Avainsana-arkisto: rock

Mirage – Raision ensimmäinen rockyhtye

Mirage – Raision ensimmäinen rockyhtye

 

 Happy Bee

1960-luvun puolivälissä neljä Raision yhteiskoulun oppilasta, Teijo Räsänen, Pauli Tuomi, Jorma Vilen ja Pekka Korhonen, perustivat bändin ja alkoivat harjoitella soittamista Pauli Tuomen kotona saunakamarissa ja myöhemmin Raision yhteiskoululla. Yhtyeeseen liittyi sen loppuaikoina vielä viides yhteiskoulun oppilas Hannu Kaukonen. Nimi bändille löytyi appelsiinilaatikon kyljessä olleesta värikkäästä tarrasta, jossa oli mehiläisen kuva ja teksti Happy Bee.

Mirage

 Vuonna 1968 Pauli Tuomen tilalle tuli laulajaksi Ilkka Lavonen. Kokoonpano-muutoksen yhteydessä yhtyeen uudeksi nimeksi tuli Mirage. Raision nuoriso- ja raittiustyön ohjaajan Kauko Kruskopfin ja Hannu Kaukosen isän opettaja Aulis Kaukosen avustuksella yhtye sai harjoittelutilan tyhjilleen jääneestä Mahittulan koulusta.

Mirage esiintyi tähän aikaan koulu- ja oppilaitosbileissä Raisiossa, Naantalissa ja Turussa. Mahittulan koulu remontoitiin vuonna 1969 nuorisokahvilaksi, jonka avajaisissa yhtye tietysti esiintyi.

Basisti Pekka Korhosen kesätyöpaikka Jorma Käkelän tanssiyhtyeessä vuonna 1968 poiki Miragelle lisää keikkoja, sillä yhtyettä alkoi myydä legendaarisen Tappi Suojasen ohjelmatoimisto. Raisiolaisyhtye soitti mm. Pentti-Oskari Kankaan Seitsemän seinähullun veljeksen taukobändinä. Tässä vaiheessa Turun seudun koulubileet jäivät taakse, ja Mirage teki keikkoja tanssilavoilla lähes joka viikonloppu, kaukaisimpana esiintymispaikkana Kokkola.

Ilkka Lavonen & Mirage

Armeija tuli merkitsemään Miragen toiminnalle pitkää taukoa 1970-luvun alkupuolella, koska soittajat suorittavat asevelvollisuutensa eri aikoina. Yhtyeen tarina jatkui nimellä Ilkka Lavonen & Mirage vuosina 1974 ja -75, jolloin sen kokoonpanoon kuuluivat Hannu ja Heikki Kaukonen, Jukka Sillanpää, Teijo Räsänen ja Ilkka Lavonen. Mahittulan nuorisodiskon uusittujen tilojen avajaisissa syksyllä 1975 kuultiin viimeisen kerran alkuperäisen Miragen, Kaukonen ja Räsänen (kitarat), Korhonen (basso), Vilen (rummut) ja Lavonen (laulu), soittoa.

Miragen ohjelmisto oli koko sen toiminnan ajan bluespohjaista rockia. He tulivat tunnetuiksi mm. Spencer Davis Groupin, Creamin, Freen, Fleetwood Macin ja John Mayallin Bluesbreakersien sävellysten tulkitsijoina unohtamatta Hannu Kaukosen omia sävellyksiä.

(Teksti Altti Koivisto)

 

Raision kirjastotalon 2. kerroksessa esillä vitriininäyttelyn ominaisuudessa kuvia ja muistoja Mirage-yhtyeestä.

 

Mirage vuonna 1969. Vas. Ilkka Lavonen, Jorma Vilen, Pekka Korhonen, Hannu Kaukonen ja Teijo Räsänen.

Mirage vuonna 1974 Raisio-päivillä. Vas. Hannu Kaukonen, Heikki Kaukonen, Jukka Sillanpää, Ilkka Lavonen ja Teijo Räsänen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Raision kirjastossa muisteltiin ensimmäistä kertaa vanhoja hittejä ’Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen’ -tapahtuman muodossa

Raision kirjastossa muisteltiin maanantaina 16.9.  ensimmäistä kertaa vanhoja hittejä Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen –tapahtuman muodossa.

