Musasto suosittelee – Jim Pembroken uusi sooloalbumi If The Rain Comes

Jim Pembroken uusi, loistava sooloalbumi If The Rain Comes;

Erään kaikkien aikojen merkittävimmän kotimaisen rock-yhtyeen Wigwamin kantava voima Jim Pembroke on julkaissut uuden sooloalbumin If The Rain Comes pitkän odotuksen jälkeen. Wigwamin viimeisin comeback-levy Some Several Moons ilmestyi vuonna 2005, ja Pembroken edellisen sooloalbumin Party Upstairs ilmestymisestä on ehtinyt vierähtää peräti yli 30 vuotta.

Wigwam-vuosinaan Pembroke teki kaiken kaikkiaan kolme sooloalbumia, ja yhtyeen vuonna 1978 tapahtuneen hajoamisen jälkeen ilmestyivät Jim Pembroke Bandin Flat Broke (1980) ja edellä mainittu Party Upstairs (1981). Näillä levyillään hänellä oli tilaisuus toteuttaa itsestään niitä puolia, jotka eivät päässeet esille Wigwamissa. Rentous ja vapautuneisuus ovat oikeita sanoja kuvaamaan niiden tunnelmaa.

Wigwam-tarinan kaikissa vaiheissa vuodesta 1968 vuoteen 2005 mukana ollut, Lontoosta kotoisin oleva Pembroke muutti 1990-luvun puolivälissä Kansas Cityyn, Yhdysvaltoihin, ja palasi aika ajoin Suomeen Wigwamin uusiin 1990- ja 2000-lukujen kokoonpanoihin.

Jim Pembroken tuore levy tehtiin Kansasissa kokoonpanolla, johon kuului sekä vanhoja että uusia tuttavuuksia. Edellisiä edustavat Pembroken rinnalla Wigwamissa 1970-luvun jälkipuolella vaikuttanut kosketinsoittaja Pedro Hietanen ja Pembroken 1980-luvun Jimbo-yhtyeessä soittanut kitaristi Jukka Orma. Pembrokelle uusia tuttavuuksia sen sijaan ovat basisti Ulf Krokfors ja rumpali Mika Kallio. Kansasissa levyttänyttä ryhmää täydennettiin myöhemmin Suomessa vierailevilla muusikoilla, joista mainittakoon muun muassa alkuaikojen Wigwamista tuttu urkuri Jukka Gustavson.

If The Rain Comes on omistettu levyn tuottaneelle Henrik Otto Donnerille, joka menehtyi kesken albumin viimeistelyvaiheen kesäkuussa 2013. Donnerin ja Pembroken pitkäaikainen ystävyys alkoi vuonna 1967, jolloin Donner tuotti kotimaiselle omaehtoiselle rockille suuntaa näyttäneen Blues Section -yhtyeen esikoislevyn, jolla soittivat muun muassa tulevat Wigwam-muusikot Jim Pembroke, Ronnie Österberg ja Måns Groundstroem.

Tuoreella If The Rain Comes -levyllään 68-vuotias Jim Pembroke osoittaa vanhan taian olevan tallella. Tuloksena on loistavia lauluja, joissa on muistumia vanhasta ja kokonaan uusia mausteita. Britillä, joka on tehnyt paljon suomalaisen rockin eteen, on yhä annettavaa.

Altti Koivisto

Tuleva klassikko: Dub Thompson – 9 Songs

Kaksi 19-vuotiasta jannua Los Angelesista tekevät omaehtoisen indiepommin, joka saa median haukkomaan henkeä – Dub Thompson on Matt Pulos ja Evan Laffer ja onneksi kaksikon musiikkimaku riitelee sopivasti keskenään. Nimittäin kun toinen (Laffer) hehkuttaa Scott Walkeria, löytyy Pulosin suosikkilistalta Jesus Lizard ja Sunn O))). Kaksikon säröinen ja lo-fi -henkinen, protopunkkia sekä garagea ja indierohinaa säteilevä 9 Songs on kieltämättä virkistävä tapaus. Bändin suhteen muistetan heittää vertailuun Can, Big Black, Pere Ubu mutta etenkin pöydälle pitää nostaa häröilytaide/post punk -nimi This Heat sekä Tame Impala.

