Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2018

Fado – Portugalin kansallismusiikki

”Diktatuurin aikana fadot olivat tärkeitä. Kun ei voitu puhua, laulettiin” 

-portugalilainen kadunmies-

Suomalaisilla on sisu, portugalilaisilla saudade. Sana, joka tarkoittaa kutakuinkin kaihoa. Kaihoa tunnetaan merelle lähteneitä purjehtijoita ja rakastettuja kohtaan. Syvällisemmin sanottuna se on myös pienen maan nostalgiaa menneisiin suuruuden päiviin. Musiikissa saudade muuttuu surumielisiksi balladeiksi, fadoiksi. Fadot kertovat menetyksen tunteesta, jostain mitä yhä kaipaa mutta ei voi saada.

Oikeistodiktatuuri päättyi Portugalissa vuonna 1970. Nykyisin fadolaulajat eivät kiertele kuppiloita vaan fadosta on tullut taidemuoto jota kuunnellaan juhlissa ja konserttisaleissa. Se on myös tärkeä osa turismia sillä turistit voivat kuulla fadoja heitä varten suunnitelluissa fado-ravintoloissa.

Musasto esittelee kuusi fadolaulajaa joiden kautta voit tutustua tähän musiikkityyliin. Kaikki nämä kappaleet ja paljon muuta ovat lainattavissa sekä varattavissa kirjastosta.

Amália Rodrigues

Köyhässä kodissa Lissabonissa vuonna 1920 syntynyt Amália Rebordão Rodrigues tunnetaan nimellä ”Rainha do Fado”, fadon kuningatar. Hänen uransa kesti 50 vuotta ja hän on fadon ja portugalilaisuuden symboli. Amália Rodrigues teki fadosta tunnettua myös Portugalin ulkopuolella. 1940-luvun loppupuolella hän esiintyi Espanjassa, Brasiliassa sekä Pariisissa missä hän myös asui.

1950-luvulla Rodrigues jäi tauolle. Hän palasi vuonna 1962 julkaisten omaa nimeänsä kantavan albumin. Portugalin verettömän Neilikkavallankumouksen (1974) jälkeen, oltuaan myös sotilasjuntan suosiossa, Amália joutui julkisen kritiikin kohteeksi. Arvostelu loukkasi laulajaa ja hän vetäytyi julkisuudesta lähes vuodeksi. Kun kuningatar palasi lavoille, kansa unohti menneet eikä yhtä rakastettua laulajaa ole maasta vielä löytynyt. Hänen kuolemansa vuonna 1999 sotki meneillään olevat vaalit ja pysäytti koko maan suremaan kolmeksi päiväksi.

Amália Rodrigues on myynyt maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa albumia. Hän on kaikkien aikojen parhaiten myynyt portugalilaisartisti. Viimeinen ainoastaan uusia kappaleita sisältänyt albumi ilmestyi vuonna 1983.

Jokaisella artistilla on kappale josta hänet erityisesti tunnetaan. Amália Rodriguesin kohdalla se on ”Portugalin huhtikuu (April in Portugal)” joka tunnetaan myös nimellä ”The Whisp’ring Serenade.” Esiintyessään 1950-luvulla Marshall-avun kansainvälisessä hyväntekeväisyystapahtumassa hän esitteli kappaleen kansainväliselle yleisölle sen alkuperäisellä nimellä ”Coimbra”. Coimbra on kaupunki Keski-Portugalissa ja se on maan entinen pääkaupunki. Kyseinen kappale on levytetty myös ranskaksi ja sitä ovat versioineet useat eri artistit. Suomeksi sen ovat esittäneet mm. Olavi Virta ja Kari Tapio.

Mariza

Marisa dos Reis Nunes eli Mariza syntyi vuonna 1973 Mosambikin pääkaupungissa Maputossa. Portugaliin Mariza muutti 3-vuotiaana. Hänen äitinsä on mosambikilainen ja isä portugalilainen. Nykylaulajista juuri hänet on nostettu Amàlia Rodriguesin kruunun perijäksi. Mariza itse kieltäytyy kunniasta

Mariza kiinnostui fadosta teini-ikäisenä laulettuaan tätä ennen paljon gospelia, soulia ja jazzia. Innostukseen vaikutti varmasti kasvuympäristö, Lissabonin Alfama ja Mouraria, joissa fadoa lauletaan paljon. Myös hänen isänsä rohkaisi Marizaa tutustumaan fadoon.

Kun Amalia Rodrigues vuonna 1999 kuoli, Marizaa pyydettiin esiintymään hänen muistokseen järjestetyssä tilaisuudessa. Tämän jälkeen häntä suorastaan vaadittiin nauhoittamaan fado–albumi.

