Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2013

Viikon levy: Paleface – Helsinki – Shangri-La

Helsinki_-_Shangri-LaPalefacen eli Karri Miettisen neljäs studioalbumi Helsinki – Shangri-La (2010) on ensimmäinen levy jolla mies räppää suomeksi. Esityskielen vaihto ja hienoinen tyylinmuutos herättivät myös itseni kaltaisen, rap-musiikkia tuohon asti vähän kauempaa kiertäneen musiikin ystävän. Albumilla työväenlaulut kohtaavat saumattomasti hip hopin, kupletti- ja lauluntekijäperinnettä unohtamatta. Mukana on myös ripaus Afrikan rytmejä. Kappaleiden tekijätiedoissa trad. mainitaan monesti Palefacen ohella. Kuuntelijat ihastuivat levyyn sen ilmestyttyä ja Palefacen suosio lähti jyrkkään nousuun. Henkilökohtaisesti tämän levyn myötä oma tutustumiseni muihin tämän genren artisteihin lisääntyi huomattavasti.

Paleface ammentaa aiheet lyriikoihinsa vahvasti kotimaan historiasta ja tapahtumista. Mutta paljonko on itse asiassa muuttunut aikojen saatossa? Vihaa lietsotaan yhä ja tavalliset työtätekevät kansalaiset ovat kaikkein kovimmilla. Itä-Euroopasta Suomeen työn perässä saapuneet ovat saaneet huomata, ettei Helsinki todellakaan ole mikään Shangri-La. Nyky-yhteiskunnassa turhamaisuus, ennakkoluulot sekä ahneus ovat vahvasti läsnä. Paleface on selvästi puolensa valinnut. Mies pyrkii vaikuttamaan musiikin avulla vaikka viihdettähän tämäkin on. Vakavista asioista kuitenkin puhutaan joten en voi kuin suositella kuuntelemaan. Ainoastaan Syntyny rellestää ei tunnu aluksi sopivan joukkoon. Mutta mikäli sen käsittää juopottelun ja ns. känniääliöiden kritiikkinä, niin kuin minusta pitäisi, sopii se heti paremmin levylle.

Bob Dylanin hengessä levyn avaava albumin nimibiisi on muodostunut julkaisun suurimmaksi hitiksi. Kyseinen kappale on erinomainen ja eroaa selkeästi muista kappaleista. Itse asiassa levyn alku ja loppu eroavat selvästi albumin muista kappaleista. Alun perin Juice Leskisen tekemä käännös Procol Harumin A whiter shade of palesta sopii Miettisenkin suuhun. Omiksi suosikeikseni ovat nousseet huikean haikea Saapuu elokuun yö jonka kertosäkeessä vakuuttaa romanilaulaja Hilja Grönfors. Myös Merkit sekä niitä afrikkalaisia tunnelmia tarjoavat Karavaani kulkee ja Sammuva soihtu miellyttävät. Varsinkin Helsinki – Shangri-La:n avauspuolisko on upea vaikka varsinaista heikkoa lenkkiä ei levyltä mielestäni löydykään. Sinulle, joka haluat nauttia hengästyttävästä puhelaulusta, kuulla painavaa asiaa lyriikoissa ja pohtia maailman tilaa, on tämä juuri oikea levy.

Petri Kipinä

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Uutuustornissa kuunneltavana

Turun kaupunginkirjaston uutuustornissa on kuunneltavana seuraavat levyt:

