Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2014

Vinyylimania: Runrig – The Big Wheel

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

Runrig – The Big Wheel

Runrig – skotlantilaisten tuntojen tulkkirunrig

Skotlantilainen Runrig on tuotannossaan onnistunut yhdistämään oman maansa musiikkiperinteet ja rocksoitannan ainutlaatuisella tavalla. Vuonna 1973 Ylämaahan kuuluvalla gaelinkielisellä Skye-saarella perustettu yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa Play Gaelic vuonna 1978. Se pitää sisällään sekä perinteisiä gaelinkielisiä lauluja että veljesten Rory ja Calum McDonaldin omia niin ikään gaelinkielellä laulettuja lauluja.  Skotlantilaista kielivähemmistöä edustava Runrig nousi laajempaan tietoisuuteen Brittein saarilla vuonna 1987 ilmestyneellä loistavalla läpimurtolevyllään The Cutter And The Clan. Albumi herätti suurten levy-yhtiöiden kiinnostuksen ja Runrig solmi sopimuksen Chrysalis-yhtiön kanssa. Seuraavana vuonna ilmestynyt livelevy Once In A Lifetime antoi sekä oivallisen läpileikkauksen yhtyeen siihenastisesta tuotannosta että näytteen siitä, kuinka loistava Runrig oli konserteissaan. Vuoden 1989 Searchlight nousi jo korkealle Englannin listoilla. Vuosien varrella Runrig on siirtynyt luonnollisesti käyttämään yhä enemmän englannin kieltä tuotannossaan kuulijakunnan laajenemisen myötä säilyttäen kuitenkin alkuperäisen skotlantilaisen ominaisleimansa.

Suomessa Runrig ei ole milloinkaan ollut mikään suuri nimi, joten yhtyeen levyjä liikkuu vähän paikallisissa levydivareissa. Näin ollen yhtyeen kahdeksannen, vuonna 1991 ilmestyneen The Big Wheel -levyn löytyminen Kaakosta oli todellinen löytö. Runrig-kuusikko Donnie Munro, Rory McDonald, Calum McDonald, Malcolm Jones, Peter Wishart ja  Iain Bayne olivat jälleen tehneet mestariteoksen. Tämäkin levy on yli kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen vääjäämätön todiste siitä, miksi melodisten laulujen mestari Runrig oli Skotlannin suosituin yhtye etenkin 1980- ja 90-luvuilla. Kerrassaan upea levy upealta yhtyeeltä.

Altti Koivisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Vinyylimania

VIIKON LEVY: MANIC STREET PREACHERS – THE HOLY BIBLE

theholybible

Vuonna 1994 Manic Street Preachersin ura oli vaakalaudalla. Alkuperäinen suunnitelma julkaista vain yksi tuplalevy, joka myisi miljoonia, oli hylätty. Syykin oli selvä: Generation Terrorists ei vain ollut niin mahtava albumi, että se olisi valloittanut maailman. Sen seuraajalla, Gold Against The Soulilla raha ja iso levy-yhtiö olivat nousseet yhtyeen päähän ja hittisingleistään (From Despair to Where, Roses in the Hospital, Life Becoming a Landslide) huolimatta lopputulos oli pömpöösiä stadionrockia. Tarvittiin muutosta.

Yhtyeen pääideologi ja satunnainen komppikitaristi Richey James puolestaan rypi henkilökohtaisissa pohjamudissa. Rocktähteys ei tuonut toivottua onnea ja toisaalta Manics ei ollut saavuttanutkaan asemaa, joka sille Jamesin mielestä kuului. Päihteet, pakonomainen laihduttaminen, masennus ja yksinäisyys eivät auttaneet. Mutta jälleen ihmiselon kurjuus johti korkeisiin taiteellisiin tuloksiin. Yhdessä tekstittäjäkollegansa, Manicsin basistin Nicky Wiren kanssa Richey Jamesilta syntyi hämmentävä nippu tekstejä toinen toistaan ikävimmistä aiheista.

