen aiheet ovat pääosin varsin maanläheisiä. Kappaleet kertovat tavallisten ihmisten (Jackie Brown, Martha Say, Theo And Weird Henry) arkisista toimista, vanhemmuudesta (Big Daddy Of Them All) sekä haaveista ja toiveista (Void In My Heart ja Sometimes A Great Notion). Mellencamp pyrkii tekemään levyllä myös (hieman väkinäisestikin) pesäeroa itsensä ja muiden listahittejä tehtailevien muusikoiden välille (Popsinger). Paradoksaalista kyllä, Popsinger oli levyn ainoa listoille yltänyt hitti. Mellencamp kieltäytyi tekemästä kiertuetta levyn julkaisemisen jälkeen eikä muutenkaan panostanut Big Daddyn markkinointiin, sillä hän ei omien sanojensa mukaan halunnut ”ottaa seuraavaa [suosion] askelta, kumarrella ja pussailla pyllyjä”, ”myydä itseään” tai ”olla Madonna”. Sen sijaan Mellencamp keskittyi maalaamiseen ja näyttelyiden pitämiseen. Big Daddy on muuten viimeinen Mellencamp -levy, jolla nähdään nimi ”Cougar”. Seuraavan albuminsa hän julkaisi oikealla, omalla nimellään John Mellencamp.

Whenever We Wanted

Kaksi vuotta myöhemmin Mellencamp palasi levytysstudioon ja julkaisi monet fanit ja kriitikot yllättäneen suoraviivaisen ja äänekkään rock –albumin Whenever We Wanted (1991). Levy on peräti John Mellencampin uran yhdestoista. Myös levyllä soittava yhtye on hieman muuttunut: entinen luottokitaristi Larry Crane on korvattu studiomuusikkonakin laajaa mainetta niittäneellä Dave Grissomilla, eivätkä viulisti tai taustalaulajat ole enää mukana. Levyn soundi on erittäin kuiva ja iskevä: tanakat rummut, jykevä basso ja säröiset kitarat – akustiset soittimet loistavat poissaolollaan. Mellencamp sanoikin halunneensa palata levyllä takaisin perusasioiden äärelle – ”Back to basics”.

Whenever We Wanted olikin aikanaan todellinen yllätys varsinkin niille kuuntelijoille, jotka omistivat vain kolme edellistä Mellencampin levyä. Albumin kappaleet ovat kuitenkin taattua Mellencampia: Get A Leg Up ja Again Tonight kiipesivät TOP 40 –listallekin, mutta muutkin kappaleet, kuten loistava Now More Than Ever, Last Chance sekä hieno Love And Happiness saivat runsaasti soittoaikaa erityisesti rock-musiikkiin erikoistuneilla radioasemilla. Sittemmin Whenever We Wanted on vakiinnuttanut paikkansa Mellencampin parhaiden levyjen joukossa. Se toimii myös johdatuksena kolme vuotta myöhemmin ilmestyneelle, soundiltaan vieläkin riisutummalle albumille Dance Naked.

Life Death Love And Freedom

Vuonna 2008 ilmestynyt Life Death Love And Freedom on John Mellencampin kenties juurevin folkrockalbumi. 80-lukulaista rockia on vain nimeksi. Välitön, lähes demomainen tunnelma kantaa läpi albumin. Tietty raukeus kuitenkin vakuuttaa, ei vaivaa. Yleissoundi saattaa tuntua aluksi jopa hauraalta, mutta vähitellen kappaleet iskostuvat mieleen. Juuri näin on hyvä, pitää vain hieman rauhoittua. Less is more.

Biisien maanläheisyyden vastavoimana on taianomainen tunnelma. Tuottaja T Bone Burnett soittaa levyllä sähkökitaraa kuin David Lynchin ohjauksessa. Mean tuo lisää elokuvallista koskettavuutta. Haikea kappale ja riipaiseva teksti ovat kaunista kuultavaa. Mellencampin laulun ja rämisevän akustisen kitaran lisäksi myös Troye Kinnettin  hienovarainen urkusoundi on tärkeä. Karen Fairchildin kanssa laulettu duetto A Ride Back Home svengaa hienosti. Life Death Love And Freedom sai Rolling Stone-lehden arviossa 4/5 tähteä. Ansiosta.