Mutta, kaksikon ennakkoluuloton musiikillinen symbioosi lainaa suunnasta jos toisesta. Kokonaisuus on palapelia ja viisujen osista voi poimia viitteitä moneen suuntaan. Dub Thompson on kuin Suicide – varsinkin asenteensa johdosta. Kiekon avaava Hayward tekee särisevää ja post punkilta tuoksuvaa kunniaa This Heatin suuntaan. Kiekon flirttailevin viisu, This time, on kuin Portishead veivaamassa electro dubbia – tai Suicide dubin pauloissa – tai kuten eräässä arviossa todettiin, Black Dice ja Bonobo yhdessä peiton alla. Hämmennys ei lopu tähän, Epicondyles tyrkyttää tyylikästä lo -fi -indietä ja funkimpi Dograces potkii kuin LCD Soundsystemin miksaama alkuaikojen Red Hot Chili Peppers.

Kiekon koruttomin “autotalligarage” Mono tyydyttää vanhojen Sonic Youth -fanien märkiä päiväunia. Kiekon nimibiisi on säröinen instrumentaalihäröily kun taas Ash wednesday henkii Liarsin mieleen tuovaa huolimatonta puoliakustista indietä. Pterodactyls muistuttaa jälleen garagen ja protopunkin parhaudesta Jesus Lizardilla vahvistettuna.

Dub Thompson ei tee mitään uutta tai mullistavaa mutta kokoonpanon musiikillinen kierrätyskeskus suoltaa omalaatuisen säkenöivää ja innostunutta – paikoin melkeinpä anarkistista jälkea. Kuin Suicide aikoinaan albumillaan “Suicide”. Tottahan Suiciden debyytti on yksi ylittämättömistä merkkipaaluista mutta Dub Thompsonin tyyppien henkilökohtaiset kemiat tuntuvat poreilevan vastaavalla törmäysvoimalla. Ei olisi suuri ihme jos debyytti jää Dub Thompsonin viimeiseksi albumiksi.

J.Kaunisto

Vinyylimania: John Fogerty – John Fogerty

Vinyylimania hehkuttaa mielenkiintoisia vinyylilevylöytöjä periaatteella “tarttui mukaan levydivarista”.

 

John Fogerty / John Fogerty (1975)

 

Creedence Clearwater Revival oli suosituin amerikkalaisyhtye 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Vuosina 1968-1972 yhtye julkaisi kaiken kaikkiaan seitsemän studioalbumia ja lukemattomia hittisinglejä. CCR ei kuitenkaan nauttinut huippuvuosinaan varauksetonta arvostusta kaupallisesta menestyksestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Moniin aikalaisiinsa verrattuna Creedencien musiikki kuulostaa kuitenkin yhä tuoreelta ja kenties se on vain parantunut vanhetessaan. CCR hajosi vuonna 1972 sisäisiin ristiriitoihin yhtyeen ehdottoman voimahahmon John Fogertyn riitautuessa ja joutuessa kuluttaviin oikeudenkäynteihin yhtyetovereidensa ja tuottaja Saul Zaentzin kanssa laulujensa tekijänoikeuksista.

Vuosi CCR:n viimeisen albumin ilmestymisestä julkaistiin John Fogertyn ensimmäinen sooloalbumi, joka sisälsi pelkästään country- ja rock-covereita. Fogerty ei julkaissut levyä omalla nimellään, vaan Blue Ridge Rangers -nimellä.