Manic Street Preachersin solisti ja säveltäjä James Dean Bradfield tiesi, että myös musiikillisen ilmaisun tuli nyt vastata tekstien sisältöä: suurellinen stadionsoundi ei tulisi tällä kertaa kysymykseen. 1980-luvun postpunkista innostunut Bradfield vastasi haasteeseen säveltämällä tekstit kiihkeäksi moderniksi punkrockiksi.

Tarpeeksi kylmän ja vaihtoehtoisen soundin aikaansaamiseksi Manics palasi levyttämään kolmatta albumiaan yhtyeen kotiseudulle Walesin Cardiffiin levy-yhtiön ehdottaman Barbadoksen sijaan. Nimituottajan palkkaamisen sijasta yhtye valitsi mukaansa ainoastaan nuoren äänittäjän Alex Silvan. Vain neljän viikon kurinalaisen työnteon jälkeen albumi oli valmis.

29.8.1994 julkaistu, suureellisen The Holy Bible –nimen saanut albumi nousi parhaimmillaan Britannian albumilistan sijalle kuusi, mutta oli silti kohtalainen kaupallinen pettymys. Kriitikot ymmärsivät sitä paremmin kuin suuri yleisö, joka ehkä hämmentyi albumin läpitunkevaa ankeutta.

Sillä harvassa ovat albumit, jolla käsitellään yhtä väkevästi yhtä ikäviä aiheita – ja monia erilaisia ikäviä aiheita. Yhdysvallat (Ifwhiteamericatoldthetruthforonedayit’sworldwouldfallapart), anoreksia (4st 7lb), keskitysleirit (The Intense Humming of Evil), prostituutio (Yes), sarjamurhaajat ja kuolemanrangaistus (Archives of Pain), itseinho ja itsemurha (Die in the Summertime). Kevyt kesälevy The Holy Bible ei ollut.

Levyä seuranneilla kiertueilla Richey Jamesin terveys jatkoi murenemistaan. Holtiton alkoholin käyttö, anoreksia, viiltely ja masennus yltyivät entisestään. Kun James Dean Bradfieldin ja Jamesin piti 1.2.1995 lähteä Yhdysvaltoihin promotoimaan albumin sikäläistä julkaisua, James käveli ulos hotellihuoneestaan, eikä palannut enää takaisin. Richeyn auto löytyi kaksi viikkoa myöhemmin Walesista, Severn Bridgen huoltoaseman parkkipaikalta, mutta mies ei koskaan.

Vuotta myöhemmin Manic Street Preachers palasi kolmemiehisenä ja löysi lopulta stadionsuosionsakin. Mutta yhtä tehokasta albumia kuin The Holy Bible se ei enää tehnyt. Tämän vuoden lopulla Englannissa (ja huhujen mukaan ensi vuonna muuallakin) Manics soittaa ensi kertaa The Holy Biblen konsertissa alusta loppuun.

Vuonna 2004 The Holy Bible -levystä julkaistiin kolmen levyn juhlapainos. Varaa se tästä.

”Little people in little houses / Like maggots, small blind and worthless”

Jyrki Mäkelä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Viikon levy

Näyttelysarja Mitä minä luen. Severi Peura

Severi Peura.

Severi Peura.

Oletko koskaan miettinyt mitä varsinaissuomalaiset musiikki-ihmiset lukevat? Nyt sinulla on tilaisuus tutustua muusiikkivaikuttajien suosittelemiin teoksiin Turun Pääkirjaston Rotundassa. Esillä on myös artistin omaa musiikkia. Henkilö vaihtuu viikottain ja näyttely jatkuu joulukuulle. Rotunda sijaitsee vanhan kirjastotalon ensimmäisessä kerroksessa. Käykääpä katsomassa!

Neljäntenä vuorossa on musiikkituottaja, säveltäjä ja muusikko Severi Peura.

