Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista etenee 80-luvun alkuun. Vuorossa ovat levytykset vuosilta 1977–1980.
Kirjoitussarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013, toinen tammikuussa 2014.
Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.
Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago XI, Hot Streets, Chicago 13 ja XIV. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.
Vaski-kokoelmasta löytyy myös Chicagon bokseja. Varattavissa ovat 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978.
Chicago: Kompuroiden kohti 80-lukua
Chicagon 1980-lukua edeltävää tuotantoa syynäävä katsaus on edennyt viimeiseen osaan. Yhtyeen kuin yhtyeen yhdeksännestä studiolevystä on kiusaus todeta, että ”ei ole yhtä hyvä kuin vanhat”. Silti tämän osan aloittava Chicago XI on minusta loistava tuotos – ehkä jopa parempi kuin jotkut aiemmat levyt. Hieman sen ilmestymisen jälkeen Chicago kokikin sitten suurimman katastrofinsa olemassaolonsa aikana.
Kappaleet ovat nyt jo lähes poikkeuksetta ”normaalimittaisia”. Vanhaa tuttua vihaisuutta ei ole kovasti jäljellä, vaikka välillä toki hallitusta muistetaan läksyttää ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi. Ainakin yhdellä seuraavista levyistä Chicago tuntuu hakeneen kovasti musiikillista linjaa. Levystä Chicago XVI, joka jatkaa siitä, mihin tämä katsaus päättyy, alkoi Chicagon uusi kaupallinen nousu. Siitä alkava tyyli – ainakin ”soveltuvilta osin” – lieneekin nykyään suurelle yleisölle tutumpaa.
Chicago XI (Columbia, 1977)
Chicago XI aloitetaan Kathin jo aiemmin kirjoittamalla kappaleella. Tämä Mississippi Delta City Blues groovaa mukaansatempaavasti, pitkälti yhden soinnun varassa. ”Kahjot” torvimelodiat ovat alusta asti kuuluneet Chicagon työkalupakkiin, ja nytkin niitä tuutataan väliosassa. Bändi on iskussa, ja Kathin laulu on sielukasta as ever. (Varhaisempi versio kappaleesta löytyy Chicago V:n uudelleenjulkaisun bonusraidoista.)
Cetera jatkaa balladilinjalla kappaleessa Baby, What A Big Surprise. Hittihän tästäkin tuli, mutta minusta kappale lässähtää hieman vahvan säkeistön jälkeen. En lähde kiistelemään asiasta massojen kanssa, mutta oppositiostahan on aina kiva vähän räksyttää.
Journalisti-Lamm palaa kappaleessa Policeman – hauska raportti poliisin elämästä, joka ei ole aivan yhtä romanttista kuin TV-sarjoissa. Lamm sai kiitosta kappaleesta ihka oikeilta poliiseilta. Julistan tämän ensimmäiseksi huippuhetkeksi Chicago XI -levyllä.
Vote For Me –satiirissa Lamm kalastelee ääniä presidentiksi pyrkiessään. Mikäli valitsemme hänet, tulemme saamaan oluella käyviä autoja ja kaikenlaista muuta kivaa. Urkuintro kutsuu vaalitilaisuuteen, ja reippaasti jumppaava rumpukomppi sekä ylimukavat torvet panevat pirskeet käyntiin. Ilmapallot vilisevät silmissä.
Pirteä This Time tarjoaa komeaääniselle trumpetistille, Loughnanelle, kolmannen tilaisuuden laulaa oma kappaleensa. Loughnanen teksteissä on aina kaikki niin mukavasti, että tulee halu aloittaa sauvakävelyharrastus ja lähteä ulos tervehtimään vastaantulijoita päivän pelastavalla hymyllä.
Osa levyn vahvimmasta materiaalista tuli yllättävältä suunnalta. Rumpali Seraphine oli löytänyt David ”Hawk” Wolinskista säveltäjän teksteilleen. Take Me Back To Chicagossa hän muistelee edesmennyttä muusikkoystävää. Lammin laulu varmistaa, että sentimentaaliselta ylitulkinnalta säästytään. Siirtykäämme Chicagon kaduille seuraamaan nuoren muusikon elämää yhdessä levyn kohokohdista:
Levyn päättää hieno kolmiosainen kokonaisuus. Dominic Frontiere (ks. mm. Äärirjoilla-tunnari) sävelsi utuisen orkesteripreludin. Preludi sekä itse kappale (Little One) johdantoineen on levyn komeimpia hetkiä. Solisti-Kathin on tuskin tarvinnut ponnistella tavoittaakseen tekstin tunnelatauksen, sillä hän oli itsekin melko tuore isä.