Fogertyn seuraava soololevy John Fogerty ilmestyi syksyllä 1975, ja se merkitsi paluuta loistavaan CCR-rockiin. Levy oli edellisen tapaan todellinen soololevy, sillä Fogerty oli tehnyt kaiken itse. Albumin tunnetuimmat laulut ovat Rockin´ All Over The World ja Almost Saturday Night, jotka ovat myöhemmin tulleet tunnetuiksi Status Quo´n ja Dave Edmundsin tulkitsemina. John Fogerty -albumi vetää vertoja parhaille CCR-levyille, mutta siitä huolimatta sen menestys jäi vaatimattomaksi.  Kesti peräti kymmenen vuotta ennen kuin John Fogerty palasi voittajana takaisin pelikentälle Centerfield-levyllään, joka oli ansaitusti sekä taiteellinen että kaupallinen menestys.

John Fogerty -albumi ei tule joka päivä vastaan, joten oli suuri onni löytää tämä helmi JS:n Läntisen Pitkänkadun liikkeestä.

 

Altti Koivisto 

Kimya Dawson teki Viikon levyn

Thunder Thighs (2011)

Kimya Dawson (s. 1972) on suurelle yleisölle tuttu Juno-elokuvan soundtrackilta, jossa Dawsonin kappaleet olivat keskeisessä roolissa. Dawsonin laulutyyli jakaa mielipiteitä, mutta varmaa on, että hänen teeskentelemättömät ja naivistiset kappaleensa ovat mieleenpainuvia. Hänen musiikkinsa on yleensä vähäeleistä ja akustista. Teknisen täydellisyydentavoittelun sijaan pääpaino on tarinankerronnassa.

41-vuotiaan Dawsonin seitsemäs sooloalbumi Thunder Thighs julkaistiin lokakuussa 2011. Kappaleet käsittelevät muun muassa vanhemmuutta, ympäristöongelmia, edesmenneitä ystäviä ja myös kirjastoja. Kappaleiden genre vaihtelee singer-songwriter-tyylistä, lastenlauluihin ja rappiin. Hiphop-artisti Aesop Rock, jonka kanssa Dawson on sittemmin muodostanut The Uncluded-bändin, vierailee albumilla lukuisissa kappaleissa.

Thunder Thighsin vaikuttavin kappale on yli 10-minuuttinen Walk Like Thunder, joka kertoo Dawsonin vuosien takaisesta yliannostuksesta sekä kahdesta alle 40-vuotiaana kuolleesta ystävästä.

Driving driving driving-kappale kertoo öljyvuodoista mereen ja globaaleista ympäristöongelmista. Vaikka minulla ei ole lapsia, tämä säkeistö osuu lähelle:

– So this may be the end I’ve always thought the end of man

would be exactly what we need for the earth to stand a chance

And I always thought I would be fine If this happened if my lifetime

But now that I’m a mother it is really terrifying. 

Thunder Thighs ei ole laadultaan täysin tasainen levy, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen, kuten Dawsonin muukin tuotanto. Kimya Dawson on empaattinen, sosiaalisia ongelmia kappaleissaan käsittelevä ja teeskentelemätön artisti, jonka musiikin toivoisi saavan enemmän kuulijoita.

Viikon levy: John Coltrane – A Love Supreme (1965)

”Yksi merkittävimmistä jazz-levyistä kautta aikojen”.

 

 

John Coltrane (lempinimeltään Trane, 1926 -1967) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, jonka pääsoitin oli tenorisaksofoni. Coltrane tuli tunnetuksi Miles Davisin ensimmäisessä kvintetissä. Coltranen merkittävin luomiskausi sijoittuu vuosiin 1955–1967, jolloin hän äänitti levyjä, jotka vaikuttivat ratkaisevasti modernin jazzin kehitykseen ja joita pidetään jazzmusiikin suurina mestariteoksina.