1. Kuvaile itseäsi muusikkona / musiikkielämän toimijana.

Olen ammatiltani musiikkituottaja ja säveltäjä. Lisäksi soitan kitaraa ja laulan Sisare -progeyhtyeessä, jossa vastaan myös sävellys-, sovitus- ja sanoitustyöstä.

2. Miten lukuharrastus on vaikuttanut musiikintekemiseesi / työhösi musiikin parissa?

Lukeminen on auttanut yleensä enemmän pääsemään irti työn kiireistä. On kuitenkin käynyt myös niin, että kirjallisuudesta on saanut idean siemenen esimerkiksi sanoitukseen.

3. Esittele lempikirjasi/ -kirjailijasi. Jos sinulla ei sellaista ole, niin esittele lempigenresi (esimerkiksi dekkarit tai romantiikka).

Joe SaccoPalestiina. Tämän kirjan pystyn selkeästi nimeämään suurimmaksi vaikuttajaksi Sisaren Nature’s Despair -albumin aloituskappaleelle The Brew, joka kertoo teloitustaan odottavan miehen viimeisistä hetkistä. Toivoisin, että tätä lajityyppiä – dokumentatiivista sarjakuvaa – tehtäisiin enemmän. Sarjakuva on hyvä väline käsitellä yhteiskunnallisia teemoja.

4. Käytätkö kirjastoa?

Kyllä. Löysin fiktiolukemisen vasta aikuisiällä, mutta minulla on nykyisin jatkuvasti jokin fiktiivinen teos lainassa kirjastosta.

5. Jos olisit kirja, niin mikä kirja olisit?

Olisi mahtavaa olla jokin Lonely Planet -kirja, niin ihmiset lainaisivat minut aina matkoilleen mukaan.

Toim. Petri Kipinä ja Erika Woodard

https://www.facebook.com/sisareband

http://www.sisare.net/

https://soundcloud.com/#sisare

http://peurasound.fi/savellys/

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Haastattelut, Mitä minä luen, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku

Djangon elämäkerta ilmestyi suomeksi

django_vallaton_virtuoosi-balen_noel-26871734-1179051268-frntl

 

Belgialais-ranskalaisen jazzkitaristin Django Reinhardtin kiitetty, Noël Balenin kirjoittama elämäkerta Le genie vagabond ilmesty huhtikuussa suomeksi nimellä Django, vallaton virtuoosi. Kustantaja on Aviador Kustannus, joka jatkossakin aikoo julkaista merkittävää musiikkikirjallisuutta – sekä käännöksinä että kotimaisina alkuteoksina.
-Djangon elämäkerran saattaminen suomalaisten lukijoiden ulottuville on minulle gypsy jazzia pitkään harrastaneena henkilökohtaisestikin tärkeä asia, kertoo kustantaja Vesa Tompuri.

Django Reinhardtin vaiheikas elämä päättyi varhain, jo 43-vuotiaana, mutta hänen merkityksensä jazzin historian suurimpana eurooppalaisena vaikuttajana on kiistaton. Otto Särkän  suomentama teos välittää elävän kuvan Djangosta muusikkona ja ihmisenä. Kirja huokuu 1920- ja 30-luvun Pariisia ja kertoo myös siitä ihmeestä, kuinka kaikkien musiikinystävien ihailema kitaristi säilyi hengissä natsien miehittämässä kaupungissa.
Monet myöhemmät jazz-suuruudet ovat todenneet Djangon valtavan merkityksen. Suomessa hiljattain vieraillut kitaristi Pat Metheny toteaa kirjan esipuheessa seuraavasti: ”Minusta jazzkitaran kuningas on Django Reinhardt.” Toinen kitaristi John McLaughlin on puolestaan todennut Djangosta: ”Siitä ei mielestäni voi enää parantaa.”
Huhtikuussa ilmestynyt Django, vallaton virtuoosi on jo kerännyt kiitosta myös suomalaisilta musiikkikriitikoilta. Martti Koljonen Jazzrytmit.com –verkkojulkaisussa toteaa seuraavasti: ”Django-kirja kuuluu jokaisen jazzdiggarin kirjahyllyyn.”