Mudhoney: Vanishing point
Mudhoney-Vanishing-Point-260x260
Varaa levy Vaskista

Lil Wayne: I am not a human being II

lil wayne
Varaa levy Vaskista

Junip: Junip
Junip
Varaa levy Vaskista

Jah Wobble & Keith Levene: Yin & Yang
wobble_levene_yin_yang
Varaa levy Vaskista

Youn Sun Nah: Lento
Lento

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uutuudet, Uutuustorni

Haastattelussa uuden albumin julkaissut uuden aallon veteraani Korroosio

Raisiolainen punk/uuden aallon orkesteri Korroosio muistetaan ainakin kansansuosikki Joel Hallikaisen ja Hei hei hei -radiohitin ansiosta. Korroosion vuonna 1982 julkaistu kokopitkä Kyllä tytöt ymmärtää ei kuitenkaan jää bändin joutsenlauluksi. Epäsäännöllisen säännöttömästi keikkaillut orkesteri on saanut valmiiksi toisen albuminsa, jota juhlistetaan Turun Down By The Laituri -festarilla torstaina 25.7. Haastattelussa ääntään käyttää Korroosion johtotähti Jarmo Hauhtonen.

korroosio21

Korroosio nähtiin myös pari vuotta sitten, vuonna 2010, 30-vuotisjuhlien merkeissä DBTL:n lauteilla. Jo tuolloin Jesus Caesar eli Joel Hallikainen oli mukana lavakokoonpanossa – Hallikainen on mukana myös uudella levyllä ja tulevalla DBTL-keikalla. Omakustanteena syntynyt levy on herättänyt myös levy-yhtiöiden mielenkiintoa. Mutta, miten sujuu Korroosiolta punk’n’roll kaikkien näiden elettyjen vuosien jälkeen!

– Oikeastaan se punk-asenne löytyi heti kun kokoonnuimme yhteen. Ensitahdeista saakka kuului se Korroosio-soundi ja tekemisen ilo. Emme levyä tehdessämme ajatelleet niinkään sitä että pitäisikö levyn kuulostaa punkilta, se vain muotoutui kuin itsestään.

J.Hauhtosen mukaan idea levystä syttyi kunnolla liekkeihin jo edellämainitun vuoden 2010 DBTL-keikan jälkimainingeissa. Kun bändi oli saatu kokoon ja treenattua hyvään iskuun, miksi ei samalla sorvattaisi uutta levyä.

– Meillä oli ennestään julkaisemattomia biisejä varastossa. Syntyi myös uutta materiaalia jota tahdoimme saada kuuluville.

-Viime kesänä sulkeuduimme viikoksi studioon ja mielestämme saimme aikaiseksi hyvän levyn. Virallisesti julkaisemme sen DBTL:ssä.

Uutta Kunniakierros-nimistä albumia on jonkin aikaa saanut tilattua Joel Hallikaisen kotisivujen kautta. Levyltä löytyy myös punkimpana versiona Hallikaisen ikihitti Kuurankukka.

– Kuurankukka todettiin meille sopivaksi kun otimme sen treeneissä käsittelyymme. Se vain jostain tuli mieleen, kerran kokeiltiin ja siinä se.

Entä miten irtoaa Korroosiolta kantaaottavat tekstit vuosimallia 2013!

– Mielestäni kappaleemme ”Mielenosoitukseen” on hyvä esimerkki Korroosion kantaaottavuudesta vuonna 2013. Siinä todetaan että vaikka enää emme olisikaan niin nuoria ja vetreitä, niin vielä riittää virtaa vaikka mielenosoitukseen.

Bändi vaikuttaa jo melkoiselta yhteisöltä, mukana on vanhoja ja uusvanhoja jäseniä melkoinen nippu. Lienee vaikeaa saada mittava soittajajoukko samaan aikaan harjoituskämpälle?

– Meitä on tosiaan aikamoinen nippu soittajia, itse asiassa mukana ovat kaikki jotka Korroosiossa ovat joskus soittaneet. Tietysti tällaisen ryhmän aikataulujen sovittaminen toisinaan vaatii järjestelyitä, mutta hyvin olemme yhteistä aikaa löytäneet.

Mikä on bändin merkitys tämän päivän Korroosiotyypeille?

– Korroosio syntyi aikanaan kaveriporukasta – kaikki jäsenet ovat tunteneet toisensa vähintään teini-iästä saakka. Kavereina olemme pysyneet kaikki nämä vuosikymmenet, ilman tätä ystävyyttä ja vahvaa yhteishenkeä tuskin olisimme lähteneet uudelleen kokoamaan bändiä.