Sen hän tekikin ja vuonna 2001 Fado em mim julkaistiin. Se myi uskomattoman hyvin, 100 000 kopiota (4000 kopiota olisi jo pidetty hyvänä saavutuksena fado-albumille). Myöhemmin levy-yhtiö julkaisi albumin maailmanlaajuisesti ja se myi kaikkiaan 140 000 kopiota.

Mariza on tietoisesti rikkonut fadon perinteistä kaavaa ulkonäöllään, esiintymisasuillaan ja liikkuvalla esiintymisellään. Häntä voisikin ehkä kutsua fadon kapinalliseksi. Mariza korostaa musiikissaan tekstejä. Hänen uusi musiikkinsa on usein sävelletty tunnettujen portugalilaisrunoilijoiden, kuten Espancan ja Fernando Pessoan teksteihin.

Näytteenä debyyttialbumilta kappale O gente da minha terra (vapaasti suomennettuna Oman kotimaani ihmiset). Hyvin tunteikas kappale, varsinkin livenä, jossa tiivistyy hienosti hitaan fadon olemus. Kappale on haikea ja surumielinen ja Mariza saa ladattua siihen erityistä tunnetta.

Camané

Vuonna 1967 syntynyt Carlos Manuel Moutinho Paiva dos Santos Duarte eli Camané on fadon uuden sukupolven miespuolisia edelläkävijöitä. Häntä on kutsuttu ihmelapseksi joka lauloi fadoja jo hyvin nuorena. Hänen lapsuudenkodissaan ei kuunneltu muuta musiikkia.

Tarinan mukaan kaikki alkoi siitä, kun seitsemänvuotias Camané joutui jäämään kotiin flunssan takia. Pitkästynyt nuorimies alkoi penkoa vanhempiensa levyhyllyä joka ei sisältänyt mitään muuta musiikkia kuin fadoa. Camané alkoi laulaa, aluksi huvikseen. Mutta, kun hän voitti amatöörikisan, huomattiin varsin pian miehessä piilevä lahjakkuus.

Vuonna 1994 Camané solmi levytyssopimuksen EMI: n kanssa. Tuolloin hän oli laulanut fadoja jo 20 vuotta. Debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995 ja se täytti kaikki odotukset. Kriitikot kehuivat levyä vuolaasti. Debyytin tuotti yksi Portugalin arvostetuimmista ja maineikkaimmista laulaja-lauluntekijöistä, José Mário Branco. Sama mies tuotti myös Camanén kakkosalbumin, Na Linha da Vida, joka ilmestyi kolme vuotta myöhemmin.

Na Linha da Vidalla Camané otti riskejä. Levy esitteli hänen vahvasti tulkinnallisen ja persoonallisen laulutyylinsä. Albumi sisältää hänen omia laulujaan sillä Camané ei halunnut turvautua perinteisten kappaleiden levyttämiseen. Perinteisten fadosoitinten lisäksi levyllä kuullaan mm. jazzahtavaa kontrabassoa. Albumi pysytteli lähes koko vuoden listan top tenissä ja se julkaistiin lopulta myös Belgiassa, Hollannissa ja Koreassa.

Cristina Branco

Portugalin Almeirimissa vuonna 1972 syntynyt Cristina Branco on uuden polven fado-tähti. Hän sai ensituntuman fadoihin hänen isoisänsä laulaessa niitä omaksi ilokseen. Branco itse piti nuorena enemmän jazzista, Billie Holidaystä ja Ella Fitzgeraldista ja haaveilikin jazz-laulajan urasta. Vuosien myötä hän kuitenkin kiinnostui fadosta yhä enemmän ja alkoi myös esittää niitä julkisesti.

Cristina Brancon äänen on sanottu olevan hienostunut ja täynnä monipuolisia sävyjä. Hän on vahva laulaja, joka ylläpitää kansanlaulujen perinnettä ainutkertaisella tavallaan. Brancon lauluissa yhdistyvät fado sekä ajattomat sanoitukset, upeat sovitukset ja levyillä sekä konserteissa soittavat taiturimaiset muusikot.

Branco otti omakustanteisesta ensilevystään vuonna 1996 tuhannen kappaleen painoksen, joka myytiin pian loppuun. Kolmen vuoden kuluttua hän sai jo Le Monde de la Musique–lehden parhaan maailmanmusiikkialbumin palkinnon. Cristina Branco on julkaissut toistakymmentä albumia ja pitänyt satoja konsertteja ympäri maailman.

