Frank Turner teki Viikon levyn

Last Minutes And Lost Evenings (2012)

– And I still believe in the need
For guitars and drums and desperate poetry

Frank Turner (s. 1981) on englantilainen laulaja-lauluntekijä, joka on aikaisemmin vaikuttanut post-hardcore bändissä Million Dead. Turner aloitti soolouransa vuonna 2005. Hän on julkaissut tähän mennessä viisi pitkäsoittoa, viimeisimmän nimeltään Tape Deck Heart tänä syksynä. Last Minutes And Lost Evenings on Epitaphin vuonna 2012 julkaisema kokoelmalevy, joka sisältää kappaleita pääosin neljältä ensimmäiseltä levyltä, mutta myös muutaman harvinaisuuden. Kokoelma on koottu lähinnä Amerikan valloitusta varten, mutta on samalla hyvä tapa tutustua Turnerin ja hänen yhtyeensä The Sleeping Soulsin tuotantoon.

Frank Turnerin musiikkia voi luonnehtia folkpunkiksi tai folkrockiksi ja se sisältää myös vaikutteita countrysta. Musiikki on suhteellisen yksinkertaista, ja monessakin biisissä on aineksia yhteislauluun pubin nurkassa. Sanoituksista löytyy terävyyttä ja ne ovat usein elämänläheisiä pieniä tarinoita, ja ilmeisesti hyvinkin omaelämäkerrallisia. Sanoituksissa tulee esiin muutamia kantavia teemoja, kuten rockmusiikin vapauttava vaikutus (I Still Believe) ja väistämättömän aikuistumisen ja nuoruuden ihannoinnin yhdistäminen (The Real Damage, Dan’s Song). Hieman lajityypistä poiketen Turnerin sanoitukset eivät ole poliittisia, mutta hän onnistui kuitenkin aiheuttamaan Britanniassa pientä kohua oikeistomieliseksi (väärin)ymmärretyllä kommentillaan. Poliittisista mielipiteistä huolimatta Turner kannattaa sanoituksissaan solidaarisuutta, kapinointia yhteiskunnan odotuksia vastaan ja omien unelmien tavoittelua

Last Minutes And Lost Evenings sisältää CD-levyn lisäksi DVD-taltioinnin loppuunmyydyltä Wembleyn keikalta. Konsertti on hyvin energinen ja todistaa, että Turnerilla riittää karismaa isommallekin lavalle. Turnerin setissä on 26 biisiä, joista osan hän esittää yksin akustisen kitaran kanssa ja osan hyvin toimivan bändinsä kanssa. Ja jos livetaltionnista innostuu niin Frank Turnerin keikkakunnon voi tarkistaa helmikuun lopulla kun hän bändeineen esiintyy Helsingin Nosturissa. Turner on vieraillut Suomessa useamminkin, muun muassa tämän vuoden alussa minikiertueella kotimaisen Jaakko ja Jay -yhtyeen kanssa.

Riikka Pöyry

Graveyardin kolmas albumi Lights Out on Viikon levy

Graveyard: Lights Out (2012)

Nykyään retroilu on osalle ihmisiä arvo sinänsä. On olemassa yhtyeitä, jotka tekevät samaa kuin muut ovat tehneet jo vuosia tai vuosikymmeniä aiemmin. Sitten on bändejä jotka ovat yksinkertaisesti syntyneet liian myöhään. Graveyard kuuluu ilman muuta jälkimmäiseen ryhmään. Yhtyeen 1960- ja 70-lukujen tienoilla pyörivä bluesrock on täysin autenttista. Ei ole kysymystäkään siitä, onko yhtye täydellä sydämellä mukana. Jo bändin ulkoasu, muhkeat viikset ja cowboy-paidat, kielivät herrojen tyylitajusta.

Bändin live-esitykset ovat äärimmäisen intensiivisiä, varsinkin laulaja-kitaristi Joakim Nilssonin osalta. Uudella albumilla Nilsson saa energiansa välitettyä laulun kautta erittäin hyvin. Levy sisältää mainioita riffejä, mutta niiden sijaan päähän jää kaikumaan vain Nilssonin omistautunut ja tunteikas ääni. Albumin naturelli äänimaailma kehystää vahvaa laulua erinomaisesti. 