Vieläkö ”vanhoista” on vastusta nykypäivän punkkareille!

– Korroosio valittiin vuoden 2010 DBTL:n toiseksi parhaaksi esiintyjäksi Eppu Normaalin jälkeen. Se vastaa mielestäni tähän kysymykseen että riittääkö Korroosiosta haastajaksi.

Mikä on Korroosion pitkän iän salaisuus?

-Olemme tiivis kaveriporukka. Se, että olemme aina olleet yhteydessä toisiimme ja jokainen meistä on jossain määrin ollut musiikin kanssa tekemisissä on pitänyt meidä tällaisena ikipunkkarilaumana.

Onko punkkarilla parasta ennen -ikää?

-Punkkarit ja etenkin Korroosio säilyy avaamattomana huoneenlämmössä!

Pari hyvää syytä saapua paikalle katsastamaan Korroosion nykypäivän keikkakuntoa?

– Olemme tähän saakka yllättäneet yleisömme paluukeikoillamme. Teemme sen jatkossakin. Meissä riittää nähtävää ja kuultavaa, lavalla on ainakin 1000 kiloa lihaa. Sellainen ei voi jättää ketään kylmäksi…

(Haastattelu julkaistu www.Mesta.net -sivustolla)

J.Kaunisto (Kuvat Korroosion vuoden 2010 DBTL-keikalta, foto J.Kaunisto)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Musasto suosittelee, Uncategorized

Viikon levy – The Auteurs: After Murder Park

After Murder Park

“TV-juontaja viilsi kurkun öljynporausinsinööriltä.”

Terrorismia, lapsimorsiamia, murhia; sanoituksillaan ja jo nimellään ‘After Murder Park’, The Auteurs, yksi brittipopin unohdettuja suuruuksia, tekee selvää pesäeroa genreen ja aikalaisyhtyeisiin. Auteursin ensimmäiset kaksi levyä vielä edustavat brittipopin estetiikkaa olemalla selkeästi 60-luku-vaikutteisia ja nimenomaan popmaisia lauluja. After Murder Park sitä vastoin on monilta kohdiltaan huomattavan rujo ja ruhjova äänimaailmaltaan. Toisaalta levyllä käsitellään hirvittäviä aiheita, mutta usein puettuna kauniisiin sävellyksiin, esimerkiksi Unsolved Child Murder, laulu selvittämättömästä lapsenmurhasta voisi olla Beatlesin tekemä, jos ei kuuntele sanoja, siis. Koko levy ei kuitenkaan käsittele näin makaabereja aiheita, mutta esim. kappale Married to a lazy lover huokuu jonkinlaista kylmyyttä jaLevyllä on monia kauniita ja keveän kuuloisia kappaleita, joiden sanoitusmaailma on vahvassa kontrastissa musiikin kanssa. Musiikki on vahvasti säröistä ja kuivaa, tuottajana levyllä toimi Steve Albini, joka tunnetaan parhaiten Nirvanan ja Pixiesin levyjen tuottajana, mutta joka on omilla levyillään ja monilla tuottamillaan levyillä erikoistunut nimenomaan säröiseen, äänekkääseen musiikkiin, levy eroaakin merkittävästi brittipop-tyylistä ollen mielenkiintoinen amalgaami peribrittiläistä, barokkista popmusiikkia ja kokeellista amerikkalaista noisekirskuntaa. Aiemmin yhtyeen levyjä sellollaan säestänyt James Banbury lisää sellon lisäksi myös harvinaisen rouheita Hammond-urkukuvioita. Hyvä esimerkki tästä on kappale New Brat in town.