Liikkeelle lähdettiin kotimaisella 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rockilla ja popilla – Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin.

Reilun kymmenen hengen voimin fiilisteltiin, muisteltiin ja arvioitiin seuraavat kappaleet:

  • Eero, Jussi & The Boys – Tahdon saaren
  • Johnny – Öisin vain valvon
  • Topmost – Näen mustaa vain
  • Danny – Kesäkatu
  • Jormas – Rööperiin
  • Kirka – Saat kaiken
  • Isokynä Lindholm – Tätä on mun rock’n’roll
  • Hector – Asfalttiprinssi

Vaikka mielipiteet jakautuivat tasaisesti eri biisien kesken, peräti kolme kappaletta päätyi ”voittajaksi” samoilla pisteilla: Dannyn Kesäkatu, Jormas-yhtyeen Rööperiin sekä Hectorin Asfalttiprinssi.

Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen seuraavan kerran Raision kirjastotalossa  ma 28.10. klo 17.30 . Tuolloin vuorossa kotimaista 60-luvun lopun ja 70-luvun alun iskelmää & poppia – Ankista Lea Laveniin.

Kahdeksan kärjessä myös Olkkarissa (Raision entisen postin tiloissa):

–          ma 7.10. klo 13 Kotimainen iskelmä & pop: Ankista Lea Laveniin

–          ma 25.11. klo 13 Kotimainen rock & pop: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuuntelupiirit, Musasto suosittelee, Tapahtumat

Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen: ensin kuunnellaan 60-luvun lopun ja 70-luvun alun kotimaisia hittejä

Raision kirjastossa palataan rakkaiden laulujen pariin Kahdeksan kärjessä – hitit järjestykseen –tapahtuman muodossa ma 16.9. klo 17.30-19.

Iltamissa musiikkiosaston Altti Koivisto ja Juha Kaunisto soittavat eri aikakausien suosikkilauluja. He kertovat myös taustatietoa kappaleista ja niiden esittäjistä. Kuulijoiden tehtävä on antaa hiteille pisteitä ja samalla niistä voi kertoa mielipiteitä ja muistoja.

Ensimmäisellä kerralla kuunnellaan kotimaista 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rockia ja poppia: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin. Toinen kerta on omistettu kotimaiselle 60-luvun lopun ja 70-luvun alun iskelmälle ja popille Ankista Lea Laveniin.

Tapahtumaan on mahdollista osallistua joko kirjastossa tai kuntalaisten kohtaamispaikassa, entisissä Postin tiloissa toimivassa Olkkarissa.

Kahdeksan kärjessä kirjastossa:

–          ma 16.9. klo 17.30 Kotimainen rock & pop: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin

–          ma 28.10. klo 17.30 Kotimainen iskelmä & pop: Ankista Lea Laveniin

Kahdeksan kärjessä Olkkarissa:

–          ma 7.10. klo 13 Kotimainen iskelmä & pop: Ankista Lea Laveniin

–          ma 25.11. klo 13 Kotimainen rock & pop: Eero, Jussi & The Boyseista Hectoriin

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuuntelupiirit, Musasto suosittelee, Tarinoita levyjen takaa

Kesäklassikkona ja näyttelyn aiheena Paul McCartney ja Wings – Band on the Run -LP merkitsi alkua Paul McCartneyn ja Wingsien suuruuden ajalle

Band on the Run -LP merkitsi alkua Paul McCartneyn ja Wingsien suuruuden ajalle

 

Beatlesien hajottua Paul McCartney julkaisi kaksi sooloalbumia (McCartney, 1970 ja Ram, 1971), kunnes hän perusti loppuvuodesta 1971 Wings-yhtyeen. Jos McCartneyn soololevyt eivät yksittäisiä helmiä lukuun ottamatta täyttäneet niihin kohdistuneita suuria odotuksia, eivät myöskään Wingsien kaksi ensimmäistä albumia (Wild Life, 1971 ja Red Rose Speedway, 1973) olleet järin onnistuneita.

