Sue 20 vuotta: vitriininäyttely avattu Turussa – Nurminen ja Väntänen Musaston haastattelussa

Lehti nimeltä Sue

Turkulainen rocklehti Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Turun musiikkikirjasto avaa Sue-vitriininäyttelyn ja julkaisee Musaston haastattelun. Musastossa ovat äänessä päätoimittaja Kimmo Nurminen ja toimituspäällikkö Ari Väntänen.

Vitriininäyttely Turun musiikkikirjastossa

4.12.2013 avatussa näyttelyssä on esillä indierockpunkmetalzinen historiaa alkuvuosista lähtien: lehtiä, tekijöiden ajatuksia, paitoja, tarroja ja muuta asiaan kuuluvaa rekvisiittaa.

Suen historiaa musiikkikirjaston näyttelyssä 4.12. alkaen.

Vitriininäyttely on avoinna Turun pääkirjastossa (Vanha kirjastotalo, toinen kerros) tammikuun 2014 loppuun asti. Tervetuloa!

Musaston artikkeli ja Turun musiikkikirjaston näyttely ovat osa Musaston sarjaa Musiikkiaarteita maakunnasta. Sue on jakelussa myös musiikkikirjastossa.

***

Sue aloitti pienlehtenä vuonna 1994

Sue oli alun perin harrastelijamainen maksullinen pienlehti, jota myytiin musiikkiliikkeissä ja keikoilla. Alkuvuosina päätoimittajana toimi Viki Kivinen. Kimmo Nurminen alkoi päätoimittajaksi vuonna 1998, ja Sue aloitti ilmaisjakelun. Vähitellen Suesta tuli Nurmiselle ja toimituspäällikkö Ari Väntäselle kokopäivätyötä. Joulukuussa 2013 ilmestyi Sue #185.

Itsenäinen rockjournalismi voi hyvin

Sue on noussut 20 vuodessa suomalaisen rocklehtien kärkijoukkoon. Lehti keskittyy levy- ja elokuva- ja livearvioihin, uutisiin, haastatteluihin, henkilökuviin ja kolumneihin. Kenties merkittävin Suen menestyksen salaisuuksista on kirjoittamisen korkea taso. Suen avustajina kirjoittaa yli 30 toimittajaa. Monet heistä ovat kouliintuneet Suessa ammattimaisiksi kirjoittajiksi. Toimituksellisesta tasosta vastaa toimituspäällikkö Ari Väntänen. 

Sue vaalii itsenäistä asemaansa suomalaisessa lehtikulttuurissa. Isot fuusiot saavat jäädä muille. Suen toimisto sijaitsee edelleen Turun keskustassa Yliopistonkadulla. Sieltä Sue ponnistaa jo kolmannelle vuosikymmenelleen, yhä Nurmisen ja Väntäsen johdattamana.

Nykyään ilmaisjakelutabloidilla on useita satoja jakelupisteitä eri puolilla Suomea. Suen painos on 60 000 kpl, ja lukijoita on yli 100 000. Perinteisen lehtijakelun rinnalla toimii aktiivinen verkkosivu www.sue.fi, Facebook-sivu sekä lehtisovellukset arkistoineen. Suen näköislehtiä voi lukea verkossa vuodesta 2006 alkaen, tietysti maksutta.

Suen tekijät vuonna 2013.

Suen Nurminen ja Väntänen puhuvat Musastolle:

Sue täyttää ensi vuonna 20 vuotta, onnittelut! Miltä tuntuu?

Kimmo Nurminen: – Kiitos. Väsyttää!

Ari Väntänen: – Kiitosta! Kauhean nopeasti tuntuu vierivän aika – olen ollut mukana jo 15 vuotta.

Sue on poikkeuksellinen instituutio suomalaisessa lehtikustantamisessa. Miten kuvailisitte Suen matkaa 1994 eteenpäin?

K: – On ollut kaikennäköistä säätöä. 90-luvulla harrastimme täysillä lehdentekoa, eikä oikein tajuttu bisneksestä mitään. 2000-luvulla kuvittelimme tajuavamme bisneksestä jotain. Aloimme tehdä tätä työksemme.

A: – Ammattimaisen tekemisen ja harrastamisen välillä oli selkeä ero. Muutos tapahtui 2000-luvun taitteessa.

K: – 90-luvulla teimme ikään kuin perinteistä, fanzinen tyyppistä pienlehteä. Vuonna 2000 alkoi ammattimaisemman, oikean lehden tekeminen. Kaksi ihan eri ajanjaksoa. Ensimmäinen ilmaisjakelulehti tuli 97–98 ja 2000 laitettiin firma Kustannusosakeyhtiö Kärki pystyyn. Nimi on ollut kolme vuotta Suezine Oy.

Oletteko edelleen myös riippumaton indierockpunkmetalzine, massiivisesta levikistä huolimatta?

K: – Pitäisi ensin määritellä se “riippumaton”. Mitä se on?

A: – Sue on itsenäinen, eikä kuulu mihinkään lehtitaloon. Sue on oma yrityksensä. Lehteä ei voi tehdä täysin riippumattomasti. Onhan tässä lukijoista ja muista toimijoista riippuvainen. Olemme itsenäisiä sillä tavalla, että emme ole kenelläkään muulla töissä: minä olen töissä Kimmolla ja Kimmo ei ole kellään.

Mikä on Suen levikki?

K: – On eri termejä, joilla puhutaan levikeistä ja lukijamääristä. Levikin mittaamiseksi pitäisi tehdä virallinen levikintarkastus, emmekä ole sellaista tehneet. Suen painosmäärä on 50 000, ja lukijoita on joka lehdellä 2,3 oman lukijatutkimuksemme mukaan. Näin Suella on vähän yli 100 000 lukijaa per numero.

Suen numero 12/2013 eli #185 on nyt ulkona, kannessa Jenni Vartiainen. Minkälaiset ovat konkarin kiksit kun lehti on valmis?

A: – Harmittelen sitä, että kahdessadas lehti ja 20-vuotisjuhla eivät osu samalle vuodelle.

K: – Sue on kuitenkin joka kerta valmis duuni. Harmittaisi jos lehti jäisi julkaisematta.

A: – Kyllä se aina harmittaa, jos lehteen jää virheitä. Ja aina on tyytyväinen jos se numero näyttää jotenkin tavallista paremmalta tai siinä on paremmat jutut. Tekeminen ei ole missään nimessä muuttunut yhdentekeväksi.

K: – Välillä onnittelemme toisiamme virtuaalisilla ylävitosilla, jos lehdestä tulee poikkeuksellisen hyvä. Joka kerta tulee onnistumisen tunne, mutta välillä vähän enemmän kuin normaalisti.

A: – Suella on pitkäaikaisia kolumnisteja, jotka ovat oikeasti kehittyneet kirjoittajina. Emme ole vaihtaneet tekijää vain sen takia, että nyt se pitää vaihtaa kun se on tehnyt jo vuoden. On annettu lehden kasvaa ja kehittyä omaa vauhtia. Olen tyytyväinen siihen mitä Sue on nyt.

Suen päätoimitus on aina ollut Turussa. Onko Suelle tärkeää olla pääkaupunkiseudun ulkopuolella toimiva lehti?

K: – Se on hyvinkin tärkeää lehden identiteetille. Jokainen lehti Suomessa on leimaantunut tekijäkaupunkinsa mukaan, ja se on hyvä juttu. Rumba on pääkaupunkikeskeinen, Soundi on tamperelainen lehti, vaikka kustantaja vaihtui. Sue taas on turkulainen. Tekemiseen tulee paikkakunnasta riippuen oma näkökulma.

A: – En tiedä, mitä bändejä Tampereella nyt perustetaan, mutta Turussa on ainakin jonkinlainen mahdollisuus uusien bändien noteeraamiseen. Jakaantuminen paikkakunnittain tekee lehdistä tasapainoisempia.

Miten paljon Sue painottuu sisällöltään Turkuun päin?

K: – Painotus ei näy sisällössä, vaan sisällön tekemisessä ja näkökulmassa. Se on erilaista kuin Helsingissä. Kaikki bisnes on siellä. On helpottavaa, kun Turussa ei ole ainuttakaan isoa levy-yhtiötä eikä mediaa lähellä. Saamme tehdä rauhassa omaa juttua. Näin lehdestä tulee omannäköinen. Sisältö ei ole mitenkään Turku-painotteinen, mutta toivottavasti sisällön erilaisuus näkyy.

Mikä on Suen tehtävä, missio?

A: – En ole ajatellut asiaa ennen kuin avustajamme Toiviaisen Mikko pohti tätä. Hän sanoi tykkäävänsä siitä, että Sue on niin ihmisläheinen lehti. Suesta puuttuu elitismi, mikä joillakin mediolla on. Eli yksi tehtävä voisi olla se, että täytämme sellaisen kohdan jota muut eivät täytä. Näen sen niin, että Sue on musiikkifaneille suunnattu musiikkifanien ammattitaitoisesti tekemä lehti.

K: – Emme yritä kertoa kenelläkään mikä nyt on hyvää tai in. Kukaan meidän toimittajistamme ei yritä nostaa itseään yläpuolelle. Koitamme pysyä maan pinnalla, kertoa jutuista itseämme korostamatta. Se on ollut meidän juttu aina. Suen tekemiseen on hakeutunut ihmisiä, joilla on se sama fiilis. Jos joku on halunnut korostaa itseään, niin ei sovi jengiin.

A: – Ilmaisjakelu on edelleen erittäin hyvä käyttöliittymä, ja sen myötä lehti on helposti saatavilla. Sue on tosi hyvä mahdollisuus kertoa musiikista ihmisille, sellaisillekin jotka eivät ehkä muuten lukisi musiikkilehtiä.

***

Alussa Sue eli symbioosissa Auran Panimon keikkatarjonnan kanssa. Millaista aikaa Suen alkuvuodet olivat?

K: – Aika jänniä aikoja. Täytyy kertoa, miksi lehti on perustettu. Ensimmäiset neljä vuotta lehden kustantaja oli Auran Panimo -yhdistys. Järkkäsimme keikkoja paikallisen elävän musiikin yhdistyksen kanssa. Muut musiikkilehdet eivät kirjoittaneet Panimolla keikkailevista bändeistä mitään. Meidän piti perustaa sellainen lehti, joka kirjoittaisi bändeistä, joista Rumba ja Soundi ei kirjoittanut. Se oli se meidän ajatus.

– Toimimme kaupallisesti ajateltuna väärin päin. Me otimme bändejä Turkuun keikalle, ja vasta sitten teimme haastattelut. Ja juttu ilmestyi seuraavassa lehdessä. Olisi kannattanut tehdä ensin bändihaastattelut, jotta ihmiset olisivat lukeneet jutun ja tulleet sitten keikalle. Halusimme tehdä haastattelut nokitusten. Silloiset toimittajat halusivat ehkä hengata enemmän bändien kanssa ja jututtaa niitä Panimon takahuoneessa.

Kimmo, tulit päätoimittajaksi vuonna 1998, Viki Kivisen seuraajaksi. Mitä tuntemuksia sinulla oli tuolloin päätoimittajuudesta?

K: – Lehti piti vain saada jatkumaan. Suessa oli lähes vuoden jakso, jolloin homma ei toiminut. Vanhat tekijät alkoivat väsähtää, Sue alkoi pyöriä paikallaan. Siinä kohtaa Sue piti muuttaa ihan eri näköiseksi.

Otit mallia Hootch-nimisestä englanninkielisestä ilmaisjakelulehdestä.

K: – Täytyy myöntää että se Hootch oli jännä idea – Turussa Brahenkadulla toimitettu englanninkielinen ilmaisjakelu. Aikani ihmettelin sitä. Ymmärsin, että tämähän on maailman paras idea, lainausmerkeissä ja ironisesti sanottuna. Kun Suen alkuperäinen tiimi vähän väsähti, niin ajattelin että Hootchin formaatti olisi hyvä. Mitä jos tekisi suomenkielisen ilmaisen musiikkilehden?

A: – Muistan sen, kun nappasin Palatsin eteisestä ensimmäisen ilmaisjakelu-Suen. Ajattelin että miksi minä en ole tässä mukana. Eikö minulle kerrota, että tällaisia lehtiä perustetaan?! Olin tehnyt joihinkin aiempiin Suen numeroihin yhden tai useaman jutun, ja yrittänyt päästä siihen mukaan. Kun ilmaisjakelu alkoi niin sitten hakeuduin taas kirjoittamaan.

K: – Palatsissa tuli tosi ujon näköinen jäbä kysymään, että miten olisi tällaiset jutunkirjoittamishommat.

A: – Olin nähnyt Kimmon Puolalanpuiston konsertissa. Hän jakoi siellä Sue-lehteä.

K: – Varmaan möimme sitä maksullista lehteä siellä jostain pöydältä.

A: – Ja kyllä sinä siellä kävelit ihmisten joukossa ja ojentelit lehtiä. Ensimmäisen mustavalkoisen Sue-zinen näin kait Kane Recordsissa. Taisin ostaakin sen. 90-luvun puoliväli oli minulle sellaista aikaa, että hain paikkaani kirjoittaa musiikista. Mietin missä voisin sitä tehdä. Tein Rumbaan pari juttua. Sue oli niin luonteva, kun se oli tässä lähellä. Sueen olisi helppo olla yhteyksissä ja päästä kirjoittamaan.

Ari, sinä tulit Sueen vuonna 1997.

A: – Joo, mutta tuolloin en ollut vielä kunnolla mukana. Työni alkoi toden teolla vasta kun Sue oli muuttunut ilmaisjakeluksi. Suen toimisto oli tuolloin Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmassa, kulttuurikeskuksen yläkerrassa. Siellä oli myös DBTL:n toimistot. Sinne minä änkesin ja siellä tuli paljon istuskeltua. Sain juttuja tehtäväksi, tutustui uusiin ihmisiin. Aloin myös toimittaa sisältöjä, kuin omia aikojani. Jonkun sitäkin piti tehdä ja minä olin koko ajan paikalla. Lähinnä halusin oikolukea juttuja. Ei minulla mitään ammattitaitoa ollut sen kummemmin, mutta aika hyvä kielipää. Tehdessä olen sitten oppinut koko työn.

K: – Ari on tärkeä osa tätä Suen nykyistä tilaa. Ilman Aria Sue ei olisi tällainen.

Miten pitkään Sue on ollut teille kokopäivätyötä?

K: – 2000-luvun alusta. Palkkaa on maksettu reilun kymmenen vuoden ajan.

A: – Minulle vuoden 2006 alusta.

Sue ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Oletteko koko ajan kiireisiä?

K: – Tottakai!

A: – Joo, välillä on kiirettäkin.