Kappaleen Dos gardenias moni varmasti muistaa toisen ahkeran suomenkävijän, Buena Vista Social Clubin hittinä. Tämä bolero nousi suureen suosioon jo 1940–luvulla ja sen on säveltänyt kuubalainen Isolina Carrillo. Sitä ovat useat eri artistit versioineet.

Dulce Pontes

Näyttelijänäkin nähty Dulce Pontes syntyi 8. huhtikuuta 1969 Portugalin Montijossa. Hän aloitti pianonsoiton jo lapsena ja on valmistunut konservatoriosta pianistiksi. Laulaminen tuli mukaan kuvioihin myöhemmin. 18-vuotiaana Pontes voitti portugalilaisen laulukilpailun. Hän on edustanut maataan myös Eurovision laulukilpailussa vuonna 1991 kappaleella Lusitana Paixão (Tell me) ja sijoittui kahdeksanneksi. Myöhemmin 1990-luvulla Pontes alkoi tulla tunnetuksi fadomusiikin esittäjänä.

Dulce Pontes on kertonut innoittajakseen mm. José Alfonson jonka kappale Cancão de embalar löytyy Dulcen albumilta Momentos. Pontesin tunnetuimpia kappaleita lienee Cancão do mar (Song of the sea), mikä löytyy samalta levyltä. Kappaleessa on alusta alkaen kuultavissa arabialaisia sävyjä ja melodioita. Nämä keskustelevat hyvin yhteen fadon kanssa ja Pontesin hätkähdyttäväksi kutsuttu ääni todella sykähdyttää. Tämän kappaleen levytti myöhemmin myös Sarah Brightman nimellä Harem.

Uransa Pontes aloitti valtavirran pop-artistina mutta on vuosien myötä tullut tunnetuksi maailmanmusiikin esittäjänä. Hän sekoittelee perinteistä fadoa muihin tyylilajeihin ja etsii koko ajan uusia keinoja musiikilliseen ilmaisuunsa. Laulukielenä toimii useimmiten portugalin kieli. Dulce Pontes on tehnyt yhteistyötä sekä duetoinut esim. Andrea Bocellin, George Dalarasin sekä Cesária Évoran kanssa.

Ana Moura

Ana Cláudia Moura Pereira syntyi Santarémissa, Portugalissa 17.9.1979. Hän on nuorin fadista kautta aikain joka on ollut ehdolla hollantilaisen Edison Award–palkinnon saajaksi. Moura on kotoisin musikaalisesta perheestä ja suvusta. Hänen vanhempansakin lauloivat. Aina, kun perhe ja suku olivat koolla, päättyivät juhlat lauluun ja musiikkiin. Ensimmäisen fadonsa Cavalo Ruco (Dapple Horse)Ana lauloi kuusivuotiaana.

Uransa alkuvaiheessa Moura lauloi enimmäkseen pop- ja rockmusiikkia fadoja kuitenkaan koskaan unohtamatta. Yhtenä iltana kohtalo puuttui peliin. Eräässä baarissa Carcavelosissa hän tapasi kitaristin nimeltä António Parreira joka vakuuttui kuulemastaan niin paljon, että halusi lähteä kiertueelle Mouran kanssa. Lupaavasta lahjakkuudesta oli kuoriutuva kansainvälinen supertähti.

Televisiolla oli suuri vaikutus Mouran uraan. Useiden yökerhojen lisäksi hän esitti fadoja ruudussa Antonio Pinto Baston kanssa. Albumi Para Além da Saudade teki Ana Mourasta tunnetun Portugalissa. Hän esiintyi sellaisissa televisio-ohjelmissa kuin Family Contact ja Superstar jotka auttoivat häntä albumin markkinoinnissa. Levy myikin kolminkertaista platinaa ja pysytteli Portugalin listoilla 78 viikkoa. Albumi toi Mouralle Golden Globe-ehdokkuuden. Voitto meni kuitenkin Jorge Palmalle.

Petri Kipinä

Etsi ja löydä fadoa, tästä Vaski-verkkokirjastoon  

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maailmanmusiikki tutuksi, Musasto suosittelee

Musaston perjantaikevennys: Kuin kaksi marjaa

Frank Sinatra: In the wee small hours (1955)

Tom Waits: The heart of Saturday Night (1974)

Varaa levyt Vaski-verkkokirjastosta.

Toim. Petri Kipinä

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kuin kaksi marjaa, Musasto suosittelee

10 valittua: 2000-luvun suomenkielistä punkkia

ETTEIKÖ ENÄÄ MUKA OTETTAISI KANTAA, HÄH?