Ratkaisevaa muutosta merkitsi kuitenkin seuraava vuonna 1974 ilmestynyt Band on the Run -LP, joka tehtiin Lagosissa, Nigeriassa. Ennusmerkit eivät olleet lupauksia antavia, sillä viikkoa ennen matkalle lähtöä yhtyeen kitaristi ja rumpali erosivat. Näin ollen Paul lensi Lagosiin vaimonsa Lindan, ex-Moody Blues kitaristin ja laulajan Denny Lainen ja Beatlesien myöhäiskauden äänittäjän Geoff Emerickin kanssa.

 Epäonni jatkui Lagosissa, jossa Paul ryöstettiin, kun hän oli iltakävelyllä Lindan kanssa. Ryöstäjät veivät mukanaan muun muassa Band on the Runin demonauhat. Lisäksi sikäläinen studio osoittautui hyvin vaatimattomaksi, joten Emerickin ammattitaidolle oli käyttöä. Tulevan levyn laulut oli soitettava ulkomuistista Paulin soittaessa rumpuosuudet itse ja jakaessa kitaraosuudet Lainen kanssa.

Paulin ja kumppanien palatessa Lontooseen heillä oli kuitenkin mukanaan Wingsien kaikkien aikojen parhaan studioalbumin pohjatyö, johon lisättiin AIR-studioilla jouset ja puhaltimet. Band on the Run oli tärkeä levy McCartneylle, jonka töitä kriitikot eivät olleet juurikaan kehuneet sitten Beatles-aikojen. Tämä levy sai kuitenkin hienot arvostelut, ja se nousi ykköstilalle sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Levyn tunnetuimmat laulut Band on the Run, Jet ja Let Me Roll It ovat sittemmin kuuluneet McCartneyn konserttien vakio-ohjelmistoon.

 Wingsien seuraavat studioalbumit Venus and Mars (1975) ja Wings at the Speed of Sound (1976) olivat hyvää jatkoa Band on the Runin viitoittamalla tiellä. Lisäksi yhtyeen vuosien 1975-76 maailmankiertueelta taltioitu kolmoisalbumi Wings over America oli kerrassaan upea konserttitaltiointi. Näinä suuruuden vuosina yhtyeeseen kuuluivat Paulin, Lindan ja aina uskollisen Denny Lainen lisäksi kitaristi Jimmy McCulloch ja rumpali Joe English.

 Vuoden 1978 Wings-albumi London Town tehtiin kokoonpanolla Paul, Linda ja Denny Laine. Levy oli taattua Wings-laatua, ja se nousi jälleen listojen kärkeen. Sen sijaan yhtyeen viimeiseksi jäänyt LP Back to the Egg (1979) ei onnistunut enää edellisten tavoin. Wingsien jälkeen rock-musiikin legendan Paul McCartneyn ura on jatkunut sooloartistina.

Altti Koivisto

 

(Raision kirjastotalon 2. kerroksessa esillä kesän ajan Wingsin tuotantoa levynkansinäyttelyn muodossa)

Wings – Red Rose Speedway

Wings – Band on the Run

 

Wings – Venus and Mars

Wings – At the Speed of Sound

Wings – London Town

Wings – Back to the Egg

Wings – Wings over America

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision kirjastossa – The Name of This Band is Talking Heads

The Name of This Band is Talking Heads

 

Punakantinen albumi Talking Heads: 77 aiheuttaa aina rajun flashbackin: pieni asunto vanhassa kivitalossa Raastuvankadulla Vaasan keskustassa, nakuttava Psycho Killer täyttää ilmatilan, ikkunasta lankeaa pölyinen valo. Vinyyli oli kesän 1982 soundtrack, joka pyöri levylautasella ja rytmitti elämää.

Myös More Songs About Buildings and Food (1978), Fear of Music (1979) ja Remain in Light (1980) tekivät sille seuraa.

Se oli rakkauden kesä. Olin muuttanut ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen ja kotimme oli, kyllä, toimituksen takahuoneessa. Illalla toimitus tyhjeni ja musaa sai luukuttaa vapaasti. Ehkä juuri siksi Talking Heads tatuoitui sielunmaisemaksi yhtä lujasti kuin Vaasa, lempikaupunkini. Kun juoksin merenrannassa lenkillä, David Byrne sitoi siivet kantapäihin.