Chicago XI:lla ei juuri ole kohtia, jotka tekee mieli skipata. Ainoastaan Pankowin Till The End Of Timen olisi minun puolestani voinut jättää pöytälaatikkoon – tai vaikkapa soittaa sille omalle kullalle petiin tuodun aamupalan yhteydessä. Levyn soundimaailma on puhdas ja yhtenäinen. Kokonaisuus kulkee groovaavasta aloituksesta levolliseen lopetukseen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Terry Kath vahingossa ampui itsensä asetta käsitellessään. Lienee sanomattakin selvää, että Chicago oli suuressa kriisissä.
Hot Streets (Columbia, 1978)
Kun yksi veljistä kuolee, sitä miettii jatkaako vai ei. Led Zeppelin päätti lopettaa, Chicago päätti jatkaa. Kathin tilalle kiinnitettiin Stephen Stillsinkin kanssa soittanut nuori Donnie Dacus. Kyllähän Chicago menetti Kathin myötä hieman pal…särmästään. Dacusin ääni on Kathiin verrattuna paikoin melko mun…särmätön. Toisaalta hän oli uudessa ympäristössä, ja tuli kaiken lisäksi paikkaamaan ”veljeä”.
Chicago selvästi koki painetta todistaa elinvoimaisuutensa. Hilpeän kansikuvan, jossa erityisesti Loughnanella näyttäisi olevan NIIIIIIIIN lysti, voi kokea jopa ylilyönniksi. Unohtakaamme tyylitajuton kansi, sillä sen sisältä löytyy laadukasta pop-musiikkia. Suuria statementteja ei tehdä, mutta voihan kuulija onkia tietoa hallinnon surkeudesta muualtakin. Mikäli ns. ”guilty pleasure” ei olisi itseään häpeävän ihmisen luoma, täysin turha konsepti, sanoisin Hot Streetsin olevan minulle sellainen.
Alive Again ylistää pintatasolla parisuhteen parantavaa voimaa, mutta rivien välissä kuulee Chicagon vakuuttavan ”oon voimissain”. (Ceteran laulutulkinta vahvistaa, että näin on.) Lällyjä kappaleita kuuluu totta kai vihata, mutta seuraavan kappaleen, The Greatest Love On Earthin, melodia on vastustamattoman kaunis. Teksti fyysisestä etäisyydestä rakastavaisten välillä pistäisi leipääntyneen betoninvalajankin huokailemaan.
Little Miss Lovin’ rokkaa elinvoimaisesti, ja Bee Geesin komea kastraattikuoro kiekuu taustalla rikollisen koukuttavassa kertosäkeessä. Nimikappale taas on taidolla kirjoitettua poppia, jossa on pieni ripaus jazzmaista sointumaailmaa. 7/4-tahtilajissa kulkeva instrumentaaliosa huilusooloineen muistuttaa koukeroisemmasta Chicagosta.
Chicagolla ei juuri ole kappaleita, joita suorastaan vihaisin, mutta niitäkin löytyy. Jo Take A Chancen siirappinen ”Tervetuloa juuri avattuun tavarataloon” -viihdeintro julistaa, että mitään järin tanakkaa ei ole tulossa. Ja kun Dacusin hempeä ääni julistaa ”I’m a man who likes to win”, kuulostaa se miltei yhtä uskottavalta kuin Bill Clintonin ”I did not have sex with this woman”. (Eriäviä näkemyksiä otetaan ilomielin vastaan!)
Ain’t It Time rokkaa hillitysti ja vakuuttavasti. Etenkin kertosäe iskee perusrockin ystävän tajuntaan. Pehmeä Love Was New ei tarjoa suuria musiikillisia innovaatioita, mutta kypsä teksti on vilpitöntä suhteen ensiaskelten muistelua sen sijaan, että lauottaisiin vain mitä kuvitellaan kumppanin haluavan kuulla. Lammin rakkauslaulujen takana tuntuu yleensä olevan astetta syvällisempi motiivi kuin radiosoitto.
Levyn kohokohta No Tell Lover on puhdasta viihdettä, mutta olen edelleen täysin koukussa siihen – ja ylpeä siitä. Soinnut (Loughnane), melodia (Cetera) ja sanat (Seraphine) tulivat eri henkilöiltä, mutta kokonaisuus on koherentti paketti ja poppia täydellisimmillään. Kun riisuu hetkeksi ”no sugar, please” –naamarin ja antautuu kappaleen vietäväksi, voi hyvinkin yllättyä. Kun vielä varmistaa olevansa yksin huoneessa, voi fiilistellä häpeilemättä.