Aivolävistys: Leikitäänkö rauhaa (2000)

 

Huora: Normaali? (2017)

 

Nyrkkitappelu: Tekis mieli ryöstää Siwa (2014)

Yleislakko: Tasa-arvo (2012)

Kakka-hätä 77: Elämä on huora (2007)

Pää kii: Kuuden vuoden vitutus (2012)

 

Lapinpolthajat: Espooseen (2015)

 

Sur-Rur: Typerysten aika (2004)

 

Varttisäkki: Hedonismilandia (2014)

 

 

 

Lähtevät kaukojunat: Noin vaan (2014)

 

 

Levyt löytyvät myös Vaski-kirjastojen kokoelmista. Klikkaa biisin nimeä ja saatavuustiedot tulevat esiin.

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

10 valittua: Takkatulimusiikkia

 

Kun ulkona on kylmä, mikäs sen mukavampaa kuin istua takkatulen lämmössä, juoda teetä ja kuunnella mieltä lämmittävää musiikkia. Tähän on koottu kymmenen valittua kappaletta takkatulimusiikkia. Levyt löytyvät myös Vaski-kirjastojen kokoelmista. Jos ei ole oikeaa takkaa, niin ei hätää: tässä virtuaalinen takka: kaksi tuntia loimuavaa takkatulta. Myös ratina mukana.

 

Duke Ellington & John Coltrane – In a sentimental mood (1962)

 

 

 

 

Tom Waits – Hope I don’t fall in love with you (1973)

 

 

 

 

 

  John Dowland ”Lachrimae” (n. 1590-luku)

 

 

 

 

Sting: The Snow It Melts The Soonest (2009)

 

 

 

 

Yo-Yo Ma – Bach Cello Suite N°.1 – Prelude

 

 

 

Nat King Cole: Unforgettable (1951)

 

 

 

Nina Simone: Feeling good (1965)

 

 

 

Frank Sinatra: Moonlight Serenade (1966)

 

 

 

 Etta James – At Last (1960)

 

 

 

Miles Davis – Blue in Green  (1959)

 

 

 

Ann-Christin Antell

Jätä kommentti

Kategoria(t): 10 valittua, Musasto suosittelee

Viikon levy: Boards of Canada – In A Beautiful Place Out In The Country (Warp, 2000)

 

 

 

Ambient mielletään usein tylsäksi, rytmittömäksi ja muodottomaksi musiikiksi, joka on tarkoitettu taustallasoivaksi äänitapetiksi. Moni voi mieltää ambientin tällaiseksi taustahälyä vaimentavaksi äänimatoksi tutustuttuaan vaikkapa ambient-pioneeri Brian Enon tuotantoon. Joillekin taas saattaa tulla mieleen Aphex Twinin ajoittain hyvinkin koukeroinen, monimutkainen ja vaikeasti ymmärrettävä tuotanto.

Skotlantilainen duo Boards of Canada (Michael Sandison ja Marcus Eoin) tekee mielestäni virkistävän pesäeron edellä mainittuihin tuottajiin. Vaikka heidän koko levytetty tuotantonsa onkin tyylillisesti miellettynä ambientia, ei se ole missään nimessä rytmitöntä ja uuvuttavaa leijailia avaruudessa. Yhtyeen musiikki on täyttä hienoja yksityiskohtia ja lämpöä.

Heidän koko tuotantoaan leimaa aivan omalaatuinen, lämmin analoginen soundi, jonka he luovat käyttäen analogisia syntetisaattoreita, kelanauhureita ja esimerkiksi sämplejä vanhoista luontodokumenteista, jotka on tuottanut vaikkapa National Film Board of Canada, jolta bändi on myös lainannut nimensä.

Tyylillisesti ja esteettisesti äänimaisemat vievät jonnekin rauhalliseen ja eteeriseen (analogiseen) varhaislapsuuteen, ja ehkä paras esimerkki tästä on viikon levy In A Beautiful Place Out In The Country.

Vuonna 2000 julkaistu EP on mielestäni yhtyeen kenties parhain levytys koko tähänastisesta tuotannosta. Vaikka levyn yhteenlaskettu pituus on vain hieman yli 24 minuuttia ja kappaleitakin on vain neljä, muodostaa se silti eheän, kauniin ja ennen kaikkea ajattoman musiikillisen kokonaisuuden. Levy tarjoilee hienon näköalan duon analogiseen, harmoniseen ja vangitsevaan musiikilliseen tyyliin. Tyyliin, joka on rikas, täynnä yksityiskohtia ja monikerroksellisuutta ja joka kestää todella hyvin aikaa ja kuuntelua. Tätä musiikkia kuunnellessa on lähes mahdotonta sanoa millä vuosikymmenellä se on tehty: estetiikka ja äänimaisema vie kauas menneeseen. Kaikki ambientiin tyypillisesti liitettävät negatiivisetkin kliseet loistavat poissaolollaan.