Coltrane syntyi kristittyyn perheeseen. Coltranen lapsuutta väritti perinteinen etelävaltiolainen kasvatus, jossa korostunut uskonnon merkitys vaikutti myöhemmin Coltranen musiikilliseen tuotantoon. 30-vuotiaana Coltranen uskonnollinen vakaumus alkoi muuttua hänen mentyä naimisiin Naiman kanssa, joka oli kääntynyt muslimiksi.  Uskonnollisen kääntymyksen kautta Coltrane pystyi pääsemään irti heroiini- ja alkoholiriippuvuudestaan palaamaan jazz-musiikin pariin ja myös luomaan suurimmat teoksensa. Coltrane perehtyi islamin ja erityisesti sufismin lisäksi hindulaisuuteen, kabbalaan, Jiddu Krishnamurtiin, joogaan ja astrologiaan, mutta myös matematiikkaan, Platoniin ja Aristotelekseen. Coltranen mukaan jumala ilmoitti hänelle unessa erilaisia musiikillisia ideoita ja kokonaisia teoksia. Coltrane koki olevansa jumalan lähettiläs, jonka tehtävänä oli julistaa jumalan sanaa musiikkinsa kautta. Hänen mukaansa 90 prosenttia hänen soitostaan oli rukousta.

Talvella 1964 kokonainen A Love Supreme -levy ilmestyi hänelle unessa, ja Coltranen kvartetti levytti yhden kaikkien aikojen parhaimpana jazz-levynä pidetyn teoksen joulukuussa 1964. Levy on neliosainen todistus Coltranen uskosta ja rakkaudesta jumalaan (ei välttämättä kristilliseen jumalaan – Coltrane sanoi palvovansa kaikkien uskontojen jumalia). Levyä pidettiin aikanaan musiikillisesti vaikeasti lähestyttävänä, mutta siitä tuli silti suuri kaupallinen menestys. Kvartetti esitti teoksen vain kerran konsertissa Ranskassa heinäkuussa 1965.

A Love Supreme (Ylivertainen rakkaus) on neliosainen sarja, joka alkaa ”Acknowledgment” (suom. tunnustus/tunnustaminen)- nimisellä osalla. Lyhyen intron jälkeen basso alkaa soittaa kuuluisaa Love Supreme -kuviota, jonka päälle Coltrane soittaa julistavia melodioita, jotka muistuttavat etelän mustien seurakuntien saarnaajien saarnatyyliä. Pitkän kehittelyjakson jälkeen seuraa A Love Supreme -mantran toisto ensin tenorisaksofonilla ja lopuksi laulaen. ”Resolution” (suom. päättäväisyys, päätös) -jakso alkaa Coltranen esittelemällä teemalla, jotka seuraavat teeman kehittelyjä intialaisen raga-musiikin tyylisesti. Kaksi viimeistä osaa: ”Pursuance” (kilvoittelu) ja ”Psalm” (ylistys) esitetään ilman osien välistä taukoa. ”Psalm”-osassa Coltrane lausuu saksofonillaan soittaen runon A Love Supreme, jonka sanat löytyvät levynkansiteksteistä. Runo päättyy Coltranen sanoihin: ” ELATION-ELEGANCE-EXALTATION- All from God”. Riemu- eleganssi-haltioituminen, kaikki jumalasta.  Coltrane kuoli vain pari vuotta tämän levytyksen jälkeen maksasyöpään.

 

Lähteet:

 

http://www.allmusic.com/artist/john-coltrane-mn0000175553

http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Coltrane

 

Hevifossiili

Risteyskaupungissa rokattiin vanhoja muistellen

Raisio juhlii 40-vuotista aikaansa kaupunkina moninaisten tapahtumien muodossa. Viime viikonloppuna (lauantaina 9.8.) Raision torilla juhlittiin rock-musiikin merkeissä. Lavalla nähtiin varsinainen raisiolaisen rockin”kuka kukin on” -esillepano. Lavalle nousivat ”lähes kaikki” maineikkaat (ja aikoinaan levyttämäänkin päässeet) risteyskaupungin orkesterit; SIG (vokaaleissa edesmenneen Matti Inkisen tytär Emma) , Korroosio (vierailevana tähtenä Sami Saikkonen), Rattlers, Pepe Le Moko, Uman Namu ja Mindos. Lisäksi lavalla nähtiin naantalilainen Suave Twisters ja  nuorempaa polvea edustanut Testicles of Steel.