Jälkeenpäin ajatellen en ole varma, mitä oikeastaan rakastin eniten: poikaystävää, Vaasaa vai Talking Headsia. Ehkä jotain voi päätellä siitä, että poikaystävä on eksä, mutta kaksi muuta rakkautta hehkuvat yhä.

Kun muutimme Turkuun, tilanne vain paheni ja paheni. Lopulta se meni, no, jotenkin oudoksi.

Fanitin Talking Headsin basistia Tina Weymouthia niin kovasti, että se meni melkein överiksi. Hänen vaatimaton karismansa sekoitti pääni.

Leikkautin vaaleat hiukseni samoin kuin hänellä. Kuvista ja videoilta katsoin miten hän soitti, miten hän liikkui, miten ystävälliseltä, herkältä ja kujeilevalta hän näytti. Hänellä ei ollut lainkaan kovan rockmimmin elkeitä ja silti hänen katu-uskottavuutensa ylitti 100 prosenttia. Päiväunissani (katselin niitä siihen aikaan paljon) kuvittelin salaa olevani hän.

 

Kun Tinalla oli Little Creatures -albumin takakannessa yllään kukkahousut, kukkahame, kukkatakki ja skottiruutuinen päähine, hankin tietenkin heti kukkahousut. Kukkahame taisi jo olla komerossa valmiina. Onneksi en sentään ostanut bassoa. Vaikka toisaalta… miksipä ei?

 

Oikeasti Tina on myös kovan luokan muusikko. Videolla eritellään hänen taitavaa ja luovaa tyyliään.

https://www.youtube.com/watch?v=mXw0UBf8tkA

Talking Heads syntyi, kun New Yorkin taidekoulun Rhode Island School of Designin opiskelijat Tina Weymouth, Chris Frantz ja Skotlannista kotoisin oleva David Byrne tutustuivat. Virallisesti bändi perustettiin 1975: Tina soitti bassoa, Chris rumpuja ja jumalaisen karismaattinen David Byrne lauloi ja soitti kitaraa. Jerry Harrison löydettiin kiippareihin ja kitaraan.

Talking Headsin musiikista on sanottu, että siinä yhdistyivät uuden aallon fiilikset, särmikäs punk, ahdistunut taiderock, sykkivä funk ja keinuva maailmanmusiiikki. Lopputulos on intohimoista, maanista ja hypnoottista, toistoilla pelaavaa rockmusiikkia, joka on täynnä hävyttömän kauniita melodioita ja kertiksiä. Talking Headsin tunnistaa myös nelistävästä rytmistä, jonka luovat Tinan bassolinjat ja Chrisin rumpukuviot.

Bändin läpimurrosta on erilaisia käsityksiä. Joiden mielestä vimmainen hitti Burning Down the House (1983) breikkasi läpi. Toisaalta kosmisen kaunis Once In a Lifetime teki bändistä MTV-komeetan.

 

https://www.youtube.com/watch?v=5IsSpAOD6K8

 

Joka tapauksessa Jonathan Demmen ohjaama konserttielokuva Stop Making Sense (1984) viimeisteli maailmanmaineen. Lavalla oli bändin lisäksi iso rytmiryhmä ja taustalaulajia. David Byrnen valtava vaalea puku jäi historiaan. Montakohan kilometriä muusikot mahtoivat leffan aikana juosta? David Byrne kiersi tuttuun tapaan ikuista kehää ja muut juoksivat paikoillaan.

Elokuvasta True Stories (1986) on jäänyt parhaiten mieleen koominen David Byrne punaisessa avoautossa. Elokuvan biisit ovat “tositarinoita iltapäivälehdistä”. Vinyyli julkaistiin samana vuonna.

Bändillä on käsittämätön määrä sietämättömän kauniita hittejä: suloinen This Must Be the Place, countryhenkinen Road to Nowhere, uhkaavan hakkaava Psycho Killer, nelistävä Thank You for Sending Me an Angel, salaperäinen Houses in Motion, villin hyväntyylinen Wild Wild Life, komeasti rullaava Girlfriend is Better, svengaava And She Was ja hilpeästi hullutteleva Perfect World. Noin niinku alkajaisiksi.

