Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2015

Toni Lehto jatkaa Chicago-saagaa – Musastossa esillä albumit 1977–1980

Toni Lehdon artikkelisarja Chicagon vaiheista etenee 80-luvun alkuun. Vuorossa ovat levytykset vuosilta 1977–1980.

Kirjoitussarjan ensimmäinen osa julkaistiin Musastossa syyskuussa 2013, toinen tammikuussa 2014.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Chicagon albumeita vuosilta 1977–1980.

Turun musiikkikirjaston Chicago-kokoelmaa on jälleen päivitetty. Voit varata remasterit Chicago XI, Hot Streets, Chicago 13 ja XIV. Musasto suosittelee myös Danny Seraphinen elämäkerrallista Street Player – My Chicago Story.

Vaski-kokoelmasta löytyy myös Chicagon bokseja. Varattavissa ovat 4CD Group Portrait, vuonna 2003 julkaistu 5CD+DVD Chicago sekä 10CD boksi The Studio Albums 1969–1978.

Chicago: Kompuroiden kohti 80-lukua

Chicagon 1980-lukua edeltävää tuotantoa syynäävä katsaus on edennyt viimeiseen osaan. Yhtyeen kuin yhtyeen yhdeksännestä studiolevystä on kiusaus todeta, että ”ei ole yhtä hyvä kuin vanhat”. Silti tämän osan aloittava Chicago XI on minusta loistava tuotos – ehkä jopa parempi kuin jotkut aiemmat levyt. Hieman sen ilmestymisen jälkeen Chicago kokikin sitten suurimman katastrofinsa olemassaolonsa aikana.

Kappaleet ovat nyt jo lähes poikkeuksetta ”normaalimittaisia”. Vanhaa tuttua vihaisuutta ei ole kovasti jäljellä, vaikka välillä toki hallitusta muistetaan läksyttää ikään kuin vanhojen aikojen muistoksi. Ainakin yhdellä seuraavista levyistä Chicago tuntuu hakeneen kovasti musiikillista linjaa. Levystä Chicago XVI, joka jatkaa siitä, mihin tämä katsaus päättyy, alkoi Chicagon uusi kaupallinen nousu. Siitä alkava tyyli – ainakin ”soveltuvilta osin” – lieneekin nykyään suurelle yleisölle tutumpaa.

Chicago XI (Columbia, 1977)

Chicago XI aloitetaan Kathin jo aiemmin kirjoittamalla kappaleella. Tämä Mississippi Delta City Blues groovaa mukaansatempaavasti, pitkälti yhden soinnun varassa. ”Kahjot” torvimelodiat ovat alusta asti kuuluneet Chicagon työkalupakkiin, ja nytkin niitä tuutataan väliosassa. Bändi on iskussa, ja Kathin laulu on sielukasta as ever. (Varhaisempi versio kappaleesta löytyy Chicago V:n uudelleenjulkaisun bonusraidoista.)

Cetera jatkaa balladilinjalla kappaleessa Baby, What A Big Surprise. Hittihän tästäkin tuli, mutta minusta kappale lässähtää hieman vahvan säkeistön jälkeen. En lähde kiistelemään asiasta massojen kanssa, mutta oppositiostahan on aina kiva vähän räksyttää.

Journalisti-Lamm palaa kappaleessa Policeman – hauska raportti poliisin elämästä, joka ei ole aivan yhtä romanttista kuin TV-sarjoissa. Lamm sai kiitosta kappaleesta ihka oikeilta poliiseilta. Julistan tämän ensimmäiseksi huippuhetkeksi Chicago XI -levyllä. 

Vote For Me –satiirissa Lamm kalastelee ääniä presidentiksi pyrkiessään. Mikäli valitsemme hänet, tulemme saamaan oluella käyviä autoja ja kaikenlaista muuta kivaa. Urkuintro kutsuu vaalitilaisuuteen, ja reippaasti jumppaava rumpukomppi sekä ylimukavat torvet panevat pirskeet käyntiin. Ilmapallot vilisevät silmissä.

Pirteä This Time tarjoaa komeaääniselle trumpetistille, Loughnanelle, kolmannen tilaisuuden laulaa oma kappaleensa. Loughnanen teksteissä on aina kaikki niin mukavasti, että tulee halu aloittaa sauvakävelyharrastus ja lähteä ulos tervehtimään vastaantulijoita päivän pelastavalla hymyllä.

Osa levyn vahvimmasta materiaalista tuli yllättävältä suunnalta. Rumpali Seraphine oli löytänyt David ”Hawk” Wolinskista säveltäjän teksteilleen. Take Me Back To Chicagossa hän muistelee edesmennyttä muusikkoystävää. Lammin laulu varmistaa, että sentimentaaliselta ylitulkinnalta säästytään. Siirtykäämme Chicagon kaduille seuraamaan nuoren muusikon elämää yhdessä levyn kohokohdista: 

Levyn päättää hieno kolmiosainen kokonaisuus. Dominic Frontiere (ks. mm. Äärirjoilla-tunnari) sävelsi utuisen orkesteripreludin. Preludi sekä itse kappale (Little One) johdantoineen on levyn komeimpia hetkiä. Solisti-Kathin on tuskin tarvinnut ponnistella tavoittaakseen tekstin tunnelatauksen, sillä hän oli itsekin melko tuore isä.

