Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat järjestettiin maanataina 2.3.
Muusikko Jussi Raittisen ja valokuvaaja Risto Vuorimiehen houkuttelemana paikalle saapui runsaasti musiikin ja vinyylileyjen ystäviä. Vinyyli-iltamat järjestettiin poikkeuksellisesti kirjastotalon aulassa ja Martinsalissa. Tilaratkaisu osoittautui toimivaksi ja helposti saavutettavaksi.
Jussi Raittisen seurana Martinsalissa puhui Boys-tietäjä Raimo Öystilä. Haastattelijana toimi Kimmo Lilja. Tilaisuuden lopuksi Jussi Raittinen esitti muutaman kappaleen ”mies ja kitara” -tyyliin.
Kuvia ja tunnelmia tapahtumasta (Foto Juha Kaunisto):
Valokuvaaja Risto Vuorimies puhui kirjastotalon aulassa Love Records -vuosistaan
Martinsalissa Raittinen, Öystilä ja Lilja
Raittisen takana tekniikan ja miksauksen mestaroinut Markku ”Mäikkä” Tuomi
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat järjestetään maanataina 2.3.
Muusikko Jussi Raittisen ja Boys-tietäjä Raimo Öystilän lisäksi tapahtumassa vierailee valokuvaaja Risto Vuorimies.
Risto Vuorimies esittelee Love Recordsille kuvaamiaan levynkansia klo 17 alkaen Kirjastotalon aulassa. Lisäksi Vuorimiehen valokuvanäyttely LOVE-kuvia on esillä Raision kirjastotalon Aulagalleriassa maaliskuun ajan.
Näin Vuorimies kertoo näyttelystään:
Sain kunnian aloittaa Love Records -levy-yhtiön kannentekijänä talvella 1973. Aluksi suunniteltiin Hurriganesin ensimmäinen levynkansi ”Rock’n’Roll All Night Long”. Samaan aikaan valokuvasin Rauli ”Badding” Somerjoen Muotokuva 1 levynkannen kuvan, jossa mies nojailee baaripöytään pienessä Hämeentien kahvilassa. Tästä eteenpäin tein noin kolmen vuoden ajan muutamia, myöhemmin varsin merkittäviksi muodostuneita levyjen kansia, mm. Hurriganesin Roadrunnerin.
Isokynä, Kojo, Badding, Maijanen, Tolonen ja monet muut 1970-luvulla esiintymisensä aloittaneet suomalaisen nuorisomusiikin edustajat ovat nykyään noin seitsemänkymppisiä. Siis ne, jotka elävät. Näiden kuvien kuvausaikoina olimme noin kaksikymppisiä. On ollut mielenkiintoista selailla vanhoja filminegatiiveja, jotka ovat erittäin hyvässä kunnossa ja järjestyksessä mapeissani. Niistä olen saanut nykytekniikalla valmistettua tämän LOVE-kuvia valokuvanäyttelyn. Hurriganes, Tasavallan Presidentti, Wigwam, Dave, Alatalo ja muut tuon ajan Love-artistit näyttävät tyylikkäiltä ja jopa historiallisilta seinälle ripustettuina.
Kamera on merkittävä dokumentoinnin väline. Ilman 1970-luvun kuvamuistoja moni tuskin muistaisi näiden taiteilijoiden ilmeitä ja olemuksia, vaikka ne ääninä eri medioissa keskuuteemme tänä päivänä tunkeutuvatkin. Mustavalkoinen valokuva kertoo elämän sävyistä ja sävelmistä.
Taiteen Edistämiskeskus on tukenut näyttelytyöskentelyä.
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamilla on ilo ja kunnia saada vieraiksi rocklegenda, muusikko Jussi Raittinen, Boys-tietäjä Raimo Öystilä ja rockvalokuvaaja Risto Vuorimies.
Kahdeksatta kertaa järjestettävä tapahtuma alkaa poikkeuksellisesti Martinsalin edustalla, Kirjastotalon aulassa (Eeronkuja 2) maanantaina 2.3. jo klo 15.30 levymyynnillä ja jatkuu kirjaston sulkemisajan jälkeen.
Valokuvaaja Risto Vuorimies esittelee Love Recordsille kuvaamiaan levynkansia klo 17 alkaen Kirjastotalon aulassa. Vuorimiehen valokuvanäyttely LOVE-kuvia on esillä Aulagalleriassa maaliskuun ajan.