 
Torstaina 2.10. klo 18-19 Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla  Kustantaja Vesa Tompuri esittelee kirjan Django, vallaton virtuoosi sekä soittaa kitaralla gipsy jazzia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Tapahtumat

Mahlerin kolmas sinfonia Kari Pohjolan mukaan

Laulu suuresta Panista

MahlerAineistoTurun musiikkikirjaston säveltäjähyllyihin avattiin oma paikka Gustav Mahlerin musiikille. Itävaltalainen Mahler (1860–1911) tunnetaan erityisen hyvin sinfonioistaan, joita Kari Pohjola kuvailee Musastossa. Julkaisemme Pohjolan artikkelin kerran viikossa yhdeksän viikon aikana. Sinfoniasarjan muut arviot löydät täältä.

Gustav Mahlerin sinfoniat –
kuunneltuna ja vapaasti tulkittuna, osa III

Kari Pohjola: – Käyn tässä kirjoitelmasarjassa Gustav Mahlerin sinfoniat kuuntelukokemuksena läpi. Yritän kertoa siitä, mitä yhden amatöörin korvat kuulevat näissä teoksissa, ja tulkitsen kuulemaani haluamallani tavalla. Tarkoitukseni on kuunnella sinfonia viikossa, joten uusi kuuntelukokemus on luettavana yhdeksänä seuraavana viikkona. Kuuntelemani levytykset löytyvät Vaski-kirjastojen aineistokokoelmasta.

Gustav Mahler eli vuosina 1860–1911. Hän oli oman aikansa tunnetuimpia kapellimestareita. Jälkimaailma tuntee hänet ennen kaikkea säveltäjänä. Hänestä on sanottu, että hän käytti kesät kauniissa alppimaisemissa säveltämiseen ja muuna aikana hän johti oopperoita ja sinfoniakonsertteja. Aikalaisvastaanotto hänen teoksilleen oli hyvinkin ristiriitainen. Mahler sijoittuu säveltäjänä uuden ja vanhan maailman välille; hänen musiikissaan on tunnistettavia vaikutteita suurilta edeltäjiltä, mutta se maailma, jonka hänen musiikkinsa kuulijassa synnyttää, on selvästi moderni 1900-luvun maailma. Siinä soi yksilöllinen kokemus uudesta, ristiriitojen täyttämästä maailmasta, johon yksilö on heitetty itsensä ja muiden varaan, ja jossa ihminen saa merkityksensä osana luonnon kiertokulkua. Mahlerin sinfoniat ovat täynnä voimakkaita kontrasteja – rumuutta ja kauneutta, ääretöntä ylevyyttä ja mitä mauttominta banaaliutta, herkkyyttä ja uhoa; aivan kuin maailma, jossa elämme.

Sinfonia nro 3

Kuunneltu levytys: Tonhalle Orchestra Zurich & Schweizer Kammerchor & Zürcher Sängerknaben, joht. David Zinman; kontra-altto Birgit Remmert)

Mahlerin kolmatta sinfoniaa kutsutaan lempinimellä ”Laulu suuresta Panista”. Sinfonian perusvire on hyvin panteistinen. Panteismin mukainen kaikkialla oleva jumaluus on eri tavoin läsnä sinfonian kaikissa osissa; ympäröivää maailmaa ikään kuin hämmästellään eri näkökulmista. Kuusiosaisen sinfonian osilla oli vielä teoksen valmistuttua vuonna 1896 seuraavanlaisia nimiä: ”Johdanto – Pan herää, Kesä saapuu; Mitä kedon kukat kertovat minulle; Mitä metsän eläimet kertovat minulle; Mitä ihminen kertoo minulle; Mitä enkelit kertovat minulle; Mitä rakkaus kertoo minulle”. Mahler kuitenkin luopui kolmannen sinfoniansa osien nimeämisestä; kenties siksi, että koki sen rajaavan liikaa sinfonian vastaanottoa? Tosin Mahlerin kerrotaan olleen sitä mieltä, että musiikin taustalla olisi aina jokin ohjelma; eli että jotakin tarinaa sinänsä abstraktilla musiikilla aina kerrotaan. Mahlerin aikalaisista esimerkiksi Richard Strauss sävelsi sävelrunoja, joiden aiheet oli otettu suoraan kirjallisista teoksista.