Ohessa kuvia risteyskaupungin rock-hurmoksesta (foto J.Kaunisto);

Uman Namu

Rattlers

Pepe Le Moko

Pepe Le Moko

Korroosio

Korroosio

Korroosio

Korroosio

Korroosio

SIG

SIG

 

 

 

Viikon levy: Mac DeMarco – Salad Days

Mac DeMarcon uusin albumi Salad Days julkaistiin aprillipäivänä.

Tänään alkava Flow festival kokoaa Helsingin Suvilahden jälleen täyteen tuoreen musiikin ystäviä. Yksi Flow’n sunnuntaisista esiintyjistä on Mac DeMarco, kanadalainen hörhöilijä, jota voi pitää yhtenä viime vuosien ilahduttavimmista indie-tulokkaista.

Vancouverista ensin Montrealiin sitten New Yorkiin muuttanut DeMarco julkaisi vuonna 2012 ensin Rock and Roll Nightclub -ep:n. Levy-yhtiö vakuuttui kokeilusta, ja vielä samana vuonna julkaisiin DeMarcon pitkäsoitto 2, jonka saama noste piti artistin uuvuttavalla kiertueella puolisentoista vuotta. Välittömästi kiertueen jälkeen DeMarco kokosi kaupasta kaiken hengissä pysymiseen tarvittavan ja vetäytyi ahtaaseen asuntoonsa äänittämään seuraavaa levyään. Lähinnä roskaruuan ja suljetussa makuuhuoneessa ketjussa poltettujen savukkeiden voimalla syntynyt Salad Days julkaistiin aprillipäivänä 2014.

DeMarcon haastatteluissa mainitsema kiertueuupumus ei kuulu levyn äänimaailmassa, joka on aiempien levytysten tyyliin kepeä ja hyväntuulinen. Omien sanojensa mukaan DeMarco ei halunnut hikeennyttää ketään muuttamalla soundiaan liian radikaalisti. Kiinnostavin muutos aiempiin levyihin verrattuna on DeMarcon vaivihkainen kypsyminen sanoittajana. Epämääräisistä sanoituksista on siirrytty henkilökohtaiselta vaikuttavaan avautumiseen, esimerkiksi Let My Baby Stay kuvaa artistin huolta viisumiongelmien kanssa painivasta tyttöystävästä, kun taas Blue Boy ja nimikkokappale Salad Days naureskelevat lämpimän itseironisesti nuoren ihmisen kasvukipuilulle. Henkilökohtaisuudesta on kuitenkin vaikea sanoa, mikä on vitsiä ja mikä vilpitöntä avoimuutta – ja onko niitä tarpeen erotellakaan. Kuten DeMarco itse asian ilmaisee: “It’s ridiculous making this music and a lot of stuff that comes out is ridiculous. – – Even if I’m writing the most personal song it’s not going to come out totally serious, there’s always a little tongue in the cheek.”

Esimerkkinä lekkeriksi heittämisestä toimii kappale Chamber of Reflections, joka lainaa nimensä ja aiheensa vapaamuurarien initiaatioriitistä. Riitissä nuori kokelas lukitaan mietiskelykammioon pohtimaan entistä elämäänsä ja valmistautumaan uuden elämänvaiheen alkamiseen. Artistin sanojen mukaan albumin äänittäminen ahtaassa, tupakansavuisessa kopperossa oli DeMarcolle juuri tällainen terapeuttinen ja meditatiivinen kokemus, joka jätti hänelle kevyemmän ja kirkkaamman olon. Avointen sanoitusten paljastamaa sisintä on nähtävästi kuitenkin kompensoitava ja varjeltava huumorilla, kuten tässä tapauksessa kuvaamalla kappaleen videolle Homer Simpson -maskissa haahuilevaa tyttöystävää.