Toimittaja Kimmo Lilja haastattelee Jussi Raittista ja Raimo Öystilää noin klo 18 Martinsalissa. Raittinen on lupautunut myös esittämään muutaman kappaleen.
Haastattelujen, vinyylikauppojen ja valokuvien katsomisen lomassa voi napata kahvit ja pientä purtavaa aulan buffetista, jonka järjestää Vaisaaren yläkoulun 9E-luokka.
Rockin korkeakoulu
Muusikko Jussi Raittisen mittava ura hakee vertaistaan. Jussi Raittinen ja hänen veljensä Eero perustivat vuonna 1964 The Boys -yhtyeen. Sen kokoonpano on vaihdellut useaan otteeseen ja monista siinä mukana olleista on tullut maamme eturivin muusikoita. Turhaan ei Eeron ja Jussin bändiä ole kutsuttu suomalaisen rockin korkeakouluksi.
The Boysien edelläkävijän roolia kuvastaa, että yhtyeen kaksi ensimmäistä LP:tä Numero 1 (1965) ja Numero 2 (1966) olivat ensimmäiset pop-yhtyeen tekemät LP-levyt Suomessa.
Turkulainen Svart Records on nyt julkaissut nämä levyt uudelleen. Ne ovat tupla-albumeja, sillä Numero 1:n parina ovat yhtyeen singlet vuosilta 1964-65 ja Numero 2:n kanssa singlet vuosilta 1966-69. Vinyylituplat on jo myyty loppuun, mutta äänitteistä tehtyä cd-boxia on saatavana kirjaston iltamista käteisellä.
Love Recordsin hovikuvaaja
Esiintyjäjoukko karttui, kun kuuluisa rockvalokuvaaja Risto Vuorimies kiinnostui Vinyyli-iltamista. Vuorimies teki PR-kuvia ja levynkansia Love Recordsille vuosina 1973-1976. Niistä kuuluisin on Hurriganesien Roadrunner-albumin tyylikäs kansi.
Hän on kuvannut Rauli ”Badding” Somerjoen, Hurriganesit, Dave ”Isokynä” Lindholmin, Wigwamin, Tasavallan Presidentin, Juice Leskisen, Mikko Alatalon ja monia muita.
”Tein freelancer-töitä ainoastaan Love Recordsille. Oli erittäin hieno ele heiltä, että sain suhteellisen vapaat kädet suunnitella levynkannet muusikkojen kanssa. Tästä muutaman vuoden jaksosta on jäänyt arkistooni laaja kuvamateriaali, jonka ainutlaatuisuutta pyrin jakamaan näyttelyiden kautta”, Risto Vuorimies kertoo.
Vinyylikaupalle jatkoaikaa
Vinyyli-iltamien käytettyjen käytettyjen levyjen kauppa alkaa Kirjastotalon aulassa poikkeuksellisesti jo klo 15.30 ja jatkuu klo 19.30 saakka. Myyntitiskien takaa löytyvät luottomiehet: Iki-Popin Joska Laine, 8raidan Fredrik Johansson ja kiertävä levykauppias Kari Prusila.
Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa on esillä vinyylilevyjen kansia nimikkeellä ”Vain uljain meistä kaikista, voi uhmata hurjaa heppaa”. Kokonaisuuden ideana ovat hevoset levynkansitaiteessa.
Esillä ovat seuraavat levynkannet:
Caroline King – Thoroughbred
Bob Seger & The Silver Bullet Band – Against the Wind
Suomalaisen rockjournalismin isä Jukka ”Waldemar” Wallenius on Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamien vieraana. Toimittaja Kimmo Lilja haastattelee legendaarista journalistia klo 18 Raision kirjastotalon musiikki- ja taideosastolla (2. kerros).
Vinyyli-iltamissa käydään tuttuun tapaan käytettyjen levyjen kauppaa klo 16-19. Myyntitiskien takaa löytyvät tutut miehet: Iki-PopinJoska Laine, 8raidanFredrik Johansson ja kiertävä levykauppias Kari Prusila.
Iltamissa tarvitaan tietenkin myös musiikkia. Helsinkiläiset Aino ja Ella esittävät covereita klo 17.30 alkaen.