Lights Out –levyn avauskappaleen An Industry Of Murderin pyörähtäessä käyntiin valo katoaa ja huone täyttyy sumusta. Ihokarvat nostattavan kitaranäpläilyn jälkeen laulu ja rytmitryhmä lähtevät mukaan ja kuulija lennähtää 40 vuotta ajassa taakse päin. Kappale pakottaa jalan polkemaan tahtia ja saa pään keinumaan. Melko rauhalliset bluestunnelmoinnit muuttuvat salakavalasti rajuiksi rock-purkauksiksi.

Yhtyeen mukaan nimetty debyyttialbumi (2007) oli hajanainen, kuitenkin mainioita kappaleita sisältävä kokonaisuus. Toinen albumi Hisingen Blues (2011) oli jo hallitumpi kokonaisuus, jonka psykedeeliset elementit valloittivat. Kolmannella albumilla kappaleet ovat lyhyempiä, eivätkä tarttuvat riffit ole enää niin pinnalla. Ne on enemmänkin jätetty taustalle, kun taas laulaja on entistä suuremmassa roolissa.

Graveyard saa kaikki tunteensa kanavoitua levyn kautta. Rajummat kappaleet, kuten Seven Seven, Endless Nights ja Goliath huokuvat saarnaa, tuohtumusta ja protestihenkeä, kun taas bluesballadit Slow Motion Countdown ja 20/20 (Tunnel Vision) sisältävät sydäntäraastavaa tunteiden vuodatusta.

Lights Out ei ole konseptilevy, mutta tunnelma säilyy kautta albumin. Teemat pyörivät protestoimisen ja kaiken taakse jättämisen ympärillä. Levyn tunnelma on kuin kaahaisi pimeällä sumuisella tiellä kauas pois kaikesta, samalla kun jokainen vastaantuleva auto, maisema tai varjo herättää kipeitä muistoja taakse jäävästä elämästä.

Topi Lindqvist

Napalm Deathin uusin on Viikon levy

Napalm Death: Utilitarian

Napalm Death on englantilainen vuonna 1981 perustettu grindcore-yhtye, jota pidetään genrensä pioneerina. Grindcorelle on tyypillistä vahvasti särötetyt kitarat, karjuntaan perustuva laulutyyli, nopea tempo ja lyhyet kappalepituudet. Perinteisesti genren merkkinä pidetään myös poliittisesti värittyneitä lyriikoita, jotka lienevät punk-vaikutteiden peruja. Napalm Death on myös siitä erikoinen yhtye, että siinä ei ole enää jäljellä yhtään alkuperäisjäsentä. Yhtyeen tyyli onkin kehittynyt paljon sen alkuajoista, eikä kehityksen loppua näy.

Utilitarian (2012) alkaa Napalm Deathille epätyypilliseen tapaan melodisella introlla. Kahden minuutin pituinen Circumspect luo uhkaavan tunnelman ja jättää kuulijan odottamaan yhtyeelle tyypillistä rajua paahtoa. Avauskappale ei tätä tarjoa, mutta kun kakkoskappale Errors in the Signals lähtee käyntiin, taukoa väkivaltaiselle riepottamiselle ei enää näy.

Albumin alku on kaaottista raivoamista, joka ei jää laadultaan aiemmista Napalm Deathin tuotoksista. Yhtye ei ole kuitenkaan tyytynyt tekemään asioita sille tuttuun ja turvallliseen tapaan. Levy sisältää runsaasti yhtyeelle uusia elementtejä.

Ensimmäinen näistä elementeistä on kappaleessa Everyday Pox esiintyvä saksofoni. Tosin se ei juuri saksofonilta kuulosta. Instrumentti kuulostaa täysin mielipuoliselta. Kärsivää kirkunaa kehystää tuplapedaalien raivokas potkiminen. Oman lisänsä kappaleisiin tuo laulaja Mark Greenwayn matalia murinoita rikastava kitaristi Mitch Harriksen korkeat kirkunat.

Levy sisältää nopean ja suoraviivaisen tykityksen lisäksi myös paljon groovaavia ja jopa melodisia kohtia. Esimerkiksi musiikkivideobiisi The Wolf I Feed sisältää jopa puhdasta kuorotyyppistä laulua. Juuri kun ehtii jo ajatella yhtyeen rauhoittuvan se lyö nyrkillä naamaan ja lähtee jatkamaan mielipuolista raivoamistaan.