Chicago XI:lla ei juuri ole kohtia, jotka tekee mieli skipata. Ainoastaan Pankowin Till The End Of Timen olisi minun puolestani voinut jättää pöytälaatikkoon – tai vaikkapa soittaa sille omalle kullalle petiin tuodun aamupalan yhteydessä. Levyn soundimaailma on puhdas ja yhtenäinen. Kokonaisuus kulkee groovaavasta aloituksesta levolliseen lopetukseen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Terry Kath vahingossa ampui itsensä asetta käsitellessään. Lienee sanomattakin selvää, että Chicago oli suuressa kriisissä.

Hot Streets (Columbia, 1978)

Kun yksi veljistä kuolee, sitä miettii jatkaako vai ei. Led Zeppelin päätti lopettaa, Chicago päätti jatkaa. Kathin tilalle kiinnitettiin Stephen Stillsinkin kanssa soittanut nuori Donnie Dacus. Kyllähän Chicago menetti Kathin myötä hieman pal…särmästään. Dacusin ääni on Kathiin verrattuna paikoin melko mun…särmätön. Toisaalta hän oli uudessa ympäristössä, ja tuli kaiken lisäksi paikkaamaan ”veljeä”.

Chicago selvästi koki painetta todistaa elinvoimaisuutensa. Hilpeän kansikuvan, jossa erityisesti Loughnanella näyttäisi olevan NIIIIIIIIN lysti, voi kokea jopa ylilyönniksi. Unohtakaamme tyylitajuton kansi, sillä sen sisältä löytyy laadukasta pop-musiikkia. Suuria statementteja ei tehdä, mutta voihan kuulija onkia tietoa hallinnon surkeudesta muualtakin. Mikäli ns. ”guilty pleasure” ei olisi itseään häpeävän ihmisen luoma, täysin turha konsepti, sanoisin Hot Streetsin olevan minulle sellainen.

Alive Again ylistää pintatasolla parisuhteen parantavaa voimaa, mutta rivien välissä kuulee Chicagon vakuuttavan ”oon voimissain”. (Ceteran laulutulkinta vahvistaa, että näin on.) Lällyjä kappaleita kuuluu totta kai vihata, mutta seuraavan kappaleen, The Greatest Love on Earthin, melodia on vastustamattoman kaunis. Teksti fyysisestä etäisyydestä rakastavaisten välillä pistäisi leipääntyneen betoninvalajankin huokailemaan.

Little Miss Lovin’ rokkaa elinvoimaisesti, ja Bee Geesin komea kastraattikuoro kiekuu taustalla rikollisen koukuttavassa kertosäkeessä. Nimikappale taas on taidolla kirjoitettua poppia, jossa on pieni ripaus jazzmaista sointumaailmaa. 7/4-tahtilajissa kulkeva instrumentaaliosa huilusooloineen muistuttaa koukeroisemmasta Chicagosta.

Chicagolla ei juuri ole kappaleita, joita suorastaan vihaisin, mutta niitäkin löytyy. Jo Take A Chancen siirappinen ”Tervetuloa juuri avattuun tavarataloon” -viihdeintro julistaa, että mitään järin tanakkaa ei ole tulossa. Ja kun Dacusin hempeä ääni julistaa ”I’m a man who likes to win”, kuulostaa se miltei yhtä uskottavalta kuin Bill Clintonin ”I did not have sex with this woman”. (Eriäviä näkemyksiä otetaan ilomielin vastaan!)

Ain’t It Time rokkaa hillitysti ja vakuuttavasti. Etenkin kertosäe iskee perusrockin ystävän tajuntaan. Pehmeä Love Was New ei tarjoa suuria musiikillisia innovaatioita, mutta kypsä teksti on vilpitöntä suhteen ensiaskelten muistelua sen sijaan, että lauottaisiin vain mitä kuvitellaan kumppanin haluavan kuulla. Lammin rakkauslaulujen takana tuntuu yleensä olevan astetta syvällisempi motiivi kuin radiosoitto.

Levyn kohokohta No Tell Lover on puhdasta viihdettä, mutta olen edelleen täysin koukussa siihen – ja ylpeä siitä. Soinnut (Loughnane), melodia (Cetera) ja sanat (Seraphine) tulivat eri henkilöiltä, mutta kokonaisuus on koherentti paketti ja poppia täydellisimmillään. Kun riisuu hetkeksi ”no sugar, please” –naamarin ja antautuu kappaleen vietäväksi, voi hyvinkin yllättyä. Kun vielä varmistaa olevansa yksin huoneessa, voi fiilistellä häpeilemättä. 

Oudon kiehtovalla syntikkateemalla starttaava ja vähintään yhtä outoon kuorolauluun päättyvä Show Me The Way tarjoaa kierouksilla maustettua tappoviihdettä. Kappale päättää komeasti Chicagon ensimmäisen levyn ilman elintärkeää jäsentä.

Viihteelliset ”Silja Line -soinnut” olivat aina olleet jossain määrin osa Chicagon musiikkia, mutta tässä vaiheessa niiden osuus tuntuu kasvaneen ja niiden käyttö yksinkertaistuneen. Chicago onnistui kuitenkin tekemään ”Genesikset” ja kasaamaan vahvan levyn yhden olennaisen jäsenen jätettyä ryhmän.