Viisi musiikkilehteä
Waldemar Wallenius perusti 1972 Suomen ensimmäisen rockmusiikin erikoislehden, Musan. Lehden vaikutus 1970-luvun alun nuorten musiikkimaun muotoutumiseen oli valtava. Jutut olivat seikkaperäisiä ja kirjoittajien into välittyi lukijoille. Oma lukunsa olivat lehden levyarvostelut ja etenkin kuukauden LP-valinnat.
Ensimmäinen Walleniuksen lehti oli kuitenkin Blues News (1968). Musan jälkeen tuli Soundi (1975), joka vakiinnutti asemansa ja saavutti laajan lukijakunnan. Wallenius kuului lehden toimituskuntaan 1980-luvun loppuun asti.
1980-luvun alussa musiikin ilmatilaan pyrähti Fanzine, ja viimeinen Walleniuksen lehti oli Wanha ja Uusi Musa eli WUM 1990-luvun alussa.
Viime vuonna Waldemar Wallenius täytti 70 vuotta, ja sen kunniaksi Tommi Liimatta toimitti kirjan Musaa ja Soundia, johon on koottu Walleniuksen kirjoittamia lehtijuttuja vuosilta 1971-79.
Vinyyli-iltamat järjestetään Raision kaupunginkirjaston musiikki- ja taideosastolla jo seitsemännen kerran.
Iron Maiden on brittiläinen heavy metal -yhtye, jonka basisti Steve Harris perusti Lontoossa 1975. Yhtye on osa alkuperäistä ”brittiläisen heavy metallin uutta aaltoa”, jota voi kutsua myös erinomaisesti suuhun istuvalla lyhenteellä ”NWOBHM” (New Wave of British Heavy metal).
Iron Maidenin ensimmäinen albumi nimettiin varsin mielikuvituksettomasti yhtyeen nimen mukaan. Se julkaistiin 1980 ja se sijoittui Britannian listoilla parhaimmillaan neljänneksi. Tyylillisesti albumi oli heavy metallia, joka yhdisteli punkin aggressiivisuutta ja progen epätyypillisiä kappalerakenteita ja tempovaihdoksia.
Levyn kansikuvan maalasi Derek Riggs, joka oli tuolloin vasta 16-vuotias. Kuva pimeällä kadulla seisovasta zombimaisesta olennosta kulki alun perin nimellä ”Electric Matthew says hello”. Yhtyeen vaatimuksesta Riggs maalasi hahmolle hiukset, jottei se olisi liian punk. Näin syntyi ensimmäinen virallinen kuva Iron Maidenin maskotista, Eddie the Headista, joka tulisi seikkailemaan vielä kymmenillä albuminkansilla.
Nimikkoalbumia seurasi Killers (1981), joka jäi laulaja Paul Di’Annon viimeiseksi Iron Maiden levyksi. Vuotta myöhemmin yhtye julkaisi The Number of the Beastin uuden laulajansa Bruce Dickinsonin kanssa. Levy ampaisi ilmestyessään brittilistan kärkeen. Singlejulkaisut ”Run to the Hills” ja ”The Number of the Beast” kuuluvat yhä yhtyeen keikkakalustoon. Edeltäjiinsä verrattuna The Number of the Beastin tuotanto oli selkeästi harkitumpaa, ja Dickinsonin suuri ääniala toi yhtyeen musiikkiin uusia ulottuvuuksia.
Albumin kansi on yksi yhtyeen ikonisimmista, siitäkin huolimatta, että Riggs ei ehtinyt viimeistellä kantta ennen sen julkaisua. Tämän näkee esimerkiksi paholaisen siivistä, jotka ovat jääneet tummiksi salamoiden koristelemiksi silueteiksi.
The Number of the Beastia seurasi Piece of Mind (1983), jossa rumpali vaihtui Nicko McBrainiin. Kannessa pehmustettuun huoneeseen suljettu Eddie on teljetty pakkopaitaan, ja hänelle on suoritettu lobotomia, joka viitannee sanaleikkiin levyn nimessä.
