Avainsana-arkisto: rock

Raision kaupunginkirjastossa esillä Steve Miller Band

Steve Miller Band

West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.

Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.

Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.

”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.

Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.

Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.

 Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)

 

Sailor

 

The Joker

 

Fly Like an Eagle

 

Book of Dreams

 

Abracadabra

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

SIG-kirjasta ”Portaat purppurasumuun” riittää puhetta Raision kaupunginkirjastossa

Aku-Tuomas Mattila esittelee SIG-kirjaansa Portaat purppurasumuun maanantaina 15.10. klo 18 Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla. Kirjailijaa haastattelee muusikko-toimittaja Jussi Helle. SIG-yhtyettä edustaa Juha Oksanen.

Portaat purppurasumuun on yli 40 haastattelun ja lukuisten lehtiartikkeleiden avulla kasattu teos yhdeksän pitkäsoittoalbumia julkaisseesta raisiolaisesta SIG-yhtyeestä. Tarina kuljettaa yhtyettä treenikämpältä keikoille ja studioon, videokuvauksiin Pariisiin, ystävyyskaupunkimatkalle Ruotsiin sekä omiin synttärijuhliin Viroon.

Raisiolainen SIG teki läpimurron debyyttisinglellään Tiina menee naimisiin kesällä 1980. Suoraan tähtitarhaan noussut bändi tehtaili seitsemän vuoden aikana lisää hittejä, mutta kirkkain huippu jäi saavuttamatta. Jättihitit Vuosisadan rakkaustarina, Ludvig van Beethoven sekä Hyvää syntymäpäivää henkivät suomalaisille 80-luvun nostalgiaa.

Kirjassa pohditaan bändin hölmöjä kohelluksia, mutta myös liiketaloudellisia ratkaisuja, joissa SIG oli edelläkävijä. Portaat purppurasumuun on SIG-yhtyeen tarina, mutta se on myös kertomus kaveriporukasta, josta yksi poistui kaikkien järkytykseksi liian aikaisin.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): luennot, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Raision musiikki -ja taideosastolla ”Winwood-viikot” – Steve Winwood 70 vuotta

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla vietetään ”Winwood-viikkoja” Steve Winwoodin merkkipäivän kunniaksi. Esillä albuminkansia Spencer Davis Groupilta, Trafficilta, Blind Faithilta sekä poimintoja Winwoodin soolotuotannosta. (Levynkannet lainassa Olli Jalavan ja Altti Koiviston kokoelmista)

 

Steve Winwood 70 vuotta

 

Steve Winwood (s. 12.5.1948) on yksi rockmusiikin suurista äänistä, jonka ura hakee vertaistaan. Nuori Winwood nousi kuuluisuuteen Birminghamissa vuonna 1963 perustetun Spencer Davis Groupin keskushahmona. Laulaja/kosketinsoittaja Steve Winwoodin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat hänen vanhempi veljensä basisti Muff Winwood, rumpali Pete York ja laulaja/kitaristi Spencer Davis. Heidän läpimurrokseen muodostui vuoden 1965 lopulla ilmestynyt ”Keep On Running”, joka nousi brittilistan kärkeen seuraavan vuoden alussa. Myös Spencer Davis Groupin seuraavasta singlestä ”Somebody Help Me” tuli ykköshitti saman vuoden keväällä. Yhtyeen suuria menestyksiä olivat myös brittilistan kakkosena parhaimmillaan ollut ”Gimme Some Lovin” ja Top Ten -hitti ”I´m A Man”. Vuoden 1967 alkupuolella Spencer Davis Groupin suosion ollessa suurimmillaan Winwood kuitenkin erosi yhtyeestä. Steve Winwoodin aikana yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa: Their First LP (1965), Second Album (1966) ja Autumn ´66 (1966).

Vuoden 1967 keväällä perustetusta Traffic-yhtyeestä tuli se ympäristö, jossa hän pääsi toden teolla toteuttamaan itseään. Yhtyeen alkuperäiset jäsenet olivat Winwoodin lisäksi kitaristi Dave Mason, saxofonisti/huilisti Chris Wood sekä rumpali Jim Capaldi. Toukokuussa 1967 ilmestynyt ”Paper Sun” -single oli suuri menestys samoin kuin marraskuussa ilmestynyt esikoisalbumi Mr. Fantasy. Yhtye oli yksi aikansa lupaavimmista uusista yhtyeistä, joka myöhemmässä tuotannossaan moninkertaisesti lunasti siihen asetetut suuret odotukset.

Vuonna 1968 julkaistu kakkosalbumi Traffic oli jo tyylikeinonsa täydellisesti hallitsevan yhtyeen mestariteos. Seuraavana vuonna Winwood perusti Eric Claptonin, Ginger Bakerin ja Rick Grechin kanssa lyhytikäiseksi jääneen superyhtye Blind Faithin. Trafficin tarina kuitenkin jatkui vuonna 1970 ilmestyneellä loistavalla John Barleycorn Must Die -albumilla, joka oli kiehtova sekoitus jazzia, rockia ja folkia.

Kaiken kaikkiaan Traffic loi vuosina 1967-74 ajatonta musiikkia, jonka lumous ei ole vuosien saatossa heikentynyt – päinvastoin. Yhtyeen voima oli ennen muuta jatkuvassa uusiutumiskyvyssä ja rohkeudessa hakea uusia tyylillisiä ratkaisuja. Viimeisen kerran Steve Winwood ja Jim Capaldi tekivät Traffic-nimellä uutta musiikkia vuonna 1994, jolloin ilmestyi Chris Woodin muistolle omistettu albumi Far From Home.