K: – Emme tee aina kahdeksantuntisia työpäiviä. Välillä voi ottaa rauhallisesti päivän tai kaksi, sitten täytyy tehdä muutama päivä enemmän duunia. Aika sopivaa mulle, koska en ole ikinä kestänyt kahdeksasta neljään -työtä tai kellokortin leimaamista. Täytyy olla ainakin näennäinen vapaus tekemiseen, että koska tekee ja missä tekee. Voimme valita.

A: – Olin ollut puolitoista vuotta työttömänä ennen kuin pääsin tänne töihin. Samaan aikaan tarjottiin paikkaa työnvälitystoimiston viestinnästä. Kävin siellä tutustumassa. Minua jotenkin häiritsi siellä se kellokortti, näyttivät miten leimataan. Ei siinä ole mitään järkeä miksi sen pitäisi häiritä, mutta… ymmärsin, että en minä halua tätä. Olin miettinyt lukioajoista asti että haluan kirjoittaa musiikista. Ei tuntunut realistiselta, että voisin kuitenkaan sillä itseni elättää. Mutta niin siinä sitten vaan kävi. Voi sanoa että tämä on unelma-ammattini. En ole muuta koskaan halunnut tehdä. Tietysti aina jotain musiikkiin liittyvää, mutta Sue on ollut se tärkein.

***

Kimmo, mitä päätoimittajan työhön kuuluu?

– Toimenkuva on monipuolinen. Päätän lehden sisällön, ja sen kuka jutut tekee. Vastaan suemaisesta lähestymistavasta. Arvioimme yhdessä Arin kanssa toimittajien työtä jos ja kun on tarpeen. Tekijöiden tekstejä arvioidaan ja muokataan yhdessä tarpeen mukaan. Nykyisin myyn myös Suen mainokset, hoidan jakelupisteitä ja teen lehden taiton. Työni ei vastaa ns. perinteistä päätoimittajan toimenkuvaa.

Ari, mitä toimituspäällikön työhön kuuluu?

– Kirjoitan juttuja, toimitan sisältöä, oikoluen muiden juttuja, teen uutisia, päivitän Suen nettisivua ja jaan lehteä.

Suella iso joukko aktiivisia avustajia. Montako heitä on?

K & A: – Noin 25 säännöllistä, joista osa tekee sekä haastatteluja että arvioita. Osa tekee jompaa kumpaa. Lisäksi on ehkä kymmenen henkeä jotka tekevät yksittäisiä arvioita tai juttuja.

K: – On tosi hienoa kun aina välillä tulee kyselyitä ihmisiltä, että pääseekö messiin, onko käyttöä. Osa heistä jää lehteen. Tilanne olisi huono jos emme saisi uusia kirjoittajia. Onneksi kiinnostuneita löytyy yhä.

Miten kuvailisitte avustajianne?

K: – Heillä on tietty asenne ja näkökulma kirjoittamiseen ja musiikista diggailemiseen. He haluavat kirjoittaa bändeistä. Tekemisen halu on se tärkein.

A: – Mukana ei ole ammatti-freelancereita, eikä Sue olisi heille välttämättä sopiva. Suessa kun ei tienaa niin paljon kuin he haluaisivat, eivätkä ammatti-freelancerit tiedä musiikista niin paljon kun kirjoittajamme. Se lähtee musafanituksen pohjalta.

Miten Suen jutut tehdään? Onko teille päin paljon/liikaakin tarjontaa juttuaiheista?

K: – Kyllä bändit ja levy-yhtiöt haluavat jutut lehteen, ainakin levyarvioita. Näin voi päätellä jo meille lähetettyjen promolevyjen määrästä.

A: – Meiliä tulee ihan älyttömästi. Joka päivä kysytään, että teettekö siitä ja siitä jutun. Sisällöstä ei tule pulaa.

K: – Pitää valikoida niin, että sisällöstä tulee laaja ja monipuolinen. Ei pelkkää metallia eikä pelkkää indierockia.

***

Sue on ilmaisjakelulehti. Mistä te saatte tuloja?

K: – Vain ja ainoastaan Suessa julkaistuista mainoksista.

Millainen kuvatoimitus Suella on?

K: – Levy-yhtiöiden kuvapankit. Levy-yhtiöillä on hyvä tarjonta. Ei ole ollut juuri tarvetta pitää omia kuvaajia.

A: – Olemme joskus käyttäneet omia kuvia jopa kansikuvina, mutta pääasiassa käytämme promokuvia. Ennen oli Turun Sanomissakin niin, että haluttiin ottaa omat kuvat kaikkiin juttuihin. Tuo on muuttunut täysin.

Mitä ajattelette suomalaisten populaarimusiikin lehtien keskittymisestä? Syyskuussa 2013 Soundi on myyty A-Lehdiltä Pop Medialle. Soundi ja Rytmi yhdistetään. Myös Rumba ja Inferno ovat Pop Medialla. Mitä ajattelette tästä kehityksestä?

A: – No eihän se hyvä ole kun kenttä pienenee ja kaikki keskittyy yhden katon alle. Rytmi loppuu.

A: – Sue ei ole kenenkään kanssa kilpaillut joten meille ei synny ongelmaa.

K: – Ei se kilpailua edistä. Tuntuu oudolta että saman katon alla tehdään lähes kaikkia musiikkilehtiä.

***

Vuosien varrella Suen mukana on ilmestynyt yhteensä yhdeksän CD-levyä. Tuleeko lisää?

K: – Tuskin. Ensin oli kokoelmien, sitten CD:n aika ohi.

A: – Vähän tuntuu että Sue-CD:n aika on nyt ohi.

Ensimmäisillä CD-levyillä on paljon esiintyjiä Turun seudulta. Miten levyjä koostettiin?

K: – Kahdelle ensimmäiselle kokoelmalle valitut bändit maksoivat osan CD-levyn kustannuksista. Sue hoiti levyjen jakelun.

A: – Kolmas levy tuli kun ilmaisjakelu oli jo käynnissä ja firma perustettu. Kolmosella oli mukana jopa ulkomaisia esiintyjiä, pienten turkulaisten bändien kanssa.

K: – Levyn saivat Suen tilaajat saivat levyn tilaajabonuksena, ja sitä myytiin levykaupoissakin. Taskinen hoiti hyvin nämä CD-kokoelmat.

A: – Levyt olivat nimenomaan tilaajille tehtyjä bonuksia, eikä kokoelmien myynti ollut tärkeää

Sue toimii ansiokkaasti verkossa. Mistä lähtien?

K: – Suen verkkosivu oli olemassa jo ennen kulttuurikeskuksen toimistoa, joten sivut on perustettu reilusti 90-luvun puolella.

Kuinka paljon verkkosivullanne käydään?

K: – Kuukaudessa noin 90 000-100 000 käyntiä.

Näköislehti on myös verkossa. Onko mobiili-Sue saatavana myös Window-laitteisiin? 

K: – Kyllä. Ensin tuli iOS, sitten Android ja viimeksi Windows-sovellus.

A: – Lehtiluukussa on Suen arkistoa vuodesta 2006 lähtien. Kaikki lehdet tuolta ajalta on luettavissa.

K: – Myös vanhemmat numerot tallennettiin levylle, mutta siirtotyö ei jostain syystä ole vielä onnistunut. Ehkä jonain päivänä…

Suen lukijamäärä/painosmäärä on kymmeniä tuhansia.

K: – Lukijamäärä riippuu osittain kansikuvasta. Kansi vaikuttaa ilmaisjakelunkin suosioon paljon. Nightwishin suosio vaikutti selvästi: kannatti laittaa Tarja Turunen kanteen. Myös kansikuva Ville Valosta on aina houkutellut lukijoita. Suella on kuitenkin yhä enemmän vakilukijoita, mutta kansikuva vaikuttaa vieläkin lukijamäärään.

Onko Suen suosio vakiintunut?

A: – Sue on saavuttanut tietyn aseman. Ihmiset tunnustavat Suen olemassaolon. On paljon ihmisiä, joille Sue on ollut aina olemassa. Uskon, että lehti saa jatkossakin uusia lukijoita, koska Sue on helppo löytää. Toisaalta vakiintumista on vaikea mitata. Pitää vain tehdä hyvää ja kiinnostavaa lehteä.

K: – Aina pitää pyrkiä parempaan.

Onko Suella ollut vaikeita aikoja?

K: – Ei. Tämä on ollut yhtä juhlaa.

A: – En ole tuota suuremmin miettinyt, että loppuuko tämä joskus. Milläpä alalla ei nykyään ole vaikeita aikoja? Sue on niin maanläheisesti tehty lehti, että tiputuksen uhkaa ei ole.

Millaista tunnustusta ja/tai palkintoja Sue on saanut vuosien varrella?

K: – Saamme joka kuukausi tunnustusta ja palkintoa, kun lehdet lähtevät telineistä.

A: – Emme ole sen kummempaa tunnustusta saaneet. Lukijapalautetta on tullut, yleensä vihaista. Tarkoitan sitä, että lukijapalautetta tulee jos kirjoittaa nelosen levyarvion. Joku voi suuttua. Palaute on lähinnä sosiaalisessa mediassa tulee joskus jotain. Ei tässä vielä mitään palkintoja ole saatu.

K: – Nuorisotoimi on muistaakseni antanut joitain avustuksia.

Millaisia ovat olleet suurimmat onnistumisen tunteet Suessa?

K & A: – 20 vuotta – se on aika suuri onnistuminen. Hienoa että tätä on jatkunut näin kauan. Hienoa että tätä halutaan vielä tehdä, myös henkilökohtaisesti.

Mihin Sue on menossa lähitulevaisuudessa? Onko Sue alituisessa muutoksessa?

A: – Menemme sinne mihin bänditkin menevät. Kirjoitamme niistä bändeistä jotka ovat olemassa ja tekevät kiinnostavaa musiikkia. Täytyy pysyä ajassa mukana. Pitää varoa, ettei jämähdä omiin suosikkibändeihinsä… Rokkijutuilla on laaja lukijakunta. Kiss oli menestys Suen kannessa. Kissiä ei voi pitää ajankohtaisena yhtyeenä, mutta se kiinnosti teinejä, ja aikuiset tiesivät bändin. Pitää olla ajassa kiinni, muttei huonolla tavalla trendikäs. Ettei se ala vaikuttaa tyhjältä.

K: – Teemme omaa juttuamme. Emme niin välitä muiden tekemisistä.

Terveisiä Suen lukijoille?

A: – Kiitos näistä vuosista!

K: – Ilman lukijoita ei olisi lehteä, ei sen kummempaa. Samaa läppää kuin bändit heittää haastatteluissa: ilman kuulijoita ei olisi bändejä. Ilman lukijoita ei olisi musiikkilehtiä. Teemme Suen lukijoille!

A: – Aamen.

***

Teksti, haastattelu, toimitus, näyttely, julisteet: Tuomas Pelttari ja Antti Erkkilä

Levymerkki Plastic Passion esillä Turun musiikkikirjaston vitriininäyttelyssä

Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 8

Plastic Passion

– An Eclectic and Independent Record Label From Finland –

Intohimosta indieen ja undergroundiin

Turkulainen levymerkki Plastic Passion on tehnyt tinkimätöntä kulttuurityötä liki 20 vuoden ajan. Ennakkoluuloton levy-yhtiö on julkaissut useita kymmeniä marginaalisia pop- ja rocklevyjä. Plastic Passionin artisteja ovat esimerkiksi laulaja-lauluntekijät Tero-Petri ja Iida Umpikuja sekä bändit 500 kg lihaa, AD, Cheerleaders United, Wojciech ja Wrum.

Plastic Passion on pieni levymerkki, jota pitävät yllä Aku-Tuomas Mattila ja Ari-Pekka Lehtisalo. Julkaisutahti on melko verkkainen, sillä resurssit ovat rajalliset. Omien kiinnitysten lisäksi PP vastaa myös parista laadukkaasta uusintajulkaisusta. Viime syksynä julkaistiin LP-painos Wojciechin debyyttialbumista Ystävät, toverit. Klassikko pääsi listoillekin.

PP:n kotisivu ja Facebook

Haastattelu ja musiikkikirjaston vitriininäyttely

Plastic Passionin vitriininäyttely on nähtävänä Turun musiikkikirjastossa (vanha kirjastotalo, Linnankatu 2) 4.12.2012 alkaen. Esillä on levymerkin julkaisuja, promomatskua, levynkansivedoksia, harvinaisuuksiakin. Näyttely ja Musaston artikkeli ovat kahdeksas osa sarjaa Musiikkiaarteita maakunnasta. Tervetuloa kirjastoon!

***

Plastic Passionin Men In Charge Aku-Tuomas ja Ari-Pekka puhuvat Musastolle:

Mitä on Plastic Passion?
Aku-Tuomas: Kulttuuriyhdistyksen pyörittämä levymerkki, joka on julkaissut musiikkia kohta 18 vuotta. Tosin viime aikoina vähemmän ja vähemmän, mutta halua on pitää toimintaa yllä ikuisesti.

Miten levy-yhtiönne sai alkunsa?
A-T: Vuonna 1995 soitin Sad Parade –yhtyeessä ja olimme tekemässä ensimmäistä levyä Darklands-levy-yhtiölle. Olimme siirtyneet perinteisimmistä soittimista koneisiin, mutta pöydällä oli myös onnistunut live-nauhoite vanhalla konseptilla. Kuulin kasettipajasta, joka valmisti 50 kappaleen painoksia, ja hetken mielijohteesta päätin teettää kasettijulkaisun. Julkaisijalle keksin nimen lehdestä, jota olin julkaissut vajaan neljän vuoden ajan.

Levy-yhtiö aloitti 1990-luvun puolivälissä, mutta omakustannelehti Plastic Passion jo vuonna 1991. Miten lehti alkoi ja loppui?
A-T: Lehti syntyi teinipojan halusta kirjoittaa gothic-bändeistä, joista ei oikein missään kirjoiteltu. Vuonna 1991 kotitietokoneet eivät olleet kovinkaan yleisiä,  mutta isälläni oli kone. Kirjoitin sillä juttuja, printtailin liuskoja ja tein taittohommat leikkaamalla ja liimaamalla. Lehteä painettiin tutun omistamassa kopiokonefirmassa. Lehti loppui kymmenisen vuotta myöhemmin lähinnä laiskuuden ja muiden aktiviteettien takia.

Plastic Passionin bändit ja artistit ovat varsin erilaisia keskenään. Millainen musiikki kiinnostaa teitä?
A-T: Levymerkin ja lehden linja oli alun perin oli gothic, dark wave ja syntsapop, mutta jossain vaiheessa laajeni monenlaiseen vaihtoehtorockiin ja –poppiin. Genreistä piittaamatta sanoisin, että tuttujen ihmisten tekemä hyvä musiikki kiinnostaa. Tämä on ollut Plastic Passionin julkaisupolitiikka alusta alkaen.