Napalm Death ei petä tälläkään kertaa. Utilitarian on perinteinen Napalm Death –albumi, mutta se ei ole kangistunut kaavoihinsa, vaan luonut paljon uuttaa musiikkiinsa. Albumi on vihainen, eikä se anna poliitikoille armoa. Esimerkiksi kappale Think Tank Trials kertoo jo nimellään mistä on kyse. Lisäksi kun levyn kannesta löytyy tavallinen tallaaja, jota pukumiehet monottavat kuin yhtyeen rumpali tuplapedaalia, mikään ei jää arvailujen varaan.

“Obscure my face
Effectively decapitate
Unbowed through
The smear campaign
Effectively decapitate”

Tämän albumin jälkeen kukaan ei käy enää äänestämässä.

Viikon levy on Hexvesselin toinen albumi No Holier Temple

Ylistys luonnolle

Hexvessel on vuonna 2009 perustettu suomalainen folk-yhtye. Yhtyeen nokkamies Mat McNerney perusti yhtyeen muuttaessaan Norjasta Suomeen. Taakse jäi black metallin kylmä maailma ja tilalle tuli vanhakantaisuudessaan raikas folkrock. Debyytti Dawnbearer oli täysiveristä rituaalimusiikkia, ja erosi occult rock -aikalaisistaan särökitaroiden puuttumisella ja erilaisten akustisten soittimien käyttämisellä. Debyytti menestyi hyvin, ja innosti McNerneytä kokoamaan yhtyeelle livekokoonpanon. Kasvavan suosion myötä tuli ajankohtaiseksi seuraava albumi, No Holier Temple.

No Holier Temple on ylistys luonnolle. Levyn äänimaailma on kuin se olisi äänitetty metsän siimeksessä. Akustisen kitaran soljuntaa tasapainottaa sähkökitaran pehmeä ääni, johon on jätetty vivahde säröstä. Trumpetti nousee esiin varsinkin kappaleessa Woods To Conjure, jossa musisointi siirtyy jo lähes jazziksi. Edeltäjäänsä verrattuna se on ehyempi kokonaisuus ja sen äänimaailma on hiotumpi.

McNerneyn ääni saa kiittelemään moneen otteeseen sitä, ettei mies vain tyytynyt örisemään black metal yhtyeissä. Kyseessä on nimittäin mahtava laulaja. Varsinkin kappale Sacred Marriage tuo laulun erittäin hyvin esiin. Muinaisista jumalista kertovien tarinoiden ja toistojen avulla lyriikat luovat kappaleisiin hypnoottisen tunnelman, joka sulkee kuulijan sisäänsä.

– In forest heart the man of leaves is dancing
He is source of stream and seed of life begun
At the edge of dawn his lithe green limbs are moving
Our thin flutes play and he steps the mystery round

– Green Lord
Green Lord
Spring maiden dances with you
Green Lord
Green Lord
Spring maiden dances with you

***

Levyn kultakimpale on lähes 11 minuuttinen His Portal Tomb. Kappale on myös yksi parhaita kuulemiani livebiisejä. Kappaleen yksinkertainen doom metal -riffi muuttuu joka kierrolla hypnoottisemmaksi, ja on Hexvesselin raskainta antia.

Pituudestaan huolimatta levyn kappaleet eivät käy tylsiksi. Ne alkavat rauhallisesti ja kasvavat edetessään. Kappaleet alkavat akustisilla kitaroilla ja päättyvät trumpettien, viulujen ja hammondin riemuvoittoon. Levyn kokonaisuutta hahmottaa muutama noin minuutin mittainen kappale, jotka sisältävät puhelaulua. Ne kokoavat yksittäiset kappaleet yhdeksi albumiksi.

Kokonaisuudessaan No Holier Temple on tuulahdus 70-lukua nykypäivänä. Albumi olisi voitu yhtä hyvin tehdä 40 vuotta sitten kuin tänä päivänä – niin musiikin kuin teemankin puolesta.