Oudon kiehtovalla syntikkateemalla starttaava ja vähintään yhtä outoon kuorolauluun päättyvä Show Me The Way tarjoaa kierouksilla maustettua tappoviihdettä. Kappale päättää komeasti Chicagon ensimmäisen levyn ilman elintärkeää jäsentä.
Viihteelliset ”Silja Line -soinnut” olivat aina olleet jossain määrin osa Chicagon musiikkia, mutta tässä vaiheessa niiden osuus tuntuu kasvaneen ja niiden käyttö yksinkertaistuneen. Chicago onnistui kuitenkin tekemään ”Genesikset” ja kasaamaan vahvan levyn yhden olennaisen jäsenen jätettyä ryhmän.
Chicago XIII (Columbia, 1979)
Chicago XIII:sta tulee mieleen sama sana kuin Spede Pasasen Lentävistä luupäistä: “välityö”. Chicagon varhaiset levyt sisälsivät eri tyylejä, mutta tällä kertaa miltei kaikki kappaleet – ja niiden säveltäjät – tuntuivat vetävän yhtyettä eri suuntiin. Jokaisen kahdeksan jäsenen nimi löytyy ainakin yhden kappaleen krediiteistä.
Tämä levy olisi voinut vahvistaa Dacusin aseman Chicagossa, mutta se jäi hänen viimeisekseen. Chicago XIII:sta en ole kokonaisuutena koskaan saanut otetta. Outoa kyllä, myöskään yksittäisiä kohokohtia ei ole pinnalle kovasti pulpahtanut. (Eriäviä näkemyksiä otetaan jälleen ilomielin vastaan!)
70-luvun lopulla vaati todennäköisesti tolkuttoman suurta tahdon lujuutta olla tekemättä sitä pakollista diskokappaletta. Street Player -avaus diskoilee ja, mikä tärkeintä, jopa vakuuttavasti. Ironista kyllä kappaleessa, jossa lauletaan omasta katusoittajataustasta, esitellään yhtyeelle uusi, trendikäs musiikkityyli. Ceteran laulama melodia on komea.
Rufus-yhtye, jossa Seraphinen säveltäjäkumppani oli jäsenenä, oli levyttänyt kappaleen vuotta aiemmin – tosin hieman erilaisella melodialla.
Dacusin tarttuva Must Have Been Crazy päätyi singleksi. Hieman tunkkaisesta soundista huolimatta se onkin laadukasta soft rockia – nothing more, nothing less. Torvimiehet Loughnane ja Parazaider kyhäsivät yllättäen levyn menevimmän kappaleen, Window Dreamin’, joka rokkaa kuin yläkerran Reijo. Säkeistöjen kitara/bassokoukku pistää ujommankin lantion sivuttaisliikkeeseen. Cetera laulaa äänellä, jota ei tunnista Ceteraksi.
Lamm kirjoitti Paradise Alleyn Sylvester Stallonen samannimiseen elokuvaan. Sly ei käyttänyt sitä, ja katui myöhemmin. Säkeistöjen sointumaailma on rikas, ja funkahtavaa kertosäettä voi kuvailla sanalla ”fun”. Olen kritisoinut Dacusin laulua, mutta nyt se toimii.
Jo käsiteltyjen asioiden toistuvaa puimista kritisoiva Reruns on saattanut olla mojovan perheriidan tulos. Musiikillisesti se on alituisessa liikkeessä, ja seuraava osa käynnistyy ennen kuin edellinen on ehtinyt asettua. Tämä tukee hermostunutta tekstiä. Ehkä kappale toimisi coverina Phil Collinsilla, kun suhde vaihteeksi taas hieman takkuilee.
Haikean Loser With A Broken Heartin kulmikas kertosäe kuulostaa yllättäen siltä, että särkyneen sydämen kanssa on itse asiassa ihan lysti olla. Cetera on selvästi musiikillisen linjansa löytänyt: kauniisti ja kaupallisesti. Tässä olisi jo toinen cover Collinsille samalla levyllä.
Matti Nykäsen aforismeja nimessään ennakoiva Life Is What It Is sisältää yhden tämän ajan Chicagon parhaista C-osista. Päätösraidassa Run Away käy minusta selväksi Dacusin heikkous Chicago-laulajana. Hän vuorottelee solistina Ceteran kanssa, mutta ainakin minulla kaikki huomio keskittyy Ceteraan.