EP sopii mielestäni oivallisesti myös heille, joille kenties elektroninen musiikki tai ambient on jäänyt vieraaksi. Tämä levy on helppo ottaa haltuun ja tarjoaa varmasti jotakin jokaiselle musiikin ystävälle. Suosittelen tätä kuuntelumusiikiksi tuleville kuulaille ja rauhallisille kevättalven sunnuntaikävelyille tai mukavaksi kuunteluhetkeksi kotisohvalle hyvän ja kirjan ja kuuman teen seuraksi.

 

Vaikka levy on musiikilliselta tyyliltään rauhallisen rytmikäs ja positiivinen, sisältää sen kappaleet ja levyn kansitaide synkän pohjavireen. Tarkkaavainen ja lähihistorian tunteva musiikin ystävä voi löytää kappaleiden nimistä ja levytaiteesta viittauksia Daavidin oksan kulttiin ja sen johtohahmoihin Amo Bishop Rodeniin ja David Koreshiin.

 

Levy löytyy Vaski-kirjastojen kokoelmista: https://vaski.finna.fi/Record/vaski.408992

 

Antti Suuronen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musasto suosittelee, Viikon levy

Näyttelykuvia blues-Suomesta- valokuvanäyttely

Näyttelykuvia blues-Suomesta- valokuvanäyttely on saanut lisäaikaa ja on esillä  maaliskuun loppuun asti.

Vuosilta 1966–2011 peräisin olevista valokuvista rakentuu näyttely, joka esittelee Suomi-bluesin historiaa 1960-luvulta 2000-luvulle. Kuvamateriaalien koonnista, oheistekstien laatimisesta, sekä näyttelyn teknisestä toteutuksesta on vastannut Finnish Blues Society ry.

Vapaa pääsy. Tervetuloa!

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): konsertit, Musasto suosittelee, Näyttelyt Turku, Tapahtumat

Etäisten lauseiden mies

Kirjailija, runoilija ja suomentaja Markku Into (1945-2018) oli myös pitkän linjan kirjastoammattilainen. Hän valmistui kirjastonhoitajaksi vuonna 1979 ja työskenteli Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolla vuosina 1980-2007. Syvä ja monipuolinen kiinnostus musiikkiin toimi loistavana pohjana päivätyössä. Itsekin levyttävänä artistina (single Keitä keitä kahvinkeitin) kunnostautunut Into oli karismaattinen esiintyjä joka arvosti sivistystä ja hyvää kotikasvatusta. Häntä jää moni kaipaamaan.

Kolme entistä työtoveria haluaa kertoa millaisena työkaverina ja ihmisenä he Markun näkivät. Lepää rauhassa.

Musiikkikirjaston runoruhtinas

Tarinat kulkivat hänen edellään, niin kuin legendaaristen hahmojen edellä aina.

Markku Into, Turun ja koko Suomen tuntema Underground-mies, omintakeinen runoilija, särmikäs ja itsepäinen persoona, joka halusi istua terassilla aina varjoisassa nurkkapöydässä – aivan kohta minä tapaisin hänet, josta olin kuullut niin paljon.

Markku oli Turun musiikkikirjaston ruhtinas, joka inhosi tyhmyyttä ja varsinkin epävarmoja harjoittelijoita. Eikä se jäänyt kenellekään epäselväksi.

”Nyt se löi sinne miljoonan!” Markku oli karjaissut kollegalleen ja samalla koko musiikkikirjastolle, kun eräskin harjoittelijaparka oli lyönyt vahingossa väärin kassaan. Hänellä oli erinomainen musiikkimaku ja voimakkaat mielipiteet. Markulla oli joskus tapana kommentoida asiakkaille heidän lainojaan – eikä aina kovin rakentavasti.

Mitä hän sanoisi minulle, musiikkikirjaston uudelle osastonjohtajalle, joka oli tullut töihin hänen virkavapaansa aikana? Markulla oli silloin meneillään kolmivuotinen taiteilija-apuraha ja minä olin vasta esimiestaipaleeni alkuvuosissa.

Odotin päivää kauhun ja kasvavan paniikin vallassa. Ottaisitko hän heti luulot pois? Niittaisiko minut parilla terävällä repliikillä? Vai viitsisikö puhua paljon mitään? Toisaalta mietin, voiko sellainen ihminen olla läpeensä paha, joka kirjoittaa lauluun sanat Keitä, keitä kahvinkeitin?