Chicago XIII (Columbia, 1979)

Chicago XIII:sta tulee mieleen sama sana kuin Spede Pasasen Lentävistä luupäistä: “välityö”. Chicagon varhaiset levyt sisälsivät eri tyylejä, mutta tällä kertaa miltei kaikki kappaleet – ja niiden säveltäjät – tuntuivat vetävän yhtyettä eri suuntiin. Jokaisen kahdeksan jäsenen nimi löytyy ainakin yhden kappaleen krediiteistä.

Tämä levy olisi voinut vahvistaa Dacusin aseman Chicagossa, mutta se jäi hänen viimeisekseen. Chicago XIII:sta en ole kokonaisuutena koskaan saanut otetta. Outoa kyllä, myöskään yksittäisiä kohokohtia ei ole pinnalle kovasti pulpahtanut. (Eriäviä näkemyksiä otetaan jälleen ilomielin vastaan!)

70-luvun lopulla vaati todennäköisesti tolkuttoman suurta tahdon lujuutta olla tekemättä sitä pakollista diskokappaletta. Street Player –avaus diskoilee ja, mikä tärkeintä, jopa vakuuttavasti. Ironista kyllä kappaleessa, jossa lauletaan omasta katusoittajataustasta, esitellään yhtyeelle uusi, trendikäs musiikkityyli. Ceteran laulama melodia on komea. 

Rufus-yhtye, jossa Seraphinen säveltäjäkumppani oli jäsenenä, oli levyttänyt kappaleen vuotta aiemmin – tosin hieman erilaisella melodialla. 

Dacusin tarttuva Must Have Been Crazy päätyi singleksi. Hieman tunkkaisesta soundista huolimatta se onkin laadukasta soft rockia – nothing more, nothing less. Torvimiehet Loughnane ja Parazaider kyhäsivät yllättäen levyn menevimmän kappaleen, Window Dreamin’, joka rokkaa kuin yläkerran Reijo. Säkeistöjen kitara/bassokoukku pistää ujommankin lantion sivuttaisliikkeeseen. Cetera laulaa äänellä, jota ei tunnista Ceteraksi.

Lamm kirjoitti Paradise Alleyn Sylvester Stallonen samannimiseen elokuvaan. Sly ei käyttänyt sitä, ja katui myöhemmin. Säkeistöjen sointumaailma on rikas, ja funkahtavaa kertosäettä voi kuvailla sanalla ”fun”. Olen kritisoinut Dacusin laulua, mutta nyt se toimii.

Jo käsiteltyjen asioiden toistuvaa puimista kritisoiva Reruns on saattanut olla mojovan perheriidan tulos. Musiikillisesti se on alituisessa liikkeessä, ja seuraava osa käynnistyy ennen kuin edellinen on ehtinyt asettua. Tämä tukee hermostunutta tekstiä. Ehkä kappale toimisi coverina Phil Collinsilla, kun suhde vaihteeksi taas hieman takkuilee.

Haikean Loser With A Broken Heartin kulmikas kertosäe kuulostaa yllättäen siltä, että särkyneen sydämen kanssa on itse asiassa ihan lysti olla. Cetera on selvästi musiikillisen linjansa löytänyt: kauniisti ja kaupallisesti. Tässä olisi jo toinen cover Collinsille samalla levyllä.

Matti Nykäsen aforismeja nimessään ennakoiva Life Is What It Is sisältää yhden tämän ajan Chicagon parhaista C-osista. Päätösraidassa Run Away käy minusta selväksi Dacusin heikkous Chicago-laulajana. Hän vuorottelee solistina Ceteran kanssa, mutta ainakin minulla kaikki huomio keskittyy Ceteraan.

Kyllä tästä levystä vähän sellainen fiilis jää, että mitä mahtoi juuri tulla syötyä. Queen-diggarina tiedän, ettei tyylien sekamelska sinänsä takaa heikkoa levyä. Välityömäisyydestä johtuen Chicago XIII tarjoaa kuitenkin historiallisesti kiehtovan katsauksen siihen, miten yhtye hakee suuntaa epävarmana aikana. Huonoa vertausta käyttäen Hot Streets tehtiin ehkä ennen kuin Kathin menetyksestä johtuneet kyyneleet olivat ehtineet tulla. Chicago XIII:lla sen tuoma tyhjyys vasta kunnolla kohdattiin.

Chicago XIV (Columbia, 1980)

Jari Sarasvuon Diilistä tuttua retoriikkaa käyttäen Donnie Dacus ”vapautettiin”, eikä tilalle otettu vakiojäsentä. Kitaraa Chicago XIV -levyllä soittaa pääasiassa Chris Pinnick, jonka komppailu tuo totisesti eloa musiikkiin. Seraphine on haukkunut tämän levyn maanrakoon. Pankow taas totesi myöhemmin, että ”musically I like to think of that album as something to be proud of”. Minusta Chicago XIV suorastaan huokuu erinomaista materiaalia. Soundeiltaan levy on demomainen Chicagon mittapuulla, mutta se tuo mukavasti demonimaisuutta (hehheh…heh). Edeltäjäänsä verrattuna se on myös tosi ROCK.