Levyn ahdistaviin sävyihin saattaa liittyä kappaleiden tekijän omat henkilökohtaiset ongelmat. Luke Haines kirjoitti levyn pyörätuolissa toipuessaan nilkkojensa murtumisesta – hän oli hypännyt viisimetriseltä muurilta, koska ei enää jaksanut olla kiertueella ja ‘onnettomuus’ vapautti hänet velvollisuuksistaan. Tämä aika 1990-luvun lopulla johti hänen urallaan merkittäviin taiteellisiin saavutuksiin varsin synkillä aihealueilla. After Murder Parkin jälkeen hän julkaisi samana vuonna terrorismiteemaisen levyn nimeten tämän projektin Baader Meinhofiksi, saksalaisen Punaisen armeijakunnan johtohahmojen mukaan. Tämä levy oli kokeellisempi ja funk-vaikutteisempi kuin Auteursin musiikki yleensä, mutta sitä seuranneella ensimmäisellä levyllä jonka Haines teki Black Box Recorder-yhtyeensä kanssa (England Made Me, 1999) käsitteli vielä samoja teemoja, etenkin kappaleissa ‘Kidnapping an heiress’. ja levyn nimikappale, joissa käsitellään myöskin terrorismia, panttivankeutta ja kuuluisaa selvittämätöntä murhaa.

Levy jäi kiistattomista ansioistaan ja hyvistä arvioista huolimatta aikanaan hieman erään toisen levyn varjoon, Nick Cave & The Bad Seedsin julkaistessa Murder Ballads-albuminsa jokseenkin samoihin aikoihin; julkisuudessa ei ollut tilaa kahdelle murha-teemaiselle levylle ja toisaalta herra Hainesin nyrpeä suhtautuminen julkisuuteenkaan tuskin edesauttoi.

Varaa levy Vaskista
Antti Impivaara

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Viikon levy

Hirvi, älä tule tielle ja muita suomalaisia vinyylilevynkansia

hirvi älä tule tielle

Hirvi, älä tule tielle ja muita suomalaisia vinyylilevynkansia (2008)  on katsaus vuosikymmenten takaiseen levynkansitaiteeseen.

Itsekin levynkansia, kuten Hurriganesin klassisen Roadrunner-kannen tehnyt Risto Vuorimies on kerännyt kirjaan komean otoksen kotimaista populaarimusiikin kansitaidetta. Kirja keskittyy nimenomaan vinyylialbumien aikakauteen. Lähinnä 70- ja 80-luvuilta peräisin oleva 300 kannen aineisto on valaisevaa. Mukana on monenlaista ja -tasoista tavaraa: aivan käsittämättömiä, yhdentekeviä, oivaltavia ja hienoja tekeleitä.

Kirja esittelee kymmenen kannentekijää, jotka myös kertovat hiukan urastaan ja lähestymistavoistaan, joskin valitettavan lyhyesti. Muuten ansiokas kirja saa ulkoasustaan hiukan sapiskaa. Paikoin kansia on ahdettu sivulle liikaa, kun taas toisaalla yhdelle levylle takakansineen uhrataan koko aukeama. Rumba.12.05.2008

Ohessa on poimintoja kirjasta. Vinyylilevyt ovat myös esillä näyttelyssä Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla 17.7.-30.8.2013.

Pekka+Pohjola_Keesojen+lehto_4213

Pekka Pohjola: Keesojen lehto (1977)

”Pohjolan aisteja herättelevään musiikkiin soveltuu erinomaisesti Risto Kurkisen piirrostyö. Musiikki kulkee luonnossa, ja luonnonvoimien kanssa kansikuva tuo esille jänniä yksityiskohtia tästä maailmasta. Minulle se oli musiikin herättävien mielikuvien aloituspaikka, mistä voi sukeltaa syvemmälle puiden taakse, metsään ja kohti keesojen lehtoa.” Arto Halonen, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja.

 

pepe

Pepe ja Paradise: Niin vähän on aikaa (1972)

 ”Tässä myös ankea maailmanlopun tunnelma. Paratiisista ei tietoakaan. Kannen värimaailma on varsin vaikuttava. Tämä on myös kansi joka hyvin kuvaa aikaansa. Sotaisa kuva rauhanajasta.” Iris Mattila, radiotoimittaja.