Topi Lindqvist

Musasto valitsi vuoden 2012 parhaat albumit

2012

Huoratron: Cryptocracy (2012)

Huoratron  (eli suomalainen Aku Raski ) on luonut Cryptocracy-levyllä aggressiivisen, hypnoottisen, kaaottisen, omaperäisen  ja elektronisen punk-ympäristön, jota kuuntelee kuin transsissa. Eri elementtien kerroksia on paljon, jotka tulevat ja menevät, kunnes tuttu teema toistuu taas ja takova biitti alkaa uudestaan. Todella koukuttavaa. Paras biisi levyllä on A699F (taitaa olla jonkun sosiaaliturvatunnuksen loppuosa). Sopisi hyvin tunnariksi johonkin scifileffaan.

A-C Antell

”Listen to this album, there’s nothing quite like it”. – Jason Anderson http://www.radioutd.com/2012/04/26/huoratron-cryptocracy/

Paleface: Maan tapa

Paleface jatkaa uusimmalla albumillaan hyväksi havaitulla tiellä. Huhtikuun lopulla julkaistu Maan tapa on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle menestysalbumille Helsinki-Shangri-La. Uudella levyllään räppäri ruotii maailmanlaajuisia vääryyksiä tiukasti ja tarkasti. Teksteissä osansa saavat niin arabikevät, saamattomat juopot kuin epärehelliset poliitikotkin. Levyn tunnelma on paikoin hyvinkin rock kun Tuomo Prättälän johtama Räjähtävä Nyrkki–yhtye panee parastaan. Albumi on kymmenen biisiä täyttä asiaa.

Petri Kipinä

Lana Del Rey : Born to die

Lana Del Reyn levy on kuin hollywoodmelodraama, jonka keskiössä tavallisessa perheessä kasvanut tuhma tyttö haaveilee rikkauksista ja glamourelämästä. Musiikillisesti levyllä on viljalti 1960-luvun tyyliä sekoitettuna hiphop-rytmeihin, runsaasti käytettyjen viulujen luodessa elokuvamaista tunnelmaa. Sisällöltään ja etenkin arvoiltaan levy on ehkä kyseenalainen, mutta joka tapauksessa levy on yksi niitä, joista vuosi 2012 muistetaan.

Antti Impivaara

PMMP: Rakkaudesta

Jotain uutta, mutta kuitenkin tutun kuuloista tarjosi PMMP:n uusin levytys Rakkaudesta, biisinteon tason pysyessä kuitenkin edelleen korkealla. Rohkeasti toteutetut uudet aluevaltaukset, kuten räppäykset, toimivat levyllä vaihtelevasti, mutta pääasia on, ettei liian turvallisilla poluilla ole kaikesta menestyksestä huolimatta pysytty. Levyltä löytyy tuttu sekoitus livetilanteissa hyvin toimivia laulatuskappaleita, kaunista tunnelmointia ja asenteellisia iskusävelmiä, mutta myös muuta. 10 hyvää ja paikoin jopa erinomaista kappaletta kuitenkin.

Tuomas Aitonurmi

JJ Doom: Key to the Kuffs

2012 oli niin loistava vuosi hip hopille ja rapille, että tässä yhteydessä on nostettava esille yksi vuoden aikana eniten innostaneista tuotoksista nimenomaan tältä saralta. Niin Yhdysvalloissa, Britanniassa kuin Suomessakin julkaistiin kymmeniä laaturäbäytyksiä, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla tässä esillä, mutta kunniamaininnan ansaitsee harmillisen vähälle huomiolle jäänyt, kesällä julkaistu JJ Doom -albumi. Nimimerkin takana ovat underground-tuottaja Jneiro Jarel ja kulttiräppäri MF Doom. Lontooseen viisumiongelmien vuoksi juuttunut Doom on levyllä uuden elinympäristönsä innoittamana kovemmassa vedossa kuin vuosiin, ja Jarelin abstraktit mutta tarttuvat rytmittelyt tekevät kokonaisuudesta todella tuoreen kuuloisen.

Risto Mikkonen

Sufjan Stevens: Silver & Gold

Yhdysvaltalaisen Sufjan Stevensin (s. 1975) uusin lahja maailmalle on toinen 5CD-boksi joulumusiikkia. Vuonna 2006 koottu Songs for Christmas sai siis jatko-osan, eikä uusi Silver & Gold petä. Päinvastoin, tästäkään runsaudensarvesta ei voi saada tarpeekseen. On joulusi harras, humoristinen, arkinen tai eeppinen – Sufjan tuntuu tietävän mitä tarvitset.