Musiikkikirjaston näyttelyssä on esillä myös vedoksia levynkansitaiteesta. Miten toteutatte julkaisujenne kannet?
Ari-Pekka: Levynkansia tehdään eri tavoin. Joihinkin julkaisuihin saamme loppuun saakka tehdyt valmiit materiaalit. Toinen toimintamalli on se, että minä toimin ”käsinä” jonkun idealle. Teen siis toteutusta ohjauksessa, ja viimekädessä huolehdin, että aineistot ovat kunnossa levyjen lähtiessä tehtaalle. Kolmas toimintamalli on se, että ideasta (omasta tai yhteistuumin luodusta) lähden toteuttamaan lopputulosta.

***

Wojciechin debyyttialbumi Ystävät, toverit nousi elokuussa 2012 Rumban albumilistalle sijalle kolme. Suomen albumilistalla levy oli sijalla 37. Kenties levy-yhtiön myydyin albumi? 
A-T: Yksi myydyimmistä levyistä. Alkuperäinen CD-laitos vuodelta 2004 myi paljon enemmän kuin vinyylijulkaisu, mutta vasta vinyyli nousi listalle. Kertoo aika paljon levymyynnin muutoksesta vajaassa kymmenessä vuodessa.

Toim. huom. Ystävät, toverit -uusintapainoksen liitteessä  lauluntekijä Jari Oisalo kertoo PP:n ja Wojciechin yhteistyön alusta. Musasto suosittelee Ari Väntäsen  toimittamaa kertomusta lämpimästi. Voit varata LP:n Ystävät, toverit musiikkikirjastosta.

Turkulainen rockyhtye AD oli jälleen ajankohtainen 2005–2006, kun PP julkaisi AD:n kaksi uusinta albumia Topaco ja Bodysuit.
A-T: Soitin Ismo Laaksolle, koska minua kiinnosti julkaista uudestaan AD:n kolmosalbumi Vladivostok. Ismo kertoi, että heillä ei ole itsellään oikeuksia levyyn, mutta on kyllä aktivoimassa bändiä uudelleen, ja siitä lähti yhteistyö. AD on tekemässä uutta levyä, mutta se julkaistaan ainoastaan digitaalisena. Valitettavasti se on AD:n kaltaisille marginaalibändeille ainoa vaihtoehto tänä päivänä. Suunnitelmia on myös AD:n hyvin varhaisen matskun uusjulkaisusta. Tosin ainoastaan diginä.

Tero-Petrin ja Iida Umpikujan albumit ovat täynnä kiehtovuutta ja uutta laulaja-lauluntekijäperinnettä. Miten aloititte yhteistyön heidän kanssaan?
A-T: Tero-Petri on tuttu vuosien takaa ja kun hän aloitteli Limonadi Elohopean jälkeen soolouraa, niin TP kyseli meidän kiinnostusta julkaisuun. Ja niin hyvälle matskulle ei sanota ei. Toki olisin toivonut, että joku isompi ja oikeampi julkaisija olisi ollut halukas julkaisemaan Tero-Petriä, sillä meillä on valitettavan pienet resurssit, kun hommaa pyöritetään päivätöiden, perhe-elämän ja muiden aktiviteettien jälkeen.

– Iida lähetti demon ja Iida onkin ainoa sainaus, jota emme etukäteen tunteneet. Todellakin ihastuimme  Iidan musiikkiin heti ensi kuulemalta. Levystä sovittiin alustavasti samana päivänä, kun kuulimme demon.

Turkulainen Wrum teki uuden albumin 8010 vuonna 2010. Onko luvassa myös uusintajulkaisu Wrumin debyyttialbumista Takapihojen rock-tähdet?
A-T: Olen kuullut huhua, että alkuperäinen julkaisija Selecta puuhailisi asiaa.

Russian Loven varhaiset levytykset olivat kiven alla vuosikaudet. Miten albumin Nergal uusi laitos (2007) hahmottui?
A-T: Nergal  (1987) on yksi suosikkilevyistäni ja tosiaankin hyvinkin harvinainen, ja erityisesti vuotta aiemmin julkaistu EP Malleus Maleficarum on totaalisesti kadonnut maailmasta. Minulla oli halu, että Suomen paras gothic rocklevy on saatavilla myös CD:nä. Tai edes ylipäätään saatavilla. Onneksi bändin pojat olivat samaa mieltä.

Miten 500 kg lihaa päätyi Plastic Passionille?
A-P: Hauskasti. Söimme Kaikka Salmisen ja hänen vaimonsa kanssa illallista meillä, kun tuli puheeksi, että Lihat ovat nauhoittaneet musaa. En ihan tarkkaan tiedä, oliko heitto harkittu koukku vai ei, mutta seuraavan viinilasin jälkeen olin varma, että me julkaisemme, jos vain sopii.

– Siitä eteenpäin oli helppoa. Kaukon kanssa sovimme Bar Kukassa (vai millä nimellä se silloin toimikaan) ennen Olgan keikkaa kaikki käytännön asiat. Ja kun Kauko on vanha kehäkettu, mitään muuta kuin kättä päälle ei sovittu. Homma sinetöitiin kupillisella kahvia!

Jori Sjöroos aloitti soolouransa PP:n suojattina Sad Paraden ja This Empty Flow’n jälkeen. Mitä kaikkea olette Jorin kanssa tehneet?

A-T: Jori Sjöroosin Fu-Tourist oli alun perin oikeastaan This Empty Flow’n löyhä jatkumo. Minäkin olin jossain vaiheessa paperilla yhtyeen kosketinsoittaja, vaikka en nuottiakaan soittanut. Ja silloin yhtyeen nimi oli Fu-Tourists ja debyyttisinkun etiketin painofilmissäkin luki nimi monikossa. Onneksi ihan viime hetkellä tarkistin Jorilta puhelimessa nimen oikean muodon.

– Jorin tekemisiä kuullaan PP-kataloogissa yhtyeissä Fu-Tourist, Funtourist, This Empty Flow, Magenta Skycode. Lisäksi Jorilla on tärkeä rooli Sad Paraden jutuissa, vaikka bändi olikin enemmän minun projektini. Eihän niistä levyistä olisi kyllä mitään tullut, jos Jori ei olisi ollut koneen ääressä.

Olga on tehnyt kaksi albumia Plastic Passionille.

A-T: Kauko tuotti Olgan levyä samaan aikaan kun säädettiin Liha-juttuja ja sitä kautta yhteistyö tuli puheeksi. Meillä oli aika paljon levyjä tuohon aikaan tulossa ja laskuja riitti, joten projektia piti vähän jakaa useampaan suuntaan. Kaukon ja Olgan rahoittama Ameba tuli sitten mukaan.

– Olgan jutuista pidän erityisesti kakkoslevystä Tämä pimeä puoli. Nimibiisi on Olli Kauniskankaan tekemä. Aikoinaan myös Liikkuvat Lapset soittivat tuota biisiä. Olen useampaan kertaan maininnut Ollille, että olisi upeata kuulla Liikkuvienkin levyttämä versio biisistä.

Michael Monroen nimmari HMM:n albumin Marseille (Plastic Passion, 2008) sisäkannessa. Monroe soittaa levyllä fonia ja huuliharppua.

Mitä Plastic Passion on tulevaisuudessa?

A-P: Puoliaktiivinen pappakerho. Nythän se on puoliaktiivinen kerho. 😉

***

Tuomas Pelttari

Laura Ahlstedt

Solina Records popmusiikin syvällä lähteellä

Solina Records

– Be Your Own Customer –

Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 7

Turkulainen levy-yhtiö Solina Records julkaisee laadukasta popmusaa ja indietä – synapopista lasermetalliin. Ja työtä tehdään suurella sydämellä. Useat  kiinnitykset ovat turkulaisia, koska Solina on halunnut tuoda esiin paikallista osaamista. Musaston artikkelissa perustajat Tom Riski ja Jori Sjöroos kertovat levy-yhtiöstänsä. Solina Records on Musaston juttusarjan Musiikkiaarteita maakunnasta seitsemäs osa.

Näyttely Musiikkikirjastossa

Solina Recordsin vitriininäyttely on avattu Turun Musiikkikirjastossa 31.8.2012. Esillä on kansitaidetta, Solinan tuotantoa eri formaateissa, julisteita, paitoja, tarroja… Näytteillä on Kalle Taivaisen tekemä taideteos, joka on kuvattu Magenta Skycoden toisen albumin kanteen. Solinan kansitaidetta ovat tehneet myös  Kea & Emil Bertell, CHRZU, Noora Isoeskeli, Sirpa Särkijärvi, Kaija Papu, Paola Suhonen ja Tomi Tuominen. Tervetuloa kirjastoon!

Musiikkia vuodesta 2005 alkaen

Turkulaiset Tom Riski ja Jori Sjöroos perustivat levy-yhtiö Solina Recordsin vuonna 2005. Syksyyn 2012 mennessä julkaisuja on kertynyt parisenkymmentä. Pieni firma on pärjännyt markkinoilla hyvin. Kehuja on tullut sekä kuluttajilta että kriitikoilta. Solinan yhtyeissä ja artisteissa on jotain erityistä, joka vetoaa kuulijoihin.

Ensimmäinen Solinan julkaisema albumi oli Magenta Skycoden IIIII (2006). Jori Sjöroosin johtaman yhtyeen debyytti oli suuri taiteellinen menestys. IIIII:n myynti rohkaisi uutta levy-yhtiötä eteenpäin, ja sittemmin levyä on myyty tuhansia kappaleita. Myös MS:n kakkosalbumi Relief (2010) on ollut menestys.

Turkulainen Déclassé julkaisi Solinalla esimerkilliset konelevyt Remain Still (2006) ja Silos (2008). Vuonna 2010 Nightsatanin debyytti Midnight Laser Warrior loi ilahduttavan käsitteen lasermetal. Askelta uuteen ulottuvuuteen oli tuottamassa Jori Hulkkonen. Solinan uusin menestyslevy on Burning Heartsin erinomainen kakkosalbumi Extinctions (2012). Tunnetuimpia Solinan albumeita on julkaistu myös huoliteltuina LP-painoksina.

Kenties hillittömin produktio on vuonna 2008 julkaistu Mr. Velcro Fastenerin ja Reverend Bizarren split 12″, jolla yhtyeet esittävät toistensa kappaleita. Edellä mainittujen lisäksi Solinalle ovat levyttäneet myös Heroin And Your Veins ja doomahtava Arkhamin Kirjasto. Uusimmat kiinnitykset ovat Sans Parade ja synapopduo Sin Cos Tan.

***

Tom Riski ja Jori Sjöroos puhuvat:

Millaiseen tarpeeseen Solina Records perustettiin?

– Mulla oli musajutut junnannut pitkään tyhjäkäyntiä itsellä eli ei syntynyt enää mitään omaa musaa. Jori taas teki koko ajan huippujuttuja studiossa. Kun oltiin vielä pitkään keskusteltu, että olisi kiva julkaista itse kaikkea hyvää musaa, mitä ympärillä tehdään, niin Solina Records perustettiin 24.9.2005 Jorin syntymäpäivänä. Brittiläinen Factory Records toimi suurena innoittajana.

– Ekaksi julkaisuksi Jori ehdotti oman uuden bändinsä Magenta Skycoden debyyttialbumia. Saimme täydellisen startin levy-yhtiölle – ja albumin, joka toi näkyvyyttä tuoreelle lafkalle. Magentan IIIII-albumista on otettu muistaakseni 13 painosta ja sitä on myyty koteihin yli 7500 kappaletta.

Millainen levy-yhtiö Solina Records on?

– Pieni ja omaehtoinen, ja tällaisena tulee pysymäänkin. Mitään ei tehdä muodon tai muiden vuoksi.

Millaista ääntä Solina haluaa pitää?

– Musiikillisiä rajoja ei ole eli olemme valmiita julkaisemaan lähtökohtaisesti mitä vaan. Toisaalta julkaisemme vain musiikkia, josta pidämme molemmat sataprosenttisesti. Toki haluamme myös tuoda esille paikallista osaamista. Sainauksistamme Heroin And Your Veins on Tampereelta. Reverend Bizarre on turkulais-lohjalainen, Sin Cos Tan turkulais-helsinkiläinen!

Kuinka paljon teette musiikillista yhteistyötä Solinan artistien kanssa?

– No tottakai yhteistyötä tehdään paljonkin, varsinkin kun monissa Solinan julkaisemissa bändeissä soittaa samoja tuttuja kasvoja. Aika vähän pyrimme kuitenkin ohjailemaan albumin sisällössä.

Oletteko mukana artistienne levynkansien suunnittelussa?

– Kyllä, mutta lähinnä kommentoijina. Annamme yleensä taiteellisen vapauden bändille ja kansitaiteilijalle.

Miten arkista/juhlavaa työnne levy-yhtiössä on?

– Hyvin arkista. Illat menee läppäri sylissä.

Miten lisenssisopimukset muiden levy-yhtiöiden kanssa tehdään?

– Neuvottelemalla ennen kaikkea sellaiset diilit, jotka hyödyttävät bändiä eikä niinkään Solinaa. Toki yhtiötäkin pitää ajatatella, mutta Solina ei ole  päätyömme. Voimme huolehtia enemmän bändien edunvalvonnasta sopimuksissa.

Onko uusintajulkaisujen tuottaminen teille tärkeätä?

– Ei ole. Niitä teemme aina silloin tällöin, jos joku albumi on sellainen, jonka haluaisimme saattaa uudelleen kuuluville. Pääasiassa me olemme julkaisseet uusintajulkaisuina vain sellaisia albumeita, joissa Jori on ollut mukana.

Miten markkinoitte Solinaa?

– Ahkerasti! Mielestäni paras markkinointikeino musiikille on tietysti musiikki itse. Word-of-mouth on kuitenkin se paras markkinointikeino. Käytämme kaikkia markkinointikanavia – siis sekä online että perinteisiä kanavia, bändien omat sivut, blogit, wikit, foorumit, sosiaalinen media, perinteinen musiikkimedia, webmedia, radiot jne. Albumipromootiossa käytämme toisinaan myös ulkomaisia PR-toimistoja.

Millaista menestystä olette saaneet?

– Kaikki julkaisut ovat saaneet mukavasti positiivista palautetta kuuntelijoilta ja kriitikoilta. Magenta Skycoden molemmat albumit ovat menestyneet sekä myynnillisesti että kriitikoiden levyarvioissa aivan mahtavasti. IIIII ja Relief ovat olleet aivan kärkisijoilla sekä kuuntelijoiden että kriitikojen Vuoden albumit -listauksissa. Magentan levyjen tuotoilla tätä toimintaa aika kauan itse asiassa pääasiassa pyöritettiin.