DeMarcon huumorilla ja ironialla verhottu vilpittömyys, näennäisen suoraviivaiset ja sympatiaa herättävät sanoitukset ja ilmavat, unelmoivat sävellykset tekevät Salad Daysista viehättävän levyn. DeMarcon suurin vetovoima on kuitenkin hänen välittömässä persoonassaan ja hoopossa lavaesiintymisessään. Helähtelevä ja helisevä musiikki on kuin ulkoilmakeikoille tehtyä, ja narrien kuninkaana DeMarco osaa rakentaa viihdyttävän show’n. Keikoilla saatetaan rakkauspöhnään juovuttavien balladien jälkeen kuulla covereita Metallicalta tai Limp Bizkitiltä, ja yleisöä viihdytetään kappaleiden välissä törkyisillä vitseillä. Herkät laulunsa DeMarco esittää niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti kieli poskessa, suu auki ja kuola valuen. Mikäli sunnuntainen Suvilahti ei kuulu suunnitelmiin, kannattaa Salad Daysiin kuitenkin tutustua vielä kesän aikana. Albumi on hilpeä, huoleton ja hetken katoavaisuudesta haikea, kuten elokuiset kesäillatkin.

Katarina Kapiainen

Kuukauden yllättäjä: Tusmørke – Riset Bak Speilet

Norjalainen Tusmørke on varsinainen 70-luvun musiikillisten ilmastojen sulatusuuni. Bändin toinen kokopitkä, Svart Recordsin julkaisema Riset Bak Speilet liikkuu laajalla skaalalla progressiivisen folk rockin/krautrockin sekä kansanmusiikin välimaastossa. Tusmørken perinnemusiikkilähteet löytyvät niin Britannian kuin Pohjolan suunnalta. Oudoin mielikuva syntyy Hedningarnasta soittamassa Piirpauke ja krautrock-covereita.

Krautrock soi vahvasti pohjalla. Amon Düül, Faust ja Novalis ovat tarkkaan kuunneltuja orkestereita. Myös Jethro Tull, Lindisfarne ja Gryphon ovat jäljitettävissä. Jälkiä italoprogeen on havaittavissa. Oudoin ja vinoin materiaali on sukua mainiolle ranskalaiselle Magmalle. Parhaat kansanmusiikin fiilikset löytyvät Norjan suunnalta. Kiekon avaava Offerpresten kuulostaa vahvemmin brittifolkin jälkeläiseltä kun taas Gamle aker kirke hapuilee Britannian suunnalta jo Saksan maaperälle. Black swift pyörii jo selkeämmin krautrockin pauloissa ja Novalis on hyvä lähtökohta. Kulmikas All is lost etsii jo hapokkaassa koukeroisuudessaan tietä Magman suuntaan.

Tusmørke on moni-ilmeinen, progressiivinen, sähköinen, vitaalinen mutta ehdottoman perinnetietoinen ilmestys. Soundeissa luotetaan 70-luvun suhinoihin. Kansanmusiikkifiilikset eivät pyri liian hallitsevaan osaan ja vaikka taustalla on brittiläistä folk rokkia, meno on pääosin reipashenkistä ja tulisieluista – paikoin jopa hektistä. Viisujen pituudet karkaavat käsistä ja varsinkin cd-versio bonareineen kestää peräti 71 minuuttia. Kieltämättä pienimuotoinen tiivistäminen olisi paikallaan mutta kyseiseen musiikkityyliin kuuluvat pitkät “teokset”. Tusmørke ei aivan yllä esikuviensa tasolle mutta bändin harrastama perinnemusiikkitrippailu tuo kokonaisuuteen mieltä ylentävää hurmoshenkeä. Riset Bak Speilet kannattaa (ehdottomasti) ostaa vinyyliversiona, sillä bonusviisut eivät tuo kokonaisuuteen mitään oleellista plussaa.