Energinen Manipulation on Chicagon vahvimpia levynavauksia. Se rokkaa aidosti, eikä vain koska kuuluu rokata. Tässä on se kaikki – vihainen teksti, tautisesti tuuttaavat torvet (TTT), vaihtuvat tahtilajit ja huippubändi. Komppikitara sahaa mielettömän maukkaasti. Lopussa kuullaan vielä kunnon kitarasooloilua, rytmisektion riehuessa taustalla kuin kuluttajariitalautakunnan mahdollisuudet juuri oivaltanut suomalaisostaja. Lamm sanoi joskus 2000-luvun alussa kaipaavansa Manipulationia keikkasettiin. Missä se siis viipyy??? 

Upon Arrival kuvailee, erityisesti nuoren parin näkökulmasta, aina yhtä jännittävää kohtausta lentokentällä, kun ihmiset odottelevat kuka ketäkin. Teksti on hauska, sävellys loistava.

Each second of every minute seems eternal, time standing still

Hearts beating quicker, minds racing fast

Cetera herkistelee balladissaan Song for You. Melodia on kaunis ja laajalinjainen. Aloituslause on yhteydestä irrotettuna ehkä hieman outo (“Want you to know I’m a man”). Kertosäkeessä juhlallinen melodia kohoaa yhä korkeammalle rakkauden lupauksineen. Sopii vain toivoa, että lupaus pitää. On ollut mielenkiintoinen valinta laittaa seuraavaksi kappaleeksi alakuloinen Where Did The Lovin’ Go, jossa sama kaveri parkuu naista takaisin. Kappale on hyvin kaunis, mutta hieman mennään jo komedian puolelle Ceteran todetessa naiselle korkealta ja kovaa ”I want to make it publicly clear, I’m never gonna make it from here”. Onkohan tämäntyyppinen taktiikka joskus OIKEASTI tuonut neidon takaisin?

Vastapainoksi balladeilleen Cetera tarjoaa komeasti rynkyttävän Hold Onin. Väliosa kulkee niin komealla riffillä, että kädet alkavat etsiä ilmakitaraa ja silmät peiliä. Sävellajienvaihdokset ovat paikoin omituisia, mutta TOIMII.

Birthday Boy on minusta levyn komeimpia kappaleita. Intron koskettimet sytyttävät synttärikakun kynttilät. Majesteettinen kitarateema toimisi jopa Rocky IV –elokuvassa, jos siinä ei olisi uhoa jo ihan tarpeeksi. Cetera laulaa kannustuslaulun päivänsankarille kauniilla melodialla.

Levyn jälkipuolisko tarjoaa kaksi peijakkaan komeaa luomusta. Seraphine kirjoitti vihaisen tekstin yhtyeen ja managerin suhteesta, mutta Lamm vaihoi rumpalin harmiksi riidan osapuoliksi pariskunnan. Teksti puettiin musiikkiin Ceteran avulla, ja tuloksena oli järisyttävän tarttuva Thunder And Lightning. Soitin sen kymmenisen vuotta sitten eräälle kaverille, ja hän sekosikin välittömästi. 

Sarkastisella tavalla hauska, mutta rehellinen teksti; sävellyksellinen ja rakenteellinen rikkaus; svengaava soitto. Mm. nämä elementit nostavat I’d Rather Be Richin Chicago-lemppareideni joukkoon. Tämäntyyppisiä tekstejä ei Chicagon levyillä valitettavasti enää jatkossa pahemmin kuultu. Voinko väittää olevani täysin erilainen, kun Lamm julistaa:

If diggin’ a ditch would earn me lots of money
I’d dig like a fool in the land of milk and honey

Ja eiköhän seuraava viisaus pidä ihan paikkansa:

I’d rather be rich; the truth of cash is tragic
The system’s a bitch, but money works like magic

Pankow kantaa kortensa kekoon politikoimalla huolestuneesti päätösraidassa The American Dream. Tehoa ehkä vie hieman se, että Yhdysvaltain hallinnon huolestuttavaa tolaa puidaan The Beatlesin Lucy In The Sky With Diamondsin kertosäkeen melodialla.

Chicago XIV on itselleni rakas Chicago-levy, mutta se on jäänyt aika vähälle huomiolle. Syynä on varmaan ainakin osittain uusi kaupallinen nousu, joka alkoi seuraavasta levystä. Myöhäis-70-luvun Chicago-tuotannossa se erottuu pirtsakan särmikkäänä.

Johtopäätökset ja pohdinta

Chicago XIV -levyyn päättyi Chicagon kamppailu linjan löytämiseksi. Tuottaja David Foster astui kehiin ja nosti Chicagon uuteen nousuun Ceteran kanssa. Kaikkia 80-luvun Chicago-hitit eivät miellytä, ja jotkut ovat julistaneet jopa koko yhtyeen pannaan niiden vuoksi. Sanottakoon silti tuon ajan Chicago-levyjen puolustukseksi, että niiltäkin löytyy enimmäkseen jotain muuta kuin vanukasmainokseen istuvia balladeja. Ja kyllähän ne balladitkin istuvat monen musiikkimakuun. Kannattaa myös muistaa, että Chicago oli ottanut etäisyyttä seikkailunhaluisempaan alkuaikaansa jo ennen Fosterin tuloa.

Yksi asia, joka erotti 80-luvun Chicagon aiemmasta oli se, että nyt levyillä käytettiin täysin huoletta ulkopuolisia soittajia. Onhan se outoa kuunnella Chicago-kappaletta, jossa Lammin osuutta soittaa yksi sadasta sessiomuusikosta. Seraphinekin joutui lopulta heiluttamaan valkoista lippua rumpukoneiden edessä. Hän sanookin Chicagoa käsittelevässä kirjassaan, että jos rumpukonetta oli pakko käyttää, niin hän halusi olla se, joka sitä operoi. Siispä hän otti kyseisen helvetinkoneen haltuun. On kieltämättä surullista, että legendaarinen jazz/rock-rumpali joutuu alentumaan tällaiseen, mutta tuskin sitä silti esim. Nelson Mandelan kohtaamiin haasteisiin voi verrata.

Levy-yhtiöpamppujen ylivallan alettua Chicago on onnistunut tekemään ainakin kaksi levyä omilla ehdoillaan. Ensimmäinen oli Chicago XXXII: Stone Of Sisyphus, joka pysyi julkaisemattomana vuosia, koska levy-yhtiö ei suostunut markkinoimaan sitä. Toinen on viimeisin levy, Chicago XXXVI: Now, joka äänitettiin pitkälti hotellihuoneissa ympäri maailmaa. Now on periaatteessa kokoelma soolokappaleita, joilla jäsenet vierailevat toistensa luona. Lamm vierailee tekstittäjänä myös muiden sävellyksissä. Vaikka levy ei ole livenä studiossa soitettu, on se askel terveeseen suuntaan. Jäsenet ovat tuottaneet omat kappaleensa, eikä yksikään paremmin kenkämerkit kuin pianon koskettimet tunteva ole ollut studiotarkkaamossa pohtimassa, lisäisikö tamburiini C-osassa radiosoittoa.

Mikäli Now ei ole tuttu levy, suosittelen sitä ”vanhan liiton” Chicago-faneille. Naked In The Garden Of Allah on mannaa kuulijalle, joka on odottanut Lammin astuvan pitkästä aikaa esiin laulamaan kipeistä aiheista. Terry Kath ei koskaan palaa, mutta Chicagon tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta. Alkuperäisistä jäsenistä mukana ovat edelleen Lamm, Parazaider, Loughnane ja Pankow.

Toni Lehto

Tuomas Pelttari, toim.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Boksit, Musasto suosittelee, Uutta ja retroa

Vuoden parhaita tunteenvangitsijoita – Salaliitto

Salaliitto2015Kansi-slide

Salaliitto – Salaliitto

 

Salaliitto pitää sisällään tyyppejä orkestereista kuten Penniless, Deep Turtle ja Limonadi Elohopea. Maantieteellisesti akselilta Nakkila, Rauma, Forssa ja Pori kotoisin oleva muusikkojoukko löytyy nykyään Turusta. Penniless-hahmo Ossi Alisaari on kuulemma kerännyt pöytälaatikkoon omalle orkesterilleen sopimatonta materiaalia, joka on toiminut Salaliiton rakennusaineena. Salaliitto on oman tyylinsä löytäneiden soittomiesten varmaeleistä rock-estetiikkaa. Bändin ajaton soundi tarttuu kiinni useaan lähteeseen. Taustalla soi Love Records -hempeily ja indie, keskitien rock ja americana sekä power pop. Joissakin kappaleissa Salaliitto on kuin voimapopista innostunut Liekki tai Marko Haavisto Pariisin Kevät -covereiden parissa. Bändissä on J.Karjalaisen mieleen tuovaa juurevuutta ja luontevuutta – letkeyttä. Hetkittäin vaakakupissa painaa Neil Youngin edustama rujompi americana.

Lyhyesti sanottuna, Salaliiton taustalla soi vahvasti Wilco. Monesta kappaleesta tunnistaa myös Penniless -orkesterin, mikä ilolla todettakoon. Salaliiton sydän sykkii pophenkisenä ja osin alakuloisilla reunaviitteillä koristeluna. Surujen kitaraa ja niin edespäin. Kokoonpanon vahvuuksista kertoo myös rosoisemman rockin itsevarma haltuunotto. Jonkinlaista Gösta Sundqvistin viljelemää nukkavierua rentoutta on myös ilmassa. Sanoituksissa arkirealismin kukkaset istuvat luontevasti betoniviidakon katveeseen. Sanat ankkuroidaan perusasioihin sujuvilla kielenkäänteillä. Kuulija saa nauttia luontevista eskapismilla ryyditetyistä tunnelmakuvista.

Salaliiton häpeilemättömän voimapop-henkisen sydämen sisällä sykkii runosielun lisäksi juureva rokkari. Kuten todettua, ajaton soundi ottaa tukea varjoista mutta ’viiltävän kepeyden’ vastapainona Salaliitto tuo esille maukkaita viitteitä rock-musiikin vuosikymmeniltä. Salaliiton ehdoton vahvuus on myös yhteensopivuus monen eri genren fanien suuntaan. Salaliiton musiikille on helppo löytää ystäviä. Loppupäätelmänä voidaan todeta kyseessä olevan yhden vuoden parhaista tunteenvangitsijoista.

J.Kaunisto

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Joulun levy: Loreena McKennitt. To Drive the Cold Winter Away (1987)

 

Tässä joululevy kaikille, jotka pitävät irlantilaisesta harpusta, tinapillistä, säkkipillistä ja kuulaasta naisen äänestä. Levyllä on perinteisiä kansan laulamia joululauluja Irlannista, Skotlannista ja Englannista muutaman sadan vuoden takaa. Kappaleet on äänitetty Irlannissa Limerickin luostarissa ja kirkossa Ontariossa, Kanadassa.

Loreena McKennitt (s. 17. helmikuuta 1957) on kanadalainen laulaja, harpunsoittaja ja pianisti. Hän säveltää ja esittää new age -vaikutteista kelttiläistä musiikkia. Hänellä on sekä irlantilaisia että skotlantilaisia sukujuuria. McKennittin musiikissa on vaikutteita ympäri maailmaa, ja hän tuottaa levynsä omassa itsenäisessä levy-yhtiössään, Quinlan Roadissa.

McKennittillä on tapana tehdä tutkimusta tietystä aiheesta, josta tulee levyn yleinen teema. Ennen esikois-levynsä Elemental tekemistä hän matkusti Irlantiin saadakseen innostusta maan historiasta, maisemista ja tunnelmista.

Tällä levyllä To Drive the Cold Winter Away on myös muutama McKennitin itse säveltämä kappale. Tässä näytteenä Snow, jossa Loreena on tehnyt sävelen kanadalaisen Archibald Lampmanin (1861-1899) runoon.


Levyä on saatavilla Vaski-kirjastoista. Levyn liitteenä on myös dvd, jossa Loreena kertoo musiikistaan, sekä kaksi musiikkivideota.

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized, Viikon levy

Joulun levy: Nat King Cole. The Christmas Song

403410_1_f

Joulu ei tule minulle ilman Nat King Colen joululevyä The Christmas Song.  Tähän levyyn on koottu äänityksiä 1950-luvulta. Samassa sarjassa tämän herran kanssa painivat myös upeat laulajat Frank Sinatra, Dean Martin, Bing Crosby ja Sammy Davis Junior, jotka ovat myös tehneet joululevytyksiä samana aikakautena, mutta Nat King Colen äänessä on sellaista pehmeyttä ja miellyttävyyttä, että häntä jaksaisi kuunnella loputtomiin. 1950-luvulla vielä äänitettiin elävän orkesterin kanssa ja tällä levyllä Nat King Colen ääni yhdistettynä oikeisiin jousisoittimiin ja puhaltimiin saavat kuuntelijan kokemaan mahtavia fiiliksiä. Levyllä on perinteisiä joululauluja, sekä 1950-luvulla tehtyjä kappaleita, kuten The Christmas Song (chestnuts roasting on an open fire), josta tuli Nat King Colen hitti.

Nat King Cole (Nathaniel Adams Coles, 17.3.1919 – 15. 2.1965) oli suosittu yhdysvaltalainen laulaja ja jazzpianisti. Perhe muutti Colen lapsuusvuosina Chicagoon, missä hänen isästään tuli pappi, ja äiti Perlina toimi kirkon urkurina. Äiti opetti pojalleen pianonsoittoa. Hän soitti jazzin ja hengellisen musiikin lisäksi myös eurooppalaista taidemusiikkia ”Bachista Rahmaninoviin”. Perhe asui Chicagon Bronzevillessa, joka oli 1920-luvulla kuuluisa yöelämästään ja jazzklubeistaan. Nat hiipi iltaisin ulos klubien liepeille ja kuunteli esiintyjien soittoa. Louis Armstrong, Earl ”Fatha” Hines ja Jimmie Noone olivat tuolloin suosittuja.

Cole tuli suosituksi kappaleen ”Sweet Lorraine” myötä vuonna 1940. Vaikka hän lauloi balladeja jazztrionsa kanssa, hän ujosteli lauluaan: hän ei koskaan pitänyt itseään hyvänä laulajana. Natin hillitty tyyli oli kuitenkin erinomaisessa kontrastissa muiden jazzlaulajien räväkkään esiintymistyyliin. 1940-luvun lopulla Cole alkoi esittää ja äänittää enemmän pop-vaikutteista musiikkia tavalliselle yleisölle, usein jousiorkesterin avustamana. Hänen asemansa populaarimusiikin ikonina lujittui sellaisten hittien kuin ”The Christmas Song”, ”Nature Boy”, ”Mona Lisa” ja ”Unforgettable” myötä.

Vuonna 1948 Cole osti talon valkoihoisten asuttamalta Hancock Parkin alueelta Los Angelesista. Asukasyhdistys ilmoitti Colelle, ”etteivät he halua ei-toivottujen henkilöiden muuttavan alueelle”. Tähän Cole vastasi: ”En minäkään – ja mikäli näen jonkun ei-toivotun saapuvan tänne, olen ensimmäisenä valittamassa asiasta.” Cole oli ketjutupakoitsija ja kuoli keuhkosyöpään vasta 46-vuotiaana. Nat King Colen ääni onneksi elää äänitallanteiden myötä ja tuo joulutunnelman moneen kotiin. Hyvää joulua kaikille Musaston lukijoille!

 

Ann-Christin Antell

Lähde: Nat King Cole. All music guide http://www.allmusic.com/artist/nat-king-cole-mn0000317093

Katso levyn saatavuus Vaski-kirjastoista tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Turun musiikkikirjaston lainatuimmat vuonna 2015

30 lainatuinta cd-levyä

Kiitos ei ole kirosana. Haloo Helsinki! 199 lainauskertaa
Vain elämää. Kausi 3, Ilta. 150
Vain elämää. Kausi 3, Päivä. 136
Lullaby and… the ceaseless roar. Plant, Robert.  131
16 Robin. 130
Hauras. Hector. 128
Kerkko Koskinen Kollektiivi. 2. Koskinen, Kerkko.  115
Rakkaudella merkitty mies. Sillanpää, Jari. 113
Risteyksessä. Jonne Aaron. 109
Mesmeria. CMX. 109
Sonic highways. Foo Fighters. 107
Popular problems. Cohen, Leonard. 107
Nothing has changed. Bowie, David. 106
Kuka sen opettaa. Koo, Kaija. 98
Rock or bust. AC/DC. 96
Käpälikkö. Kilpeläinen, Tuure. 96
Ultraviolence. Del Rey, Lana. 95
Musta laatikko. Pariisin Kevät. 91
Terra. Vartiainen, Jenni, esitt. 91
Houses of the holy. Led Zeppelin. 89
Ghost stories. Coldplay. 89
Turn blue. Black Keys 89
Janna. Janna. 88
Led Zeppelin II. Led Zeppelin. 87
Physical Graffiti. Led Zeppelin. 86
Euforia. Neljä Ruusua. 84
New day rising. Von Hertzen Brothers. 84
Kiitos ei ole kirosana : platinapainos. Haloo Helsinki! 84
The endless river. Pink Floyd. 83
Sirpaleet. Wiskari, Arttu. 83

 

30 lainatuinta musiikkiaiheista kirjaa

1060_IMG_0025_NEW_2015556046

Risainen elämä : Juice Leskinen 1950-2006. Heikkinen, Antti. 171
Kingston Wall : Petri Wallin saaga. Puustinen, Viljami. 129
Apulanta : kaikki yhdestä pahasta. Väntänen, Ari. 61
Sound Tracker. Liimatta, Tommi, kirjoittaja. 60
Sinfoniaanisin terveisin : kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan. Lindgren, Minna. 51
Täältä pohjoiseen : Sentencedin tarina. Riekki, Matti. 48
Suuri kitarakirja. Denyer, Ralph. 47
Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka. Sadolin, Cathrine. 45
Jazzmusiikin harmonia. Tabell, Max. 44
Aamunkoiton portit : progressiivinen rock 1967-1979. Pajuniemi, Matti. 44
Sointuanalyysi. Salmenhaara, Erkki. 42
Musiikin kieli. 1, Perustiedot . Kontunen, Jorma. 41
Iisit biisit : kitara. 41
Robert Plant : elämä. Rees, Paul.
Tunne kehosi, vapauta äänesi : äänitimpurin käsikirja : käytännönläheinen opas laulajille, kuorolaisille, kuoronjohtajille ja kaikille oman äänensä vapauttamisesta ja kehittämisestä kiinnostuneille. Koistinen, Mari. 40
Ihan kakaroita. Smith, Patti, kirjoittaja. 38
Musiikki ja aivot : ihmisen erään pakkomielteen tiedettä. Levitin, Daniel J. 37
The jazz theory book. Levine, Mark. 37
Iron man : muistelmat. Iommi, Tony. 36
Iisit biisit : kitara. 2. 34
Hits:suomipopin supernaiset. 34
Ei kaduttavaa : rock’n’roll-muistelmat. Frehley, Ace. 32
Michael Monroe. Väntänen, Ari. 31
Harmonia. 2, Soinnutus /Kontunen, Jorma. 31
Maarit. Leino, Annariikka. 29
Omaelämäkerta. Gillan, Ian. 28
Kiss : legendan synty 1972-1975. Sharp, Ken, kirjoittaja. 28
I’m your man : Leonard Cohenin elämä. Simmons, Sylvie. 27
Rakas vanha vinyyli. Nyman, Jake. 27
Tehty mikä tehty : minun tarinani. Stanley, Paul, kirjoittaja. 27

 

30 lainatuinta nuottia

Suuri pop-toivelaulukirja. 4 . 178
Suuri toivelaulukirja. 23. 164
Kultainen laulukirja. 400 suosikkilaulua. 161
Suuri toivelaulukirja. 5. 155
Suuri pop-toivelaulukirja. 5. 115
Suomipopin helmiä. 10, Rakkauslauluja Romanssista Kolmeen pieneen sanaan. 107
Suuri toivelaulukirja. 22. 104
Suuri pop-toivelaulukirja. 104
Suuri toivelaulukirja. Musikaali, TV, elokuva. 103
Suuri pop-toivelaulukirja. 3. 102
Suuri toivelaulukirja. 102
101 suomipopin klassikkoa. 101
101 suomirockin klassikkoa. 98
Suuri toivelaulukirja. 3. 98
Suuri toivelaulukirja. 1. 98
Suuri toivelaulukirja. 4. 93
Vivo piano. 1, Jääskeläinen, Kristiina. 93
Suomipopin helmiä. 8, Miespoweria ja hittejä Olavi Virrasta Timo Rautiaiseen. 92
Suomipopin helmiä. 9, Voittajia ja hyviä häviäjiä Laila Kinnusesta Lordiin. 88
Suuri toivelaulukirja. 20, Juhlaosa. 86
102 Suomipopin klassikkoa. 84
Pieni toivelaulukirja. 83
Tohtori Toonika: musiikin teorian, säveltapailun ja nuottikirjoituksen oppikirja. Heikkilä, Pasi.  82
Pianokoulu. I, Aaron, Michael. 80
Suuri toivelaulukirja. 12. 79
Pianohitit, komppaa itse!. 79
Suuri toivelaulukirja 21. 78
Vapaa säestys ja improvisointi, Tenni, Jyrki.  78
Hits: suomipopin sankarimiehet. 75
Suuri toivelaulukirja. 14.  48