– Kun IIIII-levy julkaistiin uudestaan vinyyli-formaatissa (LP+7″) juhlan kunniaksi, nousi se Rumban albumilistalle sijalle 14 ja myös Suomen viralliselle listalle. Lisäksi IIIII-levyn kansi pääsi TOP10:n Soundi-lehden järjestämässä Suomen hienoin levynkansi kansanäänestyksessä. Samoin This Empty Flow’n klassikkoalbumi Magenta Skycode nousi Rumban albumilistalle sijalle 12 ja Reverend Bizarre vs. Mr Velcro Fastener nousi sinkkulistan sijalle 5. Déclassé on menestynyt aikanaan musavideoillaan ja saanut niistä palkintoja.

– Jori on myös saanut vuoden tuottajan Emma-palkinnon aikanaan tuottamalla samana vuonna Magenta Skycoden IIIII-levyn ja PMMP:n Kovemmat kädet. Lisäksi Magenta Skycoden Relief on saanut vuoden alternative/indie Emman.
Burning Hearts ja Nightsatan ovat saaneet suitsutusta ympäri maailmaa albumeistaan. Nightsatan oli monen musablogin tai webmedian ”Vuoden parhaat albumit” -listoilla, ja Nightsatanin musa on levinnyt musablogeissa ympäri maailman. CHRZU:n ohjaama Outro-filmi, johon Nightsatan teki scoren, sai juuri kunniamaininnan Espoon Cinéssä Méliés d´Argent -kilpailussa.

– Burning Heartsin helmikuussa 2012 julkaistu kakkoslevy Extinctions nyt on saanut aivan huippu-arviot ympäri maailmaa. Burning Hearts on jo aika tunnettu yhtye maailmalla indie-piireissä. Lisäksi Extinctions -levyn kansi sai kunniamaininnan Vuoden Huiput-kilpailussa joka on Grafian järjestämä Suomen merkittävin kommunikaation muotoilun ja markkinointiviestinnän kilpailu.

Voitteko kertoa tulevasta, mitä julkaisette seuraavaksi?

– Vielä syksyllä julkaisemme albumit musiikkituotannon huippuosoite Aurakatu 15:ssä vaikuttavilta Sans Paradelta ja Sin Cos Tanilta. Sans Parade on kahdeksanhenkinen mm. Déclassésta ja Star You Star Me:stä tutun Jani Lehdon sekä huippuäänisen singer/songwriter Markus Perttulan uusi yhtye, jota voisi kuvailla termillä ”orchestral pop”.

– Sin Cos Tan taas on Villa Nahista tutun Juho Paalosmaan ja supertuottaja Jori Hulkkosen yhteinen synapopbändi. Villa Nahin ja Hulkkosen synapop-projekti Processoryn taukoilleissa miesten luova energia kanavoituu Sin Cos Taniin ja yhtye tullaan näkemään myös keikoilla. Syksyllä on siis tiedossa kuumaa kamaa. Molempien yhtyeiden albumit tulevat olemaan todella kovia. Ja Magenta Skycoden uusi levy tulee keväällä 2013!

Lisää Solinasta Facebookissa!

Stop The Press! Uusi BH-video + Solina-ilta Klubilla

Burning Heartsin uusi musiikkivideo Modern Times sai ensi-iltansa 5.9.2012. Ohjaus/kuvaus: muotisuunnittelija, IvanaHelsingin perustaja ja elokuvaohjaaja Paola Suhonen. 

Turun Klubilla järjestetään 13.10.2012 Solina-ilta. Mukana ovat Magenta Skycode, Nightsatan, Burning Hearts ja Sin Cos Tan.

Tuomas Pelttari

Ari Väntänen: Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 6

Ari Väntänen

Michael Monroe (vas.) ja Ari Väntänen. Valokuva: Johanna Fagerholm.

Ari Väntäsen toinen kirja Michael Monroe (Like) ilmestyi kauppoihin 26. lokakuuta 2011, parahiksi Helsingin kirjamessuille. Väntäsen uusi teos kertoo turkulaistuneesta rocktähdestä Michael Monroesta – kansainvälisen sooloartistin, muusikon, bandleaderin, oman tien kulkijan polveilevasta elämästä ja urasta.

Elämäkerta avaa ensi kertaa laajasti Michaelin elämää ja kiihkeitä seikkailuja musiikin ihmeellisessä maailmassa. Michael Monroe ei ole jatkoa Väntäsen vuonna 2009 ilmestyneelle teokselle Hanoi Rocks – All Those Wasted Years (Like), vaan itsenäinen elämäkerta. Toki Hanoi Rocks käydään läpi, mutta lyhyesti.

Väntäsen debyyttikirja Hanoi Rocks – All Those Wasted Years ilmestyi vuonna 2009. Jäntevästi kirjoitettu tarina suomalaisesta rockyhtyeestä matkalla suureen kuuluisuuteen oli arvostelu- ja myyntimenestys. Kirjassa kerrotaan Hanoi Rocksin tarina 1980-luvun puoliväliin asti. Tuolloin elettiin aikaa, jolloin bändi ei enää voinut olla olemassa.

***

Väntäsen molemmat kirjat ovat suomalaisen historiikki- ja elämäkertakirjallisuuden ehdotonta kärkeä. Elämäkerturi osaa kehitellä tapahtumista, kommenteista, haastatteluista ja kaikesta historian havinasta vilpitöntä ja toimivaa tarinaa. Väntänen hallitsee tyylinsä ja aineistonsa. Kirjoissa on kiihkeyttä, intohimoa ja huumoria –  toisaalta asiallisuutta ja täyttä asiaa.

Musasto julkaisee Ari Väntäsen haastattelun samalla kun aiheesta avataan vitriininäyttely Turun Musiikkikirjastossa. Näyttelyssä on esillä Väntäsen molemmat kirjat, arvosteluita sekä Michaelin ja Hanoi Rocksin levyjä. Näyttely on esillä kahden kuukauden ajan 2.1.2012. saakka. Musiikkikirjaston levynkansinäyttelyssä on esillä Hanoi Rocksin LP-levyjä 7.12. saakka.

Ari Väntänen (s. 1974) on kirjailija, toimituspäällikkö ja muusikko. Michael Monroe ja Hanoi Rocks ovat suomalaisia rocklegendoja.

Kirjailija Ari Väntänen on juttu- ja näyttelysarjan Musiikkiaarteita maakunnasta kuudes osa.

***

Ari Väntänen puhuu Musastolle:

Onnittelut uuden kirjan johdosta! Miltä nyt tuntuu?

– Kiitos. Ei tämä nyt pahalta tunnu.

Mitä olet tehnyt ennen vuonna 2009 alkanutta kirjailijauraasi?

– Kerronko kaiken? Synnyin ja sain lahjaksi ukulelen, jota luulin kitaraksi. Leikin intiaania, opin lukemaan, näin E.T:n elokuvissa ja innostuin äänilevyistä. Vinguin itselleni sähkökitaran, sain elämäni ainoan kympin englannissa ja olin töissä divarissa, josta ostin saamallani palkalla levyjä. Kävin lukion, mietin kirjoittamista ammattina ja matkustelin. Tapasin puolisoni, päädyin Turkuun ja olin työtön kunnes pääsin opiskelemaan. Soitin bändeissä, kirjoitin rocklehtiin ja valmistuin yliopistosta. Pääsin sattumalta tutkijaksi ja tein siinä sivussa rocktoimittajan hommia. Sitten olin taas työtön, kirjoitin kirjaa ja sain Suesta toimituspäällikön viran. Olen siis rokkitoimittaja, joka on kirjoittanut kaksi kirjaa, en päätoiminen kirjailija.

Missä vaiheessa musiikki tuli elämääsi?

– Löysin lapsena serkkuni Johnny Cashin Live in San Quentin -kasetin ja jonkun Elviksen kasetin, jossa oli ainakin Blue Moon of Kentucky ja Yellow Rose of Texas. Tykkäsin kuunnella niitä ja leikkiä Elvistä ukulelen kanssa (Cash kuulosti jo silloin siltä, ettei sen kanssa ollut leikkiminen). Ensimmäinen oma kasetti oli Disco 1984. Kannessa oli neito leopardiuikkarissa ja nauhalla ainakin Queenia, Michael Jacksonia ja Totoa. Kova kolahdus oli Kissin Animalize-albumin tv-mainos. Sain sen kasetin, jonka kannessa luki ”Tv:stä tuttu!” Sitä myötä rockmusiikki ja popkulttuuri tulivat tutuksi ja rakkaaksi. Eikä into tunnu hiipuvan.

Olet rocklehti Suen toimituspäällikkö. Millaista työsi toimituksessa on?

– Enimmäkseen juttujen kirjoittamista ja sisällön toimittamista lehteen ja nettiin. Työajat ovat vapaat, minkä ansiosta olen pystynyt kirjoittamaan nämä kirjat. Ei minulla olisi ollut voimia niiden tekemiseen, jos olisin istunut yhdeksästä viiteen jossain toimistossa. Työni Suessa yhdistää kaksi asiaa, joista nautin eniten; musiikin ja kirjoittamisen. Eli pidän työstäni kovasti.

Miten löysit Hanoi Rocksin? 

– Löysin bändin Suosikin julisteesta vuonna 1984 ja paljon myöhemmin vinyylilevyiltä.

Ensimmäinen kirjasi Hanoi Rocks – All Those Wasted Years julkaistiin vuonna 2009. Mistä kirja sai alkunsa?

– Siitä, että ihmettelin, miksei tuosta hiukeasta rock’n’roll-seikkailusta ole kirjoitettu kunnollista kirjaa. Päätin tehdä sen itse. Työstin käsikirjoitusta muutaman vuoden ja annoin sen sitten Michael Monroen luettavaksi. Hän piti tekstistäni, samoin kustantaja Like. Kirja ilmestyi samalla viikolla, jolla Hanoi Rocks soitti kahdeksan jäähyväiskeikkaa kuudessa päivässä Helsingin Tavastialla.

Uusi teos ilmestyy vain kaksi vuotta Hanoi-kirjan jälkeen. Milloin teit päätöksen Monroen elämäkerrallisen kirjoittamisesta? Oliko kirjoittaminen erilaista?

– Muistan sen verran, että kättelimme uuden kirjan tekemisestä, kun olin käymässä Michaelin luona kesällä 2009. Monroe-kirja syntyi kiivaammalla tahdilla kuin Hanoi-kirja, jota työstin yksikseni vuosia ennen kuin kehtasin näyttää käsikirjoitusta kenellekään. Monroe-kirja oli intensiivinen projekti.

Millaista työtä kirjoittaminen on? Miten keräät aineistoa?

– Aineistoa on monenlaista, ja sitä voi kerätä ja käyttää monin tavoin. Molempia kirjoja tehdessäni kävin plaraamassa kokoelmia myös teillä siellä musiikkikirjastossa. Käytän aineistona kaikkea olennaiselta tuntuvaa – artikkeleja, videoita, levyjä, radio-ohjelmia, tv-ohjelmia, tiedotteita, kirjoja… Teen myös itse paljon haastatteluja ja ammennan tuokiokuvia omista kokemuksistani ja havainnoistani. Se on aikaa vievää ja mukaansa tempaavaa työtä. Aineistosta pitää hahmotella ehjä tarina, joka ottaa lukijan mukaansa.

Miten yhteistyö kustantajan kanssa toimii?

– Mahtavasti. Hanoi Rocks -kirjan jälkeen halu jatkaa yhteistyötä taisi olla yhteinen. Päättelen tämän siitä, että kun kysyin Likeltä, haluaako se julkaista Michael Monroen elämäkerran, vastaus oli: ”Ai, että halutaanko?” Kummankin kirjan viimeistelyssä ja ulkoasun suunnittelussa olivat mukana kustannustoimittaja Kristiina Sarasti ja graafikko Tex Hänninen, jotka tekivät mitä loistavinta työtä. Kun olin saanut tekstin valmiiksi, kirjat saivat lopullisen muotonsa minun, Michaelin, Kristiinan ja Texin tiiviissä myllytyksessä.

Miten paljon teit yhteistyötä Michaelin kanssa?

– Paljon. Michael Monroe on tehnyt kaikkensa sen eteen, että hänen elämäkertakirjastaan tulisi paras mahdollinen. Hänellä on hämmentävän hyvä muisti ja valtavat kokoelmat kaikenlaista jännää ja hyödyllistä memorabiliaa, kuten valokuvia, lehtileikkeitä, videoita, levyjä ja sen sellaista. Michael omistautuu täysin kaikelle mitä tekee. Myös tälle kirjalle.

Millaista kirjailijan saama julkisuus on?

– Kirjoissani kerrotaan muusikoista, jotka ovat edelleen aktiivisia, tunnettuja, luovia ja voimissaan. Lukijaa kiinnostaa vain ja ainoastaan bändi ja artisti. Siksi kirjojeni julkisuus ja promoaminen on enimmäkseen niiden päähenkilöiden kontolla, mikä on minusta lähinnä helpottavaa. Myymispuolen taas hallitsee kustantaja. Mutta jos joku haluaa kysyä jotain kirjoittamisesta, vastaan kyllä mielelläni.

Millainen on kirjailijaunelmasi?

– Kirjan kirjoittaminen oli aikoinaan unelma. Koska Hanoi Rocks – All Those Wasted Years- ja Michael Monroe -kirjat tuli tehtyä aivan perätysten, tämä toisen kirjan julkaisu tuntuu aikamoiselta täyttymykseltä. Suurimman onnistumisen elämyksen koen silloin, kun saan kirjoitettua pätkän tekstiä, joka herää eloon mielessäni ja jonka rivien välissä tuntuu lukevan jotakin tärkeää.

Käännetäänkö teoksiasi englanniksi?

– Toivottavasti joskus.

Teetkö jo seuraavaa kirjaa?

– En!

Tuomas Pelttari

Viima ja Liikkuvat Lapset esiintyvät Turun kaupunginkirjaston sisäpihalla pe 17.6. klo 18

Turkulaiset bändit Viima ja Liikkuvat Lapset esiintyvät Turun kaupunginkirjaston sisäpihalla pe 17.6.  klo 18 alkaen. Vapaa pääsy. Tervetuloa!

Viima on progea, 70-luvun perinnemusiikkia

Turkulainen Viima on toiminut jo kuuden vuoden ajan. Kaksi pitkäsoittolevyä Ajatuksia maailman laidalta (2006) ja Kahden kuun sirpit (2009) julkaisseen bändin kokoonpano muuttui hiljattain kosketinsoittaja Kimmo Lähteenmäen erottua. Kirjastonpihalla yhtye soittaa kvartettina kokoonpanolla Hannu Hiltula (laulu, koskettimet, puhaltimet), Mikko Uusi-Oukari (kitara), Aapo Honkanen (basso) ja Mikko Väärälä (rummut). Viima viimeistelee parhaillaan kolmatta levyään, jolla Kimmo Lähteenmäki vastaa vielä pääasiallisesti koskettimista.