 

https://www.youtube.com/watch?v=LQiOA7euaYA

 

Talking Headsin tarina päättyi 1991, mutta Tina meni Chrisin kanssa naimisiin ja he ovat pysyneet yhdessä.

Talking Headsin musiikki on oikeastaan mielentila, oma musiikillinen ja esteettinen planeettansa, jonne on hyvä silloin tällöin matkustaa. Laulut kestävät aikaa ja videoissa on vahvaa taiteellista näkemystä.

Yhtyeen elämänkaari muistuttaa hollantilaisen Nits-yhtyeen historiaa. Myös Henk Hofstede ja muut Nitsin tyypit tapasivat Amsterdamin taidekoulussa ja perustivat bändin, joka teki hyväntuulisia ja upeita rockbiisejä, joihin ei aika pysty. Se tuli todistettua taas viime keväänä Turun kaupunginteatterin keikalla.

Iso osa Talking Headsin viehätystä perustuu David Byrnen ääneen, joka on taipuisa, puhdas ja laaja-alainen. Talking Headsin jälkeen David Byrne on tehnyt soololevyjä ja julkaissut myös aaria-albumin Grown Backwards (2004).

Rufus Wainwrightin ja Byrnen tulkinta Georges Bizet’n Helmenkalastajat-oopperan aariasta Au fond du temple saint saa aina kyyneleet silmiin. Joku on kirjoittanut YouTubeen sattuvasti: Tämä on klassikko, mutta David Byrne ja Rufus Wainwrigt täydellistävät sen.

This Must Be the Place -biisi on lainannut nimensä Paolo Sorrentinon ohjaamalle mainiolle elokuvalle (2011), jossa Sean Penn esittää unohdettua luuseri-rocktähteä Cheyenneä. Hänkin käy Talking Headsin keikalla New Yorkissa vanhaa kaveriaan Byrneä moikkaamassa.

https://www.youtube.com/watch?v=JccW-mLdNe0

 

Tekstin on kirjoittanut, elänyt ja kokenut Eeva Kiviniemi

 

(Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa esillä Talking Headsin ja David Byrnen tuotantoa)

More songs about buildings and food

Remain in Light

Speaking in Tongues

True Stories

Little Creatures

The Name of the Band is Talking Heads

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tarinoita levyjen takaa

Raision kaupunginkirjastossa esillä Steve Miller Band

Steve Miller Band

West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.

Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.

Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.

”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.

Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.

Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.

 Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)

 

Sailor

 

The Joker

 

Fly Like an Eagle

 

Book of Dreams

 

Abracadabra

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

SIG-kirjasta ”Portaat purppurasumuun” riittää puhetta Raision kaupunginkirjastossa

Aku-Tuomas Mattila esittelee SIG-kirjaansa Portaat purppurasumuun maanantaina 15.10. klo 18 Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla. Kirjailijaa haastattelee muusikko-toimittaja Jussi Helle. SIG-yhtyettä edustaa Juha Oksanen.

Portaat purppurasumuun on yli 40 haastattelun ja lukuisten lehtiartikkeleiden avulla kasattu teos yhdeksän pitkäsoittoalbumia julkaisseesta raisiolaisesta SIG-yhtyeestä. Tarina kuljettaa yhtyettä treenikämpältä keikoille ja studioon, videokuvauksiin Pariisiin, ystävyyskaupunkimatkalle Ruotsiin sekä omiin synttärijuhliin Viroon.

Raisiolainen SIG teki läpimurron debyyttisinglellään Tiina menee naimisiin kesällä 1980. Suoraan tähtitarhaan noussut bändi tehtaili seitsemän vuoden aikana lisää hittejä, mutta kirkkain huippu jäi saavuttamatta. Jättihitit Vuosisadan rakkaustarina, Ludvig van Beethoven sekä Hyvää syntymäpäivää henkivät suomalaisille 80-luvun nostalgiaa.

Kirjassa pohditaan bändin hölmöjä kohelluksia, mutta myös liiketaloudellisia ratkaisuja, joissa SIG oli edelläkävijä. Portaat purppurasumuun on SIG-yhtyeen tarina, mutta se on myös kertomus kaveriporukasta, josta yksi poistui kaikkien järkytykseksi liian aikaisin.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): luennot, Musasto suosittelee, Tapahtumat