Ensimmäinen tapaaminen oli asiallisen ystävällinen. Ennen töiden alkua Markku halusi varmistaa, että voisi joka viikko tiistaisin käydä katsomassa äitiään ja hoitamassa tämän asioita Raisiossa. Toive oli kohtuullinen ja iltavuoro onnistui helposti.

Markku on kirjoittanut äidistään ja Raisiosta runossa Ihmeellinen päivä, joka kuuluu kokoelmaan Hyvä yö (2003).

vierailin vanhan äitini luona raisiossa

jokatiistainen kohtauksemme

ihmeellinen hidas kävely

Markku osoittautui erityiseksi – toisaalta maineensa veroiseksi, toisaalta huumorintajuiseksi, hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Kahdenkeskisissä keskusteluissa hän puhui asioistaan harvinaisen avoimesti ja osoitti niin täydellistä luottamusta, että sellaista saa harvoin kokea. Lupasin pyhästi itselleni olla luottamuksen arvoinen. Ja olin.

Markun kuusikymppisiä vietettiin Sammakon Humalistonkadun kirjakaupassa. Tunnelma oli rento ja vapautunut, vaikka hän olikin etukäteen synkistellyt ikävuosiensa isoja numeroita. Menimme sinne koko osaston voimin ja juhlimme kriisin pois. Markkuhan oli jotenkin iätön ihminen. Kaipa hänkin vanheni, mutta vuodet eivät näkyneet hänessä.

Boheemi kirjakauppa oli juuri sopiva paikka Markun juhlille. Hän oli runoilija ja suomentaja, mutta tunsi myös musiikin maailman läpikotaisin ja aisti herkästi kaikkia taiteen lajeja. Hän kävi vaimoineen lähes joka kerta Venetsian biennaalissa ystäväporukan kanssa. He vuokrasivat aina saman talon, jonka kattoterassin näkymiä hän maalaili musakirjaston kahvipöydässä. Näin kuvat silmissäni, hän kertoi niin hyvin.

Kun Turun uutta kirjastotaloa ryhdyttiin rakentamaan, musiikkikirjasto muutti jokirannassa olevasta keltaisesta kivitalosta ostoskeskukseen Julininkulmaan 2005.

”Ja minähän en sitten kanna mitään”, Markku jylisi pahantuulisena ennen muuttoa. Muutaman päivän kuluttua kävi ilmi, että Markku oli yksi innokkaimmista muuttajista. Evakkomusassa hän penkoi laatikoita väsymättä ja löysi monta kadonneeksi luultua nuottia. Hän säteili kuin pieni poika esitellessään aarteitaan.

Niiltä ajoilta on jäänyt mieleen yhteinen lauantaivuoro, jota pohjustimme työyhteisössä pilke silmässä jutuilla ”yhteisestä viikonlopusta”. Jostain syystä myös Turun Sanomat saapui sinä lauantaina paikalle tekemään juttua. Markku ei missään tapauksessa halunnut kuviin, joten minun oli suostuttava. Googlasin kuvan pari päivää sitten, ja lauantain tunnelma palautui elävästi mieleen.

Kun Markku sitten jäi eläkkeelle, olimme edelleen evakkomusassa. Oli talvi, Markulla kaunis tummansininen villapaita ja vakava ilme. Meillä oli pieni tilaisuus musassa oman porukan kesken, mitään isompaa hän ei halunnut.

Olin itsekin lähdössä lähitulevaisuudessa uuteen työpaikkaan – sinne Raisioon –  ja sain Markulta lahjaksi hänen suomentamansa Hunter S. Thompsonin kirjan Pelon valtakunta. Omistuskirjoituksessa lukee ”Pelottomia bussimatkoja! 23.2.07 Markku”.

Läksiäisissään hän sanoi minulle sanan, jota en 15 pomovuoden aikana ole juurikaan kuullut: Kiitos. Sillä hetkellä tuntui, että se on suomen kielen kaunein sana.

Kun Markku oli eläkkeellä, häneen törmäsi takuuvarmasti Sammakon kirjakaupassa Kauppiaskadulla. Hän puhui aina kirjallisuudesta. Erityisesti jäi mieleen kerta, jolloin hän oli lukenut Thomas Bernhardin Hakkuun. Hän puhui päätään pyöritellen sivun mittaisista lauseista, joista oli kuitenkin selvästi pitänyt.