Musiikilliset vaikutteensa Viima on hakenut pitkälti 70-luvun progemusiikista. Vaikka Viima laulaa suomeksi, yhtyeen kappaleet tuovat hetkittäin kuulijan mieleen 70-luvun englantilaisia bändejä, kuten Camel, Jethro Tull, Pink Floyd ja Renaissance. Viiman pyrkimyksenä on kuitenkin suomenkielisen lauletun progeperinteen ylläpitäminen (Fantasia, Haikara, Matti Järvinen, Nimbus, Scapa Flow, Tabula Rasa) sekä uuden suomiprogen tekeminen. Bändin soinnin aitous perustuu osaltaan 70-luvun vintagekoskettimien (Hammond-urut, Rhodes-piano, Mellotron ja analogiset syntetisaattorit) käyttöön. Viiman musiikin tyylin tai vaikutteiden määrittelemistä hankaloittaa se, että neljä viidestä jäsenestä on säveltänyt bändille musiikkia.

Kirjastopihan konsertissa 17.6. Viima soittaa kappaleita sekä kahdelta aiemmalta että valmisteilla olevalta kolmannelta levyltään.

Viiman haastattelu Musastossa

Liikkuvat Lapset lavalla vuonna 2011. Ränni (vas.), Janne Aallonloiske, Tuula Amberla, Hoss Siivonen, Olli Kauniskangas ja Pekka Eskelinen. Kuva: Kimmo Nurminen.

Liikkuvat Lapset soittavat uutta ja vanhaa Kirjaston pihalla

Liikkuvat Lapset soittavat jälleen tyylikkään tummasävyistä rockiaan, jossa on hieman goottisävyjä. Yhtyeen kolme aiempaa albumia Liikkuvat Lapset, Viettelyksen vaunu ja Kakarakosto ilmestyivät 1980-luvulla. Nuo albumit sekä vuosien varrella julkaistut singlet koottiin vuonna 2010 kahden CD:n kokoelmalle Palavat sillat – soinen maa 1983–1999. Suurin osa 38 raidasta julkaistiin ensimmäistä kertaa CD:nä.  Uusi keikkasetti sisältää vanhan ohjelmiston lisäksi syksyllä ilmestyvän Murhe ja melankolia -albumin kokonaisuudessaan.

Liikkuvien lasten haastattelu Musastossa

Viima: Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 5

Viima vuonna 2008. Kimmo Lähteenmäki (vas.), Hannu Hiltula, Mikko Uusi-Oukari, Aapo Honkanen ja Mikko Väärälä. Kuva: Esa Manninen.

Kun Mellotron välttämätön on

Musaston ja Turun musiikkikirjaston juttu- ja näyttelysarja Musiikkiaarteita maakunnasta jatkuu. Sarjan viides osa esittelee turkulaisen yhtyeen Viima, joka soittaa progressiivista rockia. Viimalta on ilmestynyt kaksi ansiokasta albumia: Ajatuksia maailman laidalta (2006) ja Kahden kuun sirpit (2009). Musaston haastattelussa puhuvat yhtyeen jäsenet Mikko Uusi-Oukari ja Mikko Väärälä.

Viiman vitriininäyttely on nyt avattu Turun musiikkikirjastossa. Esillä on levyjä, valokuvia ja ympäri maailmaa julkaistuja lehtiartikkeleita ja arvosteluja. Näyttely on esillä 30.6. asti.

Viima ja Liikkuvat Lapset esiintyvät Kirjastopihalla perjantaina 17.6. klo 18.00 alkaen. Tervetuloa!

Yhtyeen kotisivulta http://www.viima.org/index.html löydät lisää juttua Viimasta.

***

Viiman Mikko Uusi-Oukari ja Mikko Väärälä puhuvat Musastolle:

Miten kuvailisit Viiman musiikkia/musiikillisia tavoitteita?

Mikko Uusi-Oukari: – Me digataan 70-luvun progea ja se kuuluu meidän musasta. Käytetään analogisia synia, Mellotronia ja oikeita akustisia soittimia, kuten huilua ja sopraanofonia. Jos haluaa lokeroida, niin meidät voi laittaa sinfonisen progen tai folk-progen osastolle. Joillain nettifoorumeilla meidän katsotaan soittavan retroprogea eli progea 70-luvun hengessä.

– Bändissä neljä jäsentä tekee biisejä, mikä tuo musiikkiin oman vaihtelunsa: Hannun (Hannu Hiltula, laulaja/puhaltaja) ja mun biisit on sinfonista folk-progea, Kimmon (Kimmo Lähteenmäki, kosketinsoittaja) puhtaasti sinfonista. Mikon (Mikko Väärälä, rumpali) biiseissä on sinfonisen progen lisäksi uudempia sävyjä ja pop-vaikutteita. Mikko on tehnyt pari pitkää biisiä, joissa tunnelmien kirjo on varsin laaja.

Mikko Väärälä: – Jep, kuuntelen musaa aika laajalla spektrillä enkä halua sitä juurikaan lokeroida. Musiikki on kuin vesi: sitä löytää monessa eri muodossa ja sitä voi käyttää monella eri tavalla. Silti se on aina sitä samaa hookaksoota.

MUO: – Musiikillisia tavoitteita me ei olla kovin selkeästi määritelty. Ne liittyvät yleensä seuraavaan levyyn jota ollaan tekemässä tai tulossa olevaan keikkaan.

Miten yhtye perustettiin?

MUO: – Perustin Viiman esiasteen Lost Spectaclesin vuonna 1998 duunikaverini, kitaristi Aki Laakson kanssa. Muut jäsenet löytyivät lehti-ilmoitusten avulla, kun ei olla Turusta eikä tunnettu paikallisia soittajia. Nimi muutettiin, koska siirryttiin suomenkielisiin teksteihin.

MV: – Meitsi naarattiin mukaan Hiltulan Hannun kautta 2005 lopussa.

 

Viiman esiaste Lost Spectacles levytti Matti Järvistä kokoelmalle Tuonen tytär, joka ilmestyi vuonna 2000. Miten valitsitte kappaleen Matin levyltä?

MUO: – Me oltiin alkuvaiheessa treenattu paria biisiä Matin levyltä. Ne jätettiin, kun keskityttiin Jethro Tull -settiin. Sitten päätettiin osallistua Tuonen tytär Suomiproge-tribuuttilevylle. Ajateltiin, että ei valita noita mitä ekana tulee mieleen niinku Pressa tai Wigut. Tuulee niin Matin levyllä on parhaita tuntemattomampia suomalaisia progebiisejä ja päätettiin ottaa se. Kitarasoolo siinä on toteutettu siltä pohjalta miten me jammailtiin Jethro Tullin biisiä A New Day Yesterday.

Millaista progen soittaminen on Suomessa ja maailmalla?

MUO: – No se on sekä Suomessa että ulkomailla sellasta marginaalitoimintaa. Keikoille tulee kourallinen väkeä kuuntelemaan. Poikkeuksen muodostaa 70-luvun isot progebändit, suosituimmat uudet progemetallibändit sekä pieni joukko uusia progebändejä, jotka nauttivat suuremmasta suosiosta, kuten Porcupine Tree ja Riverside. Viiman levyistä 75% myydään ulkomaille, pääasiassa USA:han, Japaniin ja Keski-Euroopaan.

MV: – Nykyproge on aika erilaista verrattuna meidän retroiluun. Paljon on esillä uudempia fuusioita, kuten metalli- ja ambientprogea. Roger Watersin The Wall-konsertti veti Hartwallin täyteen kahtena iltana ja yleisön ikähaitari oli huomattavan laaja. Joten potentiaalia on, mutta ongelmana on se että tuntemattoman on paha päästä läpi kun ei ole näkyvyyttä mediassa. Meidän tapauksessa on vikaa paljolti itsessä mutta myöskään media ei ole kovin progeystävällistä. Toisaalta ei progekaan ole aina järin radioystävällistä.

Miten Colossus ry on auttanut Viimaa?

MUO: – Ollaan mukana yhteensä viidellä teema- tai tribuuttilevyllä. Ne ovat tuoneet lisää julkisuutta. Colossus-lehden lukijat tuntee Viiman lehdessä olleiden juttujen ja levyarvioiden ansiosta. Tietoisuus Viimasta on kasvanut Colossuksen toiminnan mukana myös muualla maailmassa, ennenkaikkea Italiassa.

Viima: Ajatuksia maailman laidalta

Viiman ensimmäinen albumi Ajatuksia maailman laidalta julkaistiin vuonna 2006. Miltä levy tuntuu vuonna 2011?

MUO: – Onnistuneelta ja lämminhenkiseltä kokonaisuudelta heikkouksistaan huolimatta.

MV: – Levy pitää sisällään kosolti poikkeuksellisen vahvoja tunnelmia, jotka tuntuvat vain vahvistuvan vuosien myötä.

Viima: Kahden kuun sirpit

Toinen albumi Kahden kuun sirpit (CD ja LP, 2009) on neljän raidan tasapainoinen kokonaisuus. Millaista kappaleiden säveltäminen ja sovittaminen oli?

MUO: – Tuolla Viima-levyllä, kuten edellisellä ja tulevalla, jokainen biisi on yksittäisen jäsenen säveltämä ja useimmiten myös sovittama. Eli sävellys ja demot tehdään kotona ja tuodaan bändille treeneihin. Lopullisen muotonsa biisit saavat kuitenkin vasta studiossa. Useimpia levyn kappaleita soitettiin keikoilla ennen levyn tekoa ja niiden äänittäminen tapahtui pitkällä ajanjaksolla. Biisit ehtivät täten kypsyä riittävän kauan.

MV: – Kahden kuun sirpit-biisi saatiin runnottua läpi hampaat irvessä pari kertaa treeneissä ennen levytystä. Kappaleen sävellys vei sivutyönä vajaan vuoden ja hienosäätöä tapahtui vielä levytyksen viime metreilläkin.
Teksti ei ole vahvimpia puoliani joten sitä olisin voinut yrittää parannella loputtomiin.

– Olen säveltänyt aiemminkin laajempia kokonaisuuksia käsittävää musiikkia nykytanssiteoksiin ja teatteri- ja sirkusesityksiin, joten ison biisin tekeminen ei sinänsä ollut järjetön ponnistus. Sen sijaan biisin nuotintaminen oli hermoja kysyvä prosessi. Koska kyseessä ei ole ammattilaisryhmä, täytyy sovituksen ja nuotinnuksen olla riittävän simppeli toimiakseen. Myöskin sivumäärä täytyy pitää kohtuullisena jottei ryhmä lannistu heti kättelyssä.

Viima on mukana kolmella Musea Recordsin kokoelmalevyllä. Miten osallistuitte Musean projekteihin?

MUO: – Colossus pyysi meitä mukaan. Biisit äänitettiin samalla ajanjaksolla kuin Kahden kuun sirpit.

MV: – Joo, Musean projektit viivästyttivät meidän levytystä melkoisesti. Aikaa kun on käytössä vain rajallisesti ja työelämä vaatii osansa.

Kolmas albumi julkaistaan vuodenvaihteen tienoilla. Millainen levystä tulee?

MUO: – Bändin kokoonpano on sama kuin Kahden kuun sirpeillä – sointi on edelleen tunnistettavissa. Petri Hyytiä on sanoittanut kolme levyn neljästä laulettavasta kappaleesta. Mukana on myös yksi instrumentaalibiisi. Kappaleita on neljältä säveltäjältä, mutta levystä tulee silti varsin yhtenäinen kokonaisuus.

Viima on keikalla Kirjastopihalla 17.6. klo 18. Kuullaanko jo uusia biisejä?

MUO: – Kyllä ainakin pari biisiä kuullaan. Toivottavasti mahdollisimman moni lukija pääsee kuuntelemaan!

MV: – Kannattaa tulla ehdottomasti, sillä luvassa on ainutlaatuinen Viima-keikka!

***

Tuomas Pelttari

 

 

 

Viima vuonna 2008. Hannu Hiltula (vas.), Kimmo Lähteenmäki, Mikko Uusi-Oukari, Mikko Väärälä ja Aapo Honkanen. Kuva: Esa Manninen.

Liikkuvat Lapset: Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 4

Liikkuvat Lapset vuonna 1983. Olli Kauniskangas (vas.), Hoss Siivonen, Tuula Amberla, Kai Amberla, Ränni Mäkinen, Pekka Eskelinen. Kuva Juha Laukkanen.

Turun musiikkikirjaston juttu- ja näyttelysarja Musiikkiaarteita maakunnasta jatkuu. Vuorossa on turkulainen rockyhtye Liikkuvat Lapset. Liikkuvat Lapset julkaisevat uuden, pitkään odotetun albumin keväällä. Yhtyeen kolme aiempaa albumia Liikkuvat Lapset, Viettelyksen vaunu ja Kakarakosto ilmestyivät 1980-luvulla. Nuo albumit sekä vuosien varrella julkaistut singlet koottiin vuonna 2010 kahden CD:n kokoelmalle Palavat sillat – soinen maa 1983–1999. Suurin osa 38 raidasta julkaistiin ensimmäistä kertaa CD:nä, ja bändin musiikki tuntui paremmalta kuin koskaan. Turkulaisen rockin kulttuuriteko.

Kokoelmalevy Palavat sillat - soinen maa 1983-1999.

MM-sarjan neljännessä osassa ovat äänessä bändin jäsenet Tuula Amberla (laulu), Olli Kauniskangas (kitara) ja Hoss Siivonen (basso). He kertovat yhtyeen historiasta ja musiikista. Aiheina ovat muun muassa Ruisrock, TVO ja kaksi yhtyeen albumia tuottanut T.T. Oksala (1958–2010). Haastattelu on tehty tammi-helmikuun 2011 aikana.

Liikkuvat Lapset esillä myös Turun musiikkikirjaston vitriininäyttelyssä 2.3. – 31.3. Näytteillä valokuvia Tuula Amberlan kokoelmasta, levyjä, artikkeleita… Tervetuloa!

Liikkuvat Lapset levyillä. Kuva Tuomas Pelttari.

Liikkuvat Lapset puhuvat:

Miten Liikkuvat Lapset syntyi?

Hoss Siivonen: – TV:n Orjien hyydyttyä Börje ja Hoss perustivat yhtyeen Orjat, joka kuitenkin jäi melko keskeneräiseksi. Yhtyeessä tuli tavattua Kai Amberla, joka siis oli alkuperäinen kitaristi, ja hipattiin Rännin kanssa samoissa kotibileissä. Sitä kautta löytyi Tuula. Hän on nyttemmin paljastunut samaksi tyypiksi, joka kiusasi allekirjoittanutta Perhe-baarissa joskus 1970-luvun alussa.