Kuten edeltäneessä ”Ylösnousemussinfoniassa” on kolmannessakin sinfoniassa lauluosuuksia; neljännessä osassa kontra-altto laulaa Friedrich Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra”-teoksen tekstiä ja viidennessä osassa solisti laulaa yhdessä kuoron kanssa ”Pojan ihmetorvi”-kokoelman runotekstiä (Mahlerille läheinen runokokoelma ”Das Knaben Wunderhorn”, jonka runoihin hän sävelsi useita lauluja). Sinfonian sävellystyön aikana Mahler oli kapellimestarina Hampurissa. Koko kolmannen sinfonian ensiesitys oli vasta heinäkuussa 1902 Krefeldissä Saksassa, ja se sai erittäin innostuneen vastaanoton.

Ensimmäinen osa

Sinfonian ensimmäinen osa on kankeasti liikkeelle lähtevä yli puolituntia kestävä järkäle. Se alkaa fanfaarin omaisesti, ikään kuin jokin haluttaisiin saada hereille, ja hiljalleen musiikkiin syntyy vähittäistä liikettä. Hetkellinen luontoidylli katkeaa kuin voimakkaisiin irti riuhtaisuihin, minkä jälkeen musiikkiin tulee päämäärätietoisuutta; ollaan vihdoinkin matkalla jotakin kohti. Tunnelma kohoaa banaaliksi tanssiksi tai kulkueeksi. Tämän jälkeen musiikki hiljenee alun teemojen tapailuun. Luonto on herännyt, ja musiikki pysähtynyt sitä ihailemaan. Rauhallista tunnelmointia seuraa iloisen irvokas marssi, mikä päättyy osan alun kertaukseen. Osan voi kuvitella päättyvän rytmikkääseen kauniita maisemia ja linnunlaulua halkovaan kävelyyn.

Toinen osa

Lähes ylitsevuotavan kaunista ilmapiiriä halkovat kenties perhosen siiveniskut tai kepeästi niityllä leijailevat höyhenet. Osa on hellän tanssillinen. Kaikki on äärimmäisen keveää ja luonnollista. On kuin katselisi kaunista luontoa tarkastelevaa maalausta, jossa ihminen on ainoastaan kokijana, ei osallisena kuvan – tai tässä tapauksessa musiikin – tapahtumiin.

Kolmas osa

Luonnosta iloitseminen jatkuu kolmannessa osassa. Sillä muutoksella edelliseen, että musiikkiin tulee mukaan ajoittaisia painavampia sävyjä. Tämä ei tuo mukanaan synkkyyttä, vaan enemmänkin maanläheisyyttä. Kiireettömyys ja rauha on pitkään suorastaan käsin kosketeltavaa. Idylli rikkoutuu välillä kuin virvatulten tanssiin. Ihmisen poissaolo musiikin luomasta todellisuudesta on edellisen osan tavoin itsestään selvää.     

Neljäs osa

Laulu palauttaa neljännessä osassa ihmisen sinfonian kuvaamaan maisemaan. Kontra-altto laulaa Nietzschen kirjoittamaa Zarathustran ”Keskiyön laulua”, jossa varoitetaan ihmistä maailman syvyydestä, siihen kuuluvasta tuskasta ja ikuisuuteen kaipaavasta ilosta. Musiikinkin voi kuulla kumpuavan syvyydestä, jostakin toiselta puolelta. Osa on harras ja toimii vastapainona edellisten osien valoisuudelle.