Jätä kommentti

Kategoria(t): Top 30

Konserttikeskus järjestää joulun kunniaksi kolme konserttia vastaanottokeskuksissa

schniis

Konserttikeskus (vuoteen 1973 saakka Koulujen Musiikkikeskus)  järjestää vuosittain lukuisia konsertteja ja muita musiikkiesityksiä kouluihin ja päiväkoteihin. Konserttikeskus järjestää lähestyvän joulun ja juhlakauden kunniaksi kolme konserttia vastaanottokeskuksissa Uudellamaalla.

Maailmanmusiikkiyhtye Schniis, Naan & Naapurin Elias esittää  17.12. Nurmijärven, Vihdin ja Raaseporin vastaanottokeskuksissa sanattoman, draamallisen konsertin, jossa kuullaan tekijöiden itsensä säveltämää draamallista kansanmusiikkia eri puolilta maailmaa. Konserttien yleisönä on vastaanottokeskuksissa asuvia lapsia perheineen.

Konserttikeskuksen toiminnanjohtaja Kari Vase kertoo, että he haluavat tarjota konsertit vastaanottokeskusten asiakkaille joulun ja juhlakauden kunniaksi, jota Suomessa jo vietetään. Vaikka kaikki eivät viettäisikään joulua kotimaissaan, on se Suomessa uskonnollisen aspektin lisäksi myös suuri kansallinen juhla, mitä konsertit osaltaan juhlistavat.

Lue lisää Schniis, Naan & Naapurin Elias -ryhmästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uutiset

Yksi vuoden parhaista kotimaisista, Death Hawks – Sun Future Moon

death hawks sun future moon

Death Hawks – Sun Future Moon

Turkulaisen Svart Recordsin ’tallissa’ viihtyvä riihimäkeläinen Death Hawks syventää entisestään trippailuaan 70-luvun folk-psykedelian,ambientin ja krautrockin luomassa hapokkaassa ilmanalassa. Bändin kolmas levynäyttö Sun Future Moon unohtaa paikoin ilmaisustaan rockin ja Tangerine Dream -muistumat kietovat kuulijan ’planetaariseen usvaan’. Kiireerön folk-hapuilu, shoegaze-surina, utuisten syntikoiden huokailu – Death Hawks ulkoistaa kuulijan 2000-luvun digidigi-bittivirrasta aikaan, jolloin hipit oli rautaa ja tajunta laajeni muistakin syistä kuin internetin ärsykepuurosta ja someähkystä.

Biisit ovat pidentyneet sitten viime näkemästä. Toisaalta Death Hawks ei tarjoa pakonomaisesti totuttuja neljän minuutin biisiviipaleita. Vapaasti vellova musiikkimatto koukuttaa kuulijaa hypnoottisuuden ja kehittyvien teemojen avulla. Tosin ei kannata ymmärtää väärin, ilmiselviä iskusiivujakin on tarjolla. Behind Thyme -kappaleen hienovaraisesta maalailusta voi tehdä vertailua vaikka Mewin suuntaan. Dream machine voisi olla Von Hertzen Brothersin kokeilevampi teos. Mutta, onhan levyllä myös vapaaammin hengittävää materiaalia. Kuulennolta Kraftwerkin kanssa tavoitettu Dream life, waking life on vaikuttava trippi – kuten myös jonkilaiseen dance & lounge -rytmiin intoutuva futuristinen Wing wanh. Seaweed on kuin Tangerine Dream, Vangelis ja Amon Düül II samassa paketissa.

Death Hawksin luoman 70-luvun hybridin vahvuus on karsinoihin juuttumaton ennakkoluulottomuus. Bändin Shoegaze-ambient tekee laajoja kaaria mutta osaa myös tarvittaessa tiivistää sanottavansa kompaktiin olomuotoon. Oikeastaan maininta 70-luvustakin on loppupelissä turha. Death Hawksin orgaaninen musiikkimatka on kuin karttapallon läpikäyntiä. Palloa pyörittämällä (=biisin vaihtuessa) siirrytään erilaisiin kulttuurivaikutteisiin ja ilmaisutyyleihin. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista kotimaisista, ’vapaasti hengittävän’ musiikin kategoriassa. Soundi ehti jo listata levyn vuoden toiseksi parhaaksi kotimaiseksi levyjulkaisuksi!

J.Kaunisto

(Arvio julkaistu alunperin V2.fi-sivustolla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Musasto suosittelee, Viikon levy