Powerslave julkaistiin 1984, ja se vei yhtyeen soundia jälleen eteenpäin. Tästä oiva esimerkki on 13-minuuttinen kappale Rime of the Ancient Mariner. Powerslaven nimikkokappaleen aiheena toimi muinainen Egypti, ja kuvasto lainattiin myös levyn kanteen. Derek Riggs lennätettiin Hawaijille työstämään kantta, samalla kun yhtye äänitti albumia siellä. Työnteko tosin takkuili johtuen kosteasta ilmanalasta ja työvälineiden puutteesta. Riggs joutui viimeistelemään kannen kotona Englannissa. Hän luonnosteli kannen noin 16:sta A4-paperille, ja lopputuloksesta tulikin hyvin yksityiskohtainen. Tarkkakatseinen tutkija saattaa löytää kannesta mm. Mikki Hiiren ja Riggsin itsensä piirtämässä levyn kansikuvaa.
Somewhere in Time (1986) loikkasi jälleen musiikillisesti eteenpäin lisäten soitinkavalkadiin kitarasyntetisaattorit. Useista ajasta ja avaruudesta kertovista kappaleista huolimatta kyseessä ei ole konseptialbumi, vaikka kansikuvakin tukisi väitettä. Riggsin pikkutarkka tyyli on jälleen erinomaista, kuvaten kyborgimaisen Eddien vaeltamista futuristisella kadulla. Kansitaiteesta löytyy runsaasti viittauksia yhtyeen aiempaan tuotantoon.
Seuraava albumi Seventh Son of a Seventh Son (1988) jatkoi edeltäjänsä suuntaa lisäten proge-elementtejä entisestään. Levyn kansi jatkoi Piece of Mindilta alkanutta jatkumoa, jossa Eddielle (tai sille osalle, mitä maskotista oli jäljellä) oli suoritettu lobotomia ja lisätty kyborgiosia.
No Prayer for the Dying (1990) jäi viimeiseksi Maidenin levyksi, jolle Riggs teki kannen. Vaikka yhtye on julkaissut kahdeksan studioalbumia tämän jälkeen, yhtyeen alkupään levyt nauttivat suurta suosiota niin musiikillisten ansioidensa, kuin myös kansikuviensakin ansiosta.
(Teksti Topi Lindqvist)
Iron Maidenin levynkansia esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa joulukuun ajan;
West Coast -rockin edustajana läpimurtonsa tehnyt Steve Miller (s. 1943) syntyi Milwaukeessa, Wisconsinissa, vietti nuoruutensa Dallasissa, Texasissa ja aloitti ammattimuusikon uransa Chicagossa ennen muuttoaan San Franciscoon vuonna 1966. Blues oli nuoren Steve Millerin musiikillinen lähtökohta, ja San Franciscoon saavuttuaan hän perusti Steve Miller Blues Bandin.
Kutsumuksen kitaran soittoon Steve Miller sai jo lapsuudessaan itseltään Les Paulilta, joka kuului Millerin perheen lähipiiriin. Innostuksen bluesiin puolestaan herätti hieman myöhemmin niin ikään perhetuttuihin kuulunut T-Bone Walker.
Millerin yhtye, jonka nimi oli lyhentynyt Steve Miller Bandiksi, julkaisi esikoisalbuminsa ”Children of the Future” vuonna 1968. Bluesia ja psykedeliaa yhdistellyt levy on jäänyt aikakautensa tuotteeksi. Aivan toista maata on vielä samana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi ”Sailor”, joka on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin. Tällä levyllä olivat jo iduillaan tyylikeinot, jotka puhkesivat kukkaan vuonna 1973 ilmestyneellä Steve Miller Bandin läpimurtolevyllä ”The Joker”.
”The Joker” oli yhtyeen kahdeksas LP, joka nousi Yhdysvalloissa lista kakkoseksi, ja levyn nimisävellys oli singlelistan ykkösenä sekä kotimaassaan että Englannissa. Levy tehtiin ennätysajassa ja keskeisenä tavoitteena oli tehdä yksinkertaista, helppotajuista ja tarttuvaa rockmusiikkia. Pitkän tien supertähteyteen kulkenut Steve Miller piti tämän jälkeen pitkän tauon, jona aikana kypsyivät ideat seuraaviin kahteen albumiin. Niistä oli muodostuva kaksi rockmusiikin klassikkolevyä, joista Steve Miller Band tullaan aina muistamaan.
Nämä kaksi LP:tä ”Fly Like an Eagle” ja ”Book of Dreams” ilmestyivät vuosina 1976 ja 1977. Ne olivat paitsi arvostelumenestyksiä myös valtavia myyntimenestyksiä. Ensin mainitun levyn tunnetuin sävellys Rock´n Me nousi Yhdysvaltain singlelistan kärkeen. Jälkimmäisen levyn herkkupala Jet Airliner edustaa täydellisimmillään melodista West Coast -rockia.