Trafficin jälkeen Steve Winwood aloitti tähän päivään jatkuneen menestyksekkään soolouransa. Erityisesti 1980-luvun levyillään Arc of a Diver, Talking Back to the Night, Back in the High Life ja Roll with it Winwood lähti rohkeasti tavoittelemaan uusia kuulijoita saavuttaen menestystä etenkin Yhdysvalloissa.

Teksti Altti Koivisto

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Toisen soinnun etsijät -kirjasta puhetta ja tarinaa Raision musiikki-ja taideosastolla keskiviikkona 16.5.

Puhetta ja tarinaa Toisen soinnun etsijät –kirjan tiimoiltaRaision kirjastotalon musiikki-ja taideosastolla keskiviikkona 16.5. kello 17.00. Paikalla kirjan toimittajat Pertti Grönholm ja Kimi Kärki.

Toisen soinnun etsijät (Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970–2017) avaa laajan näkymän turkulaisen populaarimusiikin alakulttuureihin ja monenkirjaviin ilmiöihin, alkaen ensimmäisestä Ruisrock-festivaalista ja päätyen nykypäivän tekijöihin ja tapahtumiin.

Teos on ensimmäinen tutkimukseen perustuva yleisesitys, joka käsittelee aihettaan laajasti, kertoen niin rockin ja popin valtavirroista kuin Turulle tyypillisistä vasta- ja sivupyörteistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, luennot, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Toivottakaa tervetulleeksi Hauhtonen – Raision kirjastotalon Martinsalissa torstaina 24.5.

Jarmo Hauhtonen sooloilee bändin avustuksella Raision kirjastotalon Martinsalissa torstaina 24.5. kello 18.

Raisiolaisen Korroosio-yhtyeen laulaja Jarmo Hauhtonen julkaisi helmikuussa ensimmäisen soololevynsä ”Omilla teillään”. Levyn kappaleet ovat Hauhtosen itsensä kirjoittamia, pieniä elämänmakuisia tarinoita. Osa lauluteksteistä ja sävellyksistä on odottanut pöytälatikossa oikeaa hetkeä tulla julkaistuksi, osa taas on aivan uutta tuotantoa.

Hauhtosen uusi yhtye kulkee nimellä HAUHTONEN, ja mukana ovat kitaristi Pauli ”Pate” Paju, basisti Tomi Norha ja rummuissa Markku ”Mäikkä” Tuomi.

Konsertin liput ovelta 7 euroa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Tapahtumat

”Ei mikään blondivitsi” – Blondie Raision kirjaston musiikkiosaston huomion kohteena

Ei mikään blondivitsi

 

Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.

Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.

 

Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.

Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.

 

Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.

Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.

Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.

Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.

Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.

Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.

Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.

 

 

Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me, Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another,  Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.

 

 

Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta The Tide is High -biisistä.

 

 

Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.

Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.

Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.

Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut  tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.

Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry. (No Exit tour -kirja)

Picture This!

 

 

(Teksti Eeva Kiviniemi)

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:

Blondie – Blondie

Blondie – Plastic Letters

Blondie – Parallel Lines

Blondie – Eat the Beat

Blondie – Autoamerican

Blondie – Pollinator

Debbie Harry – KooKoo

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Vinyyli-iltamat Raisiossa:”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania. Renegades toi rock’n’rollin Suomeen”

Jo kuudennen kerran järjestettävässä Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat -tapahtumassa teemana on The Renegades. Vinyyli-iltamat maanantaina 12.3. klo 16-19.

”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania”.

Englantilainen Renegades saapui Suomeen ensimmäisen kerran lokakuussa 1964. Aluksi oli sovittu kolmen viikon kiertueesta, mutta sopimusta jatkettiin hyvin pian.

Bändi esiintyi TV-ohjelmissa ja tekivät Scandian kanssa levytyssopimuksen. Ensimmäinen single Cadillac oli suuri menestys. Cadillac nousi radion Kahdeksan kärjessä -ohjelman ykköseksi. Vielä samana vuonna ilmestyi yhtyeen debyyttialbumi.

Renegades keikkaili tiiviisti eri puolilla maata. Monille he olivat ensimmäinen ulkomainen rockbändi, joka nähtiin livenä. Vastaavaa massahysteriaa koettiin Suomessa seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin Hurriganesin huippuaikoina.

Renegades levytti Suomessa aikanaan 1964-66 neljä albumia. Vuonna 1966 he säestivät Dannya singlellä Salattu suru, joka oli käännös Renegadesin omasta biisistä My heart must do the crying. Seuraavana vuonna yhtye vieraili vielä  Suomessa, mutta menestys jäi sangen heikoksi. Yhtye siirtyi Italiaan, mutta birminghamilaisyhtyeen parhaat vuodet jäivät Suomeen.

Renegadesien perintöä on vaalinut kitaristi Esa Pulliaisen Agents-yhtye. Paras esimerkki tästä on Topi Sorsakosken ja Agentsin tribuuttilevy Renegades (2007). Myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on kunnioittanut Renegadesia soittamalla yhtyeen tuotantoa elokuvissaan.

Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamissa muusikko ja YLE:n toimittaja, ”bluesministeri” Esa Kuloniemi, puhuu aiheesta kirjoittamansa The Renegades – luopiotarina -kirjan tiimoilta (alkaen kello 18.00)

Kirjastosalissa on esillä myös Joska Laineen Renegades-aiheinen näyttely. Näyttelyssä esillä oleva Suosikki-lehden jättijuliste myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella.

Levymyynnin lisäksi tapahtumassa esiintyy Sivutuote.

 

(Teksti Altti Koivisto ja Eeva Kiviniemi)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tapahtumat, Vinyylimania