Viides osa

Osa käynnistyy kellojen säestämällä kuorolaululla, johon kontra-altto myöhemmin liittyy mukaan. Laulussa kerrotaan kolmesta enkelistä ”Es sungen drei Engel”, jotka laulavat Pietarin vapautumisesta synneistään ja siitä, että syntisen tulee rakastaa Jumalaa. Osa kuulostaa valoisan uskonnolliselta, jopa naiivilta, joululaululta. Solistin osuus tuo siihen hienoista alakuloisuutta.

Kuudes osa

Viimeinen osa käynnistyy seesteisesti; se on kuin täysin irti sitä edeltäneistä osista. Se on yksi Mahlerin monista hätkähdyttävän tunnepitoisista ja hienoista hitaista osista. Viimeinen osa tiivistää koko sinfonian jonkinlaiseksi maailman käsittämättömyyden hyväksymiseksi; maailmaa ei voi ymmärtää, siinä täytyy pystyä elämään!

Kari Pohjola

Tuomas Pelttari, toim.

Mahler

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Säveltäjähyllyt, Taidemusiikki

Uudelleenjulkaistu klassikko: Kauko Röyhkä – Onnenpäivä

onnenpaiva

Kauko Röyhkän ja Nartun neljäs albumi Onnenpäivä (vuonna 1983) oli uuden suunnan alku – “Röyhkä goes mainstream”. Kolme aikaisempaa kiekkoa (Steppaillen, Uusia tansseja, Mikki Hiiren myöhemmät Vaiheet) olivat jättäneet vastaanottajat suhteellisen kylmiksi, niinpä Röyhkä etsi muutosta ärsyttäjästä “ihmisystävällisempään” suuntaan. Levylle tulisi vain ihmissuhdelauluja tai lapsuusmuisteluita. Edellisen levyn jäljiltä Oulusta Helsinkiin muuttanut Narttu-porukka oli saanut basistiksi Mats Huldénin, joka jaksoi mukana vain albumin äänitysten verran. Riku Mattilan ja Euros-lafkan avulla synnytetty levy oli selkeä menestys, kiekkoa myytiin enemmän kuin kolmea edellistä albumia yhteensä.

Svart Recordsin uudelleenjulkaisu tuo kyseisen Röyhkä-klassikon jälleen saataville vinyylimuotoisena kokemuksena. Röyhkän saatesanoilla varustettu albumi osoittaa ajattoman klassikon elkeitä – soundeissa ei ole happanemisen merkkejä. Vaikka Röyhkä halusi lähestyä yleisöään, nauttia jopa menestyksen hedelmistä, mies ymmärsi pysyä erossa aikakauden studiohienouksista. Niinpä kiekolta ei tarvitse kummastella “kasarirumpuja” tai tuttuja syntikkakuvioita. Levyä äänitettiin vanhaan malliin, ratkaisu joka varmisti uudistuneen Röyhkän viisujen elinvoiman.

Seestynyt Röyhkä onnistui Onnenpäivä-albumilla tuottamaan reilun nipun tulevien keikkojensa tukirankoja. Levyn A-puoli soi pelkkää parhautta. Riisutun tiheä Onnellinen laiva säteilee tiukkaan puristettua rock-eskapismia. Auringossa paahtuneen oloinen ja välitön Vakava tyttö on selkeä Lauralle-kappaleen sisarteos. Kanavaan hukkunut, Röyhkästä kuoriutuu Suomen CCR. Nivelet, sympaattista ja koukuttavaa. Rakkauden valtakunta – yksi Röyhän ehdottomista kruununjalokivistä. B-puolella hektinen Kotona taas on aivan mainio menopala, akustinen urban blues Pikku taksi antaa bassolle tilaa hengittää. Utuileva ja raukea kiekon nimibiisi tarttuu hihaan Peter Gabrielin mieleen tuovalla tunnelatauksella.