Stevensin konsepti joulusta sisältää lämmintä kotikuoroa, hellyyttävää nokkahuilusoundia, elektrojumitusta jne. Fiilis ratkaisee, soitinten vire vähemmän. Esimerkiksi Christmas Unicorn tuo uuden valon talveen, viimeistään silloin kun huomaatkin kuuntelevasi Joy Divisionin klassikkoa Love Will Tear Us Apart. Ja huom! Boksin vihkossa  Sufjan kertoo miksi joulu on ikuinen, mukana myös laulutekstit ja sointumerkit.

Tuomas Pelttari

Florence + The Machine: Ceremonials

Florence + The Machinen toinen albumi lunastaa debyyttilevyn (Lungs, 2009) lupaukset moninkertaisesti. Jo kahden levyn jälkeen Florence + The Machine on onnistunut luomaan omanlaisensa soundin, jonka ei voi määritellä kuulostavan juuri muulta kuin itseltään. Helisevä-ääninen ylenpalttinen eeppisyys kulkee tekijöidensä oivallisen draaman tajun ohjauksessa ja ottaa kuuntelijan mukaan matkalle, jolta palattuaan ei voi olla varma menikö reissu hyvin, huonosti vai jotain siltä väliltä, ja tietää vain, että kannatti lähteä. Isojen linjojen ja täydellisten yksityiskohtien kokonaisuus kuvaa erinomaisesti maailmanlopun vuotta 2012.

Laura Ahlstedt

Uhrijuhla on ilmavaa popmusiikkia

Kuin leijaa lennättäisi

Single ulkona, albumi tulossa

Kauko Röyhkän verkkaisesti hahmottelema yhtye Uhrijuhla on julkaissut ensimmäisen singlensä Liian kaukana//Kivettynyt metsä. Herkät biisit vetävät puoleensa magneetin lailla.

Turkulainen Svart Records julkaisee Uhrijuhlan debyyttialbumin joulukuussa. Keikkoja on tulossa, mutta millä kokoonpanolla? Musasto haastatteli kitaristi Markus Myllykangasta.

 

Miten Uhrijuhla ja sinä päädyitte yhteen?

Kauko Röyhkä muutti Turkuun muistaakseni 2009 syksyllä, samaan pihapiiriin, missä itse asuin jo vaimoni kanssa. 2010/2011 vuosina sitten hieman tutustuttiin. Nähtiin pihalla, juteltiin musiikkijuttuja ja vaihdeltiin suosikkilevyjä keskenämme. Taisi olla viime tammikuussa kun taas juteltiin musajuttuja pihalla. Kauko mainitsi, että hän on parisen vuotta pyörittänyt Uhrijuhla -nimistä orkesteria, joka perustettiin 500 kg lihaa -yhtyeen raunioille. Laulajina olivat Kaukon vaimo Olga ja Xysman Janitor. Innostuin bändistä ja heitin ihan huvikseni ”jos tarvitte kitaristia niin laita soittoa mulle”. Soitto tuli viikon päästä. Seuraavaksi oltiin treenaamassa, ja aika pian jo studiossa. Albumi onkin nyt tätä kirjoittaessani valmis ja lähdössä painoon.

Miten kuvailisit yhtyeenne musiikkia ja soundia?

Näkisin Uhrijuhlan psykedeelisenä popbändinä. Tunnelmallista, leijuvaa musaa, mutta aika monipuolista. Uhrijuhla ei kuulosta modernilta, tuotetulta, kuten suurin osa nykybändeistä. Ja nyt en tarkoita, että bändi olisi pelkästään ”vanhan, hyvän ajan” ihannointia. Mukana on myös modernimpi fiilis.

Ensimmäinen singlenne on juuri ilmestynyt. Miltä kappaleet Liian kaukana ja Kivettynyt metsä tuntuvat?

Piisithän tuntuvat mukavalta – varsinkin kun saatiin vinyyliseiska ulos Svartin kautta. Palaute on ollut pääosin positiivista.

Sinkkuraitojen orgaanisuus ja lievä huojunta tuntuu maagiselta. Helppoa ja syvää yhtä aikaa. Uhrijuhla kenties omimmillaan?