Kun kirjastolaisilta aikoinaan kysyttiin ehdotuksia kirjaston kahvilan nimeksi, musan porukan ehdotus oli tietenkin Café Into. Markku ei ollut paikalla eikä siten voinut esittää vastalausetta. Eihän Siriuksessa mitään vikaa ole, mutta olisihan Café Into ollut komea muisto Markusta.

Eeva Kiviniemi

HEI! 

Kun astelin ensimmäisenä harjoittelupäivänäni Turun musiikkikirjastoon talvella 1993, ilmassa oli odotuksen tuntua. Millaista olisi tutustua Markku Intoon? Harjoittelijaa oli pian vastassa tarkkakatseinen kirjastonhoitaja. Into antoi minulle ensiopastuksen kirjaston musiikkiaineistoihin, erilaisten kortistojen logistiikkaan ja muuhun olennaiseen. Solahdus pieneen työyhteisöön onnistui vanhemman kollegan avulla hyvin. Työkaveruus oli alkanut.

Pistin pian merkille Markun lähes lapsenomaisen innostumisen musiikin ääressä. Kasvojen ilmeen käänteet, pieni kumara, aina ilmaa halkova, helähtävä ​HEI!​ Liki päällepuhuva tarve elämöidä tiukasta rockbändistä, hyvästä äänityksestä tai Rammsteinin kovuudesta tuli hetkessä läpi nuoren miehen suojavarustuksen. Hyppäsin mukaan estottomaan diggailuun kuin pieneen seikkailuun. Tuntui siltä, että sain luvan innostua. Työ sai kierroksia, avaruutta, uusia ulottuvuuksia.

Markun kirjallisuutta päätyi haltuuni yhä enemmän. Tekstin klangissa oli tarve sanoa vähällä paljon. Sama päti kirjojen omistuskirjoituksiin. ​Puristusta! Marsilaisittain!​ Nimiösivua koristavat one-linerit jäivät fanille mieleen. Into kuvasi myös kirjoitustyötä poikkeuksellisen iskevästi. ​Hana auki. Hana kiinni.

Opin arvostamaan Markun vaalimaa yksityisyyttä, johon liittyi tilanteen lukeminen. Hän tykkäsi olla työssäkin toisinaan omissa oloissaan. Ja halusi kovasti olla äänessä musiikkipohdinnoissa, joita pidettiin pienessä yläkerran työhuoneessa harva se päivä. Arjessa sain huomata, että Markku ei ollut vain lyhyiden lauseiden mies.

Syksyllä 2010 Turun pääkirjaston musiikkiosastolla vietettiin virallisia 40-vuotispäiviä. Markku oli jo eläkkeellä, mutta tarttui tarjoukseeni osallistua juhlaa varten toimitettavaan verkkokirjaan. ​Siellä missä asuu Ruusuritari​ sisälsi moninaista ajankuvaa kirjaston asiakkailta, henkilökunnalta ja musiikkiammattilaisilta kuluneiden vuosikymmenten varrelta.

Teos päättyy Markun tekstiin ​My Way vai kanttu vei​. Löydän siitä joka lukemalla elämän, sen elossa olemisen tempon, jota halusin seurata. Paljon myöhemmin sain kuulla, että Markku oli vaikuttamassa työllistymiseeni musiikkikirjastoon. Kiitos, Untsu.

Tuomas Pelttari

ja minähän olin kuuma kuin claude jeannen housuissa

ja nyt tinariwenin sinistä saharabluesia kuunnellessani olen kiitollinen ilpolle josta tuli sittemmin turun kaupunginteatterin johtaja  eikä kirjastonhoitaja 

olen nöyrä myös sattumalle etten sanoisi johdatukselle joka toi minut musiikin  suureen ytimeen ja palkkatyön ihanuuteen 

 

olisin oppiva dodekofanian perusteet  värisevä alban bergin viulukonserton ensitahtien viilloissa 

päässäni ryskyvä ulvovan suden huuto  minulla oli tehtävä ja tarkoitus ja mikä parasta  parhaassa mahdollisessa paikassa  aurajoen rannassa lehmusten huminassa 

syvien sointujen  sinervää ilmaa  säryttävässä 

tempossa jota myös elämäksi kutsutaan 

minulla kävi kuksi 

tulin valituksi

Mein Herz brennt – Sydämeni palaa

Valmistuin kirjastovirkailijaksi keväällä 1999. Pitkän opiskelurupeaman, iltalukiosta suoraan Raision kauppaoppilaitokseen, jälkeen halusin pitää pienen tauon. Se tuntui siinä vaiheessa oikealta ratkaisulta silläkin uhalla, että jäisin ulos työmarkkinoilta. Syksyn tullessa elämässäni tapahtui iso muutos jossa jälkikäteen ajateltuna myös onnella oli paljon osuutta asiaan.