Röyhkän Onnenpäivä soi tasapainoisena, kuivakkana mutta hypnoottisena ajankuvana vuosilta, jolloin Röyhkän taiteellinen suunta löysi nykyisen purkautumiskanavansa. Albumin a-puoli on kadehdittavan vahva ja laadukas. Röyhkän muodonmuutos oli valmis armon vuonna 1983.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Vinyylimania

Kaj Lahtisen musiikkikokemuksissa säilyy Naantalin vanha kirjasto

Woodstockiin Naantalin kirjastosta

Naantalin vanhan kirjaston tyylikäs julkisivu. Kuva: Naantalin museo.

Naantalin vanha kirjasto sijaitsi Humpin talossa. Julkisivu oli tyylikäs. Kuva: Naantalin museo.

1960- ja 1970-lukujen vaihteen Naantali oli runsaan 5000 asukkaan pikkuruinen kaupunki. Turku oli toki lähellä, mutta sinne ajettiin linja-autolla vasta kun oli uskallusta ja omaa rahaa taskussa. Siihen asti oltiin vaan Naantalissa. Vapaa-ajanviettomahdollisuuksia tarjoutui runsaasti eri urheilulajien parissa ja sen lisäksi pääsi 15 vuotta täytettyään nuorisotalolle parina iltana viikossa soittamaan uusia LP-levyjä (vinyyleiksi niitä alettiin kutsua paljon myöhemmin) ja pelaamaan pingistä.

Vanha kirjastotalo lumosi

Ja sitten oli Kirjasto. Ja siellähän me kävimme joka päivä ja parhaimpina viidesti. Kesällä mentiin kävellen eli juosten tai pyörällä, talvella usein kelkalla tai jäiseen aikaan luistimilla Kuparivuoren kentältä suoraan (ja hengenvaarallisesti) mäkeä alas kirjaston ovelle. Autoliikennettä oli vähän.

Kirjasto sijaitsi kauniissa kaupunkipuutalossa vanhan kaupungin sydämessä pienen puistikon kyljessä. Runsaista ikkunoista tulvi puiston puiden siivilöimää luonnonvaloa ja ilmastointivapaa rakennus tuoksui lähinnä kirjoilta. Unissani käyn siellä edelleen. Naantalin nykyinen kirjasto on kaupungin uudessa keskustassa, pompöösi kivitalo, kerran olen käynyt.

Mielikuvissani me istuimme siellä tuntikausia ja usein jo illan pimennyttyä. Mutta tuskin se siihen aikaan kuitenkaan kovin myöhään auki oli paitsi ehkä kerran viikossa. Istuttiin lehtisalissa jossa valvoja piti ankaraa porttikielloin höystettyä hiljaisuuskuria ja istuttiin käsikirjastossa pelaamassa tietokilpailua niin kovaäänisesti että usein tuli varoitusten jälkeen lähtö koko talosta. Mutta seuraavan päivänä oltiin taas tervetulleita. Kirjojakin lainattiin tasaista tahtia; kunnon kirjastolaisena muistan edelleen ensimmäisen kirjastokorttini numeron. Jossain määrin rajallista kokoelmaa tuli käytyä läpi aika perusteellisesti; raamatusta Pääomaan ja Blytonista Beckettiin.

Kirjasto itsenäisyyspäivänä iltavalaistuksessa. Kuva: Naantalin kaupunginkirjaston arkisto.

Kirjasto itsenäisyyspäivänä iltavalaistuksessa. Kuva: Naantalin kaupunginkirjaston arkisto.