Steve Miller Bandin huippuvuodet jatkuivat 1980-luvun alkuun. Viimeisin suuri menestys oli vuonna 1982 ilmestynyt LP ”Abracadabra”, joka menestyi edeltäjiensä tapaan. Steve Miller on todellinen rockmusiikin ammattimies, jonka paras tuotanto kuulostaa tänä päivänä edelleen tuoreelta ja ajattomalta.
Altti Koivisto
(Levynkansinäyttely esillä Raision kirjastotalon toisessa kerroksessa syys-lokakuun ajan)
Haluaisin nähdä sen tyypin, joka uskaltaa kertoa blondivitsejä Debbie Harryn seurassa. Hän on blondi ja nainen, kyllä, mutta myös amerikkalaisen Blondie-yhtyeen timanttisen viileä keulakuva ja maailman ihailema rockikoni.
Vuonna 1999 Debbie Harry valittiin sijalle 12 rockmusiikin merkittävimpien naisten listalla, ja 2002 hän oli sijalla 18 kaikkien aikojen seksikkäimpien artistien listalla.
Debbie Harry on täydellinen sekoitus lasinkirkasta ja teräksenlujaa, räväkkää punkasennetta ja vaahdonkeveää, kuulasta ja kirkasta ääntä, jolla tehdään hittejä. Vuonna 1974 Debbie ja kitaristi Chris Stein perustivat Blondien, johon liittyivät rumpali Clem Burke, basisti Gary Valentine ja kosketinsoittaja Jimmy Destri. Uuden aallon bändinä aloittanut yhtye keikkaili ahkerasti New Yorkin klubeilla.
Noista ajoista kertoo loistava elokuva The Blank Generation (1976), jonka kävimme muutama vuosi sitten katsomassa vanhassa leffateatterissa Manhattanilla New Yorkissa. The Blank Generation on ensimmäisiä tee-se-itse kotielokuvia New Yorkin punkin syntyajoilta. Sen kuvaajina ja tuottajina toimivat Amos Poe ja Ivan Kral.
Elokuva näyttää, mitä tapahtui Manhattanin Lower East Siden osittain romahtaneissa ja autioituneissa taloissa 1970-luvun alussa. Siellä luuhasivat KAIKKI: Joey Ramone, Debbie Harry, Richard Hell, Patti Smith, Johnny Thunders, David Byrne, Tom Verlaine, David Johansen, Wayne County, Tommy Ramone, Lenny Kaye, Dee Dee Ramone, Chris Stein, Fred Smith, Johnny Ramone, Robert Gordon, Richard Lloyd, Tina Weymouth, Walter Lure, Jeff Salen, Annie Golden, Jayne County, Chris Frantz, Jimmy Destri, Lizzy Mercier Descloux, Gary Valentine, Clem Burke, Arthur Kane, Syl Sylvain, Jerry Nolan, Jay Dee Daugherty, Richard Sohl, Billy Ficca, Hilly Kristal ja monta muuta.
Mieleen jäi varsinkin kuva, jossa kylppärissä meikkaavan Debbien hurmaava hymy valaisi koko pimeän teatterin.
Oli tyrmäävää tajuta, että New Yorkin hurja rock scene alkoi juuri näillä kulmilla ja kaduilla, joilla silloin kävelimme. Lahjakkuudet vetivät toisiaan puoleensa luonnonlain voimalla ja synnyttivät raivokkaan musiikillisen luovuuden hurrikaanin. Heillä oli vain toisensa, anarkiansa ja suunnaton intohimo musiikin tekemiseen. Rauniotaloista nousi jatkuvasti maailmanluokan bändejä: Patti Smith Group, Television, Ramones, The Heartbreakers, Talking Heads – ja Blondie.
Blondien voimakaksikko Chris Stein ja Debbie Harry olivat pitkään pariskunta. Kun Chris Stein sairastui vakavasti 1980-luvulla, Debbie piti taukoa ja hoiti miestään. Hän julkaisi joitakin sooloalbumeita ja näytteli elokuvissa. Sooloista ravisuttavin on KooKoo, jonka kannessa naulat lävistävät Debbien kasvot. Kannen suunnitteli H.R. Giger.