J.Kaunisto

Musamaailman mietteitä – kuukauden artisti: Suonna Kononen

Suonna Kononen (kesk.) kirjastokeikalla Joensuussa joulukuussa 2013 Huojuvan ladon basisti Yrjö Vähäkallion ja laulaja Aapo Ruuttusen kanssa. Kuva: Janna Puumalainen

1. Esittele itsesi ja kerro lyhyesti muusikon urastasi.

Olen Suonna Kononen, Ruotsin Trollhättanissa 1971 syntynyt, nykyään Joensuussa asuva folk- ja country-ukkeli ja toimittaja. Parhaiten minut taidetaan tunnistaa Huojuva lato -yhtyeen laulajana ja lauluntekijänä, vaikka olen tehnyt musaa 90-luvun alkupuolelta muissakin kokoonpanoissa. Viisi albumia julkaissut Folkswagen oli toinen vähän pidemmälle päässyt yhtyeeni, siinä meininki oli folkimpaa ja kupletimpaa, kun Ladossa olen päässyt suuren ihastukseni countryn pariin.

2. Käytätkö säännöllisesti kotikaupunkisi kirjastopalveluja?

Käytän, vaikken olekaan ihan himolainaaja ihan siitä syystä, että olen krooninen myöhäänpalauttelija. Ketuttaa lainata joku nuottikirja, kun niillä sakoilla saisi ostettua oman uuden. Mutta vakavasti sanoen olen suuri musiikkikirjastojen ystävä. Suoritin siviilipalveluksen Varkauden kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Soitin koulusta hengailemaan tulleille nuorille MC Nikke T:tä, Pääkkösiä ja Raptoria, eli vuosi oli 1991. Nykyäänhän musiikkikirjastojen pitää käsittääkseni houkutella nuoria asiakkaikseen, kun cd:n lainaus sakkaa. Livekonsertit kirjastoissa ovat mielestäni hieno nouseva ilmiö, itsekin olen muutaman kerran soitellut lainastoissa.

3. Mikä on mieleenpainuvin konsertti jota olet ollut katsomassa?

Kun nyt Turusta kysellään, niin valitsen jotain sieltä päin. Pasi & Mysiini Down By The Laiturissa 1999, onneksi ehdin nähdä persoonallisen musantekijän kerran livenä. Wigwamin comeback-keikka Ruisrockissa 2000 ja heti perään toisella lavalla Piirpauke alkuperäisellä kvartetilla, kyllä teki höpönannaa vanhan suomalaisen musan ystävälle. Neil Young & Crazy Horse Ruisrockissa 1996, siitä on aika paha pistää paremmaksi. Muistelen lämmöllä nuoruuden Ruisrock-matkoja, Nirvanoita ja sellaisia. Koirasoturitkin näin yhtenä vuonna livenä, se oli hieno yhtye! Vieläköhän Ameeba Rantanen ja pojat ovat bisneksessä?

4. Mitä mieltä olet Turun ja sen lähialueiden musiikkielämästä?

Ylläolevaan vastaukseen viitaten Turussa tuntuu ainakin olleen maanmainiota musapöhinää. Perheellisenä maan toisella laidalla asuvana olen päässyt viime vuosina perehtymään huonommin livemusaan teillä päin, mutta levythän ovat olemassa – Sammalesta tykkään, vaikka Haikaraa ankarasti kupataankin. Svart Records on innostava ilmiö.

5. Suosittele kolmea levyä/artistia kirjaston kokoelmista.

Neil Young. Perehdyin häneen nuorena pitkälti Kuopion kaupunginkirjaston loistavien kokoelmien avulla, levyjen, kasettien ja nuottikirjojen. Niilossa on mentoria loppuelämäksi, jos nuorena hänet isäkseen adoptoi.

Kapa Ahonen ja Nääsvillen veljekset. Hienoa härmädfkantria 80-luvulta, yksi Huojuvan ladon esikuvista. Olemme tehneet version Kapan klassikosta Balladi Seilin saaresta ja esiintyneetkin Kapan kanssa.

Jarkko Laine. Aloitetaan nyt niistä svengaavista rock-teksteistä, mutta mennään jo pian kirjahyllylle. Lapset nukkumaan, ukko nojatuoliin ja kissa syliin, viskilasi toiseen käteen ja Laineen kirja toiseen. Tuuli käy läpi pään, huimaa, tulee ylevä olo että saa olla osa suurta sivistyksellistä sielunvaellusta.