Levy on nauhoitettu livenä sisään. Tuosta syystä piisitkin ovat orgaanisia ja elävät aika paljon. Tarkoituksemme oli myös, että jätetään piiseihin eloa ja luonnollisuutta eikä hiota kaikkia särmiä pois, muuten levystä olisi tullut liian kliininen. Elikkä kyllä, Uhrijuhlaa omimmillaan. Ollaan tosi tyytyväisiä lopputulokseen.

Mitä voimme odottaa debyyttialbumiltanne?

Albumi tulee ulos Svart Recordsin kautta 7.12.2012. Parhaimman kuvan bändistä saa kuuntelemalla koko levyn kokonaisuudessaan sitten kun se tulee kuunteluun ja myyntiin. Jos yrittää kuvailla bändiä liikaa itse niin tuntuu, että pilaa jotakin olennaista. Antaa kuulijan kuunnella ihan itse levyä ja päätellä miltä levy kuulostaa.

Entä keikat? Millä kokoonpanolla soitatte?

Keikkoja on sovittu kaksi, Helsinki (Svart Night #1, lauantai 10.11.2012, Bar Loose) ja Turku. Pyritään saamaan hieman lisää keikkoja kun levy tulee ulos. Uhrijuhlan nykyinen kokoonpano on: Olga (laulu, koskettimet), Kikke (rummut), Juhana (kitara), Kimmo (basso, koskettimet), Markus (kitara), Olli (kitara) ja Janitor (laulu). Tämä kokoonpano toivottavasti tulee olemaan myös seuraavan levynteon kokoonpano. Uusia piisejä on jo iso liuta tuloillaan. Kauko toimii Uhrijuhlan taustalla, yhtenä lauluntekijöistä.

Tavoitteita nyt ja tulevaisuudessa?

Nyt on pääprioriteetti keikoissa. Odotellaan levynjulkaisua ja yritetään säätää lisää keikkoja. Uusia piisejä tekisi mieli jo päästä vääntämään. Itse asiassa ollaan jo soiteltukin aikaa montaa uutta veisua treenikämpällä.

Tuomas Pelttari

Half Applen debyyttialbumi on Viikon levy

Half Apple

Hands That Held Up The Sky (2012)

Half Applen debyyttialbumi on vihdoin ilmestynyt – Presence Records julkaisi CD:n Hands That Held Up The Sky 14. maaliskuuta. Kolmen vuoden takainen EP In Between (2009) antoi jo paljon, mutta nyt päästään todella asiaan. Veli-Matti Saloniemen kanssa on tuotettu rohkeaa ja intohimoista rockmusiikkia. Musaston peukku nousee.

Turkulainen Half Apple on sykkivä musiikillinen majakka, joka valaisee polkuasi. Yhtyeen into, viehkeys ja taito välittyvät heti, mutta kuitenkin hienovaraisesti. Terve itseluottamus paistaa mukavan kirkkaasti myös livenä. Bändi on luonteva. Half Applen runsasta tyyliä voi kuvailla monella tavalla, vaikka näin: Interpol goes Fragile by Yes through Fugazi-era Marillion in a modern rock bus driven by Neil Peart of Rush. Kyllä, ja paljon muuta.

Hands That Held Up The Sky vaatii hieman keskittymistä. Half Applen kotisivulla voit testata kolmea raitaa, joista on mukava aloittaa. The Sun Comes Up on intensiivinen rockhybridi. Nostattava biisi sopii erinomaisesti levyn alkuun. Kitarariffiä värittää häivähdys The Policen Andy Summersia. Pidemmät Confusion/Freedom ja Stars!/The Brightest iskevät ajan kanssa yhä kovemmin. Ja mahtava Inside voisi olla vähän pidempikin.

HTHUTS  jättää odottamaan lisää. Olen varma siitä, että Half Apple pystyy tulevaisuudessa yhä parempaan. Ja uutta on tulossa – keikoilla on jo kuultu särmikkäitä biisejä, joita ei ole vielä julkaistu. Miten jo odotankaan bändin toista albumia…

***

Half Apple:

Henri Lyysaari
Santeri Palkivaara
Valtteri Sjöblom
Ville-Pekka Vaaralahti

Keikat:

21.4. Vimma, Turku
28.4. S-Osis, Turku

***

CD on varattavissa verkkokirjastosta 3.5. alkaen.

 

Tuomas Pelttari