 

herra mirandos

Hector: Herra Mirandos (1973)

 ”Kaikessa synkeydessään tehokas kansi. Varsin ankea kuva, jota ei yksi punainen ilmapallokaan pelasta. Kansi kuitenkin jää mieleen kun sen on kerran nähnyt. Eikä sisältökään ole hilpeä, joten kantensa kuuloista musiikkia.” Iris Mattila, radiotoimittaja.

 

kaseva

Kaseva; Kun maailma elää (1976)

”Kannessa ei suinkaan aina tarvitse olla esiintyjien kuvaa. Olisi vaikea kuvitella samaa tunnelmaa kuvaan, jossa yhtye pönöttäisi. Kuvassa on poikkeuksellisen onnistunut valaistus. Tulee lämmin olo tätä katsoessa.”

Iris Mattila, radiotoimittaja.

kauko röyhkä

Kauko Röyhkä & Narttu: Maa on voimaa (1985)

”Levynkansi sijoittaa musiikin oikeaan maisemaan ja kuulijan oikealle taajuudelle. Kauko Röyhkän Maa on voimaa-levyn epätyypillinen kansi kuvastaa hienosti levyn sisältöä ja fiilistä. Bändin tai artistin sijasta kanteen on nostettu jonkun sanomalehden sivulta löytynyt kuva pojasta suolla. Alunperin luulin kuvan esittävän Kaukoa itseään – eräänlainen omakuva se onkin.” Kimmo Helistö, tuottaja.

 

 hurriganes

Hurriganes: Crazy Days (1975)

”Tämä on osittain myös kunnianosoitus omille juurilleni ja yliopistolleni. Eipä tässä ole mitään turhaa.” DJ. Bunuel /Måns Strömberg, dj.

kari peitsamo

Kari Peitsamo ja Ankkuli: Vallankumous (1981)

”Nimensä veroinen. Kättä päälle! Jaakko Hänninen, kauppias, antikvariaatti Diivari.”

hiski

Hiski Salomaa: Lännen lokarin kootut teokset (1970)

Kansi ilman artistin läsnäoloa voi kertoa kaiken olennaisen – tietämättä artistia kanteen tarttuisi. Rauha vallitsee, työ on tehty, illalla saunan kautta haalille. Jaakko Hänninen, kauppias, antikvariaatti Diivari.

Suomen+Talvisota+1939-1940_Underground-Rock_2747

Suomen Talvisota 1939-1940: Underground-Rock (1970)

 Timo Aarnialan piirtämää klassikkokantta en vain voinut jättää pois. Klassikkohan on tietysti itse levykin.  Honey Aaltonen, musiikin monitoimimies.

 

 

 

 

 

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee

Viikon levy: Nits – Wool (2000)

Nits_Wool_5408Kesä on jo pitkällä ja kesäyöt kauneimmillaan. Tunnelmoittamaan niitä öitä sopii paremmin kuin hyvin Nitsin Wool (2000). Kevyesti ja kuulaasti keinahtelevat kappaleet rauhoittavat olematta kuitenkaan valmiiksi pureskeltuja. Wool toimii taustamusiikkina monessa menossa, mutta kestää myös aktiivista kuuntelemista.

Vuoteen 1992 The Nitsinä tunnettu Nits on kotoisin Alankomaista. Yhtyeen musiikkityyli ja kokoonpano ovat vaihdelleet vuosien mittaan, ja Wool edustaa bändin rauhallisinta ja eteerisintä tuotantoa.  Avausraita Ivory Boy keinahtelee salakavalan kevyesti eteenpäin, ja kappaleen todellinen synkkyys kuuluu sanoituksessa:

He said: ’Cancer, cancer is a hurricane
Blows away my body and tears out my brain
But the songs you play somehow ease the pain’

Toinen kappale Walking with Maria kävelee puolityhjiä katuja unenomaisen kauniin trumpetin johdattamana. Verkkainen matka kulkee sanoituksessa vuosikymmenien halki jälleen synkeitä polkuja pitkin:

The river is a frozen sheet. An old man lying underneath
We walk from the light into the darkness
A million stars – one yellow moon. I will die – maybe soon
I won’t be afraid

Synkeistä aiheistaan huolimatta Wool ei ole masentava levy. Se on surullinen ja haikea, mutta samalla ehdottoman toiveikas. Melankolian läpi kuultaa valoa – I won’t be afraid.