Vaikka olen kirjaihminen eivät mieleenpainuvimmat kirjastomuistot kuitenkaan liity kirjoihin vaan Naantalin kirjaston musiikkiosastoon. Pitkänomainen rakennus koostui useista huoneista tai looseista joissa oli eri aiheista kirjallisuutta, käsikirjasto ja musiikkiosasto. Nykyperspektiivistä tämä on toki varsin suurellinen nimitys pienehkölle loosille, jossa oli pöytä ja neljä tuolia. Musiikkiosaston toiminta oli sitä, että asiakkaat kuuntelivat kuulokkeilla virkailijan pyörittämiä LP-levyjä. Levyt valittiin ohuesta mapista, jossa oli jonkin verran klassista, vähän jatsia ja ajan mittaan kasvava määrä rock- ja popmusiikkia. Kotilainausta ei tunnettu.

Woodstock – yhden sukupolven unelma

1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku oli ainakin minun mielestäni jonkinlaista rockmusiikin kulta-aikaa. Kuunneltiin Dylania ja Beatlesia ja Kinksejä ja CCR:ää. Kaikkein veret seisauttavin tapahtuma oli kuitenkin Woodstock-kolmoisälppärin ilmestyminen kirjastoon. Itse festivaalihan tapahtui vuonna 1969.

Ilmeisesti aika pian sen jälkeen joku kirjaston aikaansa seuraava työntekijä hankki kokoelman Naantalin kirjastoon. Neulan rasahdus kuulokkeista, silmät kiinni ja hetkessä siirryit räntäsateisesta varsinaissuomalaisesta pikkukaupungista tuhansien kilometrien päähän New Yorkin osavaltioon puolimiljoonaisen ihmisjoukon keskelle. Me kuuntelimme levyä herkeämättä kuukausikaupalla niin että, kun elokuva Woodstock lopulta esitettiin Naantalin Kinossa, me osasimme ulkoa kaikki kappaleet ja välispiikit ja muut kuulutukset. ”What we have in mind is breakfast in bed for 300 000.”

Sen jälkeen olen tietoisen harvoin katsonut elokuvan. Se on aina juhlahetki. Jimi Hendrixin käsittämättömät kitaroinnit, Carlos Santanan riffit ja nuoren rumpalin tykitykset, The Whon loputon energia, Ten Years Afterin Alvin Leen tyrmäyskeikka, Crosby, Stills, Nash & Young, Joan Baez, Joe Cocker, Janis Joplin, Richie Havens, Arlo Guthrie, Country Joe McDonald… Mutta unohtumaton ensikosketus tapahtui siis kirjastossa.

***

Kun nyt 2010-luvulta käsin tarkastelemme noita neljää pitkätukkaista 15-vuotiasta istumassa luurit päässä Naantalin kirjastossa on muistettava, että toisen maailmansodan loppumisesta oli kulunut vasta 25 vuotta. Heidän sodassa tai sotalapsina traumatisoituneet isänsä olivat eläneet eri maailmassa ja elivät yhä. Se mikä noista pojista oli uutta, hurjaa ja vapauttavaa oli heidän isiensä mielestä käsittämätöntä kohellusta.

Valtava ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuva sukupolvien välinen törmäyskurssi oli vääjäämätön tunnettuine yhteiskannallisine ja poliittisine seurauksineen. Tässä yhteiskunnallisessa ja sukupolvimurroksessa musiikilla oli keskeinen rooli ja imagoulottuvuus. NME kirjoitti heti Woodstockin jälkeen, että ”no one who was there will ever be the same”. Woodstock edusti ja symboloi kahlitsematonta vapautta, ystävyyttä ja rauhaa ja nämä ideat jäivät ainakin joksikin aikaa elämään lähes kokonaisen sukupolven arvopohjana.

Kaj Lahtinen

Musaston kiitokset valokuvista: Ritva Joensuu (Naantalin museo) ja Merja Lintula (Naatalin kaupunginkirjasto).

Toim. Petri Kipinä, Tuomas Pelttari

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjastomuistelmat, Musasto suosittelee, Musiikkikirjastojen historiaa, Toimitukselta