Debyyttialbumi Liikkuvat Lapset (1983, Emppu Records) on ilman muuta vakuuttava avaus. Miten kuvailisit albumia nyt?

Tuula Amberla: – Hämmästyttävän omaperäinen ja tuore albumi. Pidän tavastani laulaa täysin vapaasti ja viattomasti, kun ei vielä taitoa ”rakentaa” laulua. Oltiin todella rohkeita: otettiin pankista lainaa, perustettiin yhtiö ja tuotettiin täysin epäkaupallinen levy. Iso kiitos täytyy antaa myös Veijo Mäelle. Hän antoi meidän tehdä levyä Studio 55:ssä Aurakadulla ”ylimääräisillä tunneilla” öisin. Suopo eli Jari Kauppinen sekä Kai, Hoss ja Vekke äänittivät.

Albumilta saattaa kuulla hieman Magazinea, Siouxsie & The Bansheesia, uutta aaltoa. Mistä saitte vaikutteita tuolloin?

Hoss: – Levystä kuulee kyllä että on kuunneltu Bauhausia, Killing Jokea, Siouxsieta jne. Biisit kuulostavat kyllä edelleen melko raikkailta.

Tuula: – Luulen, että meillä kaikilla oli aika eri vaikutteet. Kuuntelin kyllä edellä mainittuja, mutta nuo eivät olleet mitään ykkössuosikkejani. Alice Cooper, Frank Sinatra, Marc Bolan, Billy Idol, ranskalainen rock- ja pop ovat vaikuttaneet varmaan jossain alitajunnassa.

Miten tekstien teemat syntyivät?

Hoss: – Eivätköhän ne lähteneet yleisestä synkistelystä, folkloristiikasta, uskontotieteestä.

Tuula: – Mannertenvälinen: avuttomuus vaikuttaa isoihin asioihin, joita isot pojat kehittelevät. Tuo ei muuten koskaan muutu (vrt. Putin, jne. uusi tulee aina tilalle, ja todellinen valta on silti KANSAINVÄLISELLÄ RAHALLA). Oodi miehelle: tein kappaleen bassolla (veli Kai vähän neuvoi). Teksti syntyi isoäidin muotokuvasta seinällä. Sukupolvet muuttuvat, parisuhdeongelmat kestävät.

Toinen albumi Viettelyksen vaunu ilmestyi 1985. Biisit ovat suorempia, koskettimia on enemmän. Millaista yhteistyö tuottaja T.T. Oksalan kanssa oli?

Olli Kauniskangas: – Siinä katseli alkuun silmät ja huuli pyöreänä. Aiemmat studiokokemukset olivat lähinnä Studio 55:ssa Turussa. Yhtäkkiä oltiin Finnvoxilla oikean tuottajan kanssa. Siellä oli sellaisia laitteita, joita ei ole kovin monessa studiossa vieläkään. T.T. osasi käyttää niitä kaikkia. Alkuun taisi tulla studioetiketin ja -käytäntöjen pikakurssi, silleen ujutettuna, vähän keltanokkia kun oltiin. Kyllä siinä oli työnteon meininki.

Hoss: – T.T. (hattu pois) oli melkoinen opettaja. Toki olimme jo oppineet yhtyeenäkin kaikenlaista, esimerkiksi yhdessä soittamisen. T.T. oli guru. Hän kertoi selkokielellä, että ”homma ei toimi, tehkää näin”.

Tuula: – T.T. Oksala omistautui työlleen koko mielellään. Hän vahvisti ja kehitteli meidän omaperäistä soundia. Iso kiitos hänelle. Veijo Mäki tuotti nimikappaleen, joka sai aika paljon radiosoittoa siihen aikaan.

Miten kolmatta albumia Kakarakosto (1986) alettiin tehdä? Alla oli komea single Sinut haluan/Marssi.

Hoss: – Tosissaan. Biisit ei niin valmiina kun edellisessä. Luottamus Oksalaan oli sen verran vahva, että uskalsimme jättää paljon myös tuottajan varaan.

Tuula: – Single Sinut haluan jäi pois pitkäsoitolta. Se oli mielestämme jo niin vanha, ettei kannattanut enää LP:lle laittaa! Eikä levy-yhtiökään muistanut. Kakarakostolla olen säveltäjänä enemmän näkyvissä, koska olin tässä välissä ymmärtänyt, että jos teen laulumelodian biiseihin, niin sehän on säveltämistä!

– Pidän edelleen Kuiskaus rajalla -tekstistä, koska siinä on hyvä kuvaus arkipäivän pysähtyneisyydestä (mitä hainkin silloin). Omistani pidän myös Ystävästä: teksti tuntuu oikein hyvältä edelleen. Yksin on hieno biisi, samaten Kakarakosto ja muutama muukin.

– Tshernobyl oli pamahtanut ja me palattiin lapinkiertueelta, ja minä ihmettelin kevätaurinkoa. Katupöly leijaili, ihmiset nauttivat auringosta. Itselle tuli huono olo ”auringosta” ja palasin hyvin äkkiä sisälle. Ikkuna jäi kyllä sulkematta. Kiertue oli tosi raskas, henkisesti ja fyysisesti. Äijäkulttuuri alkoi hiukan jo väsyttää.

Olli: – Alla oli 150 keikkaa edellisestä pitkäsoitosta kuluneen vuoden aikana. Joitain Kakarakoston biisejä oli jauhettu jo keikoilla. Toisia taas sovitettiin melko pitkälle ennen äänityksiä, ellei koko bändin voimin, niin vaihtelevissa kokoonpanoissa. Ei me kauheasti ehditty treenaamaan, mutta edelliseen levyyn verrattuna työskentely oli määrätietoisempaa. Keikkailu oli hionut ja tiivistänyt soittoa yhteen ja erikseen.

Liikkuvat Lapset on esiintynyt Ruisrockissa kolmesti. Millaisia muistoja on jäänyt 1982, 1983 ja 1986?

Hoss: – 1982 oli U2 ja oltiin sivulavalla, jänskätti. 1983 päälavalla, ei oikeastaan mitään muistikuvia, istuttiin Sielun Veljien kanssa dokaamassa lavan alla. 1986 iso show teltassa, väkeä paikka täynnä.

Tuula: – Hyviä muistoja. 1982 jännitin ihan sairaasti, ja äiti oli katsomassa. Päälavalla oltiin 1983 ja olihan se mahtavaa katsella sieltä ylhäältä. Mulla oli keltaiset, raidalliset Tukholmasta ostetut hienot housut ja olin muutenkin jo coolimpi. Äiti taisi olla silloinkin katsomassa. 1986 oli jo todella hyvä keikka. Oli kierretty paljon ja saatu homman juonesta kiinni. Ruisrock oli niin hieno juhla joskus silloin ennen. Se oli edelläkävijä ja tuotti Suomeen artisteja, joista kehittyi vaikka mitä (Annie Lennox jne.)

Olli: – Mä en ollut mukana kuin 1986 telttakeikalla. Hyvä meininkihän siellä oli. Oltiin just oltu äänittämässä Kakarakosto, ja tehty sinä kesänä useampi festari, ainakin Provinssi, Koivu ja Tähti sekä Ilosaarirock. Backstagella mä törisin Nomadsin tyyppien kanssa. Ne olivat siellä kans keikalla ja niitten ekoja levyjä olin diggaillut. Mä varmaan tunsin jotain yhteyttä meidän musiikkien välillä, asia joka silloin ei kaikille ollut välttämättä mitenkään ilmeistä.

Millaisia tunnelmia jäi TVO:n jäähyväiskeikalta huhtikuussa 2010?

Hoss: – Itku tuli, melkein. Paikassa vietetty nuoruus/lapsuus ja nyt sitten förbi.

Olli: – TVO oli vaihtelevan kiinteä osa mun elämää 1978-2010, 32 vuotta. Jotenkin en ole enää niin nostalgisointiin taipuvainen kuin joskus olen ollut. Aika kuluu, asiat muuttuvat. Eniten asiassa sieppasi tapa, millä pyöräkellari-pesutuvaksi muuttaminen tehtiin, ynseän ylimielinen vaihtoehdoton sanelupolitiikka. Mulle se kertoo yhteiskunnassa laajalti tavaksi tulleesta – tai valtaan päästetystä – kauppamiesten arvoilla toimimisesta. Laskukonetta tunnutaan pitävän elämän tärkeimpänä suunnannäyttäjänä. Ihminen pystyy oikeasti parempaankin niin halutessaan. Jatsiklubi on minun arvotuksissani tärkeämpi saavutus kuin pyörävaja. Molemmat ovat tarpeen, mutta fillarin säilyttämiseen kelpaisi vaatimattomampikin liiteri, niinkuin pyykkituvaksikin. Kyllä TVO:n tapauksessa taisi ekonoteknokraatti näpäyttää humanistihaihattelijoita, muistuttaa (talous)elämän kylmistä totuuksista.

Tuula: – Vanha, kunnon opiskelijaravintola ja klubi, josta moni turkulaisbändi on aloittanut maailmanvalloituksensa. Harmi, että TVO ei voinut jatkaa. Siellä tuli riehuttua ja kuunneltua paljon hyvää musiikkia ihanassa nuoruudessa.

Viettelyksen vaunu esitetään Turussa helmikuussa…

Tuula: – Viettelyksen vaunua ei esitetä ihan kokonaan, mutta melkein. Tunnelma on korkealla, totta kai.

Olli: – Me ollaan vuoden sisään tehty kymmenisen keikkaa ja harjoiteltu tiiviisti. Aletaan olla monessakin suhteessa paremmassa vedossa kuin milloinkaan, niin bändinä kuin yksilöinä. Iso keikka innostaa aina.

Hoss: – Mukana on myös uutta materiaalia.

…entä millainen fiilis tuosta Caribian keikasta 19.2.2011 jäi?

Hoss: Caribian keikka oli sydäntä lämmittävä. On aina miellyttävää soittaa about täydelle salille, hyvillä kamoilla, hyvillä soundeilla jne. Oli myös erittäin mukava huomata että eivät ainakaan kaikki ihmiset olleet unohtaneet meitä.

Uusi albumi?

Olli: – Hyvä siitä tulee, voi jo sanoa.

Tuula: – Olli ja minä olemme tehneet pääosan kappaleista, mutta myös muilta jäseniltä on materiaalia. Sovitukset teimme kaikki yhdessä.

Hoss: – Uusi albumi Murhe ja melankolia ilmestyy ilmeisesti syyskuussa. Taitaa huomenissa (29.2.) olla viimeinen äänityspäivä, ja sen jälkeen Lankinen sitten alkaa miksata. Levyn nimi on vielä hieman arvoitus. Riippuu paljon siitä että minkälainen lopputulos on.

Tuomas Pelttari

Kokoelma Liikkuvat Lapset: Palavat sillat – soinen maa on varattavissa Vaskista.

Yhtyeen kuvitettu diskografia: Finnmusic.net.

Svart Records: Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 3

Svart Records

Turkulainen levy-yhtiö Svart Records on kolmas osa Turun musiikkikirjaston juttu- ja näyttelysarjaa Musiikkiaarteita maakunnasta. Yhtiön julkaisuja on esillä musiikkikirjaston vitriininäyttelyssä 5.10. alkaen. Tässä jutussa Svartin toiminnasta kertoo firman osakas Tomi Pulkki.

Kun pieni on kaunista

Svart Records on turkulainen levy-yhtiö, jonka perustivat Tomi Pulkki ja Jarkko Pietarinen. Vuonna 2009 alkanut Svartin julkaisusarja on tunnettu tinkimättömyydestään: julkaistavat albumit valitaan harkiten, levyjen kannet ja masterointi tehdään huolella. Julkaisut ovat poikkeuksellisen näyttäviä.

Svart Recordsin tuottamat levyt ovat ensisijaisesti vinyylilevyjä LP-formaatissa. Suurin osa Svartin levyistä julkaistaan vain LP-levynä. Monen vinyylin ensipainokset on jo myyty loppuun. Svart julkaisee sekä uutta että aiemmin ilmestynyttä ja usein loppuunmyytyä musiikkia. Yhtiö on tuottanut vinyylille myös arkistojen aarteita, joilla ei ole ollut virallista julkaisua aiemmin.

Svart on julkaissut levyjä myös yhteistyössä muiden yhtiöiden kanssa, kuten Fullsteam, Spinefarm ja Ektro Records. Yhteistyö muiden levy-yhtiöiden kanssa voi toimia esimerkikisi näin: Svart julkaisee lisenssillä artistin LP-levyn samalla kun emoyhtiön kautta ilmestyy CD-levy. Näin albumista on kaksi formaattia markkinoilla samaan aikaan. Svart voi julkaista lisenssillä myös singlejä.

Pulkin ja Pietarisen pieni firma on tuonut markkinoille laadukasta vinyyliä. Katalogissa on kirjava edustus eri tavoin eeppistä musiikkia. Monet levyistä ovat mietteliästä ja elähdyttävää rockjumitusta, jossa sielu lepää. Jotkut Svartin yhtyeistä ovat metallia, jotkut flirttailevat heavyn kanssa. Jussi Lehtisalon levy Rotta on urbaania (ihmis)äänimaisemaa, Last Calls on melkein kantria.

Svart Records toimii toistaiseksi ilman omia bändikiinnityksiä.

Svart Recordsin Tomi Pulkki puhuu:

Miten ja milloin Svart Records syntyi?

Yhtiö syntyi kahden vinyylilevyjen ystävän todettua, että hyvää musiikkia ei julkaista riittävästi vinyylillä eikä nykyisten vinyylipainosten laatu ole aina kovin korkea. Idea on ollut olemassa jo kolmisen vuotta, ja konkreettisiin toimiin päästiin vuoden 2009 keväällä, kun julkaisimme debyyttinämme turkulaisen Callisto-yhtyeen tuoreimman levyn.

Millä kriteereillä Svart julkaisee musiikkia? Millaisia painotuksia julkaisusarjassa on?

Svartin alkuperäisenä periaatteena on julkaista teknisesti ja ulkoisesti mahdollisimman korkealaatuisia vinyylipainoksia levyistä, joita ei ole aiemmin ollut tässä formaatissa saatavana. Politiikkana on miettiä kaikki tarkasti alusta loppuun ennen kuin mitään päästetään painoon asti. Levyt masteroidaan uudelleen vinyyliformaattia varten ja kansigrafiikka tehdään huolella. Myös kansien materiaaleihin sekä mahdollisiin liitteisiin panostetaan.

Tarkoitus on tehdä hyvältä kuulostavia ja näyttäviä julkaisuja, jotka vetoaisivat sekä keräilijöihin että ennen kaikkea niihin, jotka yhä kuuntelevat vinyylejä aktiivisesti. Mitään genrekriteerejä meillä ei ole julkaistavan musiikin suhteen, vaikka valtaosa tähänastisista julkaisuista onkin ollut jollain tavalla kytköksissä metallimusiikin eri alalajeihin. Jos katsomme levyn taiteellisesti ja taloudellisesti päteväksi, julkaisemme sen mieluusti.