Verkkainen synkistely tiivistyy hienoimmin levyn puolimatkassa. Crime & Punishment on paitsi levyn ja yhtyeen myös popmusiikin hienoimpia kappaleita. Äänimaailma, laulajan tulkinta, laulutekstit ja musiikin kulku draaman kaarta pitkin yksinkertaisesti toimivat erinomaisen hyvin.

My heart is so empty, my head is so full.
I cannot understand why they blew up a car
With a man and his wife

Crime & Punishment

Kuten useimmat hienot kokonaisuudet, myös Wool yllättää lopussa. Kun kuuntelija on kelluskellut hienon ja raukean Swimmingin aalloilla uinahtamisen rajamaille, viimeinen kappale Frog ravistelee hereille. Syntikkariffi ja torvisoitto potkivat valveille ja liikkeelle nautinnollisen rentoutumisen päätteeksi. Olo on rento mutta virkistynyt, kuin viilentävän uimareissun jälkeen.

Varaa levy Vaskikirjastoista

Laura Ahlstedt

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Tuomas Varilan katsaus reggaen historiaan – Turun musiikkikirjastossa näytteillä vanhaa reggaeta

Reggae – muutakin kuin Marley

Reggaelevytyksiä.

Reggaelevytyksiä.

Turun musiikkikirjastossa on esillä vanhaa reggaeta 1970-luvulta. Kaikki näyttelyn LP:t, CD-levyt ja elämäkerrat ovat lainattavissa. Tuomas Varila kertoo Musastossa reggaen kehityksestä 60-luvulta eteenpäin.

Aluksi reggaen rytmistä

Reggaen tärkeimmät soittimet ovat rummut, basso ja säestävä soitin eli kitara, piano tai urut. Nykyään useista bändeistä löytyvät kaikki kolme edellä mainittua säestävää soitinta ja bändeissä voikin olla kolmesta soittajasta oikeastaan niin moneen kuin vain lavalle mahtuu.

Reggaen tahtilaji on aina 4/4 ja perusrytmi perustuu rumpujen one drop-komppiin ja bassolinjaan. One drop-kompissa bassorumpu lyö vain joka tahdin kolmannella iskulla, 2. ja 4. iskulla on joko virvelin tai hai-hatin iskuja ja tahdin 1. isku on usein lähes tyhjä. Komppia tietenkin muutellaan ja sovelletaan paljon, mutta jokin sen osa on aina käytössä. Säestävä soitin puolestaan lyö soinnut lyhyinä vain 2. ja 4. iskulle: Tätä sointujen rytmitystä kutsutaan skankiksi ja siitäkin on toki variaatioita. Basso, varsinkin dub-reggaessa, on erittäin korostetussa asemassa ja luo rumpujen kanssa kappaleiden perustan. Muut soittimet voivat kappaleessa tehdä oikeastaan mitä vain, mutta korostettu basso, one drop-komppi ja skank tekevät siitä reggaeta.

Alkuhistoria

Reggae kehittyi 1960-luvun lopulla Jamaikalla. Se syntyi, kun nopeampiin ska- ja rock steady-tyyleihin alettiin ottaa vaikutteita amerikkalaisesta R&B:stä ja soulista. Syntyi selkeästi hitaampi ja mollivoittoisampi tyyli, jonka sanoitukset keskittyivät mustien oikeuksiin, Rastafari-uskontoon ja köyhyyteen.