Opiskelukaverini teki viikonloppukeikkoja Turun kaupunginkirjaston musiikkiosastolle jonne oli avautumassa sijaisketjun myötä määräaikainen työsuhde. Hän vinkkasi asiasta minulle ja hain kyseistä sijaisuutta. Musiikkiosaston silloinen osastonjohtaja palkkasi minut työhön haastattelun jälkeen. Sillä tiellä ollaan vieläkin, nyt jo vuosikausia vakituisessa työsuhteessa ja erikoiskirjastovirkailijan nimekkeellä.

Aloitellessani työuraani musiikkiosastolla Markku Into ei ollut töissä. Hän oli tuohon aikaan kirjoitus- ja käännöshommissa kirjastotyön ollessa näin pienellä tauolla. Markulla oli siis sijainen ja minä puolestani olin tämän sijaisen sijainen. Pääsin nopeasti ja hyvin mukaan musiikkiosaston mainioon työporukkaan. Markun kirjoitusvapaa loppui aikanaan ja hänen oli aika palata päivätyön pariin. Minua alkoi jännittää.

Kuten Eeva tuossa ylempänä kirjoittaa tarinat kulkevat aina legendojen edellä. Minäkin sain kuulla Markusta monenmoista kommenttia mutta kuten aina päätin ottaa ihmisen ihmisenä. Tehdä parhaani ja näyttää, että osaan hommani ja olen hyvä työntekijä. Alku oli varovaisen hankala ja tunnusteleva. Markku murahteli lyhyitä vastauksia kommentteihini ja tarkkaili tekemisiäni. Varsin pian kävi myös selväksi, että alkaisimme tehdä tiistai-iltavuoroja yhdessä. Mitähän siitäkin tulisi?

Hyvä tuli. Minusta me täydensimme toisiamme. Markun laaja yleissivistys ja valtava musiikkitietopankki yhdistettynä minun jokapäiväisten kirjastokäytäntöjen hallitsemiseen osoittautui toimivaksi kokonaisuudeksi. Imin tietoa ja tarinoita joita Markku tarjosi ja pistin kaiken korvan taakse sopivaa hetkeä varten. Pikkuhiljaa suhteemme parani ja meistä tuli läheisemmät työtoverit. Välillä tuntui siltä kuin Markku olisi ottanut minut siipiensä suojaan. Tämä hiljainen hyväksyntä lämmitti mieltä.

On aina mukava tavata ihmisiä jotka suhtautuvat musiikkiin lapsenomaisella innokkuudella. Näin Markku todella teki. Muistan elävästi kuinka hän selitti minulle musiikkiosaston työhuoneessa Rammsteinin nerokkuudesta ja käänsi kappaleiden sanoja. Lähes sama toistui Trio Niskalaukauksen kohdalla jota koko työhuone sai kuulla kerran jos toisenkin yhteisestä CD-soittimesta soitettuna. Nämä olivat hienoja hetkiä ja helppoja samaistumisen kohteita, pidänhän itsekin molemmista bändeistä kovasti. Ja kun Markku kysyi lähtisinkö hänen kanssaan Guns’n’Rosesin keikalle Helsinkiin, ei minun tarvinnut kahta kertaa miettiä.

Markun jäätyä eläkkeelle ei häntä nähnyt kuin harvoin. Alkuun kirjastossa enemmän, silloin kun varaukset vielä noudettiin musiikkiosastolta. Varausten noudon muuttumisen myötä myös käyntikerrat vanhalla kotiosastolla vähenivät. Myöskään kaupungilla ei Markkuun törmännyt, kuin ehkä satunnaisesti ja vain ihan ohimennen. Tämä on oikeastaan aika surullista. Olisi ollut mukava jutella, vaihtaa kuulumisia ja ehkä muistella jopa vanhoja? Toisaalta välillä Markku halusi säilyttää tietyn etäisyyden ja minä halusin arvostaa sitä.

Opin Markulta paljon ja hän jätti minuun lähtemättömän jäljen. Särmikkään ja itsepäisen, ajoittain jopa tylyn persoonan alta paljastui se toinen, mukava, lämmin ja ehkä jopa aavistuksen ujo ihminen jonka kanssa oli mukava tehdä töitä. Kiitos.

Petri Kipinä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): kirjastomuistelmat, Musasto suosittelee, Musiikkikirjastojen historiaa, Näyttelyt Turku