Millaista Svart Recordsin toiminta on käytännössä? Paljon erilaista säätämistä?

Arkinen työ koostuu levyjen pakkaamisesta ja postittamisesta, kansitaiteen ja audiopuolen säätämisestä masteroijien, graafikoiden ja taittajien kanssa, lisenssiasioiden hoidosta niiden omistajien kanssa ynnä muusta yleisestä organisoinnista. Kun tähän lisätään vielä asiakaspalvelu ja kaikenlainen markkinointi, päivät ovat usein pitkiä.

Mikä on palkitsevinta? Turhauttavinta?

Palkitsevinta on asiakkaita tuleva positiivinen palaute julkaisuista sekä ruohonjuuritason maine, jonka olemme onnistuneet ilman ihmeempää mainontaa saamaan. Palautteen myötä tuntee tavoittaneensa jotain niistä päämääristä, joihin firmaa perustaessa pyrimme. Turhauttavuuksia ei ole vielä lyhyellä uralla ehtinyt mainittavammin vastaan tulla.

Svart julkaisi Rippikoulun maineikkaan metallialbumin Musta seremonia. Miten tämä klassikko saatiin julkaistuksi?

Yli 15 vuotta vanhan death metal -demokasetin tekijöiden löytäminen ja nauhan julkaisu remasteroituna ei välttämättä ollut helpoin tapa haalia levy-yhtiölle julkaistavaa, mutta halusin saada tälle uraauurtavalle taideteokselle laajempaa julkisuutta kuin mitä se aikanaan sai. Kontakti yhtyeen jäseniin löytyi omien tuttavaverkostojen kautta, ja pian kävi ilmi, että kymmenet levy-yhtiöt olivat lähestyneet Rippikoulua vuosien varrella.

Olimme ensimmäinen suomalainen lähestyjä, ja meillä oli valmis julkaisusuunnitelma, joten orkesterin elossa olevat jäsenet (toinen kitaristi kuoli 90-luvulla, mikä hajotti nopeasti koko yhtyeen) kiinnostuivat tarjouksestamme. Tämän jälkeen sovimme käytännön kuviot, kaivoimme alkuperäisen masternauhan esiin ja teetimme kannet, ja noin puoli vuotta ensimmäisten neuvottelujen jälkeen valmiit levyt saatiin kauppoihin.
Rippikoulu on erittäin edustava esimerkki Svartin toimintaperiaatteesta kauneimmillaan: vanha, liian vähälle huomiolle jäänyt levy kaivetaan esiin, julkaistaan uudelleen rakkaudella ja saadaan sille suurempi huomio kuin aikoinaan. Svartin painosmäärillä ei kenestäkään tehdä stadionrocktähtiä, mutta ainakin levyt saadaan niitä arvostavien harrastajien ulottuville.

LP-levyjen sarja on jo nyt näyttävä. Mitä tavoitteita ja haasteita Svart Records hakee nyt ja tulevaisuudessa?

Seuraavaksi aloitamme Mustat Levyt -nimisen alamerkin, joka keskittyy vain suomenkieliseen musiikkiin. Ensimmäiset julkaisut tulevat olemaan Martti Servon ja Olavi Uusivirran levyt pieninä painoksina. Tulevaisuudessa tulemme varmasti uusintajulkaisuiden lisäksi myös tuottamaan omia artisteja enemmän ja mahdollisesti pyörittämään myös jonkinlaista täysanalogista studiotoimintaa. Keskeisenä tehtävänä tulee joka tapauksessa pysymään korkealaatuinen vinyylituotanto.

Svart Recordsin julkaisut 2009-

Callisto: Providence SVR001
Burning Saviours: Hundus SVR002
Reverend Bizarre: Harbinger of metal SVR003
Steve Von Till: A grave is a grim horse SVR004
Rippikoulu: Musta seremonia SVR005 LP ja CD
Last Calls: Last Calls SVR006
Katatonia: Dance of December souls SVR007
Reverend Bizarre: In the rectory of the reverend bizarre SVR008
Hour Of 13: Possession/Darkness SVR009 7” single
Metsatöll: Äio SVR010
Kalmah: 12 gauge SVR011
Beherit: Engram SVR012
Kiuas: Lustdriven SVR013
Magnus Pelander: Magnus Pelander SVR014 LP ja CD
Sweatmaster: Turnover/Fifteen years SVR015 7” single
Xysma: First & magical SVR016
Orne/Blizaro SVR019 7″ single
The Gathering: Mandylion SVR022
The Gathering: Nighttime birds SVR023
Steve Von Till: If I should fall to the field SVR026
Sarcofagus: Live in studio 1979 SVR031
Jussi Lehtisalo: Rotta SVR034

Tulossa loka-marraskuun 2010 aikana:

Killing Joke: Absolute Dissent 2LP (15.11.)
Pentagram: Be Forewarned 2LP
Sarcofagus: Cycle of Life LP

Svart Recordsin levyjä voi varata Vaski-verkkokirjastossa

Yhtiön kotisivu: www.svartrecords.com

Teksti, kuvat ja haastattelu Tuomas Pelttari



Svart Records vitriininäyttelyssä Turun musakirjastossa 1.11.2010 asti:

Vaavi: Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 2

Vaavi

Vaavi vuonna 1980: Kari Hipponen (vas.), Ilkka Isotupa, Iku Viitanen ja Tommi Micklin. Kuva: Jarmo Tamminen

Musasto kertoo salolaisesta rockyhtyeestä Vaavi, joka perustettiin vuonna 1978. Vuoden 1979 rockin SM-kisoissa Vaavi sijoittui toiseksi. Yhtye teki kaksi albumia: Neljä nolattua neroa (1980) ja Ruusuinen tulevaisuus (1981). Nuo LP:t ovat punkin sävyttämän uuden aallon merkkiteoksia. Yhtyeen suurin radiohitti oli vuonna 1980 julkaistu Tytöt hymyilee. Hittikokoelmia on ilmestynyt kaksi: Mihin jäi punk (1981) ja Tytöt hymyilee (1995). Vaavi on toistuvasti mukana “genren” kokoelmalevyillä, kuten Hilselp (1979), Metropolis (1980), Suomi-ilmiö (1981), Punkrokki (1995) ja Punk ja yäk (2009).

Vaavi keikkailee edelleen. Uusi kokoelmalevy julkaistaan syksyllä 2010. Yhtyeen taustaa ja tavoitteita valaisee alla oleva Kari Hipposen haastattelu.

Vaavin kitaristi ja lauluntekijä Kari Hipponen puhuu Musastolle:

Vaavin alku oli vauhdikas. Rockin SM-kisan toinen sija, debyyttisingle Mihin jäi punk?//Uhoan voimaa, Hilselp, EP:n Nimi ja Hei Anne/Me voitais vaikka rakastella studiosessiot ja Metropolis… Tämä kaikki vuonna 1979. 

Vaavi ei todellakaan osannut odottaa sellaista tapahtumien vyöryä, joka lähti liikkeelle kuin puolivahingossa. Elokuun alussa 1978 Micklinin Tommi (rummut), Nurmisen Jorma (laulu) ja minä (kitara) päätimme koota Salon Syksy tapahtumaan syyskuun lopulle bändin, joka soittaa omia biisejä punkhengessä, mutta itseironisesti ja muotipunkilmiöitä ivaillen. Iggy & The Stooges ja Richard Hell olivat musiikilliset lähtökohdat. Asenteen piti olla ”Dr Feelgood kohtaa punkin”. Ei mitään kahdensoinnunrokkia, vaan kunnon mättöä ja angstia, joka saa ihmiset varuilleen. Omia biisejä väsättiin sitten pikaisesti ja treenattiin todella ahkerasti reilu kuukausi.

Minun ja Tommin bändi Uutiset ja Sää oli päätetty kesällä -78 laittaa telakalle epämääräiseksi ajaksi ja Jorman yhtye Suomisen Ollin Tempaus oli myös käymistilassa. Basistiksi yhden-keikanbändiin lähti Viitasen Iku yhtyeestä Jawa – Iku oli komppikitaristi-solisti. Salon Syksy poiki yhden jos toisenkin keikan. Marraskuussa Jorma tajusi Vaavin olevan oikea bändi ja alku-peräinen idea oli siten kadonnut. Solistiksi tuli Uutiset ja Sään basisti Tapio Nyman. Hän ymmärsi täysin sen, mistä Vaavissa oli kyse: musadiggareiden missiosta. 1970-luvun lopulla finnhits-iskelmää, diskojytää ja muuta joutavaa tulvi joka puolelta – pakkohan siihen oli jotenkin reagoida. Ja taas treenattiin todella paljon, jotta Tapio pääsi biisien kanssa sinuiksi.

Rockin SM-kisoihin lähdettiin seikkailumielellä ilman mitään tavoitteita. Jo karsinnat poikivat levytysdiilin ja kontakteja, joiden avulla homma sai uutta potkua. Oli hienoa huomata, että samanhenkisiä ihmisiä löytyi vähän joka puolelta. Ystävyyssuhteiden luominen oli todella helppoa. Kirjeitä kirjoiteltiin ja sovittiin tapaamisia. Uusiin bändeihin ja hienoihin ihmisiin tutustui väistämättä. Yhtäkkiä kavereita oli vähän joka puolella Suomea ja Salo muuttui yhä enemmän vain treenipaikaksi. Motivaatio treenaamiseen ja uusien biisien väsäämiseen oli todella mallillaan.

Vaavi liikkui tuolloin aina junalla tai bussilla paikasta toiseen ja joku muu maksoi nämä keikkamatkat – hienoa, mitä muuta voi toivoa?! Olimme alusta alkaen toimineet linjakkaasti jul-kisuushakuista starailua vastaan, kuten moni muukin uusi bändi tuolloin. Nauhoitimme omaa osuuttamme Metropolis livelle Kill Cityssä Helsingissä elokuussa 1979. Tuolla reissulla meille maksettiin ensimmäinen yöpyminen hotellissa. Totesimme olevamme todellisia rokkistaroja ja hotelliyöpymisen myötä kaikki vaavimaailman rokkihaaveet olivat vihdoinkin toteutuneet.

Vaavi teki alusta lähtien hyviä keikkoja ja levyjä. Miten kuvailisit bändin yhtenäisyyttä?

Puhumalla oppii puhumaan ja soittamalla soittamaan. Treenaamisen määrä ja määrätietoisuus erottivat Vaavin monista tuon ajan salolaisbändeistä. Jo Uutiset ja Sää treenasi paljon, neljä tai viisi kertaa viikossa. Minulla on pitkä ja kunnianhimoinen urheilijatausta, jota sovelsin bänditouhuihin niin paljon kuin muut vaavit sitä sietivät. Hyvä joukkue treenaa paljon, tehokkaasti ja yksilöiden ominaisuuksia kunnioittaen. Motivaatio ja kunnianhimo kasvavat luonnostaan ulkoisen kiinnostuksen lisääntyessä. Ja tekemisen itsevarmuus kasvaa samalla. Oli helppoa mennä minne vain ja tehdä mahdollisimman hyvä suoritus.

Ei Vaavissa tarvittu mitään temppuja keikkojen tai levytysten suhteen. Kaikki tiesivät mitä oltiin tekemässä ja mikä oli kunkin rooli kokonaisuuden kannalta: minä väsäsin biisejä ja toimin alusta alkaen studiossa pomottajana, Tapio oli näkemyksellinen taiteilija ja loistava katseenvangitsija, Tommi ja Iku olivat lahjakkaita muusikoita ja säkenöivä komppiryhmä. Tommi oli myös loistava kuvataiteilija, jonka kanssa ideoimme levykannet ja julisteet.

Kesällä 1979 alettiin treenata uusia biisejä, jotka olivat aiempaa poppimaisempia. Vanhat ja uudet sankarini tulivat esille biiseissä tavalla tai toisella. Heitä olivat esimerkiksi Pete Townshend (The Who), Robbie Robertson (The Band), Neil Young ja toisaalta Jyri Honkavaara (Ratsia) ja Yari (SE). Syksyllä Tapio koki Vaavin alkuperäisen idean karkaavan käsistä ja minulla olevan liian dominoivan roolin bändissä. Syyskuussa tehty EP:n Nimi saatiin vielä valmiiksi hyvässä hengessä, mutta lokakuussa 1979 tehdyn Hei Anne/Me voitais vaikka rakastella singlen levytys-sessiossa Tapion motivaatio ei enää tahtonut kantaa ja pian tämän jälkeen uudeksi solistiksi vaihtui Ilkka Isotupa (ex-Jawa & Pian Tulee).

Ensimmäinen albumi Neljä nolattua neroa on kelpo avaus. Millaista albumin teko Atte Blomin ja Risto Hemmin kanssa oli?

Levyä varten tehtiin pitkään taustatyötä. Atte Blom tarjosi meille mahdollisuutta albumin tekoon jo loppukesälle 1979, mutta minä en halunnut tehdä vielä tuolloin albumia. Perustelin sen sillä, että meillä ei ollut tarpeeksi hyviä omia biisejä vielä. Olin Vaavin alusta alkaen tehnyt biisejä ja käännöstekstejä kiihtyvään tahtiin. Keikoilla piti tuolloin soittaa yleensä kaksi settiä eli biisejä tarvittiin varsin paljon.

Jokainen solistin vaihto toi Vaaviin luonnollista kautta uusia biisejä, mahdollisuuden muuttaa Vaavia johonkin suuntaan. Albumin tekeminenkin alkoi tuntua realistiselta idealta, kun Ilkka toi mukanaan Vaaviin omia biisejään. Myös Tommi ja Iku rohkaistuivat tuolloin tekemään biisejä. Molemmille olin antanut tekstin sävellettäväksi jo alkusyksystä. Kaksi kuukautta treenasimme todella paljon. Pyysimme Atte Blomin treeneihin Saloon joulukuussa 1979 ja tammikuussa -80 lähdimme Finnvoxiin tekemään levyä.

Neljä nolattua neroa oli Risto Hemmin ensimmäinen albumiäänitys. Hän oli aiemmin toiminut apuäänittäjänä ja tehnyt muutaman singlen. Atte kertoi Ristosta minulle ja sanoi, että tulette varmasti juttuun. Ja hän oli oikeassa. Risto oivalsi nopeasti millaista kokonaissoundia haemme levylle. Aamuisin ennen muiden tuloa studiolle meillä oli tapana kuunnella levyjä ja jutella musiikista laajemminkin. Hieno ihminen ja hieno musiikkidiggari.