Sami Tammioja

Tuomas Pelttari

Laura Ahlstedt

Raision kaupunginkirjaston musiikkiosastolla – paita muistoksi jäi…(Dungen)

Kiertuepaidat jäävät monille muistoiksi maassamme vierailleista laulajista ja bändeistä. Raision kirjaston musiikkiosastolla nämä  muistot tuodaan näkyville kuukausittain vaihtuvine paitoineen.

Kesäkuun paita fanittaa ruotsalaista Dungenia.  Kyseinen paita on muisto Dungenin Tavastian keikalta (PsychotropicZone Klubi ) ja päivämäärä oli  21.2.2009.

Graveyardin kolmas albumi Lights Out on Viikon levy

Graveyard: Lights Out (2012)

Nykyään retroilu on osalle ihmisiä arvo sinänsä. On olemassa yhtyeitä, jotka tekevät samaa kuin muut ovat tehneet jo vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin. Sitten on bändejä jotka ovat yksinkertaisesti syntyneet liian myöhään. Graveyard kuuluu ilman muuta jälkimmäiseen ryhmään. Yhtyeen 1960- ja 70-lukujen tienoilla pyörivä bluesrock on täysin autenttista. Ei ole kysymystäkään siitä, onko yhtye täydellä sydämellä mukana. Jo bändin ulkoasu, muhkeat viikset ja cowboy-paidat, kielivät herrojen tyylitajusta.

Bändin live-esitykset ovat äärimmäisen intensiivisiä, varsinkin laulaja-kitaristi Joakim Nilssonin osalta. Uudella albumilla Nilsson saa energiansa välitettyä laulun kautta erittäin hyvin. Levy sisältää mainioita riffejä, mutta niiden sijaan päähän jää kaikumaan vain Nilssonin omistautunut ja tunteikas ääni. Albumin naturelli äänimaailma kehystää vahvaa laulua erinomaisesti. 

Lights Out –levyn avauskappaleen An Industry Of Murderin pyörähtäessä käyntiin valo katoaa ja huone täyttyy sumusta. Ihokarvat nostattavan kitaranäpläilyn jälkeen laulu ja rytmitryhmä lähtevät mukaan ja kuulija lennähtää 40 vuotta ajassa taakse päin. Kappale pakottaa jalan polkemaan tahtia ja saa pään keinumaan. Melko rauhalliset bluestunnelmoinnit muuttuvat salakavalasti rajuiksi rock-purkauksiksi.

Yhtyeen mukaan nimetty debyyttialbumi (2007) oli hajanainen, kuitenkin mainioita kappaleita sisältävä kokonaisuus. Toinen albumi Hisingen Blues (2011) oli jo hallitumpi kokonaisuus, jonka psykedeeliset elementit valloittivat. Kolmannella albumilla kappaleet ovat lyhyempiä, eivätkä tarttuvat riffit ole enää niin pinnalla. Ne on enemmänkin jätetty taustalle, kun taas laulaja on entistä suuremmassa roolissa.

Graveyard saa kaikki tunteensa kanavoitua levyn kautta. Rajummat kappaleet, kuten Seven Seven, Endless Nights ja Goliath huokuvat saarnaa, tuohtumusta ja protestihenkeä, kun taas bluesballadit Slow Motion Countdown ja 20/20 (Tunnel Vision) sisältävät sydäntäraastavaa tunteiden vuodatusta.

Lights Out ei ole konseptilevy, mutta tunnelma säilyy kautta albumin. Teemat pyörivät protestoimisen ja kaiken taakse jättämisen ympärillä. Levyn tunnelma on kuin kaahaisi pimeällä sumuisella tiellä kauas pois kaikesta, samalla kun jokainen vastaantuleva auto, maisema tai varjo herättää kipeitä muistoja taakse jäävästä elämästä.

Topi Lindqvist

Raision musiikkiosaston levynkansinäyttelyssä ”vuosikertaa 1973”

Raision kaupunginkirjaston kesä-ja heinäkuun levynkansinäyttelyssä poimintoja vuoden 1973 albumitarjonnasta nimikkeellä ”Vuosikertaa 1973”.