Chris ja Debbie jatkoivat yhteistyötä suhteen päättymisen jälkeenkin. Siitä on hiukan yllättävänäkin todisteena 2017 ilmestynyt maaginen albumi Pollinator, ehjä ja vahva albumi, johon jää äkkiä koukkuun. Varoitus: ihan turha pyristellä irti.
Albumi on karhean melodista rokkia, jonka tunnelma on rosoinen ja savuinen. Biiseihin on napattu elementtejä vanhoista Blondien biiseistä ja nykymusiikista. Heinäkuun 1. päivänä 72 vuotta täyttävän rockmimmin ääni kulkee, ja kuulaan kirkas Debbie-soundi on tallella.
Levyllä on monta tyylikästä hittiä, kuten Long Time ja Doom or Destiny, jossa laulaa myös Joan Jett. Biisin video on rujo ja kantaaottava: Joan ja Debbie ovat uutisankkureita ja heidän uutisissaan käsitellään Yhdysvalloille hankalia asioita ilmastonmuutoksesta valeuutisiin.
Pollinatorin tasapainoisuus hämmästyttää siksi, että useimmat Blondien albumit ovat epätasaisia. Hittejä on kyllä riittänyt, ja niille altistui koko maailma – myös lukiota käynyt ja ensimmäisiä vuosia yliopistossa opiskellut minä. Koulukirjojen sivuille on raapustettu biisien nimiä ja kertiksiä: Call me,Dreaming is free, Sunday Girl, One Way or Another, Heart of Glass ja muuta sentimentaalista matskua.
Call me on tavallaan Blondien tunnari, metallisen kylmästi rullaava American Gigolo -leffan biisi, joka palkittiin Golden Globe -palkinnolla. Kaikkein eniten taidan silti pitää Blondien ska-poljennolla keinuvasta TheTide is High -biisistä.
Blondien kulttialbumiksi nousi Mike Chapmanin tuottama Parallel Lines (1978), jolta irtosi peräti kuusi singleä. Albumi nosti Blondien rockmaailman katolle ja jäi sinne, rockin klassikoiden kermaan. Kembrew McLeod on kirjoittanut siitä kirjankin: Blondie’s Parallel Lines. Levy on rosoinen, punkahtava ja energinen. Siinä on hehkua ja voimaa, joka vetoaa edelleen, 40 vuoden jälkeen.
Parallel Linesin mustavalkoisessa kannessa Debbie poseeraa kädet lanteilla valkoisessa mekossa taustallaan mustiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja mustiin kravatteihin pukeutunut yhtye, jonka mustatukkaiset muusikot hymyilevät leveästi. Tehosteväri on punainen. Asetelma on alleviivaava, mutta elegantti.
Vaikka Blondien imago oli tarkkaan mietitty, yhtye ei ole koskaan ollut levy-yhtiön tuote, jota olisi stailattu kylmästi laskelmoiden. Omien sanojensa mukaan Debbie on aina ollut oma itsensä ja käyttänyt brändin luomisessa hyödyksi sitä, mitä on sattunut olemaan käsillä. Uskon, että Blondie juuri siksi on niin lujaa tekoa.
Debbie Harrystä mainitaan aina poikkeuksellisen valovoimainen lavakarisma. Hänet on adoptoitu eikä hän edes ole halunnut tuntea biologisia vanhempiaan. Siinä mielessä hänessä on jotakin samaa kuin toisessa, vanhempien hylkäämässä blondissa: Marilyn Monroen säteily oli myös aivan omaa luokkaansa.
“Hi, it’s Deb. You know, when I woke up this morning I had a realization about myself. I was always Blondie. People always called me Blondie, ever since I was a little kid. What I realized is that at some point I became Dirty Harry. I couldn’t be Blondie anymore, so I became Dirty Harry.” (No Exit tour -kirja)
Picture This!
(Teksti Eeva Kiviniemi)
Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla levynkansinäyttelynä Blondien albuminkansia – esillä seuraavat levyt:
Jo kuudennen kerran järjestettävässä Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamat -tapahtumassa teemana on The Renegades. Vinyyli-iltamat maanantaina 12.3. klo 16-19.
Englantilainen Renegades saapui Suomeen ensimmäisen kerran lokakuussa 1964. Aluksi oli sovittu kolmen viikon kiertueesta, mutta sopimusta jatkettiin hyvin pian.
Bändi esiintyi TV-ohjelmissa ja tekivät Scandian kanssa levytyssopimuksen. Ensimmäinen single Cadillac oli suuri menestys. Cadillac nousi radion Kahdeksan kärjessä -ohjelman ykköseksi. Vielä samana vuonna ilmestyi yhtyeen debyyttialbumi.
Renegades keikkaili tiiviisti eri puolilla maata. Monille he olivat ensimmäinen ulkomainen rockbändi, joka nähtiin livenä. Vastaavaa massahysteriaa koettiin Suomessa seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin Hurriganesin huippuaikoina.
Renegades levytti Suomessa aikanaan 1964-66 neljä albumia. Vuonna 1966 he säestivät Dannya singlellä Salattu suru, joka oli käännös Renegadesin omasta biisistä My heart must do the crying. Seuraavana vuonna yhtye vieraili vielä Suomessa, mutta menestys jäi sangen heikoksi. Yhtye siirtyi Italiaan, mutta birminghamilaisyhtyeen parhaat vuodet jäivät Suomeen.
Renegadesien perintöä on vaalinut kitaristi Esa Pulliaisen Agents-yhtye. Paras esimerkki tästä on Topi Sorsakosken ja Agentsin tribuuttilevy Renegades (2007). Myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on kunnioittanut Renegadesia soittamalla yhtyeen tuotantoa elokuvissaan.
Raision kaupunginkirjaston Vinyyli-iltamissa muusikko ja YLE:n toimittaja, ”bluesministeri” Esa Kuloniemi, puhuu aiheesta kirjoittamansa The Renegades – luopiotarina -kirjan tiimoilta (alkaen kello 18.00)
Kirjastosalissa on esillä myös Joska Laineen Renegades-aiheinen näyttely. Näyttelyssä esillä oleva Suosikki-lehden jättijuliste myydään huutokaupalla näyttelyn aikana tehtyjen tarjousten perusteella.
Levymyynnin lisäksi tapahtumassa esiintyy Sivutuote.
Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Melanie Safkan (s. 1947) uran ponnahduslauta oli esiintyminen Woodstockin rockfestivaaleilla vuonna 1969. Melanien lupauksia antanut esikoisalbumi Born to Be oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin, mutta todellista läpimurtoa hänen uralleen merkitsi vuonna 1970 julkaistu LP Candles in the Rain. Sen tunnetuimpia lauluja ovat What Have They Done to My Song Ma, Jagger-Richards tulkinta Ruby Tuesday sekä aivan erityisesti Melanien ensimmäinen Top Ten -hitti Lay Down.
Samana vuonna julkaistu New Yorkin Carnegie Hallissa taltioitu livelevy Leftover Wine antaa käsityksen, kuinka taianomaisesti yksinään esiintyneen Melanien lavakarisma kykeni vangitsemaan kuulijansa.
Melanien voittokulku huipentui vuonna 1971 ilmestyneellä singlellä Brand New Key, joka nousi Yhdysvalloissa ykköseksi ja oli Englannissa parhaimmillaan neljännellä sijalla. Tämä vastustamattoman hyväntuulinen laulu löytyy Melanien viidenneltä vuonna 1971 ilmestyneeltä studioalbumilta Gather Me. Tämän hienon levyn muista helmistä mainittakoon niin ikään singlenäkin ilmestynyt Someday I´ll Be a Farmer.
Melanien levytysten kultakausi päättyi vuoden 1976 Photograph-LP:hen, jota The New York Times -lehti ylisti ilmestymisvuotensa parhaaksi levyksi, mutta jota levyjä ostava yleisö ei enää löytänyt. Aika oli ajanut Melanien ohi, vaikka hänen uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Syynä oli kukaties, ettei Melanie kyennyt enää uudistumaan sen enempää laulajana kuin lauluntekijänäkään.
Tämä ei kuitenkaan himmennä Melanien parhaimman luomiskauden loistoa, sillä vuosien 1968-1976 tuotannossaan hän edusti aikakautensa folkin aatelia.
Teksti Altti Koivisto
(Levynkansinäyttely Melanien tuotannosta esillä Raision kaupunginkirjaston musiikki-ja taideosastolla 1.1.2018-15.2.2018.)
Musasto 