Atte Blom kävi silloin tällöin studiolla kuuntelemassa ja kommentoimassa äänityksiä. Minulla oli varsinainen vastuu aikataulusta ja tuotannollisesta näkemyksestä. Jyrki Siukonen oli tuottajana Mihin jäi punk? ja EP:n Nimi sessioissa. Hei Anne singlelle Atte ja minä halusimme tuottajan, joka ymmärtää laulamisen päälle ja Pekka Aarnio oli sopiva mies hommaan. Ensimmäisestä singlestä lähtien studiossa toimittiin niin, että minä puuhastelin äänittäjän kanssa koko session ajan ja muut pojat yrittivät viihtyä parhaansa mukaan. Ensin Jyrki ja sitten Atte auttoivat ansiokkaasti tässä yhtyeen viretilan ylläpidossa ja tylsistymisen välttelyssä. Minulle Atte toimi taiteelli-sena selkärankana EP:n nimi sessioista lähtien. Hän omaa erityisen kehittyneen kyvyn analysoida kuulemaansa. Hieno ihminen ja hieno musiikkidiggari.

Toinen albumi Ruusuinen tulevaisuus ilmestyi vuonna 1981. Levy on Vaavin merkkiteos. Miten Vaavi oli muuttunut musiikillisesti? Mitä hait albumin tuottajana?

Ensimmäisen LP:n ilmestymisen jälkeen Vaavi alkoi muuttua keikkailun myötä. Kahilaisen Seppo DEX-Viihteestä ryhtyi Vaavin keikkamyyjäksi ja kesällä 1980 me teimme 2-4 keikkaa viikossa. Leppoisat junamatkat jäivät. Veljekset Ari ja Jari Nikkanen tulivat autokuskiksi ja roudariksi. Vuokrasimme Salosta vanhan omakotitalon treenipaikaksi ja minun ja Tommin asun-noksi. Laulukamojemme teho ei riittänyt urheilutaloissa, niinpä hankimme pienet PA-laitteet, monitorit ja mikrofonit velaksi. Loppukesästä ostimme keikkabussin.

Kesällä 1980 Vaavista muotoutui hyvin rasvattu keikkakone. Soitettavaa piti olla minimissään 2 x 45 minuuttia. Piti treenata jatkuvasti. Bändin ainoa varma vapaapäivä oli yleensä maanantai. Vaavin lisäksi tuolloin uusista bändeistä kiersivät Suomea säännöllisesti Eput, Pelle, Ratsia, Hassisen Kone ja Popeda. Muut keikkailivat satunnaisemmin. Suomi tuli laajasti tutuksi ja nimikirjoituksia tuli kirjoitettua satoja. Päihteet ja rokkistarailu eivät edelleenkään kiinnostaneet meitä. Otin keikat missiona: väliaikamusiikkina Vaavin keikoilla soitettiin hyvää, tanssittavaa uutta musiikkia kuten Michael Jackson, Prince, The Police, Reddings, Bob Marley jne. Ja bändin jätkät eivät vetäytyneet takahuoneeseen starailemaan – Vaavin keikoilla musiikki oli se juttu.

Toista albumia alkoi tehdä erittäin tiukka ja itseensä luottava orkesteri, jolla oli oma ominais-soundi. Äänityksiin valmistauduttiin jälleen huolella: jokaiseen biisiin oli haettu mahdollisimman oikea lähestymistapa. Vaavi yritti edelleen tehdä itsensä näköistä musiikkia, jossa kuului mahdollisimman laajasti koko populaarimusiikin historia. Punkasenteella kokeiltiin mitä vain –kliseitä vältellen tai irvaillen. Iku teki yhä enemmän biisejä. Ilkka ja minä teimme biisejä yhdes-sä. Ensimmäisen albumin biisit olivat puolentoistavuoden pakerruksen tulos ja toisen albumin puolen vuoden uurastuksen tulos. Kaksi erilaista levyä, joista molemmista olen edelleen ylpeä.

Tuotin Ratsian albumin Elämän syke pari kuukautta ennen kuin aloitimme Ruusuisen tulevaisuuden studiosessiot. Ratsian single Täältä tulee yö nousi singlelistan kärkeen. Myös Elämän syke oli menestys syksyllä 1980. Ruusuisen tulevaisuuden tuottajana olin aiempaa itsevarmempi. Olin ehtinyt oppia paljon erilaisilta äänittäjiltä: Mika Sunqvist, Pikku-Reiska Isoaho, Måns Groundstroem, Risto Hemmi. Tuottajana toivoin tavoittavani jotain vastaavaa kuin XTC:n Black Sea albumilla löytyi: hienostuneen tuhti kokonaissoundi, josta voi löytää uusia yksityiskohtia jokaisella kuuntelukerralla. Keikat ja bändin velat jätettiin tietoisesti taustalle albumin tekemisen ajaksi.

Toisella albumilla tekstit ovat kokonaan sinun. Mistä ammensit Vaaviin?

Kirjoitin ja työstin tekstejä koko Vaavin ajan. Tekstien tekeminen vaatii sitkeyttä ja uskoa asiaan-sa. Mitään et saa ilmaiseksi. Toukokuusta 1980 lähtien olin kokopäiväisesti vaavi ja pystyin kes-kittymään aiempaa enemmän teksti-ideoihin. Keikoilla eri puolilla Suomea ihmiset uskalsivat tulla juttelemaan vaavilaisten kanssa. Joistakin ehti tulla hyviä tuttuja useamman tapaamisen jäl-keen. Sieltä nousi joitakin ajassa pyörineitä teemoja ja ideoita tekstiaihioiksi asti.

Myös Vaavin jäsenet vaikuttivat teksteihin. Yritin antaa sävellettäväksi muiden ajatusmaailmaan istuvia tekstejä. Hyvä teksti saattoi herättää halun tehdä biisi. Neljän nolatun neron tekstit ovat pääasiassa minun näkökulmastani tehtyjä, mutta Ruusuisen tulevaisuuden teksteissä näkyy keik-kareissujen ja yhdessäolon vaikutus. Opimme tuntemaan toisemme niin hyvässä kuin pahassa-kin varsin hyvin. Bändissä oli tuolloin vallan mainio tunnelma ja tekemisen meininki. Kaikki olivat innoissaan ja koko ajan tapahtui jotain positiivista uutta.

Tuleeko Vaavilta uusi albumi? Entä remastereita?

Syksyllä 2010 julkaistaan Vaavilta kokoelma-albumi. Levylle tulee kaikenlaista ennen julkaisematonta materiaalia: livetaltiointeja ja arkistojen aarteita 1980–2010 väliltä. Levyn idea on se, että näitä biisejä et löydä muualta.

Vanhojen sinkkujen, eepeiden ja albumeiden julkaisusta päättää levy-yhtiö. Tuskinpa meiltä paljon kysellään mitä ja milloin julkaistaan. Toivon, että Neljä nolattua neroa julkaistaisiin niin, että mukaan laitettaisiin myös Tapion aikaiset Vaavi-levytykset. Ruusuisen tulevaisuuden mukaan olisi mukava saada loput julkaistut singlet.

Mitä Vaavi on vuonna 2010?

Vaavi keikkailee aina silloin tällöin, kun sopiva tilaisuus sattuu kohdalle. Vaavi 2010 ei ole coverbändi Vaavista, vaan toimii omannäköisenä Vaavinaan. Musiikin pitää toimia yksiselitteisen hyvin ja näyttämöllepanon pitää olla uskottava suhteessa esitettävään materiaaliin. Tämä totuus ja Vaavi elää yhä.

Vaavin musiikkia löydät myös Vaski- verkkokirjastosta

Vaavin diskografia

Valokuvia Vaavin näyttelystä musakirjastossa:

Tekstit, haastattelu ja muut valokuvat Tuomas Pelttari.

Kaamos: Deeds And Talks – Musiikkiaarteita maakunnasta, osa 1

Kaamos: Deeds And Talks

Musasto kertoo uuden juttu- ja näyttelysarjan ensimmäisessä osassa yhtyeestä Kaamos. Bändin ensimmäinen ja ainut albumi Deeds And Talks ilmestyi uudestaan tammikuussa 2010. CD on julkaistu Rocket Recordsin ja Warner Music Finlandin yhteistyönä. Turkulaisen progressiivisen rockin/popin merkkiteos ilmestyi alun perin marraskuussa 1977 Matin ja Tepon M&T Productionsin kustantamana. Kaamoksen uusintajulkaisu on odotettu – ja varsin onnistunut. Klassikko on palannut.

Albumi on miellyttävä aikamatka vuoteen 1977. Kitaristi Ilpo Murtojärven sävellykset ovat täynnä ilmaa ja keveyttä, vaikka bändin sovitukset ovat tiukkoja. Samalla soundi on moderni: kenties lähellä samankaltaista ajattomuutta kuin Wigwamin albumit ‘deep pop’ -kaudella. Äänimaailma tuntuu tuoreelta. Tuotanto on hienosti tasapainossa.

Levy on suurelta osin kitaran dominoima, mutta ilman otsaryppyjä. Koskettimista voi havaita sävyjä J. S. Bachin lisäksi Rick Wakemanin (Yes) tai Peter Bardensin (Camel) vaikutuksesta. Deeds And Talksin musiikillinen kauneus ja vaivattomuus tuovat mieleen myös Matti Järvisen 1976 ilmestyneen albumin  Matin levy (uusintajulkaisu Rocket Records, 2007). Molemmissa levyissä on jonkinlaista onnellisuutta ja viattomuutta joka koskettaa. Myös Kaamos-yhtyeen laulaja Johnny Gustafsson tuo progehtavaan  musiikkiin popin tunnetta.

Yhtyeen kokoonpano:
Johnny Gustafsson (laulu, rummut),
Kyösti Laihi (koskettimet, Moog, taustalaulu),
Ilpo Murtojärvi (kitara, taustalaulu) ja
Jakke Leivo (basso)

Säveltäjä ja kitaristi Ilpo Murtojärvi puhuu Musastolle:

Deeds And Talks on nyt vihdoin saatavana CD-formaatissa. Miltä uusi laitos tuntuu?
Masterointi on hyvin ja maulla tehty. Siinä ei ole liikaa kompressointia, joka veisi tällaisesta musiikista nyanssit, ja kuunteleminen kävisi raskaaksi. Onneksi myös alkuperäinen master-nauha oli tallella, joten digitaalinen masterointi tehtiin suoraan nauhalta eikä vinyyliltä. Toisin sanoen lähtökohta masterointiin oli paras mahdollinen, ja lopputulos kuulostaa mielestäni murealta ja muhkealta. Myös tuoreelta.

Albumin kansi on komea. Miten kansitaide valittiin?
Taiteilija Tapio Kinnusella oli niihin aikoihin tauluja esillä Soitin Laineen lähellä olevassa liikeessä, jonka nimeä en muista. Muistaakseni rumpalivokalistimme diggaili noita tauluja. Kinnuselta kysyttiin, haluaisiko hän maalata levymme kanteen taulun. Treffit olivat Soitin Laineella, ja Kinnunen muistaakseni alkoi heti luonnostella maalausta tupakka-askin kanteen. Se oli siis Kaamoksen levykantta varten tehty tilaustyö, joka löytyy originaalina Matin ja Tepon toimistosta. Heidän levy-yhtiönsähän kustansi koko levyn kansineen.

Olet säveltänyt albumin kappaleet. Mitä musiikillisia vaikutteita poimit ympäriltäsi kun biisit hahmottuivat? Haluatko mainita suuria vaikuttajiasi?
Tuohon musiikinlajiin tuona aikana saattoi poimia vaikutteita mistä vaan: klassisesta, jazzista, muista bändeistä. Pääasia oli että tehtiin bändimusiikkia omalla kokoonpanollamme, ja että pystyttiin ne myös keikalla toteuttamaan. Opiskelin Turun konservatoriossa, ja klassisen musiikin tematiikka, rakenteet, harmonia, kontrapunkti ja monet muut vaikutteet kuuluvat Deeds And Talks -levyltä. Samoin kuuluu myös J. S. Bach ainakin kappaleessa ”Barokki”. Siinä tietysti rokki-sanalla on erityinen merkityksensä. Jethro Tullia diggailin nuorempana, ja brittiläinen proge ja keskiaikainen musiikki kuuluvat myös levyltä. Amerikkalaista mustaa musaa soitettiin myös jossain määrin, mm. War -yhtyettä, ja jotain sieltäkin poimittiin. Mm. Jan Hammeria, Zappaa sekä Yesiä myös soitettiin ja kuunneltiin. Jazz ja blues kuuluvat lähinnä sooloista ja riffeistä. Esimerkiksi jazzille tyypilliset harmoniat eivät sävellyksissä pahemmin kuulu. Kvarttisointuja kyllä käytettiin runsaasti. Mutta Kaamoksen musiikin piti kuulostaa tuollaiselta, ja jazz-harmoniat olisivat saaneet sen kuulostamaan joltain muulta.

Entä mitä kautta Jocke Sumeliuksen tekstit päätyivät albumille? Oliko sovittaminen vaikeaa?
Jocke Sumeliuksen kanssa yhteistyö alkoi kai samoihin aikoihin, kun hän työsti tekstejä Relax by Combination -levylle, johon Kaamoskin soitti muutaman raidan. Tekstien ja sävellysten yhteistyö pelasi jotenkin vaivattomasti. Jossain kappaleessa oli teksti ensin, jossain sävellys. Joitakin työstettiin hieman lisää lopputuloksen saattamiseksi kohdalleen, mutta muistikuvani mukaan se meni helposti. Lopulliset sovitukset syntyivät treenikämpällä yhteistyönä, mutta sävellysten rakenteet, melodiat ja harmoniat olivat jo sävellettäessä melko valmiina. Kyösti lisäili sointuihin omia juttujaan, ja komppeja esimerkiksi hiottiin ja mietittiin. Treenattiin paljon.

Kerro kokemuksiasi tuoreesta keikasta Vimmassa tammikuussa!
Vimman keikka onnistui mukavasti. Yleisöä oli sali täynnä, ja tunnelma oli lämmin. Oli treenattu pari viikonloppua, ja jokaisen piti myös kuunnella levyä ja yrittää muistella, mitä on tullut aikoinaan soitettua. Lähdettiin ajatuksesta, että toteutetaan keikka alkuperäisillä sovituksilla, ja että se kuulostaa jotakuinkin samalta kuin levy. Levyllähän on muutamia päällesoittoraitoja, ja siksi keikalla oli vahvistettu kokoonpano. Jousikvartetti tosin oli ekstraa. Kaamoksen saama huomio jopa yllätti. Positiiviset lausunnot, joita olen kuullut, lämmittävät. Kaamos-aika oli minulle ja muille kaamoslaisille monella tavalla tärkeää aikaa.

Arvio, haastattelu ja valokuvat Tuomas Pelttari.

Tarkista Deeds and Talks -levyn saatavuus Vaski-verkkokirjastossa.