Ensimmäinen äänitetty esimerkki uudesta tyylistä on The Pioneersien ”Long Shot (Bus’ Me Bet)” vuodelta 1968. Tyyli levisi nopeasti Amerikkaan, jossa jo samana vuonna Johnny Nash toi reggaen listoille hitillään ”Hold Me Tight”. Reggae-vaikutteita alkoi näkyä popissa ja rockissa yhä enemmän, esimerkiksi The Beatlesin kappaleessa ”Ob-La-Di, Ob-La-Da” (1968). Kuitenkin vasta Eric Claptonin vuonna 1974 levyttämä versio Bob Marleyn ”I Shot The Sheriff”-kappaleesta toi reggaen oleelliseksi osaksi 1970-luvun rock-kulttuuria. Bob Marley and The Wailers nousi pysyvästi maailmanmaineeseen.

Roots- ja dub-reggae

Ennen maailmanlaajuista tunnustusta oli Jamaikalla kuitenkin ehditty äänittää jo vuosikymmen reggaeta. The Wailers-yhtyekin on perustettu jo vuonna 1963. Se kävi läpi koko kehityksen skasta rock steadyn kautta reggaeseen, eikä se tosiaankaan ollut ainoa. Esimerkiksi The Soul Vendors, The Gladiators, ja The Abyssinians äänittivät 1960- ja 1970-luvuilla paljon reggaeta, tarkemmin roots-reggaeta.

Se on yleensä hyvin pienellä bändillä soitettua, todella pelkistettyä reggaeta. Monissa kappaleissa on vain koskettimet ja/tai kitara, rummut, basso ja laulu tai sen tilalla jokin puhallinsoitin. Sointukulku on useimmiten hyvin yksinkertainen ja tärkeimmässä osassa on rytmi. Artistit saattoivat myös äänittää saman pohjan päälle monta kertaa, eri sanoituksilla tai erilaisilla soolo-osuuksilla.

The Upsetters: Super Ape (1976).

The Upsetters: Super Ape (1976).

Rootsista puhuttaessa on pakko mainita ”Jamaikan Motown” eli Studio One levy-yhtiö, joka oli todella tiiviisti mukana kehittämässä reggaeta sen alkuvaiheissa. Sen studioissa on äänitetty valtaosa ensimmäisistä (ja parhaista) roots-levyistä mitä löytyy. Monet myöhäisemmät bändit ovat yrittäneet päästä Studio One-levyjen upeaan tunnelmaan vaihtelevalla menestyksellä, mutta 1960–70-luvulla muutamalla mikillä, melkoisen köyhissä oloissa äänitettyä saundia on vaikea imitoida.

Näiden studioiden ääniteknikot tulivat samalla kehittäneeksi instrumentaalisen dubin. Se on olemassa olevista äänitteistä kokoamalla ja miksaamalla tehtävää reggaeta. Usein raitoihin lisätään erilaisia efektejä, varsinkin kaikuja. Alun perin myös reggaeta, josta oli jätetty vain lauluraita pois, kutsuttiin dubiksi. Tämän alan vanhoja konkareita ovat esimerkiksi Lee ”Scratch” Perry ja Scientist. Myöhemmin tästä alatyylistä on kehittynyt täysin koneellinen dubstep.

1970-luvulta nykypäivään

Kun reggae 70-luvun puolessa välissä nousi pinnalle, alkoivat isommatkin levy-yhtiöt kiinnostua siitä. Bändit pääsivät parempiin studioihin ja saundi muuttui enemmän pop- ja rock-bändien kaltaiseksi. Isosta-Britanniasta alkoi ilmestyä kaupallisemman ja pehmeämmän kuuloisia lovers rock-bändejä ja toisaalta monet punk-bändit ottivat reggae-vaikutteita levyilleen. Jamaikalla alettiin 1970-luvun lopulla soittaa dancehall-reggaeta, joka on hieman nopeampaa ja yökerhoihin sopivampaa. Reggaelle on 1980-luvulta eteenpäin syntynyt yhä uusia alatyylejä ja sitä on yhdistelty kaikkiin mahdollisiin genreihin. Perinteisen reggaen soittamista ovat muutamat bändit jatkaneet, mutta enemmän reggae-rytmejä kuulee nykyään räppäreitten taustalla tai dubstepissa.

Tuomas Varila

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku