Avainsana-arkisto: vinyylilevyt

Raision kaupunginkirjastossa esillä Steve Miller Band

Steve Miller Band

West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.

Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.

Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.

”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.

Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.

Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.

 Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)

 

Sailor

 

The Joker

 

Fly Like an Eagle

 

Book of Dreams

 

Abracadabra

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

”Ei mikään blondivitsi” – Blondie Raision kirjaston musiikkiosaston huomion kohteena

Ei mikään blondivitsi

 

Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.

Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.

 

Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.

Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.

 

Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.

Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.

Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.

Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.

Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.

Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.

Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.

 

 

Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me, Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another,  Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.

 

 

Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta The Tide is High -biisistä.

 

 

Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.

Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.

Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.

Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut  tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.

Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry. (No Exit tour -kirja)

Picture This!

 

 

(Teksti Eeva Kiviniemi)

Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:

Blondie – Blondie

Blondie – Plastic Letters

Blondie – Parallel Lines

Blondie – Eat the Beat

Blondie – Autoamerican

Blondie – Pollinator

Debbie Harry – KooKoo

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Vinyyli-iltamat Raisiossa:”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania. Renegades toi rock’n’rollin Suomeen”

Jo kuudennen kerran järjestettävässä Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat -tapahtumassa teemana on The Renegades. Vinyyli-iltamat maanantaina 12.3. klo 16-19.

”Maailmalla riehui beatlemania – meillä renemania”.

Englantilainen Renegades saapui Suomeen ensimmäisen kerran lokakuussa 1964. Aluksi oli sovittu kolmen viikon kiertueesta, mutta sopimusta jatkettiin hyvin pian.

Bändi esiintyi TV-ohjelmissa ja tekivät Scandian kanssa levytyssopimuksen. Ensimmäinen single Cadillac oli suuri menestys. Cadillac nousi radion Kahdeksan kärjessä -ohjelman ykköseksi. Vielä samana vuonna ilmestyi yhtyeen debyyttialbumi.

Renegades keikkaili tiiviisti eri puolilla maata. Monille he olivat ensimmäinen ulkomainen rockbändi, joka nähtiin livenä. Vastaavaa massahysteriaa koettiin Suomessa seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin Hurriganesin huippuaikoina.

Renegades levytti Suomessa aikanaan 1964-66 neljä albumia. Vuonna 1966 he säestivät Dannya singlellä Salattu suru, joka oli käännös Renegadesin omasta biisistä My heart must do the crying. Seuraavana vuonna yhtye vieraili vielä  Suomessa, mutta menestys jäi sangen heikoksi. Yhtye siirtyi Italiaan, mutta birminghamilaisyhtyeen parhaat vuodet jäivät Suomeen.

Renegadesien perintöä on vaalinut kitaristi Esa Pulliaisen Agents-yhtye. Paras esimerkki tästä on Topi Sorsakosken ja Agentsin tribuuttilevy Renegades (2007). Myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on kunnioittanut Renegadesia soittamalla yhtyeen tuotantoa elokuvissaan.

Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamissa muusikko ja YLE:n toimittaja, ”bluesministeri” Esa Kuloniemi, puhuu aiheesta kirjoittamansa The Renegades – luopiotarina -kirjan tiimoilta (alkaen kello 18.00)

Kirjastosalissa on esillä myös Joska Laineen Renegades-aiheinen näyttely. Näyttelyssä esillä oleva Suosikki-lehden jättijuliste myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella.

Levymyynnin lisäksi tapahtumassa esiintyy Sivutuote.

 

(Teksti Altti Koivisto ja Eeva Kiviniemi)

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Tapahtumat, Vinyylimania

Raision kirjastossa: Melanie – folkin aatelia

Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Melanie Safkan (s. 1947) uran ponnahduslauta oli esiintyminen Woodstockin rockfestivaaleilla vuonna 1969. Melanien lupauksia antanut esikoisalbumi Born to Be oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin, mutta todellista läpimurtoa hänen uralleen merkitsi vuonna 1970 julkaistu LP Candles in the Rain. Sen tunnetuimpia lauluja ovat What Have They Done to My Song Ma, Jagger-Richards tulkinta Ruby Tuesday sekä aivan erityisesti Melanien ensimmäinen Top Ten -hitti Lay Down.

Samana vuonna julkaistu New Yorkin Carnegie Hallissa taltioitu livelevy Leftover Wine antaa käsityksen, kuinka taianomaisesti yksinään esiintyneen Melanien lavakarisma kykeni vangitsemaan kuulijansa.

Melanien voittokulku huipentui vuonna 1971 ilmestyneellä singlellä Brand New Key, joka nousi Yhdysvalloissa ykköseksi ja oli Englannissa parhaimmillaan neljännellä sijalla. Tämä vastustamattoman hyväntuulinen laulu löytyy Melanien viidenneltä vuonna 1971 ilmestyneeltä studioalbumilta Gather Me. Tämän hienon levyn muista helmistä mainittakoon niin ikään singlenäkin ilmestynyt Someday I´ll Be a Farmer.

Melanien levytysten kultakausi päättyi vuoden 1976 Photograph-LP:hen, jota The New York Times -lehti ylisti ilmestymisvuotensa parhaaksi levyksi, mutta jota levyjä ostava yleisö ei enää löytänyt. Aika oli ajanut Melanien ohi, vaikka hänen uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Syynä oli kukaties, ettei Melanie kyennyt enää uudistumaan sen enempää laulajana kuin lauluntekijänäkään.

Tämä ei kuitenkaan himmennä Melanien parhaimman luomiskauden loistoa, sillä vuosien 1968-1976 tuotannossaan hän edusti aikakautensa folkin aatelia.

Teksti Altti Koivisto

(Levynkansinäyttely Melanien tuotannosta esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 1.1.2018-15.2.2018.)

Melanie – Born to be

 

 

Melanie – Candles in the rain

 

Melanie – Leftover wine

 

Melanie – Gather me

 

Melanie – At Carnegie Hall

 

Melanie – Photograph

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision kirjaston progemuistojen aiheena Pink Floyd

Raision kaupunginkirjaston kuukauden artistina ja levynkansinäyttelyn aiheena Pink Floyd (levyt Jouko Kössin kokoelmista. Ohessa Jouko Kössin progemuistoja – aiheena Pink Floyd).

 

PROGEMUISTOJA

 

Alussa oli Musiikki-Fazer, CCR:n Cosmo’s Factory ja Up Around the Bend.

 

Minä julistin CCR:n nimeen ja evankeliumini oli Deep Purple in Rock.  Mikä Pink Floyd?

 

Pink Floyd oli kuin syvien vesien vonkale.

 

En saanut sitä saaliiksi, se vain yksinkertaisesti vei minut mukanaan syvänteisiin.

 

A Saucerful of Secrets oli ensimmäinen pinkfloyd – albumini; Yläasteelta kotiin läksyjen lukuun Sorolaisenkadulle pikavauhtia polkupyörällä; nupit kaakkoon ja nimikkokappale soimaan; “minulle tulee tästä musiikista päänsärky”, sanoisi ex-puolisoni.

 

Bändin musiikkiin en tutustunut kronologisessa järjestyksessä, vaan esikoislevy – Piper at the Gates of Dawn  – löysi tiensä levyhyllyyni vasta vuosia ilmestymisensä jälkeen.  Kokeilevaa ja poppahtavaa laulaja-kitaristi Syd Barrettin säveltämää ja sanoittamaa musiikkia.  Levyn julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

 

Sinfonisesta Atom Heart Motherista kerrotaan, että levy olisi jäänyt julkaisematta ilman Ron Geesiniä ja hänen osuuttaan kuusiosaisen nimikkokappaleen sävellystyössä.

Minuun teki vaikutuksen tältä levyltä nimikkokappaleen lisäksi Rick Wrightin romanttinen sävellys Summer 68.

 

One of These Days on albumin Meddle avausraita.

Humisevan Harjun tuulimaisemissa aloitellaan ja bassoon tarttuvat sekä Waters että Gilmour. Todellakin, Gilmour bassossa. ”Audible product of a rare studio excitment”.

 

Albumilla on se kuuluisa “Ping ” kappale – Echoes.

 

Yhtyeestä ei voi kirjoittaa mainitsematta albumia The Dark Side of the Moon, yksi maailman myydyimmistä.

 

Nyt kirjahyllyssäni on kymmenkunta Pink Floyd kirjaa, kaikki viralliset albumit, lukuisia bootleg-julkaisuja sekä cd-levyjä, joista haluan mainita cd-kokoelman Pink Floyd Live in Berlin, joka sisältää kaikki bändin live-esiintymiset Berliinissä.

 

Bändiä en ole nähnyt livenä.

 

Onneksi on taltiointeja, kuten Live at Pompeii. Dave Gilmourin kiertueilla soi bändin musiikki.

 

”Remember that Day – David Gilmour Live at the Royal Albert Hall” – taltioinnilla lavalle astelee David Bowie.

Ensin Bowie tarttuu kappaleeseen Arnold Layne ja sitten Comfortably Numb.

 

Palanen progressiivisen rockin historiaa. Vieläkin kylmiä väristyksiä Bowien astuessa lavalle.

 

Taidanpa katsoa sen kappaleen taas ties monennenko kerran.

 

Jouko Kössi

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio, Vinyylimania

Raision musiikkiosaston kesän klassikko – Jethro Tull

Jethro Tull

(Jethro Tullin albumien kansia esillä kesän ajan Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla)

Jethro Tull on brittiläinen, 1960 -luvulla perustettu yhtye, jonka musiikissa yhdistyvät folk rockin ja vanhojen kansantarinoiden tematiikka, sekä progressiivisen rockin monipuoliset sävellysratkaisut. Yhtyeen soundia leimaavat laulaja Ian Andersonin tunnistettava lauluääni, bluesvoittoiset kitarat, persoonallinen huilunsoittotyyli, sekä virtuoosimainen rytmisektio. Unohtaa ei parane myöskään Andersonin akustisen kitaran vaikutusta yhtyeen musiikkiin.

Ian Anderson on esiintynyt useamman kerran Suomessa – välillä  Jethro Tullin kanssa ja toisinaan myös sooloprojektinsa nimen alla. Tänä kesänä yhtye saapuu Pori Jazzeille esittämään pehmeää musiikkiaan suomalaisten iloksi.

Vaikka yhtyeen musiikkia voidaankin luonnehtia pääpiirteittäin folkin ja progressiivisen rockin yhdistelmäksi, Jethro Tullin diskografia on laajamittainen ja rikas. Alkuaikojen blues rock -painotteinen musiikki alkoi omaksumaan viimeistään vuonna 1971 julkaistulla Aqualungilla selkeästi progressiivisempia piirteitä. Seuraavana vuonna julkaistu Thick as a Brick oli jo kuitenkin selkeä ja puhdas progelevy. Tämä konseptilevy sisältää kahtia jaetun nimikkokappaleen, jolle tuli pituutta yhteensä yli 40 minuuttia. Samanlainen järkälemäinen lähestymistapa jatkui seuraavana vuonna A Passion Play -levyllä – albumilla on siis kaksi raitaa ja hieman päälle 40 minuuttia musiikkia. Tämän vaiheen jälkeen bändin äänimaailma ja kappalemateriaali alkoivat mukautumaan 1970 -luvun (ja myöskin teknologian) etenemiseen. Esimerkiksi vuoden ’77 Heavy Horses kuulostaa mielestäni vahvasti erilaiselta yhtyeen alkuperäiseen, totuttuun yleissoundiin verrattuna. Jethro Tullin äänimaailmaa voivat vahvasti muokata näennäisesti pienetkin seikat, kuten hieman erilainen laulutyyli, bassosoundin vaihtaminen tai esimerkiksi erikuuloisten symbaalien käyttäminen.

Jethro Tull on merkittävä ja persoonallinen yhtye, joka voi helposti jättää jälkensä jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. (Raision kaupunginkirjaston musiikki ja taideosaston) näyttelyssä on muutamia levyjä, jotka ovat tarttuneet levykaupoilta mukaani vuosien varrelta. Jokaiseen liittyy oma, vahva muistonsa.

Kalle Karjalainen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Kuukauden näyttely, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio

Hector 70 vuotta

Heikki Harma eli Hector täyttää 20.4.  70 vuotta. Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosasto kunnioittaa suurta mestaria levynkansinäyttelyn muodossa. Esillä olevat levyt ovat Timo Aalin ja Antti Aalin kokoelmista.

Timo Aali (s. 1957) ja Antti Aali (s. 1982) kertovat omasta lähes elämän mittaisesta suhteestaan Hectoriin ja samalla kerrataan Hectorin elämänvaiheita;

H E C T O R

 

02.06.1991 Heikki Harma eli Hector esiintyi  yhtyeineen Turussa Puolalan puistossa. Olin paikalla kuuntelemassa esitystä vanhemman poikani, Antin kanssa. Nuoresta iästään, 8 vuotta, huolimatta Antti oli jo tuolloin erittäin kiinnostunut Hectorin musiikista.  Koska Antti halusi Hectorin nimikirjoituksen, menimme viimeisen kappaleen jälkeen lavan taakse. Hectorin tullessa lavalta, menin Antin puolesta pyytämään nimmaria. Kitaristi Jarmo Nikku tuli eteeni sanoen ettei nyt sovi, koska Hector soittajineen meni lavalle esittämään encorea. Encoren jälkeen, Hectorin tullessa lavan taakse, meni Antti reippaasti hänen luokseen nimmaria pyytäen. Tästä muistona on Hectorin nimmari kiinnitetty Yhtenä iltana… LP:n takakanteen.

Hector on todella mielenkiintoinen musiikintekijä. Kuten edeltä käy ilmi, pitävät hänen musiikistaan niin isät kuin pojatkin. Ja varmaan myös äidit ja tyttäret.

Levytuotanto on Hectorilla melkoinen :

Nostalgia  (1972)

Herra Mirandos  (1973)

Hectorock I  (1974)

Liisa pien  (1975)

Hotelli Hannikainen  (1976)

H.E.C.  (1977)

Kadonneet lapset  (1978)

Ruusuportti  (1979)

Linnut, linnut  (1980)

Eurooppa  (1981)

Hyvää yötä Bambi  (1982)

Hectorock II  (1985)

Nuku idiootti  (1987)

Varjot ja lakanat  (1988)

Yhtenä iltana  (1990)

In concert 1966–1991  (1992)

Ensilumi tulee kuudelta  (1992)

Salaisuuksien talo  (1994)

Kultaiset lehdet  (1995)

Hidas  (1999)

Helismaan pikajuna  (2001)

Total Live 1991–2003  (2003)

Ei selityksiä  (2004)

Hauras  (2014)

Useimmat näistä albumeista ovat myyneet kultaa, monet timanttia ja osa platinaa.

Matti Pajuniemi kirjoittaa kirjassaan Prog Finlandia; ”Selkeästi progen piiriin lokeroituu ainoastaan albumi Liisa pien, mutta mielestäni etenkin alkupään tuotannossa on muitakin progekuuntelijan huomion ansaitsevia teoksia”.  Hector on ajan myötä käynyt lävitse monia eri tyylejä progen lisäksi, kuten folkpop, Leonard Cohen, psykedelia, yhteiskunnallisuus, mystiikka, David Bowie,….