Kyllä tästä levystä vähän sellainen fiilis jää, että mitä mahtoi juuri tulla syötyä. Queen-diggarina tiedän, ettei tyylien sekamelska sinänsä takaa heikkoa levyä. Välityömäisyydestä johtuen Chicago XIII tarjoaa kuitenkin historiallisesti kiehtovan katsauksen siihen, miten yhtye hakee suuntaa epävarmana aikana. Huonoa vertausta käyttäen Hot Streets tehtiin ehkä ennen kuin Kathin menetyksestä johtuneet kyyneleet olivat ehtineet tulla. Chicago XIII:lla sen tuoma tyhjyys vasta kunnolla kohdattiin.
Chicago XIV (Columbia, 1980)
Jari Sarasvuon Diilistä tuttua retoriikkaa käyttäen Donnie Dacus ”vapautettiin”, eikä tilalle otettu vakiojäsentä. Kitaraa Chicago XIV -levyllä soittaa pääasiassa Chris Pinnick, jonka komppailu tuo totisesti eloa musiikkiin. Seraphine on haukkunut tämän levyn maanrakoon. Pankow taas totesi myöhemmin, että ”musically I like to think of that album as something to be proud of”. Minusta Chicago XIV suorastaan huokuu erinomaista materiaalia. Soundeiltaan levy on demomainen Chicagon mittapuulla, mutta se tuo mukavasti demonimaisuutta (hehheh…heh). Edeltäjäänsä verrattuna se on myös tosi ROCK.
Energinen Manipulation on Chicagon vahvimpia levynavauksia. Se rokkaa aidosti, eikä vain koska kuuluu rokata. Tässä on se kaikki – vihainen teksti, tautisesti tuuttaavat torvet (TTT), vaihtuvat tahtilajit ja huippubändi. Komppikitara sahaa mielettömän maukkaasti. Lopussa kuullaan vielä kunnon kitarasooloilua, rytmisektion riehuessa taustalla kuin kuluttajariitalautakunnan mahdollisuudet juuri oivaltanut suomalaisostaja. Lamm sanoi joskus 2000-luvun alussa kaipaavansa Manipulationia keikkasettiin. Missä se siis viipyy???
Upon Arrival kuvailee, erityisesti nuoren parin näkökulmasta, aina yhtä jännittävää kohtausta lentokentällä, kun ihmiset odottelevat kuka ketäkin. Teksti on hauska, sävellys loistava.
Each second of every minute seems eternal, time standing still
Hearts beating quicker, minds racing fast
Cetera herkistelee balladissaan Song for You. Melodia on kaunis ja laajalinjainen. Aloituslause on yhteydestä irrotettuna ehkä hieman outo (“Want you to know I’m a man”). Kertosäkeessä juhlallinen melodia kohoaa yhä korkeammalle rakkauden lupauksineen. Sopii vain toivoa, että lupaus pitää. On ollut mielenkiintoinen valinta laittaa seuraavaksi kappaleeksi alakuloinen Where Did The Lovin’ Go, jossa sama kaveri parkuu naista takaisin. Kappale on hyvin kaunis, mutta hieman mennään jo komedian puolelle Ceteran todetessa naiselle korkealta ja kovaa ”I want to make it publicly clear, I’m never gonna make it from here”. Onkohan tämäntyyppinen taktiikka joskus OIKEASTI tuonut neidon takaisin?
Vastapainoksi balladeilleen Cetera tarjoaa komeasti rynkyttävän Hold Onin. Väliosa kulkee niin komealla riffillä, että kädet alkavat etsiä ilmakitaraa ja silmät peiliä. Sävellajienvaihdokset ovat paikoin omituisia, mutta TOIMII.
Birthday Boy on minusta levyn komeimpia kappaleita. Intron koskettimet sytyttävät synttärikakun kynttilät. Majesteettinen kitarateema toimisi jopa Rocky IV –elokuvassa, jos siinä ei olisi uhoa jo ihan tarpeeksi. Cetera laulaa kannustuslaulun päivänsankarille kauniilla melodialla.
Levyn jälkipuolisko tarjoaa kaksi peijakkaan komeaa luomusta. Seraphine kirjoitti vihaisen tekstin yhtyeen ja managerin suhteesta, mutta Lamm vaihoi rumpalin harmiksi riidan osapuoliksi pariskunnan. Teksti puettiin musiikkiin Ceteran avulla, ja tuloksena oli järisyttävän tarttuva Thunder And Lightning. Soitin sen kymmenisen vuotta sitten eräälle kaverille, ja hän sekosikin välittömästi.
Sarkastisella tavalla hauska, mutta rehellinen teksti; sävellyksellinen ja rakenteellinen rikkaus; svengaava soitto. Mm. nämä elementit nostavat I’d Rather Be Richin Chicago-lemppareideni joukkoon. Tämäntyyppisiä tekstejä ei Chicagon levyillä valitettavasti enää jatkossa pahemmin kuultu. Voinko väittää olevani täysin erilainen, kun Lamm julistaa:
If diggin’ a ditch would earn me lots of money
I’d dig like a fool in the land of milk and honey
Ja eiköhän seuraava viisaus pidä ihan paikkansa:
I’d rather be rich; the truth of cash is tragic
The system’s a bitch, but money works like magic
Pankow kantaa kortensa kekoon politikoimalla huolestuneesti päätösraidassa The American Dream. Tehoa ehkä vie hieman se, että Yhdysvaltain hallinnon huolestuttavaa tolaa puidaan The Beatlesin Lucy In The Sky With Diamondsin kertosäkeen melodialla.
Chicago XIV on itselleni rakas Chicago-levy, mutta se on jäänyt aika vähälle huomiolle. Syynä on varmaan ainakin osittain uusi kaupallinen nousu, joka alkoi seuraavasta levystä. Myöhäis-70-luvun Chicago-tuotannossa se erottuu pirtsakan särmikkäänä.
Johtopäätökset ja pohdinta
Chicago XIV -levyyn päättyi Chicagon kamppailu linjan löytämiseksi. Tuottaja David Foster astui kehiin ja nosti Chicagon uuteen nousuun Ceteran kanssa. Kaikkia 80-luvun Chicago-hitit eivät miellytä, ja jotkut ovat julistaneet jopa koko yhtyeen pannaan niiden vuoksi. Sanottakoon silti tuon ajan Chicago-levyjen puolustukseksi, että niiltäkin löytyy enimmäkseen jotain muuta kuin vanukasmainokseen istuvia balladeja. Ja kyllähän ne balladitkin istuvat monen musiikkimakuun. Kannattaa myös muistaa, että Chicago oli ottanut etäisyyttä seikkailunhaluisempaan alkuaikaansa jo ennen Fosterin tuloa.
Yksi asia, joka erotti 80-luvun Chicagon aiemmasta oli se, että nyt levyillä käytettiin täysin huoletta ulkopuolisia soittajia. Onhan se outoa kuunnella Chicago-kappaletta, jossa Lammin osuutta soittaa yksi sadasta sessiomuusikosta. Seraphinekin joutui lopulta heiluttamaan valkoista lippua rumpukoneiden edessä. Hän sanookin Chicagoa käsittelevässä kirjassaan, että jos rumpukonetta oli pakko käyttää, niin hän halusi olla se, joka sitä operoi. Siispä hän otti kyseisen helvetinkoneen haltuun. On kieltämättä surullista, että legendaarinen jazz/rock-rumpali joutuu alentumaan tällaiseen, mutta tuskin sitä silti esim. Nelson Mandelan kohtaamiin haasteisiin voi verrata.
Levy-yhtiöpamppujen ylivallan alettua Chicago on onnistunut tekemään ainakin kaksi levyä omilla ehdoillaan. Ensimmäinen oli Chicago XXXII: Stone Of Sisyphus, joka pysyi julkaisemattomana vuosia, koska levy-yhtiö ei suostunut markkinoimaan sitä. Toinen on viimeisin levy, Chicago XXXVI: Now, joka äänitettiin pitkälti hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Now on periaatteessa kokoelma soolokappaleita, joilla jäsenet vierailevat toistensa luona. Lamm vierailee tekstittäjänä myös muiden sävellyksissä. Vaikka levy ei ole livenä studiossa soitettu, on se askel terveeseen suuntaan. Jäsenet ovat tuottaneet omat kappaleensa, eikä yksikään paremmin kenkämerkit kuin pianon koskettimet tunteva ole ollut studiotarkkaamossa pohtimassa, lisäisikö tamburiini C-osassa radiosoittoa.
Mikäli Now ei ole tuttu levy, suosittelen sitä ”vanhan liiton” Chicago-faneille. Naked In The Garden Of Allah on mannaa kuulijalle, joka on odottanut Lammin astuvan pitkästä aikaa esiin laulamaan kipeistä aiheista. Terry Kath ei koskaan palaa, mutta Chicagon tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen Lamm, Parazaider, Loughnane ja Pankow.
Toni Lehto
Tuomas Pelttari, toim.
:format(jpeg):mode_rgb()/discogs-images/R-6704035-1424976189-6811.jpeg.jpg)
Musasto 