Pink Floyd/ Dark side of the moon

Procol Harum/ Grand hotel

Genesis/ Selling England by the pound

Led Zeppelin/ Houses of the holy

Roxy Music/ Stranded

David Bowie/ Aladdin sane

Raision musiikkiosaston kuukauden klassikkobändi: Vinegar Joe

Vinegar Joe

 Vuoden 1973 Ruisrockin suurin yllättäjä oli meillä Suomessa siihen asti varsin tuntematon, englantilainen Vinegar Joe. Yhtye tunnettiin nimenomaan erinomaisista konserteistaan, eikä se pettänyt siihen asetettuja odotuksia Ruisrockissakaan. Vinegar Joen suoraviivainen bluesista ja soulista vaikutteita ammentanut tyyli ja ennen muuta yhtyeen keskipiste vahvaääninen ja näyttävä laulajatar Elkie Brooks (s. 1945) jäivät festivaalin 14 800 kävijän mieleen. Syntyneestä mielenkiinnosta kertoo sekin, että vielä saman vuoden syksyllä Vinegar Joe esiintyi Helsingin Tavastia klubilla.

Blues-rockia soittanut Vinegar Joe perustettiin vuonna 1971. Yhtye julkaisi kaikkiaan kolme albumia ”Vinegar Joe” (1972), ”Rock´n Roll Gypsies” (1972) ja ”Six Star General” (1973) ennen hajoamistaan keväällä 1974. Tämän jälkeen Elkie Brooks ja Vinegar Joen toisena laulajana ja kitaristina ollut Robert Palmer (1949-2003) aloittivat menestyksekkäiksi osoittautuneet soolouransa.

 Altti Koivisto

Vinegar Joe/ Vinegar Joe

Vinegar Joe/ Rock’n Roll Gypsies

Vinegar Joe/ Six Star General

Valokuvanäyttely Raision musiikkiosastolla: Vinegar Joe Ruisrockissa 1973

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosaston kesän kuvanäyttelynä nähdään Vesa Hannukselan värivalokuvia vuoden 1973 Ruisrockista otsikolla ”Vinegar Joe Ruisrockissa 1973”.

Pienimuotoisen kuvakokonaisuuden avulla muistellaan vuoden 1973 tunnelmia, jolloin ansioituneen Ruisrock-kuvaajan Vesa Hannukselan lisäksi Ruissalon tunnelmasta nautti noin 15 000 musiikkihenkistä korvaparia.  Kuvien pääosassa on brittiläisen blues rock -orkesteri Vinegar Joen näyttävä laulusolisti Elkie Brooks mutta esillä on myös historialliselta todistusarvoltaan ainutkertaisia värikuvia tapahtuman yleisöstä.  Vesa Hannuksela on tallentanut myös tilanteen, jossa Vinegar Joen jäsenet seuraavat yleisön joukosta lavalla soittavaa Tasavallan Presidentti -orkesteria!

Kaupunkiuutisten näyttelyn tiimoilta tekemässä haastattelussa Vesa Hannuksela painottaa, etteivät näyttelyn kuvat ole aikaisemmin olleet esillä.  Samassa yhteydessä Hannuksela vahvistaa Jake Nymanin ”Ruisrock – ensimmäiset 25 vuotta” -kirjassa esittämät kommentit Vinegar Joen laulajan Elkie Brooksin yllättävistä vaikeuksista liittyen lavalle nousemiseen. Laulajan käyttämillä korkokengillä jo tasaisella käveleminen oli vaikeaa…

– Kyllä se Elkie Brooks sinne lavalle lopulta saatiin, parin roudarin avulla, takapuolesta työntäen, toteaa Hannuksela Kaupunkiuutisten sivuilla.

(”Vinegar Joe Ruisrockissa 1973” Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 3.6 – 30.8. Osastolla esillä myös ”kuukauden klassikkoartisti” -nimikkeen alla Vinegar Joen albumijulkaisujen levynkansia sekä levynkansinäyttelyn aiheena ”Vuosikertaa 1973”).