Ensimmäinen Hectorin levytys oli Buffy Sainte-Marien Universal Soldier, jonka Hector suomensi Palkkasoturiksi. Hector oli 18-vuotias levyttäessään tämän kappaleen.

Hector oli vuosina 1969-1974 mukana lauluyhtye Cumuluksessa, jonka esittämät kappaleet olivat hänen sanoittamiaan. Cumuluksen Sirkustirehtöörin pieni sydän -levyssä sanotaan olevan esimakua pari kuukautta myöhemmin ilmestyneestä Herra Mirandoksesta, joka varmasti on parhaimpia 70-luvulla ilmestyneistä suomalaisista levyistä.  Hectorin tuotannon ehkä tunnetuin laulu Lumi teki enkelin eteiseen on juuri tältä levyltä.

Hectoriin vaikutti aikanaan paljonkin David Bowie. Hectorock I – levyllä on suomennos Bowien Life on Mars –kappaleesta nimellä Sudenkorento. Samalla levyllä on myös Hectorin oma klassikkko Ake, Make, Pera ja mä. Varmaan henkilökohtainen totuus nuoruusvuosilta. Bowien vaikutteet tulivat selvästi esiin, kun Hector osallistui Syksyn Sävel  – kilpailuun Lapsuuden loppu -kappaleellaan.

Minuun on vaikuttanut kovastikin edellä mainittu Herra Mirandos, joka on kuulunut levystööni 70-luvulta lähtien ja soi aina uudelleen ja uudelleen. Tällä levyllä on  Lumi teki enkelin eteiseen -kappaleen lisäksi monia klassikoksi miellettäviä kappaleita, kuten Olet lehdetön puu:

” jossain kauempana kuljen

ja ihmettelen:

miks’ itket

etkä huomaa, että luonas en

minä ollutkaan

milloinkaan

se minä ollut en

ollenkaan ………”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä Hectorin musiikki on aina kanssamme.

 

Monien vaikuttavien sanoitusten joukossa on myös Varjot ja lakanat- levyn Jos sä tahdot niin – kappale:

”jos sä tahdot niin, tulen jouluksi kotiin

jos sä tahdot niin, en enää lähde uusiin sotiin

jos sä tahdot niin, jään vahtikoiraksi ovelles,

tai painan pääni sun povelles…”

 

Siksi kiitos Hector ja Paljon Onnea 70-vuotispäivänä.

 

Timo Aali


 

”Vieläkö sä kuuntelet sitä Hectoria?”

Kysymys tyrmäsi nuoren kolmetoistavuotiaan syksyisenä aamuna yläasteen käytävällä. Olin pari vuotta aiemmin, viidennellä luokalla, pitänyt elämäni ensimmäisen esitelmän koko koululuokalle ja aiheena oli ollut Hector –  mikäs muukaan. Vastaukseni ei ole taltioitunut muistiini, mutta tuo kysymys on.

Olin tutustunut Hectorin kai jo äidinmaidossa. Muistan vanhan punamustan BASFin C-kasetin, jonka A-puolella soi Kadonneet lapset ja toiselta puolelta kuului sekalaista rokkia Suomesta ja ulkomailta. Vinyyleinä isältäni löytyi käytännössä koko silloinen diskografia yhtä lukuun ottamatta ja kaikki levyt nauhoitin itselleni kaseteille, jotta saisin kuunnella niitä omassa huoneessani, silloin kun haluaisin. Opin laulujen sanat ulkoa. Tiesin, mikä kappale tulee seuraavaksi ja muistin levyjen biisijärjestyksen.

Nuoren mieleni valtasi suuri hämmennys, kun kuulin ettei kokoelmamme ollut täydellinen. Linnut, linnut puuttui. Levyä ei löytynyt mistään. En tiennyt siitä muuta kuin että se oli ilmestynyt vuonna 1980 ja että halusin kuulla ja saada sen. Tällöin apuun riensi Raision kirjaston punapartainen musiikkiosaston vetäjä, joka sai kirjastolle kyseisen LP:n ja nauhoitti sen minulle kasetille. Tajuntani aukesi taas uudelleen. Aiemmat mahtipontiset suosikkini Woyzeck, Eurooppa ja Tuulisina öinä saivat rinnalleen Linnut, linnut-nimikappaleen, jonka sanojen syvyydestä en tuolloin tajunnut yhtään mitään, mutta joka puhutteli minua kuin olisin aina tuntenut sen.

Pitkään katsoin kummastellen ihmisiä, jotka kysymättä tai kysyttäessä kertoivat suosikkikappaleensa Hectorilta olevan Lumi teki enkelin eteiseen tai Ake, Make, Pera ja mä – hämmästelin, etteikö parempaa tuntemusta mestarin musiikista ole. Myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, ettei kaikkien tarvitse tietää tai kuunnella enempää, jos eivät halua. Se ei ole minulta pois.

Hectorin musiikki on auttanut ja kulkenut mukanani miltei kaikissa elämäntilanteissani; vahvistanut, piristänyt, helpottanut, tuudittanut, muistuttanut toivosta ja siitä, että elämä yllättää aina. Näin vaikka Hidas-levyn jälkeen olin valmis unohtamaan koko miehen, koska levy ei uponnut minulle. Kirosin, miksi olin mennyt edes hankkimaan sen ja miksi ihmeessä tuollainen taidelevy piti tehdä. Onneksi en saanut impulsiivista ideaa ja heittänyt kaikkia levyjä pois… Levy jäi hyllyyn pitkäksi aikaa, kunnes kymmenisen vuotta myöhemmin, 2008 se alkoi taas soida ja sai uusia ulottuvuuksia. Liian aikuinen levy teinipojalle, mutta sopiva perhettä rakentavalle työssäkävijälle.

Olen huomannut Hectorin elävän matkallani mukana miltei missä vain. Ei pelkästään levyltä tai radiosta soivana musiikkina, vaan usein havahdun hyräilemästä jotain hänen tuotantoaan tai huomaan kokevani ikävää siitä, etten ole hetkeen kuunnellut mitään Hectorin levyä. Tällöin eteen tulee valinnanvaikeus, koska laajasta, parinkymmenen pitkäsoiton ja muutaman livelevyn seasta on hankala päättää mitä juuri nyt haluaisi kuunnella. Jokaisella levyllä on kuitenkin sekä hyviä että hieman huonompia kappaleita ja kokoelmien tutuimmat hittikimarat vierastuttavat eniten. Useimmiten valitsenkin omalle levylautaselleni Liisa Pien-albumin vuodelta 1975, jonka kaihoisa proge toimii aina.

En usko, että yksikään toinen elossa oleva suomalainen lauluntekijä​ nauttii tällä hetkellä vastaavaa arvostusta kuin Hector. On vaikea keksiä, kenen muun tuotannolla päästäisiin edes lähelle sitä tunteiden määrää, jota hän yksinään on meille tarjonnut. Lukemattomista kappaleista löytyy jokaiselle jotain ja vaikka ei edes pitäisi suomalaisesta musiikista, osaa melko varmasti nimetä edes yhden Hectorin kappaleen.

Seitsemänkymmentä vuotta on kunnioitettava ikä kenelle tahansa ja myös edelleen uraansa jatkavalle, 50-vuotista taiteilijauraansa viime vuonna juhlineelle ja vielä jatkavalle muusikolle se on iso tapahtuma. Näköpiirissä on kirja ja toivottavasti vielä studioalbumikin on tulossa. Myös juhlakonserttitaltiointi viime vuodesta on ainakin omalla toivelistalla. Tulevaa on hyvä odottaa.

Hyvää syntymäpäivää Hector!

Antti Aali

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuukauden klassikko, Levynkansinäyttelyt, Musasto suosittelee, Näyttelyt Raisio